Henry muokkasi pakettiautonsa tilavaksi perhe autoksi, jonka jälkeen Clarice, Nicolas, Teresa, Nino, Aliud, Tiktok ja Snorri ahtautuivat sinne. Nino oli iloinen, että eläimet olivat päivämuodossaan.
Henry lähti ajamaan reilua ylinopeutta. Hänen otsallaan helmeili hikeä. Häntä jännitti hirveästi.
”Henry, mitä sinä jännität?” Teresa kysyi. ”Ethän sinä ole muutakuin kuskina.”
”Urr suuttuu meille, hän suuttuu meille todella paljon..” Henry mutisi melkeinpä täristen. Clarice kosketti Henryn kättä, saaden tämän rentoutumaan kosketuksesta vähäsen.
”Eikä suutu. Kymppi vetoa, että se arvasi näin tapahtuvan ennemmin tai myöhemmin, tai viimeistään silloin kun hän erehtyi kertomaan Ninolle.” Teresa vilkaisi sivusilmällä Ninoa, mutta poika ei reagoinut mitenkään, tuijotti vain sulkeutuneen näköisenä ikkunasta ulos.
”Voi herran jumala..” Henry mutisi.
Kellon ollessa varttiavaille kaksitoista he pysähtyivät tien reunaan. Sillä aikaa kun Nino ja kumppanit kertasit suunnitelmaa, muuttivat Tiktok, Snorri ja Aliud muotoansa.
”Onko kaikki selvää?” Nino kysyi. Hänen ystävänsä nyökkäsivät ja samassa Teresa jähmettyi. Kaikki katsoivat tyttöön hämmästyneinä.
”Tess, mikä tuli? Tess?” Nino ravisteli Teresaa, mutta tyttö sanoi vain yhden sanan.
”Szél.”
”Se jäljittää Teresan kautta!” Henry huudahti. ”Teresa on ainoa tästä porukasta joka on koskenut Széliä, eikö olekkin?”
Nino nyökkäsi ja katsoi Teresaan, joka oli ruvennut hymyilemään, ja katsoi ympärilleen. ”Tuntuu niin turvalliselta. Tunnen käsissäni sen harjaksen.”
”Voi hitto!” Henry manasi.
”PERKELE!” Nicolas huudahti kovempaa ja rohkeammin. Nicolas otti Tiktokin olkapäältänsä ja laittoi sen käsivarrelleen. ”Lähetetään eläimet matkaan. Ne seuraavat kyllä meitä. Vaihdetaan nopeampaan autoon ja aletaan painua! Kuulen Sydämensyöjiä, voimme seurata niitä. Ne eivät jostain syystä aisti meitä. Vielä. Mene, Tiktok.”
”Mene, Snorri.”
”Sinä myös, Aliud.”
Eläimet lähtivät, Henry muutti auton nopeasti. Siitä tuli yliupea tuunattu auto, jota Nino ei osannut ihailla sanoin, pelkällä tuijotuksella, kunnes hänet kiskaistiin sen sisään. Autossa oli tajuttoman ahdasta, mutta kun Henry ajoi, Clarice istui edessä ja Nino, Teresa ja Nicolas takana, he mahtuivat olemaan siellä juuri ja juuri, toistensa kyljissä kiinni.
”Pitäisikö käydä kusella ensin vai-”
”AJA, HENRY!” Kaikki huusivat, jopa Teresa.
Kahta kertaa ei tarvinnut käskeä ja Henry painoi tallan pohjaan. He kiisivät 160 kilometrin tuntinopeudella eteenpäin ja pitivät melkein mahdottomana, että kukaan saisi heitä kiinni, mutta he voisivat hyvinkin pysyä Sydämensyöjien perässä.
”Jatka vain suoraa”, Nicolas sanoi.
”Hetkinen! Etkös sinä koskemisen kautta kuullut ajatukset?” Teresa kysyi Nicolakselta. Nicolas nyökkäsi. ”No miten hemmetissä sitten kuulet Sydämensyöjien ajatukset koskematta?” Teresa kysyi kivaalla äänellä.
”Yömuuntujat ovat ainoita, jotka voivat koskea niihin, ja Tiktok on koskenut. Sen ei tarvinnut kuin kerran koskea yhteen Sydämensyöjään ja nyt pystyn milloin vain kuuntelemaan niitä kaikkia, jos olen tarpeeksi lähellä ja keskityn.”
”Paas keskittyen!” Nino käski.
Kaksi tuntia putkeen ajettuaan he olivat ihan pihalla siitä missä olivat. He olivat onnistuneet seuraamaan yllättävän helposti Sydämensyöjiä ja nyt he olivat pysähtyneet keskellä metsää, kun ei enää autolla päässyt jatkamaan.
”Okei, tässä on suunnitelma: Minä, Nino ja Nicolas jatkamme tästä eteenpäin, te haette lisävoimia ja toivotte, että Szél ei syö teitä. OK?” Teresa katsoi odottavasti toisia. Henryllä ja Claricella olisi selvästi ollut sanansa sanottavana, mutta he kurtistivat huuliaan ja pitivät suunsa supussa, nyökäten vain. Niimpä he jättivät Ninon, Teresan ja Nicolaksen keskelle metsää, ja pian auton valot katosivat näkyvistä ja he olivat yksin.
”Olisipa edes taskulamppu”, Nicolas mutisi.
”Tulkaa.”
Nino ja Nicolas tottelivat mukisematta Teresaa ja he lähtivät kävelemään syvälle metsään, seuraten ääniä jotka tulvivat Nicolaksen päähän.
”SEIS!” Nicolas huudahti. Nino ja Teresa jähmettyivät paikoilleen ja katsoivat kysyvästi Nicolakseen. ”Sydämensyöjiä edessäpäin. He aistivat meidät. Ja Tiktokin ja Snorrin, ne ovat seuranneet meitä koko ajan. Aliud lähti Henryn perään.”
”Kuinka kaukana Sydämensyöjät ovat?” Teresa melkein kuiskasi.
”En ole varma..”
”Paljonko meillä on aikaa?” Nino melkein huusi.
Nicolas nosti katseensa maasta ja katsoi Ninon silmiin. ”Aika loppui.”
Teresa ja Nino henkäisivät ja kuulivat sitten Sydämensyöjien hyytävät äänet niiden tullessa suoraan kohti.
”Mitä hemmettiä?!” Teresa huusi. ”Ne tulevat takaa!”
”Ansa!”
”Juoskaa lapset!” Nicolas huusi. Eikä tarvinnut toista kertaa. Nino ja Teresa lähtivät juoksemaan, mutta Sydämensyöjät olivat liian lähellä. Nicolas juoksi Ninon ja Teresan perässä. Kaikki tiesivät, että he jäisivät hetkellä minä hyvänsä kiinni. Samassa pimeydestä loikkasi musta hahmo.
”Snorri!” Nino huudahti ja meinasi jo pysähtyä, mutta Nicolas kiskaisi hänet mukaansa.
”Anna Snorrin pidätellä niitä, se on sen työ. Suojella sinua!” Nicolas komensi ja Nino alkoi juosta taas lujempaa. Pian heidän ylitsensä lensi liekehtivä tuli, tai siltä se näytti, mutta Tiktokhan se oli. He näkivät kuinka Tiktok syöksyi puiden välistä, lensi suoraan ihan heidän takanansa olevan Sydämensyöjän päälle ja upotti terävät kyntensä luisevaan päähän. Sydämensyöjä kiljui korvia vihlovasti. Ninolta oli pettää polvet alta, niin paljon vinkuna sattui korviin, mutta hän jatkoi itsepäisesti juoksua.
”Mitä muuta Tiktok osaa tehdä kuin vain välittää tietoa kuolleista sinulle, Nicolas?” Teresa kysyi hengästyneenä ja hänestä kuuli, että väsymys alkoi viedä voittoa ja vauhti hidastui itsekullakin.
”Sitä samaa mitä kaikki feenikslinnut. Sen kyynel parantaa, herättää jopa kuolleista, mutta vain jos feenikslintu katsoo ihmisen olevan sen arvoinen”, Nicolas selitti raskaasti hengittäen. Snorrin ja Tiktokin avusta huolimatta he eivät olleet saaneet kuin vähän lisää aikaa, eivätkä he enää edes tienneet minne mennä. Heidän takanaan molemmat Yömuuntujat taistelivat Sydämensyöjiä vastaan hidastaakseen niitä.
”Vau. Feenikslintu olisi kiva, vai mitä Nino?” Teresa sanoi. Nino ei vastannut. Poika katseli ympärilleen.
”Nicolas, minne?” He seisoivat paikoillaan ja Ninon kysymyksen kuulleessaan Nicolas punehtui.
”En tiedä, mutta lähdetään nyt juoksemaan jonnekkin. Tiktok ja Snorri eivät voi pidätellä niitä ikuisesti.”
He lähtivät juoksemaan taas suoraa eteenpäin.
”Suoraan edessä rakennus!” Teresa ilmoitti, sillä hän juoksi ensimmäisenä. Sydämensyöjät olivat kauakana heidän takanaan, sillä Tiktok ja Snorri olivat heikentäneet niitä. Nino näki rakennuksen ja kylmänväreet kulkivat hänen selkäänsä pitkin. Se oli iso vanha sairaala. Toivottavasti ei ainakaan mielisairaala? Pimeässä se näytti vanhalta, aavemaiselta ja kolkolta. Puolet ikkunoista olivat rikki, katossa reikiä ja koko talo näytti olevan vähän vinksallaan. Voisiko se olla Sydämensyöjien piilopaikka? Nino mietti hetken. Miksipä ei?
”Tehdäänkö rynnäkkö sisään?” Teresa kysyi.
Nino ravisti päätänsä. ”Menen yksin.”
”Sinä kuolet!” Teresa huudahti.
”He ovat minun vanhempani!”
”Sinä kuolet! Etkö sinä tajua? Sinä et edes kerkeä löytämään heitä, ennen kuin tuolla olevat Sydämensyöjät jo tappavat sinut!”
”En kuole”, Nino sanoi normaalilla äänellä, kun taas Teresa huusi vedet silmissä.
”Et voi tietää!”
”Mutta kun minä tiedän. Tiedän kuinka kuolen”, Nino sanoi, ja katsoi ilmeettömänä Teresaa silmiin. Teresa kalpeni. Hän ei voinut uskoa sitä todeksi. Nino oli katsonut Urria silmiin! Nino hitto vieköön oli katsonut Urria silmiin!
”Milloin sinä sitten kuolet?” Teresa kysyi hiljaisella äänellä. Hän uskotteli itselleen, että se ei olisi täällä. Ei nyt. Ei vielä.
Pitkä hiljaisuus ennenkuin Nino vastasi. ”En tiedä ajankohtaa.”
Teresa purskahti itkuun.
”Miksi?” Hän kysyi kuiskaten, ääni säreillen ja kyynelten valuessa poskia pitkin.
”Teresa auttaa minut sisälle, sitten te kaksi lähdette juoksemaan metsään, piiloon. Yrittäkää löytää vesilampi mitä voitte tarpeen tullen hyödyntää. Kun on taas valoisaa, etsitte tien ja yritätte liftata. Okei?” Nino puhui viileän rauhallisella äänellä, päättäväisesti ja jättäen vastaamatta Teresan kysymykseen. Hän oli suunnitellut tätä koko matkan.
”Sinä siis todella aiot mennä yksin kuolemaan tuonne?” Nicolas kysyi.
Nino nyökkäsi. ”Minä en kuole. Näyssä edessäni oli liuta ihmisiä, te mukaan lukien, ja sitten sain kovan kivun sydämeeni. Minä en kuole, jos menen yksin.”
”Hyvä on. Onnea matkaan.” Nicolas sanoi. Teresa vain nyyhkytti paikoillaan kun Nino käänsi katseensa häneen.
”Tess?” Nino sanoi. Teresa ravisti päätänsä. Nino yritti uudestaan, mutta taas Teresa ravisti päätänsä. Ei! Viesti meni perille, Nino katsoi hetken Teresaa ja kohautti harteitaan.
”Hyvästi.” Sen sanottuaan Nino lähti juoksemaan rakennukselle. Hän pysähtyi ovella ja katsoi kahvaa kooten rohkeutensa. Nyt hänen täytyisi avata ovi pitäen kovaa ääntä, kun Teresa ei suostunut viemään häntä oven läpi. Nino kääntyi katsomaan taakseen ja näki kuinka Teresa ja Nicolas hävisivät metsään. Hyvä.
Nino veti syvään henkeä ja pujahti sisälle rakennukseen kitisevästi ovesta, ennenkuin Snorri löytäisi hänet. Hän ei halunnut Snorria mukaan. Mutta Nino ei päässyt kahta metriäkään eteenpäin ennen kuin hän jo näki Snorrin seisomassa hänen edessä. Oli siis toinenkin sisäänkäynti.
”Tänne, Snorri”, Nino sanoi särkyneellä äänellä ja ensimmäiset kyyneleet kuolintapansa kuulemisen jälkeen tulivat. Snorri juoksi Ninon luokse. Nino tiputtautui polvilleen, välittämättä mahdollisista Sydämensyöjistä. Hän itki ja rustisti Snorria itseään vasten. ”Snorri, en halua kuolla sillä tavalla!”
Samassa ylhäältä kuului avun huuto. Jonkun ihmisen. Jonkun naisen. Jonkun joka oli kuullut Ninon. Jonkun joka teki kuolemaa.
Nino ryhdistäytyi sillä sekunnilla, pomppasi jaloilleen ja lähti juoksemaan kohti portaita, jotka veivät ylös, josta ääni kuului.
”Seuraa, Snorri.”
Snorri juoksi tasaista vauhtia Ninon vierellä. Nino unohti Sydämensyöjät ja seurasi vain valittavaa naisen ääntä, toivoen sen olevan hänen äitinsä, eikä huomannut liekehtivää lintua, joka lennähti ikkunan ohitse.
Henry lähti ajamaan reilua ylinopeutta. Hänen otsallaan helmeili hikeä. Häntä jännitti hirveästi.
”Henry, mitä sinä jännität?” Teresa kysyi. ”Ethän sinä ole muutakuin kuskina.”
”Urr suuttuu meille, hän suuttuu meille todella paljon..” Henry mutisi melkeinpä täristen. Clarice kosketti Henryn kättä, saaden tämän rentoutumaan kosketuksesta vähäsen.
”Eikä suutu. Kymppi vetoa, että se arvasi näin tapahtuvan ennemmin tai myöhemmin, tai viimeistään silloin kun hän erehtyi kertomaan Ninolle.” Teresa vilkaisi sivusilmällä Ninoa, mutta poika ei reagoinut mitenkään, tuijotti vain sulkeutuneen näköisenä ikkunasta ulos.
”Voi herran jumala..” Henry mutisi.
Kellon ollessa varttiavaille kaksitoista he pysähtyivät tien reunaan. Sillä aikaa kun Nino ja kumppanit kertasit suunnitelmaa, muuttivat Tiktok, Snorri ja Aliud muotoansa.
”Onko kaikki selvää?” Nino kysyi. Hänen ystävänsä nyökkäsivät ja samassa Teresa jähmettyi. Kaikki katsoivat tyttöön hämmästyneinä.
”Tess, mikä tuli? Tess?” Nino ravisteli Teresaa, mutta tyttö sanoi vain yhden sanan.
”Szél.”
”Se jäljittää Teresan kautta!” Henry huudahti. ”Teresa on ainoa tästä porukasta joka on koskenut Széliä, eikö olekkin?”
Nino nyökkäsi ja katsoi Teresaan, joka oli ruvennut hymyilemään, ja katsoi ympärilleen. ”Tuntuu niin turvalliselta. Tunnen käsissäni sen harjaksen.”
”Voi hitto!” Henry manasi.
”PERKELE!” Nicolas huudahti kovempaa ja rohkeammin. Nicolas otti Tiktokin olkapäältänsä ja laittoi sen käsivarrelleen. ”Lähetetään eläimet matkaan. Ne seuraavat kyllä meitä. Vaihdetaan nopeampaan autoon ja aletaan painua! Kuulen Sydämensyöjiä, voimme seurata niitä. Ne eivät jostain syystä aisti meitä. Vielä. Mene, Tiktok.”
”Mene, Snorri.”
”Sinä myös, Aliud.”
Eläimet lähtivät, Henry muutti auton nopeasti. Siitä tuli yliupea tuunattu auto, jota Nino ei osannut ihailla sanoin, pelkällä tuijotuksella, kunnes hänet kiskaistiin sen sisään. Autossa oli tajuttoman ahdasta, mutta kun Henry ajoi, Clarice istui edessä ja Nino, Teresa ja Nicolas takana, he mahtuivat olemaan siellä juuri ja juuri, toistensa kyljissä kiinni.
”Pitäisikö käydä kusella ensin vai-”
”AJA, HENRY!” Kaikki huusivat, jopa Teresa.
Kahta kertaa ei tarvinnut käskeä ja Henry painoi tallan pohjaan. He kiisivät 160 kilometrin tuntinopeudella eteenpäin ja pitivät melkein mahdottomana, että kukaan saisi heitä kiinni, mutta he voisivat hyvinkin pysyä Sydämensyöjien perässä.
”Jatka vain suoraa”, Nicolas sanoi.
”Hetkinen! Etkös sinä koskemisen kautta kuullut ajatukset?” Teresa kysyi Nicolakselta. Nicolas nyökkäsi. ”No miten hemmetissä sitten kuulet Sydämensyöjien ajatukset koskematta?” Teresa kysyi kivaalla äänellä.
”Yömuuntujat ovat ainoita, jotka voivat koskea niihin, ja Tiktok on koskenut. Sen ei tarvinnut kuin kerran koskea yhteen Sydämensyöjään ja nyt pystyn milloin vain kuuntelemaan niitä kaikkia, jos olen tarpeeksi lähellä ja keskityn.”
”Paas keskittyen!” Nino käski.
Kaksi tuntia putkeen ajettuaan he olivat ihan pihalla siitä missä olivat. He olivat onnistuneet seuraamaan yllättävän helposti Sydämensyöjiä ja nyt he olivat pysähtyneet keskellä metsää, kun ei enää autolla päässyt jatkamaan.
”Okei, tässä on suunnitelma: Minä, Nino ja Nicolas jatkamme tästä eteenpäin, te haette lisävoimia ja toivotte, että Szél ei syö teitä. OK?” Teresa katsoi odottavasti toisia. Henryllä ja Claricella olisi selvästi ollut sanansa sanottavana, mutta he kurtistivat huuliaan ja pitivät suunsa supussa, nyökäten vain. Niimpä he jättivät Ninon, Teresan ja Nicolaksen keskelle metsää, ja pian auton valot katosivat näkyvistä ja he olivat yksin.
”Olisipa edes taskulamppu”, Nicolas mutisi.
”Tulkaa.”
Nino ja Nicolas tottelivat mukisematta Teresaa ja he lähtivät kävelemään syvälle metsään, seuraten ääniä jotka tulvivat Nicolaksen päähän.
”SEIS!” Nicolas huudahti. Nino ja Teresa jähmettyivät paikoilleen ja katsoivat kysyvästi Nicolakseen. ”Sydämensyöjiä edessäpäin. He aistivat meidät. Ja Tiktokin ja Snorrin, ne ovat seuranneet meitä koko ajan. Aliud lähti Henryn perään.”
”Kuinka kaukana Sydämensyöjät ovat?” Teresa melkein kuiskasi.
”En ole varma..”
”Paljonko meillä on aikaa?” Nino melkein huusi.
Nicolas nosti katseensa maasta ja katsoi Ninon silmiin. ”Aika loppui.”
Teresa ja Nino henkäisivät ja kuulivat sitten Sydämensyöjien hyytävät äänet niiden tullessa suoraan kohti.
”Mitä hemmettiä?!” Teresa huusi. ”Ne tulevat takaa!”
”Ansa!”
”Juoskaa lapset!” Nicolas huusi. Eikä tarvinnut toista kertaa. Nino ja Teresa lähtivät juoksemaan, mutta Sydämensyöjät olivat liian lähellä. Nicolas juoksi Ninon ja Teresan perässä. Kaikki tiesivät, että he jäisivät hetkellä minä hyvänsä kiinni. Samassa pimeydestä loikkasi musta hahmo.
”Snorri!” Nino huudahti ja meinasi jo pysähtyä, mutta Nicolas kiskaisi hänet mukaansa.
”Anna Snorrin pidätellä niitä, se on sen työ. Suojella sinua!” Nicolas komensi ja Nino alkoi juosta taas lujempaa. Pian heidän ylitsensä lensi liekehtivä tuli, tai siltä se näytti, mutta Tiktokhan se oli. He näkivät kuinka Tiktok syöksyi puiden välistä, lensi suoraan ihan heidän takanansa olevan Sydämensyöjän päälle ja upotti terävät kyntensä luisevaan päähän. Sydämensyöjä kiljui korvia vihlovasti. Ninolta oli pettää polvet alta, niin paljon vinkuna sattui korviin, mutta hän jatkoi itsepäisesti juoksua.
”Mitä muuta Tiktok osaa tehdä kuin vain välittää tietoa kuolleista sinulle, Nicolas?” Teresa kysyi hengästyneenä ja hänestä kuuli, että väsymys alkoi viedä voittoa ja vauhti hidastui itsekullakin.
”Sitä samaa mitä kaikki feenikslinnut. Sen kyynel parantaa, herättää jopa kuolleista, mutta vain jos feenikslintu katsoo ihmisen olevan sen arvoinen”, Nicolas selitti raskaasti hengittäen. Snorrin ja Tiktokin avusta huolimatta he eivät olleet saaneet kuin vähän lisää aikaa, eivätkä he enää edes tienneet minne mennä. Heidän takanaan molemmat Yömuuntujat taistelivat Sydämensyöjiä vastaan hidastaakseen niitä.
”Vau. Feenikslintu olisi kiva, vai mitä Nino?” Teresa sanoi. Nino ei vastannut. Poika katseli ympärilleen.
”Nicolas, minne?” He seisoivat paikoillaan ja Ninon kysymyksen kuulleessaan Nicolas punehtui.
”En tiedä, mutta lähdetään nyt juoksemaan jonnekkin. Tiktok ja Snorri eivät voi pidätellä niitä ikuisesti.”
He lähtivät juoksemaan taas suoraa eteenpäin.
”Suoraan edessä rakennus!” Teresa ilmoitti, sillä hän juoksi ensimmäisenä. Sydämensyöjät olivat kauakana heidän takanaan, sillä Tiktok ja Snorri olivat heikentäneet niitä. Nino näki rakennuksen ja kylmänväreet kulkivat hänen selkäänsä pitkin. Se oli iso vanha sairaala. Toivottavasti ei ainakaan mielisairaala? Pimeässä se näytti vanhalta, aavemaiselta ja kolkolta. Puolet ikkunoista olivat rikki, katossa reikiä ja koko talo näytti olevan vähän vinksallaan. Voisiko se olla Sydämensyöjien piilopaikka? Nino mietti hetken. Miksipä ei?
”Tehdäänkö rynnäkkö sisään?” Teresa kysyi.
Nino ravisti päätänsä. ”Menen yksin.”
”Sinä kuolet!” Teresa huudahti.
”He ovat minun vanhempani!”
”Sinä kuolet! Etkö sinä tajua? Sinä et edes kerkeä löytämään heitä, ennen kuin tuolla olevat Sydämensyöjät jo tappavat sinut!”
”En kuole”, Nino sanoi normaalilla äänellä, kun taas Teresa huusi vedet silmissä.
”Et voi tietää!”
”Mutta kun minä tiedän. Tiedän kuinka kuolen”, Nino sanoi, ja katsoi ilmeettömänä Teresaa silmiin. Teresa kalpeni. Hän ei voinut uskoa sitä todeksi. Nino oli katsonut Urria silmiin! Nino hitto vieköön oli katsonut Urria silmiin!
”Milloin sinä sitten kuolet?” Teresa kysyi hiljaisella äänellä. Hän uskotteli itselleen, että se ei olisi täällä. Ei nyt. Ei vielä.
Pitkä hiljaisuus ennenkuin Nino vastasi. ”En tiedä ajankohtaa.”
Teresa purskahti itkuun.
”Miksi?” Hän kysyi kuiskaten, ääni säreillen ja kyynelten valuessa poskia pitkin.
”Teresa auttaa minut sisälle, sitten te kaksi lähdette juoksemaan metsään, piiloon. Yrittäkää löytää vesilampi mitä voitte tarpeen tullen hyödyntää. Kun on taas valoisaa, etsitte tien ja yritätte liftata. Okei?” Nino puhui viileän rauhallisella äänellä, päättäväisesti ja jättäen vastaamatta Teresan kysymykseen. Hän oli suunnitellut tätä koko matkan.
”Sinä siis todella aiot mennä yksin kuolemaan tuonne?” Nicolas kysyi.
Nino nyökkäsi. ”Minä en kuole. Näyssä edessäni oli liuta ihmisiä, te mukaan lukien, ja sitten sain kovan kivun sydämeeni. Minä en kuole, jos menen yksin.”
”Hyvä on. Onnea matkaan.” Nicolas sanoi. Teresa vain nyyhkytti paikoillaan kun Nino käänsi katseensa häneen.
”Tess?” Nino sanoi. Teresa ravisti päätänsä. Nino yritti uudestaan, mutta taas Teresa ravisti päätänsä. Ei! Viesti meni perille, Nino katsoi hetken Teresaa ja kohautti harteitaan.
”Hyvästi.” Sen sanottuaan Nino lähti juoksemaan rakennukselle. Hän pysähtyi ovella ja katsoi kahvaa kooten rohkeutensa. Nyt hänen täytyisi avata ovi pitäen kovaa ääntä, kun Teresa ei suostunut viemään häntä oven läpi. Nino kääntyi katsomaan taakseen ja näki kuinka Teresa ja Nicolas hävisivät metsään. Hyvä.
Nino veti syvään henkeä ja pujahti sisälle rakennukseen kitisevästi ovesta, ennenkuin Snorri löytäisi hänet. Hän ei halunnut Snorria mukaan. Mutta Nino ei päässyt kahta metriäkään eteenpäin ennen kuin hän jo näki Snorrin seisomassa hänen edessä. Oli siis toinenkin sisäänkäynti.
”Tänne, Snorri”, Nino sanoi särkyneellä äänellä ja ensimmäiset kyyneleet kuolintapansa kuulemisen jälkeen tulivat. Snorri juoksi Ninon luokse. Nino tiputtautui polvilleen, välittämättä mahdollisista Sydämensyöjistä. Hän itki ja rustisti Snorria itseään vasten. ”Snorri, en halua kuolla sillä tavalla!”
Samassa ylhäältä kuului avun huuto. Jonkun ihmisen. Jonkun naisen. Jonkun joka oli kuullut Ninon. Jonkun joka teki kuolemaa.
Nino ryhdistäytyi sillä sekunnilla, pomppasi jaloilleen ja lähti juoksemaan kohti portaita, jotka veivät ylös, josta ääni kuului.
”Seuraa, Snorri.”
Snorri juoksi tasaista vauhtia Ninon vierellä. Nino unohti Sydämensyöjät ja seurasi vain valittavaa naisen ääntä, toivoen sen olevan hänen äitinsä, eikä huomannut liekehtivää lintua, joka lennähti ikkunan ohitse.