Nicolas ja Teresa seisoivat metsässä ja Tiktok laskeutui Nicolaksen olkapäälle. Hetken Nicolas näytti keskittyneeltä, mutta sitten hän käänsi katseensa Teresaan, joka ei enää itkenyt.
”Tiktok tulee suoraan talosta. Hän oli yhdessä huoneessa, minne Ninon vanhemmat olivat lukittuina. Talossa ei ole Sydämensyöjiä, mutta Ninon isä, Chris, kuoli äsken verenhukkaan. Yö-Tiktokin mukaan nainen rupesi huutamaan apua miehen kuollessa ja Tiktokin lähtiessä tuomaan tietoa minulle, Tiktok näki Ninon juoksemassa Snorrin kanssa naisen luo. Nino löytää äitinsä ja isänsä.”
Teresa puhalti ilman keuhkoistaan – hän oli huomaamattaan pidätellyt henkeään.
”Mutta kuulen kuinka Sydämensyöjät lähestyvät taloa. Niitä on satoja. Ne eivät ole meidän perässä. He eivät halua, että heidän kidutettavat vankinsa pelastetaan. He tykkäävät vanhanaikaisista kidutusmenetelmistään liikaa”, Nicolas sanoi Tiktokin lähdettyä lentoon.
Veri pakeni Teresan kasvoilta, mutta pian hänen poskilleen levisi päättäväisyyden puna. ”Ei kai me oikeasti jätetä Ninoa sinne yksin?”
”No ei todellakaan!”
Teresa ja Nicolas lähtivät juoksemaan takaisin päin kohti taloa.
Nino juoksi niin kovalla vauhdilla, että oli törmätä oveen. Ovi oli lukossa, mutta sen toiselta puolen kuului itkua ja valitusta. Nino potki lahonnutta ovea minkä kerkesi, ja sai sen viimein rikki. Koko ovi kaatui saranoineen päivineen maahan. Huoneessa tuli hiljaista ja sitten Nino kysyi hiljaa:
”Äiti? Elsa?”
Heikko ääni vastasi pölyn ja tomun seasta. ”Nino?”
Ja sitten Nino näki hänet. Noin neljäkymmentä vuotiaan naisen lattialla makaamassa, kykenemättä nousemaan. Tai haluamatta. Nino juoksi äitinsä luokse ja pudottautui polvilleen hänen viereen.
”Ihanaa nähdä sinut.. kaik.. kaikkien vuosien jälkeen”, Elsa sanoi pojalleen kankeasti, kuin puhuminen sattuisi. ”Feenikslintu kävi täällä, kun Jackin sydän pysähtyi. Mutta feeniks ei herättänyt häntä kuolleista.”
Nino katsoi sanattomana äitiään. Tällä oli tummat silmäpussit, ja hänestä huomasi, että hän todellakin oli ollut kolme vuotta kidutettavana. Elsa kosketti poikansa poskea hymyillen pienesti. ”Olet niin komea nuori poika. Mutta sinun ei pitäisi olla täällä.”
”Missä isä on?” Nino kysyi äkisti. Elsa ravisti päätänsä. Samalla tavalla kuin Teresa ja se sai Ninon tuntemaan piston sisällään, mutta hän yritti uudestaan – tuloksetta. Nino alkoi katsella itse ympärilleen ja huomasi lyhistyneen ihmisen kauempana. Ninon kurkkua kuristi ja hän tarttu äitinsä käteen.
”Meidän pitää lähteä. Paikka on pian täynnä Sydämensyöjiä. Pystytkö nousemaan?” Nino kysyi äidiltänsä. Nainen ravisti päätänsä.
”En jaksa. En pysty enää.” Nainen vaikeroi. ”Mene yksin, jätä minut seuraamaan Chrisiä.”
”Vastahan sinut löysin!” Nino huudahti, ja kiristi otettaan äitinsä kädestä. ”En aio päästää sinua pois, äiti.”
Ja sen sanottuaan Nino auttoi äitinsä seisomaan, mikä oli helppoa. Hänen äitinsä oli langan laiha, mustelmilla, syvillä haavoilla, arvilla ja häneltä oli selvästi murtunut sormia, joita ei oltu hoidettu, vaan ne olivat luutuneet kummallisiin asentoihin. Varmasti kipeät.
He lähtivät kulkemaan huoneesta eteenpäin ja samassa he kuulivat Sydämensyöjien äänet. Nino kääntyi äkkiä ympäri, ja palasi huoneeseen ja haki katsellaan jotain minne piiloutua, mutta ei nähnyt mitään. Nino oli epätoivoinen. Ja Snorri oli kadonnut jonnekkin.
”Muuta.. meidät.. näkymättömäksi..”, Elsa sanoi vaivalloisesti. Nino veti syvään henkeä, ei yhtään yllättyneenä että hänen äitinsä tiesi mikä kyky hänellä on. Hän pystyisi siihen, hänen olisi pakko pystyä siihen. Äitinsä tähden. Nino keskitti kaiken tahtonsa ja pian he molemmat olivat näkymättömiä.
”Hyvä poika. Nino, katso minuun.”
Nino katsoi äitiinsä ja oli iloinen, että pystyi näkemään äitinsä, koska tämä oli näkymätön hänen voimiensa kautta. Äiti näytti kärsineeltä. ”Nino, tiedän, että et voi ylläpitää meitä molempia näkymättöminä kauaa. Joten anna anteeksi minulle tekoni. Haluan vain pelastaa henkesi.” Sitten Elsa kokosi viimeiset voiman rippeensä, kohdisti katseensa hämmentyneen Ninon silmiin ja keskittyi.
Nino ei kerennyt tajuamaan äitinsä sanoja, ennenkuin hän jo tunsi, kuinka kylmä hiipi häneen ja ennenkuin hän kerkesi tekemään mitään, hänen oma äitinsä oli jähmettänyt hänet. Nino ei aluksi tajunnut miksi, mutta kun Sydämensyöjät alkoivat pursuamaan huoneeseen, hän tajusi. Hän oli näkymättömänä jähmetyksen sisällä. Hän ei pystynyt muuttumaan näkyväksi ennenkuin jähmetys lakkaisi, eikä Sydämensyöjät aisti hänen sykettään jähmetyksen takia. Nino ei voinut liikuttuu silmiään, mutta hän näki, kuinka hänen äitinsä hoiperteli hänen edessään ja kaatui heikkona lattialle. Elsa oli käyttänyt viimeiset voimansa ja koska Elsa ei ollut enää kiinni Ninossa, hän oli myös näkyvä. Sydämensyöjät liukuivat varjoja pitkin Elsan luokse, ja kietoivat puoliksi varjoon sulautuneet kätensä hänen kurkkunsa ympärille, pitäen vanhan näköistä puukkoa toisessa kädessä.
Nino tiesi, että Sydämensyöjät olivat sanoneet jotain hänen äidilleen, koska hän näki äitinsä suun liikkuvan, mutta hän ei kuullut mitä. Nino oli vain kertakaikkisen avuton jähmetyksen sisällä. Mutta jonkin aikaa katseltuaan epätoivoisesti kuinka Sydämensyöjät pikkuhiljaa kuristivat hänen äitiänsä, Nino huomasi kuulevansa vähän, pystyvänsä liikuttamaan silmiä. Hän tajusi Elsan heikkenevän ja jähmetyksen hiljalleen katoavan. Nino kuunteli tarkkaan ja erotti Sydämensyöjien kolkon, käheän äänen.
”Missä poika..”
”..syömme hänen..”
”..Yömuuntujasta ei apua..”
”..te kuolette..”
Nino olisi halunnut huutaa, käydä Sydämensyöjien kimppuun, mutta hän tiesi ettei onnistuisi. Ainoa toivo niitä vastaan taistellessa oli valo ja Yömuuntujat, sekä voimat. Kun Nino katsoi ikkunasta ulos, hän huomasi, että siellä oli valoisampaa. Ehkä aurinko kerkeäisi.. ehkä.
Samassa Nino huomaisi, kuinka hänen äitinsä alkoi haukkoa henkeään. Sydämensyöjät kuristivat häntä liikaa, hän kuolisi.
”Harmi, että mies kuoli kun emme olleet täällä..”
”Nyt hänen kylmää sydäntään ei voi syödä..”
Nino tajusi mitä he meinasivat. Sydämensyöjät aikoivat syödä hänen äitinsä sydämen, kun se vielä sykki ja oli lämmin. Ninon täytyi estää se. Hän ei pystyisi elämään jos nyt näkisi äitinsä kuolevan sillä tavalla.
Samassa Snorri hyökkäsi suoraan päin Sydämensyöjiä. Ne päästivät korvia vihlovaa kiljuntaa ja hajaantuivat, mutta monet niistä lähtivät nopeasti vastahyökkäykseen. Pian ovesta lensi Yö-Tiktok pitäen korkeaa feenikslintujen kirkunaa, ja hyökkäsi kynnet ojolla Sydämensyöjien kimppuun. Ninon sydän teki voltin rinnassa hänen huomatessa, että Aliud syöksyi ovesta ja liittyi kahden ystävänsä joukkoon taistelemaan Sydämensyöjien kanssa. Elsa jätettiin makaamaan maahan vitivalkoisena, henkeään haukkoen. Samassa Nino tunsi kaiken kylmyyden katoavan hänen kehostaan. Nino horjahti eteenpäin ja näkymättömyys valahti hänen päältään pois.
Nino syöksyi äitinsä viereen ja tarttui häntä kädestä, mutta käsi oli jääkylmä, ja nainen liikkumaton. Nino kokeili vapisevin sormin pulssia ja kyyneleet alkoivat vuotaa hänen silmistään. Hänen oikea äitinsä oli kuollut. Kuten myös hänen isänsä.
Nino katsoi ympärilleen. Muutama Sydämensyöjä leijui puoliksi varjoihin sulautuen häntä kohti, hehkuttaen sitä, että löysivät hänet. Nino ei paennut. Hänen olisi pitänyt, mutta hän ei halunnut. Ei enää. Hän tiesi kuinka tulisi kuolemaan, hän saisi suuren kivun sydämeen ystäviensä edessä. Sydämensyöjä kohotti varjoista kätensä hänen kurkkuaan kohti, kun äkisti tuskainen kiljunta täytti huoneen, kun ovesta lankesi sisään shokeeraavan kirkas valo.
Nino käänsi päänsä ovelle päin ja huomasi voivansa katsoa valoon ongelmitta. Vaalea pieni tyttö, jolla oli pitkät kiharat blondit hiukset ja jäätävän, jolloin tavalla samean, siniset silmät seisoi valonlähteen keskellä. Valo tulvi tytöstä ulos suurella voimalla ja sai Sydämensyöjät kaikkoamaan.
Tytön vasemmalla puolella seisoi Nicolas ja Teresa, oikealla puolella Henry ja Clarice. Ninon sydän jätti yhden lyönnin välistä, kun hän näki ystävänsä. Hän oli iloinen Nino nousi seisomaan äitinsä ruumiin viereltä. Nino loi viimeisen katseen äitinsä ruumiiseen ja lähti kävelemään sitten ystäviään kohti, valmiina halaamaan heisät jokaista, niin onnellinen hän oli heidän näkemisestään. Vaaleakaapuinen, enkelin näköinen tyttö veti valon takaisin sisäänsä. Tyttö oli ehkä 7-vuotias.
Nino katsoi Teresaan kävellessään ystäviään kohti raskain askelin. Teresa katsoi helpottuneen näköisenä Ninoon ja Ninokin oli helpottunut.
”Nino, varo!” Teresa huusi, mutta liian myöhään. Tyttö ei enää säteillyt valoa ulospäin ja ikkunasta tulviva päivänvalo ei yltänyt Ninoon asti. Nino tunsi kipua ja tunnon menon raajoistaan, kun Sydämensyöjän takaapäin iskemä puukko lävisti hänen sydämensä. Sydämensyöjän rahiseva, kuollut ääni kaikui huoneessa sen ikään kuin nauraessa.
Sitten Sydämensyöjä kiskaisi puukon irti ja sulautui varjoja pitkin pois, kun valo levisi ikkunasta koko huoneeseen. Nino lysähti lattialle mahalteen, muistaen nyt näyn ja tajusi että hänen ei olisi pitänyt iloita ystäviensä näkemisestä sittenkään.
Teresa juoksi huutaen ensimmäisenä Ninon luokse, ja käänsi tämän selälleen. Pojan paita oli veressä. Ninolla oli silmät auki ja hänen ihonsa oli kalpea, ja jääkylmä. Lasittuneet silmät tuijottivat tyhjyyteen. Teresa ei tuntenut pulssia.
”Ei, ei, ei, ei! Nino, älä kuole! Ole kiltti älä kuole!” Teresa itki Ninon maatessa liikkumattomana maassa. Teresa kiskoi Ninon istuma-asentoon ja halasi tätä. Nicolas, Clarice, Henry ja vaalea tyttö seisoivat vaiti, mutta kyyneleet valuivat silmistä jokaisella. Päivä-Snorri tuli istumaan isäntänsä viereen ja tuijotti elotonta ruumista silmää räpäyttämättä, uikuttaen hiljaa. Tiktok oli vielä feenikslinnun muodossa. Aliud oli päivämuodossaan.
”Katsokaa!” Nicolas sanoi äkisti. Kaikki, paitsi vaalea tyttö, kohottivat katseensa ja näkivät, kuinka feenikslintu liisi Ninon luokse, kumartui ja tiputti kyyneleen pojan selässä olevaan reikään. Kaikki pidättivät hengitystään.
He tuijottivat hämmästyneinä, kuinka näytti, kuin haavan reunat olisivat syttyneet palamaan, ja palaneet sitten kiinni. Samalla hetkellä kun haava oli ummessa ja tulen hehku kadonnut, Nino nytkähti eteenpäin vetäen terävästi henkeä.
Kaikki rupesivat hurraamaan ja tulivat halaamaan Ninoa, joka oli aivan pihalla kaikesta. Sivummalla, Tiktok muuttui hitaasti päivämuotoonsa, ja vaalea tyttö seisoi taustalla hymyillen ja kuunnellen toisten riemuitsemista. Tiktok lennähti tytön olkapäälle, ja töyttäisi tytön poskea.
”Hyvä valinta kyyneleen käytölle, Tiktok”, tyttö sanoi ja silitti undulaattia.
He olivat matkalla takaisin Urrin luokse isolla linja-autolla, jossa oli kaksi ruumista, kaksi kissaa, yksin undulaatti, ja kuusi ihmistä. Henry ajoi, ja Clarice vahti kahta Henryn tekemää arkkua, joissa makasivat Ninon vanhemmat. Nino ja Teresa istuivat taaempana, kaukana arkuista ja nukkuivat toisiinsa nojaten. Heidän takanaan istuivat Nicolas ja vaalea 7-vuotias tyttö. He puhuivat hiljaisella äänellä, mutta Nino havahtui unestaan silti ja jäi kuuntelemaan.
”Mikä onni, että Henry ja Clarice kerkesivät hakemaan sinut ja palaamaan vielä takaisin niin kreivin aikaan”, Nicolas sanoi tytölle. ”Sisäinen valosi tuli tarpeeseen.”
”Hyvä. Oli kivaa tehdä välillä jotain hyödyllistä eikä vain leikkiä aina Urrin kanssa. Hän komentelee”, Tyttö sanoi suloisella äänellä.
”No, äläs nyt, Mia. Ei sitä tiedä, vaikka Urr olisi sinun tuleva elämänkumppanisi”, Nicolas sanoi huvittuneella äänellä.
”Voi ällö! En minä vielä tuollaisia ajattele. Ja tuskin minua ikinä edes kukaan huolii. Urr ei tykkää minusta sillä tavoin kuin te isommat tykkäätte toisistanne.” Tytön äänessä oli jotain surullista.
”Mia, sinä olet ainoa, keneltä Urrin ei tarvitse piilotella silmiään. Hän rakastaa olla kanssasi, koska voi katsoa sinua silmiin. Ymmärrät isompana, ja myös silloin tajuat, että sokeus ei ole este.”
”Kiitos, Nicolas”, Mian ääni sanoi ja kuului moiskaus, kun tyttö painoi pusun miehen poskelle. Ninon sydäntä kylmäsi. Ei tytön silmät olleet samean siniset. Tyttö oli sokea! Nino tunsi sääliä tyttöä kohtaan, mutta kun hän kuunteli tytön pientä, iloista ääntä kun Mia ja Nicolas alkoivat puhua muista asioista, Nino rauhoittui. Urrista tuntui varmaan ihanalta, kun hän pystyi katsomaan Miaa silmiin, ilman että Mian tarvitsi nähdä uudestaan ja uudestaan kuolemaansa. Mia osasi elää ilman näköä, ja jos 7-vuotias pikkutyttö pystyi hyväksymään sen, niin Ninokin pystyisi elämään elämänsä ilman biologisia vanhempiaan, kuten oli pystynyt aiemminkin. Hänellä oli edelleen Annabel ja Mick, hänen toiset vanhempansa. Nino hymyili ja vaipui uudelleen uneen.
”Tiktok tulee suoraan talosta. Hän oli yhdessä huoneessa, minne Ninon vanhemmat olivat lukittuina. Talossa ei ole Sydämensyöjiä, mutta Ninon isä, Chris, kuoli äsken verenhukkaan. Yö-Tiktokin mukaan nainen rupesi huutamaan apua miehen kuollessa ja Tiktokin lähtiessä tuomaan tietoa minulle, Tiktok näki Ninon juoksemassa Snorrin kanssa naisen luo. Nino löytää äitinsä ja isänsä.”
Teresa puhalti ilman keuhkoistaan – hän oli huomaamattaan pidätellyt henkeään.
”Mutta kuulen kuinka Sydämensyöjät lähestyvät taloa. Niitä on satoja. Ne eivät ole meidän perässä. He eivät halua, että heidän kidutettavat vankinsa pelastetaan. He tykkäävät vanhanaikaisista kidutusmenetelmistään liikaa”, Nicolas sanoi Tiktokin lähdettyä lentoon.
Veri pakeni Teresan kasvoilta, mutta pian hänen poskilleen levisi päättäväisyyden puna. ”Ei kai me oikeasti jätetä Ninoa sinne yksin?”
”No ei todellakaan!”
Teresa ja Nicolas lähtivät juoksemaan takaisin päin kohti taloa.
Nino juoksi niin kovalla vauhdilla, että oli törmätä oveen. Ovi oli lukossa, mutta sen toiselta puolen kuului itkua ja valitusta. Nino potki lahonnutta ovea minkä kerkesi, ja sai sen viimein rikki. Koko ovi kaatui saranoineen päivineen maahan. Huoneessa tuli hiljaista ja sitten Nino kysyi hiljaa:
”Äiti? Elsa?”
Heikko ääni vastasi pölyn ja tomun seasta. ”Nino?”
Ja sitten Nino näki hänet. Noin neljäkymmentä vuotiaan naisen lattialla makaamassa, kykenemättä nousemaan. Tai haluamatta. Nino juoksi äitinsä luokse ja pudottautui polvilleen hänen viereen.
”Ihanaa nähdä sinut.. kaik.. kaikkien vuosien jälkeen”, Elsa sanoi pojalleen kankeasti, kuin puhuminen sattuisi. ”Feenikslintu kävi täällä, kun Jackin sydän pysähtyi. Mutta feeniks ei herättänyt häntä kuolleista.”
Nino katsoi sanattomana äitiään. Tällä oli tummat silmäpussit, ja hänestä huomasi, että hän todellakin oli ollut kolme vuotta kidutettavana. Elsa kosketti poikansa poskea hymyillen pienesti. ”Olet niin komea nuori poika. Mutta sinun ei pitäisi olla täällä.”
”Missä isä on?” Nino kysyi äkisti. Elsa ravisti päätänsä. Samalla tavalla kuin Teresa ja se sai Ninon tuntemaan piston sisällään, mutta hän yritti uudestaan – tuloksetta. Nino alkoi katsella itse ympärilleen ja huomasi lyhistyneen ihmisen kauempana. Ninon kurkkua kuristi ja hän tarttu äitinsä käteen.
”Meidän pitää lähteä. Paikka on pian täynnä Sydämensyöjiä. Pystytkö nousemaan?” Nino kysyi äidiltänsä. Nainen ravisti päätänsä.
”En jaksa. En pysty enää.” Nainen vaikeroi. ”Mene yksin, jätä minut seuraamaan Chrisiä.”
”Vastahan sinut löysin!” Nino huudahti, ja kiristi otettaan äitinsä kädestä. ”En aio päästää sinua pois, äiti.”
Ja sen sanottuaan Nino auttoi äitinsä seisomaan, mikä oli helppoa. Hänen äitinsä oli langan laiha, mustelmilla, syvillä haavoilla, arvilla ja häneltä oli selvästi murtunut sormia, joita ei oltu hoidettu, vaan ne olivat luutuneet kummallisiin asentoihin. Varmasti kipeät.
He lähtivät kulkemaan huoneesta eteenpäin ja samassa he kuulivat Sydämensyöjien äänet. Nino kääntyi äkkiä ympäri, ja palasi huoneeseen ja haki katsellaan jotain minne piiloutua, mutta ei nähnyt mitään. Nino oli epätoivoinen. Ja Snorri oli kadonnut jonnekkin.
”Muuta.. meidät.. näkymättömäksi..”, Elsa sanoi vaivalloisesti. Nino veti syvään henkeä, ei yhtään yllättyneenä että hänen äitinsä tiesi mikä kyky hänellä on. Hän pystyisi siihen, hänen olisi pakko pystyä siihen. Äitinsä tähden. Nino keskitti kaiken tahtonsa ja pian he molemmat olivat näkymättömiä.
”Hyvä poika. Nino, katso minuun.”
Nino katsoi äitiinsä ja oli iloinen, että pystyi näkemään äitinsä, koska tämä oli näkymätön hänen voimiensa kautta. Äiti näytti kärsineeltä. ”Nino, tiedän, että et voi ylläpitää meitä molempia näkymättöminä kauaa. Joten anna anteeksi minulle tekoni. Haluan vain pelastaa henkesi.” Sitten Elsa kokosi viimeiset voiman rippeensä, kohdisti katseensa hämmentyneen Ninon silmiin ja keskittyi.
Nino ei kerennyt tajuamaan äitinsä sanoja, ennenkuin hän jo tunsi, kuinka kylmä hiipi häneen ja ennenkuin hän kerkesi tekemään mitään, hänen oma äitinsä oli jähmettänyt hänet. Nino ei aluksi tajunnut miksi, mutta kun Sydämensyöjät alkoivat pursuamaan huoneeseen, hän tajusi. Hän oli näkymättömänä jähmetyksen sisällä. Hän ei pystynyt muuttumaan näkyväksi ennenkuin jähmetys lakkaisi, eikä Sydämensyöjät aisti hänen sykettään jähmetyksen takia. Nino ei voinut liikuttuu silmiään, mutta hän näki, kuinka hänen äitinsä hoiperteli hänen edessään ja kaatui heikkona lattialle. Elsa oli käyttänyt viimeiset voimansa ja koska Elsa ei ollut enää kiinni Ninossa, hän oli myös näkyvä. Sydämensyöjät liukuivat varjoja pitkin Elsan luokse, ja kietoivat puoliksi varjoon sulautuneet kätensä hänen kurkkunsa ympärille, pitäen vanhan näköistä puukkoa toisessa kädessä.
Nino tiesi, että Sydämensyöjät olivat sanoneet jotain hänen äidilleen, koska hän näki äitinsä suun liikkuvan, mutta hän ei kuullut mitä. Nino oli vain kertakaikkisen avuton jähmetyksen sisällä. Mutta jonkin aikaa katseltuaan epätoivoisesti kuinka Sydämensyöjät pikkuhiljaa kuristivat hänen äitiänsä, Nino huomasi kuulevansa vähän, pystyvänsä liikuttamaan silmiä. Hän tajusi Elsan heikkenevän ja jähmetyksen hiljalleen katoavan. Nino kuunteli tarkkaan ja erotti Sydämensyöjien kolkon, käheän äänen.
”Missä poika..”
”..syömme hänen..”
”..Yömuuntujasta ei apua..”
”..te kuolette..”
Nino olisi halunnut huutaa, käydä Sydämensyöjien kimppuun, mutta hän tiesi ettei onnistuisi. Ainoa toivo niitä vastaan taistellessa oli valo ja Yömuuntujat, sekä voimat. Kun Nino katsoi ikkunasta ulos, hän huomasi, että siellä oli valoisampaa. Ehkä aurinko kerkeäisi.. ehkä.
Samassa Nino huomaisi, kuinka hänen äitinsä alkoi haukkoa henkeään. Sydämensyöjät kuristivat häntä liikaa, hän kuolisi.
”Harmi, että mies kuoli kun emme olleet täällä..”
”Nyt hänen kylmää sydäntään ei voi syödä..”
Nino tajusi mitä he meinasivat. Sydämensyöjät aikoivat syödä hänen äitinsä sydämen, kun se vielä sykki ja oli lämmin. Ninon täytyi estää se. Hän ei pystyisi elämään jos nyt näkisi äitinsä kuolevan sillä tavalla.
Samassa Snorri hyökkäsi suoraan päin Sydämensyöjiä. Ne päästivät korvia vihlovaa kiljuntaa ja hajaantuivat, mutta monet niistä lähtivät nopeasti vastahyökkäykseen. Pian ovesta lensi Yö-Tiktok pitäen korkeaa feenikslintujen kirkunaa, ja hyökkäsi kynnet ojolla Sydämensyöjien kimppuun. Ninon sydän teki voltin rinnassa hänen huomatessa, että Aliud syöksyi ovesta ja liittyi kahden ystävänsä joukkoon taistelemaan Sydämensyöjien kanssa. Elsa jätettiin makaamaan maahan vitivalkoisena, henkeään haukkoen. Samassa Nino tunsi kaiken kylmyyden katoavan hänen kehostaan. Nino horjahti eteenpäin ja näkymättömyys valahti hänen päältään pois.
Nino syöksyi äitinsä viereen ja tarttui häntä kädestä, mutta käsi oli jääkylmä, ja nainen liikkumaton. Nino kokeili vapisevin sormin pulssia ja kyyneleet alkoivat vuotaa hänen silmistään. Hänen oikea äitinsä oli kuollut. Kuten myös hänen isänsä.
Nino katsoi ympärilleen. Muutama Sydämensyöjä leijui puoliksi varjoihin sulautuen häntä kohti, hehkuttaen sitä, että löysivät hänet. Nino ei paennut. Hänen olisi pitänyt, mutta hän ei halunnut. Ei enää. Hän tiesi kuinka tulisi kuolemaan, hän saisi suuren kivun sydämeen ystäviensä edessä. Sydämensyöjä kohotti varjoista kätensä hänen kurkkuaan kohti, kun äkisti tuskainen kiljunta täytti huoneen, kun ovesta lankesi sisään shokeeraavan kirkas valo.
Nino käänsi päänsä ovelle päin ja huomasi voivansa katsoa valoon ongelmitta. Vaalea pieni tyttö, jolla oli pitkät kiharat blondit hiukset ja jäätävän, jolloin tavalla samean, siniset silmät seisoi valonlähteen keskellä. Valo tulvi tytöstä ulos suurella voimalla ja sai Sydämensyöjät kaikkoamaan.
Tytön vasemmalla puolella seisoi Nicolas ja Teresa, oikealla puolella Henry ja Clarice. Ninon sydän jätti yhden lyönnin välistä, kun hän näki ystävänsä. Hän oli iloinen Nino nousi seisomaan äitinsä ruumiin viereltä. Nino loi viimeisen katseen äitinsä ruumiiseen ja lähti kävelemään sitten ystäviään kohti, valmiina halaamaan heisät jokaista, niin onnellinen hän oli heidän näkemisestään. Vaaleakaapuinen, enkelin näköinen tyttö veti valon takaisin sisäänsä. Tyttö oli ehkä 7-vuotias.
Nino katsoi Teresaan kävellessään ystäviään kohti raskain askelin. Teresa katsoi helpottuneen näköisenä Ninoon ja Ninokin oli helpottunut.
”Nino, varo!” Teresa huusi, mutta liian myöhään. Tyttö ei enää säteillyt valoa ulospäin ja ikkunasta tulviva päivänvalo ei yltänyt Ninoon asti. Nino tunsi kipua ja tunnon menon raajoistaan, kun Sydämensyöjän takaapäin iskemä puukko lävisti hänen sydämensä. Sydämensyöjän rahiseva, kuollut ääni kaikui huoneessa sen ikään kuin nauraessa.
Sitten Sydämensyöjä kiskaisi puukon irti ja sulautui varjoja pitkin pois, kun valo levisi ikkunasta koko huoneeseen. Nino lysähti lattialle mahalteen, muistaen nyt näyn ja tajusi että hänen ei olisi pitänyt iloita ystäviensä näkemisestä sittenkään.
Teresa juoksi huutaen ensimmäisenä Ninon luokse, ja käänsi tämän selälleen. Pojan paita oli veressä. Ninolla oli silmät auki ja hänen ihonsa oli kalpea, ja jääkylmä. Lasittuneet silmät tuijottivat tyhjyyteen. Teresa ei tuntenut pulssia.
”Ei, ei, ei, ei! Nino, älä kuole! Ole kiltti älä kuole!” Teresa itki Ninon maatessa liikkumattomana maassa. Teresa kiskoi Ninon istuma-asentoon ja halasi tätä. Nicolas, Clarice, Henry ja vaalea tyttö seisoivat vaiti, mutta kyyneleet valuivat silmistä jokaisella. Päivä-Snorri tuli istumaan isäntänsä viereen ja tuijotti elotonta ruumista silmää räpäyttämättä, uikuttaen hiljaa. Tiktok oli vielä feenikslinnun muodossa. Aliud oli päivämuodossaan.
”Katsokaa!” Nicolas sanoi äkisti. Kaikki, paitsi vaalea tyttö, kohottivat katseensa ja näkivät, kuinka feenikslintu liisi Ninon luokse, kumartui ja tiputti kyyneleen pojan selässä olevaan reikään. Kaikki pidättivät hengitystään.
He tuijottivat hämmästyneinä, kuinka näytti, kuin haavan reunat olisivat syttyneet palamaan, ja palaneet sitten kiinni. Samalla hetkellä kun haava oli ummessa ja tulen hehku kadonnut, Nino nytkähti eteenpäin vetäen terävästi henkeä.
Kaikki rupesivat hurraamaan ja tulivat halaamaan Ninoa, joka oli aivan pihalla kaikesta. Sivummalla, Tiktok muuttui hitaasti päivämuotoonsa, ja vaalea tyttö seisoi taustalla hymyillen ja kuunnellen toisten riemuitsemista. Tiktok lennähti tytön olkapäälle, ja töyttäisi tytön poskea.
”Hyvä valinta kyyneleen käytölle, Tiktok”, tyttö sanoi ja silitti undulaattia.
He olivat matkalla takaisin Urrin luokse isolla linja-autolla, jossa oli kaksi ruumista, kaksi kissaa, yksin undulaatti, ja kuusi ihmistä. Henry ajoi, ja Clarice vahti kahta Henryn tekemää arkkua, joissa makasivat Ninon vanhemmat. Nino ja Teresa istuivat taaempana, kaukana arkuista ja nukkuivat toisiinsa nojaten. Heidän takanaan istuivat Nicolas ja vaalea 7-vuotias tyttö. He puhuivat hiljaisella äänellä, mutta Nino havahtui unestaan silti ja jäi kuuntelemaan.
”Mikä onni, että Henry ja Clarice kerkesivät hakemaan sinut ja palaamaan vielä takaisin niin kreivin aikaan”, Nicolas sanoi tytölle. ”Sisäinen valosi tuli tarpeeseen.”
”Hyvä. Oli kivaa tehdä välillä jotain hyödyllistä eikä vain leikkiä aina Urrin kanssa. Hän komentelee”, Tyttö sanoi suloisella äänellä.
”No, äläs nyt, Mia. Ei sitä tiedä, vaikka Urr olisi sinun tuleva elämänkumppanisi”, Nicolas sanoi huvittuneella äänellä.
”Voi ällö! En minä vielä tuollaisia ajattele. Ja tuskin minua ikinä edes kukaan huolii. Urr ei tykkää minusta sillä tavoin kuin te isommat tykkäätte toisistanne.” Tytön äänessä oli jotain surullista.
”Mia, sinä olet ainoa, keneltä Urrin ei tarvitse piilotella silmiään. Hän rakastaa olla kanssasi, koska voi katsoa sinua silmiin. Ymmärrät isompana, ja myös silloin tajuat, että sokeus ei ole este.”
”Kiitos, Nicolas”, Mian ääni sanoi ja kuului moiskaus, kun tyttö painoi pusun miehen poskelle. Ninon sydäntä kylmäsi. Ei tytön silmät olleet samean siniset. Tyttö oli sokea! Nino tunsi sääliä tyttöä kohtaan, mutta kun hän kuunteli tytön pientä, iloista ääntä kun Mia ja Nicolas alkoivat puhua muista asioista, Nino rauhoittui. Urrista tuntui varmaan ihanalta, kun hän pystyi katsomaan Miaa silmiin, ilman että Mian tarvitsi nähdä uudestaan ja uudestaan kuolemaansa. Mia osasi elää ilman näköä, ja jos 7-vuotias pikkutyttö pystyi hyväksymään sen, niin Ninokin pystyisi elämään elämänsä ilman biologisia vanhempiaan, kuten oli pystynyt aiemminkin. Hänellä oli edelleen Annabel ja Mick, hänen toiset vanhempansa. Nino hymyili ja vaipui uudelleen uneen.