Aurinko paistoi ikkunasta, ja loi valokeilan siistin, vaalean huoneen lattialle. Sängyssä poika nukkui syvää unta, musta kissa kävellen edes takaisin sängyn edessä, odottaen, että isäntä heräisi ja päästäisi kissan pois huoneesta. Kello läheni neljää iltapäivällä, kun pojan huoneenovi tempaistiin äkisti auki.
Nino oli sekunnissa hereillä, ja niin oli Snorrikin – se juoksi heti ovesta ulos käytävälle, ja jatkoi matkaa kohti ulko-ovea. Nino katsoi unisena ovelle päin ja tunnisti Teresan. Tyttö näytti siltä, kuin olisi juuri herännyt. Niin hän olikin.
”Hitto vie, Nino! Me ollaan nukuttu melkein kellon ympäri, tunnilla heittää!” Teresa sanoi innostuneena. Hän ei ollut ikinä nukkunut niin kauaa. ”Ei Sydämensyöjiä joita pakoilla nukkumisen sijaan!”
”Kellon ympäri..” Nino ei aluksi tajunnut, mutta sitten hänen ajatuksensa selkenivät, kun hän hetken mietti. ”Mitä! Paljonko kello on? Ollaanko me nukuttu tosiaan koko päivä?”
”Se on neljä. Heräsin itsekkin äsken.”
”Olisit voinut antaa minun nukkua”, Nino mutisi hivenen ärtyneenä. Teresa tuhahti ja huitaisi kädellään ilmaa, kuin hätistellen kärpästä.
”Älä valita. Minulla ainakin on nälkä, mennäänkö syömään?”
”Kannattaisiko sinun vaihtaa vaatteet ensin?” Nino ehdotti, ja vilkaisi kuin ohimennen Teresan nuhjuisia ja likaisia vaatteita. Tyttö oli ilmeisesti nukahtanut eiliset vaatteet päällänsä.
”Kyllä. Ja sinun kannattaisi hankkia paita.”
Sen sanottuaan Teresa paiskasi oven kiinni ja ryntäsi huoneeseensa. Teresa katsoi huonettaan nyt ensi kerran. Hän oli eilen juossut suoraan sänkyyn ja nukahtanut samantien. Kun huonetta katsoi tarkemmin, se oli kuin kopio Ninon huoneesta, mutta sängyn petivaatteet olivat tyttömäisemmän väriset – ei valkoiset, niinkuin Ninolla, vaan vaaleanpunaiset. Teresa nyrpisti nenäänsä. Hän ei pahemmin arvostanut vaaleanpunaista, mutta menköön nyt.
Teresan reppu oli lattialle heitettynä. Teresa ei muistanut, että oli pitänyt sitä selässään koko ajan, ja illalla ihan vain ohimennen nakannut sen lattialle. Teresa mietti, että muistaakohan Nino, minne reppunsa on jättänyt, huoneessa sitä ei näkynyt. Teresa kohautti harteitaan, ja käveli reppunsa luokse. Hän etsi sieltä puhtaita vaatteita, laittoi ne sängylle pinoon odottamaan, etsi huoneesta pyyhkeen ja meni sitten pienelle ovelle huoneen reunassa. Sieltä pääsi vessaan, jossa oli myös suihkukoppi. Teresa huokaisi ihastuneena. Oma huone, jossa oli oma suihku!
Teresa kävi nopeasti suihkussa, puki puhtaat vaatteet ja lähti sitten huoneesta.
Nino istui jo käytävällä, huoneensa oven edessä. Teresa katsoi miettiliäänä Ninoon. Poika oli käynyt suihkussa, mutta päällänsä hänellä oli samat vaatteet, kuin eilenkin. Teresa kohotti kysyvästi kulmiaan.
”Reppuni jäi Henryn autoon”, Nino selitti. ”Mutta nämähän ovat melkein puhtaat?”
”Puhtaammat kuin omani”, Teresa myönsi ja sitten he katsoivat ympärilleen hyvin valaistussa talossa, joka kylpi valossa. Niin keinotekoisessa, kuin myös auringon valossa.
”Mihkä päin?”
”En muista.”
”Nino!”
”Ehkä tuonne?” Nino sanoi ja osoitti vasemmalla kädellään käytävään. Teresa nyökkäsi – hänelle oli ihan sama mihkä suuntaan, kunhan nyt johkin päin lähdettäisiin.
He lähtivät kävelemään ja yrittivät painaa reitin mieleensä. Hyvän aikaa harhailtuaan yllättävän tyhjässä talossa, he tupsahtivat keittiöön. Teresa hihkaisi riemusta, ja ryntäsi samantien isolle jääkaapille. Nino ei ollut aivan yhtä innoissaan, vaikka nälkä hänelläkin oli.
Keittöstä ison ruokavuoren keskeltä hetkeä myöhemmin Henry löysi heidät.
”Jaahas, te olette sitten löytäneet ruokaa.”
”Todellakin!” Teresa sanoi suu täynnä. Nino ei edes vastannut, hänellä oli liian kiire ahmia pihvin paloja suuhunsa.
”Kun olette valmiit, esittelen talon teille, ja sitten Urr haluaa puhua Teresan kanssa”, Henry kääntyi lähteäkseen, mutta Ninon ääni pysäytti hänet.
”Entä minä?”
”Teresan jälkeen.”
Sitten Henry poistui. Nino ja Teresa katsahtivat toisiinsa ja ryntäsivät sitten yhteistuumin Henryn perään.
”Me ollaan valmiita!” He huusivat yhdestä suusta, ja niin Henry lähti viemään heitä esittely kierrokselle.
Tuntia myöhemmin uuvuttavan kävelemisen jälkeen Nino ja Teresa uskoivat kutakuinkin tuntevansa talon, ja muutaman asukin myös. Henry oli kertonut kaikkien nimet, mutta ei niistä jäänyt kuin yksi tai kaksi heidän päähänsä.
”Tiedätkö mikä on outoa?” Nino kysyi Teresalta, kun he kävelivät hiljaa Henryn perässä kohti Urrin huonetta. ”Emme ole tavanneet vieläkään sitä Nicolasta tai hänen Yömuuntujaansa.”
”Totta”, Teresa mutisi. Heidän saapuessaan Urrin ovien taakse, Henry käski Ninoa jäämään ulkopuolelle odottamaan, ja sitten hän avasi oven Teresalle.
Teresa ei epäröinyt hetkeäkään ja suorastaan syöksyi ovista sisään. Nino katsoi naurua pidättäen Teresan intoa, mutta vakavoitui sitten. Urrilla olisi paljon selitettävää heille molemmille.
Teresan astuttua Urrin huoneeseen ja ovien sulkeutuessa hänen takanaan, Teresan itsevarmuus alkoi haihtua. Hän oli syöksynyt innokkaasti sisälle, mutta nyt häntä alkoi jo vähän kaduttaa. Urr istui jälleen kerran keskellä huoneen lattiaa, jalat ristissä, katse alas luotuna ja Szél vieressä istuen. Teresa huomasi, että Urr piteli käsissään Rubikin kuutiota, uudessa pakkauksessa.
Teresan istuuduttua vähän matkan päähän Urria vastapäätä, lensi paketti Teresaa kohti.
”Avaa, ja sekoita kuutio minulle.”
Kyselemättä Teresa totteli, ja sekoitettuaan viisi minuuttia kuutiota, hän laittoi sen liukuen lattiaa pitkin Urrille. Urr alkoi kääntelemään paloja, ja Teresa seurasi hiljaa sitä. Hän ei uskaltanut keskeyttää. Kun oli kulunut kolmekymmentä minuuttia, Urr heitti katsettaan nostamatta kuution taas Teresalle.
Teresa otti kopin ja katsoi kuutiota. Hänen suunsa loksahti auki. Urr oli saanut kuution värit alkuperäiseen kohtaan. Kaikki valkoiset yhdellä puolella, siniset toisella, punaiset toisella... Teresa pyöritteli kuutiota käsissään ja mietti miten se oli mahdollista. Puolessa tunnissa!
”Sekoita”, Urr käski. Teresa sekoitti, liu'utti kuution takaisin Urrille ja katsoi, kun Urr käänteli ja väänteli kuutiota, kunnes se taas, kahdenkymmenen minuutin päästä oli koossa. Teresa ravisti hitaasti päätänsä. Se ei voinut olla totta. Oliko Urr joku 2000-luvun Einstein?
”Mitä haluat tietää?” Urr kysyi. Hän heitti taas summan mutikassa kuution Teresaa kohti, luottaen, että tyttö saisi sen kiinni. Niin Teresa saikin. Hän sekoitti kuution, ja liu'utti takaisin Urrille. Sama jatkui ja jatkui.
”Haluan tietää, miten tiesit vanhempieni kuoleman.”
”Nicolaks-”
”Tiedän, että Nicolaksen Yömuuntujan kautta. Mutta miten Yömuuntuja voi kertoa jonkun kuolemasta?”
”Henry kertoo ja näyttää sinulle ja Ninolle kun Nicolas tulee takaisin kotiin.”
Urrin äänensävystä Teresa päätteli, että asiasta ei enää keskusteltu, ja niimpä Teresa kohautti harteitaan.
”Minä en halua tietää mitään muuta.”
”Etkö?”
”Ei ole mitään muuta.”
Urr pysyi hiljaa, eikä vastannut mitään. Juuri kun Teresa jo luuli pojan nukahtaneen, Urr puhui:
”Minun täytyy kysyä kaikilta uusilta tarinani kertomisen jälkeen tämä. Haluatko, Teresa, että katson sinua silmiin?”
Teresa häkeltyi. Jos Urr katsoisi häntä silmiin, hän näkisi miten kuolisi. Teresa avasi suunsa vastatakseen, mutta ääntä ei tullut.
”Ja haluatko koskea Széliin?”
”Jos kosken siihen, sehän löytää minut mistä vaan, milloin vaan?”
”Niin.” Urr sanoi.
Teresa mietti kauan. Pidemmän päälle siitä saattaisi olla haittaa, mutta enemmän siitä voisi olla apua. Kun hän ajatteleekin, että Szél saattaisi ilmestyä auttamaan hädän hetkellä, hänelle tuli turvallinen olo. Saman olon Teresa tahtoi pysyvän, ja hän nyökkäsi.
”Haluan, että Szél pystyy löytämään minut.”
Urr nyökkäsi, ja taputti sitten kädellään Széliä, kiinnitti suuren kissan huomion, ja osoitti Teresaa. Szél ei tarvinnut sanoja, se oli tehnyt saman ennenkin. Kissa nousi seisomaan ja käveli Teresan luokse ja istahti Teresan eteen, näyttäen karvaiselta jättiläisvuorelta huoneessa.
Szél pysyi liikkumatta, ja odotti. Teresa kohotti kätensä ja lähestyi Szélin mahtavaa karvaa. Jopa kissa muodossaan Szél oli vaikuttava näky. Hetken epäröityään Teresa kuitenkin upotti kätensä pehmeään karvaan.
Väristys kulki läpi Teresan kehon ja sitten kosketus Széliin oli poissa, ja kissa oli jo kävelemässä takaisin isäntänsä luokse. Teresa katsoi hengästyneenä Széliin. Sekunnin ajan hänestä oli tuntunut, kuin hän olisi ollut kissa, kuin hän olisi ollut yhtä Szélin kanssa. Teresa pyyhkäisi hiuksiaan ja paransi asentoaan. Olo ei ollut turvallinen, eikä erilainen.
”Kun Szél keskittää voimansa sinuun, ja yrittää jäljittää sinua, tunnet sen”, Urr sanoi. Kuin taikaiskusta Szélin silmissä välähti, ihan kuin salaman isku, kun se käytti kykyään Teresaan.
Ja Teresa tunsi sen. Turvantunne, jonka Teresa tahtoi pysyvän, tuli ja hän tunsi käsissään Szélin karvan lämmön.
”Vau.”
”Oletko päättänyt? Haluatko nähdä miten kuolet?”
Turvantunne hävisi kuin veitsellä leikaten, kun Szél lopetti ja alkoi välinpitämättömästi nuolla tassujaan. Teresa katsoi Urrin hiuspehkoa, koska poika piti päätänsä edelleen kumarassa.
”En halua”, Teresa sanoi. ”Elän mieluummin epätiedossa.”
”Hyvä on”, Urr sanoi. ”Jos et halua tietää mitään muuta, pyydä Nino sisään.”
Teresa käveli ovelle, vilkaisi Urria, joka räpelsi kuution kanssa. Sitten Teresa avasi oven, ja päästi Ninon sisään, hymyillen tälle rohkaisevasti.
”Mene, Teresa.” Urr pyysi.
Teresa meni, sulki oven perässään ja lähti kävelemään huoneeseensa. Matkalla Teresa tunsi lämpimän tunteen käsissään, mutta samalla karhean. Szélin karvan ja turvallinen olo velloi Teresan sisällä. Teresa kulki kuin huumattuna mitään näkemättä. Tunne jatkui aina niin kauan, kunnes Teresa pääsi huoneeseensa, ja Szél lopetti jäljittämisen.
Nino istuutui samaan kohtaan missä Teresa oli ollut. Ennenkuin Nino oli edes kunnolla maassa, hän jo sanoi:
”Kerro kaikki oikeista vanhemmistani.”
”He ovat meidän maailmamme sankareita.”
Mitä tahansa Nino olikaan odottanut, niin ei ainakaan tätä. ”Häh?”
Nino katsoi järkyttyneenä Urria. Sankareita? Nino ei voinut uskoa sitä todeksi. Hän ei keksinyt mitään järjellistä sanottavaa, joten Urr alkoi selittämään.
”Muistatko sen ison räjähdyksen New Yorkissa kolme vuotta sitten? Koko talo tuhoutui, ei eloon jääneitä?”
”Kyllä, miten vanhempani liittyvät siihen?”
”He selvittivät, että se oli Sydämensyöjien pesä. Sinne he veivät ne, joita eivät tappaneet, vaan kiduttivat yrittäen saada tietoa, ja kun vangeista ei herunut enempää tietoa, heidät tapettiin. Vanhempasi pelastivat kaikki meikäläiset sieltä ja räjäyttivät paikan. Ihan vain tulitikulla ja bensalla. Siellä vain sattui olemaan räjähdysalttiita tavaroita ja aineita, joten siitä tulikin kunnon pumaus. Osa Sydämensyöjistä pääsi lähtemään heidän peräänsä. Vanhempasi harhauttivat niitä niin, että vangit pääsivät pakoon, mutta jäivät itse kiinni. Heistä ei ole kuultu sen jälkeen.”
”Senkö takia he ovat sankareita?”
”He pelastivat 20 meikäläistä, leikkimällä jänistä. Kyllä, kyllä he ovat.”
Nino katsoi hiljaisena lattiaan. Hän tunsi syvää kunnioitusta vanhempiaan kohtaan, ja mietti, että olisiko itse pystynyt samaan.
”Mutta he elävät vielä?”
”Luultavasti. Kidutuksessa ja vankeudessa, mutta kyllä”, Urr sanoi. ”Minun täytyy kysyä sinulta samaa, kuin Teresalta.”
Nino odotti, että Urr jatkaisi, mutta kun poika pysyi hiljaa, Nino avasi suunsa.
”No kysy.”
”Haluatko koskea Széliin?”
”Häh?”
”Haluatko katsoa minua silmiin?” Urr jatkoi. Nino meni sanattomaksi, mutta hän ei kauaa miettinyt, kun itsevarmuuden aalto pyyhkäisi hänen ylitseen.
”En ja kyllä.” Nino vastasi. ”En halua koskea Széliin, mutta haluan katsoa silmiisi.”
”Olkoon sitten niin.” Urr sanoi ja nosti katseensa. Nino veti terävästi henkeä katseen osuessa hänen silmiinsä.
Teresa pomppasi pystyyn kun Nino astui ovesta käytävälle.
”Nino!” Hän huudahti, mutta jähmettyi nähdessään pojan kasvot. ”Olet kalpea. Kuka on kuollut?”
”Rauhoitu, Tess. Kaikki on hyvin. Mennään etsimään Snorri.”
Nino lähti kävelemään järkyttyneen näköisenä eteenpäin, ja Teresa katsoi hänen peräänsä hetken huolestuneena, mutta lähti sitten juoksemaan pojan perään. Hän ei todellakaan aikonut pääsää Ninoa silmistään.
Nino ja Teresa istuivat ulkona Päivä-Snorrin kanssa. He eivät juurikaan puhuneet, molemmat olivat vaipuneet ajatuksiinsa. Äkisti Teresa nosti ryhtiään ja katsoi Ninoon.
”Mitä Urr sanoi vanhemmistasi?”
”He ovat vankeina ja kidutettavina.”
”Kerro kaikki.”
Nino kertoi tarinan vanhemmistansa, ja Teresa mietti hetken. Sitten hän läpsäisi polveansa.
”Se on selvä. Me menemme pelastamaan heidät.”
Nino katsoi hämmästyneenä Teresaan. ”Me? Yhteistyötä? Emme edes tiedä missä he ovat. Kukaan ei tiedä.”
Teresa meni hiljaiseksi. Aika vaihtaa aihetta.
”Koskitko Széliin?”
”En.”
”Katsoitko Ur..”
”Teresa, koskahan me saamme tavata Nicolaksen ja hänen Yömuuntujansa?” Nino keskeytti.
Teresa innostui heti uudesta aiheesta ja unohti mitä oli kysymässä. ”Niinpä! Mennään kysymään Henryltä!”
He lähtivät etsimään ystäväänsä ja löysivätkin Henryn, juttelemassa jonkun pitkän, ehkä 25-vuotiaan musta hiuksisen miehen kanssa, jolla oli kulmalävistys ja mustaa partaa leuassa. Hävyttömän hyvännäköinen, olisi osuva kuvaus, ainakin Teresan mielestä.
”Aah, siinähän te olette!” Henry sanoi iloisesti kun näki heidät. ”Puhuimme juuri teistä. Kaverit, tässä on Nicolas. Nicolas, tässä ovat Teresa ja Nino, sekä Ninon Yömuuntuja Snorri.”
”Aivan, musta pantteri.” Nicolas sanoi ja silmäili kaksikkoa. ”Hauska tavata. Olette ilmeisesti kuulleet Tiktokista paljon juttua?”
Nino ja Teresa vilkaisivat toisiinsa.
”Tiktok?”
”Minun Yömuuntujani, tässä näin.” Nicolas osoitti olkapäätänsä, ja Nino sekä Teresa huomasivat vasta sitten miehen olkapäällä könöttävän undulaatin, joka oli väriltään punertava, mutta siinä oli myös kullan väriä. Ninon suu loksahti auki.
”Onko niitä myös lintuina?”
”Toki”, Nicolas vastasi. Teresa katsoi mietteliäästi lintua ja kysyi sitten:
”Miksi se muuttuu?”
”Feenikslinnuksi.”
”Eikä! Eihän niitä ole!” Nino ja Teresa vastustivat yhteen ääneen.
”Kuten ei myöskään meidän kaltaisia supervoimia, tai silmiä joista näkee kuolemansa. Tai leijonaa, joka jäljittää kenet tahansa? Jep, ei todellakaan ole.” Nicolas virnisti ja silitti undulaattiansa.
”Nicolas, mikä on sinun voimasi?” Nino kysyi.
”Ajatusten kuuleminen.”
Ninon ja Teresan tyrmistyneet ilmeet saivat Nicolaksen nauramaan iloisesti.
”Ei huolta”, hän sanoi. ”Vain jos kosketan jotakuta. Siinä yksi syy, miksi en kätellyt teitä. En ole vieläkiinnostunut teidän mielenne salaisuuksista.”
Se sai Nino ja Teresan virnistimään helpottuneesti. Sitten Teresalla välähti.
”Eli Tiktok välittää ajatuksen voimalla sinulle tietoa kuolleista meikäläisistä?”
Nicolas iski silmää Teresalle, mikä sai tytön punastumaan. ”Fiksu likka.”
Äkisti Henry läpsäisi käden otsaansa. ”Minun pitää esitellä teidät Claricelle!”
Nino ja Teresa katsoivat kysyvästi Nicolakseen, joka muodosti äänettömästi huulillaan yhden sanan: Tyttöystävä. Nino ja Teresa katsoivat toisiinsa, kohauttivat harteitaan ja lähtivät Henryn perään. Nicolas jäi paikoilleen, jutellen Tiktokille hiljaisella äänellä.
Henry johdatti heidät kauniiseen puutarhaan. Siellä, kukkien keskellä istui kivisellä penkillä pienikokoinen vaalea tyttö lukemassa kirjaa.
Tytöllä oli syvänsiniset silmät, ja napaan asti ulottuvat, laineille menevät melkein valkoiset hiukset. Hän oli kaikin puolin siro, ja kasvon piirteet olivat niin sirot ja iho kauniin vaalea, että Teresa tunsi kateutta. Tyttö oli 20-vuoden paikkeilla, vaikka näyttikin paljon nuoremmalta, ollessaan niin lyhyt ja Henryä vain olkapäähän.
”Kaverit, tässä on Clarice. Clarice, tässä on Nino ja Teresa.”
”Hauska tutustua!” Clarice sanoi keijumaisella äänellä ja halasi niin Teresaa kuin myös Ninoa. Molemmat yllättyivät siitä, eivätkä meinanneet saada sanaa suusta.
”Claricen kyky on suurentaa ja pienentää asioita. Hän ei kykene tekemään sitä ihmisille, mutta Sydämensyöjille ja eläimille kyllä. Kuvitelkaa peukalon kokoinen Sydämensyöjä!” Henry selitti ylpeänä, ja piti toista kättänsä Claricen ympärille kiedottuna.
Clarice virnisti ja pukkasi leikkisästi kyynerpäällänsä poikaystäväänsä kylkeen. ”Osaan minä itsekkin puhua.”
”Tuota, Henry, minä sain idean, malttaisitko erottua hetkeksi Claricesta?” Teresa sanoi äkisti. Clarice vastasi ennen kuin Henry kerkesi.
”Kyllä hän malttaa.” Clarice suuteli nopeasti Henryä, ja pukkasi tätä sitten eteenpäin. Henry johdatti Ninon ja Teresan kauemmaksi.
Henry katsoi heihin, hivenen harmistuneena kun joutui lähtemään Claricen luota. ”No mitä?”
”Pystyykö Nicolas kuulemaan Sydämensyöjien ajatukset? Koska jos pystyy, niin hänhä voisi salakuunnella Sydämensyöjiä sillä aikaa kun minä, Nino ja Clarice harhautetaan niitä. Jos jonkun ajatuksista paljastuisi Ninon vanhempien olin paikka.”
Nino katsoi suu auki Teresaan. Tyttö oli saanut loistovan idean. ”Se voisi toimia!”
”Ei todellakaan! Kyllä Nicolas siihen pystyy, mutta ette te voi leikkiä jänistä. Kuolisitte! Ja miksi Claricen pitäisi tulla mukaan riskeeraamaan henkensä?”
”Hän pystyy pienentämään esteet tieltämme, tai kasvattamaan hidasteita Sydämensyöjille, daa?”
”Ei, Teresa.”
”Kysy heiltä! Nicolakselta ja Claricelta.” Teresa pyysi räpytellen silmiään. Nino nyökki päällänsä hänen vieressään.
Henry ravisti päätänsä. ”Ei, en todellakaan, en iki maailmassa!”
”Nicolas, Clarice, minulla olisi kysyttävää teiltä”, Henry sanoi alistuneella äänellä. Henry ei voinut uskoa, että Teresa oli saanut ylipuhuttua hänet. ”En kysy tätä mielelläni.”
Nicolas ja Clarice istuivat suuren kirjastohuoneen sohvalla, ja Henry seisoi heidän edessään kärsivännäköisenä, Nino ja Teresa vieressään. Huoneessa ei ollut ketään muita, mutta Teresa vilkuili silti ympärilleen jännittyneesti.
”No, Henry? Kakista ulos vain.”
”Yhdyn Clariceen, yritäppäs päästä aiheeseen”, Nicolas sanoi haukotellen suuri eleisesti. Henry väänteli vaivautuneesti käsiään ja alkoi selittämään Teresan suunnitelmaa.
Kaksikymmentä minuuttia myöhemmin Henry hakkasi päätänsä seinään voimatta uskoa, että Clarice ja Nicolas suostuivat muitta mutkitta Teresan suunnitelmaan. Henry ei vain voinut uskoa sitä, miten Clarice voi tehdä näin hänelle? Kuinka hän voi? Henrystä tuntui kuin hän saisi pian itku potku raivokohtauksen, mutta jotenkuten miehen onnistui hillitä itsensä, ja hän alkoi kiinnittämään huomiota puheeseen ympärillään. Henry nosti päätänsä, ja katseli ympärilleen.
Nino, Teresa, Clarice ja Nicolas istuivat lattialla yhdessä sumpussa hioen suunnitelmaansa, voidakseen toteuttaa sen mahdollisimman pian. Nicolas vain oli kärsimätön.
”Miksei me vain mennä heti?”
”Koska hyvin suunniteltu on puoliksi tehty, Nicolas”, Clarice sanoi hymyillen.
Nicolas pyöritteli silmiään, ja vaihtoi asentoa, siirtyen kauemmaksi Claricesta. ”Minä sitten inhoan sinun sanontojasi!”
”Pata kattilaa soimaa.”
”Voi perkele nainen!”
”Ei omena kauas puusta putoa.”
”Olkaa hiljaa!” Nino huudahti. ”Kuunnelkaa nyt Teresaa.”
Teresa väläytti Ninolle nopean hymyn, ja sitten jatkui yksityiskohtien hiominen.
Henry seisoi aikansa tumput suorina, haluttomana tehdä mitään. Mutta lopulta Henry huokaisi alistuneesti ja laahusti Claricen luo, ja istuutui lattialle tämän viereen. Nainen hymyili rohkaisevasti Henrylle, nojautui tämän kylkeen ja painoi poskensa miehen rintaa vasten. Henry otti Claricen käden omaansa, ja he kuuntelivat yhdessä suunnitelmaa, joka saattaisi hyvinkin koitua kaikkien kohtaloksi.
Nino oli sekunnissa hereillä, ja niin oli Snorrikin – se juoksi heti ovesta ulos käytävälle, ja jatkoi matkaa kohti ulko-ovea. Nino katsoi unisena ovelle päin ja tunnisti Teresan. Tyttö näytti siltä, kuin olisi juuri herännyt. Niin hän olikin.
”Hitto vie, Nino! Me ollaan nukuttu melkein kellon ympäri, tunnilla heittää!” Teresa sanoi innostuneena. Hän ei ollut ikinä nukkunut niin kauaa. ”Ei Sydämensyöjiä joita pakoilla nukkumisen sijaan!”
”Kellon ympäri..” Nino ei aluksi tajunnut, mutta sitten hänen ajatuksensa selkenivät, kun hän hetken mietti. ”Mitä! Paljonko kello on? Ollaanko me nukuttu tosiaan koko päivä?”
”Se on neljä. Heräsin itsekkin äsken.”
”Olisit voinut antaa minun nukkua”, Nino mutisi hivenen ärtyneenä. Teresa tuhahti ja huitaisi kädellään ilmaa, kuin hätistellen kärpästä.
”Älä valita. Minulla ainakin on nälkä, mennäänkö syömään?”
”Kannattaisiko sinun vaihtaa vaatteet ensin?” Nino ehdotti, ja vilkaisi kuin ohimennen Teresan nuhjuisia ja likaisia vaatteita. Tyttö oli ilmeisesti nukahtanut eiliset vaatteet päällänsä.
”Kyllä. Ja sinun kannattaisi hankkia paita.”
Sen sanottuaan Teresa paiskasi oven kiinni ja ryntäsi huoneeseensa. Teresa katsoi huonettaan nyt ensi kerran. Hän oli eilen juossut suoraan sänkyyn ja nukahtanut samantien. Kun huonetta katsoi tarkemmin, se oli kuin kopio Ninon huoneesta, mutta sängyn petivaatteet olivat tyttömäisemmän väriset – ei valkoiset, niinkuin Ninolla, vaan vaaleanpunaiset. Teresa nyrpisti nenäänsä. Hän ei pahemmin arvostanut vaaleanpunaista, mutta menköön nyt.
Teresan reppu oli lattialle heitettynä. Teresa ei muistanut, että oli pitänyt sitä selässään koko ajan, ja illalla ihan vain ohimennen nakannut sen lattialle. Teresa mietti, että muistaakohan Nino, minne reppunsa on jättänyt, huoneessa sitä ei näkynyt. Teresa kohautti harteitaan, ja käveli reppunsa luokse. Hän etsi sieltä puhtaita vaatteita, laittoi ne sängylle pinoon odottamaan, etsi huoneesta pyyhkeen ja meni sitten pienelle ovelle huoneen reunassa. Sieltä pääsi vessaan, jossa oli myös suihkukoppi. Teresa huokaisi ihastuneena. Oma huone, jossa oli oma suihku!
Teresa kävi nopeasti suihkussa, puki puhtaat vaatteet ja lähti sitten huoneesta.
Nino istui jo käytävällä, huoneensa oven edessä. Teresa katsoi miettiliäänä Ninoon. Poika oli käynyt suihkussa, mutta päällänsä hänellä oli samat vaatteet, kuin eilenkin. Teresa kohotti kysyvästi kulmiaan.
”Reppuni jäi Henryn autoon”, Nino selitti. ”Mutta nämähän ovat melkein puhtaat?”
”Puhtaammat kuin omani”, Teresa myönsi ja sitten he katsoivat ympärilleen hyvin valaistussa talossa, joka kylpi valossa. Niin keinotekoisessa, kuin myös auringon valossa.
”Mihkä päin?”
”En muista.”
”Nino!”
”Ehkä tuonne?” Nino sanoi ja osoitti vasemmalla kädellään käytävään. Teresa nyökkäsi – hänelle oli ihan sama mihkä suuntaan, kunhan nyt johkin päin lähdettäisiin.
He lähtivät kävelemään ja yrittivät painaa reitin mieleensä. Hyvän aikaa harhailtuaan yllättävän tyhjässä talossa, he tupsahtivat keittiöön. Teresa hihkaisi riemusta, ja ryntäsi samantien isolle jääkaapille. Nino ei ollut aivan yhtä innoissaan, vaikka nälkä hänelläkin oli.
Keittöstä ison ruokavuoren keskeltä hetkeä myöhemmin Henry löysi heidät.
”Jaahas, te olette sitten löytäneet ruokaa.”
”Todellakin!” Teresa sanoi suu täynnä. Nino ei edes vastannut, hänellä oli liian kiire ahmia pihvin paloja suuhunsa.
”Kun olette valmiit, esittelen talon teille, ja sitten Urr haluaa puhua Teresan kanssa”, Henry kääntyi lähteäkseen, mutta Ninon ääni pysäytti hänet.
”Entä minä?”
”Teresan jälkeen.”
Sitten Henry poistui. Nino ja Teresa katsahtivat toisiinsa ja ryntäsivät sitten yhteistuumin Henryn perään.
”Me ollaan valmiita!” He huusivat yhdestä suusta, ja niin Henry lähti viemään heitä esittely kierrokselle.
Tuntia myöhemmin uuvuttavan kävelemisen jälkeen Nino ja Teresa uskoivat kutakuinkin tuntevansa talon, ja muutaman asukin myös. Henry oli kertonut kaikkien nimet, mutta ei niistä jäänyt kuin yksi tai kaksi heidän päähänsä.
”Tiedätkö mikä on outoa?” Nino kysyi Teresalta, kun he kävelivät hiljaa Henryn perässä kohti Urrin huonetta. ”Emme ole tavanneet vieläkään sitä Nicolasta tai hänen Yömuuntujaansa.”
”Totta”, Teresa mutisi. Heidän saapuessaan Urrin ovien taakse, Henry käski Ninoa jäämään ulkopuolelle odottamaan, ja sitten hän avasi oven Teresalle.
Teresa ei epäröinyt hetkeäkään ja suorastaan syöksyi ovista sisään. Nino katsoi naurua pidättäen Teresan intoa, mutta vakavoitui sitten. Urrilla olisi paljon selitettävää heille molemmille.
Teresan astuttua Urrin huoneeseen ja ovien sulkeutuessa hänen takanaan, Teresan itsevarmuus alkoi haihtua. Hän oli syöksynyt innokkaasti sisälle, mutta nyt häntä alkoi jo vähän kaduttaa. Urr istui jälleen kerran keskellä huoneen lattiaa, jalat ristissä, katse alas luotuna ja Szél vieressä istuen. Teresa huomasi, että Urr piteli käsissään Rubikin kuutiota, uudessa pakkauksessa.
Teresan istuuduttua vähän matkan päähän Urria vastapäätä, lensi paketti Teresaa kohti.
”Avaa, ja sekoita kuutio minulle.”
Kyselemättä Teresa totteli, ja sekoitettuaan viisi minuuttia kuutiota, hän laittoi sen liukuen lattiaa pitkin Urrille. Urr alkoi kääntelemään paloja, ja Teresa seurasi hiljaa sitä. Hän ei uskaltanut keskeyttää. Kun oli kulunut kolmekymmentä minuuttia, Urr heitti katsettaan nostamatta kuution taas Teresalle.
Teresa otti kopin ja katsoi kuutiota. Hänen suunsa loksahti auki. Urr oli saanut kuution värit alkuperäiseen kohtaan. Kaikki valkoiset yhdellä puolella, siniset toisella, punaiset toisella... Teresa pyöritteli kuutiota käsissään ja mietti miten se oli mahdollista. Puolessa tunnissa!
”Sekoita”, Urr käski. Teresa sekoitti, liu'utti kuution takaisin Urrille ja katsoi, kun Urr käänteli ja väänteli kuutiota, kunnes se taas, kahdenkymmenen minuutin päästä oli koossa. Teresa ravisti hitaasti päätänsä. Se ei voinut olla totta. Oliko Urr joku 2000-luvun Einstein?
”Mitä haluat tietää?” Urr kysyi. Hän heitti taas summan mutikassa kuution Teresaa kohti, luottaen, että tyttö saisi sen kiinni. Niin Teresa saikin. Hän sekoitti kuution, ja liu'utti takaisin Urrille. Sama jatkui ja jatkui.
”Haluan tietää, miten tiesit vanhempieni kuoleman.”
”Nicolaks-”
”Tiedän, että Nicolaksen Yömuuntujan kautta. Mutta miten Yömuuntuja voi kertoa jonkun kuolemasta?”
”Henry kertoo ja näyttää sinulle ja Ninolle kun Nicolas tulee takaisin kotiin.”
Urrin äänensävystä Teresa päätteli, että asiasta ei enää keskusteltu, ja niimpä Teresa kohautti harteitaan.
”Minä en halua tietää mitään muuta.”
”Etkö?”
”Ei ole mitään muuta.”
Urr pysyi hiljaa, eikä vastannut mitään. Juuri kun Teresa jo luuli pojan nukahtaneen, Urr puhui:
”Minun täytyy kysyä kaikilta uusilta tarinani kertomisen jälkeen tämä. Haluatko, Teresa, että katson sinua silmiin?”
Teresa häkeltyi. Jos Urr katsoisi häntä silmiin, hän näkisi miten kuolisi. Teresa avasi suunsa vastatakseen, mutta ääntä ei tullut.
”Ja haluatko koskea Széliin?”
”Jos kosken siihen, sehän löytää minut mistä vaan, milloin vaan?”
”Niin.” Urr sanoi.
Teresa mietti kauan. Pidemmän päälle siitä saattaisi olla haittaa, mutta enemmän siitä voisi olla apua. Kun hän ajatteleekin, että Szél saattaisi ilmestyä auttamaan hädän hetkellä, hänelle tuli turvallinen olo. Saman olon Teresa tahtoi pysyvän, ja hän nyökkäsi.
”Haluan, että Szél pystyy löytämään minut.”
Urr nyökkäsi, ja taputti sitten kädellään Széliä, kiinnitti suuren kissan huomion, ja osoitti Teresaa. Szél ei tarvinnut sanoja, se oli tehnyt saman ennenkin. Kissa nousi seisomaan ja käveli Teresan luokse ja istahti Teresan eteen, näyttäen karvaiselta jättiläisvuorelta huoneessa.
Szél pysyi liikkumatta, ja odotti. Teresa kohotti kätensä ja lähestyi Szélin mahtavaa karvaa. Jopa kissa muodossaan Szél oli vaikuttava näky. Hetken epäröityään Teresa kuitenkin upotti kätensä pehmeään karvaan.
Väristys kulki läpi Teresan kehon ja sitten kosketus Széliin oli poissa, ja kissa oli jo kävelemässä takaisin isäntänsä luokse. Teresa katsoi hengästyneenä Széliin. Sekunnin ajan hänestä oli tuntunut, kuin hän olisi ollut kissa, kuin hän olisi ollut yhtä Szélin kanssa. Teresa pyyhkäisi hiuksiaan ja paransi asentoaan. Olo ei ollut turvallinen, eikä erilainen.
”Kun Szél keskittää voimansa sinuun, ja yrittää jäljittää sinua, tunnet sen”, Urr sanoi. Kuin taikaiskusta Szélin silmissä välähti, ihan kuin salaman isku, kun se käytti kykyään Teresaan.
Ja Teresa tunsi sen. Turvantunne, jonka Teresa tahtoi pysyvän, tuli ja hän tunsi käsissään Szélin karvan lämmön.
”Vau.”
”Oletko päättänyt? Haluatko nähdä miten kuolet?”
Turvantunne hävisi kuin veitsellä leikaten, kun Szél lopetti ja alkoi välinpitämättömästi nuolla tassujaan. Teresa katsoi Urrin hiuspehkoa, koska poika piti päätänsä edelleen kumarassa.
”En halua”, Teresa sanoi. ”Elän mieluummin epätiedossa.”
”Hyvä on”, Urr sanoi. ”Jos et halua tietää mitään muuta, pyydä Nino sisään.”
Teresa käveli ovelle, vilkaisi Urria, joka räpelsi kuution kanssa. Sitten Teresa avasi oven, ja päästi Ninon sisään, hymyillen tälle rohkaisevasti.
”Mene, Teresa.” Urr pyysi.
Teresa meni, sulki oven perässään ja lähti kävelemään huoneeseensa. Matkalla Teresa tunsi lämpimän tunteen käsissään, mutta samalla karhean. Szélin karvan ja turvallinen olo velloi Teresan sisällä. Teresa kulki kuin huumattuna mitään näkemättä. Tunne jatkui aina niin kauan, kunnes Teresa pääsi huoneeseensa, ja Szél lopetti jäljittämisen.
Nino istuutui samaan kohtaan missä Teresa oli ollut. Ennenkuin Nino oli edes kunnolla maassa, hän jo sanoi:
”Kerro kaikki oikeista vanhemmistani.”
”He ovat meidän maailmamme sankareita.”
Mitä tahansa Nino olikaan odottanut, niin ei ainakaan tätä. ”Häh?”
Nino katsoi järkyttyneenä Urria. Sankareita? Nino ei voinut uskoa sitä todeksi. Hän ei keksinyt mitään järjellistä sanottavaa, joten Urr alkoi selittämään.
”Muistatko sen ison räjähdyksen New Yorkissa kolme vuotta sitten? Koko talo tuhoutui, ei eloon jääneitä?”
”Kyllä, miten vanhempani liittyvät siihen?”
”He selvittivät, että se oli Sydämensyöjien pesä. Sinne he veivät ne, joita eivät tappaneet, vaan kiduttivat yrittäen saada tietoa, ja kun vangeista ei herunut enempää tietoa, heidät tapettiin. Vanhempasi pelastivat kaikki meikäläiset sieltä ja räjäyttivät paikan. Ihan vain tulitikulla ja bensalla. Siellä vain sattui olemaan räjähdysalttiita tavaroita ja aineita, joten siitä tulikin kunnon pumaus. Osa Sydämensyöjistä pääsi lähtemään heidän peräänsä. Vanhempasi harhauttivat niitä niin, että vangit pääsivät pakoon, mutta jäivät itse kiinni. Heistä ei ole kuultu sen jälkeen.”
”Senkö takia he ovat sankareita?”
”He pelastivat 20 meikäläistä, leikkimällä jänistä. Kyllä, kyllä he ovat.”
Nino katsoi hiljaisena lattiaan. Hän tunsi syvää kunnioitusta vanhempiaan kohtaan, ja mietti, että olisiko itse pystynyt samaan.
”Mutta he elävät vielä?”
”Luultavasti. Kidutuksessa ja vankeudessa, mutta kyllä”, Urr sanoi. ”Minun täytyy kysyä sinulta samaa, kuin Teresalta.”
Nino odotti, että Urr jatkaisi, mutta kun poika pysyi hiljaa, Nino avasi suunsa.
”No kysy.”
”Haluatko koskea Széliin?”
”Häh?”
”Haluatko katsoa minua silmiin?” Urr jatkoi. Nino meni sanattomaksi, mutta hän ei kauaa miettinyt, kun itsevarmuuden aalto pyyhkäisi hänen ylitseen.
”En ja kyllä.” Nino vastasi. ”En halua koskea Széliin, mutta haluan katsoa silmiisi.”
”Olkoon sitten niin.” Urr sanoi ja nosti katseensa. Nino veti terävästi henkeä katseen osuessa hänen silmiinsä.
Teresa pomppasi pystyyn kun Nino astui ovesta käytävälle.
”Nino!” Hän huudahti, mutta jähmettyi nähdessään pojan kasvot. ”Olet kalpea. Kuka on kuollut?”
”Rauhoitu, Tess. Kaikki on hyvin. Mennään etsimään Snorri.”
Nino lähti kävelemään järkyttyneen näköisenä eteenpäin, ja Teresa katsoi hänen peräänsä hetken huolestuneena, mutta lähti sitten juoksemaan pojan perään. Hän ei todellakaan aikonut pääsää Ninoa silmistään.
Nino ja Teresa istuivat ulkona Päivä-Snorrin kanssa. He eivät juurikaan puhuneet, molemmat olivat vaipuneet ajatuksiinsa. Äkisti Teresa nosti ryhtiään ja katsoi Ninoon.
”Mitä Urr sanoi vanhemmistasi?”
”He ovat vankeina ja kidutettavina.”
”Kerro kaikki.”
Nino kertoi tarinan vanhemmistansa, ja Teresa mietti hetken. Sitten hän läpsäisi polveansa.
”Se on selvä. Me menemme pelastamaan heidät.”
Nino katsoi hämmästyneenä Teresaan. ”Me? Yhteistyötä? Emme edes tiedä missä he ovat. Kukaan ei tiedä.”
Teresa meni hiljaiseksi. Aika vaihtaa aihetta.
”Koskitko Széliin?”
”En.”
”Katsoitko Ur..”
”Teresa, koskahan me saamme tavata Nicolaksen ja hänen Yömuuntujansa?” Nino keskeytti.
Teresa innostui heti uudesta aiheesta ja unohti mitä oli kysymässä. ”Niinpä! Mennään kysymään Henryltä!”
He lähtivät etsimään ystäväänsä ja löysivätkin Henryn, juttelemassa jonkun pitkän, ehkä 25-vuotiaan musta hiuksisen miehen kanssa, jolla oli kulmalävistys ja mustaa partaa leuassa. Hävyttömän hyvännäköinen, olisi osuva kuvaus, ainakin Teresan mielestä.
”Aah, siinähän te olette!” Henry sanoi iloisesti kun näki heidät. ”Puhuimme juuri teistä. Kaverit, tässä on Nicolas. Nicolas, tässä ovat Teresa ja Nino, sekä Ninon Yömuuntuja Snorri.”
”Aivan, musta pantteri.” Nicolas sanoi ja silmäili kaksikkoa. ”Hauska tavata. Olette ilmeisesti kuulleet Tiktokista paljon juttua?”
Nino ja Teresa vilkaisivat toisiinsa.
”Tiktok?”
”Minun Yömuuntujani, tässä näin.” Nicolas osoitti olkapäätänsä, ja Nino sekä Teresa huomasivat vasta sitten miehen olkapäällä könöttävän undulaatin, joka oli väriltään punertava, mutta siinä oli myös kullan väriä. Ninon suu loksahti auki.
”Onko niitä myös lintuina?”
”Toki”, Nicolas vastasi. Teresa katsoi mietteliäästi lintua ja kysyi sitten:
”Miksi se muuttuu?”
”Feenikslinnuksi.”
”Eikä! Eihän niitä ole!” Nino ja Teresa vastustivat yhteen ääneen.
”Kuten ei myöskään meidän kaltaisia supervoimia, tai silmiä joista näkee kuolemansa. Tai leijonaa, joka jäljittää kenet tahansa? Jep, ei todellakaan ole.” Nicolas virnisti ja silitti undulaattiansa.
”Nicolas, mikä on sinun voimasi?” Nino kysyi.
”Ajatusten kuuleminen.”
Ninon ja Teresan tyrmistyneet ilmeet saivat Nicolaksen nauramaan iloisesti.
”Ei huolta”, hän sanoi. ”Vain jos kosketan jotakuta. Siinä yksi syy, miksi en kätellyt teitä. En ole vieläkiinnostunut teidän mielenne salaisuuksista.”
Se sai Nino ja Teresan virnistimään helpottuneesti. Sitten Teresalla välähti.
”Eli Tiktok välittää ajatuksen voimalla sinulle tietoa kuolleista meikäläisistä?”
Nicolas iski silmää Teresalle, mikä sai tytön punastumaan. ”Fiksu likka.”
Äkisti Henry läpsäisi käden otsaansa. ”Minun pitää esitellä teidät Claricelle!”
Nino ja Teresa katsoivat kysyvästi Nicolakseen, joka muodosti äänettömästi huulillaan yhden sanan: Tyttöystävä. Nino ja Teresa katsoivat toisiinsa, kohauttivat harteitaan ja lähtivät Henryn perään. Nicolas jäi paikoilleen, jutellen Tiktokille hiljaisella äänellä.
Henry johdatti heidät kauniiseen puutarhaan. Siellä, kukkien keskellä istui kivisellä penkillä pienikokoinen vaalea tyttö lukemassa kirjaa.
Tytöllä oli syvänsiniset silmät, ja napaan asti ulottuvat, laineille menevät melkein valkoiset hiukset. Hän oli kaikin puolin siro, ja kasvon piirteet olivat niin sirot ja iho kauniin vaalea, että Teresa tunsi kateutta. Tyttö oli 20-vuoden paikkeilla, vaikka näyttikin paljon nuoremmalta, ollessaan niin lyhyt ja Henryä vain olkapäähän.
”Kaverit, tässä on Clarice. Clarice, tässä on Nino ja Teresa.”
”Hauska tutustua!” Clarice sanoi keijumaisella äänellä ja halasi niin Teresaa kuin myös Ninoa. Molemmat yllättyivät siitä, eivätkä meinanneet saada sanaa suusta.
”Claricen kyky on suurentaa ja pienentää asioita. Hän ei kykene tekemään sitä ihmisille, mutta Sydämensyöjille ja eläimille kyllä. Kuvitelkaa peukalon kokoinen Sydämensyöjä!” Henry selitti ylpeänä, ja piti toista kättänsä Claricen ympärille kiedottuna.
Clarice virnisti ja pukkasi leikkisästi kyynerpäällänsä poikaystäväänsä kylkeen. ”Osaan minä itsekkin puhua.”
”Tuota, Henry, minä sain idean, malttaisitko erottua hetkeksi Claricesta?” Teresa sanoi äkisti. Clarice vastasi ennen kuin Henry kerkesi.
”Kyllä hän malttaa.” Clarice suuteli nopeasti Henryä, ja pukkasi tätä sitten eteenpäin. Henry johdatti Ninon ja Teresan kauemmaksi.
Henry katsoi heihin, hivenen harmistuneena kun joutui lähtemään Claricen luota. ”No mitä?”
”Pystyykö Nicolas kuulemaan Sydämensyöjien ajatukset? Koska jos pystyy, niin hänhä voisi salakuunnella Sydämensyöjiä sillä aikaa kun minä, Nino ja Clarice harhautetaan niitä. Jos jonkun ajatuksista paljastuisi Ninon vanhempien olin paikka.”
Nino katsoi suu auki Teresaan. Tyttö oli saanut loistovan idean. ”Se voisi toimia!”
”Ei todellakaan! Kyllä Nicolas siihen pystyy, mutta ette te voi leikkiä jänistä. Kuolisitte! Ja miksi Claricen pitäisi tulla mukaan riskeeraamaan henkensä?”
”Hän pystyy pienentämään esteet tieltämme, tai kasvattamaan hidasteita Sydämensyöjille, daa?”
”Ei, Teresa.”
”Kysy heiltä! Nicolakselta ja Claricelta.” Teresa pyysi räpytellen silmiään. Nino nyökki päällänsä hänen vieressään.
Henry ravisti päätänsä. ”Ei, en todellakaan, en iki maailmassa!”
”Nicolas, Clarice, minulla olisi kysyttävää teiltä”, Henry sanoi alistuneella äänellä. Henry ei voinut uskoa, että Teresa oli saanut ylipuhuttua hänet. ”En kysy tätä mielelläni.”
Nicolas ja Clarice istuivat suuren kirjastohuoneen sohvalla, ja Henry seisoi heidän edessään kärsivännäköisenä, Nino ja Teresa vieressään. Huoneessa ei ollut ketään muita, mutta Teresa vilkuili silti ympärilleen jännittyneesti.
”No, Henry? Kakista ulos vain.”
”Yhdyn Clariceen, yritäppäs päästä aiheeseen”, Nicolas sanoi haukotellen suuri eleisesti. Henry väänteli vaivautuneesti käsiään ja alkoi selittämään Teresan suunnitelmaa.
Kaksikymmentä minuuttia myöhemmin Henry hakkasi päätänsä seinään voimatta uskoa, että Clarice ja Nicolas suostuivat muitta mutkitta Teresan suunnitelmaan. Henry ei vain voinut uskoa sitä, miten Clarice voi tehdä näin hänelle? Kuinka hän voi? Henrystä tuntui kuin hän saisi pian itku potku raivokohtauksen, mutta jotenkuten miehen onnistui hillitä itsensä, ja hän alkoi kiinnittämään huomiota puheeseen ympärillään. Henry nosti päätänsä, ja katseli ympärilleen.
Nino, Teresa, Clarice ja Nicolas istuivat lattialla yhdessä sumpussa hioen suunnitelmaansa, voidakseen toteuttaa sen mahdollisimman pian. Nicolas vain oli kärsimätön.
”Miksei me vain mennä heti?”
”Koska hyvin suunniteltu on puoliksi tehty, Nicolas”, Clarice sanoi hymyillen.
Nicolas pyöritteli silmiään, ja vaihtoi asentoa, siirtyen kauemmaksi Claricesta. ”Minä sitten inhoan sinun sanontojasi!”
”Pata kattilaa soimaa.”
”Voi perkele nainen!”
”Ei omena kauas puusta putoa.”
”Olkaa hiljaa!” Nino huudahti. ”Kuunnelkaa nyt Teresaa.”
Teresa väläytti Ninolle nopean hymyn, ja sitten jatkui yksityiskohtien hiominen.
Henry seisoi aikansa tumput suorina, haluttomana tehdä mitään. Mutta lopulta Henry huokaisi alistuneesti ja laahusti Claricen luo, ja istuutui lattialle tämän viereen. Nainen hymyili rohkaisevasti Henrylle, nojautui tämän kylkeen ja painoi poskensa miehen rintaa vasten. Henry otti Claricen käden omaansa, ja he kuuntelivat yhdessä suunnitelmaa, joka saattaisi hyvinkin koitua kaikkien kohtaloksi.
