He kaarsivat ison talon pihaan, ja pysähtyivät töksähtäen. Henry hyppäsi jo autosta ulos, ja päästi Aliudin ja Snorrin tavaratilasta. Gepardi ja musta pantteri katsoivat ympärilleen. Teresa ja Nino istuivat autossa jähmettyneinä.
”Tulkaa nyt hyvät ihmiset ulos!” Henry sanoi hilpeästi.
”Pää kiinni, Henry", Nino tiuskaisi, yllättyen itsekkin vähän sanoistaan. Ehkä Teresan tavat oli tarttumassa häneen.
”Nino! Älä puhu hänelle noin.”
”Puhun miten haluan!”
”Jaa, haastatko sinä riitaa?”
Henry sukelsi äkkiä Ninon ja Teresan väliin, ennenkuin kolmas maailmansota ehtisi syttyä. Henry työnsi päättäväisesti Ninon ja Teresan metriä kauemmaksi toisistaan ja osoitti sitten taloa.
”Heti kun rauhoitutte, voimme mennä tapaamaan Urria.”
”Olen rauhallinen”, Nino sanoi. Teresa nyökkäili vieressä.
”Samoin. Mennääs moikkaamaan sitä mystistä Urr-olentoa.”
”Tess, Urr on ihminen.”
”Miten vain”, Teresa kohautti harteitaan Henryn huomautukselle.
He lähtivät kohti taloa, Yö-Aliudin ja Yö-Snorrin kävellessä perässä. Heti kun he astuivat sisälle taloon, Aliud ja Snorri päästivät alistuneen vinkaisun, ja painuivat niin matalalle, että melkein ryömivät eteenpäin – ihan Ninon ja Henryn jaloissa. Nino katsoi kysyvästi Henryyn.
”Szél”, Henry kuittasi. ”Aliud tuntee jo Szélin, mutta silti se on aina samanlainen, kun tullaan pitkän ajan jälkeen tänne takaisin. Luikertelee maassa kuin mato. Mutta ihmekkös, kun eläimet ja ihmiset kuulevat Urrin ja Szélin tarinan, ei kukaan halua väittää olevansa heidän yläpuolella.”
Se veti Ninon hiljaiseksi, ja hän rupesi katselemaan ympärilleen heidän kävellessään, samoin kuin Teresa, joka oli tehnyt niin jo alusta asti.
Talo oli sisustettu vähän vanhanaikaisesti, mutta siellä sun täällä vanhanaikaisuuteen oli yhdistetty tyylikkäästi modernia. Nino ja Teresa huomasivat kävellessään erään avoimen oven ohitse, että se oli suuri huone, jossa näkyi päällä oleva taulutelevisio. Seuraavan huoneen, jonka he ohittivat, ovi oli myös auki, ja se oli paljon isompi kuin edellinen ja siellä näkyi vilaukselta seinillä lattiasta kattoon, isoja ruskeita puisia hyllyjä, täynnä kirjoja, sekä liukuvat tikapuut. Huoneen keskellä oli kymmeniä erilaisia säkkituoleja, sohvia ja nojatuoleja, joissa pystyi lukemaan, ja Teresa ainakin luuli nähneensä siellä punapäisen tytön lukemassa, mutta hän ei ollut varma, näkikö oikein.
Henry johdatti heitä pitkin taloa, kääntyen niin monta kertaa, että niin Nino kuin Teresakin lopulta olivat ihan päästänsä pyörällä, tietämättä yhtään mistä suunnasta he olivat tulleet sisään. He tiesivät olevansa toisessa kerroksessa, mutta kaikki muu oli mysteeri. Eri näköisiä ja kokoisia ihmisiä parveili käytävillä ja huoneissa. Osa tervehti kohteliaasti, toiset vain nyökkäsivät ja loput tuijottivat tiukka ilme katseissaan.
”Ööm.. Henry”, Nino sanoi, vilkuillen epäilevästi ympärilleen. ”Kuinka paljon täällä oikeastaan on meikäläisiä?”
”Kolmekymmentä minä mukaan lukien, plus sitten Urr ja te kaksi, eli kolmekymmentäkolme.”
”Ja Yömuuntujia?” Teresa kysyi kohottaen kulmakarvojaan.
Hiljaisuus.
”Neljä.”
”NELJÄ!” Teresa ja Nino huudahtivat yhdestä suusta.
”Kolmekymmentäkolme friikkiä ja vain neljällä on Yömuuntuja!” Teresa äimisteli kovaanääneen, saaden paheksuvia katseita osakseen. ”Tarkoitan siis yliluonnollisia ihmisiä. Tai siis.. Nino, auta vähän.”
”Erilaisia ihmisiä, kyvykkäitä ihmisiä”, Nino tarjosi, ja kääntyi sitten Henryn puoleen. ”Eli sinun, minun ja Urrin lisäksi vain yhdellä on Yömuuntuja? Kenellä? Millainen?”
”Tapaatte hänet kyllä myöhemmin. Nyt tapaamme Urrin.” Henry sanoi kunnioittavalla äänellä, pysähtyen suurien tummien ovien eteen. Henry koputti oveen ja kaikki kolme kuulivat, kuinka sisältä alkoi kuulumaan askeleita. Kuin jokin iso, nelijalkainen, isotassuinen olisi noussut ylös ja lähtenyt kävelemään. Tassujen äänet lähenivät, kunnes ne pysähtyivät oven toiselle puolelle, ja alkoivat kävellä edestakaisin oven edessä. Snorri ja Aliud päästivät vingahduksen, joka pysäytti askeleet minuutiksi, ennenkuin ne jatkuivat taas, kunnes kuului sisältä ääni:
”Szél.”
Askeleet pysähtyivät samantien, ja Teresa, Nino ja Henry kuulivat, kuinka Szél hävisi juosten ovelta. Hetken hiljaisuuden jälkeen kuului ääni uudestaan.
”Sisään, ihmiset ensin, Yömuuntujat vierekkäin perässä.”
Henry nyökkäsi Ninolle ja Teresalle, ja avasi sitten ovet. He astuivat Snorri ja Aliud kannoillaan isoon huoneeseen, joka oli yhtä valoisa, kuin koko muukin talo. He näkivät pienen, kumarassa olevan pojan, istuvan keskellä huonetta lattialla, tekemässä jotain neliön muotoisilla sokerinpaloilla. Hänellä oli mustat hiukset, selvästi hyvin ruskea iho, hän oli pienikokoinen, ja hänellä oli valkoinen löysä t-paita ja mustat löysät collegehousut. Sukkia ei ilmiselvästi ollut, ja mustat, joka suuntaan sojottavat paksut hiukset näkyivät vain, hänen painaessaan päätä alaspäin ja pitäen katseen tiukasti sokerinpaloissa. Hänen vieressä, vain metrin päässä, istui suunnattoman suuri leijona. Ninon ja Teresan suut loksahtivat auki. Szél oli isoin leijona, mitä he olivat ikinä nähneet.
”Yömuuntujat jääköön paikoilleen, ihmiset siirtyköön syrjään", Urr puhui katsettaan nostamatta, rauhallisen tasaisella äänellä. Henry patisti Ninon ja Teresan sivummalle, ja Aliud jäi Snorrin kanssa paikoilleen.
Szél nousi seisomaan, ja lähti kävelemään pää ylhäällä kohti Snorria ja Aliudia. Teresa henkäisi ja tarttui Ninon olkapäästä kiinni nähdessään Szélin koon leijonan seistessä. Szél oli paljon suurempi kuin normaalit leijonat ja sillä oli valtava harjas. Szél oli kellertävän hiekan värinen, lukun ottamatta mahan vaaleampaa kohtaa. Sillä oli isot ruskeat silmät, mitkä kiiluivat pelottavasti leijonan tarkkailessa gepardia ja musta pantteria. Szél pysähtyi Aliudin eteen, tunnistaen tämän. Aliud tönäisi kuonollaan Szélin harjasta ja leijona nuolaisi Aliudin korvaa. Sen jälkeen Szél astui Snorrin eteen. Leijona käänsi katseensa Urriin, joka katsetta nostamatta sanoi:
”Kutsu Aliud pois, Henry. Szél haluaa tilaa.”
”Tänne, Aliud.”
Aliudia ei tarvinnut kahdesti käskeä – se loikkasi parilla isolla hypyllä Henryn viereen, ja istui nyt paljon rennompana, kuin ennen Szélin tapaamista. Nino ja Teresa katsoivat henkeään pidättäen, ja ihmetellen miten Urr tiesi katsomatta mitä Szél halusi, kuinka Szél tuijotti Snorria ja päästi pienen murahduksen. Snorri painautui maahan kuin säikky jänis, ja ryömi vähän lähemmäksi Széliä ja painoi kuonollansa Szélin tassuja, värähtäen samalla. Szél laski päätänsä ja tönäisi Snorria kylkeen. Snorri kohottautui epävarmasti ylemmäs ja sitten Szél äkkiä vain kääntyi ympäri, käveli Urrin viereen ja istui siihen, heiluttaen häntäänsä tyytyväisenä.
”Valmista”, Urr sanoi, pitäen päänsä edelleen kumarassa ja keskittyen sokeripalojen kasaamiseen. ”Noniin, Henry. Ketäs toit tänne? Tulkaa vain lähemmäs. Yömuuntujanne voivat nyt lähteä omille teilleen, Szél on hyväksynyt musta pantterin itsensä, Aliudin ja Nicolaksen Yömuuntujan joukkoon.”
”Mene, Aliud.”
”Mene vain, Snorri.”
Yö-Snorri ja Yö-Aliud lähtivät juosten huoneesta pois. Teresa katsoi niiden perään haikeasti. Hänellä ei ollut enää yhtään niin turvallinen olo.
”Hmm.. Snorri. Mielenkiintoinen nimi..” He kuulivat Urrin mutisevan, ja laittavan yhden sokerinpaloista suuhunsa. ”Szél!”
Nimensä kuullessa leijona nousi seisomaan ja astui lähemmäksi isäntäänsä. Urr osoitti katsettaan nostamatta ovea, ja Szél lähti sitä kohti. Nino ja Teresa katsoivat kiinnostuneena kuinka leijona työnsi oven kiinni ja palasi sitten isäntänsä luokse, asettui metrin päähän tämän taakse makuulleen ja jäi vahtimaan Urrin jokaista liikettä.
”Vau.”
Teresa vilkaisi Ninoa, ja laittoi sormen huulelleen merkiksi, että tämän pitäisi olla hiljaa.
Henry ohjasi Teresan ja Ninon lähemmäksi Urria, mutta kuitenkin hyvän välimatkan päähän, koska leijonan tuijotus ei jättänyt epäselväksi, että liian lähelle sen isäntää ei kannattanut mennä.
”Henry, joko kerroit keitä nämä ovat? Istukaa.”
Teresa vilkaisi Henryyn, joka näytti esimerkkiä istuutumalla lattialle. Nino ja Teresa noudattivat esimerkkiä.
”Urr, tässä ovat Nino ja Teresa. He ovat kaksitoista ja kolmetoista vuotiaita, pakenemassa Sydämensyöjiltä. Poimin heidät matkalla kyytiin.”
”Mitä kykyjä?” Urr kysyi, nostamatta vieläkään katsettaan.
”Eeh..” Henry katsoi avuttomasti Ninoon ja Teresaan. Hän tajusi vasta nyt, ettei ollut älynnyt kysyä sitä ollenkaan. Henry tunsi punastuvansa.
”Minä pystyn muuttumaan näkymättömäksi”, Nino sanoi Henryn avuksi.
”Pystytkö muuttamaan toisia ihmisiä?”
”En tiedä, Urr. Pystyn juuri ja juuri muuttamaan itseni kokonaan vaatteita myöten näkymättömäksi.” Nino selitti, vähän nolona kehnoista taidoistaan.
”Hienoa, hienoa. Entäs tyttö?”
”Minä pystyn läpäisemään minkä tahansa esteen, ja pystyn viemään toisen ihmisen mukananani läpi.”
”Hmm.. hienoa, hienoa. Entä vanhempanne?”
”Anteeksi keskeytys, haittaako jos minä..” Henry jätti lauseen kellumaan ilmaan ja viittoili oville päin. Urr ei nostanut katsettaan nähdäkseen sitä, mutta ilmeisesti tajusi mitä Henry tarkoitti.
”Aah, Clarice. Tietenkin, mene vain, ei saa antaa rakastuneen naisen odottaa.”
”Kiitos.”
Henry poistui paikalta hivenen punaisena ja jätti Ninon ja Teresan Urrin luo. He vilkaisivat toisiaan ja siirtyivät vaistomaisesti vähän lähemmäksi toisiaan – heillä ei ollut enää muitakaan tässä vieraassa paikassa.
”Vanhemmat?” Urr toisti, ja tökkäsi sormella kasaamaansa sokeri pinoa, joka levisi lattialle heidän väliinsä. Urr alkoi kasaamaan sokeripaloja uudestaan.
”Oikeat vanhempani luovuttivat minut adoptiovanhemmilleni vuoden ikäisenä. Tiedän vain heidän nimensä ja kykynsä. Adoptiovanhempani tiesivät vanhempieni kyvyt, koska adoptioäidilläni oli kyky, mutta hän meni naimisiin.. amm.. normaalin ihmisen kanssa.” Nino vaikeni, sillä ei tiennyt enää mitä sanoa, ja toivoi, että Teresa puhuisi vuorostaan.
”Hmm.. Tyttö?”
”Nimeni on Teresa.”
”Vanhemmat?” Urr toisti kärsivällisesti, äänensävyn muuttumatta tippaakaan.
”Kuolleet.”
Nino katsoi Teresaan yllättyneenä, ja tajusi, kuinka vähän hän itseasiassa tiesi tytöstä. Teresa huomasi Ninon katsovan häntä.
”Otan osaa”, Nino sanoi. Teresa antoi hänelle hymyn tapaisen, joka haihtui Urrin seuraavan kysymyksen myötä.
”Milloin?”
”Sydämensyöjät tappoivat heidät.”
”Milloin?”
Teresa ei vastannut. Hän puristi huulensa tiukasti kiinni. Nino painoi katseensa maahan.
”Milloin, Teresa?”
Teresa kuuli Urrin sanovan hänen nimensä, pehmeällä äänellä ja se sai Teresan vastaamaan:
”Olin paennut Sydämensyöjiä viikon vanhempieni kuoleman jälkeen ennen kuin törmäsin Ninoon, ja pian sen jälkeen Henry löysi meidät ja toi tänne.” Teresan puhuessa hänen äänensä hiljeni koko ajan ja pää painui alas. Nino tuijotti järkyttyneenä Teresaa. Jos hän vain olisi tiennyt..
”Matt ja Liz Parker?”
Teresa nosti katseensa Urriin, joka ei ollut tehnyt samoin, vaan piti edelleen päänsä kumarassa, leikkien sokerinpaloilla. Teresa tuijotti järkyttyneenä Urria.
”M-mistä tiedät heidän nimensä?” Teresa änkytti. Äkkiä tämä salaperäinen pieni mies, vai kenties poika, pelotti häntä.
”Nicolaksen Yömuuntuja kertoi. Nicolaksen Yömuuntuja pitää meidät ajantasalla Sydämensyöjien uhreista”
”Kuka on Nicolas?” Nino kysyi.
”Mikä hänen Yömuuntujansa on?” Teresa tivasi.
”Kaikki aikanaan.”
”HITOT! Minä häivyn täältä! Tämä on yksi hemmetin friikki paikka, ja minä en halua olla täällä!” Teresa huusi äkisti, saaden Szélin loikkaamaan varoittavasti seisomaan. ”Miksei se Nicolaksen elukka pelastanut vanhempiani! Miksi se ilmestyi vasta kertomaan heidän kuolemastaan!”
”Teresa”, Nino sanoi ja tarttui Teresan käteen, ja yritti vetää seisomaan noussutta tyttöä takaisin istumaan. ”Rauhoitu, kuunnellaan Urria.”
”Hän ei minua määrää!” Teresa huusi, kiukun kyyneleet silmissään. ”Mikä niin erikoista hänessä on, että häntä pitäisi totella?”
”Jos sinä malttaisit istua hetken hiljaa, minä kertoisin teille mieluusti historiani. Minun, kuin myös Szélin.” Urr sanoi rauhallisena.
”Tess”, Nino yritti taas, nykäisi Teresan kädestä ja tällä kertaa Teresa istuutui lattialle, ja tuijotti Urria, joka ei nostanut katsettaan, joten Teresa ja Nino tyytyivät katsomaan hänen mustia, sekavia hiuksiaan.
”Se alkoi ollessani viisivuotias”, Urr sanoi. ”Szél ei ole normaali Yömuuntuja. Se on yli 100 vuotta vanha, kuolematon. Szél on maailman ensimmäinen Yömuuntuja. Se on palvellut koko ikänsä yhtä ja samaa sukua. Sukua, jolla on kuoleman näkemisen taito. Taito siirtyy isältä pojalla. Minä olen tämänhetkinen kyvyn kantaja.
”Sukuuni tulleet naiset saavat aina vain yhden lapsen, pojan. Isän kyky siirtyy heti lapsen syntymän jälkeen lapselle, ja näin ollen isällä ei ole enää kykyä. Pojan syntyessä, pojan isän palvelija ja suojelia, Yömuuntuja Szél, lakkaa tottelemasta lapsen isää, ja Szélin uudeksi isännäksi tulee vastasyntynyt lapsi. Päivisin keltaisen ruskea Maine coon kissa, öisin jättikokoinen leijona vahtii vauvan jokaista liikettä. Pojan täyttäessä viisivuotta, hänen kykynsä käynnistyy ja alkaa toimia.
”Se toimii yksinkertaisesti. Kun minua katsoo silmiin, katsoja näkee kuinka tulee kuolemaan. Vaikka olisit jo katsontu kerran silmiin, näet näyn uudestaan, jos katsot toisen kerran. Viisivuotiaalle se on raju kokemus. Kun lapsi ei tiedä kyvystänsä, ja katselee ihmisiä viattoman vilpittömästi, muut näkevät kuolemansa, säikähtävät ja karttavat lasta. Lapsi järkyttyy nädessään kuinka monet ihmiset tulevat kuolemaan. Pojan isän tehtävä, on kertoa siinä vaiheessa kaikki tietonsa pojalleen, näyttää kuinka Széliä komennetaan, kaikki.
”Minun täyttäessäni viisi, asuimme Unkarissa. Kun täytin viisi, kykyni käynnistyi ja Szél tunsi isäntänsä olevan valmis. Silloin minun piti opetella antamaan käskyt Szélille. Meistä tuli yhtä, ja minä opin elämään kykyni kanssa.
”Ollessani seitsemän, isäni ja äitini kuolivat auto-onnettomuudessa. Heiltä jäi minulle suuri perintö, ja heidän ystävänsä, jotka tiesivät kyvystäni, ovat adoptiovanhempani ja hoitavat tätä paikkaa, rahojani ja kaikkea. He asuvat täällä myös.”
”Ööm, Urr, anteeksi keskeytys, mutta.. Minkä ikäinen olet?” Teresa kysyi.
”Kahdeksan.”
”KAHDEKSAN?” Nino ja Teresa huudahtivat, mutta eivät ihmetelleet enää, että sekään ei saanut Urria nostamaan katsettaan.
”Saanko jatkaa?”
”Anna mennä vain”, Teresa mutisi järkyttyneenä.
”Täällä on valoista, ja turvallista. Meillä on kolme, tai siis nyt neljä Yömuuntujaa turvanamme, sekä tietty itse ihmiset. Kaikilla meillä on kykymme, ja se auttaa paljon. Sydämensyöjät eivät tule tänne, he pelkäävät Széliä. Yksi kosketus Széliin, ja se pystyy löytämään mistä piilosta tahansa. Silloin koette turvallisuuden tunnetta. Kukaan, joka on Széliin koskenut, ei voi siltä enää piiloutua. Se on Szélin 100 vuoden takainen kyky.”
”Voi luoja..”, Teresa mutisi. Nino katseli lattiaa, miettiliäänä.
”Tuota.. Sinä tiesit Teresan vanhemmista. Mietin, että... tietäisitkö jos minun oikeat vanhempani ovat kuolleet?”
”Kyllä.”
”Heidän nimensä olivat Chris ja Elsa. Isäni kyky oli muovata nesteestä esineitä, joilla pystyi vaikka istumaan. Äitini oli jähmettäjä.” Nino katsoi Urriin jännittyneenä. Urrin jatkuvasti sokerinpaloja siirrelleet kädet pysähtyivät, sokerinpalat tippuivat maahan.
”Mikä hätänä?” Nino kysyi.
”He eivät ole kuolleet. Mutta oletko varma, että juuri he ovat vanhempasi?” Urrin ääni ei ollut enää tasaisen rauhallinen, kuten aiemmin. Se oli jännittynyt, kiivas.
”Kyllä!”
Teresa katsoi ihmetellen Ninoa ja Urria. Hän ei tajunnut puoliakaan, joten päätti pitää suunsa kiinni ja seurata vierestä.
”Miksi reagoit noin? Mitä erikoista vanhemmissani on? Kerro!” Nino oli joutumassa paniikkiin. Hän halusi vastauksia, heti. Yhtäkkiä Nino ei enää ihmetellytkään Teresan aiempaa kohtausta.
”Kaikki aikanaan.” Urr sanoi puhuen nyt normaalilla äänellä ja alkoi kasaamaan sokerinpaloja taas. Ennenkuin Nino kerkesi avaamaan suunsa, ovi aukesi ja sisään tuli punatukkainen, pitkä tyttö. Teresa katsoi hetken tyttöä, ja totesi sitten nähneensä hänet kirjastossa.
”Ah, Nancita, näyttäisitkö heille heidän huoneensa? Ja pyydätkö samalla Jeremya tuomaan kauko-ohjattavan autoni?”
”Tietysti”, tyttö sanoi kauniin heleällä äänellä. ”Tulkaa perässäni.”
Nino ja Teresa lähtivät Nanacitan perään mukisematta. He kävelivät pitkin poikin, kunnes Teresan ja Ninon päät olivat ihan pyörällä jälleen. Äkisti Nanacita pysähtyi pienelle ovelle.
Hän koputti sitä. ”Jeremy! Urr haluaa kauko-ohjattavan autonsa!”
”Minä vien sen kohta”, kuului laiska ääni sisältä huoneesta.
Nanacita ei vastannut mitään, vaan lähti kävelemään taas, ja Teresa ryntäsi perään vetäen Ninon mukana.
”Kauko-ohjattava auto?” Teresa kysyi.
”Urr saattaa kuulostaa ja vaikuttaa aikuiselta, mutta lapsi hän silti on, ja lapsi on aina lapsi”, Nanacita sanoi, virnisti kääntyen katsomaan pikaisesti Teresaa, ja jatkoi sitten matkaa. Nino ja Teresa vilkaisivat merkitsevästi toisiinsa, ja jatkoivat hiljaisina matkaa.
Äkisti Nanacita pysähtyi taas. Hän osoitti oikealla puolella käytävää olevaa ovea.
”Pojan huone.” Nanacita nosti vasemman käden ja osoitti vasemmalla puolella olevaa ovea. ”Tytön huone.”
Sen sanottuaan Nanacita lähti, ja jätti Teresan sekä Ninon käytävälle seisomaan hölmistyneinä. Teresa katsoi Ninoon, kohautti harteitaan, ja meni rohkeasti sisälle huoneeseensa. Nino epäröi hetken ovelle, mutta kuullessaan tutun äänen huoneen sisältä, Nino avasi nopeasti oven ja näki Snorrin keskellä ison huoneen lattiaa.
”Hei, Snorri.”
Musta pantteri tuli Ninon luokse, ja tönäisi päällänsä poikaa jalasta. Nino silitti suojeliaansa, ja katsoi sitten ympärilleen. Huone oli hieno, mutta sitä kerkeisi katsomaan myöhemminkin. Nino huomasi kellon olevan jo viisi aamulla, ja häntä väsytti kuoleman paljon. Nino suuntasi isolle ja pehmeän näköiselle sängylle huoneen päässä, riisui kenkänsä ja paitansa ja sukelsi peittoihin. Kirkkaasta keinovalosta huolimatta Nino nukahti nopeasti pehmeään sänkyyn, Snorri jalkopäässä maaten.
”Tulkaa nyt hyvät ihmiset ulos!” Henry sanoi hilpeästi.
”Pää kiinni, Henry", Nino tiuskaisi, yllättyen itsekkin vähän sanoistaan. Ehkä Teresan tavat oli tarttumassa häneen.
”Nino! Älä puhu hänelle noin.”
”Puhun miten haluan!”
”Jaa, haastatko sinä riitaa?”
Henry sukelsi äkkiä Ninon ja Teresan väliin, ennenkuin kolmas maailmansota ehtisi syttyä. Henry työnsi päättäväisesti Ninon ja Teresan metriä kauemmaksi toisistaan ja osoitti sitten taloa.
”Heti kun rauhoitutte, voimme mennä tapaamaan Urria.”
”Olen rauhallinen”, Nino sanoi. Teresa nyökkäili vieressä.
”Samoin. Mennääs moikkaamaan sitä mystistä Urr-olentoa.”
”Tess, Urr on ihminen.”
”Miten vain”, Teresa kohautti harteitaan Henryn huomautukselle.
He lähtivät kohti taloa, Yö-Aliudin ja Yö-Snorrin kävellessä perässä. Heti kun he astuivat sisälle taloon, Aliud ja Snorri päästivät alistuneen vinkaisun, ja painuivat niin matalalle, että melkein ryömivät eteenpäin – ihan Ninon ja Henryn jaloissa. Nino katsoi kysyvästi Henryyn.
”Szél”, Henry kuittasi. ”Aliud tuntee jo Szélin, mutta silti se on aina samanlainen, kun tullaan pitkän ajan jälkeen tänne takaisin. Luikertelee maassa kuin mato. Mutta ihmekkös, kun eläimet ja ihmiset kuulevat Urrin ja Szélin tarinan, ei kukaan halua väittää olevansa heidän yläpuolella.”
Se veti Ninon hiljaiseksi, ja hän rupesi katselemaan ympärilleen heidän kävellessään, samoin kuin Teresa, joka oli tehnyt niin jo alusta asti.
Talo oli sisustettu vähän vanhanaikaisesti, mutta siellä sun täällä vanhanaikaisuuteen oli yhdistetty tyylikkäästi modernia. Nino ja Teresa huomasivat kävellessään erään avoimen oven ohitse, että se oli suuri huone, jossa näkyi päällä oleva taulutelevisio. Seuraavan huoneen, jonka he ohittivat, ovi oli myös auki, ja se oli paljon isompi kuin edellinen ja siellä näkyi vilaukselta seinillä lattiasta kattoon, isoja ruskeita puisia hyllyjä, täynnä kirjoja, sekä liukuvat tikapuut. Huoneen keskellä oli kymmeniä erilaisia säkkituoleja, sohvia ja nojatuoleja, joissa pystyi lukemaan, ja Teresa ainakin luuli nähneensä siellä punapäisen tytön lukemassa, mutta hän ei ollut varma, näkikö oikein.
Henry johdatti heitä pitkin taloa, kääntyen niin monta kertaa, että niin Nino kuin Teresakin lopulta olivat ihan päästänsä pyörällä, tietämättä yhtään mistä suunnasta he olivat tulleet sisään. He tiesivät olevansa toisessa kerroksessa, mutta kaikki muu oli mysteeri. Eri näköisiä ja kokoisia ihmisiä parveili käytävillä ja huoneissa. Osa tervehti kohteliaasti, toiset vain nyökkäsivät ja loput tuijottivat tiukka ilme katseissaan.
”Ööm.. Henry”, Nino sanoi, vilkuillen epäilevästi ympärilleen. ”Kuinka paljon täällä oikeastaan on meikäläisiä?”
”Kolmekymmentä minä mukaan lukien, plus sitten Urr ja te kaksi, eli kolmekymmentäkolme.”
”Ja Yömuuntujia?” Teresa kysyi kohottaen kulmakarvojaan.
Hiljaisuus.
”Neljä.”
”NELJÄ!” Teresa ja Nino huudahtivat yhdestä suusta.
”Kolmekymmentäkolme friikkiä ja vain neljällä on Yömuuntuja!” Teresa äimisteli kovaanääneen, saaden paheksuvia katseita osakseen. ”Tarkoitan siis yliluonnollisia ihmisiä. Tai siis.. Nino, auta vähän.”
”Erilaisia ihmisiä, kyvykkäitä ihmisiä”, Nino tarjosi, ja kääntyi sitten Henryn puoleen. ”Eli sinun, minun ja Urrin lisäksi vain yhdellä on Yömuuntuja? Kenellä? Millainen?”
”Tapaatte hänet kyllä myöhemmin. Nyt tapaamme Urrin.” Henry sanoi kunnioittavalla äänellä, pysähtyen suurien tummien ovien eteen. Henry koputti oveen ja kaikki kolme kuulivat, kuinka sisältä alkoi kuulumaan askeleita. Kuin jokin iso, nelijalkainen, isotassuinen olisi noussut ylös ja lähtenyt kävelemään. Tassujen äänet lähenivät, kunnes ne pysähtyivät oven toiselle puolelle, ja alkoivat kävellä edestakaisin oven edessä. Snorri ja Aliud päästivät vingahduksen, joka pysäytti askeleet minuutiksi, ennenkuin ne jatkuivat taas, kunnes kuului sisältä ääni:
”Szél.”
Askeleet pysähtyivät samantien, ja Teresa, Nino ja Henry kuulivat, kuinka Szél hävisi juosten ovelta. Hetken hiljaisuuden jälkeen kuului ääni uudestaan.
”Sisään, ihmiset ensin, Yömuuntujat vierekkäin perässä.”
Henry nyökkäsi Ninolle ja Teresalle, ja avasi sitten ovet. He astuivat Snorri ja Aliud kannoillaan isoon huoneeseen, joka oli yhtä valoisa, kuin koko muukin talo. He näkivät pienen, kumarassa olevan pojan, istuvan keskellä huonetta lattialla, tekemässä jotain neliön muotoisilla sokerinpaloilla. Hänellä oli mustat hiukset, selvästi hyvin ruskea iho, hän oli pienikokoinen, ja hänellä oli valkoinen löysä t-paita ja mustat löysät collegehousut. Sukkia ei ilmiselvästi ollut, ja mustat, joka suuntaan sojottavat paksut hiukset näkyivät vain, hänen painaessaan päätä alaspäin ja pitäen katseen tiukasti sokerinpaloissa. Hänen vieressä, vain metrin päässä, istui suunnattoman suuri leijona. Ninon ja Teresan suut loksahtivat auki. Szél oli isoin leijona, mitä he olivat ikinä nähneet.
”Yömuuntujat jääköön paikoilleen, ihmiset siirtyköön syrjään", Urr puhui katsettaan nostamatta, rauhallisen tasaisella äänellä. Henry patisti Ninon ja Teresan sivummalle, ja Aliud jäi Snorrin kanssa paikoilleen.
Szél nousi seisomaan, ja lähti kävelemään pää ylhäällä kohti Snorria ja Aliudia. Teresa henkäisi ja tarttui Ninon olkapäästä kiinni nähdessään Szélin koon leijonan seistessä. Szél oli paljon suurempi kuin normaalit leijonat ja sillä oli valtava harjas. Szél oli kellertävän hiekan värinen, lukun ottamatta mahan vaaleampaa kohtaa. Sillä oli isot ruskeat silmät, mitkä kiiluivat pelottavasti leijonan tarkkailessa gepardia ja musta pantteria. Szél pysähtyi Aliudin eteen, tunnistaen tämän. Aliud tönäisi kuonollaan Szélin harjasta ja leijona nuolaisi Aliudin korvaa. Sen jälkeen Szél astui Snorrin eteen. Leijona käänsi katseensa Urriin, joka katsetta nostamatta sanoi:
”Kutsu Aliud pois, Henry. Szél haluaa tilaa.”
”Tänne, Aliud.”
Aliudia ei tarvinnut kahdesti käskeä – se loikkasi parilla isolla hypyllä Henryn viereen, ja istui nyt paljon rennompana, kuin ennen Szélin tapaamista. Nino ja Teresa katsoivat henkeään pidättäen, ja ihmetellen miten Urr tiesi katsomatta mitä Szél halusi, kuinka Szél tuijotti Snorria ja päästi pienen murahduksen. Snorri painautui maahan kuin säikky jänis, ja ryömi vähän lähemmäksi Széliä ja painoi kuonollansa Szélin tassuja, värähtäen samalla. Szél laski päätänsä ja tönäisi Snorria kylkeen. Snorri kohottautui epävarmasti ylemmäs ja sitten Szél äkkiä vain kääntyi ympäri, käveli Urrin viereen ja istui siihen, heiluttaen häntäänsä tyytyväisenä.
”Valmista”, Urr sanoi, pitäen päänsä edelleen kumarassa ja keskittyen sokeripalojen kasaamiseen. ”Noniin, Henry. Ketäs toit tänne? Tulkaa vain lähemmäs. Yömuuntujanne voivat nyt lähteä omille teilleen, Szél on hyväksynyt musta pantterin itsensä, Aliudin ja Nicolaksen Yömuuntujan joukkoon.”
”Mene, Aliud.”
”Mene vain, Snorri.”
Yö-Snorri ja Yö-Aliud lähtivät juosten huoneesta pois. Teresa katsoi niiden perään haikeasti. Hänellä ei ollut enää yhtään niin turvallinen olo.
”Hmm.. Snorri. Mielenkiintoinen nimi..” He kuulivat Urrin mutisevan, ja laittavan yhden sokerinpaloista suuhunsa. ”Szél!”
Nimensä kuullessa leijona nousi seisomaan ja astui lähemmäksi isäntäänsä. Urr osoitti katsettaan nostamatta ovea, ja Szél lähti sitä kohti. Nino ja Teresa katsoivat kiinnostuneena kuinka leijona työnsi oven kiinni ja palasi sitten isäntänsä luokse, asettui metrin päähän tämän taakse makuulleen ja jäi vahtimaan Urrin jokaista liikettä.
”Vau.”
Teresa vilkaisi Ninoa, ja laittoi sormen huulelleen merkiksi, että tämän pitäisi olla hiljaa.
Henry ohjasi Teresan ja Ninon lähemmäksi Urria, mutta kuitenkin hyvän välimatkan päähän, koska leijonan tuijotus ei jättänyt epäselväksi, että liian lähelle sen isäntää ei kannattanut mennä.
”Henry, joko kerroit keitä nämä ovat? Istukaa.”
Teresa vilkaisi Henryyn, joka näytti esimerkkiä istuutumalla lattialle. Nino ja Teresa noudattivat esimerkkiä.
”Urr, tässä ovat Nino ja Teresa. He ovat kaksitoista ja kolmetoista vuotiaita, pakenemassa Sydämensyöjiltä. Poimin heidät matkalla kyytiin.”
”Mitä kykyjä?” Urr kysyi, nostamatta vieläkään katsettaan.
”Eeh..” Henry katsoi avuttomasti Ninoon ja Teresaan. Hän tajusi vasta nyt, ettei ollut älynnyt kysyä sitä ollenkaan. Henry tunsi punastuvansa.
”Minä pystyn muuttumaan näkymättömäksi”, Nino sanoi Henryn avuksi.
”Pystytkö muuttamaan toisia ihmisiä?”
”En tiedä, Urr. Pystyn juuri ja juuri muuttamaan itseni kokonaan vaatteita myöten näkymättömäksi.” Nino selitti, vähän nolona kehnoista taidoistaan.
”Hienoa, hienoa. Entäs tyttö?”
”Minä pystyn läpäisemään minkä tahansa esteen, ja pystyn viemään toisen ihmisen mukananani läpi.”
”Hmm.. hienoa, hienoa. Entä vanhempanne?”
”Anteeksi keskeytys, haittaako jos minä..” Henry jätti lauseen kellumaan ilmaan ja viittoili oville päin. Urr ei nostanut katsettaan nähdäkseen sitä, mutta ilmeisesti tajusi mitä Henry tarkoitti.
”Aah, Clarice. Tietenkin, mene vain, ei saa antaa rakastuneen naisen odottaa.”
”Kiitos.”
Henry poistui paikalta hivenen punaisena ja jätti Ninon ja Teresan Urrin luo. He vilkaisivat toisiaan ja siirtyivät vaistomaisesti vähän lähemmäksi toisiaan – heillä ei ollut enää muitakaan tässä vieraassa paikassa.
”Vanhemmat?” Urr toisti, ja tökkäsi sormella kasaamaansa sokeri pinoa, joka levisi lattialle heidän väliinsä. Urr alkoi kasaamaan sokeripaloja uudestaan.
”Oikeat vanhempani luovuttivat minut adoptiovanhemmilleni vuoden ikäisenä. Tiedän vain heidän nimensä ja kykynsä. Adoptiovanhempani tiesivät vanhempieni kyvyt, koska adoptioäidilläni oli kyky, mutta hän meni naimisiin.. amm.. normaalin ihmisen kanssa.” Nino vaikeni, sillä ei tiennyt enää mitä sanoa, ja toivoi, että Teresa puhuisi vuorostaan.
”Hmm.. Tyttö?”
”Nimeni on Teresa.”
”Vanhemmat?” Urr toisti kärsivällisesti, äänensävyn muuttumatta tippaakaan.
”Kuolleet.”
Nino katsoi Teresaan yllättyneenä, ja tajusi, kuinka vähän hän itseasiassa tiesi tytöstä. Teresa huomasi Ninon katsovan häntä.
”Otan osaa”, Nino sanoi. Teresa antoi hänelle hymyn tapaisen, joka haihtui Urrin seuraavan kysymyksen myötä.
”Milloin?”
”Sydämensyöjät tappoivat heidät.”
”Milloin?”
Teresa ei vastannut. Hän puristi huulensa tiukasti kiinni. Nino painoi katseensa maahan.
”Milloin, Teresa?”
Teresa kuuli Urrin sanovan hänen nimensä, pehmeällä äänellä ja se sai Teresan vastaamaan:
”Olin paennut Sydämensyöjiä viikon vanhempieni kuoleman jälkeen ennen kuin törmäsin Ninoon, ja pian sen jälkeen Henry löysi meidät ja toi tänne.” Teresan puhuessa hänen äänensä hiljeni koko ajan ja pää painui alas. Nino tuijotti järkyttyneenä Teresaa. Jos hän vain olisi tiennyt..
”Matt ja Liz Parker?”
Teresa nosti katseensa Urriin, joka ei ollut tehnyt samoin, vaan piti edelleen päänsä kumarassa, leikkien sokerinpaloilla. Teresa tuijotti järkyttyneenä Urria.
”M-mistä tiedät heidän nimensä?” Teresa änkytti. Äkkiä tämä salaperäinen pieni mies, vai kenties poika, pelotti häntä.
”Nicolaksen Yömuuntuja kertoi. Nicolaksen Yömuuntuja pitää meidät ajantasalla Sydämensyöjien uhreista”
”Kuka on Nicolas?” Nino kysyi.
”Mikä hänen Yömuuntujansa on?” Teresa tivasi.
”Kaikki aikanaan.”
”HITOT! Minä häivyn täältä! Tämä on yksi hemmetin friikki paikka, ja minä en halua olla täällä!” Teresa huusi äkisti, saaden Szélin loikkaamaan varoittavasti seisomaan. ”Miksei se Nicolaksen elukka pelastanut vanhempiani! Miksi se ilmestyi vasta kertomaan heidän kuolemastaan!”
”Teresa”, Nino sanoi ja tarttui Teresan käteen, ja yritti vetää seisomaan noussutta tyttöä takaisin istumaan. ”Rauhoitu, kuunnellaan Urria.”
”Hän ei minua määrää!” Teresa huusi, kiukun kyyneleet silmissään. ”Mikä niin erikoista hänessä on, että häntä pitäisi totella?”
”Jos sinä malttaisit istua hetken hiljaa, minä kertoisin teille mieluusti historiani. Minun, kuin myös Szélin.” Urr sanoi rauhallisena.
”Tess”, Nino yritti taas, nykäisi Teresan kädestä ja tällä kertaa Teresa istuutui lattialle, ja tuijotti Urria, joka ei nostanut katsettaan, joten Teresa ja Nino tyytyivät katsomaan hänen mustia, sekavia hiuksiaan.
”Se alkoi ollessani viisivuotias”, Urr sanoi. ”Szél ei ole normaali Yömuuntuja. Se on yli 100 vuotta vanha, kuolematon. Szél on maailman ensimmäinen Yömuuntuja. Se on palvellut koko ikänsä yhtä ja samaa sukua. Sukua, jolla on kuoleman näkemisen taito. Taito siirtyy isältä pojalla. Minä olen tämänhetkinen kyvyn kantaja.
”Sukuuni tulleet naiset saavat aina vain yhden lapsen, pojan. Isän kyky siirtyy heti lapsen syntymän jälkeen lapselle, ja näin ollen isällä ei ole enää kykyä. Pojan syntyessä, pojan isän palvelija ja suojelia, Yömuuntuja Szél, lakkaa tottelemasta lapsen isää, ja Szélin uudeksi isännäksi tulee vastasyntynyt lapsi. Päivisin keltaisen ruskea Maine coon kissa, öisin jättikokoinen leijona vahtii vauvan jokaista liikettä. Pojan täyttäessä viisivuotta, hänen kykynsä käynnistyy ja alkaa toimia.
”Se toimii yksinkertaisesti. Kun minua katsoo silmiin, katsoja näkee kuinka tulee kuolemaan. Vaikka olisit jo katsontu kerran silmiin, näet näyn uudestaan, jos katsot toisen kerran. Viisivuotiaalle se on raju kokemus. Kun lapsi ei tiedä kyvystänsä, ja katselee ihmisiä viattoman vilpittömästi, muut näkevät kuolemansa, säikähtävät ja karttavat lasta. Lapsi järkyttyy nädessään kuinka monet ihmiset tulevat kuolemaan. Pojan isän tehtävä, on kertoa siinä vaiheessa kaikki tietonsa pojalleen, näyttää kuinka Széliä komennetaan, kaikki.
”Minun täyttäessäni viisi, asuimme Unkarissa. Kun täytin viisi, kykyni käynnistyi ja Szél tunsi isäntänsä olevan valmis. Silloin minun piti opetella antamaan käskyt Szélille. Meistä tuli yhtä, ja minä opin elämään kykyni kanssa.
”Ollessani seitsemän, isäni ja äitini kuolivat auto-onnettomuudessa. Heiltä jäi minulle suuri perintö, ja heidän ystävänsä, jotka tiesivät kyvystäni, ovat adoptiovanhempani ja hoitavat tätä paikkaa, rahojani ja kaikkea. He asuvat täällä myös.”
”Ööm, Urr, anteeksi keskeytys, mutta.. Minkä ikäinen olet?” Teresa kysyi.
”Kahdeksan.”
”KAHDEKSAN?” Nino ja Teresa huudahtivat, mutta eivät ihmetelleet enää, että sekään ei saanut Urria nostamaan katsettaan.
”Saanko jatkaa?”
”Anna mennä vain”, Teresa mutisi järkyttyneenä.
”Täällä on valoista, ja turvallista. Meillä on kolme, tai siis nyt neljä Yömuuntujaa turvanamme, sekä tietty itse ihmiset. Kaikilla meillä on kykymme, ja se auttaa paljon. Sydämensyöjät eivät tule tänne, he pelkäävät Széliä. Yksi kosketus Széliin, ja se pystyy löytämään mistä piilosta tahansa. Silloin koette turvallisuuden tunnetta. Kukaan, joka on Széliin koskenut, ei voi siltä enää piiloutua. Se on Szélin 100 vuoden takainen kyky.”
”Voi luoja..”, Teresa mutisi. Nino katseli lattiaa, miettiliäänä.
”Tuota.. Sinä tiesit Teresan vanhemmista. Mietin, että... tietäisitkö jos minun oikeat vanhempani ovat kuolleet?”
”Kyllä.”
”Heidän nimensä olivat Chris ja Elsa. Isäni kyky oli muovata nesteestä esineitä, joilla pystyi vaikka istumaan. Äitini oli jähmettäjä.” Nino katsoi Urriin jännittyneenä. Urrin jatkuvasti sokerinpaloja siirrelleet kädet pysähtyivät, sokerinpalat tippuivat maahan.
”Mikä hätänä?” Nino kysyi.
”He eivät ole kuolleet. Mutta oletko varma, että juuri he ovat vanhempasi?” Urrin ääni ei ollut enää tasaisen rauhallinen, kuten aiemmin. Se oli jännittynyt, kiivas.
”Kyllä!”
Teresa katsoi ihmetellen Ninoa ja Urria. Hän ei tajunnut puoliakaan, joten päätti pitää suunsa kiinni ja seurata vierestä.
”Miksi reagoit noin? Mitä erikoista vanhemmissani on? Kerro!” Nino oli joutumassa paniikkiin. Hän halusi vastauksia, heti. Yhtäkkiä Nino ei enää ihmetellytkään Teresan aiempaa kohtausta.
”Kaikki aikanaan.” Urr sanoi puhuen nyt normaalilla äänellä ja alkoi kasaamaan sokerinpaloja taas. Ennenkuin Nino kerkesi avaamaan suunsa, ovi aukesi ja sisään tuli punatukkainen, pitkä tyttö. Teresa katsoi hetken tyttöä, ja totesi sitten nähneensä hänet kirjastossa.
”Ah, Nancita, näyttäisitkö heille heidän huoneensa? Ja pyydätkö samalla Jeremya tuomaan kauko-ohjattavan autoni?”
”Tietysti”, tyttö sanoi kauniin heleällä äänellä. ”Tulkaa perässäni.”
Nino ja Teresa lähtivät Nanacitan perään mukisematta. He kävelivät pitkin poikin, kunnes Teresan ja Ninon päät olivat ihan pyörällä jälleen. Äkisti Nanacita pysähtyi pienelle ovelle.
Hän koputti sitä. ”Jeremy! Urr haluaa kauko-ohjattavan autonsa!”
”Minä vien sen kohta”, kuului laiska ääni sisältä huoneesta.
Nanacita ei vastannut mitään, vaan lähti kävelemään taas, ja Teresa ryntäsi perään vetäen Ninon mukana.
”Kauko-ohjattava auto?” Teresa kysyi.
”Urr saattaa kuulostaa ja vaikuttaa aikuiselta, mutta lapsi hän silti on, ja lapsi on aina lapsi”, Nanacita sanoi, virnisti kääntyen katsomaan pikaisesti Teresaa, ja jatkoi sitten matkaa. Nino ja Teresa vilkaisivat merkitsevästi toisiinsa, ja jatkoivat hiljaisina matkaa.
Äkisti Nanacita pysähtyi taas. Hän osoitti oikealla puolella käytävää olevaa ovea.
”Pojan huone.” Nanacita nosti vasemman käden ja osoitti vasemmalla puolella olevaa ovea. ”Tytön huone.”
Sen sanottuaan Nanacita lähti, ja jätti Teresan sekä Ninon käytävälle seisomaan hölmistyneinä. Teresa katsoi Ninoon, kohautti harteitaan, ja meni rohkeasti sisälle huoneeseensa. Nino epäröi hetken ovelle, mutta kuullessaan tutun äänen huoneen sisältä, Nino avasi nopeasti oven ja näki Snorrin keskellä ison huoneen lattiaa.
”Hei, Snorri.”
Musta pantteri tuli Ninon luokse, ja tönäisi päällänsä poikaa jalasta. Nino silitti suojeliaansa, ja katsoi sitten ympärilleen. Huone oli hieno, mutta sitä kerkeisi katsomaan myöhemminkin. Nino huomasi kellon olevan jo viisi aamulla, ja häntä väsytti kuoleman paljon. Nino suuntasi isolle ja pehmeän näköiselle sängylle huoneen päässä, riisui kenkänsä ja paitansa ja sukelsi peittoihin. Kirkkaasta keinovalosta huolimatta Nino nukahti nopeasti pehmeään sänkyyn, Snorri jalkopäässä maaten.