Teresa ja Nino istuivat keittiön pöydän äärellä syömässä, Yö-Snorrin maatessa heidän penkkiensä vieressä. Annabel ja Mick seisoivat sivussa katsomassa heitä.
Kun he olivat syöneet hiljaisina ruokansa, Annabel passitti Ninon pukemaan kuivat vaatteet päälle, ja raahasi sitten Teresan lainaamaan häneltä vaatteita. Kun molemmat oli uudelleen puettu, koko porukka leiriytyi keittiöön ja sitten alkoi puhe.
"Okei, mistä tässä nyt pitäisi aloittaa?" Mick kysyi ja raapi päätänsä.
"Alusta?" Nino ehdotti.
"Lopusta?" Teresa sanoi.
"Jos te kertoisitte ensin, että mitä on tapahtunut", Annabel ehdotti ja Nino nyökkäsi.
"No minä olin kävelemässä takaisin kotiin, kun tämä pässi-", hän viittasi sormellaan Teresaan. "-meni nenäni edestä sisälle kioskin seinästä. Hän tuli takaisin ja samantien ne varjoörkit-"
"Sydämensyöjät", Teresa pisti väliin.
"Miten vain", Nino sanoi. "No ne kuitenkin lähtivät jahtaamaan meitä ja sitten me pakenimme niitä ja hyppäsimme sillalta jokeen ja me jouduimme pidättämään hengitystä veden alla ihan älyttömän kauan kunnes ne lähtivät ja nyt kun se tuli puheeksi niin miksi me menimme veteen?"
"Koska sydämen sykettä ei Sydämensyöjät kykene aistimaan veden alta. Lisäksi ne ei pysty koskemaan veteen, tai oikeastaan mihinkään neljästä elementistä", Teresa kertoi.
"Mitä tarkoittaa neljä elementtiä?" Nino hämmästeli.
"Mieti vähän, ääliö."
"Haukuitko sinä minua ääliöksi?"
"Pitääkö toistaa?"
"Lopettakaa!" Mick kivahti. "Nino, neljä elementtiä tarkoittaa tulta, vettä, maata ja ilmaa. Sydämensyöjät eivät hengitä ilmaa, he eivät voi tuntea tulen lämpöä, he eivät voi kävellä maan pinnalla ja he eivät voi mennä veteen. He liikkuvat varjoissa, pimeyden polkuja. Neljä elementtiä ja Yömuuntujat ovat ainoita jotka voi vahingoittaa Sydämensyöjiä. Ja totta kai kykyjä omaavat ihmiset. Ne eivät myöskään kestä päivänvaloa. Tai minkäänlaista valoa sen puoleen."
"Ai", Nino sanoi. "Voisitteko kertoa miten tiedätte kaiken tämän?"
"Minulla oli kyky", Annabel sanoi. Ninon suu loksahti auki. "Pystyin muuttamaan tahdonvoimalla minkä tahansa nesteeksi. Se oli aika kätevää."
"Oli?" Teresa kysyi. Nino vilkaisi tyttöä. Hän vei Ninon repliikin.
Annabel hymyili lämpimästi ja tarttui Mickiä kädestä. "Minä rakastuin. Näitä erikoiskykyjä omaavat ihmiset menettävät voimansa jos he menevät naimisiin... erm... normaalien ihmisten kanssa."
"Joten sinä luovuit voimistasi? Miehen takia?" Teresa kysyi ja Annabel nyökkäsi.
"Tyhmää", Nino sanoi.
"Romanttista", Teresa huokaisi samaan aikaan. He katsahtivat toisiinsa, irvistivät ja sitten Mick alkoi puhumaan.
"Minä tiesin Annabelin voimista jo ennen kuin aloimme seurustella, koska lapsuudenystävälläni oli voimia kuten myös hänen vaimollaan."
"Keitä he olivat? Miksen ole ikinä tavannut heitä?" Nino kysyi.
"Chris ja Elsa Harrelson. Nino... meidän täytyy kertoa sinulle jotain", Mick sanoi ja katsahti Annabeliin, joka nyökkäsi.
"Annabel ja minä emme ole sinun oikeat vanhempasi", Mick sanoi. "Chris ja Elsa ovat sinun vanhempasi. Kun Sydämensyöjiä alkoi olemaan entistä enemmän ja ne alkoivat hadistelemaan yhä rohkeammin kykyvykkäitä ihmisiä, Chris ja Elsa joutuivat pakoilemaan sen sijaan, että he olisivat ottaneet osaa sotaan."
Nino tuijotti vanhempiaan järkyttyneenä. Hän ei ollutkaan Mickin ja Annabelin lapsi?
"Miksi he pakoilivat?" Teresa kysyi.
"Koska Elsa oli raskaana. Hän sai Ninon ja he pakoilivat vielä vuoden kunnes heidän oli pakko tehdä päätös Ninon turvallisuuden takia. Joten he jättivät sinut meille. Me lupasimme pitää sinusta huolen ja salata totuuden niin kauan kun se sinua suojelisi. Mutta nyt on tullut aika kertoa sinulle kaikki, sinun tulee tietää jotta selviydyt kun lähdette matkaan."
"Hetkinen, lähdemme matkaan?" Nino kysyi, saaden viimein sanoja ulos suustaan. "Ja minä ymmärrän mitä te kerroitte minulle, mutta siinä on aika paljon sulateltavaksi."
"Tiedän, että siinä on, mutta olet fiksu poika. Pärjäät kyllä. Ja matkaan, kyllä. Te ette voi jäädä tänne, se ei ole turvallista. Teidän on paettava, etsittävä turvallisempi paikka kaukana täältä", Annabel sanoi.
"Mitä voimia Chrisillä ja Elsalla oli?" Nino kysyi, vierastaen vanhemmat sanaa heidän kohdallaan. Hän ei voinut uskoa, että Mick ja Annabel eivät olleetkaan hänen vanhempansa. Mutta nyt kun hän tiesi, että hänellä oli toiset vanhemmat jossain, hän halusi palavasti löytää heidät ja jutella heidän kanssaan.
"Chris oli tavallaan minun vastakohtani. Hän pystyi hallitsemaan vettä, muovaamaan siitä esineitä, liikuttamaan sitä. Elsa sen sijaan oli jähmettäjä. Hän oli todella vahva ja pystyi jähmettämään ihmisen melkein puoleksi tunniksi. Jähmetetty on aina tajuissaan, mutta ei kykene liikkumaan. Ensimmäisenä palautuu kyky liikuttaa silmiä ja sitten palautuu kuulo. Jähmetyksen kadotessa kokonaan voi huomata ruumiinlämpötilan palautuvan normaaliksi, koska se jähmettyessä laskee jonkin verran", Mick selitti.
"Ovatko he elossa?"
"Emme tiedä", Annabel kuiskasi surullisena. "Emme ole kuulleet heistä yhteentoista vuoteen."
Se sai Ninon hiljaiseksi.
"Tuota, mitä meidän pitää tehdä seuraavaksi?" Teresa kysyi. "On vain ajan kysymys milloin Sydämensyöjät löytävät meidät taas."
"Häh?" Nino huudahti. "Meidän pitää lähteä, eivät ne saa tulla tänne!"
"Sydämensyöjät syövät vain teidänlaistenne sydämiä. Annabel ja minä olemma turvassa, mutta te kaksi ette ole. Teidän pitää lähteä", Mick sanoi.
"Minne me voimme mennä?" Nino kysyi. Teresa ei kommentoinut mitään, sillä hän oli ollut tien päällä pakosalla jo kauan aikaa.
"En... en tiedä", Mick myönsi. "Mutta kauas täältä, teidän pitää pysyä liikkeessä, ette voi pysyä kauaa samassa paikassa."
"Mutta-", Nino aloitti, mutta vaikeni kun Annabel nosti kätensä.
"Me rakastamme sinua, Nino, mutta et ole enää turvassa täällä. Turvallisinta on, että lähdette joutuin ja pysytte yhdessä. Paetkaa, olette nopeampia ilman meitä."
Nino avasi suunsa protestoidakseen kun Yö-Snorri alkoi murisemaan ja hetken päästä he kuulivat veret seisauttavan äänen kun Sydämensyöjät lähestyivät.
"Pian!" Mick huudahti. Teresa ja Nino pomppasivat tuoleista ylös, Mick allkoi ajaa heitä takaovelle ja Annabel hävisi jonnekkin. Juuri kun Mick alkoi luetella ohjeita kenkiä pukeville nuorille, Annabel palasi mukanaan kaksi reppua.
"Tarvitsette näitä", Annabel sanoi ja ojensi kummallekkin reput. Nino ja Teresa ottivat ne vastaan ja sitten Mick sanoi:
"Okei, parempaan ei ole aikaa, mutta toimikaa näin: Nino muuttaa teidät näkymättömiksi, ja sitten juoksette niin lujaa kuin pystytte! Pian on aamu, silloin on turvallisempaa, mutta älkää ottako riskejä. Pysykää näkymättöminä, kirjaimellisesti."
"Minä en pysty!" Nino huudahti. "Pystyn hädin tuskin muuttamaan itseäni kokonaan näkymättömäksi!" Ninosta tuntui oudolta puhua kyvystään Annabelin ja Mickin kanssa.
"Okei, uusi suunnitelma", Mick sanoi samalla kun Yö-Snorrin murina voimistui. Mick paiskasi takaoven auki. "Juoskaa!"
Nino ja Teresa lähtivät kuin tykinsuusta suoraan pimeään metsään musta pantteri perässään.
He juoksivat. Lujaa. Takaa kantautui särkyvän lasin ääntä, Annabelin ja Mickin huutoa ja sitten hetken hiljaisuus, kunnes Sydämensyöjien äänet kuuluivat taas - lähempää, kovempaa.
Nino kiristi tahtiaan, kutsui jälkeen jättäytyneen Yö-Snorrin seuraamaan ja Teresa kirsti vauhtiaan että ei jäisi jälkeen. Teresa puri huultaan. Jos Nino jaksaisi niin jaksaisi hänkin.
"Mitä me nyt teemme?" Nino kysyi hengästyneenä Teresalta.
"Meidän pitää karistaa ne kannoiltamme, että voimem etsiä hyvän paikan missä levätä."
"Hienoa. Mites se tehdään?" Nino kysyi.
"En tiedä", Teresa huohotti.
Samassa Ninon vauhti alkoi hidastua, kuten myös Teresan. Molemmat alkoivat olemaan jo väsyneitä ja reput heidän selissään tuntuviat saavan koko ajan lisää painoa. Yö-Snorri loikki heidän takanaan, eikä osoittanut minkäänlaisia väsymisen merkkejä.
"Minä en jaksa enää", Nino puuskahti hengästyneenä. "Meidän pitää-" Ninon lause jäi kesken, sillä Snorri oli pysähtynyt ja samalla myös Teresa ja Nino pysähtyivät. Snorri oli muuntumassa päivä muotoonsa. Teresa katseli ympärilleen. He eivät olleet huomanneet, että oli jo jokseenkin valoista ja varjoja oli vähemmän.
"Kiva, nyt meillä on Päivä-Snorri", Nino sanoi ja nosti naukuvan kissan syliinsä.
"Ja päivänvalo!" Teresa huomautti. "Äkkiä, meidän pitää päästä metsästä ulos, valoon!"
Se oli Ninon heiniä. Poika lähti johdattamaan heitä sivulle, mutkitellen puitten lomassa tottuneesti. Hän pudotti Snorrin maahan ja antoi kissan juosta itse. Mutta he olivat silti jalat hapoilla ja Sydämensyöjät saavuttivat heitä koko ajan.
"Kun sanon hyppää, hyppää mahdollisimman pitkälle!" Nino huusi Teresalle.
"Miksi? Ai niin kuin pituushypyssä?"
"Koska edessä on iso oja. Ja kyllä, niin kuin pituushypyssä!"
Viimeisillä voimilla he kiihdyttivät vauhtia ja sitten Nino huusi käskyn hypätä ja he molemmat loikkasivat kaikin voimin eteenpäin. He tömähtivät kovaa maahan ja polvet pettivät alta. He makasivat autotiellä auringonvalossa, hengittäen raskaasti. Onneksi yhtäkään autoa ei ollut liikenteessä. Kun he saivat hengityksen tasaantumaan, Teresa nousi ja tuijotti melkein kaksi metriä leveää ja ainakin kolme metriä syvää ojan tapaista uomaa jonka ylitse he juuri olivat jollain ilveellä hypänneet.
"Aikamoinen oja", Teresa sanoi.
"Piti minun jotakin sanoa", Nino totesi.
He tuijottivat metsään hetken, kunnes Teresa kääntyi katsomaan Ninoa.
"Mennään", hän sanoi.
Nino huokaisi ja vilkaisi haikeasti metsään ja jossain sen toisella puolella olevaa taloa joka oli hänen kotinsa. Sitten hän yskäisi ja suuntasi kulkunsa Teresan perään Snorri kannoillaa. Aurinko lämmitti mukavasti, ja Sydämensyöjät jäivät metsän varjoihin. Toistaiseksi.
Kun he olivat syöneet hiljaisina ruokansa, Annabel passitti Ninon pukemaan kuivat vaatteet päälle, ja raahasi sitten Teresan lainaamaan häneltä vaatteita. Kun molemmat oli uudelleen puettu, koko porukka leiriytyi keittiöön ja sitten alkoi puhe.
"Okei, mistä tässä nyt pitäisi aloittaa?" Mick kysyi ja raapi päätänsä.
"Alusta?" Nino ehdotti.
"Lopusta?" Teresa sanoi.
"Jos te kertoisitte ensin, että mitä on tapahtunut", Annabel ehdotti ja Nino nyökkäsi.
"No minä olin kävelemässä takaisin kotiin, kun tämä pässi-", hän viittasi sormellaan Teresaan. "-meni nenäni edestä sisälle kioskin seinästä. Hän tuli takaisin ja samantien ne varjoörkit-"
"Sydämensyöjät", Teresa pisti väliin.
"Miten vain", Nino sanoi. "No ne kuitenkin lähtivät jahtaamaan meitä ja sitten me pakenimme niitä ja hyppäsimme sillalta jokeen ja me jouduimme pidättämään hengitystä veden alla ihan älyttömän kauan kunnes ne lähtivät ja nyt kun se tuli puheeksi niin miksi me menimme veteen?"
"Koska sydämen sykettä ei Sydämensyöjät kykene aistimaan veden alta. Lisäksi ne ei pysty koskemaan veteen, tai oikeastaan mihinkään neljästä elementistä", Teresa kertoi.
"Mitä tarkoittaa neljä elementtiä?" Nino hämmästeli.
"Mieti vähän, ääliö."
"Haukuitko sinä minua ääliöksi?"
"Pitääkö toistaa?"
"Lopettakaa!" Mick kivahti. "Nino, neljä elementtiä tarkoittaa tulta, vettä, maata ja ilmaa. Sydämensyöjät eivät hengitä ilmaa, he eivät voi tuntea tulen lämpöä, he eivät voi kävellä maan pinnalla ja he eivät voi mennä veteen. He liikkuvat varjoissa, pimeyden polkuja. Neljä elementtiä ja Yömuuntujat ovat ainoita jotka voi vahingoittaa Sydämensyöjiä. Ja totta kai kykyjä omaavat ihmiset. Ne eivät myöskään kestä päivänvaloa. Tai minkäänlaista valoa sen puoleen."
"Ai", Nino sanoi. "Voisitteko kertoa miten tiedätte kaiken tämän?"
"Minulla oli kyky", Annabel sanoi. Ninon suu loksahti auki. "Pystyin muuttamaan tahdonvoimalla minkä tahansa nesteeksi. Se oli aika kätevää."
"Oli?" Teresa kysyi. Nino vilkaisi tyttöä. Hän vei Ninon repliikin.
Annabel hymyili lämpimästi ja tarttui Mickiä kädestä. "Minä rakastuin. Näitä erikoiskykyjä omaavat ihmiset menettävät voimansa jos he menevät naimisiin... erm... normaalien ihmisten kanssa."
"Joten sinä luovuit voimistasi? Miehen takia?" Teresa kysyi ja Annabel nyökkäsi.
"Tyhmää", Nino sanoi.
"Romanttista", Teresa huokaisi samaan aikaan. He katsahtivat toisiinsa, irvistivät ja sitten Mick alkoi puhumaan.
"Minä tiesin Annabelin voimista jo ennen kuin aloimme seurustella, koska lapsuudenystävälläni oli voimia kuten myös hänen vaimollaan."
"Keitä he olivat? Miksen ole ikinä tavannut heitä?" Nino kysyi.
"Chris ja Elsa Harrelson. Nino... meidän täytyy kertoa sinulle jotain", Mick sanoi ja katsahti Annabeliin, joka nyökkäsi.
"Annabel ja minä emme ole sinun oikeat vanhempasi", Mick sanoi. "Chris ja Elsa ovat sinun vanhempasi. Kun Sydämensyöjiä alkoi olemaan entistä enemmän ja ne alkoivat hadistelemaan yhä rohkeammin kykyvykkäitä ihmisiä, Chris ja Elsa joutuivat pakoilemaan sen sijaan, että he olisivat ottaneet osaa sotaan."
Nino tuijotti vanhempiaan järkyttyneenä. Hän ei ollutkaan Mickin ja Annabelin lapsi?
"Miksi he pakoilivat?" Teresa kysyi.
"Koska Elsa oli raskaana. Hän sai Ninon ja he pakoilivat vielä vuoden kunnes heidän oli pakko tehdä päätös Ninon turvallisuuden takia. Joten he jättivät sinut meille. Me lupasimme pitää sinusta huolen ja salata totuuden niin kauan kun se sinua suojelisi. Mutta nyt on tullut aika kertoa sinulle kaikki, sinun tulee tietää jotta selviydyt kun lähdette matkaan."
"Hetkinen, lähdemme matkaan?" Nino kysyi, saaden viimein sanoja ulos suustaan. "Ja minä ymmärrän mitä te kerroitte minulle, mutta siinä on aika paljon sulateltavaksi."
"Tiedän, että siinä on, mutta olet fiksu poika. Pärjäät kyllä. Ja matkaan, kyllä. Te ette voi jäädä tänne, se ei ole turvallista. Teidän on paettava, etsittävä turvallisempi paikka kaukana täältä", Annabel sanoi.
"Mitä voimia Chrisillä ja Elsalla oli?" Nino kysyi, vierastaen vanhemmat sanaa heidän kohdallaan. Hän ei voinut uskoa, että Mick ja Annabel eivät olleetkaan hänen vanhempansa. Mutta nyt kun hän tiesi, että hänellä oli toiset vanhemmat jossain, hän halusi palavasti löytää heidät ja jutella heidän kanssaan.
"Chris oli tavallaan minun vastakohtani. Hän pystyi hallitsemaan vettä, muovaamaan siitä esineitä, liikuttamaan sitä. Elsa sen sijaan oli jähmettäjä. Hän oli todella vahva ja pystyi jähmettämään ihmisen melkein puoleksi tunniksi. Jähmetetty on aina tajuissaan, mutta ei kykene liikkumaan. Ensimmäisenä palautuu kyky liikuttaa silmiä ja sitten palautuu kuulo. Jähmetyksen kadotessa kokonaan voi huomata ruumiinlämpötilan palautuvan normaaliksi, koska se jähmettyessä laskee jonkin verran", Mick selitti.
"Ovatko he elossa?"
"Emme tiedä", Annabel kuiskasi surullisena. "Emme ole kuulleet heistä yhteentoista vuoteen."
Se sai Ninon hiljaiseksi.
"Tuota, mitä meidän pitää tehdä seuraavaksi?" Teresa kysyi. "On vain ajan kysymys milloin Sydämensyöjät löytävät meidät taas."
"Häh?" Nino huudahti. "Meidän pitää lähteä, eivät ne saa tulla tänne!"
"Sydämensyöjät syövät vain teidänlaistenne sydämiä. Annabel ja minä olemma turvassa, mutta te kaksi ette ole. Teidän pitää lähteä", Mick sanoi.
"Minne me voimme mennä?" Nino kysyi. Teresa ei kommentoinut mitään, sillä hän oli ollut tien päällä pakosalla jo kauan aikaa.
"En... en tiedä", Mick myönsi. "Mutta kauas täältä, teidän pitää pysyä liikkeessä, ette voi pysyä kauaa samassa paikassa."
"Mutta-", Nino aloitti, mutta vaikeni kun Annabel nosti kätensä.
"Me rakastamme sinua, Nino, mutta et ole enää turvassa täällä. Turvallisinta on, että lähdette joutuin ja pysytte yhdessä. Paetkaa, olette nopeampia ilman meitä."
Nino avasi suunsa protestoidakseen kun Yö-Snorri alkoi murisemaan ja hetken päästä he kuulivat veret seisauttavan äänen kun Sydämensyöjät lähestyivät.
"Pian!" Mick huudahti. Teresa ja Nino pomppasivat tuoleista ylös, Mick allkoi ajaa heitä takaovelle ja Annabel hävisi jonnekkin. Juuri kun Mick alkoi luetella ohjeita kenkiä pukeville nuorille, Annabel palasi mukanaan kaksi reppua.
"Tarvitsette näitä", Annabel sanoi ja ojensi kummallekkin reput. Nino ja Teresa ottivat ne vastaan ja sitten Mick sanoi:
"Okei, parempaan ei ole aikaa, mutta toimikaa näin: Nino muuttaa teidät näkymättömiksi, ja sitten juoksette niin lujaa kuin pystytte! Pian on aamu, silloin on turvallisempaa, mutta älkää ottako riskejä. Pysykää näkymättöminä, kirjaimellisesti."
"Minä en pysty!" Nino huudahti. "Pystyn hädin tuskin muuttamaan itseäni kokonaan näkymättömäksi!" Ninosta tuntui oudolta puhua kyvystään Annabelin ja Mickin kanssa.
"Okei, uusi suunnitelma", Mick sanoi samalla kun Yö-Snorrin murina voimistui. Mick paiskasi takaoven auki. "Juoskaa!"
Nino ja Teresa lähtivät kuin tykinsuusta suoraan pimeään metsään musta pantteri perässään.
He juoksivat. Lujaa. Takaa kantautui särkyvän lasin ääntä, Annabelin ja Mickin huutoa ja sitten hetken hiljaisuus, kunnes Sydämensyöjien äänet kuuluivat taas - lähempää, kovempaa.
Nino kiristi tahtiaan, kutsui jälkeen jättäytyneen Yö-Snorrin seuraamaan ja Teresa kirsti vauhtiaan että ei jäisi jälkeen. Teresa puri huultaan. Jos Nino jaksaisi niin jaksaisi hänkin.
"Mitä me nyt teemme?" Nino kysyi hengästyneenä Teresalta.
"Meidän pitää karistaa ne kannoiltamme, että voimem etsiä hyvän paikan missä levätä."
"Hienoa. Mites se tehdään?" Nino kysyi.
"En tiedä", Teresa huohotti.
Samassa Ninon vauhti alkoi hidastua, kuten myös Teresan. Molemmat alkoivat olemaan jo väsyneitä ja reput heidän selissään tuntuviat saavan koko ajan lisää painoa. Yö-Snorri loikki heidän takanaan, eikä osoittanut minkäänlaisia väsymisen merkkejä.
"Minä en jaksa enää", Nino puuskahti hengästyneenä. "Meidän pitää-" Ninon lause jäi kesken, sillä Snorri oli pysähtynyt ja samalla myös Teresa ja Nino pysähtyivät. Snorri oli muuntumassa päivä muotoonsa. Teresa katseli ympärilleen. He eivät olleet huomanneet, että oli jo jokseenkin valoista ja varjoja oli vähemmän.
"Kiva, nyt meillä on Päivä-Snorri", Nino sanoi ja nosti naukuvan kissan syliinsä.
"Ja päivänvalo!" Teresa huomautti. "Äkkiä, meidän pitää päästä metsästä ulos, valoon!"
Se oli Ninon heiniä. Poika lähti johdattamaan heitä sivulle, mutkitellen puitten lomassa tottuneesti. Hän pudotti Snorrin maahan ja antoi kissan juosta itse. Mutta he olivat silti jalat hapoilla ja Sydämensyöjät saavuttivat heitä koko ajan.
"Kun sanon hyppää, hyppää mahdollisimman pitkälle!" Nino huusi Teresalle.
"Miksi? Ai niin kuin pituushypyssä?"
"Koska edessä on iso oja. Ja kyllä, niin kuin pituushypyssä!"
Viimeisillä voimilla he kiihdyttivät vauhtia ja sitten Nino huusi käskyn hypätä ja he molemmat loikkasivat kaikin voimin eteenpäin. He tömähtivät kovaa maahan ja polvet pettivät alta. He makasivat autotiellä auringonvalossa, hengittäen raskaasti. Onneksi yhtäkään autoa ei ollut liikenteessä. Kun he saivat hengityksen tasaantumaan, Teresa nousi ja tuijotti melkein kaksi metriä leveää ja ainakin kolme metriä syvää ojan tapaista uomaa jonka ylitse he juuri olivat jollain ilveellä hypänneet.
"Aikamoinen oja", Teresa sanoi.
"Piti minun jotakin sanoa", Nino totesi.
He tuijottivat metsään hetken, kunnes Teresa kääntyi katsomaan Ninoa.
"Mennään", hän sanoi.
Nino huokaisi ja vilkaisi haikeasti metsään ja jossain sen toisella puolella olevaa taloa joka oli hänen kotinsa. Sitten hän yskäisi ja suuntasi kulkunsa Teresan perään Snorri kannoillaa. Aurinko lämmitti mukavasti, ja Sydämensyöjät jäivät metsän varjoihin. Toistaiseksi.