Ovi avautui hiljaa, päästäen valon karkaamaan käytävästä Ninon huoneeseen. Mick ja Annabel hiippailivat kohti Ninon sänkyä jossa hän nukkui sikeästi. Kello lähenteli yhdeksää aamulla. Päivä-Snorri nosti päätänsä, sillä se oli tietenkin kuullut tulijat. Mick silitti ohimennen kissaa ja sitten he alkoivat laulaa "Paljon onnea vaan" Ninon sängyn vieressä.
Nino havahtui sikeästä unestaan noin puolessa välissä vanhempiensa rallatusta. Nino kohottautui istumaan ja kuunteli hymyillen Mickin ja Annabelin laulun loppuun.
"Paljon onnea!" he huusivat yhdestä suusta ja kumartuivat halaamaan Ninoa. Hän hymyili iloisesti ja rutisti tiukasti vanhempiaan ja loikkasi sitten yhdessä Snorrin kanssa sängyltä alas. Mick ja Annabel johdattivat Ninon alakertaan missä oli kasa lahjoja hänelle.
"Kaikki nämäkö?" Nino kysyi yllättyneenä, silmät lautasen kokoisina ihmetyksestä.
"Kyllä, kaikki nämä", Annabel naurahti.
"Kun olet avannut lahjasi ja syönyt niin voimme pelata sitä jalkapalloa", Mick sanoi ja naurahti kun Nino hihkaisi innosta.
Nino alkoi avaamaan lahjojaan ja hän rakasti joka ikistä lahjaansa. Hän päätti, että hänen lempilahjansa olivat hänen saamansa amerikkalainen jalkapallo, astronomia kirja sekä taulu Snorrista. Nino juoksi halaamaan Mickiä ja Annabeliä ja kiitti heitä monta kertaa.
Päästyään viimein alkuinnostuksesta yli, Nino malttoi rauhoittua syömään aamupalaa.
"Entäs kakku?"
"Kakkua saat vasta lämpimän ruuan jälkeen", Annabel ilmoitti hymyillen.
"Bläh, tylsää! Isä, mennäänkö pelaamaan?"
"Käyhän vaihtamassa vaatteet niin mennään", Mick lupasi.
Nino vaihtoi vaatteet, pelasi jalkapalloa isänsä kanssa ja söi ruuan, söi kakkua ja joi limsaa. Hän vietti koko päivän pelaillen vanhempiensa kanssa. Häntä ei haitannut, ettei hänellä ollut kavereita. Hänellä oli Mick ja Annabel ja se riitti.
Kun kello lähenteli yhtätoista illalla Nino sai päähänpiston, että hän haluaa käydä paikallisessa kioskissa ostamassa uusimman sarjakuvalehden.
"Etkö voisi ostaa sen huomenna?" Mick kysyi.
"Mutta olisi niin hienoa lukea sitä ennen nukkumaan menoa!" Nino valitti. "Se kruunaisi koko tämän täydellisen päivän!"
Mick ja Annabel vilkaisivat toisiinsa ja huokaisivat.
"Hyvä on", Annabel myöntyi.
"Mutta ota Snorri mukaasi", Mick lisäsi.
"Ei minulla ole vaihtoehtoja, se seuraa minua joka tapauksessa", Nino mutisi ja heilautti kättään ja lähti sitten ulos.
Hän juoksi koko matkan kioskille, mutta se oli jo kiinni. Sitten hän tajusi, että lähellä on kauppa joka on auki kahteentoista asti. Nino vilkaisi Snorria.
"Jos käydään nopeasti ennen kuin muutut", hän sanoi ja Snorri maukaisi. Nino lähti juoksemaan. Hän saavutti kaupan ja käveli sisään, käskien Snorrin odottaa ulkopuolella. Hän löysi haluamansa Hämähäkkimies-lehden, maksoi sen ja käveli kaupasta ulos. Nino lähti kävelemään Snorrin kanssa takaisin päin ja hän kääntyi juuri kulmasta kun hän huomasi suljetun kioskin edessä tytön.
Tyttö oli suunnilleen hänen ikäisensä, pidempi ja hänellä oli mustat hiukset ja tumma iho. Muuta Nino ei erottanut niin kaukaa.
Tyttö vilkuili ympärilleen, mutta ei kuitenkaan huomannut nurkalla lymyilevää Ninoa ja Snorria, ja loikkasi - Nino hieroi silmiään - suoraan kioskin seinän läpi ja katosi näkyvistä. Nino tuijotti suunnilleen kymmenen sekuntia seinää suu auki, kunnes hän hitaasti tajusi, että hän oli löytänyt kaltaisensa erikoislaatuisen ihmisen! Ninon tyrmistyneisyys vaihtui kuplivaksi iloksi kun hän tajusi, että hän ei ollutkaan yksin taitojensa kanssa.
Nino juoksi kioskin eteen ja kuunteli. Hän ei kuullut kioskista mitään ääntä, mutta äkkiä huomasi käden työntyvän kioskin seinästä läpi, ja samassa koko tyttö putkahti seinästä ulos sellaisella vauhdilla, että hänen tasapainonsa petti ja hän kaatui Ninon päälle. He kaatuivat päistikkää maahan, mutta jo parissa sekunnissa molemmat olivat pystyssä ja tuijottivat toisiaan. Lopulta tyttö puhui, puristaen varastamaansa karkkipussia kädessään.
"Tuota... tuolle äskeiselle on hyvä selitys... eh... tuota..." tyttö ei mainnut löytää oikeita sanoja ja hän katsoi harmistuneena poikaan. Miten tuolle nyt selittäisi sen, että hän oli kävellyt seinän lävitse? Tytön yllätykseksi poika kuitenkin vain virnisti.
"Nyt näkyy", Nino sanoi. "Nyt ei." Ja sitten hän käytti kaiken tahdonvoimansa, että pystyi muuttumaan näkymättömäksi vaatteitaan myöten... ja hän onnistui siinä. Nino katosi kokonaan näkyvistä. Hän virnisti leveästi kun tyttö kiskaisi henkeä järkyttyneenä. Nino muuttui takaisin näkyväksi ja hengitti vähän normaalia raskaammin.
Samassa heidän takaansa alkoi kuulua kolkkoa, jollain tavalla hyvin karheaa ääntä, joka nitisi ja natisi ja liikkui varjoissa.
"Etsikää tyttö, hän on lähellä..."
"Haistan hänen sydämensä... Kuulen sen lyönnit..."
"Kaksi sydäntä... Kuulen ne..."
"Tuplapotti..."
Nino katsoi kauemmas kadulle Snorrin alkaessa sähisemään, mutta ei nähnyt ketään. Tyttö alkoi kiroamaan siihen malliin, että merimies olisi tullut kateelliseksi. Nino katsoi tyttöä hämmentyneenä.
"Näen heidät..."
"Hitto!" tyttö huudahti, lähti juoksemaan ja vetäisi samalla ymmällään olevan Ninon mukaansa. Nino kompuroi hetken ennen kuin pääsi tytön vauhtiin mukaan. Nino vilkaisi taakseen ja tällä kertaa hän näki ne. Heidän takaa-ajajansa liikkuivat varjoissa, pompahtaen esiin aina eri varjopaikassa lähempänä heitä. Ne olivat ikään kuin ihmisiä, mutta niillä oli paljon pidemmät kädet ja jalat, kuin Slendermanilla. Ne olivat mustia ja pelkäää luuta ja nahkaa. Ninoa oksetti.
"Minne me juoksemme?" Nino huusi tytölle, joka edelleen kiskoi häntä eteenpäin. "Ja mitä noi oliot oikein ovat?"
"Pää kiinni!" tyttö tiuskaisi ja kääntyi sitten rajusti vasemmalle. Hän pysähtyi viideksi sekunniksi katsomaan ympärilleen ja lähti sitten taas juoksuun. "Onko täällä järveä, puroa, jokea, mitään?"
"Sinähän käskit minun pitää pääni kiinni", Nino sanoi loukkaantuneena tytön tiuskaisusta.
"Älyvälkky, yritän pelastaa henkesi!"
"Tuolla on silta edessä", Nino sanoi hengästyneenä juoksemisesta. "Joki virtaa sen alla."
He lähtivät kovempaan juoksuun hämärässä katulamppujen loisteessa kun he kuulivat takaa-ajajien äänet.
"Napatkaa... repikää sydämet..."
"Ottakaa kiinni..."
Ninon niskavillat nousivat pystyyn. Keitä ne oliot oikein ovat? He saapuivat sillalle ja tyttö pysähtyi, kiiveten kaiteelle.
"Mitä sinä teet?" Nino kysyi kauhistuneena.
"Tämä on ainoa keino!"
"Et tiedä mitä alhaalla on, tuo on vaarallista!"
Tyttö mulkaisi häneen. "Takanasi on pahempi kohtalo."
Ja sitten tyttö hyppäsi. Nino juoksi kaiteen reunalle ja tuijotti alas. Tyttö nousi pintaan.
"Hyppää!" hän huusi ja Nino kiipesi kaiteelle. Hän näki vilahduksen takaa-ajajistaan ja hän sulki silmänsä ja hyppäsi, luottaen sokeasti tuntemattomaan tyttöön.
Hän pulpahti pinnalle ja ennen kuin hän kerkesi avaamaan silmiään, hän tunsi tytön käden omassaan.
"Vedä syvään henkeä", tyttö komensi ja Nino teki työtä käskettyä. He sukelsivat pinnan alle. Nino avasi silmänsä ja näki tuskin mitään sameassa vedessä. Hänellä oli täysi työ pitää itsensä pinnan alla kun koko vartalo yritti nousta pintaan koko ajan. Kun hänen happensa oli loppumassa hän alkoi nykimään tytön kättä. Tyttö ohjasi heidät pinnalle ja ohjasi kädellään Ninoa laittamaan vain kasvonsa pinnalle, kiskaisemaan happea ja sitten he olivat taas veden alla. Virtaus ei ollut kova mutta se kuljetti heitä eteenpäin.
Tyttöä ärsytti, että hän joutui raahaamaan tuntematonta poikaa mukanansa kun pojalla ei edes ollut mitään oma-aloitteisuutta. Mutta tyttö ei voinut jättää häntä yksinkään, ei nyt kun hän oli viimein löytänyt toisen kaltaisensa. Yhdessä heillä olisi paremmat mahdollisuudet selviytymiseen.
Tyttö tuijotti henkeään pidätellen veden pintaan ja näki siinä tummia värähtelyjä. Hän tunsi kuinka hänen happensa alkoi loppumaan. Tyttö tunsi kuinka poika puristi hänen kättään. Hän ei reagoinut siihen mitenkään, sillä joko pojalla oli taas happi loppumassa tai sitten hänkin oli nähnyt varjot pinnalla ja tajuaa ominkin avuin, että pintaan nousu nyt olisi itsemurha. Tytön täytyi ottaa nenästä kiinni kun happi alkoi käydä vähiin. Hän huomasi edessään poreita ja tunsi veden liikkeen kun poika sätki yrittäessään olla haukkomatta henkeä.
Ninon keuhkoja pisti, hän ei kestäisi enää. Ninon päässä alkoi surrata. Hän vilkaisi ylös epätoivoisena ja huomasi varjojen häviävän ja jopa pinnan alle kuului niitten valittava kiljunta. Nino tunsi tytön ottavan häntä kädestä kiinni ja nykäisevän ylöspäin. Nino ymmärsi ja he uivat yhdessä pintaan.
Nino haukkoi ilmaa keuhkoihinsa ja se poltti. Tyttökin haukkoi tuskallisesti happea. He polskivat jaloillaan, että pysyivät pinnassa. Kun he saivat hengityksensä tasaantumaan, Nino puhui ensimmäisenä.
"Mitä ne oli?"
"Sydämensyöjiä", tyttö vastasi.
"Kuvainnollisesti, vai mitä?"
"Kirjaimellisesti."
"Kiva", Nino totesi kuivasti. "Hirviöitä jotka syö toisten sydämiä tässä nyt just kaivattiinkin."
"Eivät he kaikkien sydämiä syö. Vain sellaisten joilla on kykyjä", tyttö sanoi lohduttavasti.
"Kuten meitä."
Tyttö virnisti. "Juuri niin."
he uivat nopeasti rantaan ja huomasivat liikkuneensa ainakin kymmenen metriä siitä kohtaa mihin he putosivat. He raahautuivat rantaan ja konttasivat kuivalle maalle. Ei aikaakaan kun he kuulivat maukumista ja näkivät Snorrin loikkivan heitä kohti. Kissa pysähtyi Ninon vierelle ja puski sitä päällänsä. Nino ei ollut ikinä aiemmin ilahtunut niin paljon kissansa näkemisestä.
"Hei, Snorri", Nino sanoi ja silitti kissaansa.
"Kiva, että löysit kissasi, mutta meidän pitäisi mennä. Ne palaavat vielä, eikä meillä ole mitään suojaa. Ne pystyvät kuulemaan kykyjä omaavien ihmisten sydämen sykkeen."
"On meillä suoja. Tai oikeastaan suojelija", Nino sanoi. Tyttö kohotti kysyvästi kulmiaan. Nino osoitti kissaansa. "Snorri."
"Kissa?" tyttö ähkäisi.
"Sen nimi on Snorri!" Nino kivahti. "Ja kyllä, se suojelee meitä! Tai minua ainakin."
"Kissa?" tyttö toisti. "Miten hemmetissä kissa suojelee meitä Sydämensyöjiltä?"
"Tuollalailla", Nino sanoi ja osoitti Snorria. Se oli alkanut muuttua. Sen häntä piteni, se kasvoi paljon lisää kokoa, sille muodostui isot ja vahvat lihakset, karva lyheni... Muutamassa sekunnissa Snorri oli muuntunut Yö-Snorrin muotoonsa. Tyttö katsoi täysikasvuista musta pantteria, joka tuijotti takaisin kiiluvilla silmillään. Sitten Yö-Snorri käveli Ninon jalkojen viereen ja katsoi kuuliaisesti isäntäänsä.
Tyttö toipui alkujärkytyksestään. Hän hymyili vinosti pojalle.
"Yömuuntuja, huh?" tyttö sanoi.
Nino nyökkäsi.
"Vau. Ne ovat harvinaisia. Et sinä taida ollakkaan ihan toivoton tapaus", tyttö sanoi ja virnisti, ojentaen kätensä Ninolle. "Olen Teresa."
Nino tarttui ojennettuun käteen ja puristi sitä. "Nino."
"Vanhempani eivät sitten tiedä kyvyistäni", Nino sanoi hänen johdattaessa Teresaa kotiinsa. Teresa nyökkäsi ymmärtämisen merkiksi. Yö-Snorri kulki heidän perässään kuunnellen pienintäkin ääntä ympärillään. Myös Teresa ja Nino tarkkailivat jännittyneinä ympäristöään.
"Mitä vanhempasi snaovat, kun minä tulen teille?" teresa kuiskasi äkkiä. Nino pysähtyi kuin seinään. Hän katsoi Teresaan.
"Häh?"
"Tai siis... ei kai ne kuvittele mitään..." Teresaa nolotti eikä hän tiennyt miten jatkaa.
"No ällö, ei tietenkään, me ollaan kaksitoistavuotiaita", Nino sanoi nopeasti ja jatkoi matkaa.
"Itseasiassa minä olen kolmetoistavuotias", Teresa huomautti.
"Ai", Nino sanoi ja sitten pysähtyi äkisti. "Tuolla on meidän talo!"
Teresa kurkki Ninon olkapään yli helposti, sillä hän oli pidempi ja näki talon.
"Mene, Snorri", Nino komensi. Snorri katosi näkyvistä. Nino katsoi hetken sen jälkeen ja kääntyi sitten tuijottamaan taloa.
"Okei, äiti ja isä ovat varmaan huolesta sekaisin, joten meidän pitää saada sinut taloon ilman että he huomaavat mitään, koska en voi tietää kuinka he reagoivat sinuun. Etenkin kun näytät... öö..."
"Ojasta revityltä?" Teresa tarjosi anteliaasti ja suki automaattisesti takkuisia hiuksiaan suoremmaksi ja oikoi vieläkin märkiä vaatteitaan.
"Joo, jotain sinne päin", Nino sanoi, sillä hän ei ikimaailmassa aikonut myöntää, että Teresa näytti itseasiassa aika söpöltä, rähjäisistä vaatteista huolimatta. Ninolla ei ollut mitään hajua kauanko Teresa oli ollut yksin pakosalla, mutta tytön ulkonäöstä päätellen jo jonkin aikaa. "Miten pääsemme sisään ilman ääntä? Meidän ovet narisee."
Teresa virnisti.
Nino huokaisi. "Okei, miten minä pääsen sisään? Näkymättömyydestä ei juurikaan ole hyöytyä tässä asiassa."
Teresa mietti hetken. "Voisin kokeilla, että pystynkö viemään sinut mukanani seinän läpi. Mutta minun täytyy varoittaa, että en ole ikinä ennen tehnyt sitä."
"Kannattaa sitä kokeilla."
He hiippailivat talon ovelle ja katsoivat toisiinsa. Keittiössä paloi valo, joten heidän piti vain päästä sisälle hiljaa ja he pystyisivät hiippailemaan keittiön ohitse yläkertaan. Teresa nyökkäsi Ninolle, naksautteli sormensa ja tarttui Ninoa kädestä. He käänsivät katseensa oveen.
"Älä ajattele sitä liikaa", Teresa sanoi. "Kolmannella."
Nino nyökkäsi. "Yksi."
"Nyt!" Teresa sanoi, yllättäen Ninon täysin kiskaisemalla hänet ovea päin. Mutta Nino ei törmännytkään oveen. Sen sijaan hän tunsi kylmän viiman ja sitten hän olikin jo oven toisella puolella.
"Vau!" Nino kuiskasi hengästyneenä.
"Aika kivaa, vai mitä?" Teresa kuiskasi. "Mutta rankkaa. Voidaanko syödä jotain?"
Nino oli juuri aikeissa vastata, kun äkisti valot syttyivät eteiseen. Nino pmppasi ainakin metrin ilmaan säikähdyksestä ja Teresa astui automaattisesti ison ruukkukasvin taakse.
Annabel ja Mick seisoivat heidän edessään.
"Ei hätää, Nino. Me tiedämme kaiken", Mick sanoi.
"Voit tulla sen rehun takaa pois", Annabel sanoi. "Keittiössä on ruokaa."
Teresa astui varovaisena pois ruukkukasvin takaa ja vilkaisi ensin Ninoa joka näytti ihan yhtä hölmistyneeltä kuin miksi Teresa itsensä tunsi.
"Tulkaahan sitten", Annabel sanoi. "Meillä on paljon puhuttavaa."
Nino ja Teresa ottivat epäröiden askelia kohti keittiötä.
"Ja Nino, kutsu nyt herran tähden Snorri sisälle, turhaa se metsässä piilottelee", Mick sanoi.
Nino havahtui sikeästä unestaan noin puolessa välissä vanhempiensa rallatusta. Nino kohottautui istumaan ja kuunteli hymyillen Mickin ja Annabelin laulun loppuun.
"Paljon onnea!" he huusivat yhdestä suusta ja kumartuivat halaamaan Ninoa. Hän hymyili iloisesti ja rutisti tiukasti vanhempiaan ja loikkasi sitten yhdessä Snorrin kanssa sängyltä alas. Mick ja Annabel johdattivat Ninon alakertaan missä oli kasa lahjoja hänelle.
"Kaikki nämäkö?" Nino kysyi yllättyneenä, silmät lautasen kokoisina ihmetyksestä.
"Kyllä, kaikki nämä", Annabel naurahti.
"Kun olet avannut lahjasi ja syönyt niin voimme pelata sitä jalkapalloa", Mick sanoi ja naurahti kun Nino hihkaisi innosta.
Nino alkoi avaamaan lahjojaan ja hän rakasti joka ikistä lahjaansa. Hän päätti, että hänen lempilahjansa olivat hänen saamansa amerikkalainen jalkapallo, astronomia kirja sekä taulu Snorrista. Nino juoksi halaamaan Mickiä ja Annabeliä ja kiitti heitä monta kertaa.
Päästyään viimein alkuinnostuksesta yli, Nino malttoi rauhoittua syömään aamupalaa.
"Entäs kakku?"
"Kakkua saat vasta lämpimän ruuan jälkeen", Annabel ilmoitti hymyillen.
"Bläh, tylsää! Isä, mennäänkö pelaamaan?"
"Käyhän vaihtamassa vaatteet niin mennään", Mick lupasi.
Nino vaihtoi vaatteet, pelasi jalkapalloa isänsä kanssa ja söi ruuan, söi kakkua ja joi limsaa. Hän vietti koko päivän pelaillen vanhempiensa kanssa. Häntä ei haitannut, ettei hänellä ollut kavereita. Hänellä oli Mick ja Annabel ja se riitti.
Kun kello lähenteli yhtätoista illalla Nino sai päähänpiston, että hän haluaa käydä paikallisessa kioskissa ostamassa uusimman sarjakuvalehden.
"Etkö voisi ostaa sen huomenna?" Mick kysyi.
"Mutta olisi niin hienoa lukea sitä ennen nukkumaan menoa!" Nino valitti. "Se kruunaisi koko tämän täydellisen päivän!"
Mick ja Annabel vilkaisivat toisiinsa ja huokaisivat.
"Hyvä on", Annabel myöntyi.
"Mutta ota Snorri mukaasi", Mick lisäsi.
"Ei minulla ole vaihtoehtoja, se seuraa minua joka tapauksessa", Nino mutisi ja heilautti kättään ja lähti sitten ulos.
Hän juoksi koko matkan kioskille, mutta se oli jo kiinni. Sitten hän tajusi, että lähellä on kauppa joka on auki kahteentoista asti. Nino vilkaisi Snorria.
"Jos käydään nopeasti ennen kuin muutut", hän sanoi ja Snorri maukaisi. Nino lähti juoksemaan. Hän saavutti kaupan ja käveli sisään, käskien Snorrin odottaa ulkopuolella. Hän löysi haluamansa Hämähäkkimies-lehden, maksoi sen ja käveli kaupasta ulos. Nino lähti kävelemään Snorrin kanssa takaisin päin ja hän kääntyi juuri kulmasta kun hän huomasi suljetun kioskin edessä tytön.
Tyttö oli suunnilleen hänen ikäisensä, pidempi ja hänellä oli mustat hiukset ja tumma iho. Muuta Nino ei erottanut niin kaukaa.
Tyttö vilkuili ympärilleen, mutta ei kuitenkaan huomannut nurkalla lymyilevää Ninoa ja Snorria, ja loikkasi - Nino hieroi silmiään - suoraan kioskin seinän läpi ja katosi näkyvistä. Nino tuijotti suunnilleen kymmenen sekuntia seinää suu auki, kunnes hän hitaasti tajusi, että hän oli löytänyt kaltaisensa erikoislaatuisen ihmisen! Ninon tyrmistyneisyys vaihtui kuplivaksi iloksi kun hän tajusi, että hän ei ollutkaan yksin taitojensa kanssa.
Nino juoksi kioskin eteen ja kuunteli. Hän ei kuullut kioskista mitään ääntä, mutta äkkiä huomasi käden työntyvän kioskin seinästä läpi, ja samassa koko tyttö putkahti seinästä ulos sellaisella vauhdilla, että hänen tasapainonsa petti ja hän kaatui Ninon päälle. He kaatuivat päistikkää maahan, mutta jo parissa sekunnissa molemmat olivat pystyssä ja tuijottivat toisiaan. Lopulta tyttö puhui, puristaen varastamaansa karkkipussia kädessään.
"Tuota... tuolle äskeiselle on hyvä selitys... eh... tuota..." tyttö ei mainnut löytää oikeita sanoja ja hän katsoi harmistuneena poikaan. Miten tuolle nyt selittäisi sen, että hän oli kävellyt seinän lävitse? Tytön yllätykseksi poika kuitenkin vain virnisti.
"Nyt näkyy", Nino sanoi. "Nyt ei." Ja sitten hän käytti kaiken tahdonvoimansa, että pystyi muuttumaan näkymättömäksi vaatteitaan myöten... ja hän onnistui siinä. Nino katosi kokonaan näkyvistä. Hän virnisti leveästi kun tyttö kiskaisi henkeä järkyttyneenä. Nino muuttui takaisin näkyväksi ja hengitti vähän normaalia raskaammin.
Samassa heidän takaansa alkoi kuulua kolkkoa, jollain tavalla hyvin karheaa ääntä, joka nitisi ja natisi ja liikkui varjoissa.
"Etsikää tyttö, hän on lähellä..."
"Haistan hänen sydämensä... Kuulen sen lyönnit..."
"Kaksi sydäntä... Kuulen ne..."
"Tuplapotti..."
Nino katsoi kauemmas kadulle Snorrin alkaessa sähisemään, mutta ei nähnyt ketään. Tyttö alkoi kiroamaan siihen malliin, että merimies olisi tullut kateelliseksi. Nino katsoi tyttöä hämmentyneenä.
"Näen heidät..."
"Hitto!" tyttö huudahti, lähti juoksemaan ja vetäisi samalla ymmällään olevan Ninon mukaansa. Nino kompuroi hetken ennen kuin pääsi tytön vauhtiin mukaan. Nino vilkaisi taakseen ja tällä kertaa hän näki ne. Heidän takaa-ajajansa liikkuivat varjoissa, pompahtaen esiin aina eri varjopaikassa lähempänä heitä. Ne olivat ikään kuin ihmisiä, mutta niillä oli paljon pidemmät kädet ja jalat, kuin Slendermanilla. Ne olivat mustia ja pelkäää luuta ja nahkaa. Ninoa oksetti.
"Minne me juoksemme?" Nino huusi tytölle, joka edelleen kiskoi häntä eteenpäin. "Ja mitä noi oliot oikein ovat?"
"Pää kiinni!" tyttö tiuskaisi ja kääntyi sitten rajusti vasemmalle. Hän pysähtyi viideksi sekunniksi katsomaan ympärilleen ja lähti sitten taas juoksuun. "Onko täällä järveä, puroa, jokea, mitään?"
"Sinähän käskit minun pitää pääni kiinni", Nino sanoi loukkaantuneena tytön tiuskaisusta.
"Älyvälkky, yritän pelastaa henkesi!"
"Tuolla on silta edessä", Nino sanoi hengästyneenä juoksemisesta. "Joki virtaa sen alla."
He lähtivät kovempaan juoksuun hämärässä katulamppujen loisteessa kun he kuulivat takaa-ajajien äänet.
"Napatkaa... repikää sydämet..."
"Ottakaa kiinni..."
Ninon niskavillat nousivat pystyyn. Keitä ne oliot oikein ovat? He saapuivat sillalle ja tyttö pysähtyi, kiiveten kaiteelle.
"Mitä sinä teet?" Nino kysyi kauhistuneena.
"Tämä on ainoa keino!"
"Et tiedä mitä alhaalla on, tuo on vaarallista!"
Tyttö mulkaisi häneen. "Takanasi on pahempi kohtalo."
Ja sitten tyttö hyppäsi. Nino juoksi kaiteen reunalle ja tuijotti alas. Tyttö nousi pintaan.
"Hyppää!" hän huusi ja Nino kiipesi kaiteelle. Hän näki vilahduksen takaa-ajajistaan ja hän sulki silmänsä ja hyppäsi, luottaen sokeasti tuntemattomaan tyttöön.
Hän pulpahti pinnalle ja ennen kuin hän kerkesi avaamaan silmiään, hän tunsi tytön käden omassaan.
"Vedä syvään henkeä", tyttö komensi ja Nino teki työtä käskettyä. He sukelsivat pinnan alle. Nino avasi silmänsä ja näki tuskin mitään sameassa vedessä. Hänellä oli täysi työ pitää itsensä pinnan alla kun koko vartalo yritti nousta pintaan koko ajan. Kun hänen happensa oli loppumassa hän alkoi nykimään tytön kättä. Tyttö ohjasi heidät pinnalle ja ohjasi kädellään Ninoa laittamaan vain kasvonsa pinnalle, kiskaisemaan happea ja sitten he olivat taas veden alla. Virtaus ei ollut kova mutta se kuljetti heitä eteenpäin.
Tyttöä ärsytti, että hän joutui raahaamaan tuntematonta poikaa mukanansa kun pojalla ei edes ollut mitään oma-aloitteisuutta. Mutta tyttö ei voinut jättää häntä yksinkään, ei nyt kun hän oli viimein löytänyt toisen kaltaisensa. Yhdessä heillä olisi paremmat mahdollisuudet selviytymiseen.
Tyttö tuijotti henkeään pidätellen veden pintaan ja näki siinä tummia värähtelyjä. Hän tunsi kuinka hänen happensa alkoi loppumaan. Tyttö tunsi kuinka poika puristi hänen kättään. Hän ei reagoinut siihen mitenkään, sillä joko pojalla oli taas happi loppumassa tai sitten hänkin oli nähnyt varjot pinnalla ja tajuaa ominkin avuin, että pintaan nousu nyt olisi itsemurha. Tytön täytyi ottaa nenästä kiinni kun happi alkoi käydä vähiin. Hän huomasi edessään poreita ja tunsi veden liikkeen kun poika sätki yrittäessään olla haukkomatta henkeä.
Ninon keuhkoja pisti, hän ei kestäisi enää. Ninon päässä alkoi surrata. Hän vilkaisi ylös epätoivoisena ja huomasi varjojen häviävän ja jopa pinnan alle kuului niitten valittava kiljunta. Nino tunsi tytön ottavan häntä kädestä kiinni ja nykäisevän ylöspäin. Nino ymmärsi ja he uivat yhdessä pintaan.
Nino haukkoi ilmaa keuhkoihinsa ja se poltti. Tyttökin haukkoi tuskallisesti happea. He polskivat jaloillaan, että pysyivät pinnassa. Kun he saivat hengityksensä tasaantumaan, Nino puhui ensimmäisenä.
"Mitä ne oli?"
"Sydämensyöjiä", tyttö vastasi.
"Kuvainnollisesti, vai mitä?"
"Kirjaimellisesti."
"Kiva", Nino totesi kuivasti. "Hirviöitä jotka syö toisten sydämiä tässä nyt just kaivattiinkin."
"Eivät he kaikkien sydämiä syö. Vain sellaisten joilla on kykyjä", tyttö sanoi lohduttavasti.
"Kuten meitä."
Tyttö virnisti. "Juuri niin."
he uivat nopeasti rantaan ja huomasivat liikkuneensa ainakin kymmenen metriä siitä kohtaa mihin he putosivat. He raahautuivat rantaan ja konttasivat kuivalle maalle. Ei aikaakaan kun he kuulivat maukumista ja näkivät Snorrin loikkivan heitä kohti. Kissa pysähtyi Ninon vierelle ja puski sitä päällänsä. Nino ei ollut ikinä aiemmin ilahtunut niin paljon kissansa näkemisestä.
"Hei, Snorri", Nino sanoi ja silitti kissaansa.
"Kiva, että löysit kissasi, mutta meidän pitäisi mennä. Ne palaavat vielä, eikä meillä ole mitään suojaa. Ne pystyvät kuulemaan kykyjä omaavien ihmisten sydämen sykkeen."
"On meillä suoja. Tai oikeastaan suojelija", Nino sanoi. Tyttö kohotti kysyvästi kulmiaan. Nino osoitti kissaansa. "Snorri."
"Kissa?" tyttö ähkäisi.
"Sen nimi on Snorri!" Nino kivahti. "Ja kyllä, se suojelee meitä! Tai minua ainakin."
"Kissa?" tyttö toisti. "Miten hemmetissä kissa suojelee meitä Sydämensyöjiltä?"
"Tuollalailla", Nino sanoi ja osoitti Snorria. Se oli alkanut muuttua. Sen häntä piteni, se kasvoi paljon lisää kokoa, sille muodostui isot ja vahvat lihakset, karva lyheni... Muutamassa sekunnissa Snorri oli muuntunut Yö-Snorrin muotoonsa. Tyttö katsoi täysikasvuista musta pantteria, joka tuijotti takaisin kiiluvilla silmillään. Sitten Yö-Snorri käveli Ninon jalkojen viereen ja katsoi kuuliaisesti isäntäänsä.
Tyttö toipui alkujärkytyksestään. Hän hymyili vinosti pojalle.
"Yömuuntuja, huh?" tyttö sanoi.
Nino nyökkäsi.
"Vau. Ne ovat harvinaisia. Et sinä taida ollakkaan ihan toivoton tapaus", tyttö sanoi ja virnisti, ojentaen kätensä Ninolle. "Olen Teresa."
Nino tarttui ojennettuun käteen ja puristi sitä. "Nino."
"Vanhempani eivät sitten tiedä kyvyistäni", Nino sanoi hänen johdattaessa Teresaa kotiinsa. Teresa nyökkäsi ymmärtämisen merkiksi. Yö-Snorri kulki heidän perässään kuunnellen pienintäkin ääntä ympärillään. Myös Teresa ja Nino tarkkailivat jännittyneinä ympäristöään.
"Mitä vanhempasi snaovat, kun minä tulen teille?" teresa kuiskasi äkkiä. Nino pysähtyi kuin seinään. Hän katsoi Teresaan.
"Häh?"
"Tai siis... ei kai ne kuvittele mitään..." Teresaa nolotti eikä hän tiennyt miten jatkaa.
"No ällö, ei tietenkään, me ollaan kaksitoistavuotiaita", Nino sanoi nopeasti ja jatkoi matkaa.
"Itseasiassa minä olen kolmetoistavuotias", Teresa huomautti.
"Ai", Nino sanoi ja sitten pysähtyi äkisti. "Tuolla on meidän talo!"
Teresa kurkki Ninon olkapään yli helposti, sillä hän oli pidempi ja näki talon.
"Mene, Snorri", Nino komensi. Snorri katosi näkyvistä. Nino katsoi hetken sen jälkeen ja kääntyi sitten tuijottamaan taloa.
"Okei, äiti ja isä ovat varmaan huolesta sekaisin, joten meidän pitää saada sinut taloon ilman että he huomaavat mitään, koska en voi tietää kuinka he reagoivat sinuun. Etenkin kun näytät... öö..."
"Ojasta revityltä?" Teresa tarjosi anteliaasti ja suki automaattisesti takkuisia hiuksiaan suoremmaksi ja oikoi vieläkin märkiä vaatteitaan.
"Joo, jotain sinne päin", Nino sanoi, sillä hän ei ikimaailmassa aikonut myöntää, että Teresa näytti itseasiassa aika söpöltä, rähjäisistä vaatteista huolimatta. Ninolla ei ollut mitään hajua kauanko Teresa oli ollut yksin pakosalla, mutta tytön ulkonäöstä päätellen jo jonkin aikaa. "Miten pääsemme sisään ilman ääntä? Meidän ovet narisee."
Teresa virnisti.
Nino huokaisi. "Okei, miten minä pääsen sisään? Näkymättömyydestä ei juurikaan ole hyöytyä tässä asiassa."
Teresa mietti hetken. "Voisin kokeilla, että pystynkö viemään sinut mukanani seinän läpi. Mutta minun täytyy varoittaa, että en ole ikinä ennen tehnyt sitä."
"Kannattaa sitä kokeilla."
He hiippailivat talon ovelle ja katsoivat toisiinsa. Keittiössä paloi valo, joten heidän piti vain päästä sisälle hiljaa ja he pystyisivät hiippailemaan keittiön ohitse yläkertaan. Teresa nyökkäsi Ninolle, naksautteli sormensa ja tarttui Ninoa kädestä. He käänsivät katseensa oveen.
"Älä ajattele sitä liikaa", Teresa sanoi. "Kolmannella."
Nino nyökkäsi. "Yksi."
"Nyt!" Teresa sanoi, yllättäen Ninon täysin kiskaisemalla hänet ovea päin. Mutta Nino ei törmännytkään oveen. Sen sijaan hän tunsi kylmän viiman ja sitten hän olikin jo oven toisella puolella.
"Vau!" Nino kuiskasi hengästyneenä.
"Aika kivaa, vai mitä?" Teresa kuiskasi. "Mutta rankkaa. Voidaanko syödä jotain?"
Nino oli juuri aikeissa vastata, kun äkisti valot syttyivät eteiseen. Nino pmppasi ainakin metrin ilmaan säikähdyksestä ja Teresa astui automaattisesti ison ruukkukasvin taakse.
Annabel ja Mick seisoivat heidän edessään.
"Ei hätää, Nino. Me tiedämme kaiken", Mick sanoi.
"Voit tulla sen rehun takaa pois", Annabel sanoi. "Keittiössä on ruokaa."
Teresa astui varovaisena pois ruukkukasvin takaa ja vilkaisi ensin Ninoa joka näytti ihan yhtä hölmistyneeltä kuin miksi Teresa itsensä tunsi.
"Tulkaahan sitten", Annabel sanoi. "Meillä on paljon puhuttavaa."
Nino ja Teresa ottivat epäröiden askelia kohti keittiötä.
"Ja Nino, kutsu nyt herran tähden Snorri sisälle, turhaa se metsässä piilottelee", Mick sanoi.
