”Ei sitä, se on myrkyllinen!” huudahdin ja läpsäisin Malakin kättä ennen kuin poika kerkiäisi poimia myrkyllisen marjan.
”Mitä? Sehän on juuri samanlainen kuin ne aiemmat joita me söimme!” Malaki älähti närkästyneenä, mutta veti kätensä pois joka tapauksessa. ”Tämä on paljon vaikeampaa, kuin mitä kuvittelin.”
”Et keskity”, huomautin.
”Se taas johtuu siitä, että tämä on niin tylsää”, Malaki valitti.
Pyörittelin silmiäni. ”Tiedän, mutta itse halusit tätä.”
Aurinko oli jo korkealla. Olin päättänyt opettaa Malakille ensimmäiseksi syötävät marjat, mutta jotenkin poika onnistui aina poimimaan myrkylliset marjat. Hän ei kiinnittänyt huomiota pieniin yksityiskohtiin, mikä oli tärkeää marjojen poiminnassa, joten emme päässeet puusta pitkälle, vaikka olimme kykkineet metsässä aamuhämärästä asti.
Olimme jutelleet lähinnä erilaisista marjoista, ja vaikka mieleni perukoilla ajattelin, että minun pitäisi ottaa puheeksi se, kuinka Makita on saanut arvostusta heimon keskuudessa, en jostain syystä saanut aikaiseksi sitä. Hoin vain itselleni, että myöhemmin. Ehkä pelkäsin Malakin reaktiota, hänhän oli jo kerran hiiltynyt, kun olin ottanut puheeksi asian.
Mieltäni painoi myös se, että en ollut nähnyt äitiäni sen jälkeen, kun Amy Jo oli rynnännyt takaisin hänen luokseen ja todennäköisesti kertonut hänelle, että Malaki oli viettänyt yöt kanssani minun ollessani sairas. Olin vältellyt äitiä, ja mennyt Kahlikan luokse yöksi viime yönä, ja sitten aamun sarastaessa hiippaillut metsään tapaamaan Malakia.
”Onko kaikki hyvin?”
Hätkähdin, ja katsoin Malakiin. ”Joo. Mietin vain asioita.”
”Mitä asioita?”
”Äitiäni”, myönsin. ”Ja...”
”Ja?”
”No… perheeni ja aika varmasti iso osa muista heimolaisista pitää Makitaa heimomme shamaanina. Hän sai välittömän kunnioituksen heimoltamme pelastettuaan minut”, selitin. ”Tiedän, se on naurettavaa, että he eivät kunnioita muita automaattisesti ihmisinä, mutta kuitenkin. Ja tiedän, että teistä kukaan ei kaipaa heimomme hyväksyntää tai titteleitä, mutta ajattelin vain kertoa.”
Malaki oli pitkään hiljaa, ja hänen ilmeensä muuttui. Hän ei enää hymyillyt, hän näytti pikemminkin surulliselta. Ennen kuin kerkesin kysymään häneltä, oliko hän kunnossa, Malaki avasi suunsa.
”Kun Makita tajuaa, että hänet halutaan heimonne shamaaniksi, hän varmasti ehdottaa, että jatkaisimme matkaamme”, Malaki sanoi hiljaa, ja vältteli katsomasta minua silmiin.
Tuntui, kuin olisin pudonnut jääkylmään jokeen. Koko vartaloani kylmäsi ja sydämeni jätti yhden lyönnin välistä.
”Jatkaa matkaa?” sain hädin tuskin soperrettua ulos. Malaki vihdoin käänsi katseensa silmiini. Nielaisin, suuni tuntui kuivalta. ”Luuletko, että… että te lähdette pois?”
Malaki nyökkäsi. ”Tämä on tapahtunut ennenkin. Pysyttelimme kerran melkein kaksi kuun kiertoa erään heimon luona, ja juuri kun he alkoivat pitämään meitä ominaan, Makita halusi lähteä.”
”Makitako siitä päättää?” kysyin. En tarkoittanut kuulostaa niin kärkkäältä, mutta en voinut itselleni mitään. Se kuulosti epäreilulta. Eikö lähtemisen tai jäämisen pitäisi olla yhteinen päätös? Niin ainakin kuvittelin itse sen, mutta enhän voinut tietää, miten Vaeltajat asiat hoitivat.
”Hänellä on vahva yhteys Henkeen”, Malaki sanoi olkiaan kohauttaen. ”Hän ymmärtää esi-isiä.”
”En halua, että te lähdette”, sanoin hiljaa.
Malaki pukkasi minua kyynerpäällään ja hymyili. ”Emme me vielä ole minnekään menossa.”
Hymyilin takaisin, vaikkakin olin aika varma, ettei hymyni ulottunut aivan täysin silmiini asti, mutta Malaki ei valittanut. Käänsin katseeni takaisin marjapuskiin ja sitten uudelleen Malakiin.
”Jatketaanko?”
Hän nyökkäsi, ja niin me jatkoimme marjojen parissa ahertamista. Kättäni ei särkenyt enää juuri lainkaan, iho vain kiristi vähän ja ajoittain kättä jomotti, jos käytin sitä liikaa. Malaki oli ollut oikeassa ehdottaessaan, että pysyttelisimme marjoissa, kasveissa ja yrteissä jonkin aikaa, ennen kuin jatkaisimme metsästämisen harjoittelua.
Olimme juuri remahtaneet nauruun, koska Malaki oli irvistänyt maistettuaan pahan makuista marjaa, kun kuulimme katkeavien oksien ääniä, ja ennen kuin kerkesimme mitään tekemään, Makaio ja Domonko ilmestyivät hevostensa selässä suoraan eteemme.
”Jahas”, sanoi Makaio.
”Ajattelimmekin, että se oli sinun nauruasi, Maya”, sanoi Domonko.
Syvä hiljaisuus laskeutui välillemme heidän katseidensa pomppiessa minun ja Malakin välillä, ja minun ja Malakin tuijottaessa heitä, edelleen lievästi järkyttyneinä heidän äkillisestä ilmestymisestään.
”No, Maya”, Makaio sanoi leveästi hymyillen. ”Etkö aio esitellä meitä ystävällesi?”
Pienen ohikiitävän hetken harkitsin heille valehtelemista, mutta sitten tajusin, että se olisi turhaa, koska he eivät todellakaan uskoisi minua, enkä halunnut valehdella heille. Luotin Makaioon ja Domonkoon. Ja enkös ollut suunnitellut kertovani heille myöhemmin? Ehkä tämä ei ollut niin paljon myöhemmin, kuin mitä olin ajatellut, mutta se sai luvan kelvata.
”Tässä on Malaki”, sanoin ja käännyin katsomaan Malakia, hymyillen. ”Hän opettaa minulle metsästystä ja minä opetan hänelle kaiken mitä tiedän marjoista, yrteistä ja kasveista.”
Malakin kasvoille levisi hämmentynyt hymy ja hän katsoi minuun kysyvästi. En ollut yhtään ihmeissäni, että Malaki oli niin yllättynyt sanoistani. Tiesin hänen olevan. Olin pitänyt hänet salassa jo jonkin aikaa, joten kaipa hän oli alkanut kuvittelemaan, että en ikinä uskaltaisi paljastaa kenellekään, että tunnen Vaeltaja-pojan. Mutta se tuntui hyvältä, kertoa totuus.
”Malaki”, sanoin, ”tässä ovat veljeni Makaio ja Domonko.”
Malaki nyökkäsi ja Makaio ja Domonko laskeutuivat hevostensa selistä alas. He kättelivät vuorollaan Malakia.
”Olen kuullut teistä”, Malaki sanoi, ”mutta en tiennyt, että olitte Mayan veljiä. Teillä on kuulemma hyvä yhteys eläimiin.”
”Pitää paikkansa”, Makaio totesi, mutta ei kerskailevaan sävyyn. Hän vain totesi asian niin kuin se oli.
”Mekin olemme kuulleet sinusta, Vaeltaja”, Domonko sanoi, mutta ei ilkeään sävyyn. Hän vain ilmaisi tietävänsä, kuka Malaki oli.
Minä ja Malaki vaihdoimme hölmistyneitä katseita.
”Mistä?” kysyimme yhteen ääneen.
”Et tule pitämään tästä”, Domonko varoitti minuun katsoen.
”Kakistakaa ulos!” kehotin kärsimättömänä.
”Olimme aamulla Kahlikan luona”, Makaio selitti. ”Sen jälkeen, kun sinä olit kuulemma luikahtanut tiehesi, ennen kuin Kahlika tai Tarato heräsivät.”
”Juttelimme Kahlikan kanssa juuri hänen yllätyksestään”, Domonko jatkoi Makaion selitystä, ”kun äiti ilmestyi Amy Jo kintereillään paikalle, kiukkuisena kuin ampiainen.”
”Voi ei”, mutisin. ”Amy Jo kertoi hänelle, että Malaki oli yön kanssani kun olin kipeä, eikö kertonutkin?”
Makaio ja Domonko nyökkäsivät kuin toistensa peilikuvina.
”Äiti alkoi kärttämään, että missä sinä olit, kun et yöksi tiipillekään mennyt. Kun sanoimme, että olit lähtenyt aamulla, äiti suuttui toden teolla. Hän alkoi puhumaan sinusta ja ’Vaeltaja-pojasta’ ja...”
”Ja?” Sydämeni takoi kuin hevosen kaviot sen laukatessa niityllä.
Domonko huokaisi. ”Hän sanoi paljon ilkeitä asioita, Maya. Ette te halua kuulla niitä.”
Vilkaisin Malakiin nopeasti ennen kuin vastasin: ”Niin, taidatte olla oikeassa.”
”Joten”, Makaio sanoi, ”kun palaat kotiin, varaudu riitaan äidin kanssa.”
”Kiitos varoituksesta”, totesin kuivasti. Kotiin paluu ei kuulostanut yhtään houkuttelevalta. Halusin jäädä metsään ikuisiksi ajoiksi. Ehkä tekisinkin sen. En palaisi tiipillemme enää koskaan, ja eläisin vain vapaana metsässä.
”Mayan pitäisi varmaan palata”, Malaki sanoi äkisti viereltäni. Käännyimme kaikki yksissä tuumin katsomaan Malakia hämmentyneinä. Hän kohautti olkiaan ja hymyili vinosti. ”Aurinko on korkealla. On ruoka-aika, ja et varmaan halua jäädä siitä paitsi. Pelkillä marjoilla ei pitkälle jaksa.”
Läpsäisin otsaani. ”Minä unohdin.”
”Hyvä, että toinen meistä osaa käyttää aivojaan”, Malaki kiusoitteli ja pukkasi minua kylkeen.
Suustani karkasi tyttömäinen hihitys ennen kuin kerkesin estämään sitä, ja punastuin samantien. Korviani kuumotti ja käännyin katsomaan veljiäni, ettei minun tarvitsisi kohdata Malakin huvittunutta katsetta.
”Viettekö minut takaisin?” kysyin heiltä, hyläten typerän ideani olla ikinä palaamatta takaisin. He pomppasivat yhdellä sujuvalla liikkeellä hevostensa selkiin ja nyökkäsivät. Käännyin Malakin puoleen, punastus lieventyneenä. ”Nähdään myöhemmin.”
”Heippa, Maya”, Malaki sanoi pehmeästi ja hymyili. Hymyilin takaisin, kävelin sitten Domonkon luokse, ja tartuin hänen ojennettuun käteensä. Veljeni kiskaisi minut hevosensa selkään yhdellä rajulla nykäisyllä, ja sitten matkasimmekin jo takaisinpäin.
Kun olimme jo kaukana Malakista, veljeni alkoivat nauraa hykertämään. Kurtistin kulmiani ja katsoin heitä vuoron perään.
”Mikä on niin hauskaa?” kysyin.
”Sinun hihityksesi”, Makaio sanoi, ja sitten hän imitoi noloa tyttömäistä hihitystäni, joka minulta oli vahingossa karannut.
”Äh, pää kiinni”, sanoin nolona.
”Älä nyt, Maya”, Domonko sanoi ja taputti käsiäni, jotka olin kietonut hänen ympärilleen. ”On söpöä, että tykkäät siitä pojasta.”
”En minä–”, aloitin närkästyneenä, mutta sitten tajusin; tykkäsinhän minä Malakista, ja olin silti taas ollut aikeissa valehdella. Ehkä olin niin tottunut siihen valehdeltuani äidille kaikki nämä päivät, mutta pelottavalta se ainakin tuntui: että valehtelu tuli niin automaattisesti. Huokaisin. ”Niin. Minä tosiaankin tykkään Malakista.”
”Tiedetään”, Makaio sanoi huvittuneena. ”Ei sitä voi olla huomaamatta.”
”Äidin olisi parasta olla huomaamatta”, mutisin hiljaa, mutta veljeni kuulivat sen.
”Niin”, he totesivat ja Domonko huokaisi. ”Äiti on todella tarkkanäköinen. Oletko jo keksinyt, kuinka olla ovelampi kuin hän ja Pancho? Kuinka aiot pelata heidän peliään? Oletko keksinyt?”
”En”, myönsin, ”mutta kyllä minä jotain keksin.”
”Sinuna kiirehtisin”, Makaio sanoi. ”Rakastan äitiämme, mutta esi-isät tietää, hänellä on paha tapa olla katsomatta nenäänsä pidemmälle.”
”Olet oikeassa, veli”, Domonko sanoi nyökäten.
Hiljaisuus lankesi yllemme, mutta se ei haitannut ketään meistä, koska pian saavuimme viidennen ringin laitamille, ja minä liu’uin alas Domonkon hevosen selästä.
”Kävelen tiipillemme tästä”, sanoin. ”Teidän pitää kiirehtiä omaan rinkiinne.”
”Meistä tykätään, kukaan ei välitä, vaikka tulisimme myöhässä”, Domonko huomautti.
”Samaa ei voi sanoa sinusta”, Makaio sanoi ja virnisti. ”Älä ikinä muutu, sisko.”
Hymyilin heille, heilautin kättäni ja lähdin sitten kävelemään kohti neljättä rinkiä. Kävelin mahdollisimman hitaasti, jotta minulla olisi mahdollisimman paljon aikaa koota ajatukseni ja päättää, mitä sanoa äidille. Totuuden, osan totuudesta vai kokonaan uusi valhe? Huokaisin. Tätä menoa en pystyisi mitenkään pysymään perillä kaikista valheista mitä olin kertonut äidilleni.
Saavuin tiipillemme, mutta se oli tyhjä. Ihmettelin asiaa tovin, ennen kuin tajusin, että kaikki olivat todennäköisesti kokoontuneet syömään. Se antoi minulle turvan tunnetta; äiti ei alkaisi huutamaan minulle kaikkien edessä. Hän ei kehtaisi. Huutaminen tulisi sitten, kun olisimme kahdestaan eli oletin armon aikaa olevan iltaan asti.
Suuntasin kulkuni pois päin tiipiltämme ja talsin eteenpäin raskain askelin. Ei mennyt kauaa, kun näin edessäni paljon neljännen ringin heimolaisia kerääntyneenä yhteen, syömässä. Lyhyt ja pyöreä vanha nainen oli jakamassa ruokaa, ja kun hän äkkäsi minut odottamassa kulhoa, hänen ilmeensä muuttui huomattavasti. Se ei enää ollut huolettoman ystävällinen. Se oli kohteliaan viileä. Hän katsoi minuun kulmat koholla ja ojensi kulhon täynnä ruokaa. Otin sen vastaan, mutta hän ei päästänytkään irti. Katsoin kulhoa, sitten naista ja nykäisin kulhoa kevyesti.
Nainen ei päästänyt irti.
”Äitisi etsi sinua”, hän totesi. Hänellä oli raakkuva, epämiellyttävä ääni, joka nostatti niskakarvani pystyyn.
”Okei”, vastasin, ja nykäisin kulhoa uudelleen. En tahtonut olla epäystävällinen, mutta minun alkoi olla todella nälkä. ”Saisinko kulhoni?”
”Sinun tulisi kunnioittaa äitiäsi enemmän”, hän sanoi, pitäen edelleen kulhosta kiinni. ”Ei juoksennella ties missä kertomatta hänelle niin, että hän huolestuu.”
Kurtistin kulmiani ja kiskaisin kulhon naiselta. Tunsin kuinka aloin ärsyyntymään toden teolla.
”Asiani eivät kuulu sinulle”, totesin, jätin huomiotta hänen närkästyneen ilmeensä ja lähdin kävelemään pois. Hain katseellani perhettäni, ja hetken etsittyäni näin viimein Pocatan.
Hän oli isäni, äitini ja Amy Jo’n seurassa, kuten olin odottanutkin. Pocata pisti silmääni ensimmäisenä syystä: hän istui isän harteilla. Nähdessään minut siskoni alkoi huitomaan villisti käsillään ja huutamaan nimeäni. Heilutin takaisin ja katsoin kuinka isäni nosti Pocatan alas harteiltaan ja siskoni lähti juoksemaan minua kohti. Kaappasin Pocatan syliini yhdellä kädellä ja halasin häntä tiukasti, yrittäen olla kaatamatta ruokaani ympäri maata.
”Äiti on todella vihainen”, Pocata kuiskasi korvaani.
Hymyni hyytyi, mutta rutistin Pocataa hellästi vielä kerran ja päästin sitten irti. Me kävelimme äidin, isän ja Amy Jo’n luokse.
”Missä olet ollut?”
”Metsässä”, vastasin äidilleni ja katsoin häneen. ”Rukoilemassa.”
Sanoin sen ennen kuin kerkesin edes harkitsemaan. Siinä se sitten tuli, taas yksi valhe. Vilkaisin isääni, mutta hän vain hymyili surullisesti ja nosti Pocatan syliinsä.
”Olen etsinyt sinua”, äiti totesi, hänen kylmä katseensa tarkkaillen minua, ottaen huomioon jokaisen liikkeeni. Pidin katseeni vakaasti hänessä ja yritin olla puristamatta kulhoa liian voimakkaasti.
”Näin kuulin. Juttelemmekko illalla?”
”Kyllä”, äiti sanoi viileästi. ”Iltarituaalin jälkeen.”
Nyökkäsin, ja käänsin selkäni äidilleni. Olin yllättynyt kuinka rauhallisesti olimme kyenneet keskustelemaan, vaikka ei olisi pitänyt; äiti ei ikinä menettäisi kontrollia väkijoukon keskellä, hän ei ikinä antaisi maineensa tahriintua takiani. Olin varma, että keskustelumme ei olisi yhtä rauhallinen illalla kuin mitä se nyt oli ollut. Pystyin aistimaan vihan, joka kuohusi äidin sisällä. Makaio ja Domonko olivat oikeassa.
Minun tuli varautua riitaan.
Lajittelin yrttejä vapaasta tahdostani tiipimme edessä, kun isä käveli luokseni ja ojensi minulle kätensä. ”Maya, lähde kanssani juottamaan Kami.”
Katsahdin isän ojennettua kättä. Olin jo aikeissa kysyä, että miksi hän kaipasi minun apuani niin yksinkertaisessa asiassa, kun hän oli täysin kykenevä tekemään sen yksin, mutta sitten näin isän ilmeen ja tajusin, että ei hän apuani kaivannut – hän halusi puhua kanssani kahden kesken. Tartuin hänen käteensä ja annoin isän vetää minut jaloilleni.
Kävelimme hiljaisuuden vallitessa Kamin luokse, otimme sen mukaamme ja suuntasimme kulkumme kohti jokea. Aluksi hiljaisuus tuntui piinaavalta, ja odotin koko ajan jännittyneenä mitä isä sanoisi, kun hän lopulta avaisi suunsa, mutta sitten hiljaisuus muuttui. Siitä tuli rauhallinen, lempeä. Tuntui hyvältä vain olla isän seurassa, emme olleet nähneet paljoa viime aikoina, paljon vähemmän, kuin ennen.
”Tämä sota äitisi ja sinun välillä”, isä aloitti viimein, rikkoen hiljaisuuden ja saaden sydämeni jättämään ensin lyönnin välistä ja sitten alkavan hakkaamaan kuin laukkaavan hevosen kaviot maata. ”Se on muuttumassa liian todelliseksi. Liian voimakkaaksi. Se ei ole enää pientä eripuraa. Se vaikuttaa jo koko perheeseen.”
”Minä olin vain Kahlikan luona yötä”, sanoin hiljaa. En halunnut valehdella isälle, mutta en tiennyt mitä muutakaan tehdä.
”Tiedät, että kyse ei ole siitä.”
”Hän on vihainen, koska Malaki vietti yön kanssani kun olin sairas.”
Isä nyökkäsi ja saavuimme hiljaisuuden vallitessa joen rannalle. Kamin juodessa isä kääntyi puoleeni.
”Sekö on sen Vaeltaja-pojan nimi? Malaki?”
Nyökkäsin. ”Niin.”
”Amy Jo näki hänen menevän luoksesi kerran, kun olit sairas, mutta äitisi uskoo, että niin kävi useammin kuin kerran”, isä paljasti.
Nipistin huuleni yhteen ja vedin henkeä nenän kautta. Mikä oli isän pointti? Oliko tämä se hetki, kun minun täytyisi valehdella hänelle?
”Maya… mikä on suhteesi siihen poikaan?”
Hengitin hitaasti ulospäin. Halusin kertoa isälleni saman minkä olin kertonut veljilleni, että tykkäsin Malakista. Mutta en uskaltanut. En siksi, ettenkö olisi luottanut isääni. Minä luotin ja olin varma, että hän ei suuttuisi tai sanoisi, että tunteeni olivat väärin.
En uskaltanut, koska tiesin, että isä sanoisi juuri sen minkä itsekin tiesin sisimmässäni, enkä ollut valmis kuulemaan sitä, en häneltä; sillä minulla ja Malakilla ei ole tulevaisuutta niin kauan kuin haluan, että minulla on äiti. Yhteinen tulevaisuus Malakin kanssa tarkoittaisi tulevaisuutta ilman äitiä, koska totuus oli karu, mutta selkeä… äiti ei tulisi ikinä antamaan siunaustaan meille. Äiti ennemmin luopuisi minusta, kuin ottaisi Malakin perheenjäseneksi.
Joten tein sen, mitä oli tehtävä.
”Ei minulla ole suhdetta häneen”, valehtelin. ”Makitan piti saada levätä, joten hänen levätessään hänen veljensä Malaki vahti minua, valmiina hälyttämään Makitan mikäli tilassani tapahtuisi muutosta huonompaan.”
Isä katsoi minuun pitkän aikaa, ja niin paljon kuin halusinkin kääntää katseeni pois, en tehnyt sitä. Pidin katseeni isässä, purin hampaita yhteen ja nostin leukani ylös.
”Hyvä on”, isä viimein sanoi, mutta minun korvaani hän kuulosti pettyneeltä. ”Jos niin sanot.” Isä taputti Kamin kaulaa ja veti sen lempeästi mukaansa lähtiessään kävelemään takaisinpäin. ”Tee minulle palvelus, Maya.”
”Mitä tahansa, isä.”
”Kun keskustelet äitisi kanssa, tehkää se metsässä”, hän sanoi katsomatta minuun. ”En halua Pocatan tai Amy Jo’n heräävän riitelyynne.”
Oli surullista, että jopa isäni odotti minun ja äidin riitelevän sen sijaan, että olisimme käyneet rauhallisen keskustelun niin kuin kaksi aikuista. Riiputin päätäni enkä lähtenyt isän perään hänen kadotessaan näkyvistä Kamin kanssa. Annoin heidän mennä ja jäin itse joen pientareelle vellomaan itsesäälissä, jonka isän pettynyt äänensävy oli saanut aikaan.
Siitä Makaio ja Domonko löysivät minut myöhemmin. He istuutuivat viereeni sanaa sanomatta ja katselimme kaikki joen toiselle puolelle, suurelle aukealle, jonka toisessa päässä pystyi juuri ja juuri erottamaan alkavan metsän. Meidän heimostamme ei kukaan ollut tutkinut sitä puolta joesta ikinä. Me olimme aina pysyneet omalla puolellamme, rohkenematta ylittämään jokea. Osoitin kauas kaukaisuuteen ja mutisin hiljaa: ”Jos joskus karkaisin, tuonne minä lähtisin.”
”Ja me kertoisimme kaikille, että lähdit tuonne”, Makaio sanoi, osoittaen vastakkaiseen suuntaan selkämme taakse. ”Antaisimme sinulle hyvän etumatkan, ennen kuin heimolaiset lähtisivät perääsi ja raahaisivat sinut takaisin.”
Hymähdin ja vilkaisin Makaio ja Domonkoa. ”Äiti ei määrännyt minulle mitään tekemistä tänään. Hän taitaa todellakin valmistautua suureen riitaan.”
”Mitä siis ajattelin tehdä tänä aikana ennen iltarituaalia?” Domonko kysyi, katsoen minua kulmiensa alta.
”En tiedä. Kai minä vain istun tässä ja odotan.”
”Tai voisit mennä metsään ja tehdä jotain hyödyllistä”, Domonko ehdotti.
”Jonkun kanssa, jonka seurasta pidät”, Makaio lisäsi.
Tuijotin kumpaistakin vuoron perään ja sitten tajusin, mitä he ajoivat takaa.
”Haluatteko te, että lähden metsälle Malakin kanssa?” kysyin ällistyneenä.
”Se mitä teette, on hyväksi teille molemmille”, Makaio sanoi. ”Joten mene, ja hae Malaki mukaasi.”
”Mutta äiti–”
”Me turvaamme selustasi”, Domonko lupasi. ”Me olemme teidän liittolaisia, ette ole enää yksin.”
Nielaisin palan kurkustani, räpyttelin kyyneleet pois silmistäni ja halasin kumpaistakin veljeäni nopeasti, ennen kuin nousin ylös ja juoksin pois, kohti Malakin perheen pystyttämää tiipiä.
Saavuttuani sinne huomasin, että paikalla ei ollut muita kuin Malakin nuorempi veli, Deepak. Puukot hänen vyöllään välkehtivät auringon valossa ja hänen tuima katseensa lukittautui minuun.
”Hei”, sanoin. ”Onko Malaki–”
”Hän ei ole täällä.” Deepakin ääni oli viileä. Minulla oli vahva tunne siitä, että en ollut hänen suosiossaan. ”Hän ei ole enää ikinä täällä.”
”Mitä tarkoitat?”
Hetken jo pelkäsin jotain sattuneen, ja sydämeni alkoi tykyttämään.
”Hän on aina kanssasi.”
”Me autamme toisiamme”, sanoin, hengittäen hitaasti ulos helpotuksen levitessä minuun. En tarkoittanut kuulostaa niin puolustelevalta, mutta en voinut sille mitään. Deepak selvästi syytti minua siitä ettei Malaki viettänyt niin paljon aikaa perheensä kanssa. Ja kenties hän oli oikeassa.
”Ei minua kiinnosta mitä te teette”, Deepak tuhahti ja nappasi puukon vyöltään, pyöritellen sitä käsissään näppärästi. Yritin pitää itseni rauhallisena, vaikka hermostuneisuus uhkasi vallata minut. Poika oli tavattoman röyhkeä. ”Meidän perheemme on läheinen. Me olemme aina tiiviisti yhdessä, emme salaa mitään. Teemme kaiken yhdessä ja suojelemme toisiamme ulkopuolisilta. Pidämme välimatkan.” Deepak lopetti puukon pyörittelyn ja kohotti sen ylös, osoittaen minua terällä. ”Sinä olet rikkonut meidän tasapainomme.”
Avasin suuni vastatakseni hänelle, sanoakseni mitä tahansa, mutta suustani ei tullut pihaustakaan.
”Maya! Mitä teet täällä?”
Käännyin katsomaan Malakia, joka käveli meitä kohden yhdessä pienen tytön kanssa. Se oli Aramya, hänen siskonsa. Vilkaisin Deepakia ja katsoin sitten hymyillen Malakiin.
”En mitään”, sanoin. ”Minun on parasta lähteä.”
Käännyin ympäri, mutta Malaki harppoi luokseni pitkin askelin ja tarttui kädestäni. Vedin syvään henkeä ja käännyin katsomaan häneen. Mielessäni myllersi. Olinko minä rikkomassa Malakin perheen?
Malaki tutkaili ilmettäni ja vaikka yritin pitää sen kurissa, hän kääntyi katsomaan Deepakia.
”Mitä sanoit hänelle?” Malaki kuulosti ärtyneeltä, mutta ei vihaiselta.
”Totuuden”, Deepak vastasi uhmakkaasti. ”Hän houkuttelee sinut pois meidän luotamme. Hän rikkoo tasapainon.”
”Ei asiat ole niin yksinkertaisia, veli.”
”Et edes kiistä sitä!”
”Älä syyttele Mayaa”, Malaki tokaisi. ”Asiat muuttuvat. Et kai olettanut kaiken pysyvän ikuisesti samana?”
Deepak ei vastannut, mutta näin sen hänen ilmeestään: hän oli olettanut juuri sitä. Malaki taisi nähdä sen myös, koska hän päästi viimein irti kädestäni ja otti askeleen kohti Deepakia.
”Perhe on minulle kaikki kaikessa”, hän sanoi. ”Veli, älä unohda sitä.”
Sitten Malaki tarttui minua kädestä uudelleen ja lähti vetämään pois päin, kohti metsää. Vilkaisin taakseni ja näin Aramyan heiluttavan peräämme toisella kädellä ja pitelevän Deepakia kädestä toisella.
”Minne me menemme?” kysyin Malakilta.
”Metsään.”
”Miksi?”
”Jotta voit kertoa miksi tulit. Ei ole tapaistasi ilmestyä luokseni muulloin kuin aamunkoitteessa. Haluan tietää.”
Kiskaisin käteni irti Malakin otteesta ja pysähdyin. Olimme aivan metsän reunalla, puut ja puskat juuri ja juuri peittivät meidät. Malaki pysähtyi myös ja kääntyi katsomaan minua.
”Tulin, koska veljeni ehdottivat sitä.”
”Mitä?”
”He sanoivat olevansa meidän liittolaisia nyt”, kerroin. ”He lupasivat turvata selustani jos lähtisin kanssasi metsälle.” Malakin syy levisi hymyyn, mutta kohotin käteni ja jatkoin: ”Nyt en enää tiedä oliko se niin hyvä idea.”
”Totta kai se oli”, Malaki sanoi ja astui lähemmäksi. ”Me kaksi yhdessä olemme hyvä idea. Ei väliä mitä muut sanovat.”
Pelkäsin punastuvani, joten tönäisin kevyesti Malakia ja sanoin: ”Älä viitsi.”
Malaki tarttui kädestäni ja piteli sitä, katsoen minuun, suoraan minuun, eikä hänen poikamaisesta virnistyksestään ollut tietoakaan. ”Tarkoitin sitä.”
Tuijotimme toisiamme ja tuntui, kuin kaikki muut metsän äänet olisivat kaikonneet ympäriltämme, ja jäljelle jäi vain sydämen sykkeet. Malaki kumartui lähemmäksi, mutta minä vedin käteni hänen otteestaan ja käänsin katseeni pois. Lumous särkyi ja korviini tulvi metsän äänet sekä heimostamme kantautuva melu. Olimme edelleen pelottavan lähellä tiipejä.
”Mennään syvemmälle metsään”, sanoin katsomatta Malakiin. ”Jokaista minun opettamaani yrttiä ja kasvia kohtaan sinä kerrot minulle jotain, mitä minun tulee tietää metsästyksestä. Okei?”
”Okei.” Malakin ääni kuulosti oudolta. Oliko hän pettynyt, että olin vetäytynyt pois? Harmissaan, että olin särkenyt lumouksen ympäriltämme? En rohjennut katsoa häneen, en ollut valmis näkemään hänen ilmettään. Mutta sitten Malaki pukkasi minua kyynerpäällä, ja sanoi: ”Juostaan.”
Ja hän lähti juoksemaan. Tuijotin pienen hetken hänen loittonevaa selkäänsä ennen kuin pinkaisin itsekin vauhtiin. Me juoksimme niin kauan, että emme enää jaksaneet ja meidän oli pakko pysähtyä. Ajattelin onttoon puunrunkoon piilottamiani jousta ja nuolia, ja pohdin, koska Malaki antaisi minun käyttää niitä. Olinhan minä käyttänyt niitä jo ennenkin, mutta Malaki oli päättänyt, että en käyttäisi niitä ennen kuin hän toisin sanoisi. Minkä tavallaan ymmärsin, mutta kyllä se ärsytti. En ollut sentään aivan avuton, Malakin pitäisi antaa minulle enemmän tunnustusta.
”Aloitetaan”, Malaki sanoi hengästyneenä ja virnisti minulle, outo äänensävy tipotiessään. ”Minä opetan sinua, ja sinä minua. Sehän oli meidän sopimuksemme?”
Nyökkäsin ja soin hänelle hymyn. ”Niin.”
Juoksin minkä jaloistani pääsin. En siksi, että olisin halunnut, mutta koska tiesin, että mikäli en juoksisi, myöhästyisin iltarituaalista ja siitäkö vasta riita syntyisi. Saavuin kuin saavuinkin oikeaan rinkiin ajoissa, ja katselin ympärilleni. Pancho oli selin minuun, jutellen äitini kanssa. Yritin saada hengitykseni tasaantumaan. Minun täytyi rauhoittua, olla terävänä. En voinut kohdata Panchoa valmistautumattomana. Hän pelotti minua. Annoin katseeni kiertää heimolaisissa ja silloin näin Nakotan kävelevän kohti ystäviään, jotka istuivat jo ringissä.
Ajatus pälkähti päähäni tyhjästä, ja harpoin pitkin askelin Nakotan kiinni, tartuin häntä kädestä ja pysäytin hänet. Hän katsoi minuun närkästyneenä ja kiskaisi kätensä vapaaksi.
”Mitä sinä haluat?” hän kysyi. ”Luulin, että sovimme pysyvämme erossa toisistamme.”
”Tarvitsen apuasi”, kuiskasin.
Nakota kohotti kulmiaan ja tuhahti. ”Missähän asiassa?”
”Pancho. Hän on… sekaisin.” Vilkuilin ympärilleni. ”Hän pelottaa minua, Nakota. Enkä voi uskoa, että avaudun tästä sinulle, mutta tarvitsen apuasi. Hänet on saatava pois perästäni.”
”Mitä ihmettä sinä selität?”
”Pancho! Hän on pakkomielteinen!”
”Sinusta?”
”Niin!”
Nakota naurahti. ”Ettei olisi pissa kilahtanut päähän? Pancho on ihan normaali poika, joka elää siinä harhaluulossa, että sinä olet riiaamisen arvoinen. Hän tajuaa vielä, että olet typerä hupakko, ja etsii itselleen paremman naisen.”
”Nakota, oikeasti, en valehtele. Sinä et halua häntä, jos vain näkisit hänet sellaisena kuin hän oikeasti on–”
”Pää kiinni, neljännen ringin tyttö”, Nakota sihahti. ”Et tiedä mistä puhut.”
Tuijotin Nakotaa epäuskoisena ja pettyneenä itseeni. Miten hän ei voinut tajuta? Tiesin kyllä miten; hän oli rakastunut. Rakkaus tekee sokeaksi. Mutta miten minä olin voinut odottaa jotain muuta reaktiota hänestä? Vain koska olimme solmineet väliaikaisen rauhan? Joka taisi olla nyt menetetty. Miksi olin kuvitellut, että Nakota auttaisi minua Panchon suhteen. Miksi olin hetkeäkään kuvitellut, että minä ja Nakota voisimme olla muutakin kuin vihamiehiä?
”Sinä näet mitä haluat nähdä”, mutisin. ”Unohda koko asia.”
Jätin hänet ja lähdin marssimaan pois päin. Olin päättänyt jättää iltarituaalin väliin. Mitä sitten vaikka saisin äidin raivon niskaani? Koko heimon paheksunnan? En välittänyt. Äiti oli raivoissaan minulle jo valmiiksi ja iltarituaalin jälkeen me kävisimme epämiellyttävän keskustelun joka tapauksessa. Ei sillä ollut mitään väliä enää, että osallistuinko iltarituaaliin vai en.
”Minne sinä luulet meneväsi?”
Panchon ote kädestäni oli luja. Liian luja. Se sai minut henkäisemään kivusta.
”Päästä irti.” Ääneni oli vakaa, mutta minua pelotti. Todella paljon, vaikka tiesin, että ei Pancho voisi tehdä mitään siinä, kaikkien heimolaisten edessä.
”En.”
Ja silloin tajusin. Pancho ei ehkä voisi tehdä mitään kaikkien heimolaisten edessä, mutta minä voisin. Voisin riuhtaista itseni vapaaksi, ja kävellä pois, eikä Pancho voisi tehdä mitään, ellei halunnut todistajiksi teoilleen koko heimoa.
Joten minä tein juuri sen; kiskaisin käteni vapaaksi ja jatkoin kävelemistä.
”Minä sanoin, että minne sinä luulet meneväsi!” Pancho tiuskaisi kovaa, tarttui minua uudestaan kädestä ja kiskaisi lähelleen. Minua inhotti hänen ihonsa kosketus, ja tuijotin häneen vihaisena, yrittäen piilottaa pelkoni. Mutta sitten näin hänen ilmeensä, ja en voinut estää ääntäni vapisemasta, kun avasin suuni.
”Päästä irti, Pancho”, sanoin. ”Heimolaiset katsovat.”
Pancho hymyili lipevästi. ”Niin tekevät. Ja näetkö heidän ilmeensä?” Pancho kumartui lähemmäksi. ”He oikein odottavat, että opetan sinulle tapoja.”
Tuijotin häntä laajentunein silmin, kauhu ilmiselvänä kasvoillani. Vilkaisin heimolaisia. He tuijottivat meitä, mutta kukaan ei tehnyt elettäkään puuttuakseen tilanteeseen. Voi esi-isät, kuinka väärässä olin ollut luullessani, että heimolaisten läsnäolo estäisi Panchoa.
”Pancho, päästä irti tai huudan”, uhkasin, mutta Pancho vain nauroi.
”Mitä oletat sen hyödyttävän?” hän kumartui vieläkin lähemmäksi. ”He ovat kaikki samaa mieltä; sinut on opetettava heimon tavoille.”
Tavoittelin heimolaisten joukosta veljiäni ja isääni. Tarvitsin heidän apuaan, mutta heitä ei näkynyt missään. Perhettäni ei näkynyt missään. Ei äitiä, joka oli ollut paikalla vielä hetki sitten. Ei isää, Amy Jo’ta tai Pocataa. Kahlika ja Tarato olivat tipotiessään. Veljeni loistivat poissaolollaan.
”Missä perheeni on?” kysyin. ”Pancho, mitä sinä olet tehnyt?”
”Puhuin päällikön kanssa ja olimme samaa mieltä.”
”Samaa mieltä mistä?”
”Ja juttelin äitisi kanssa, joka myöskin oli yhtä mieltä kanssani”, Pancho jatkoi ikään kuin en olisi sanonut mitään.
Pyristelin minkä pystyin päästäkseni kauemmaksi Panchosta, mutta hänen otteensa oli luja. ”Mitä sinä teit, Pancho?”
”Perheesi on joella kylän vanhimman puhdistuksessa”, Pancho sanoi. ”Heistä poistetaan kaikki sinun tuottama negatiivinen energiasi.”
”Mitä sinä–”
”Päällikkö ja äitisi olivat yhtä mieltä kanssani”, hän jatkoi. ”Minä olen hyväksi sinulle, mutta se heilastelusi Vaeltajien kanssa on huonoksi Hengelle ja heimollemme. Niinpä sinä julistat seuraavassa täydenkuun puhdistautumisrituaalissa minut sielunkumppaniksesi ja muutat kanssani kolmanteen rinkiin meidän tiipiimme. Me aloitamme elämän yhdessä, Maya. Sinä ja minä.”
Tunsin, kuinka valahdin kalman kalpeaksi. ”Ei ikinä!”
Pancho hymyili, ja veti minut niin lähelle itseään, että pystyin tuntemaan hänen hengityksensä korvassani, kun hän kuiskasi: ”Mikäli et halua, että Vaeltaja-ystäväsi karkoitetaan, teet niin kuin sanoin.” Pancho astui askeleen taaemmas, ja päästi minusta irti. Hän puhui nyt normaaliin ääneen. ”Perheesi ei osallistu tämän illan rituaaliin. Heidät puhdistetaan ja sitten äitisi hakee sinut iltarituaalin jälkeen. Olet tarkkailussa täydenkuun puhdistautumisrituaaliin saakka, ja sen jälkeen olet minun. Älä tee mitään tyhmää, Maya.”
”Et sinä– Eihän–”, en löytänyt sanoja. Miten päällikkö, Pancho ja äiti muka voivat päättää elämästäni noin vain? Eiväthän he voi pakottaa minua aloittamaan elämän Panchon kanssa? Eiväthän? Anoin katseellani apua heimolaisilta, mutta jokainen, johon katseeni kohdistui, käänsi katseensa pois. Olin yksin.
”Oletko ymmärtänyt, Maya?” Pancho kysyi.
Nielaisin, pääni raksutti ylikierroksilla.
Oliko minulla vaihtoehtoja? Jos en suostu, päällikkö karkottaa Malakin ja hänen perheensä ja menetän Malakin. Mutta jos suostun Panchon vaatimukseen, menetän Malakin. Ajattelin tovin, että kertoisin Panchon uhkailusta Malakille heti kun mahdollista, mutta nopeasti tajusin, että en voisi tehdä sitä, koska sitten Malaki pyytäisi varmasti perhettään lähtemään, vaihtamaan paikkaa, jotta Pancholla ei olisi mitään, millä kiristää minua. Ja silloinkin menettäisin Malakin.
Mitä tahansa valitsenkaan, minä häviän.
”No?” Pancho hoputti.
”Olen ymmärtänyt”, mutisin hiljaa pidättäen kyyneleitä. En antaisi itseni itkeä Panchon takia. Hän ei ole ansainnut kyyneliäni. Pancho alkoi hymyilemään leveästi, ojensi minulle kätensä ja minä… minä tartuin siihen ja annoin vetää itseni rinkiin istumaan, alistuneena ja suruissani ja täydellisen yksin. Heimoni oli pettänyt minut.
Iltarituaalin jälkeen en saanut tilaisuutta hengähtää ja olla yksin, sillä Pancho piti kädestäni kiinni aina siihen hetkeen saakka, kun äitini tarttui käteeni ja lähti vetämään minua pois heimon luota ja kohti metsää. Seurasin häntä, valmiina riitaan ja helpottuneena siitä, että pääsin Panchon luota pois.
Äiti johdatti meidät syvälle metsään, missä kukaan ei kykenisi kuulemaan meitä. En tiennyt oliko se hyvä vai huono asia.
”Kuinka saatoit?” kysyin, kun äiti viimein pysähtyi ja päästi kädestäni irti. ”Kuinka saatoit noin vain antaa Panchon tehdä minulle niin? Uhkailla Vaeltajia? Kiristää minua? Miksi pakotat minut siihen elämään?”
”Amy Jo kertoi minulle kaiken sinusta ja pikku Vaeltaja-ystävästäsi”, äiti kivahti halveksuvasti. ”Minä tiedän–”
”Sinä et tiedä mitään!” huusin. ”Kerroin tämän jo isällekin, mutta sinä et ilmeisestikään ole vielä kuullut; Makitan täytyi levätä, joten hänen veljensä katsoi perääni sillä välin. En tiedä, mitä Amy Jo on sepittänyt, mutta tekisit oikein, jos joskus kyseenalaistaisit hänen sanansa!”
”Amy Jo vannoi sinun olevan ystäviä sen Vaeltaja-pojan kanssa!”
”Mihin hän perusti väitteensä?” kivahdin. ”Siihen, että näki kerran hänen tulevan tiipiini kun minä nukuin tiedottomana? Älä ole typerä, äiti.”
”Et puhu minulle tuollalailla!” Äiti ärähti, mutta sitten hiljaisuus laski päällemme ja tajusin, että olin saanut äidin epäröimään. Nyt täytyi valita sanat huolellisesti.
”Äiti”, aloitin. ”Ole kiltti ja puhu päällikölle sekä Pancholle. Älä pakota minua siihen elämään Panchon kanssa. Älä vedä viattomia tähän mukaan, etenkin kun ilman heitä minä olisin kuollut. Kai sen täytyy jotain merkitä, että Makita pelasti minut?” Vedin syvään henkeä. ”Minä seison tässä, edessäsi, ja vannon, että Amy Jo ymmärsi väärin suhteeni siihen Vaeltajaan. Minä en ole hänen ystävänsä.”
Omat sanani satuttivat minua, mutta tiesin, että se oli sanottava. Suuri valhe, joka saattaisi olla avuksi. Mitä oli yksi valhe lisää jo kertomieni joukkoon? Tiesin, että jos ikinä jäisin kiinni tästä valheesta, seuraukset pilaisivat elämäni. Mutta nyt, juuri tällä hetkellä, tuo valhe saattaisi pelastaa minut kurjalta elämältä.
”Vannotko sen?” äiti kysyi.
”Vannon”, sanoin ja rukoilin esi-isiltä mielessäni, että äiti ei pyytäisi vannomaan heidän kauttaan. ”Älä pakota minua tunnustamaan Panchoa sielunkumppanikseni. Minä pyydän, äiti.”
Äiti oli hiljaa pitkän aikaa, mutta kun hän lopulta puhui, hän katsoi minuun läpitunkevalla katseella.
”Hyvä on. Mutta! minä tarkkailen sinua erittäin tarkasti täydenkuun puhdistusrituaaliin saakka. Pidä sitä ikäänkuin koeaikana”, hän sanoi. ”Yksikin virhe, Maya, ja minä–”
”En tee virheitä”, kiirehdin sanomaan. ”En yhtäkään.” Lähetin kiitos-rukouksen esi-isille mielessäni ja hengitin syvään. ”Kiitos, äiti.”
Tiesin, että olin ollut onnekas. Keskustelumme olisi voinut äityä pahemmaksi. Se olisi voinut mennä aivan eri polkua; äiti ei olisi uskonut minua, tai hän ei olisi suostunut edes harkitsemaan peruvansa sopimusta Panchon ja päällikkömme kanssa, vedoten siihen, että olen ollut kauhea tytär viime aikoina. Uhmannut häntä, riidellyt hänen kanssaan, kadonnut pitkäksi aikaa selittämättömästi ja luistanut tehtävistäni. Tiesin, että olin suunnattoman onnekas, koska keskustelu ei ollut mennyt eri polkua pitkin. Olin päässyt helpolla. Äiti ei ollut hiillostanut minua vedoten menneisiin asioihin.
”Isäsi ja veljesi ovat vihaisia minulle”, äiti sanoi äkisti ja lähti kävelemään takaisinpäin.
”Miksi?” kysyin, vaikka melkein jo tiesin vastauksen.
”Koska tein päätöksen tulevaisuudestasi”, hän vastasi. ”He tulevat olemaan iloisia kuullessaan, että olen päättänyt antaa sinulle aikaa todistaa olevasi vapaan tahdon arvoinen täydenkuun puhdistautumisrituaaliin saakka. Mutta minä varoitan sinua, Maya. Yksikin virhe, ja sopimus Panchon ja päällikön kanssa tulee takaisin voimaan.”
Nielaisin, nyökkäsin ja kävelin pää painuksissa äidin takana.
Tiesin olleeni onnekas, mutta miksi minusta ei sitten tuntunut onnekkaalta?
Musta susi oli johtaja. Se tarkkaili laumaansa pihkan värisillä silmillään ja murisi. Minä tunsin murinan kurkussani, vaikka en ollut susi. Minä tarkkailin sivusta mustaa sutta, joka vartioi laumaansa, ja silti. Silti minä tunsin sen murinan kurkussani. Mullan pehmeyden kynsieni alla. Sieluni oli yhtä suden kanssa.
Valtaisa kotka lensi mustan suden ylitse ja heitti varjonsa sen ylle. Ulvontaa, joka kumpusi syvältä kurkusta ja minä tunsin sen kuinka susi valmistautui jättämään laumansa seuratakseen kotkaa. Tunsin, ja tiesin, että se oli suden kohtalo. Seurata kotkaa, jättää laumansa ja löytää uusi elämä. Miten pystyin tuntemaan sen kaiken? Miten pystyin tietämään sen kaiken?
Silloin susi pinkaisi juoksuun. Se loikki eteenpäin. Ulvontaa kuului sen takaa, mutta me emme siitä piitanneet. Tuuli piiskasi meitä, ja niitty jolla juoksimme katosi altamme. Me lensimme kotkan tavoin eteenpäin. Tunsin kaiken mitä susikin tunsi. Sen onnen. Sen tyytyväisyyden valintaansa seurata kotkaa.
Musta susi ulvoi ja kotka vastasi.
Edessä näkyi jyrkänne, kotka pudotti korkeuttaan ja susi nopeutti vauhtiaan. Ja sitten susi loikkasi. Hetken, pienen hetken, tunsin, kuinka tuuli kannatteli sutta, kannatteli minua. Olimme samalla korkeudella kotkan kanssa. Sama päämäärä. Sama suunta. Sama hetki ja sama paikka.
Hetken, pienen hetken, musta susi lensi yhdessä kotkan kanssa.
Heräsin henkeä haukkoen, ja yritin nähdä pimeässä ympärilleni. En minä tietenkään mitään nähnyt, mutta tunsin. Tunsin edelleen uneni vartalossani. Miltä oli tuntunut lentää. Mutta tunsin myös Pocatan painautuneena kylkeeni ja se veti minut lopullisesti ulos unestani. Pyyhin silmiäni, irrottauduin Pocatasta ja kuulostelin tiipissämme.
Kaikki muut nukkuivat sikeästi.
Nousin ylös ja hiivin ulos tiipistä. Kuu ja tähdet valaisivat yötä, kun minä suuntasin kulkuni joelle. Avonaiset hiukseni hulmusivat yön tuulessa. Saavuin joelle, istuin sen pientareelle ja ristin jalkani. Tuijotin kauas joen toiselle puolelle ja annoin ajatuksieni palata takaisin uneen.
En ymmärtänyt sitä, en osannut tulkita unia. Shamaanina Makita varmasti osaisi, mutta en kehdannut kysyä häneltä, en kehdannut kertoa hänelle unestani. Se vaikutti niin typerältä nyt kun sitä ajatteli jälkeenpäin. Lentävä susi? Naurahdin.
”Miten me aina osaammekaan eksyä samaan paikkaan?”
Tunnistin Malakin äänen välittömästi, ja hymynkare levisi huulilleni jo ennen kuin hän istuutui viereeni ja otti kädestäni kiinni. Ilon tunnetta ei vain kauaa kestänyt, sillä muistin nopeasti illan aikana käymäni keskustelut Panchon ja äidin kanssa. Tein nopean päätöksen ja irrotin Malakin käden omastani.
”Mitä nyt?” hän kysyi.
”Me emme voi nähdä toisiamme vähään aikaan”, töksäytin ulos tönkösti.
Malaki katsoi minuun, mutta minä käänsin katseeni pois. En halunnut nähdä hänen ilmettään.
”Kuinka pitkään aikaan?”
”Kunnes seuraava täydenkuun puhdistautumisrituaali on ohitse.”
”Hyvä on.”
Minun oli pakko kääntyä katsomaan Malakia. ”Hyvä on? Hyväksyt sen noin vain?”
Malaki kohautti harteitaan. ”Sinulla on varmasti syysi.”
”Niin on.” Vedin syvään henkeä. ”Jos minä teen yhdenkin virheen ennen seuraavaa täydenkuun puhdistautumisrituaalia, äitini ja päällikköni pakottavat minut julistamaan Panchon sielunkumppanikseni ja muuttamaan kolmanteen rinkiin hänen kanssaan.”
Hiljaisuus joka seurasi sanojani ei kestänyt pitkään.
”Ymmärrän”, Malaki sanoi hiljaa, mutta pystyin nähdä, että hän kiristeli hampaitaan. ”Miten he pystyvät pakottamaan sinut siihen?”
Epäröin piirun verran liian kauan ennen kuin sanoin: ”Heillä on keinonsa”, koska Malaki kurtisti kulmiaan ja nojautui kauemmaksi minusta.
”He kiristävät sinua minulla, vai mitä?”
”Olet liian tarkkanäköinen”, mutisin.
”Maya!”
”Kyllä”, sanoin luovuttaneella äänellä. ”Jos teen yhdenkin virheen, minun on aloitettava elämä Panchon kanssa. Jos en suostu siihen, päällikkömme karkoittaa perheesi.”
”Me, perheeni ja minä, voisimme vain lähteä”, Malaki sanoi hiljaa. ”Silloin sinua ei voisi kiristää millään.”
”Mutta silloin minä menettäisin sinut”, sanoin aivan yhtä hiljaa. Kurotin kohti Malakin kättä, tartuin siitä kiinni ja hymyilin hänelle surullisesti. ”Pidetään etäisyyttä puhdistautumisrituaaliin saakka. Se on ainoa keino.”
Hiljaisuus venyi ja venyi, mutta tuskin huomasin sitä. Malaki tuijotti minua syvälle silmiini, puristi kättäni ja päästi sitten irti, nousten ylös.
”Hyvä on”, Malaki sanoi, vilkaisi minua ja lähti kävelemään pois. ”Tiedät mistä minut löytää, kun haluat taas harjoitella.”
Katselin hänen loittonevaa selkäänsä ja tunsin piston sydämessäni. En tulisi näkemään Malakia hetkeen. Me emme harjoittelisi joka aamu yhdessä. Nauraisi ja vitsailisi. Se satutti. Ja harmitti.
Mutta tiesin, että meillä ei ollut muita vaihtoehtoja. Tiesin myös, että Malaki tiesi sen. Hän ei ollut vihainen minulle. Hän oli vihainen heimollemme. Voimakas tunne valtasi minut, tunne siitä, että en halunnut meidän erkanevan näin.
”Malaki!”
Hän pysähtyi ja kääntyi juuri sopivasti kun heittäydyin hänen kaulaansa. Käteni oli kiedottu niin tiukasti Malakin ympärille, että hetken pohdin saisiko hän henkeä ollenkaan, mutta sitten hän kietoi omat kätensä ympärilleni ja rutisti minua. Halasimme pitkään, ja lopulta vetäydyin taaemmas, katsoin Malakiin ja hymyilin.
”Nähdään, Malaki.”
”Nähdään, Maya”, hän vastasi hymyillen yhtälailla, ja päästi minusta irti. Tällä kertaa annoin hänen kävellä pois ja kadota näkyvistä. Oloni oli kevyempi. Olin tyytyväinen päätökseeni, että en ollut kertonut Malakille sitä miten kukaan heimolaisista ei ollut puolustanut minua Pancholta iltarituaalissa, koska sitä kiukkua, mikä siitä olisi syntynyt heimoani kohtaan hänessä, en olisi enää pystynyt sammuttamaan pelkällä halauksella.
Palasin joen pientareelle ja upotin varpaani kylmään veteen. Haukoin hetken henkeäni, mutta varpaani tottuivat nopeasti kylmään, ja rentouduin. Mieleni palasi takaisin siihen uneen, joka oli herättänyt minut. Takaisin siihen tunteeseen; miltä oli tuntunut ottaa se askel uuteen elämään, tehdä valinta, lähteä, juosta ja lentää.
Olin niin syvällä ajatuksissani, että en huomannut aamun jo alkaneen valjeta, ennen kuin ensimmäinen heimolainen ilmestyi joelle juomaan. Se havahdutti minut ja lähdin kiireesti juoksemaan takaisin tiipiillemme, varpaat tunnottomana. Rukoilin, että perheeni ei olisi vielä hereillä. Miten selittäisin tuloni muuten? Uskoisiko äiti minua, jos sanoisin, että olin istunut auringon nousuun saakka joen törmällä ajattelemassa lentämistä? Ei tietenkään uskoisi.
Työnsin pääni sisälle tiipiin ja näin, että he kaikki olivat edelleen sikeässä unessa. Hiivin varpaisiltani minun ja Pocatan taljalle, pistin maata siihen ja hetken kuluttua tunsin, kuinka Pocata tuhisi jotain ja käpertyi sitten kylkeäni vasten.
”Missä olit?” Pocata mutisi uneliaana.
”Shh”, hyssyttelin. ”Kävin vain juomassa.”
Pocata ei vastannut enää mitään, vaan vaipui takaisin uneen ja vaikka kuinka yritin, en saanut enää nukutuksi, mutta koska en voinut mennä Malakin kanssa metsälle, ei minulle jäänyt muitakaan vaihtoehtoja, kuin maata Pocatan vierellä, tuijottaa ympärilleni auringon valaistessa tiipiin oviaukosta sisälle ja odottaa, että muut heräisivät.
Ajatus hiipi päähäni vaivihkaa ja sai ahdistavan tunteen leviämään rintaani.
Mitä minä tekisin kaikki aamupäivät ilman minun ja Malakin yhteisiä metsäretkiä? Lajittelen yrttejä? Olen Amy Jo’n kanssa? Päähäni putkahti monen monta vaihtoehtoa, eikä yksikään niistä houkutellut minua yhtään.
Keskity, Maya, hoin itselleni. Vain puhdistautumisrituaaliin saakka. Sen jälkeen pääsisin taas harjoittelemaan Malakin kanssa.
Muistelin taivaalla yöllä näkemääni kuuta ja tiesin, että edessä olisi monen monta hidasta ja pitkää päivää, ennen kuin koeaikani olisi ohi. Mutta olin päättänyt selvitä noista päivistä, sillä en ikinä suostuisi jakamaan elämääni ja sieluani Panchon kanssa. En ikinä.
”Mitä? Sehän on juuri samanlainen kuin ne aiemmat joita me söimme!” Malaki älähti närkästyneenä, mutta veti kätensä pois joka tapauksessa. ”Tämä on paljon vaikeampaa, kuin mitä kuvittelin.”
”Et keskity”, huomautin.
”Se taas johtuu siitä, että tämä on niin tylsää”, Malaki valitti.
Pyörittelin silmiäni. ”Tiedän, mutta itse halusit tätä.”
Aurinko oli jo korkealla. Olin päättänyt opettaa Malakille ensimmäiseksi syötävät marjat, mutta jotenkin poika onnistui aina poimimaan myrkylliset marjat. Hän ei kiinnittänyt huomiota pieniin yksityiskohtiin, mikä oli tärkeää marjojen poiminnassa, joten emme päässeet puusta pitkälle, vaikka olimme kykkineet metsässä aamuhämärästä asti.
Olimme jutelleet lähinnä erilaisista marjoista, ja vaikka mieleni perukoilla ajattelin, että minun pitäisi ottaa puheeksi se, kuinka Makita on saanut arvostusta heimon keskuudessa, en jostain syystä saanut aikaiseksi sitä. Hoin vain itselleni, että myöhemmin. Ehkä pelkäsin Malakin reaktiota, hänhän oli jo kerran hiiltynyt, kun olin ottanut puheeksi asian.
Mieltäni painoi myös se, että en ollut nähnyt äitiäni sen jälkeen, kun Amy Jo oli rynnännyt takaisin hänen luokseen ja todennäköisesti kertonut hänelle, että Malaki oli viettänyt yöt kanssani minun ollessani sairas. Olin vältellyt äitiä, ja mennyt Kahlikan luokse yöksi viime yönä, ja sitten aamun sarastaessa hiippaillut metsään tapaamaan Malakia.
”Onko kaikki hyvin?”
Hätkähdin, ja katsoin Malakiin. ”Joo. Mietin vain asioita.”
”Mitä asioita?”
”Äitiäni”, myönsin. ”Ja...”
”Ja?”
”No… perheeni ja aika varmasti iso osa muista heimolaisista pitää Makitaa heimomme shamaanina. Hän sai välittömän kunnioituksen heimoltamme pelastettuaan minut”, selitin. ”Tiedän, se on naurettavaa, että he eivät kunnioita muita automaattisesti ihmisinä, mutta kuitenkin. Ja tiedän, että teistä kukaan ei kaipaa heimomme hyväksyntää tai titteleitä, mutta ajattelin vain kertoa.”
Malaki oli pitkään hiljaa, ja hänen ilmeensä muuttui. Hän ei enää hymyillyt, hän näytti pikemminkin surulliselta. Ennen kuin kerkesin kysymään häneltä, oliko hän kunnossa, Malaki avasi suunsa.
”Kun Makita tajuaa, että hänet halutaan heimonne shamaaniksi, hän varmasti ehdottaa, että jatkaisimme matkaamme”, Malaki sanoi hiljaa, ja vältteli katsomasta minua silmiin.
Tuntui, kuin olisin pudonnut jääkylmään jokeen. Koko vartaloani kylmäsi ja sydämeni jätti yhden lyönnin välistä.
”Jatkaa matkaa?” sain hädin tuskin soperrettua ulos. Malaki vihdoin käänsi katseensa silmiini. Nielaisin, suuni tuntui kuivalta. ”Luuletko, että… että te lähdette pois?”
Malaki nyökkäsi. ”Tämä on tapahtunut ennenkin. Pysyttelimme kerran melkein kaksi kuun kiertoa erään heimon luona, ja juuri kun he alkoivat pitämään meitä ominaan, Makita halusi lähteä.”
”Makitako siitä päättää?” kysyin. En tarkoittanut kuulostaa niin kärkkäältä, mutta en voinut itselleni mitään. Se kuulosti epäreilulta. Eikö lähtemisen tai jäämisen pitäisi olla yhteinen päätös? Niin ainakin kuvittelin itse sen, mutta enhän voinut tietää, miten Vaeltajat asiat hoitivat.
”Hänellä on vahva yhteys Henkeen”, Malaki sanoi olkiaan kohauttaen. ”Hän ymmärtää esi-isiä.”
”En halua, että te lähdette”, sanoin hiljaa.
Malaki pukkasi minua kyynerpäällään ja hymyili. ”Emme me vielä ole minnekään menossa.”
Hymyilin takaisin, vaikkakin olin aika varma, ettei hymyni ulottunut aivan täysin silmiini asti, mutta Malaki ei valittanut. Käänsin katseeni takaisin marjapuskiin ja sitten uudelleen Malakiin.
”Jatketaanko?”
Hän nyökkäsi, ja niin me jatkoimme marjojen parissa ahertamista. Kättäni ei särkenyt enää juuri lainkaan, iho vain kiristi vähän ja ajoittain kättä jomotti, jos käytin sitä liikaa. Malaki oli ollut oikeassa ehdottaessaan, että pysyttelisimme marjoissa, kasveissa ja yrteissä jonkin aikaa, ennen kuin jatkaisimme metsästämisen harjoittelua.
Olimme juuri remahtaneet nauruun, koska Malaki oli irvistänyt maistettuaan pahan makuista marjaa, kun kuulimme katkeavien oksien ääniä, ja ennen kuin kerkesimme mitään tekemään, Makaio ja Domonko ilmestyivät hevostensa selässä suoraan eteemme.
”Jahas”, sanoi Makaio.
”Ajattelimmekin, että se oli sinun nauruasi, Maya”, sanoi Domonko.
Syvä hiljaisuus laskeutui välillemme heidän katseidensa pomppiessa minun ja Malakin välillä, ja minun ja Malakin tuijottaessa heitä, edelleen lievästi järkyttyneinä heidän äkillisestä ilmestymisestään.
”No, Maya”, Makaio sanoi leveästi hymyillen. ”Etkö aio esitellä meitä ystävällesi?”
Pienen ohikiitävän hetken harkitsin heille valehtelemista, mutta sitten tajusin, että se olisi turhaa, koska he eivät todellakaan uskoisi minua, enkä halunnut valehdella heille. Luotin Makaioon ja Domonkoon. Ja enkös ollut suunnitellut kertovani heille myöhemmin? Ehkä tämä ei ollut niin paljon myöhemmin, kuin mitä olin ajatellut, mutta se sai luvan kelvata.
”Tässä on Malaki”, sanoin ja käännyin katsomaan Malakia, hymyillen. ”Hän opettaa minulle metsästystä ja minä opetan hänelle kaiken mitä tiedän marjoista, yrteistä ja kasveista.”
Malakin kasvoille levisi hämmentynyt hymy ja hän katsoi minuun kysyvästi. En ollut yhtään ihmeissäni, että Malaki oli niin yllättynyt sanoistani. Tiesin hänen olevan. Olin pitänyt hänet salassa jo jonkin aikaa, joten kaipa hän oli alkanut kuvittelemaan, että en ikinä uskaltaisi paljastaa kenellekään, että tunnen Vaeltaja-pojan. Mutta se tuntui hyvältä, kertoa totuus.
”Malaki”, sanoin, ”tässä ovat veljeni Makaio ja Domonko.”
Malaki nyökkäsi ja Makaio ja Domonko laskeutuivat hevostensa selistä alas. He kättelivät vuorollaan Malakia.
”Olen kuullut teistä”, Malaki sanoi, ”mutta en tiennyt, että olitte Mayan veljiä. Teillä on kuulemma hyvä yhteys eläimiin.”
”Pitää paikkansa”, Makaio totesi, mutta ei kerskailevaan sävyyn. Hän vain totesi asian niin kuin se oli.
”Mekin olemme kuulleet sinusta, Vaeltaja”, Domonko sanoi, mutta ei ilkeään sävyyn. Hän vain ilmaisi tietävänsä, kuka Malaki oli.
Minä ja Malaki vaihdoimme hölmistyneitä katseita.
”Mistä?” kysyimme yhteen ääneen.
”Et tule pitämään tästä”, Domonko varoitti minuun katsoen.
”Kakistakaa ulos!” kehotin kärsimättömänä.
”Olimme aamulla Kahlikan luona”, Makaio selitti. ”Sen jälkeen, kun sinä olit kuulemma luikahtanut tiehesi, ennen kuin Kahlika tai Tarato heräsivät.”
”Juttelimme Kahlikan kanssa juuri hänen yllätyksestään”, Domonko jatkoi Makaion selitystä, ”kun äiti ilmestyi Amy Jo kintereillään paikalle, kiukkuisena kuin ampiainen.”
”Voi ei”, mutisin. ”Amy Jo kertoi hänelle, että Malaki oli yön kanssani kun olin kipeä, eikö kertonutkin?”
Makaio ja Domonko nyökkäsivät kuin toistensa peilikuvina.
”Äiti alkoi kärttämään, että missä sinä olit, kun et yöksi tiipillekään mennyt. Kun sanoimme, että olit lähtenyt aamulla, äiti suuttui toden teolla. Hän alkoi puhumaan sinusta ja ’Vaeltaja-pojasta’ ja...”
”Ja?” Sydämeni takoi kuin hevosen kaviot sen laukatessa niityllä.
Domonko huokaisi. ”Hän sanoi paljon ilkeitä asioita, Maya. Ette te halua kuulla niitä.”
Vilkaisin Malakiin nopeasti ennen kuin vastasin: ”Niin, taidatte olla oikeassa.”
”Joten”, Makaio sanoi, ”kun palaat kotiin, varaudu riitaan äidin kanssa.”
”Kiitos varoituksesta”, totesin kuivasti. Kotiin paluu ei kuulostanut yhtään houkuttelevalta. Halusin jäädä metsään ikuisiksi ajoiksi. Ehkä tekisinkin sen. En palaisi tiipillemme enää koskaan, ja eläisin vain vapaana metsässä.
”Mayan pitäisi varmaan palata”, Malaki sanoi äkisti viereltäni. Käännyimme kaikki yksissä tuumin katsomaan Malakia hämmentyneinä. Hän kohautti olkiaan ja hymyili vinosti. ”Aurinko on korkealla. On ruoka-aika, ja et varmaan halua jäädä siitä paitsi. Pelkillä marjoilla ei pitkälle jaksa.”
Läpsäisin otsaani. ”Minä unohdin.”
”Hyvä, että toinen meistä osaa käyttää aivojaan”, Malaki kiusoitteli ja pukkasi minua kylkeen.
Suustani karkasi tyttömäinen hihitys ennen kuin kerkesin estämään sitä, ja punastuin samantien. Korviani kuumotti ja käännyin katsomaan veljiäni, ettei minun tarvitsisi kohdata Malakin huvittunutta katsetta.
”Viettekö minut takaisin?” kysyin heiltä, hyläten typerän ideani olla ikinä palaamatta takaisin. He pomppasivat yhdellä sujuvalla liikkeellä hevostensa selkiin ja nyökkäsivät. Käännyin Malakin puoleen, punastus lieventyneenä. ”Nähdään myöhemmin.”
”Heippa, Maya”, Malaki sanoi pehmeästi ja hymyili. Hymyilin takaisin, kävelin sitten Domonkon luokse, ja tartuin hänen ojennettuun käteensä. Veljeni kiskaisi minut hevosensa selkään yhdellä rajulla nykäisyllä, ja sitten matkasimmekin jo takaisinpäin.
Kun olimme jo kaukana Malakista, veljeni alkoivat nauraa hykertämään. Kurtistin kulmiani ja katsoin heitä vuoron perään.
”Mikä on niin hauskaa?” kysyin.
”Sinun hihityksesi”, Makaio sanoi, ja sitten hän imitoi noloa tyttömäistä hihitystäni, joka minulta oli vahingossa karannut.
”Äh, pää kiinni”, sanoin nolona.
”Älä nyt, Maya”, Domonko sanoi ja taputti käsiäni, jotka olin kietonut hänen ympärilleen. ”On söpöä, että tykkäät siitä pojasta.”
”En minä–”, aloitin närkästyneenä, mutta sitten tajusin; tykkäsinhän minä Malakista, ja olin silti taas ollut aikeissa valehdella. Ehkä olin niin tottunut siihen valehdeltuani äidille kaikki nämä päivät, mutta pelottavalta se ainakin tuntui: että valehtelu tuli niin automaattisesti. Huokaisin. ”Niin. Minä tosiaankin tykkään Malakista.”
”Tiedetään”, Makaio sanoi huvittuneena. ”Ei sitä voi olla huomaamatta.”
”Äidin olisi parasta olla huomaamatta”, mutisin hiljaa, mutta veljeni kuulivat sen.
”Niin”, he totesivat ja Domonko huokaisi. ”Äiti on todella tarkkanäköinen. Oletko jo keksinyt, kuinka olla ovelampi kuin hän ja Pancho? Kuinka aiot pelata heidän peliään? Oletko keksinyt?”
”En”, myönsin, ”mutta kyllä minä jotain keksin.”
”Sinuna kiirehtisin”, Makaio sanoi. ”Rakastan äitiämme, mutta esi-isät tietää, hänellä on paha tapa olla katsomatta nenäänsä pidemmälle.”
”Olet oikeassa, veli”, Domonko sanoi nyökäten.
Hiljaisuus lankesi yllemme, mutta se ei haitannut ketään meistä, koska pian saavuimme viidennen ringin laitamille, ja minä liu’uin alas Domonkon hevosen selästä.
”Kävelen tiipillemme tästä”, sanoin. ”Teidän pitää kiirehtiä omaan rinkiinne.”
”Meistä tykätään, kukaan ei välitä, vaikka tulisimme myöhässä”, Domonko huomautti.
”Samaa ei voi sanoa sinusta”, Makaio sanoi ja virnisti. ”Älä ikinä muutu, sisko.”
Hymyilin heille, heilautin kättäni ja lähdin sitten kävelemään kohti neljättä rinkiä. Kävelin mahdollisimman hitaasti, jotta minulla olisi mahdollisimman paljon aikaa koota ajatukseni ja päättää, mitä sanoa äidille. Totuuden, osan totuudesta vai kokonaan uusi valhe? Huokaisin. Tätä menoa en pystyisi mitenkään pysymään perillä kaikista valheista mitä olin kertonut äidilleni.
Saavuin tiipillemme, mutta se oli tyhjä. Ihmettelin asiaa tovin, ennen kuin tajusin, että kaikki olivat todennäköisesti kokoontuneet syömään. Se antoi minulle turvan tunnetta; äiti ei alkaisi huutamaan minulle kaikkien edessä. Hän ei kehtaisi. Huutaminen tulisi sitten, kun olisimme kahdestaan eli oletin armon aikaa olevan iltaan asti.
Suuntasin kulkuni pois päin tiipiltämme ja talsin eteenpäin raskain askelin. Ei mennyt kauaa, kun näin edessäni paljon neljännen ringin heimolaisia kerääntyneenä yhteen, syömässä. Lyhyt ja pyöreä vanha nainen oli jakamassa ruokaa, ja kun hän äkkäsi minut odottamassa kulhoa, hänen ilmeensä muuttui huomattavasti. Se ei enää ollut huolettoman ystävällinen. Se oli kohteliaan viileä. Hän katsoi minuun kulmat koholla ja ojensi kulhon täynnä ruokaa. Otin sen vastaan, mutta hän ei päästänytkään irti. Katsoin kulhoa, sitten naista ja nykäisin kulhoa kevyesti.
Nainen ei päästänyt irti.
”Äitisi etsi sinua”, hän totesi. Hänellä oli raakkuva, epämiellyttävä ääni, joka nostatti niskakarvani pystyyn.
”Okei”, vastasin, ja nykäisin kulhoa uudelleen. En tahtonut olla epäystävällinen, mutta minun alkoi olla todella nälkä. ”Saisinko kulhoni?”
”Sinun tulisi kunnioittaa äitiäsi enemmän”, hän sanoi, pitäen edelleen kulhosta kiinni. ”Ei juoksennella ties missä kertomatta hänelle niin, että hän huolestuu.”
Kurtistin kulmiani ja kiskaisin kulhon naiselta. Tunsin kuinka aloin ärsyyntymään toden teolla.
”Asiani eivät kuulu sinulle”, totesin, jätin huomiotta hänen närkästyneen ilmeensä ja lähdin kävelemään pois. Hain katseellani perhettäni, ja hetken etsittyäni näin viimein Pocatan.
Hän oli isäni, äitini ja Amy Jo’n seurassa, kuten olin odottanutkin. Pocata pisti silmääni ensimmäisenä syystä: hän istui isän harteilla. Nähdessään minut siskoni alkoi huitomaan villisti käsillään ja huutamaan nimeäni. Heilutin takaisin ja katsoin kuinka isäni nosti Pocatan alas harteiltaan ja siskoni lähti juoksemaan minua kohti. Kaappasin Pocatan syliini yhdellä kädellä ja halasin häntä tiukasti, yrittäen olla kaatamatta ruokaani ympäri maata.
”Äiti on todella vihainen”, Pocata kuiskasi korvaani.
Hymyni hyytyi, mutta rutistin Pocataa hellästi vielä kerran ja päästin sitten irti. Me kävelimme äidin, isän ja Amy Jo’n luokse.
”Missä olet ollut?”
”Metsässä”, vastasin äidilleni ja katsoin häneen. ”Rukoilemassa.”
Sanoin sen ennen kuin kerkesin edes harkitsemaan. Siinä se sitten tuli, taas yksi valhe. Vilkaisin isääni, mutta hän vain hymyili surullisesti ja nosti Pocatan syliinsä.
”Olen etsinyt sinua”, äiti totesi, hänen kylmä katseensa tarkkaillen minua, ottaen huomioon jokaisen liikkeeni. Pidin katseeni vakaasti hänessä ja yritin olla puristamatta kulhoa liian voimakkaasti.
”Näin kuulin. Juttelemmekko illalla?”
”Kyllä”, äiti sanoi viileästi. ”Iltarituaalin jälkeen.”
Nyökkäsin, ja käänsin selkäni äidilleni. Olin yllättynyt kuinka rauhallisesti olimme kyenneet keskustelemaan, vaikka ei olisi pitänyt; äiti ei ikinä menettäisi kontrollia väkijoukon keskellä, hän ei ikinä antaisi maineensa tahriintua takiani. Olin varma, että keskustelumme ei olisi yhtä rauhallinen illalla kuin mitä se nyt oli ollut. Pystyin aistimaan vihan, joka kuohusi äidin sisällä. Makaio ja Domonko olivat oikeassa.
Minun tuli varautua riitaan.
Lajittelin yrttejä vapaasta tahdostani tiipimme edessä, kun isä käveli luokseni ja ojensi minulle kätensä. ”Maya, lähde kanssani juottamaan Kami.”
Katsahdin isän ojennettua kättä. Olin jo aikeissa kysyä, että miksi hän kaipasi minun apuani niin yksinkertaisessa asiassa, kun hän oli täysin kykenevä tekemään sen yksin, mutta sitten näin isän ilmeen ja tajusin, että ei hän apuani kaivannut – hän halusi puhua kanssani kahden kesken. Tartuin hänen käteensä ja annoin isän vetää minut jaloilleni.
Kävelimme hiljaisuuden vallitessa Kamin luokse, otimme sen mukaamme ja suuntasimme kulkumme kohti jokea. Aluksi hiljaisuus tuntui piinaavalta, ja odotin koko ajan jännittyneenä mitä isä sanoisi, kun hän lopulta avaisi suunsa, mutta sitten hiljaisuus muuttui. Siitä tuli rauhallinen, lempeä. Tuntui hyvältä vain olla isän seurassa, emme olleet nähneet paljoa viime aikoina, paljon vähemmän, kuin ennen.
”Tämä sota äitisi ja sinun välillä”, isä aloitti viimein, rikkoen hiljaisuuden ja saaden sydämeni jättämään ensin lyönnin välistä ja sitten alkavan hakkaamaan kuin laukkaavan hevosen kaviot maata. ”Se on muuttumassa liian todelliseksi. Liian voimakkaaksi. Se ei ole enää pientä eripuraa. Se vaikuttaa jo koko perheeseen.”
”Minä olin vain Kahlikan luona yötä”, sanoin hiljaa. En halunnut valehdella isälle, mutta en tiennyt mitä muutakaan tehdä.
”Tiedät, että kyse ei ole siitä.”
”Hän on vihainen, koska Malaki vietti yön kanssani kun olin sairas.”
Isä nyökkäsi ja saavuimme hiljaisuuden vallitessa joen rannalle. Kamin juodessa isä kääntyi puoleeni.
”Sekö on sen Vaeltaja-pojan nimi? Malaki?”
Nyökkäsin. ”Niin.”
”Amy Jo näki hänen menevän luoksesi kerran, kun olit sairas, mutta äitisi uskoo, että niin kävi useammin kuin kerran”, isä paljasti.
Nipistin huuleni yhteen ja vedin henkeä nenän kautta. Mikä oli isän pointti? Oliko tämä se hetki, kun minun täytyisi valehdella hänelle?
”Maya… mikä on suhteesi siihen poikaan?”
Hengitin hitaasti ulospäin. Halusin kertoa isälleni saman minkä olin kertonut veljilleni, että tykkäsin Malakista. Mutta en uskaltanut. En siksi, ettenkö olisi luottanut isääni. Minä luotin ja olin varma, että hän ei suuttuisi tai sanoisi, että tunteeni olivat väärin.
En uskaltanut, koska tiesin, että isä sanoisi juuri sen minkä itsekin tiesin sisimmässäni, enkä ollut valmis kuulemaan sitä, en häneltä; sillä minulla ja Malakilla ei ole tulevaisuutta niin kauan kuin haluan, että minulla on äiti. Yhteinen tulevaisuus Malakin kanssa tarkoittaisi tulevaisuutta ilman äitiä, koska totuus oli karu, mutta selkeä… äiti ei tulisi ikinä antamaan siunaustaan meille. Äiti ennemmin luopuisi minusta, kuin ottaisi Malakin perheenjäseneksi.
Joten tein sen, mitä oli tehtävä.
”Ei minulla ole suhdetta häneen”, valehtelin. ”Makitan piti saada levätä, joten hänen levätessään hänen veljensä Malaki vahti minua, valmiina hälyttämään Makitan mikäli tilassani tapahtuisi muutosta huonompaan.”
Isä katsoi minuun pitkän aikaa, ja niin paljon kuin halusinkin kääntää katseeni pois, en tehnyt sitä. Pidin katseeni isässä, purin hampaita yhteen ja nostin leukani ylös.
”Hyvä on”, isä viimein sanoi, mutta minun korvaani hän kuulosti pettyneeltä. ”Jos niin sanot.” Isä taputti Kamin kaulaa ja veti sen lempeästi mukaansa lähtiessään kävelemään takaisinpäin. ”Tee minulle palvelus, Maya.”
”Mitä tahansa, isä.”
”Kun keskustelet äitisi kanssa, tehkää se metsässä”, hän sanoi katsomatta minuun. ”En halua Pocatan tai Amy Jo’n heräävän riitelyynne.”
Oli surullista, että jopa isäni odotti minun ja äidin riitelevän sen sijaan, että olisimme käyneet rauhallisen keskustelun niin kuin kaksi aikuista. Riiputin päätäni enkä lähtenyt isän perään hänen kadotessaan näkyvistä Kamin kanssa. Annoin heidän mennä ja jäin itse joen pientareelle vellomaan itsesäälissä, jonka isän pettynyt äänensävy oli saanut aikaan.
Siitä Makaio ja Domonko löysivät minut myöhemmin. He istuutuivat viereeni sanaa sanomatta ja katselimme kaikki joen toiselle puolelle, suurelle aukealle, jonka toisessa päässä pystyi juuri ja juuri erottamaan alkavan metsän. Meidän heimostamme ei kukaan ollut tutkinut sitä puolta joesta ikinä. Me olimme aina pysyneet omalla puolellamme, rohkenematta ylittämään jokea. Osoitin kauas kaukaisuuteen ja mutisin hiljaa: ”Jos joskus karkaisin, tuonne minä lähtisin.”
”Ja me kertoisimme kaikille, että lähdit tuonne”, Makaio sanoi, osoittaen vastakkaiseen suuntaan selkämme taakse. ”Antaisimme sinulle hyvän etumatkan, ennen kuin heimolaiset lähtisivät perääsi ja raahaisivat sinut takaisin.”
Hymähdin ja vilkaisin Makaio ja Domonkoa. ”Äiti ei määrännyt minulle mitään tekemistä tänään. Hän taitaa todellakin valmistautua suureen riitaan.”
”Mitä siis ajattelin tehdä tänä aikana ennen iltarituaalia?” Domonko kysyi, katsoen minua kulmiensa alta.
”En tiedä. Kai minä vain istun tässä ja odotan.”
”Tai voisit mennä metsään ja tehdä jotain hyödyllistä”, Domonko ehdotti.
”Jonkun kanssa, jonka seurasta pidät”, Makaio lisäsi.
Tuijotin kumpaistakin vuoron perään ja sitten tajusin, mitä he ajoivat takaa.
”Haluatteko te, että lähden metsälle Malakin kanssa?” kysyin ällistyneenä.
”Se mitä teette, on hyväksi teille molemmille”, Makaio sanoi. ”Joten mene, ja hae Malaki mukaasi.”
”Mutta äiti–”
”Me turvaamme selustasi”, Domonko lupasi. ”Me olemme teidän liittolaisia, ette ole enää yksin.”
Nielaisin palan kurkustani, räpyttelin kyyneleet pois silmistäni ja halasin kumpaistakin veljeäni nopeasti, ennen kuin nousin ylös ja juoksin pois, kohti Malakin perheen pystyttämää tiipiä.
Saavuttuani sinne huomasin, että paikalla ei ollut muita kuin Malakin nuorempi veli, Deepak. Puukot hänen vyöllään välkehtivät auringon valossa ja hänen tuima katseensa lukittautui minuun.
”Hei”, sanoin. ”Onko Malaki–”
”Hän ei ole täällä.” Deepakin ääni oli viileä. Minulla oli vahva tunne siitä, että en ollut hänen suosiossaan. ”Hän ei ole enää ikinä täällä.”
”Mitä tarkoitat?”
Hetken jo pelkäsin jotain sattuneen, ja sydämeni alkoi tykyttämään.
”Hän on aina kanssasi.”
”Me autamme toisiamme”, sanoin, hengittäen hitaasti ulos helpotuksen levitessä minuun. En tarkoittanut kuulostaa niin puolustelevalta, mutta en voinut sille mitään. Deepak selvästi syytti minua siitä ettei Malaki viettänyt niin paljon aikaa perheensä kanssa. Ja kenties hän oli oikeassa.
”Ei minua kiinnosta mitä te teette”, Deepak tuhahti ja nappasi puukon vyöltään, pyöritellen sitä käsissään näppärästi. Yritin pitää itseni rauhallisena, vaikka hermostuneisuus uhkasi vallata minut. Poika oli tavattoman röyhkeä. ”Meidän perheemme on läheinen. Me olemme aina tiiviisti yhdessä, emme salaa mitään. Teemme kaiken yhdessä ja suojelemme toisiamme ulkopuolisilta. Pidämme välimatkan.” Deepak lopetti puukon pyörittelyn ja kohotti sen ylös, osoittaen minua terällä. ”Sinä olet rikkonut meidän tasapainomme.”
Avasin suuni vastatakseni hänelle, sanoakseni mitä tahansa, mutta suustani ei tullut pihaustakaan.
”Maya! Mitä teet täällä?”
Käännyin katsomaan Malakia, joka käveli meitä kohden yhdessä pienen tytön kanssa. Se oli Aramya, hänen siskonsa. Vilkaisin Deepakia ja katsoin sitten hymyillen Malakiin.
”En mitään”, sanoin. ”Minun on parasta lähteä.”
Käännyin ympäri, mutta Malaki harppoi luokseni pitkin askelin ja tarttui kädestäni. Vedin syvään henkeä ja käännyin katsomaan häneen. Mielessäni myllersi. Olinko minä rikkomassa Malakin perheen?
Malaki tutkaili ilmettäni ja vaikka yritin pitää sen kurissa, hän kääntyi katsomaan Deepakia.
”Mitä sanoit hänelle?” Malaki kuulosti ärtyneeltä, mutta ei vihaiselta.
”Totuuden”, Deepak vastasi uhmakkaasti. ”Hän houkuttelee sinut pois meidän luotamme. Hän rikkoo tasapainon.”
”Ei asiat ole niin yksinkertaisia, veli.”
”Et edes kiistä sitä!”
”Älä syyttele Mayaa”, Malaki tokaisi. ”Asiat muuttuvat. Et kai olettanut kaiken pysyvän ikuisesti samana?”
Deepak ei vastannut, mutta näin sen hänen ilmeestään: hän oli olettanut juuri sitä. Malaki taisi nähdä sen myös, koska hän päästi viimein irti kädestäni ja otti askeleen kohti Deepakia.
”Perhe on minulle kaikki kaikessa”, hän sanoi. ”Veli, älä unohda sitä.”
Sitten Malaki tarttui minua kädestä uudelleen ja lähti vetämään pois päin, kohti metsää. Vilkaisin taakseni ja näin Aramyan heiluttavan peräämme toisella kädellä ja pitelevän Deepakia kädestä toisella.
”Minne me menemme?” kysyin Malakilta.
”Metsään.”
”Miksi?”
”Jotta voit kertoa miksi tulit. Ei ole tapaistasi ilmestyä luokseni muulloin kuin aamunkoitteessa. Haluan tietää.”
Kiskaisin käteni irti Malakin otteesta ja pysähdyin. Olimme aivan metsän reunalla, puut ja puskat juuri ja juuri peittivät meidät. Malaki pysähtyi myös ja kääntyi katsomaan minua.
”Tulin, koska veljeni ehdottivat sitä.”
”Mitä?”
”He sanoivat olevansa meidän liittolaisia nyt”, kerroin. ”He lupasivat turvata selustani jos lähtisin kanssasi metsälle.” Malakin syy levisi hymyyn, mutta kohotin käteni ja jatkoin: ”Nyt en enää tiedä oliko se niin hyvä idea.”
”Totta kai se oli”, Malaki sanoi ja astui lähemmäksi. ”Me kaksi yhdessä olemme hyvä idea. Ei väliä mitä muut sanovat.”
Pelkäsin punastuvani, joten tönäisin kevyesti Malakia ja sanoin: ”Älä viitsi.”
Malaki tarttui kädestäni ja piteli sitä, katsoen minuun, suoraan minuun, eikä hänen poikamaisesta virnistyksestään ollut tietoakaan. ”Tarkoitin sitä.”
Tuijotimme toisiamme ja tuntui, kuin kaikki muut metsän äänet olisivat kaikonneet ympäriltämme, ja jäljelle jäi vain sydämen sykkeet. Malaki kumartui lähemmäksi, mutta minä vedin käteni hänen otteestaan ja käänsin katseeni pois. Lumous särkyi ja korviini tulvi metsän äänet sekä heimostamme kantautuva melu. Olimme edelleen pelottavan lähellä tiipejä.
”Mennään syvemmälle metsään”, sanoin katsomatta Malakiin. ”Jokaista minun opettamaani yrttiä ja kasvia kohtaan sinä kerrot minulle jotain, mitä minun tulee tietää metsästyksestä. Okei?”
”Okei.” Malakin ääni kuulosti oudolta. Oliko hän pettynyt, että olin vetäytynyt pois? Harmissaan, että olin särkenyt lumouksen ympäriltämme? En rohjennut katsoa häneen, en ollut valmis näkemään hänen ilmettään. Mutta sitten Malaki pukkasi minua kyynerpäällä, ja sanoi: ”Juostaan.”
Ja hän lähti juoksemaan. Tuijotin pienen hetken hänen loittonevaa selkäänsä ennen kuin pinkaisin itsekin vauhtiin. Me juoksimme niin kauan, että emme enää jaksaneet ja meidän oli pakko pysähtyä. Ajattelin onttoon puunrunkoon piilottamiani jousta ja nuolia, ja pohdin, koska Malaki antaisi minun käyttää niitä. Olinhan minä käyttänyt niitä jo ennenkin, mutta Malaki oli päättänyt, että en käyttäisi niitä ennen kuin hän toisin sanoisi. Minkä tavallaan ymmärsin, mutta kyllä se ärsytti. En ollut sentään aivan avuton, Malakin pitäisi antaa minulle enemmän tunnustusta.
”Aloitetaan”, Malaki sanoi hengästyneenä ja virnisti minulle, outo äänensävy tipotiessään. ”Minä opetan sinua, ja sinä minua. Sehän oli meidän sopimuksemme?”
Nyökkäsin ja soin hänelle hymyn. ”Niin.”
Juoksin minkä jaloistani pääsin. En siksi, että olisin halunnut, mutta koska tiesin, että mikäli en juoksisi, myöhästyisin iltarituaalista ja siitäkö vasta riita syntyisi. Saavuin kuin saavuinkin oikeaan rinkiin ajoissa, ja katselin ympärilleni. Pancho oli selin minuun, jutellen äitini kanssa. Yritin saada hengitykseni tasaantumaan. Minun täytyi rauhoittua, olla terävänä. En voinut kohdata Panchoa valmistautumattomana. Hän pelotti minua. Annoin katseeni kiertää heimolaisissa ja silloin näin Nakotan kävelevän kohti ystäviään, jotka istuivat jo ringissä.
Ajatus pälkähti päähäni tyhjästä, ja harpoin pitkin askelin Nakotan kiinni, tartuin häntä kädestä ja pysäytin hänet. Hän katsoi minuun närkästyneenä ja kiskaisi kätensä vapaaksi.
”Mitä sinä haluat?” hän kysyi. ”Luulin, että sovimme pysyvämme erossa toisistamme.”
”Tarvitsen apuasi”, kuiskasin.
Nakota kohotti kulmiaan ja tuhahti. ”Missähän asiassa?”
”Pancho. Hän on… sekaisin.” Vilkuilin ympärilleni. ”Hän pelottaa minua, Nakota. Enkä voi uskoa, että avaudun tästä sinulle, mutta tarvitsen apuasi. Hänet on saatava pois perästäni.”
”Mitä ihmettä sinä selität?”
”Pancho! Hän on pakkomielteinen!”
”Sinusta?”
”Niin!”
Nakota naurahti. ”Ettei olisi pissa kilahtanut päähän? Pancho on ihan normaali poika, joka elää siinä harhaluulossa, että sinä olet riiaamisen arvoinen. Hän tajuaa vielä, että olet typerä hupakko, ja etsii itselleen paremman naisen.”
”Nakota, oikeasti, en valehtele. Sinä et halua häntä, jos vain näkisit hänet sellaisena kuin hän oikeasti on–”
”Pää kiinni, neljännen ringin tyttö”, Nakota sihahti. ”Et tiedä mistä puhut.”
Tuijotin Nakotaa epäuskoisena ja pettyneenä itseeni. Miten hän ei voinut tajuta? Tiesin kyllä miten; hän oli rakastunut. Rakkaus tekee sokeaksi. Mutta miten minä olin voinut odottaa jotain muuta reaktiota hänestä? Vain koska olimme solmineet väliaikaisen rauhan? Joka taisi olla nyt menetetty. Miksi olin kuvitellut, että Nakota auttaisi minua Panchon suhteen. Miksi olin hetkeäkään kuvitellut, että minä ja Nakota voisimme olla muutakin kuin vihamiehiä?
”Sinä näet mitä haluat nähdä”, mutisin. ”Unohda koko asia.”
Jätin hänet ja lähdin marssimaan pois päin. Olin päättänyt jättää iltarituaalin väliin. Mitä sitten vaikka saisin äidin raivon niskaani? Koko heimon paheksunnan? En välittänyt. Äiti oli raivoissaan minulle jo valmiiksi ja iltarituaalin jälkeen me kävisimme epämiellyttävän keskustelun joka tapauksessa. Ei sillä ollut mitään väliä enää, että osallistuinko iltarituaaliin vai en.
”Minne sinä luulet meneväsi?”
Panchon ote kädestäni oli luja. Liian luja. Se sai minut henkäisemään kivusta.
”Päästä irti.” Ääneni oli vakaa, mutta minua pelotti. Todella paljon, vaikka tiesin, että ei Pancho voisi tehdä mitään siinä, kaikkien heimolaisten edessä.
”En.”
Ja silloin tajusin. Pancho ei ehkä voisi tehdä mitään kaikkien heimolaisten edessä, mutta minä voisin. Voisin riuhtaista itseni vapaaksi, ja kävellä pois, eikä Pancho voisi tehdä mitään, ellei halunnut todistajiksi teoilleen koko heimoa.
Joten minä tein juuri sen; kiskaisin käteni vapaaksi ja jatkoin kävelemistä.
”Minä sanoin, että minne sinä luulet meneväsi!” Pancho tiuskaisi kovaa, tarttui minua uudestaan kädestä ja kiskaisi lähelleen. Minua inhotti hänen ihonsa kosketus, ja tuijotin häneen vihaisena, yrittäen piilottaa pelkoni. Mutta sitten näin hänen ilmeensä, ja en voinut estää ääntäni vapisemasta, kun avasin suuni.
”Päästä irti, Pancho”, sanoin. ”Heimolaiset katsovat.”
Pancho hymyili lipevästi. ”Niin tekevät. Ja näetkö heidän ilmeensä?” Pancho kumartui lähemmäksi. ”He oikein odottavat, että opetan sinulle tapoja.”
Tuijotin häntä laajentunein silmin, kauhu ilmiselvänä kasvoillani. Vilkaisin heimolaisia. He tuijottivat meitä, mutta kukaan ei tehnyt elettäkään puuttuakseen tilanteeseen. Voi esi-isät, kuinka väärässä olin ollut luullessani, että heimolaisten läsnäolo estäisi Panchoa.
”Pancho, päästä irti tai huudan”, uhkasin, mutta Pancho vain nauroi.
”Mitä oletat sen hyödyttävän?” hän kumartui vieläkin lähemmäksi. ”He ovat kaikki samaa mieltä; sinut on opetettava heimon tavoille.”
Tavoittelin heimolaisten joukosta veljiäni ja isääni. Tarvitsin heidän apuaan, mutta heitä ei näkynyt missään. Perhettäni ei näkynyt missään. Ei äitiä, joka oli ollut paikalla vielä hetki sitten. Ei isää, Amy Jo’ta tai Pocataa. Kahlika ja Tarato olivat tipotiessään. Veljeni loistivat poissaolollaan.
”Missä perheeni on?” kysyin. ”Pancho, mitä sinä olet tehnyt?”
”Puhuin päällikön kanssa ja olimme samaa mieltä.”
”Samaa mieltä mistä?”
”Ja juttelin äitisi kanssa, joka myöskin oli yhtä mieltä kanssani”, Pancho jatkoi ikään kuin en olisi sanonut mitään.
Pyristelin minkä pystyin päästäkseni kauemmaksi Panchosta, mutta hänen otteensa oli luja. ”Mitä sinä teit, Pancho?”
”Perheesi on joella kylän vanhimman puhdistuksessa”, Pancho sanoi. ”Heistä poistetaan kaikki sinun tuottama negatiivinen energiasi.”
”Mitä sinä–”
”Päällikkö ja äitisi olivat yhtä mieltä kanssani”, hän jatkoi. ”Minä olen hyväksi sinulle, mutta se heilastelusi Vaeltajien kanssa on huonoksi Hengelle ja heimollemme. Niinpä sinä julistat seuraavassa täydenkuun puhdistautumisrituaalissa minut sielunkumppaniksesi ja muutat kanssani kolmanteen rinkiin meidän tiipiimme. Me aloitamme elämän yhdessä, Maya. Sinä ja minä.”
Tunsin, kuinka valahdin kalman kalpeaksi. ”Ei ikinä!”
Pancho hymyili, ja veti minut niin lähelle itseään, että pystyin tuntemaan hänen hengityksensä korvassani, kun hän kuiskasi: ”Mikäli et halua, että Vaeltaja-ystäväsi karkoitetaan, teet niin kuin sanoin.” Pancho astui askeleen taaemmas, ja päästi minusta irti. Hän puhui nyt normaaliin ääneen. ”Perheesi ei osallistu tämän illan rituaaliin. Heidät puhdistetaan ja sitten äitisi hakee sinut iltarituaalin jälkeen. Olet tarkkailussa täydenkuun puhdistautumisrituaaliin saakka, ja sen jälkeen olet minun. Älä tee mitään tyhmää, Maya.”
”Et sinä– Eihän–”, en löytänyt sanoja. Miten päällikkö, Pancho ja äiti muka voivat päättää elämästäni noin vain? Eiväthän he voi pakottaa minua aloittamaan elämän Panchon kanssa? Eiväthän? Anoin katseellani apua heimolaisilta, mutta jokainen, johon katseeni kohdistui, käänsi katseensa pois. Olin yksin.
”Oletko ymmärtänyt, Maya?” Pancho kysyi.
Nielaisin, pääni raksutti ylikierroksilla.
Oliko minulla vaihtoehtoja? Jos en suostu, päällikkö karkottaa Malakin ja hänen perheensä ja menetän Malakin. Mutta jos suostun Panchon vaatimukseen, menetän Malakin. Ajattelin tovin, että kertoisin Panchon uhkailusta Malakille heti kun mahdollista, mutta nopeasti tajusin, että en voisi tehdä sitä, koska sitten Malaki pyytäisi varmasti perhettään lähtemään, vaihtamaan paikkaa, jotta Pancholla ei olisi mitään, millä kiristää minua. Ja silloinkin menettäisin Malakin.
Mitä tahansa valitsenkaan, minä häviän.
”No?” Pancho hoputti.
”Olen ymmärtänyt”, mutisin hiljaa pidättäen kyyneleitä. En antaisi itseni itkeä Panchon takia. Hän ei ole ansainnut kyyneliäni. Pancho alkoi hymyilemään leveästi, ojensi minulle kätensä ja minä… minä tartuin siihen ja annoin vetää itseni rinkiin istumaan, alistuneena ja suruissani ja täydellisen yksin. Heimoni oli pettänyt minut.
Iltarituaalin jälkeen en saanut tilaisuutta hengähtää ja olla yksin, sillä Pancho piti kädestäni kiinni aina siihen hetkeen saakka, kun äitini tarttui käteeni ja lähti vetämään minua pois heimon luota ja kohti metsää. Seurasin häntä, valmiina riitaan ja helpottuneena siitä, että pääsin Panchon luota pois.
Äiti johdatti meidät syvälle metsään, missä kukaan ei kykenisi kuulemaan meitä. En tiennyt oliko se hyvä vai huono asia.
”Kuinka saatoit?” kysyin, kun äiti viimein pysähtyi ja päästi kädestäni irti. ”Kuinka saatoit noin vain antaa Panchon tehdä minulle niin? Uhkailla Vaeltajia? Kiristää minua? Miksi pakotat minut siihen elämään?”
”Amy Jo kertoi minulle kaiken sinusta ja pikku Vaeltaja-ystävästäsi”, äiti kivahti halveksuvasti. ”Minä tiedän–”
”Sinä et tiedä mitään!” huusin. ”Kerroin tämän jo isällekin, mutta sinä et ilmeisestikään ole vielä kuullut; Makitan täytyi levätä, joten hänen veljensä katsoi perääni sillä välin. En tiedä, mitä Amy Jo on sepittänyt, mutta tekisit oikein, jos joskus kyseenalaistaisit hänen sanansa!”
”Amy Jo vannoi sinun olevan ystäviä sen Vaeltaja-pojan kanssa!”
”Mihin hän perusti väitteensä?” kivahdin. ”Siihen, että näki kerran hänen tulevan tiipiini kun minä nukuin tiedottomana? Älä ole typerä, äiti.”
”Et puhu minulle tuollalailla!” Äiti ärähti, mutta sitten hiljaisuus laski päällemme ja tajusin, että olin saanut äidin epäröimään. Nyt täytyi valita sanat huolellisesti.
”Äiti”, aloitin. ”Ole kiltti ja puhu päällikölle sekä Pancholle. Älä pakota minua siihen elämään Panchon kanssa. Älä vedä viattomia tähän mukaan, etenkin kun ilman heitä minä olisin kuollut. Kai sen täytyy jotain merkitä, että Makita pelasti minut?” Vedin syvään henkeä. ”Minä seison tässä, edessäsi, ja vannon, että Amy Jo ymmärsi väärin suhteeni siihen Vaeltajaan. Minä en ole hänen ystävänsä.”
Omat sanani satuttivat minua, mutta tiesin, että se oli sanottava. Suuri valhe, joka saattaisi olla avuksi. Mitä oli yksi valhe lisää jo kertomieni joukkoon? Tiesin, että jos ikinä jäisin kiinni tästä valheesta, seuraukset pilaisivat elämäni. Mutta nyt, juuri tällä hetkellä, tuo valhe saattaisi pelastaa minut kurjalta elämältä.
”Vannotko sen?” äiti kysyi.
”Vannon”, sanoin ja rukoilin esi-isiltä mielessäni, että äiti ei pyytäisi vannomaan heidän kauttaan. ”Älä pakota minua tunnustamaan Panchoa sielunkumppanikseni. Minä pyydän, äiti.”
Äiti oli hiljaa pitkän aikaa, mutta kun hän lopulta puhui, hän katsoi minuun läpitunkevalla katseella.
”Hyvä on. Mutta! minä tarkkailen sinua erittäin tarkasti täydenkuun puhdistusrituaaliin saakka. Pidä sitä ikäänkuin koeaikana”, hän sanoi. ”Yksikin virhe, Maya, ja minä–”
”En tee virheitä”, kiirehdin sanomaan. ”En yhtäkään.” Lähetin kiitos-rukouksen esi-isille mielessäni ja hengitin syvään. ”Kiitos, äiti.”
Tiesin, että olin ollut onnekas. Keskustelumme olisi voinut äityä pahemmaksi. Se olisi voinut mennä aivan eri polkua; äiti ei olisi uskonut minua, tai hän ei olisi suostunut edes harkitsemaan peruvansa sopimusta Panchon ja päällikkömme kanssa, vedoten siihen, että olen ollut kauhea tytär viime aikoina. Uhmannut häntä, riidellyt hänen kanssaan, kadonnut pitkäksi aikaa selittämättömästi ja luistanut tehtävistäni. Tiesin, että olin suunnattoman onnekas, koska keskustelu ei ollut mennyt eri polkua pitkin. Olin päässyt helpolla. Äiti ei ollut hiillostanut minua vedoten menneisiin asioihin.
”Isäsi ja veljesi ovat vihaisia minulle”, äiti sanoi äkisti ja lähti kävelemään takaisinpäin.
”Miksi?” kysyin, vaikka melkein jo tiesin vastauksen.
”Koska tein päätöksen tulevaisuudestasi”, hän vastasi. ”He tulevat olemaan iloisia kuullessaan, että olen päättänyt antaa sinulle aikaa todistaa olevasi vapaan tahdon arvoinen täydenkuun puhdistautumisrituaaliin saakka. Mutta minä varoitan sinua, Maya. Yksikin virhe, ja sopimus Panchon ja päällikön kanssa tulee takaisin voimaan.”
Nielaisin, nyökkäsin ja kävelin pää painuksissa äidin takana.
Tiesin olleeni onnekas, mutta miksi minusta ei sitten tuntunut onnekkaalta?
Musta susi oli johtaja. Se tarkkaili laumaansa pihkan värisillä silmillään ja murisi. Minä tunsin murinan kurkussani, vaikka en ollut susi. Minä tarkkailin sivusta mustaa sutta, joka vartioi laumaansa, ja silti. Silti minä tunsin sen murinan kurkussani. Mullan pehmeyden kynsieni alla. Sieluni oli yhtä suden kanssa.
Valtaisa kotka lensi mustan suden ylitse ja heitti varjonsa sen ylle. Ulvontaa, joka kumpusi syvältä kurkusta ja minä tunsin sen kuinka susi valmistautui jättämään laumansa seuratakseen kotkaa. Tunsin, ja tiesin, että se oli suden kohtalo. Seurata kotkaa, jättää laumansa ja löytää uusi elämä. Miten pystyin tuntemaan sen kaiken? Miten pystyin tietämään sen kaiken?
Silloin susi pinkaisi juoksuun. Se loikki eteenpäin. Ulvontaa kuului sen takaa, mutta me emme siitä piitanneet. Tuuli piiskasi meitä, ja niitty jolla juoksimme katosi altamme. Me lensimme kotkan tavoin eteenpäin. Tunsin kaiken mitä susikin tunsi. Sen onnen. Sen tyytyväisyyden valintaansa seurata kotkaa.
Musta susi ulvoi ja kotka vastasi.
Edessä näkyi jyrkänne, kotka pudotti korkeuttaan ja susi nopeutti vauhtiaan. Ja sitten susi loikkasi. Hetken, pienen hetken, tunsin, kuinka tuuli kannatteli sutta, kannatteli minua. Olimme samalla korkeudella kotkan kanssa. Sama päämäärä. Sama suunta. Sama hetki ja sama paikka.
Hetken, pienen hetken, musta susi lensi yhdessä kotkan kanssa.
Heräsin henkeä haukkoen, ja yritin nähdä pimeässä ympärilleni. En minä tietenkään mitään nähnyt, mutta tunsin. Tunsin edelleen uneni vartalossani. Miltä oli tuntunut lentää. Mutta tunsin myös Pocatan painautuneena kylkeeni ja se veti minut lopullisesti ulos unestani. Pyyhin silmiäni, irrottauduin Pocatasta ja kuulostelin tiipissämme.
Kaikki muut nukkuivat sikeästi.
Nousin ylös ja hiivin ulos tiipistä. Kuu ja tähdet valaisivat yötä, kun minä suuntasin kulkuni joelle. Avonaiset hiukseni hulmusivat yön tuulessa. Saavuin joelle, istuin sen pientareelle ja ristin jalkani. Tuijotin kauas joen toiselle puolelle ja annoin ajatuksieni palata takaisin uneen.
En ymmärtänyt sitä, en osannut tulkita unia. Shamaanina Makita varmasti osaisi, mutta en kehdannut kysyä häneltä, en kehdannut kertoa hänelle unestani. Se vaikutti niin typerältä nyt kun sitä ajatteli jälkeenpäin. Lentävä susi? Naurahdin.
”Miten me aina osaammekaan eksyä samaan paikkaan?”
Tunnistin Malakin äänen välittömästi, ja hymynkare levisi huulilleni jo ennen kuin hän istuutui viereeni ja otti kädestäni kiinni. Ilon tunnetta ei vain kauaa kestänyt, sillä muistin nopeasti illan aikana käymäni keskustelut Panchon ja äidin kanssa. Tein nopean päätöksen ja irrotin Malakin käden omastani.
”Mitä nyt?” hän kysyi.
”Me emme voi nähdä toisiamme vähään aikaan”, töksäytin ulos tönkösti.
Malaki katsoi minuun, mutta minä käänsin katseeni pois. En halunnut nähdä hänen ilmettään.
”Kuinka pitkään aikaan?”
”Kunnes seuraava täydenkuun puhdistautumisrituaali on ohitse.”
”Hyvä on.”
Minun oli pakko kääntyä katsomaan Malakia. ”Hyvä on? Hyväksyt sen noin vain?”
Malaki kohautti harteitaan. ”Sinulla on varmasti syysi.”
”Niin on.” Vedin syvään henkeä. ”Jos minä teen yhdenkin virheen ennen seuraavaa täydenkuun puhdistautumisrituaalia, äitini ja päällikköni pakottavat minut julistamaan Panchon sielunkumppanikseni ja muuttamaan kolmanteen rinkiin hänen kanssaan.”
Hiljaisuus joka seurasi sanojani ei kestänyt pitkään.
”Ymmärrän”, Malaki sanoi hiljaa, mutta pystyin nähdä, että hän kiristeli hampaitaan. ”Miten he pystyvät pakottamaan sinut siihen?”
Epäröin piirun verran liian kauan ennen kuin sanoin: ”Heillä on keinonsa”, koska Malaki kurtisti kulmiaan ja nojautui kauemmaksi minusta.
”He kiristävät sinua minulla, vai mitä?”
”Olet liian tarkkanäköinen”, mutisin.
”Maya!”
”Kyllä”, sanoin luovuttaneella äänellä. ”Jos teen yhdenkin virheen, minun on aloitettava elämä Panchon kanssa. Jos en suostu siihen, päällikkömme karkoittaa perheesi.”
”Me, perheeni ja minä, voisimme vain lähteä”, Malaki sanoi hiljaa. ”Silloin sinua ei voisi kiristää millään.”
”Mutta silloin minä menettäisin sinut”, sanoin aivan yhtä hiljaa. Kurotin kohti Malakin kättä, tartuin siitä kiinni ja hymyilin hänelle surullisesti. ”Pidetään etäisyyttä puhdistautumisrituaaliin saakka. Se on ainoa keino.”
Hiljaisuus venyi ja venyi, mutta tuskin huomasin sitä. Malaki tuijotti minua syvälle silmiini, puristi kättäni ja päästi sitten irti, nousten ylös.
”Hyvä on”, Malaki sanoi, vilkaisi minua ja lähti kävelemään pois. ”Tiedät mistä minut löytää, kun haluat taas harjoitella.”
Katselin hänen loittonevaa selkäänsä ja tunsin piston sydämessäni. En tulisi näkemään Malakia hetkeen. Me emme harjoittelisi joka aamu yhdessä. Nauraisi ja vitsailisi. Se satutti. Ja harmitti.
Mutta tiesin, että meillä ei ollut muita vaihtoehtoja. Tiesin myös, että Malaki tiesi sen. Hän ei ollut vihainen minulle. Hän oli vihainen heimollemme. Voimakas tunne valtasi minut, tunne siitä, että en halunnut meidän erkanevan näin.
”Malaki!”
Hän pysähtyi ja kääntyi juuri sopivasti kun heittäydyin hänen kaulaansa. Käteni oli kiedottu niin tiukasti Malakin ympärille, että hetken pohdin saisiko hän henkeä ollenkaan, mutta sitten hän kietoi omat kätensä ympärilleni ja rutisti minua. Halasimme pitkään, ja lopulta vetäydyin taaemmas, katsoin Malakiin ja hymyilin.
”Nähdään, Malaki.”
”Nähdään, Maya”, hän vastasi hymyillen yhtälailla, ja päästi minusta irti. Tällä kertaa annoin hänen kävellä pois ja kadota näkyvistä. Oloni oli kevyempi. Olin tyytyväinen päätökseeni, että en ollut kertonut Malakille sitä miten kukaan heimolaisista ei ollut puolustanut minua Pancholta iltarituaalissa, koska sitä kiukkua, mikä siitä olisi syntynyt heimoani kohtaan hänessä, en olisi enää pystynyt sammuttamaan pelkällä halauksella.
Palasin joen pientareelle ja upotin varpaani kylmään veteen. Haukoin hetken henkeäni, mutta varpaani tottuivat nopeasti kylmään, ja rentouduin. Mieleni palasi takaisin siihen uneen, joka oli herättänyt minut. Takaisin siihen tunteeseen; miltä oli tuntunut ottaa se askel uuteen elämään, tehdä valinta, lähteä, juosta ja lentää.
Olin niin syvällä ajatuksissani, että en huomannut aamun jo alkaneen valjeta, ennen kuin ensimmäinen heimolainen ilmestyi joelle juomaan. Se havahdutti minut ja lähdin kiireesti juoksemaan takaisin tiipiillemme, varpaat tunnottomana. Rukoilin, että perheeni ei olisi vielä hereillä. Miten selittäisin tuloni muuten? Uskoisiko äiti minua, jos sanoisin, että olin istunut auringon nousuun saakka joen törmällä ajattelemassa lentämistä? Ei tietenkään uskoisi.
Työnsin pääni sisälle tiipiin ja näin, että he kaikki olivat edelleen sikeässä unessa. Hiivin varpaisiltani minun ja Pocatan taljalle, pistin maata siihen ja hetken kuluttua tunsin, kuinka Pocata tuhisi jotain ja käpertyi sitten kylkeäni vasten.
”Missä olit?” Pocata mutisi uneliaana.
”Shh”, hyssyttelin. ”Kävin vain juomassa.”
Pocata ei vastannut enää mitään, vaan vaipui takaisin uneen ja vaikka kuinka yritin, en saanut enää nukutuksi, mutta koska en voinut mennä Malakin kanssa metsälle, ei minulle jäänyt muitakaan vaihtoehtoja, kuin maata Pocatan vierellä, tuijottaa ympärilleni auringon valaistessa tiipiin oviaukosta sisälle ja odottaa, että muut heräisivät.
Ajatus hiipi päähäni vaivihkaa ja sai ahdistavan tunteen leviämään rintaani.
Mitä minä tekisin kaikki aamupäivät ilman minun ja Malakin yhteisiä metsäretkiä? Lajittelen yrttejä? Olen Amy Jo’n kanssa? Päähäni putkahti monen monta vaihtoehtoa, eikä yksikään niistä houkutellut minua yhtään.
Keskity, Maya, hoin itselleni. Vain puhdistautumisrituaaliin saakka. Sen jälkeen pääsisin taas harjoittelemaan Malakin kanssa.
Muistelin taivaalla yöllä näkemääni kuuta ja tiesin, että edessä olisi monen monta hidasta ja pitkää päivää, ennen kuin koeaikani olisi ohi. Mutta olin päättänyt selvitä noista päivistä, sillä en ikinä suostuisi jakamaan elämääni ja sieluani Panchon kanssa. En ikinä.