Nino Lindemann katseli väsyneenä huoneensa kattoa. Oli lauantai, 16, syyskuuta, mikä tarkoitti, että Nino täyttäisi seuraavana päivänä kaksitoista vuotta. Siitä lähtisi hänen viimeinen vuotensa lapsena, kuten Annabel tapasi sanoa. Kolmetoistavuotias ei ollut enää lapsi, vaan teini. Nino ei pahemmin välittänyt siitä paljonko hän täyttäisi. Häntä kiinnosti lähinnä yhteinen aika, mitä hän sai silloin viettää Annabelin ja Mickin kanssa.
Hitaasti Nino nousi istumaan ja vilkaisi yöpöydällä olevaa kelloa joka näytti yhdeksää aamulla. Haukotus karkasi hänen suustaan. Nino oli nukkunut huonosti, mutta silti hän oli herännyt ennen kymmentä. Hän oli aina ollut sellainen; ei väliä kuinka myöhään hän valvoi, hän heräsi aina viimeistään yhdeksältä. Nino ei vain osannut nukkua pitkään.
"Snorri?" Nino kutsui, mutta hänen mustaa kissaansa ei näkynyt missään, joten hän oletti, että Annabel oli päästänyt sen ulos. Makeasti venytellen Nino nousi sängystä, puki kuluneet farkut ja t-paidan päällensä, sukat ja sitten hän juoksi alakertaan.
"Äiti?" Nino huudahti hypätessään viimeiset kolme porrasta kerralla alas. "Oletko täällä?"
"Keittiössä", kuului vastaus. "Tule syömään."
Nino käveli keittiöön ja näki äitinsä istumassa ruokapöydän ääressä kahvimuki toisessa kädessä, lehti toisessa. Hänen vieressään oli tyhjä kulho jonka edessä odotti maitopurkki ja muropaketti. Nino hymyili ja meni halaamaan äitiään.
"Huomenta, äiti."
"Huomenta", Annabel vastasi. "Laitoin murot valmiiksi. Saitko nukutuksi? Kävin päästämässä aamulla Snorrin huoneestasi kun se raapi ovea. Se on pihalla parhaillaan."
"Okei. Ja joo, sain, tavallaan", Nino mutisi ja kaatoi muroja kulhoon. "Missä isä on?"
"Nino... näitkö taas painajaisia?" Annabel kysyi huolestuneesti.
"Isä lupasi pelata jalkapalloa kanssani tänään, mutta-"
"Annabel hieroi ohimoitaan. "Älä välttele kysymystäni."
"-en tiedä muistaako hän sitä, Meidän oli tarkoitus pelata iltapäivällä."
"Nino Jackson Lindemann!" Annabel sanoi kohottaen ääntään hitusen. "Vastaa minulle, kun kysyn sinulta Näitkö taas painajaisia?"
Nino piti katseensa muroissa, tökkien niitä lusikalla. "Joo, kai."
Annabel rypisti otsaansa.
"Joo, kai? Mitä se edes tarkoittaa?" hän kysyi.
Nino kohautti olkapäitänsä.
"En minä tiedä", hän sanoi. "En vain tunne oloani levänneeksi. Ehkä aivoni ovat unohtaneet mitä on REM-uni."
Hänen laimea vitsin yrityksensä ei kuitenkaan naurattanut Annabeleä, joka silmäili Ninoa huolestuneesti ja hipaisi pojan pitkähköjä mustanruskeita hiuksia.
"Tämä ei ole vitsin asia. Nukkuminen on tärkeää."
"Tiedän", Nino huokaisi. "Älä huoli äiti. Kaikki on hyvin."
Annabel ei sanonut mitään, mutta loi vielä pari huolestunutaa silmäystä Ninoon ennen kuin jatkoi lehden lukemista. Nino yritti syödä murot mahdollisimman nopeasti, että pääsisi sitten ulos. Hän ei viihtynyt sisätiloissa, vaan vietti mieluummin aikansa ulkona, metsässä, missä hän pystyi tuntemaan tuulen hiuksissaan ja haistamaan metsän raikkaan syksyisen ilman.
"Mick on töissä. Hän tulee illalla pelaamaan kanssasi", Annabel sanoi. "Ei hän unohtanut."
"Okei", Nino vastasi ja vei astiat tiskiammeeseen. "Menen ulos!"
Hän veti jo kenkiä jalkaansa kun Annabel huusi hänen peräänsä.
"Ole varovai-"
"Joo, joo, heippa!" Nino keskeytti äitinsä ja nappasi takin naulakosta samalla kun juoksi ovesta ulos. Hän pystyi mielessään kuvittelemaan äitinsä ilmeen; virnistys ja pään pudistus. Nino tiesi, ett' Annabel ei suuttunut, vaikka hän ei jäänyt kuuntelemaan varoituksia loppuun asti, koska Annabel tiesi, että Nino osasi ne jo ulkoa. Eikä hänellä ollut mitään mielenkiintoa kuunnella niitä sadannen kerran uudestaan.
Nino kiersi talon ympäri ja pysähtyi hetkeksi ihailemaan suuria ja vanhoja puita edessään. Ne olivat paksuja ja leveitä. Nino ei osannut edes kuvitella kuinka vanhoja niiden täytyi olla. Nino tunsi jokaisen polun, kiven ja kuopan metsästä. Metsä oli ikään kuin toinen koti. Kukaan muu ei mennyt sinne. Nino ei tiennyt miksi, ehkä muut eivät vain osanneet arvostaa metsää ja luontoa samalla tavalla. Tai sitten he pelkäsivät eksyvänsä.
Yksi syy siihen miksi Nino tykkäsi metsästä ja sen yksinäisyydestä oli se, että metsä oli ainoa paikka missä hän pystyi olemaan täysin oma itsensä. Ei ollut uteliaita silmiä tai ketään ketä varoa.
Nino hölkkäsi metsään ja alkoi mutkittelemaan puiden lomassa. Hänen askeleensa eivät olleet epäröivät; jokainen askel oli vakaa ja tarkkaan sijoitettu. Nino osasi juosta metsässä paremmin kuin tasaisella maalla, olihan hän tehnyt sitä niin monta vuotta. Sen ansiosta hänen kuntonsa oli luokan parhaimpia. Hän voitti aina luokkakaverinsa juoksukilpailuissa.
Hän juoksi niin kauan, että päätyi tutulle purolle, joka laski pieneen lampeen keskellä metsää. Se ei oikeastikkaan ollut mikään iso lampi. Ehkä kaksi metriä kertaa kaksi metriä. Nino kyykistyi ja kastoi sormensa veteen. Ei se ainakaan lämmintä ollut. Nino otti kätensä pois vedestä ja kuivasi sen paitaan. Hän tuijotti peilikuvaansa lammen tyynestä pinnasta.
Hänen hiuksensa olivat yön jäljiltä vielä sekaisin. Ne olivat todella tummanruskeat, melkein mustat. Nino oli antanut niiden kasvaa ja ne peittivät nyt hänen korvansa ja hipoivat olkapäitä. Myös Ninon simät olivat tummat. Hänellä oli kesän jäljiltä rusketusta ihossa. Hetken aikaa Nino irvisteli peilikuvalleen, mutta sitten hän sulki silmänsä ja hengitti syvään nenän kautta ja päästi ilman pihalla suun kautta. Kolmen toiston jälkeen Nino avasi silmänsä ja katsoi lammen pintaan.
Siinä näkyi enää hänen vaatteensa.
Nino katsoi alas ja huomasi, että myös hänen vaatteensa olivat puoliksi läpikuultavia. Hän hymyili tyytyväisenä. Hän ei ollut onnistunut vielä ikinä muuttamaan itseään näkymättömäksi vaatteita myöden, mutta tämä oli jo edistystä.
Hän kohotti toisen kätensä ja ihaili kuinka ei voinut nähdä sitä. Hän lähti juoksemaan takaisin kotiin päin, yhä näkymättömänä vaatteita lukuun ottamatta. Jos joku ulkopuolinen olisi ollut näkemässä, he olisivat nähneet vain itsestään liikkuvat vaatteet ja luulleet itseään hulluksi.
Nino pysähtyi ennen kuin metsä päättyi, hengästyneenä ja muuttui takaisin näkyväksi. Hän oli liian väsynyt pitämään näkymättömyyttä kauemmin voimassa. Mutta hän oli onnistunut paremmin kuin viime kerralla. Hän vahvistui koko ajan.
Hän katseli käsiään ja virnisti. "Paremmin koko ajan."
"Mikä menee paremmin koko ajan?"
Nino nosti katseensa ja näki äitinsä seisovan pihalla.
"Juoksu lammelta tänne", Nino valehteli, haluten pitää salaisuutensa. "Onko Snorria näkynyt vielä?"
Annabel ravisti päätänsä. "Se häviää aina, mutta palaa kuitenkin takaisin."
"Niin", Nino sanoi. Ja hän tiesi kyllä miksi Snorri hävisi aina välillä. Se oli Yömuuntuja. Päivisin suuri tanakka musta kissa, öisin komea musta pantteri. Kissa oli ollut Ninon elämässä niin kauan kuin hän vain muisti. Mick ja Annabel olivat kertoneet hänelle lapsena satuja Yömuuntujista. Ja sitä ne olivat heille, satuja. Mutta Nino uskoi niihin, ja syystäkin. Olihan hänellä ikioma Yömuuntuja.
"Eiköhän se pian ilmaannu. Sinä voisit mennä suihkuun. Olet ihan likainen ja hikinen", Annabel sanoi.
Nino huokaisi. "No okei sitten."
Hän raahautui vastahakoisesti suihkuun ja kun hän palasi olohuoneeseen puhtaat vaatteet päällään hän huomasi mustan kissan nukkuvan kerällä sohvalla.
"Hei, Snorri!" Nino hihkaisi ja kaappasi kissan syliinsä.
"Se tuli kun olit suihkussa", Annabel sanoi ja hymyili. "Se on fiksu kissa."
"Snorri on paras!" Nino julisti ja rutisti kissan tiukasti itseään vasten. Se ei pyristellyt vapaaksi tai maukunut, vaan oli tyytyväisenä Ninon syleilyssä. Snorri kohdisti vihreiden silmiensä katseen Annabeleen joka tuijotti hetken takaisin ennen kuin hymähti ja kääntyi pois, palaten takaisin keittiöön.
Nino katsoi televisiota kun hän kuuli äitinsä äänen keittiöstä.
"Nino kulta, tulisitko puhelimeen? Isäsi soittaa."
Hän nousi sohvalta ja juoksi Snorri perässään keittiöön. Nino otti puhelimen ja asetteli sen korvalleen.
"Hei, isä!"
"Hei, mukula. Minulla on vähän kiire, en kerkeä puhumaan kauaa. Joudun jäämään ylitöihin, joten se jalkapallo jää nyt välistä. Olen pahoillani."
"Ei se mitään", Nino sanoi hivenen pettyneenä. "Joku toinen kerta."
"Olen todella pahoillani."
"Ei se mitään", Nino toisti. "Minulla on Snorri." Annabel yskäisi. "Ja äiti."
"Hyvä on. Nähdään huomenna ja pelataan, eikös?" Mick sanoi.
"Joo."
"Loistavaa. Huomiseen!"
"Huomiseen", Nino vastasi ja sitten linja meni mykäksi. Nino ojensi kännykän takaisin äidilleen.
"Hän tulee myöhään yöllä kotiin, hän ei aio olla poissa syntymäpäivältäsi", Annabel sanoi halaten poikaansa.
"Tiedän", Nino vastasi ja halasi äitiänsä takaisin.
Oli jo myöhä ilta kun Snorri ja Nino nusivat portaat ylös Ninon huoneeseen ja lukittautuivat sinne. Snorri hyppäsi heti sängylle makaamaan.
"Snorri, pysy täällä tämä yö", Nino sanoi. "Haluan, että olet paikalla kun on syntymäpäiväni."
Snorri tuijotti hetken Ninoa vihreillä silmillään ja painoi sitten päänsä tassujaan vasten. Nino istuutui sängylle ja tuijotteli ikkunasta kuuta taivaalla ja silitteli Snorrin pehmeää turkkia. Kun kuu siirtyi kauemmaksi Ninon ikkunasta, hän pisti maaten sängylle. Hän oli juuri nukahtamassa kun kello löi kaksitoista alakerrassa ja Nino havahtui hereille. Hän huomasi Snorrin hypänneen lattialle ja muutos käynnistyi.
Kissa alkoi kasvamaan korkeutta, sen kynnet suurenivat, karva muuttui kiiltäväksi ja lyhyemmäksi, sen tassut kasvoivat ja häntä muuttui pantterin pitkäksi hännäksi. Parissa sekunnissa Ninon edessä seisoi suuri musta pantteri joka tarkkaili ympärilleen kiiluvilla vihreillä silmillään.
Nino käpertyi sängyn nurkkaan ja taputti sänkyä. "Tule, Snorri."
Pantteri kapusi kuuliaisesti sänkyyn. Valtava pantteri vei suurimman osan sängystä, mutta Ninoa ei haitannut. Hän käpertyi kerälle ja lepuutti kättään Snorrin tassun päällä. Snorri tuijotti Ninoa jonkin aikaa ennen kuin painoi päänsä alas ja sulki silmänsä. Nino silitti Yö-Snorrin tassua kunnes hän vaipui levolliseen uneen.
Hitaasti Nino nousi istumaan ja vilkaisi yöpöydällä olevaa kelloa joka näytti yhdeksää aamulla. Haukotus karkasi hänen suustaan. Nino oli nukkunut huonosti, mutta silti hän oli herännyt ennen kymmentä. Hän oli aina ollut sellainen; ei väliä kuinka myöhään hän valvoi, hän heräsi aina viimeistään yhdeksältä. Nino ei vain osannut nukkua pitkään.
"Snorri?" Nino kutsui, mutta hänen mustaa kissaansa ei näkynyt missään, joten hän oletti, että Annabel oli päästänyt sen ulos. Makeasti venytellen Nino nousi sängystä, puki kuluneet farkut ja t-paidan päällensä, sukat ja sitten hän juoksi alakertaan.
"Äiti?" Nino huudahti hypätessään viimeiset kolme porrasta kerralla alas. "Oletko täällä?"
"Keittiössä", kuului vastaus. "Tule syömään."
Nino käveli keittiöön ja näki äitinsä istumassa ruokapöydän ääressä kahvimuki toisessa kädessä, lehti toisessa. Hänen vieressään oli tyhjä kulho jonka edessä odotti maitopurkki ja muropaketti. Nino hymyili ja meni halaamaan äitiään.
"Huomenta, äiti."
"Huomenta", Annabel vastasi. "Laitoin murot valmiiksi. Saitko nukutuksi? Kävin päästämässä aamulla Snorrin huoneestasi kun se raapi ovea. Se on pihalla parhaillaan."
"Okei. Ja joo, sain, tavallaan", Nino mutisi ja kaatoi muroja kulhoon. "Missä isä on?"
"Nino... näitkö taas painajaisia?" Annabel kysyi huolestuneesti.
"Isä lupasi pelata jalkapalloa kanssani tänään, mutta-"
"Annabel hieroi ohimoitaan. "Älä välttele kysymystäni."
"-en tiedä muistaako hän sitä, Meidän oli tarkoitus pelata iltapäivällä."
"Nino Jackson Lindemann!" Annabel sanoi kohottaen ääntään hitusen. "Vastaa minulle, kun kysyn sinulta Näitkö taas painajaisia?"
Nino piti katseensa muroissa, tökkien niitä lusikalla. "Joo, kai."
Annabel rypisti otsaansa.
"Joo, kai? Mitä se edes tarkoittaa?" hän kysyi.
Nino kohautti olkapäitänsä.
"En minä tiedä", hän sanoi. "En vain tunne oloani levänneeksi. Ehkä aivoni ovat unohtaneet mitä on REM-uni."
Hänen laimea vitsin yrityksensä ei kuitenkaan naurattanut Annabeleä, joka silmäili Ninoa huolestuneesti ja hipaisi pojan pitkähköjä mustanruskeita hiuksia.
"Tämä ei ole vitsin asia. Nukkuminen on tärkeää."
"Tiedän", Nino huokaisi. "Älä huoli äiti. Kaikki on hyvin."
Annabel ei sanonut mitään, mutta loi vielä pari huolestunutaa silmäystä Ninoon ennen kuin jatkoi lehden lukemista. Nino yritti syödä murot mahdollisimman nopeasti, että pääsisi sitten ulos. Hän ei viihtynyt sisätiloissa, vaan vietti mieluummin aikansa ulkona, metsässä, missä hän pystyi tuntemaan tuulen hiuksissaan ja haistamaan metsän raikkaan syksyisen ilman.
"Mick on töissä. Hän tulee illalla pelaamaan kanssasi", Annabel sanoi. "Ei hän unohtanut."
"Okei", Nino vastasi ja vei astiat tiskiammeeseen. "Menen ulos!"
Hän veti jo kenkiä jalkaansa kun Annabel huusi hänen peräänsä.
"Ole varovai-"
"Joo, joo, heippa!" Nino keskeytti äitinsä ja nappasi takin naulakosta samalla kun juoksi ovesta ulos. Hän pystyi mielessään kuvittelemaan äitinsä ilmeen; virnistys ja pään pudistus. Nino tiesi, ett' Annabel ei suuttunut, vaikka hän ei jäänyt kuuntelemaan varoituksia loppuun asti, koska Annabel tiesi, että Nino osasi ne jo ulkoa. Eikä hänellä ollut mitään mielenkiintoa kuunnella niitä sadannen kerran uudestaan.
Nino kiersi talon ympäri ja pysähtyi hetkeksi ihailemaan suuria ja vanhoja puita edessään. Ne olivat paksuja ja leveitä. Nino ei osannut edes kuvitella kuinka vanhoja niiden täytyi olla. Nino tunsi jokaisen polun, kiven ja kuopan metsästä. Metsä oli ikään kuin toinen koti. Kukaan muu ei mennyt sinne. Nino ei tiennyt miksi, ehkä muut eivät vain osanneet arvostaa metsää ja luontoa samalla tavalla. Tai sitten he pelkäsivät eksyvänsä.
Yksi syy siihen miksi Nino tykkäsi metsästä ja sen yksinäisyydestä oli se, että metsä oli ainoa paikka missä hän pystyi olemaan täysin oma itsensä. Ei ollut uteliaita silmiä tai ketään ketä varoa.
Nino hölkkäsi metsään ja alkoi mutkittelemaan puiden lomassa. Hänen askeleensa eivät olleet epäröivät; jokainen askel oli vakaa ja tarkkaan sijoitettu. Nino osasi juosta metsässä paremmin kuin tasaisella maalla, olihan hän tehnyt sitä niin monta vuotta. Sen ansiosta hänen kuntonsa oli luokan parhaimpia. Hän voitti aina luokkakaverinsa juoksukilpailuissa.
Hän juoksi niin kauan, että päätyi tutulle purolle, joka laski pieneen lampeen keskellä metsää. Se ei oikeastikkaan ollut mikään iso lampi. Ehkä kaksi metriä kertaa kaksi metriä. Nino kyykistyi ja kastoi sormensa veteen. Ei se ainakaan lämmintä ollut. Nino otti kätensä pois vedestä ja kuivasi sen paitaan. Hän tuijotti peilikuvaansa lammen tyynestä pinnasta.
Hänen hiuksensa olivat yön jäljiltä vielä sekaisin. Ne olivat todella tummanruskeat, melkein mustat. Nino oli antanut niiden kasvaa ja ne peittivät nyt hänen korvansa ja hipoivat olkapäitä. Myös Ninon simät olivat tummat. Hänellä oli kesän jäljiltä rusketusta ihossa. Hetken aikaa Nino irvisteli peilikuvalleen, mutta sitten hän sulki silmänsä ja hengitti syvään nenän kautta ja päästi ilman pihalla suun kautta. Kolmen toiston jälkeen Nino avasi silmänsä ja katsoi lammen pintaan.
Siinä näkyi enää hänen vaatteensa.
Nino katsoi alas ja huomasi, että myös hänen vaatteensa olivat puoliksi läpikuultavia. Hän hymyili tyytyväisenä. Hän ei ollut onnistunut vielä ikinä muuttamaan itseään näkymättömäksi vaatteita myöden, mutta tämä oli jo edistystä.
Hän kohotti toisen kätensä ja ihaili kuinka ei voinut nähdä sitä. Hän lähti juoksemaan takaisin kotiin päin, yhä näkymättömänä vaatteita lukuun ottamatta. Jos joku ulkopuolinen olisi ollut näkemässä, he olisivat nähneet vain itsestään liikkuvat vaatteet ja luulleet itseään hulluksi.
Nino pysähtyi ennen kuin metsä päättyi, hengästyneenä ja muuttui takaisin näkyväksi. Hän oli liian väsynyt pitämään näkymättömyyttä kauemmin voimassa. Mutta hän oli onnistunut paremmin kuin viime kerralla. Hän vahvistui koko ajan.
Hän katseli käsiään ja virnisti. "Paremmin koko ajan."
"Mikä menee paremmin koko ajan?"
Nino nosti katseensa ja näki äitinsä seisovan pihalla.
"Juoksu lammelta tänne", Nino valehteli, haluten pitää salaisuutensa. "Onko Snorria näkynyt vielä?"
Annabel ravisti päätänsä. "Se häviää aina, mutta palaa kuitenkin takaisin."
"Niin", Nino sanoi. Ja hän tiesi kyllä miksi Snorri hävisi aina välillä. Se oli Yömuuntuja. Päivisin suuri tanakka musta kissa, öisin komea musta pantteri. Kissa oli ollut Ninon elämässä niin kauan kuin hän vain muisti. Mick ja Annabel olivat kertoneet hänelle lapsena satuja Yömuuntujista. Ja sitä ne olivat heille, satuja. Mutta Nino uskoi niihin, ja syystäkin. Olihan hänellä ikioma Yömuuntuja.
"Eiköhän se pian ilmaannu. Sinä voisit mennä suihkuun. Olet ihan likainen ja hikinen", Annabel sanoi.
Nino huokaisi. "No okei sitten."
Hän raahautui vastahakoisesti suihkuun ja kun hän palasi olohuoneeseen puhtaat vaatteet päällään hän huomasi mustan kissan nukkuvan kerällä sohvalla.
"Hei, Snorri!" Nino hihkaisi ja kaappasi kissan syliinsä.
"Se tuli kun olit suihkussa", Annabel sanoi ja hymyili. "Se on fiksu kissa."
"Snorri on paras!" Nino julisti ja rutisti kissan tiukasti itseään vasten. Se ei pyristellyt vapaaksi tai maukunut, vaan oli tyytyväisenä Ninon syleilyssä. Snorri kohdisti vihreiden silmiensä katseen Annabeleen joka tuijotti hetken takaisin ennen kuin hymähti ja kääntyi pois, palaten takaisin keittiöön.
Nino katsoi televisiota kun hän kuuli äitinsä äänen keittiöstä.
"Nino kulta, tulisitko puhelimeen? Isäsi soittaa."
Hän nousi sohvalta ja juoksi Snorri perässään keittiöön. Nino otti puhelimen ja asetteli sen korvalleen.
"Hei, isä!"
"Hei, mukula. Minulla on vähän kiire, en kerkeä puhumaan kauaa. Joudun jäämään ylitöihin, joten se jalkapallo jää nyt välistä. Olen pahoillani."
"Ei se mitään", Nino sanoi hivenen pettyneenä. "Joku toinen kerta."
"Olen todella pahoillani."
"Ei se mitään", Nino toisti. "Minulla on Snorri." Annabel yskäisi. "Ja äiti."
"Hyvä on. Nähdään huomenna ja pelataan, eikös?" Mick sanoi.
"Joo."
"Loistavaa. Huomiseen!"
"Huomiseen", Nino vastasi ja sitten linja meni mykäksi. Nino ojensi kännykän takaisin äidilleen.
"Hän tulee myöhään yöllä kotiin, hän ei aio olla poissa syntymäpäivältäsi", Annabel sanoi halaten poikaansa.
"Tiedän", Nino vastasi ja halasi äitiänsä takaisin.
Oli jo myöhä ilta kun Snorri ja Nino nusivat portaat ylös Ninon huoneeseen ja lukittautuivat sinne. Snorri hyppäsi heti sängylle makaamaan.
"Snorri, pysy täällä tämä yö", Nino sanoi. "Haluan, että olet paikalla kun on syntymäpäiväni."
Snorri tuijotti hetken Ninoa vihreillä silmillään ja painoi sitten päänsä tassujaan vasten. Nino istuutui sängylle ja tuijotteli ikkunasta kuuta taivaalla ja silitteli Snorrin pehmeää turkkia. Kun kuu siirtyi kauemmaksi Ninon ikkunasta, hän pisti maaten sängylle. Hän oli juuri nukahtamassa kun kello löi kaksitoista alakerrassa ja Nino havahtui hereille. Hän huomasi Snorrin hypänneen lattialle ja muutos käynnistyi.
Kissa alkoi kasvamaan korkeutta, sen kynnet suurenivat, karva muuttui kiiltäväksi ja lyhyemmäksi, sen tassut kasvoivat ja häntä muuttui pantterin pitkäksi hännäksi. Parissa sekunnissa Ninon edessä seisoi suuri musta pantteri joka tarkkaili ympärilleen kiiluvilla vihreillä silmillään.
Nino käpertyi sängyn nurkkaan ja taputti sänkyä. "Tule, Snorri."
Pantteri kapusi kuuliaisesti sänkyyn. Valtava pantteri vei suurimman osan sängystä, mutta Ninoa ei haitannut. Hän käpertyi kerälle ja lepuutti kättään Snorrin tassun päällä. Snorri tuijotti Ninoa jonkin aikaa ennen kuin painoi päänsä alas ja sulki silmänsä. Nino silitti Yö-Snorrin tassua kunnes hän vaipui levolliseen uneen.
