Elizabeth istui hiekkalaatikolla rakentamassa hiekkakakkua, kuten kaikki normaalit viisivuotiaat, kun lintu lennähti parin metrin päähän ja tuijotti häntä. Elizabeth tuijotti takaisin ja mietti mitä vanhemmat aina sanoivat hänelle. ”Usko mahdottomaan ja huomaat osaavasi jotain sellaista, mitä toiset eivät osaa. Kerrothan siitä meille, niin me kerromme lisää sinulle?” Niin äiti ja isi aina sanoivat ja Elizabeth tosissaan uskoi. Mutta kun näytti, että lintu ei muutu miksikään, niin Elizabeth kohautti olkiaan. Hiekkakakut olivatkin kivempia kuin linnusta kilpikonnaksi muuttunut lemmikki. Mutta viisi minuuttia myöhemminkin lintu oli samassa asennossa, liikkumatta senttiäkään. Elizabeth katsoi miettiliäästi sitä, kun hänen äitinsä tuli pihalle.
Teresa kyykistyi tyttärensä viereen ja pussasi tätä poskelle. ”Mitäs teet?”
”Äiti, teinkö minä jotain linnulle?” Elizabeth kysyi huolestuneella äänellä. ”Se ei ole liikkunut ollenkaan. Tuijotin sitä hetken, ja se vain.. jotenkin jähmettyi. Mikä sillä on, äiti?”
”Hmm.. kokeileppa saada se lentämään tahdonvoimallasi. Kokeile oikein lujaa”, Teresa sanoi. Elizabeth kurtisti kulmiaan ja tuijotti lintua. Lintu nytkähti ja samassa se lehahti lentoon. Elizabethiltä pääsi hämmästynyt oooh ja sitten tyttö kietoi kätensä Teresan kaulalle.
”Mitä tapahtui äiti? Löysinkö minä voiman? Niin kuin sinä aina sanot?”
”Kyllä, taisitpa hyvinkin löytää.”
”Nyt isi on ylpeä minusta. Ja Urr-setä. Ovatko kaikki täällä Urr-sedän kotona ylpeitä minusta?” Elizabeth hymyili leveästi, hymykuopat näkyen.
”Kyllä, rakas, ovat he. Ja tiedätkö, pikkulintu kertoi, että Christopher taisi löytää oman kykynsä myös”, Teresa sanoi hymyillen.
”Oo, äiti haluan nähdä!” Elizabeth innostui ja lähti juoksemaan sisälle. Elizabeth rakasti Urrin kartanoa. Siellä heillä oli tilaa ja muita samankaltaisia. Lapsille sai opettaa heti alusta asti kaiken heidän erilaisesta elämästään. Sydänjuuriaan myöten onnellinen Teresa käveli sisälle ja seurasi tytärtään kirjasto huoneeseen, missä olivat Christopher ja Nino.
”Isi, isi! Löysin voimani! Äiti sanoi, että löysin voimani!” Elizabeth hihitti ja syöksyi Ninon syliin. Nino rutisti toisella kädellä tytärtään ja toisella piti kolmevuotiasta Christopheria.
”Sepä hienoa, prinsessa.” Nino sanoi ja katsoi sitten kysyvästi Teresaan. Teresa hymyili leveästi Ninolle sanoessaan:
”Jähmettäjä.”
”Parempaa ei olisi voinut toivoakkaan”, Nino huokaisi hymyillen ja silitti tyttärensä hiuksia.
”Isi, mikä on Christopherin voima?” Elizabeth kysyi. Nino hymyili leveästi, ja laski Christopherin maahan. Poika seisoi omilla jaloillaan, ympärilleen tarkkaillen. Christopher ei puhunut mielellään.
”Christopher voi näyttää itse, vai mitä?” Nino sanoi lempeästi. Christopher nyökkäsi kulmat kurtussa ja käänsi sitten katseensa isosiskoonsa. Pojan tummansiniset silmät tummenivat entisestää pojan kurtistaessa kulmiaan ja siristäessään silmiään. Ja samassa kaikki huonekalut alkoivat leijailla huoneessa. Elizabeth henkäisi, samoin Teresa. Nino vain hymyili. Christopher oli tehnyt tämän hänelle jo monta kertaa. Sitten äkisti huonekalut laskeutuivat tasaisesti ja siinä samassa Elizabeth leijui jo ilmassa. Tyttö nauroi. Christopher laski iloisesti hymyillen siskonsa alas ja kääntyi halaamaan isäänsä. Sitten kuin sanatomasta sopimuksesta, Christopher tarttui siskonsa käteen kiinni ja he lähtivät yhdessä, toisiaan tukien leijumaan huoneesta pois. Kirjaimellisesti leijuen. Teresa katsoi iloisesti heidän peräänsä ja meni sitten Ninon viereen. Nino kietoi kätensä vaimonsa ympärille ja suuteli tätä.
”Tiedätkö, olen onnellinen, että et kuollut. Että feeniks pelasti sinut”, Teresa sanoi painaessaan päänsä miehensä rintaa vasten.
"Minä myös", Nino huokaisi.
Teresa kyykistyi tyttärensä viereen ja pussasi tätä poskelle. ”Mitäs teet?”
”Äiti, teinkö minä jotain linnulle?” Elizabeth kysyi huolestuneella äänellä. ”Se ei ole liikkunut ollenkaan. Tuijotin sitä hetken, ja se vain.. jotenkin jähmettyi. Mikä sillä on, äiti?”
”Hmm.. kokeileppa saada se lentämään tahdonvoimallasi. Kokeile oikein lujaa”, Teresa sanoi. Elizabeth kurtisti kulmiaan ja tuijotti lintua. Lintu nytkähti ja samassa se lehahti lentoon. Elizabethiltä pääsi hämmästynyt oooh ja sitten tyttö kietoi kätensä Teresan kaulalle.
”Mitä tapahtui äiti? Löysinkö minä voiman? Niin kuin sinä aina sanot?”
”Kyllä, taisitpa hyvinkin löytää.”
”Nyt isi on ylpeä minusta. Ja Urr-setä. Ovatko kaikki täällä Urr-sedän kotona ylpeitä minusta?” Elizabeth hymyili leveästi, hymykuopat näkyen.
”Kyllä, rakas, ovat he. Ja tiedätkö, pikkulintu kertoi, että Christopher taisi löytää oman kykynsä myös”, Teresa sanoi hymyillen.
”Oo, äiti haluan nähdä!” Elizabeth innostui ja lähti juoksemaan sisälle. Elizabeth rakasti Urrin kartanoa. Siellä heillä oli tilaa ja muita samankaltaisia. Lapsille sai opettaa heti alusta asti kaiken heidän erilaisesta elämästään. Sydänjuuriaan myöten onnellinen Teresa käveli sisälle ja seurasi tytärtään kirjasto huoneeseen, missä olivat Christopher ja Nino.
”Isi, isi! Löysin voimani! Äiti sanoi, että löysin voimani!” Elizabeth hihitti ja syöksyi Ninon syliin. Nino rutisti toisella kädellä tytärtään ja toisella piti kolmevuotiasta Christopheria.
”Sepä hienoa, prinsessa.” Nino sanoi ja katsoi sitten kysyvästi Teresaan. Teresa hymyili leveästi Ninolle sanoessaan:
”Jähmettäjä.”
”Parempaa ei olisi voinut toivoakkaan”, Nino huokaisi hymyillen ja silitti tyttärensä hiuksia.
”Isi, mikä on Christopherin voima?” Elizabeth kysyi. Nino hymyili leveästi, ja laski Christopherin maahan. Poika seisoi omilla jaloillaan, ympärilleen tarkkaillen. Christopher ei puhunut mielellään.
”Christopher voi näyttää itse, vai mitä?” Nino sanoi lempeästi. Christopher nyökkäsi kulmat kurtussa ja käänsi sitten katseensa isosiskoonsa. Pojan tummansiniset silmät tummenivat entisestää pojan kurtistaessa kulmiaan ja siristäessään silmiään. Ja samassa kaikki huonekalut alkoivat leijailla huoneessa. Elizabeth henkäisi, samoin Teresa. Nino vain hymyili. Christopher oli tehnyt tämän hänelle jo monta kertaa. Sitten äkisti huonekalut laskeutuivat tasaisesti ja siinä samassa Elizabeth leijui jo ilmassa. Tyttö nauroi. Christopher laski iloisesti hymyillen siskonsa alas ja kääntyi halaamaan isäänsä. Sitten kuin sanatomasta sopimuksesta, Christopher tarttui siskonsa käteen kiinni ja he lähtivät yhdessä, toisiaan tukien leijumaan huoneesta pois. Kirjaimellisesti leijuen. Teresa katsoi iloisesti heidän peräänsä ja meni sitten Ninon viereen. Nino kietoi kätensä vaimonsa ympärille ja suuteli tätä.
”Tiedätkö, olen onnellinen, että et kuollut. Että feeniks pelasti sinut”, Teresa sanoi painaessaan päänsä miehensä rintaa vasten.
"Minä myös", Nino huokaisi.