Syyskuun 13. päivä kirkkaat auton valot halkaisivat yön pimeyden kun hopeinen Mercedes Benz pysähtyi kadun reunaan. Chris ja Elsa Harrelson nousivat ympärilleen vilkuillen ulos autosta. Varmistettuaan, että he olivat ainoita kadulla, Elsa nosti autosta huopaan käärityn lapsen ja piteli hereillä poikaa lähellään. Poika oli ihan hiiren hiljaa, ikään kuin hän olisi tiennyt, että oli tärkeää pysyä vaiti.
"Chris...", Elsa kuiskasi miehelleen, ääni selvästi väristen. "Onko meidän pakko tehdä tämä? Voisimme pitää hänet, piiloutua. Selvisimme vuoden, voimme selvitä jatkossakin!"
"Ei käy, Elsa", Chris vastasi. "Se on liian suuri riski. Meillä oli vuoden ajan onnea, mutta pahoin pelkään, että onnemme on vähissä."
Elsa huokaisi. "Niin. Se on vain niin vaikeaa."
Chris kosketti hellästi vaimonsa olkapäätä. He olivat vuoden pakoilleet lapsensa kanssa, mutta nyt he eivät voineet enää jatkaa, pojan henki oli liian arvokas. Tuska repi Chrisin sydäntä hänen nähdessään Elsan kyyneleet.
"Minä luotan Mickiin ja Annabeliin koko sydämelläni, kuten tiedän sinunkin luottavan", Elsa sanoi, katsoen miestään silmiin. "Mutta mitä jos he eivät onnistu salaamaan totuutta pojalta? Hän on fiksu jos sinuun on tullut, ennemmin tai myöhemmin hän huomaa, että ei näytä yhtään heiltä. Ja sitten hän alkaa kyselemään."
"Totta", Chris sanoi. "Mutta he tekevät parhaansa, ja ennemmin tai myöhemmin pojan on kuultava totuus, jotta hän kykenee suojelemaan itseään."
"Mutta totuus on salattava aluksi, niin kauaksi aikaa kuin se häntä suojelee."
Talon, jonka eteen he olivat pysäköineet, ulko-ovi avautui. Eteisen valo lankesi pihaan ja valaisi Chrisin ja Elsan kasvot. He näkivät oviaukossa tutun kaksikon, Mick ja Annabel Lindemannin.
Chris oli tuntenut Mickin lapsuudestaan asti. He olivat parhaita ystäviä henkeen ja vereen. He olivat olleet toistensa bestmaneja. Chris tiesi, että Mick ja Annabel olivat ainoita joiden käsiin hän uskaltaisi laskea lapsensa hengen.
Lindemannien talon takana kohosi tumma ja synkkä metsä korkeana kohti taivasta jossa täysikuu loi aavemaista valoa heidän ympärilleen.
Chris suuteli Elsan otsaa ja käveli sitten edeltä kohti lapsuuden ystäväänsä. Mick oli saman näköinen kuin aina ennenkin. Chrisistä tuntui äkisti todella vanhalta. Pakoileminen, unettomat yöt ja huoli oman lapsen turvallisuudesta olivat tehneet tehtävänsä ja vanhentaneet hänen olemustaan monella vuodella. Mutta Mick näytti olevansa elämänsä kunnossa. Lyhyet mustat hiukset, tummat silmät, hyvä ryhti. Mies ei ollut muuttunut tippaakaan. Ei sillä, että Annabel olisi. He näyttivät hyvältä. Terveiltä ja nuorilta ja ennen kaikkea kykeneviltä.
Chris vilkaisi Elsaa. Nainen oli vähintäänkin yhtä väsyneen ja riutuneen näköinen kuin Chris itse. Hän vihasi nähdä vaimonsa niin kärsivänä, mutta ei ollut mitään mitä hän olisi voinut tehdä.
"Mick", Chris sanoi saapuessaan ovelle.
"Chris", Mick vastasi ja veti Chrisin veljelliseen halaukseen. Chris suuteli Annabelin poskea, Mick Elsan.
"Kun sanoin, että meidän pitäisi nähdä pitkästä aikaa, en toivonut sen olevan näinkin synkissä merkeissä", Annabel sanoi, hymyillen surullisesti.
"En minäkään", Elsa kuiskasi, peläten että jos hän puhuisi kovempaa hänen äänensä pettäisi.
"Etenkin, kun emme tiedä tuleeko mahdollisuutta enää uudelle jälleennäkemiselle", Chris sanoi.
"Chris!" Elsa kivahti, saaden varmuuden takaisin ääneensä. "Anteeksi Annabel ja Mick. On ollut rankka ilta, se on imenyt kaiken tahdikkuuden Christä."
"Pikemminkin rankka vuosi", Chris korjasi ja heilautti kättään. "En voi sanoin kuvailla kuinka paljon arvostamme tätä. Sanat eivät tässä kohtaa enää riitä."
"Totta kai", Mick sanoi.
"Ninon turvallisuus on meille ihan yhtä tärkeää kuin teillekin. Ja teidän turvallisuus. Te olisitte tehneet saman meille", Annabel sanoi.
Oli hetken hiljaista kunnes Elsa puhui.
"Älkää kertoko meistä mitään Ninolle", hän sanoi. "En halua herättää pojassa turhaa toivoa paluustamme, kun me kaikki tiedämme, että todennäköisyys siihen on pieni. Nino saa kasvaa kutsuen teitä vanhemmikseen."
Annabel pidätti kyyneleitä, nyökkäsi ja halasi Elsaa. Sitten Chris otti pojan syliinsä, halasi häntä, suuteli poskelle ja ojensi takaisin Elsalle. Hän tuijotti pojan kasvoja, suuteli sitten joka kohtaa pojan naamasta, pyyhki kyyneleensä ja ojensi lapsen Annabelin avoimeen syliin.
Heidän takaansa kuului murahdus. Kaikki kääntyivät katsomaan ja näkivät mustan pantterin seisomassa auton vieressä.
"Tämäkö on se kuuluisa Snorri joka leimaantui Ninoon kun hän oli puoli vuotta?" Mick kysyi, silittäen Ninon päätä Annabelin pitäessä poikaa tiukasti sylissään.
Chris nyökkäsi. "Ainoa Yömuuntuja jonka olen nähnyt elämäni aikana."
Elsa katsoi kiinteästi Annabeliin ja Chrisiin. "Kertokaa iltasatuja Yömuuntujista Ninolle, että hän tietää mitä tapahtuu kun hän näkee ensimmäisen kerran Snorrin muuttuvan. Emme pysty estämään sitä, Snorri haluaa suojella Ninoa. Mutta se on ainoa mitä voitte kertoa Ninolle, muu täytyy pitää salassa kunnes aika on oikea. Emme halua hänen lähtevän etsimään meitä, se olisi liian vaarallista."
"Luultavasti hänen voimansa on näkymättömäksi muuttuminen, hän osoittaa jo merkkejä siitä, mutta menee vielä vuosia ennen kuin hän kykenee muuttamaan itsensä edes puoliksi näkymättömäksi", Chris selosti. "Jos hän puhuu teille kyvyistään, kertokaa vain mitä tarvitsee kertoa. Muussa tapauksessa tarkkailkaa etäältä."
"Kyllä me pärjäämme", Mick sanoi.
"Me lupaamme pitää huolen Ninosta", Annabel sanoi. "Hän on nyt tärkein asia maailmassa meille."
Chris ja Elsa halasivat ystäviään vielä viimeisen kerran, suutelivat nyt jo nukkuvan pojan otsaa ja sitten he palasivat autolleen. He kääntyivät katsomaan kuinka Mick ja Annabel hävisivät turvallisesti talon sisään ja sitten he istuutuivat autoon ja lähtivät ajamaan pois pitäen toisiaan käsistä kiinni.
"Chris...", Elsa kuiskasi miehelleen, ääni selvästi väristen. "Onko meidän pakko tehdä tämä? Voisimme pitää hänet, piiloutua. Selvisimme vuoden, voimme selvitä jatkossakin!"
"Ei käy, Elsa", Chris vastasi. "Se on liian suuri riski. Meillä oli vuoden ajan onnea, mutta pahoin pelkään, että onnemme on vähissä."
Elsa huokaisi. "Niin. Se on vain niin vaikeaa."
Chris kosketti hellästi vaimonsa olkapäätä. He olivat vuoden pakoilleet lapsensa kanssa, mutta nyt he eivät voineet enää jatkaa, pojan henki oli liian arvokas. Tuska repi Chrisin sydäntä hänen nähdessään Elsan kyyneleet.
"Minä luotan Mickiin ja Annabeliin koko sydämelläni, kuten tiedän sinunkin luottavan", Elsa sanoi, katsoen miestään silmiin. "Mutta mitä jos he eivät onnistu salaamaan totuutta pojalta? Hän on fiksu jos sinuun on tullut, ennemmin tai myöhemmin hän huomaa, että ei näytä yhtään heiltä. Ja sitten hän alkaa kyselemään."
"Totta", Chris sanoi. "Mutta he tekevät parhaansa, ja ennemmin tai myöhemmin pojan on kuultava totuus, jotta hän kykenee suojelemaan itseään."
"Mutta totuus on salattava aluksi, niin kauaksi aikaa kuin se häntä suojelee."
Talon, jonka eteen he olivat pysäköineet, ulko-ovi avautui. Eteisen valo lankesi pihaan ja valaisi Chrisin ja Elsan kasvot. He näkivät oviaukossa tutun kaksikon, Mick ja Annabel Lindemannin.
Chris oli tuntenut Mickin lapsuudestaan asti. He olivat parhaita ystäviä henkeen ja vereen. He olivat olleet toistensa bestmaneja. Chris tiesi, että Mick ja Annabel olivat ainoita joiden käsiin hän uskaltaisi laskea lapsensa hengen.
Lindemannien talon takana kohosi tumma ja synkkä metsä korkeana kohti taivasta jossa täysikuu loi aavemaista valoa heidän ympärilleen.
Chris suuteli Elsan otsaa ja käveli sitten edeltä kohti lapsuuden ystäväänsä. Mick oli saman näköinen kuin aina ennenkin. Chrisistä tuntui äkisti todella vanhalta. Pakoileminen, unettomat yöt ja huoli oman lapsen turvallisuudesta olivat tehneet tehtävänsä ja vanhentaneet hänen olemustaan monella vuodella. Mutta Mick näytti olevansa elämänsä kunnossa. Lyhyet mustat hiukset, tummat silmät, hyvä ryhti. Mies ei ollut muuttunut tippaakaan. Ei sillä, että Annabel olisi. He näyttivät hyvältä. Terveiltä ja nuorilta ja ennen kaikkea kykeneviltä.
Chris vilkaisi Elsaa. Nainen oli vähintäänkin yhtä väsyneen ja riutuneen näköinen kuin Chris itse. Hän vihasi nähdä vaimonsa niin kärsivänä, mutta ei ollut mitään mitä hän olisi voinut tehdä.
"Mick", Chris sanoi saapuessaan ovelle.
"Chris", Mick vastasi ja veti Chrisin veljelliseen halaukseen. Chris suuteli Annabelin poskea, Mick Elsan.
"Kun sanoin, että meidän pitäisi nähdä pitkästä aikaa, en toivonut sen olevan näinkin synkissä merkeissä", Annabel sanoi, hymyillen surullisesti.
"En minäkään", Elsa kuiskasi, peläten että jos hän puhuisi kovempaa hänen äänensä pettäisi.
"Etenkin, kun emme tiedä tuleeko mahdollisuutta enää uudelle jälleennäkemiselle", Chris sanoi.
"Chris!" Elsa kivahti, saaden varmuuden takaisin ääneensä. "Anteeksi Annabel ja Mick. On ollut rankka ilta, se on imenyt kaiken tahdikkuuden Christä."
"Pikemminkin rankka vuosi", Chris korjasi ja heilautti kättään. "En voi sanoin kuvailla kuinka paljon arvostamme tätä. Sanat eivät tässä kohtaa enää riitä."
"Totta kai", Mick sanoi.
"Ninon turvallisuus on meille ihan yhtä tärkeää kuin teillekin. Ja teidän turvallisuus. Te olisitte tehneet saman meille", Annabel sanoi.
Oli hetken hiljaista kunnes Elsa puhui.
"Älkää kertoko meistä mitään Ninolle", hän sanoi. "En halua herättää pojassa turhaa toivoa paluustamme, kun me kaikki tiedämme, että todennäköisyys siihen on pieni. Nino saa kasvaa kutsuen teitä vanhemmikseen."
Annabel pidätti kyyneleitä, nyökkäsi ja halasi Elsaa. Sitten Chris otti pojan syliinsä, halasi häntä, suuteli poskelle ja ojensi takaisin Elsalle. Hän tuijotti pojan kasvoja, suuteli sitten joka kohtaa pojan naamasta, pyyhki kyyneleensä ja ojensi lapsen Annabelin avoimeen syliin.
Heidän takaansa kuului murahdus. Kaikki kääntyivät katsomaan ja näkivät mustan pantterin seisomassa auton vieressä.
"Tämäkö on se kuuluisa Snorri joka leimaantui Ninoon kun hän oli puoli vuotta?" Mick kysyi, silittäen Ninon päätä Annabelin pitäessä poikaa tiukasti sylissään.
Chris nyökkäsi. "Ainoa Yömuuntuja jonka olen nähnyt elämäni aikana."
Elsa katsoi kiinteästi Annabeliin ja Chrisiin. "Kertokaa iltasatuja Yömuuntujista Ninolle, että hän tietää mitä tapahtuu kun hän näkee ensimmäisen kerran Snorrin muuttuvan. Emme pysty estämään sitä, Snorri haluaa suojella Ninoa. Mutta se on ainoa mitä voitte kertoa Ninolle, muu täytyy pitää salassa kunnes aika on oikea. Emme halua hänen lähtevän etsimään meitä, se olisi liian vaarallista."
"Luultavasti hänen voimansa on näkymättömäksi muuttuminen, hän osoittaa jo merkkejä siitä, mutta menee vielä vuosia ennen kuin hän kykenee muuttamaan itsensä edes puoliksi näkymättömäksi", Chris selosti. "Jos hän puhuu teille kyvyistään, kertokaa vain mitä tarvitsee kertoa. Muussa tapauksessa tarkkailkaa etäältä."
"Kyllä me pärjäämme", Mick sanoi.
"Me lupaamme pitää huolen Ninosta", Annabel sanoi. "Hän on nyt tärkein asia maailmassa meille."
Chris ja Elsa halasivat ystäviään vielä viimeisen kerran, suutelivat nyt jo nukkuvan pojan otsaa ja sitten he palasivat autolleen. He kääntyivät katsomaan kuinka Mick ja Annabel hävisivät turvallisesti talon sisään ja sitten he istuutuivat autoon ja lähtivät ajamaan pois pitäen toisiaan käsistä kiinni.