”Me mennään tuonne!” Teresa ilmoitti ja suuntasi matkansa päättäväisesti kohti huoltoasemaa. ”Sieltä saa varmasti ruokaa.”
Ennenkuin Nino kerkesi sanomaan mitään, oli Teresa jo huoltoaseman ovella. Nino seurasi kiltisti perässä, mutta pysähtyi huoltoaseman oven eteen, josta Teresa oli jo kadonnut sisään.
”Odota täällä Snorri.”
Kissa jäi tottelevaisesti ulkopuolelle, ja Nino astui ovesta sisään viileään rakennukseen.
Nino katseli ympärilleen ja huomasi pian Teresan löytäneen karkkihyllyt. Nino lähti Teresaa kohti, ja katsoi samalla ympärilleen. Huoltoasema oli pieni, ja nopeasti läpi katsottu. Parit karkkihyllyt, alkoholia, virvoitusjuomia, kahvia, pullaa, sämpylöitä ja muuta pientä hyödyllistä. Teresa jumittui karkkien luokse, eikä Nino saanut häntä sieltä pois.
”Eikö tärkeintä olisi ostaa juotavaa?” Nino huomautti.
Teresa katsoi Ninoon ilmeellä, jonka merkitys ei jäänyt epäselväksi. Nino kohotti molemmat kätensä antautumisen merkiksi, ja jätti Teresan rauhaan ja meni itse hakemaan vesipulloja.
Viidentoista minuutin kuluttua Nino ja Teresa olivat ostaneet pari pussillista karkkia, ja kaksi pullollista vettä. Heidän astuessa kaupan ovesta ulos, meni aurinko pilveen ja langetti varjon heidän ylleen. Nino ja Teresa vilkaisivat huolestuneina toisiaan. He tunkivat ostokset nopeasti reppuihin ja lähtivät kävelemään pikavauhtia. Snorri makoili kaupan nurkalla, mutta loikki heidän peräänsä kuullessaan Ninon äänen: ”Tänne, Snorri!”
Nino ja Teresa kävelivät eteenpäin, tietämättä minne olivat menossa. Eivät he olleet tienneet pariin päivään suuntaansa. He olivat jo syöneet repuista löytyneet eväät ja juoneet vedet. He olivat olleet vasta pari päivää tien päällä, mutta Nino oli nyt jo lopen kyllästynyt ja väsynyt ja hän kaipasi Mickiä ja Annabelia. Ja koulua.
Snorri loikki heidän takanaan, pirteänä ja iloisena. Nino ei ollut pirteä, tai iloinen. Häntä väsytti, lihakset olivat kipeät kaikesta juoksemisesta ja kävelemisestä. Nino vilkaisi Teresaa, ja nähdessään tytön kasvojen ilmeen, hän ei epäillyt hetkeäkään, etteikö Teresa tuntenut juuri samoin.
”Miten olisi liftaus?” Nino ehdotti. He olivat kävelleet jo pitkän matkaa autojen vilistäessä ohitse. Aurinko tuli pilvipeitteen takaa taas esiin ja sai nuoret tuntemaan olonsa turvallisemmaksi.
”Peukku pystyyn!” Teresa komensi.
Nino teki työtä käskettyä ja he nostivat kumpikin toisen peukalonsa pystyyn. Muutama auto ajoi ohitse välittämättä, kunnes eräs pieni henkilöauto hiljensi ja pysähtyi heidän eteensä. Nino kumartui katsomaan kuskia.
Kuski oli nuori, ehkä 21-vuotias tumma hiuksinen mies. Teresa kumartui Ninon vierelle kiinostuneena katsomaan kuskia.
”Minne päin olet menossa?” Teresa kysyi pojalta, ennenkuin Nino kerkesi sanomaan mitään. Nino kurtisti kulmiaan. Jostain syystä hän ei pitänyt tavasta, jolla Teresa hymyili tuolle tuntemattomalle pojalla. Poika oli niin paljon vanhempikin.
”Minä vain ajan – suoraan eteenpäin. Minne olette matkalla?” Poika kysyi.
”Me -”
”Me ollaan menossa sinne päin.”
Nino mulkaisi vihaisena Teresaa, mutta ei ruvennut väittämään.
”Suostutko ottamaan kissan kyytiin?” Nino kysyi. Poika kohautti olkapäitään.
”Ihan sama.”
Teresa meni istumaan etupenkille, ja Nino avasi takaoven. Hän piti sitä auki ja katsoi Snorriin. Nino osoitti sisälle autoon.
”Sisälle, Snorri.”
Kissa hyppäsi innostuneena autoon ja käpertyi penkille nukkumaan. Nino meni Snorrin perässä autoon.
”Outo kissa, miten se pysyy teidän perässä, vaikka se on irti?” Poika kysyi. Nino kohautti olkapäitään, haluttomana vastaamaan.
”Se on kiintynyt Ninoon, siinä se”, Teresa sanoi.
”Outoa”, poika toisti miettiväisellä äänellä ja sitten auto nytkähti liikkeelle. Ninon valtasi äkillinen haikeus. Tässä sitä mentiin, pois päin kotoa. Ehkä ainiaaksi.
”Joten.. öö.. minkä ikäisiä olette?” Auton kuski, joka sanoi nimekseen Henry, kysyi. Teresa vastasi heidän kummankin puolesta.
”Kaksitoista.”
"Kolmetoista."
”Niin vähän! Eikö ole vaarallista mennä miten sattuu pitkin maata kahdestaan?”
”On.”
”Vaarallisempaa olisi pysyä paikoillaan”, Nino pisti väliin. Henry suuntasi miettiväisen katseen taustapeilistä Ninoon.
”Aijaa.”
He ajoivat monta tuntia putkeen, mitään outoa tapahtumatta. Se ihmetytti Teresaa, mutta hän oli kuitenkin iloinen. Eipähän tarvitse kirmata pitkin metsiä karkuun Sydämensyöjiä. Teresa katsoi ikkunasta pihalle. Siellä hämärti jo. Paljonkohan kellokaan oli?
Samassa Nino huomasi Snorrin epämukavat liikehdinnät. Nino jäykistyi ja kauhu velloi hänen sisällään. Voi ei, ei, ei, ei, EI.
”Tess”, Nino sanoi niin rauhallisesti, kuin pystyi. ”Paljonko kello on?”
”Kysy Henryltä.”
”Varmaan jotain kaksitoista”, Henry ilmoitti.
Teresa vain nyökkäsi ja jatkoi ikkunasta tuijottelua. Sitten hänellä välähti; kaksitoista! Teresa vilkaisi takapenkille. Muutos oli alkanut jo. Ninokin huomasi sen.
”Pysäytä auto!” He huusivat yhdestä suusta. Mutta Henry ei pysäyttänyt. Hän hymyili vain ajaessaan eteenpäin. Teresa sai tehdä kaikkensa, ettei lyönyt poikaa. Hän katsoi epätoivoisesti Ninoon. Nino avasi turvavyönsä ja litistyi mahdollisimman kauas Snorrista. Äkkiä, ihan huomaamatta, iso pantteri makasi takapenkillä, puoliksi Ninon sylissä.
”Vai pantteri? En olekkaan aiemmin nähnyt sellaista Yömuuntujaa”, Henry totesi ja otti vähän rennomman asennon. ”Älkää hätäilkö lapset. Ette te ole ainoita.”
”Häh?” sanoi Teresa.
”Öö?” sanoi Nino.
Yö-Snorri tarkkaili hiiren hiljaa ympärilleen.
Henry katsoi Teresaan, joka oli epäluuloisena nojautunut mahdollisimman kauas Henrystä. ”Etkö sinä ole huomannut, että meitä seurataan? Vaikka olet tuijotellut ikkunasta pihalle koko ajan?”
Teresa katsoi hölmistyneenä ensin Henryä ja sitten ikkunaa. Hän käänsi katseensa takaisin Henryyn. Henry tuijotti Teresan kysyvää ilmettä kauan, ennen kuin alkoi puhumaan.
”Minun Yömuuntujani juoksee vapaana perässämme, tuolla metsässä tienvieressä. Se pitää Sydämensyöjät loitolla. En olisi tunnistanut teitä meikäläisiksi, ellen olisi älynnyt kissaanne, joka seurasi teitä kaikkialle, ja totteli tuon pojan käskyjä. Ja käskynne pysähtyä kahdentoista aikaan vain vahvisti epäilykseni.” Henry piti tauon ja katsoi ensin Teresaan, ja sitten Ninoon. Kun kumpikaan ei avannut suutansa, hän jatkoi. ”Oli helppo päätellä keitä olette. Kaksi nuorta, liftaa kyytiä, ei tiedä minne menee, mukana reput ja oudon kuuliainen kissa. Ette tajuakkaan, kuinka iloinen olin, että löysin muitakin. Tälläisenä aikana on tärkeää löytää mahdollisimman monta meikäläistä, ja liittoutua yhteen. Siten pystyy pitämään paremmin huolta kaikista. Mutta Yömuuntuja oli yllätys. Aivan mahtava lisä.”
”Joten.. Mikä on sinun kykysi?” Nino kysyi, silittäen samalla pantterin kylkeä.
”Muutan ajatuksenvoimalla minkä tahansa esineen miksi haluan. Uskotteko jos sanon, että tämä auto oli alunperin pöllimäni fillari? Ei ole enää. En pysty muuttamaan esineitä ruuaksi, tai vedeksi. Autosta lentokoneeksi, lentokoneesta tuoliksi, tuolista taloksi, talosta keinuksi. Tajuatteko?”
Teresa ja Nino nyökkäsivät.
Henry katsoi Ninoon, jolla oli todella ahdasta Snorrin kanssa takana. ”Sinun pitäisi antaa sen juosta pihalla. Se on sen työtä. Pitää Sydämensyöjiä loitolla, tulla perässä, uskollisena isännälleen. Sen kunto ei voi pysyä hyvänä tälläisellä menolla.”
Sen sanottuaan Henry hiljensi vauhtia ja pysäköi tien laitaan. Ulkona oli jo pimeää ja lähettyvillä ei näkynyt autoja, vain katuvalot valaisivat heitä. Henry nousi autosta ulos, ja paukautti oven kiinni. Teresa vilkaisi Ninoa, joka nyökkäsi ja sitten hekin nousivat autosta pihalle. Snorri hyppäsi iloisena maahan, ja venytteli kunnolla.
”Tänne, Aliud!” Henry huusi. Hetken oli hiljaista, mutta sitten metsästä kuului ryskettä. Snorrin karvat alkoivat sojottaa pystyssä ja pantteri paljasti hampaansa. Nino kietoi kätensä sen ympärille ja rauhoitteli sitä. Samassa heidän eteensä loikkasi gepardi. Se oli lumoavan kaunis. Solakka ja lihaksikas. Gepardi tuijotti musta pantteria, ja musta pantteri gepardia.
”Päästä irti, Nino.”
Nino totteli vastahakoisesti Henryä ja astui kauemmaksi Yö-Snorrista. Aliud ja Snorri lähtivät kiertämään toisiaan, kyyryssä, silmääkään räpäyttämättä toisiaan tuijottaen. Henry, Nino ja Teresa seisoivat kauempana ja katsoivat niitä. Teresa ja Nino jännittyneinä, Henry rennosti hymyillen.
Aliud ja Snorri näyttivät hassulta kaksikolta. Snorri oli isokoinen pantteri, se oli paljon vankkarakenteisempi kuin Aliud, ja painoi rutkasti enemmän. Snorrin painaessa suunnilleen 98 kiloa, Aliudin paino oli jossain 65 kilon tienoilla. Aliudin ruumiinrakenne on hyvin tyypillinen gepardin rakenne, ja soveltuu loistavasti nopeaan vauhtiin. Snorri on selvästi rotevampi kuin Aliud ja sillä on lyhyet, tanakat jalat. Aliud on suunnilleen 80 cm korkea, kun taas Snorri on 90 cm. Snorri oli musta, Aliud taas tyypillinen gepardi: vaalea, kellertävä turkki ja mustia täpliä.
Aikansa ympyrää kierrettyään kumpikin pysähtyivät. Ne lähestyivät varovasti toisiaan, haistelivat ja sitten Aliud päästi vähän koiran haukuntaa muistuttavan äänen. Snorri kallisti päätänsä ja sen kummempia valtataisteluja käymättä, pisti vain makuulteen ja kierähti selälleen, tuijottaen Aliudia. Aliud ja Snorri alkoivat pian leikkisästi juoksemaan.
”Jaahas, Aliud taitaa olla pomo. Sehän kävi tuskattomasti.”
”Oikeassa olet, Henry. Snorri on aina antanut vallan mieluummin muille. Jopa naapurin kissoille”, Nino nauroi helpottuneena. ”Mutta jaa, normaalisti nuo olisivat tappaneet varmaan toisensa, mutta noh, ne eivät olekkaan ihan normaaleja.”
”Totta. Meidän pitää jatkaa matkaa. Aliudin pitää päästä lepäämään”, Henry sanoi. Sitten hän käveli autonsa eteen, painoi kätensä konepeltiä vasten ja sulki silmät. Musta pantteri ja gepardi pysähtyivät ja katsoivat hiljaa, samoin kuin Teresa ja Nino, kun auto alkoi muuttua pikkuhiljaa isoksi pakettiautoksi. Muutamassa minuutissa auto oli valmis ja Henry avasi silmänsä. Hän katsoi virnistäen Teresaan ja Ninoon.
”Aika siistiä, vai mitä?”
”Todella!” Teresa ja Nino huusivat yhdestä suusta. Nino avasi tyhjän tavaratilan oven ja osoitti sinne.
”Tänne, Snorri.”
Snorri jätti samantien Aliudin ja loikkasi tavaratilaan, ja pisti makuulteen sinne, tuijottaen Aliudia. Aliud pyöri paikoillaan kärsimättömänä, ja katsoi isäntäänsä. Henry katsoi takaisin, ja odotti, että Aliud istuutui maahan. Sitten Henry hymyili.
”Mene, Aliud.”
Sillä silmänräpäyksellä kun Henry sen sanoi, Aliud loikkasi tavaratilaan Yö-Snorrin viereen, ja liimautui musta pantterin kylkeen kiinni. Nino paiskautti tavaratilan oven kiinni, kiitollisena isosta pakettiautosta, jossa oli iso tavaratila, joka oli tyhjä ja jonne hyvin kaksi isoa villipetoa mahtui.
”Eiköhän lähdetä, Urr odottaa minua takaisin jo”, Henry sanoi ja nousi kuskin paikalle. Teresa ja Nino vilkaisivat toisiinsa. Urr? Teresa meni edeltä pakettiautoon, ja istuutui keskimmäiselle paikalle kuskin viereen, ja Nino ahtautui Teresan viereen ja paiskasi oven kiinni.
”Kuka on Urr?” Nino kysyi.
”Mikä on Urr?” Teresa korjasi.
Henry käynnisti auton ja lähti ajamaan. Hän virnisti ja sanoi:
”Urr on yksi meikäläisistä, hänen luokseen yritämme saada kaikki meikäläiset turvaan ja Urr omistaa Yömuuntujan, jota niin Snorri, kuin Aliudkin varovat ja kunnioittavat. Selitän myöhemmin.”
Teresa ja Nino nukkuivat toisiinsa nojaten Henryn ajaessa eteenpäin, pitkin Amerikkaa. He matkasivat monta päivää, pysähtyen aina välillä päivin ja öisin omien tarpeidensa takia, ja myös päästääkseen Snorrin ja Aliudin jaloittelemaan, ja saalistamaan. Päivä-Aliud oli kellertävä karvainen ruipelo kissa, jolla oli pelkästään koko häntä täynnä mustia täpliä. Aliud oli kummallinen näky. Tasainen keltainen väri, lukuun ottamatta hännän täpliä ja mahan alta hiukan vaaleampaa karvaa, keräsi katseita, jos Aliud käveli ihmisten ilmoilla Snorri kannoillaan isäntänsä perässä.
He pysähtelivät aina silloin tällöin hotelleissa, jotta pääsivät suihkuun, tai pulahtivat jokiin uimaan, mutta muuten he matkasivat koko ajan eteenpäin päivien ajan.
”Olemme perillä parin tunnin päästä”, Henry ilmoitti eräänä päivänä. ”Kuinka paljon tiedätte Yömuuntujista?”
”Minä tiedän vain sen, että mihin aikaan ne muuttuu. Sekä sen, että niiden on tarkoitus suojella isäntäänsä", Nino sanoi.
”Niin, niin”, Henry sanoi lyhyesti. ”Entä sinä, Teresa, mitä tiedät Yömuuntujista?”
”Yömuuntujat näkevät Sydämensyöjät helpommin kuin me, ja Yömuuntujat pystyvät vahingoittamaan niitä. Yömuuntuja tottelee isäntänsä käskyjä, mutta jos isäntä käskee totella jotain toista, Yömuuntuja tekee sen, isäntänsä pyynnöstä. Yömuuntujat voivat olla mitä tahansa eläimiä. Ne ovat yöllä yhdenlaisia, päivällä toisia. Koska Yömuuntujat eivät ole mitään ihan tavallisia eläimiä, ne tulevat aika hyvin toimeen toistensa kanssa. Voit laittaa Yömuuntujatiikerin ja -pantterin vastakkain, eikä tiikeri tapa pantteria, koska ne ovat Yömuuntujia kumpikin ja siis samalla puolella – taistelemassa Sydämensyöjien kaltaisia olioita vastaan, kuten myös pahojen henkien ja niin edelleen. Niillä on kuitenkin arvojärjestys. Pienempikin voi olla pomo, se riippuu ihan eläimestä. Yleensä arvojärjestys ratkaistaan tappelutta – kuten tänään – mutta joskus voi tulla pientä riitaa, ennenkuin toinen suostuu alistumaan. Siinä kaikki mitä tiedän”, Teresa sanoi ja katsoi Henryyn. Tämä nyökkäsi hyväksyvästi.
”Hyvä, siinä oli osapuilleen kaikki tietämisen arvoinen. Päivämuodossaan Yömuuntujat käyttäytyvät pitkälti juuri muotonsa mukaan, mutta näkevät edelleen samalla tavalla Sydämensyöjät, kuin Yömuodossaan. Aliud on hemmetin laiska kissa, mutta öisin se on nopea, energiaa täynnä oleva gepardi.”
Henry kuuli kuinka kissa maukaisi tavaratilassa. Aliud protestoi laiskaksi haukkumista. Nino ja Teresakin kuulivat sen ja hymyilivät. Matkaa jatkettiin hiljaisuuden vallitessa, kunnes Teresa rikkoi sen.
”Mikä on sen Urr-tyypin oikea nimi?”
”En tiedä, Teresa.”
”Et tiedä?”
”En. Häntä vain sanotaan Urriksi.”
”Just.” Teresa tokaisi silmiään pyöritellen. ”Miksi kaikki kerääntyvät Urrin luokse? Mikä tekee hänestä niin merkittävän?” Teresa kysyi, hieman närkästyneenä siitä, että joutuisi jonkun määräysvallan alaiseksi pian.
”Hän kertoo teille tarinansa, kun olemme siellä. Hän kertoo sen kaikille uusille jäsenille.”
Teresa vilkaisi Ninoon. Nino rypisti kulmiaan ja kohotti kysyvästi toista kulmakarvaansa. Teresa kohautti olkiaan ja sitten matka jatkui taas hiljaisuudessa.
Vajaan tunnin päästä auton vauhti hidastui. Teresa katsoi kelloa, ja tönäisi Ninoa kylkeen ja osoitti kelloa. Nino katsoi siihen. Se oli kaksitoista, eli Snorri ja Aliud olivat jo muuttumassa Yö-muotoon.
”Aah, vihdoinkin”, Henry sanoi äkisti. ”Olemme perillä.”
Nino ja Teresa nostivat katseensa, ja näkivät edessään ison talon. Vai kartanon? Se oli valaistu niin, että missään ei näkynyt varjoja. Koko piha talon ympärillä hohti yön pimeydessä lamppujen valaistessa ja talossakin näkyi joka ikkunassa valot. Näytti, kuin yhdessäkään nurkassa ei olisi varjon häivääkään. Nino vajosi alemmas penkillään. Minne hittoon hän oli joutunut?
Ennenkuin Nino kerkesi sanomaan mitään, oli Teresa jo huoltoaseman ovella. Nino seurasi kiltisti perässä, mutta pysähtyi huoltoaseman oven eteen, josta Teresa oli jo kadonnut sisään.
”Odota täällä Snorri.”
Kissa jäi tottelevaisesti ulkopuolelle, ja Nino astui ovesta sisään viileään rakennukseen.
Nino katseli ympärilleen ja huomasi pian Teresan löytäneen karkkihyllyt. Nino lähti Teresaa kohti, ja katsoi samalla ympärilleen. Huoltoasema oli pieni, ja nopeasti läpi katsottu. Parit karkkihyllyt, alkoholia, virvoitusjuomia, kahvia, pullaa, sämpylöitä ja muuta pientä hyödyllistä. Teresa jumittui karkkien luokse, eikä Nino saanut häntä sieltä pois.
”Eikö tärkeintä olisi ostaa juotavaa?” Nino huomautti.
Teresa katsoi Ninoon ilmeellä, jonka merkitys ei jäänyt epäselväksi. Nino kohotti molemmat kätensä antautumisen merkiksi, ja jätti Teresan rauhaan ja meni itse hakemaan vesipulloja.
Viidentoista minuutin kuluttua Nino ja Teresa olivat ostaneet pari pussillista karkkia, ja kaksi pullollista vettä. Heidän astuessa kaupan ovesta ulos, meni aurinko pilveen ja langetti varjon heidän ylleen. Nino ja Teresa vilkaisivat huolestuneina toisiaan. He tunkivat ostokset nopeasti reppuihin ja lähtivät kävelemään pikavauhtia. Snorri makoili kaupan nurkalla, mutta loikki heidän peräänsä kuullessaan Ninon äänen: ”Tänne, Snorri!”
Nino ja Teresa kävelivät eteenpäin, tietämättä minne olivat menossa. Eivät he olleet tienneet pariin päivään suuntaansa. He olivat jo syöneet repuista löytyneet eväät ja juoneet vedet. He olivat olleet vasta pari päivää tien päällä, mutta Nino oli nyt jo lopen kyllästynyt ja väsynyt ja hän kaipasi Mickiä ja Annabelia. Ja koulua.
Snorri loikki heidän takanaan, pirteänä ja iloisena. Nino ei ollut pirteä, tai iloinen. Häntä väsytti, lihakset olivat kipeät kaikesta juoksemisesta ja kävelemisestä. Nino vilkaisi Teresaa, ja nähdessään tytön kasvojen ilmeen, hän ei epäillyt hetkeäkään, etteikö Teresa tuntenut juuri samoin.
”Miten olisi liftaus?” Nino ehdotti. He olivat kävelleet jo pitkän matkaa autojen vilistäessä ohitse. Aurinko tuli pilvipeitteen takaa taas esiin ja sai nuoret tuntemaan olonsa turvallisemmaksi.
”Peukku pystyyn!” Teresa komensi.
Nino teki työtä käskettyä ja he nostivat kumpikin toisen peukalonsa pystyyn. Muutama auto ajoi ohitse välittämättä, kunnes eräs pieni henkilöauto hiljensi ja pysähtyi heidän eteensä. Nino kumartui katsomaan kuskia.
Kuski oli nuori, ehkä 21-vuotias tumma hiuksinen mies. Teresa kumartui Ninon vierelle kiinostuneena katsomaan kuskia.
”Minne päin olet menossa?” Teresa kysyi pojalta, ennenkuin Nino kerkesi sanomaan mitään. Nino kurtisti kulmiaan. Jostain syystä hän ei pitänyt tavasta, jolla Teresa hymyili tuolle tuntemattomalle pojalla. Poika oli niin paljon vanhempikin.
”Minä vain ajan – suoraan eteenpäin. Minne olette matkalla?” Poika kysyi.
”Me -”
”Me ollaan menossa sinne päin.”
Nino mulkaisi vihaisena Teresaa, mutta ei ruvennut väittämään.
”Suostutko ottamaan kissan kyytiin?” Nino kysyi. Poika kohautti olkapäitään.
”Ihan sama.”
Teresa meni istumaan etupenkille, ja Nino avasi takaoven. Hän piti sitä auki ja katsoi Snorriin. Nino osoitti sisälle autoon.
”Sisälle, Snorri.”
Kissa hyppäsi innostuneena autoon ja käpertyi penkille nukkumaan. Nino meni Snorrin perässä autoon.
”Outo kissa, miten se pysyy teidän perässä, vaikka se on irti?” Poika kysyi. Nino kohautti olkapäitään, haluttomana vastaamaan.
”Se on kiintynyt Ninoon, siinä se”, Teresa sanoi.
”Outoa”, poika toisti miettiväisellä äänellä ja sitten auto nytkähti liikkeelle. Ninon valtasi äkillinen haikeus. Tässä sitä mentiin, pois päin kotoa. Ehkä ainiaaksi.
”Joten.. öö.. minkä ikäisiä olette?” Auton kuski, joka sanoi nimekseen Henry, kysyi. Teresa vastasi heidän kummankin puolesta.
”Kaksitoista.”
"Kolmetoista."
”Niin vähän! Eikö ole vaarallista mennä miten sattuu pitkin maata kahdestaan?”
”On.”
”Vaarallisempaa olisi pysyä paikoillaan”, Nino pisti väliin. Henry suuntasi miettiväisen katseen taustapeilistä Ninoon.
”Aijaa.”
He ajoivat monta tuntia putkeen, mitään outoa tapahtumatta. Se ihmetytti Teresaa, mutta hän oli kuitenkin iloinen. Eipähän tarvitse kirmata pitkin metsiä karkuun Sydämensyöjiä. Teresa katsoi ikkunasta pihalle. Siellä hämärti jo. Paljonkohan kellokaan oli?
Samassa Nino huomasi Snorrin epämukavat liikehdinnät. Nino jäykistyi ja kauhu velloi hänen sisällään. Voi ei, ei, ei, ei, EI.
”Tess”, Nino sanoi niin rauhallisesti, kuin pystyi. ”Paljonko kello on?”
”Kysy Henryltä.”
”Varmaan jotain kaksitoista”, Henry ilmoitti.
Teresa vain nyökkäsi ja jatkoi ikkunasta tuijottelua. Sitten hänellä välähti; kaksitoista! Teresa vilkaisi takapenkille. Muutos oli alkanut jo. Ninokin huomasi sen.
”Pysäytä auto!” He huusivat yhdestä suusta. Mutta Henry ei pysäyttänyt. Hän hymyili vain ajaessaan eteenpäin. Teresa sai tehdä kaikkensa, ettei lyönyt poikaa. Hän katsoi epätoivoisesti Ninoon. Nino avasi turvavyönsä ja litistyi mahdollisimman kauas Snorrista. Äkkiä, ihan huomaamatta, iso pantteri makasi takapenkillä, puoliksi Ninon sylissä.
”Vai pantteri? En olekkaan aiemmin nähnyt sellaista Yömuuntujaa”, Henry totesi ja otti vähän rennomman asennon. ”Älkää hätäilkö lapset. Ette te ole ainoita.”
”Häh?” sanoi Teresa.
”Öö?” sanoi Nino.
Yö-Snorri tarkkaili hiiren hiljaa ympärilleen.
Henry katsoi Teresaan, joka oli epäluuloisena nojautunut mahdollisimman kauas Henrystä. ”Etkö sinä ole huomannut, että meitä seurataan? Vaikka olet tuijotellut ikkunasta pihalle koko ajan?”
Teresa katsoi hölmistyneenä ensin Henryä ja sitten ikkunaa. Hän käänsi katseensa takaisin Henryyn. Henry tuijotti Teresan kysyvää ilmettä kauan, ennen kuin alkoi puhumaan.
”Minun Yömuuntujani juoksee vapaana perässämme, tuolla metsässä tienvieressä. Se pitää Sydämensyöjät loitolla. En olisi tunnistanut teitä meikäläisiksi, ellen olisi älynnyt kissaanne, joka seurasi teitä kaikkialle, ja totteli tuon pojan käskyjä. Ja käskynne pysähtyä kahdentoista aikaan vain vahvisti epäilykseni.” Henry piti tauon ja katsoi ensin Teresaan, ja sitten Ninoon. Kun kumpikaan ei avannut suutansa, hän jatkoi. ”Oli helppo päätellä keitä olette. Kaksi nuorta, liftaa kyytiä, ei tiedä minne menee, mukana reput ja oudon kuuliainen kissa. Ette tajuakkaan, kuinka iloinen olin, että löysin muitakin. Tälläisenä aikana on tärkeää löytää mahdollisimman monta meikäläistä, ja liittoutua yhteen. Siten pystyy pitämään paremmin huolta kaikista. Mutta Yömuuntuja oli yllätys. Aivan mahtava lisä.”
”Joten.. Mikä on sinun kykysi?” Nino kysyi, silittäen samalla pantterin kylkeä.
”Muutan ajatuksenvoimalla minkä tahansa esineen miksi haluan. Uskotteko jos sanon, että tämä auto oli alunperin pöllimäni fillari? Ei ole enää. En pysty muuttamaan esineitä ruuaksi, tai vedeksi. Autosta lentokoneeksi, lentokoneesta tuoliksi, tuolista taloksi, talosta keinuksi. Tajuatteko?”
Teresa ja Nino nyökkäsivät.
Henry katsoi Ninoon, jolla oli todella ahdasta Snorrin kanssa takana. ”Sinun pitäisi antaa sen juosta pihalla. Se on sen työtä. Pitää Sydämensyöjiä loitolla, tulla perässä, uskollisena isännälleen. Sen kunto ei voi pysyä hyvänä tälläisellä menolla.”
Sen sanottuaan Henry hiljensi vauhtia ja pysäköi tien laitaan. Ulkona oli jo pimeää ja lähettyvillä ei näkynyt autoja, vain katuvalot valaisivat heitä. Henry nousi autosta ulos, ja paukautti oven kiinni. Teresa vilkaisi Ninoa, joka nyökkäsi ja sitten hekin nousivat autosta pihalle. Snorri hyppäsi iloisena maahan, ja venytteli kunnolla.
”Tänne, Aliud!” Henry huusi. Hetken oli hiljaista, mutta sitten metsästä kuului ryskettä. Snorrin karvat alkoivat sojottaa pystyssä ja pantteri paljasti hampaansa. Nino kietoi kätensä sen ympärille ja rauhoitteli sitä. Samassa heidän eteensä loikkasi gepardi. Se oli lumoavan kaunis. Solakka ja lihaksikas. Gepardi tuijotti musta pantteria, ja musta pantteri gepardia.
”Päästä irti, Nino.”
Nino totteli vastahakoisesti Henryä ja astui kauemmaksi Yö-Snorrista. Aliud ja Snorri lähtivät kiertämään toisiaan, kyyryssä, silmääkään räpäyttämättä toisiaan tuijottaen. Henry, Nino ja Teresa seisoivat kauempana ja katsoivat niitä. Teresa ja Nino jännittyneinä, Henry rennosti hymyillen.
Aliud ja Snorri näyttivät hassulta kaksikolta. Snorri oli isokoinen pantteri, se oli paljon vankkarakenteisempi kuin Aliud, ja painoi rutkasti enemmän. Snorrin painaessa suunnilleen 98 kiloa, Aliudin paino oli jossain 65 kilon tienoilla. Aliudin ruumiinrakenne on hyvin tyypillinen gepardin rakenne, ja soveltuu loistavasti nopeaan vauhtiin. Snorri on selvästi rotevampi kuin Aliud ja sillä on lyhyet, tanakat jalat. Aliud on suunnilleen 80 cm korkea, kun taas Snorri on 90 cm. Snorri oli musta, Aliud taas tyypillinen gepardi: vaalea, kellertävä turkki ja mustia täpliä.
Aikansa ympyrää kierrettyään kumpikin pysähtyivät. Ne lähestyivät varovasti toisiaan, haistelivat ja sitten Aliud päästi vähän koiran haukuntaa muistuttavan äänen. Snorri kallisti päätänsä ja sen kummempia valtataisteluja käymättä, pisti vain makuulteen ja kierähti selälleen, tuijottaen Aliudia. Aliud ja Snorri alkoivat pian leikkisästi juoksemaan.
”Jaahas, Aliud taitaa olla pomo. Sehän kävi tuskattomasti.”
”Oikeassa olet, Henry. Snorri on aina antanut vallan mieluummin muille. Jopa naapurin kissoille”, Nino nauroi helpottuneena. ”Mutta jaa, normaalisti nuo olisivat tappaneet varmaan toisensa, mutta noh, ne eivät olekkaan ihan normaaleja.”
”Totta. Meidän pitää jatkaa matkaa. Aliudin pitää päästä lepäämään”, Henry sanoi. Sitten hän käveli autonsa eteen, painoi kätensä konepeltiä vasten ja sulki silmät. Musta pantteri ja gepardi pysähtyivät ja katsoivat hiljaa, samoin kuin Teresa ja Nino, kun auto alkoi muuttua pikkuhiljaa isoksi pakettiautoksi. Muutamassa minuutissa auto oli valmis ja Henry avasi silmänsä. Hän katsoi virnistäen Teresaan ja Ninoon.
”Aika siistiä, vai mitä?”
”Todella!” Teresa ja Nino huusivat yhdestä suusta. Nino avasi tyhjän tavaratilan oven ja osoitti sinne.
”Tänne, Snorri.”
Snorri jätti samantien Aliudin ja loikkasi tavaratilaan, ja pisti makuulteen sinne, tuijottaen Aliudia. Aliud pyöri paikoillaan kärsimättömänä, ja katsoi isäntäänsä. Henry katsoi takaisin, ja odotti, että Aliud istuutui maahan. Sitten Henry hymyili.
”Mene, Aliud.”
Sillä silmänräpäyksellä kun Henry sen sanoi, Aliud loikkasi tavaratilaan Yö-Snorrin viereen, ja liimautui musta pantterin kylkeen kiinni. Nino paiskautti tavaratilan oven kiinni, kiitollisena isosta pakettiautosta, jossa oli iso tavaratila, joka oli tyhjä ja jonne hyvin kaksi isoa villipetoa mahtui.
”Eiköhän lähdetä, Urr odottaa minua takaisin jo”, Henry sanoi ja nousi kuskin paikalle. Teresa ja Nino vilkaisivat toisiinsa. Urr? Teresa meni edeltä pakettiautoon, ja istuutui keskimmäiselle paikalle kuskin viereen, ja Nino ahtautui Teresan viereen ja paiskasi oven kiinni.
”Kuka on Urr?” Nino kysyi.
”Mikä on Urr?” Teresa korjasi.
Henry käynnisti auton ja lähti ajamaan. Hän virnisti ja sanoi:
”Urr on yksi meikäläisistä, hänen luokseen yritämme saada kaikki meikäläiset turvaan ja Urr omistaa Yömuuntujan, jota niin Snorri, kuin Aliudkin varovat ja kunnioittavat. Selitän myöhemmin.”
Teresa ja Nino nukkuivat toisiinsa nojaten Henryn ajaessa eteenpäin, pitkin Amerikkaa. He matkasivat monta päivää, pysähtyen aina välillä päivin ja öisin omien tarpeidensa takia, ja myös päästääkseen Snorrin ja Aliudin jaloittelemaan, ja saalistamaan. Päivä-Aliud oli kellertävä karvainen ruipelo kissa, jolla oli pelkästään koko häntä täynnä mustia täpliä. Aliud oli kummallinen näky. Tasainen keltainen väri, lukuun ottamatta hännän täpliä ja mahan alta hiukan vaaleampaa karvaa, keräsi katseita, jos Aliud käveli ihmisten ilmoilla Snorri kannoillaan isäntänsä perässä.
He pysähtelivät aina silloin tällöin hotelleissa, jotta pääsivät suihkuun, tai pulahtivat jokiin uimaan, mutta muuten he matkasivat koko ajan eteenpäin päivien ajan.
”Olemme perillä parin tunnin päästä”, Henry ilmoitti eräänä päivänä. ”Kuinka paljon tiedätte Yömuuntujista?”
”Minä tiedän vain sen, että mihin aikaan ne muuttuu. Sekä sen, että niiden on tarkoitus suojella isäntäänsä", Nino sanoi.
”Niin, niin”, Henry sanoi lyhyesti. ”Entä sinä, Teresa, mitä tiedät Yömuuntujista?”
”Yömuuntujat näkevät Sydämensyöjät helpommin kuin me, ja Yömuuntujat pystyvät vahingoittamaan niitä. Yömuuntuja tottelee isäntänsä käskyjä, mutta jos isäntä käskee totella jotain toista, Yömuuntuja tekee sen, isäntänsä pyynnöstä. Yömuuntujat voivat olla mitä tahansa eläimiä. Ne ovat yöllä yhdenlaisia, päivällä toisia. Koska Yömuuntujat eivät ole mitään ihan tavallisia eläimiä, ne tulevat aika hyvin toimeen toistensa kanssa. Voit laittaa Yömuuntujatiikerin ja -pantterin vastakkain, eikä tiikeri tapa pantteria, koska ne ovat Yömuuntujia kumpikin ja siis samalla puolella – taistelemassa Sydämensyöjien kaltaisia olioita vastaan, kuten myös pahojen henkien ja niin edelleen. Niillä on kuitenkin arvojärjestys. Pienempikin voi olla pomo, se riippuu ihan eläimestä. Yleensä arvojärjestys ratkaistaan tappelutta – kuten tänään – mutta joskus voi tulla pientä riitaa, ennenkuin toinen suostuu alistumaan. Siinä kaikki mitä tiedän”, Teresa sanoi ja katsoi Henryyn. Tämä nyökkäsi hyväksyvästi.
”Hyvä, siinä oli osapuilleen kaikki tietämisen arvoinen. Päivämuodossaan Yömuuntujat käyttäytyvät pitkälti juuri muotonsa mukaan, mutta näkevät edelleen samalla tavalla Sydämensyöjät, kuin Yömuodossaan. Aliud on hemmetin laiska kissa, mutta öisin se on nopea, energiaa täynnä oleva gepardi.”
Henry kuuli kuinka kissa maukaisi tavaratilassa. Aliud protestoi laiskaksi haukkumista. Nino ja Teresakin kuulivat sen ja hymyilivät. Matkaa jatkettiin hiljaisuuden vallitessa, kunnes Teresa rikkoi sen.
”Mikä on sen Urr-tyypin oikea nimi?”
”En tiedä, Teresa.”
”Et tiedä?”
”En. Häntä vain sanotaan Urriksi.”
”Just.” Teresa tokaisi silmiään pyöritellen. ”Miksi kaikki kerääntyvät Urrin luokse? Mikä tekee hänestä niin merkittävän?” Teresa kysyi, hieman närkästyneenä siitä, että joutuisi jonkun määräysvallan alaiseksi pian.
”Hän kertoo teille tarinansa, kun olemme siellä. Hän kertoo sen kaikille uusille jäsenille.”
Teresa vilkaisi Ninoon. Nino rypisti kulmiaan ja kohotti kysyvästi toista kulmakarvaansa. Teresa kohautti olkiaan ja sitten matka jatkui taas hiljaisuudessa.
Vajaan tunnin päästä auton vauhti hidastui. Teresa katsoi kelloa, ja tönäisi Ninoa kylkeen ja osoitti kelloa. Nino katsoi siihen. Se oli kaksitoista, eli Snorri ja Aliud olivat jo muuttumassa Yö-muotoon.
”Aah, vihdoinkin”, Henry sanoi äkisti. ”Olemme perillä.”
Nino ja Teresa nostivat katseensa, ja näkivät edessään ison talon. Vai kartanon? Se oli valaistu niin, että missään ei näkynyt varjoja. Koko piha talon ympärillä hohti yön pimeydessä lamppujen valaistessa ja talossakin näkyi joka ikkunassa valot. Näytti, kuin yhdessäkään nurkassa ei olisi varjon häivääkään. Nino vajosi alemmas penkillään. Minne hittoon hän oli joutunut?
