Ensimmäiset seitsemän päivää ilman aamuisia salaisia tapaamisia metsässä Malakin kanssa kului hitaasti, melkein tuskallisen hitaasti. Olin tajunnut, että minun oli edelleen lähdettävä aikaisin aamulla pois tiipiltämme, koska olin tehnyt sitä jo niin pitkään, että jos nyt lopettaisin se herättäisi epäilyksiä ja kysymyksiä, kuten miksi lopetin, teinkö jotain kiellettyä silloin? En kaivannut sellaisia kysymyksiä, en nyt, kun koko tulevaisuuteni riippui näistä päivistä ennen täysikuuta.
Niinpä nousin edelleen joka aamu ennen muuta perhettä, poistuin tiipiistämme ja lähdin kävelemään. Välttelin metsää, mutta en voinut estää ajatuksiani menemästä Malakin luokse. Ajattelin häntä, mutta ajattelin myös onttoon puuhun kätkemiäni jousta ja nuolia. Ennen olin vaihtanut piilopaikkaa joka kerta kun olin käyttänyt jousta, mutta nyt se oli lojunut puunrungossa käyttämättömänä useita päiviä.
Ja tulisi lojumaankin. Olin vakaasti päättänyt pysyä kaidalla tiellä täydenkuun puhdistautumisrituaaliin saakka ja se tarkoitti ei jousta, ei nuolia eikä Malakia. Olisin juuri sellainen täydellinen tytär kuin äiti halusi minun olevan, mutta vain sen aikaa, että saisin hänet ja Panchon pois niskastani. Tai kun asiaa tarkemmin ajatteli, en ehkä voinut palata takaisin entiseen puhdistautumisrituaalin jälkeenkään – muuten palaisimme lähtöpisteeseen ja pian olisin taas samassa tilanteessa äitini ja Panchon kanssa.
Istuuduin niityn reunalle viidennen ringin ulkopuolella ja värisin inhosta. Että oli pitänytkin ajatella Panchoa. Hän pelotti ja ahdisti mieltäni, enkä halunnut sitä tunnetta itseeni. Tunnetta, että en ole turvassa omassa heimossani. Mutta toisaalta, olinko tuntenut kuuluvani heimoomme enää pitkään aikaan? Ei, en voinut sanoa, että olisin. Silti jokin sisälläni pyristeli vastaan, kun ajattelin lähtemistä, vapautta ja itsenäisyyttä. Jokin esti minua tekemästä sen mitä halusin, mikä taasen sai minut pohtimaan, että mitä oikeastaan halusinkaan? Kuulua yhteisöön vai olla vapaa?
Katselin maassa istuen kuinka aurinko nousi hitaasti, mutta varmasti korkeammalle. Tästä oli tullut joka aamuinen tapani; istua vain niityllä ja katsella, kun aurinko nousi. Olin tehnyt sitä jo monen päivän ajan. Kun aurinko oli tarpeeksi korkealla, kävelin Kahlikan luokse ja juttelin vähän aikaa hänen kanssaan ennen kuin palasin omaan rinkiini. Söin perheeni kanssa, ja sitten poimin Amy Jon ja äidin kanssa yrttejä ja marjoja. Yhtenä päivänä lähdimme sille kaukaiselle niitylle, jossa olin ollut keräilemässä Kahlikan ja muiden naisten kanssa. Siitä tuntui olevan jo ikuisuus.
Iltarituaalit istuin edelleen Panchon kanssa, ja se oli tuskallista, koska en uskaltanut sanoa suoraan enää mielipidettäni Pancholle. Hän oli liian suosittu, liian vaikutusvaltainen heimossamme, ja olin tajunnut sen aivan liian myöhään. Olin tehnyt virheen, kun olin luullut, että heimo ympärillä toisi turvaa Pancholta.
Meidän heimossamme oli monta huonoa puolta, mutta ehdottomasti huonoin oli se, että et saanut lähteä heimosta ilman päällikön myöntämää lupaa – muuten sinut raahataan takaisin heimoon vaikka väkisin, ja toiseksi, mutta ehdottomasti huonoimpana se, että heimolaisilta riistettiin vapaus. Vapaus tuntea, kuunnella esi-isiä ja seurata omaa tietään.
Pahinta oli, että minä annoin heimoni tehdä sen. Eniten siinä pelotti se, että mitä jos en ikinä ole tarpeeksi rohkea seuratakseni omaa tietäni? Joten iltarituaalien aikana olin viileän kohtelias Panchoa kohtaan, pidin niin paljon etäisyyttä kuin kykenin ja pidin huolen, että Pancho ymmärtäisi, että en ollut muuttanut mieltäni. Hän ei voisi valittaa käytöksestäni, mikäli en olisi töykeä.
Kun selvisin läpi ensimmäisistä seitsemästä päivästä, olisi voinut luulla, että kaikki helpottuisi.
Ei se niin mennyt kuitenkaan.
Nyt kun yritin vältellä Malakia kaikin mahdollisin tavoin, alkoi tuntumaan, että törmäsin häneen joka puolella. Ennen en nähnyt häntä melkein ikinä missään muualla kuin joella ja metsässä. Nyt hän putkahteli polulleni milloin mistäkin. Malakin kunniaksi on sanottava, että hän hoiti oman osuutensa meidän välimatkamme pitämisestä hienosti. Hän ei katsonutkaan päälleni, ei edes vilkaissut. Olin ilmaa hänelle.
Tiesin, että se ei olisi saanut sattua, mutta en voinut estää harmistunutta oloa joka hiipi sisälleni vaivihkaa, kun Malaki ei edes kulmiaan kohottanut merkiksi siitä, että olisi huomioinut olemassaoloni. Oli epäreilua tuntea pientä kiukkua siitä, mutta en voinut itselleni mitään. Kai hän nyt olisi voinut edes vilkaista päälleni? Vilkuilin itse Malakia silmäkulmastani aina, mutta en saanut ikinä vastakaikua vilkuiluuni.
Päivät matelivat tavattoman hitaasti. Tuntui, kuin jokainen heimolainen olisi pitänyt minua silmällä. Etenkin heimon naiset. Ruu, joka odotti lasta, eikä liiemmin perustanut minusta, mulkoili minua aina vastaan tullessa eikä hänen sielunkumppaninsa Maor ollut yhtään sen parempi. Se samainen vanha eukko, joka oli moittinut minua eikä ollut meinannut suostua antamaan minulle ruokakulhoani, seuraili minua vaivihkaa. Saatoin myös kuvitella kaiken, mutta minne tahansa menin, hän oli siellä. Muutenkin missä vain kuljinkin, aina oli joku silmäpari selässäni.
Amy Jo oli pahin.
Hän halusi kaikkialle kanssani. Tiesin, että hän ei oikeasti halunnut viettää aikaa kanssani, vaan vahtia minua voidakseen kertoa kaiken tekemisistäni äidille. Pian tajusin, että helpompaa oli vain suosiolla lähteä aina äidin ja Amy Jo’n mukaan kaikkialle, tehdä tylsiä töitä ja olla hiljaa. Säästyisivätpähän hekin juoruilulta, kun Amy Jo ei pystynyt kertomaan mitään minun ollessa aina heidän kanssaan.
Isä ja Pocata käyttäytyivät oudosti. Isä oli hirveän etäinen ja paljon poissa, Pocata taasen vaikutti alakuloiselta. Hän katsoi päälleni ikäänkuin hän olisi pettynyt minuun. Halusin palavasti jutella hänen kanssaan, mutta sopivaa tilaisuutta ei meinannut tulla.
Ei liioin veljieni kanssa juttelemiseen. He olivat todella kiireisiä ja olivat poissa lähes yhtä paljon kuin isä. Oikeastaan en ollut varma, olinko nähnyt heitä sen jälkeen, kun Pancho ja heimon päällikkö oli määrännyt heidät puhdistettavaksi sillä aikaa kun Pancho nöyryytti minua muun heimon edessä. Arvelin, että veljeni haluaisivat jutella kanssani yhtä paljon, kuin minä heidän kanssaan ja kärkyin sopivaa tilaisuutta joka hetki. Tarvitsin heitä, heidän viisaita ja lohduttavia sanojaan. He tiesivät totuuden ja olivat aina puolellani. Nyt kun Pocatakin oli niin… pettynyt minuun? En tiennyt syytä Pocatan oudoille katseille, mutta selvittäisin senkin.
Kamilla ratsastaminen ei tullut kuuloonkaan, sillä tamma oli jatkuvasti isäni matkassa, eikä siis siitäkään ollut minulle lohtua. Tunsin oloni yksinäiseksi ja hylätyksi. Oliko tämä oikeasti mennyt siihen pisteeseen, että taistelin yksin hävittyä sotaa?
Olin eräänä päivänä iltarituaalin jälkeen kävelemässä takaisin tiipillemme yksin, kun äkisti älähdin kivusta kun joku kiskaisi minua hiuksista takaapäin. Pyörähdin ympäri ja näin kiukkuisen Nakotan aivan edessäni. Hänen silmänsä suorastaan liekehtivät.
”Mikä sinun ongelmasi on?” ärähdin, hieroen samalla polttelevaa päänahkaani.
”Olet vältellyt minua.”
”En tarkoituksella, vaikka näköjään olisi pitänyt”, tokaisin. Olin edelleen ärtynyt siitä, ettei hän ollut kuunnellut minun varoituksiani Panchosta.
”Luulin, että meillä oli sopimus”, Nakota kivahti. ”Että sinä tekisit kaikkesi, että Pancho jättäisi sinut rauhaan ja löytäisi paremman.”
”Paremman eli sinut.” En tiennyt miksi sanoin sen, olihan se itsestäänselvä asia, niinpä lisäsin: ”Olen yrittänyt, mutta mikään ei auta.”
”Ja silti”, Nakota jatkoi ikäänkuin ei olisi kuullutkaan minua, ”Pancho järjesti sen kohtauksen koko heimon edessä. Ikäänkuin et edes yrittäisi. Voisi melkein luulla, että haluat äitisi sopimuksen Panchon ja isäni kanssa toteutuvan.”
”En todellakaan!”
”Miksi sitten edelleen Pancho riiaa sinua?” Nakota kysyi syyttävästi. Hänestä huokui mustasukkaisuus ja en tiennyt olisiko minun pitänyt sääliä häntä vai suuttua. Millä oikeudella hän alkoi minulle huutamaan, vaikka olin tehnyt hyvin selväksi, että Pancho ei tulisi olemaan sielunkumppanini? Olin yrittänyt varoittaa häntä Panchosta, mutta hän ei ollut ottanut sitä kuuleviin korviinsa, vaan uskoi edelleen sokeasti Panchon täydellisyyteen.
”Kuules nyt, peikko”, ärähdin, sillä ilmeisesti mieleni halusi säälin sijaan suuttua. ”En halua Panchoa, en tiedä miksi hän ei voi luovuttaa. Ehkä siksi, että hän ei ole ihan terve päästään. Julista sinä hänet sielunkumppaniksesi koko heimon edessä, jos niin halajat! Näetpähän sitten itse, miten sekaisin hän on.”
Vihainen ilme leiskui Nakotan kasvoilla ja hän astui aivan lähelleni ja irvisti rumasti. Ennen kuin kerkesin ottamaan etäisyyttä, hän läimäisi minua poskelle. Kavahdin taaksepäin ja katsoin ällistyneenä Nakotaan.
”Tulkitse tämä aselevon päättymiseksi, neljännen ringin tyttö”, Nakota sanoi ja sitten hän kääntyi kannoillaan ja marssi tiehensä.
Niin. Juuri kun luulin edenneeni Nakotan kanssa parempaan suuntaan, otimmekin kymmenen askelta taaksepäin. Tästä ei olisi enää paluuta, meidän välimme taisivat olla nyt ikuisesti turmeltuneet. Ainakin olin yrittänyt, se oli ainoa ajatus jolla pystyin lohduttamaan itseäni.
Jatkoin matkaani tiipille ja ajattelin kuinka paljon kaipasin veljiäni. Nyt jos koskaan halusin heidät lähelleni. Miksi nyt? Miksi Nakotan piti juuri nyt tulla läimimään minua ja syyttelemään? Ihan kuin oloni ei olisi valmiiksi surkea. Kaipasin aikaa, jolloin Pancho ei vielä ollut pelottava, kun sain heilastella Malakin kanssa melkein huolettomasti. Kaikki oli nyt paisunut liian suureksi, eikä mikään ollut enää huoletonta. Missä vaiheessa kaikesta tuli niin vaikeaa? Miten oli mahdollista, että kaikki meni niin väärin?
Ehkä minun olisi pitänyt lopettaa itsesäälissä vellominen ja yrittää enemmän, mutta se tuntui ylitsepääsemättömän vaikealta. Halusin velloa, halusin tuntea oloni kurjaksi, koska se auttoi minua muistamaan, mitä minulta oli riistetty. En antaisi itseni unohtaa ja oikeasti tyytymään rooliini, mihin äitini halusi minun tyytyvän.
Tilaisuus jutella Makaion ja Domonkon kanssa koitti viimein, kun olin joella pesemässä vaatteita kaksi päivää sen jälkeen, kun olin riidellyt Nakotan kanssa. He ilmaantuivat kuin tyhjästä hevostensa kanssa viereeni, ja halasivat minua yhtäaikaa. Huokaisin helpotuksesta ja rutistin heitä kaikilla voimillani.
”Kuinka jakselet?” Domonko kysyi.
”Paremmin kuin uskalsin toivoa.”
”Entä oikeasti?” Makaio kysyi.
Huokaisin. ”Surkeasti. Kaikki ilo elämästäni on kadonnut.”
Veljeni eivät vastanneet hetkeen mitään, vaan katselimme hiljaisuuden vallitessa kuinka heidän hevosensa joivat ja nyhtivät sitten ruohoa – levollisina, vailla huolen häivää.
”Malaki tuntee olonsa vähintään yhtä kurjaksi kuin sinä”, Makaio sanoi viimein.
Hätkähdin. ”Mitä?”
”Näimme hänet metsässä”, Domonko täsmensi. ”Juttelimme tovin. Hän kaipaa sinua.”
Loin katseeni maahan. ”Minäkin kaipaan häntä.”
Tuntui oudolta, mutta hyvältä, sanoa se ääneen. Myöntää se. Olla rehellinen. Nyt jos koskaan olin iloinen, että olin kertonut totuuden veljilleni. Jäin tietysti heille kiinni, eikä minua olisi uskottu vaikka olisin kiistänytkin yhteyteni Malakiin, mutta päätös kertoa ja myöntää totuus veljilleni oli ollut minun. Olin tehnyt sen ja se osoittautui parhaaksi asiaksi, mitä oli pitkään aikaan tapahtunut.
Ehkä jokin päivä tekisin sen uudestaan.
”Tiedämme, että täydenkuun puhdistautumisrituaaliin on pitkä aika”, Domonko sanoi, ”mutta olemme tukenasi sen minkä pystymme. Tämä koko tilanne on epäreilu. Mikäli päällikkö itse ei olisi saatellut meitä puhdistautumaan sinä iltana, olisimme sanoneet ei ja jääneet kanssasi iltarituaaliin.”
”Emme missään nimessä olisi jättäneet sinua yksin Panchon armoille”, Makaio lisäsi. ”Olemme pahoillamme.”
Niiskaus karkasi minusta ja pyyhin silmiäni. En tiedä miksi veljieni sanat saivat silmäni kostumaan, mutta ei se haitannut. Tunsin oloni kurjaksi ja olin vain onnellinen, että veljeni eivät olleet kääntäneet minulle selkäänsä. Eivät niinkuin kaikki muut.
Äkisti ajatus pomppasi mieleeni.
”Tiedättekö mikä Pocataa vaivaa?” kysyin.
He vilkaisivat toisiaan.
”Mitä?” kysyin, nyt huolestuneena.
”Hän on… tavallaan surullinen, kun sinä olet muuttunut. Olet hänen mielestään kuin Kahlika ja Amy Jo”, Makaio sanoi anteeksipyytävästi. ”Ainoastaan surullisempi.”
Se viilsi ja syvältä. Minäkö niinkuin Amy Jo? Ei ikinä.
”Mutta– Hänen on tajuttava, ettei minulla ole vaihtoehtoja!” parahdin. ”Tiedän, että hän on aina pitänyt siitä, millainen olen… olin... mutta– hän ei ymmärrä. Miksi hän ei ymmärrä?”
”Maya”, Domonko sanoi rauhoittelevasti. ”Sinä et ymmärrä. Hän on viisikesäinen.”
”Et voi olettaa, että hän ymmärtäisi tätä peliä, mitä pelaat koko heimon kanssa”, Makaio lisäsi. ”Hän ihaili sinua ja… reteyttäsi, mutta nyt vaikutat yhtä puuduttavalta kuin muutkin.”
Olin hiljaa. Veljeni olivat totta kai oikeassa. Eihän Pocata voinut ymmärtää. Ei mitenkään. Hän oli viisas, aivan liian viisas ikäisekseen, mutta jossain meni hänenkin rajansa.
”Ymmärräthän?” he kysyivät.
Nyökkäsin. Totta kai ymmärsin, vaikkakaan se ei ollut helppoa. Pocata oli aina ollut minun kiveni. Se, mikä pidätteli minua maan kamaralla, että en lentäisi liian korkealle. Nyt se oli muuttunut, todennäköisesti jo silloin, kun Malaki astui elämääni. Tietysti Pocata oli kaikki kaikessa minuun, mutta tuntui ikäänkuin Malaki olisi antanut minulle siivet, eikä niin pieni kivi, kuin Pocata oli, voinut pidätellä minua. Ja se oli tainnut ajaa minut tähän tilanteeseen. Oma typeryyteni, kun olin lentänyt liian korkealle.
Veljeni halasivat minua uudemman kerran ja sitten he lähtivät, sanoen, että heitä odotettiin jo. Heilutin heille ja jatkoin vaatteiden pesua. Oloni oli edelleen surkea, mutta ainakin minulla oli parhaimmat veljet, mitä voisi toivoa.
Kannoin punotussa kopassa pyykit takaisin tiipiillemme ja ripustin ne kuivamaan. Ympärilläni oli autiota. En tiennyt missä kaikki muut olivat, mutta se ei haitannut. Pärjäsin kyllä yksinkin, yksinolo antoi minulle aikaa pohtia, miten lähestyisin Pocataa nyt kun tiesin, mikä häntä painoi.
Kuinka selittäisin tilanteeni viisikesäiselle lapselle? Eniten pelkäsin, että joutuisin valehtelemaan. En halunnut tehdä sitä, en Pocatalle. Se tuntui luissa asti väärältä. Mutta miten kertoa hänelle, että asiat olivat nyt näin väliaikaisesti?
Huokaisin syvään ja istahdin tiipimme eteen. Katselin ympärilleni. Perheestäni ei näkynyt vilaustakaan, mutta muita heimolaisia puuhaili askareidensa parissa kauempana. Kukaan ei kiinnittänyt minuun huomiota, mikä oli outoa – olivathan he seuranneet tekemisiäni silmä kovana jo hyvän aikaa. Vilkaisin taivaalle ja näin, että aurinko oli korkealla. Kenties pian pitäisi kiiruhtaa syömään. Minulla olisi kuitenkin vielä vähän aikaa hioa suunnitelmaani siitä, kuinka jutella Pocatan kanssa. Tai ei se ollut varsinaisesti suunnitelma, ennemminkin epämääräinen tunne siitä, mitä ei todellakaan saisi sanoa.
Näpersin palmikkoani levottomana ja ajattelin sitä, kuinka aika ei edennyt. Päivät olivat tappavan tylsiä ja pitkiä. En välttämättä vielä tiennyt kuka olin, mutta sen verran oli selvää, että en kuulunut heimooni. Heidän tapansa ja periaatteensa eivät tuntuneet oikealta, sieluni halaji jotain muuta. Enemmän.
Äkisti katseeni osui Ruuhun. Hän vaappui vähän matkan päässä suuren mahansa kanssa. Siristin silmiäni auringon valossa. Ruu näytti kalpealta, hikipisarat kiiltelivät hänen kasvoillaan ja hän piteli mahaansa. Ensimmäinen ajatukseni oli, että lapsi oli syntymässä.
Seuraava ajatukseni oli, että kaikki ei ollut hyvin.
Ruu tuupertui maahan ja jäi makaamaan siihen kyljelleen. Pomppasin salaman nopeasti jaloilleni ja juoksin hänen luokseen. Kyykistyin hänen vierelleen ja pyyhkäisin hiukset hänen kasvoiltaan. Ruu itki.
”Sattuu”, hän sanoi vapisevalla äänellä ja kohdisti katseensa minuun. ”Auta minua.”
Hetken ajan mielessäni kävivät ne kaikki kerrat, kun Ruu oli mulkoillut minua kuin pahojen henkien riivaamaa, mutta sitten ryhdyin toimeen – en voinut muutakaan, en antaisi itselleni ikinä anteeksi, jos en yrittäisi auttaa.
”Älä liiku”, sanoin niin rauhallisesti kuin kykenin. Minun täytyi olla vahva nyt. Kovettaa itseni, eikä hätääntyä. Katsoin ympärilleni. Heimolaisia oli alkanut kokoontumaan lähelle, ja osa käveli meitä kohti.
”Hakekaa Makita!” huusin heille.
”Vaeltajako?” yksi kysyi.
”Niin”, tyydyin toteamaan, vaikka olikin naurettavaa, että he edelleen puhuivat Makitasta Vaeltajana, vaikka hän oli pelastanut henkeni ja heimolaiset olivat omineet hänet shamaaniksemme kysymättä häneltä.
Yksi nuori poika lähetettiin matkaan ja Ruu tarttui kädestäni, kierähtäen selälleen. Hän hengitti raskaasti, irvisteli kivusta.
”Maor… missä sielunkumppanini on?”
”Shh, Ruu”, sanoin. ”Sana kiirii hänelle varmasti pian. Hän tulee kyllä.”
Sanoessani sen toivoin vain, että joku oli jo lähtenyt hakemaan häntä, vaikka en ollut käskenytkään.
”Maya–”
”Älä puhu”, kiirehdin sanomaan Ruulle. ”Hengitä ja säästele voimiasi.”
Puristin Ruun kättä, minkä toivoin olevan lohduttava ele. Ruu sulki silmänsä ja valitti. Minua pelotti, mutta en antanut sille valtaa.
Tuntui kuin siitä olisi ollut monta päivää kun poika lähti hakemaan Makitaa. Katselin ympärilleni. Eikö heidän pitäisi jo olla takaisin? Hetken aikaa mielessäni kyti pelko siitä, että Vaeltajat olisivat lähteneet – jatkaneet matkaansa – mutta sitten pyyhin ajatuksen päästäni. Malaki ei jättäisi minua sanomatta mitään. Ei ikinä.
”Väisty”, lempeä ääni sanoi.
Huokaisin helpotuksesta, kun Makita kyykistyi viereeni ja irrotti hellästi käteni Ruun kädestä ja otti paikkani. Peräännyin kauemmaksi muutaman askeleen ja katsoin kuinka Makita alkoi tutkimaan Ruuta. Miehen ilme oli vakava ja huolen rypyt väärensivät hänen kasvojaan.
”Tehkää tietä”, Makita sanoi topakasti ja kaikki tottelivat heti. Katsoin kuinka Makita nosti varmoin ottein Ruun syliinsä ja lähti kantamaan häntä kohti keskirinkiä ja sinne pystytettyä tiipiä, missä minuakin oli hoidettu. ”Kutsukaa päällikkönne.”
Heimolaiset hajaantuivat. Osa lähti Makitan perään, osa toiseen suuntaan ja yksi sanoi menevänsä hakemaan Caetaron. Seisoin paikoillani lamaantuneena ja annoin katseeni vaipua kohtaan, jossa Ruu oli maannut.
Maassa oli verta.
Koko heimo meni sekaisin, kun pidetty, raskaana oleva heimon jäsen oli kipeä. Lapsella Ruun mahassa ei ollut kaikki hyvin. Heimolaiset tungeksivat keskiringin lähettyvillä ja yrittivät nähdä tiipiin, missä Ruu makasi ja Makita neuvotteli päällikkömme kanssa.
Puheesta ja hälinästä huolimatta kuulin heidän keskustelunsa, sillä olin lähellä tiipiä.
”En pysty tähän yksin”, Makita sanoi. ”Tarvitsen toisen shamaanin tuekseni, muuten hän saattaa kuolla.”
”Entä lapsi?” Caetaro kysyi.
Hiljaisuus oli piinaava, kun Makita ei sanonut mitään, ja silloin ymmärsin. Lapsella ei ollut enää toivoa, mutta Ruulla oli. Sydämeni hypähteli rinnassani levottomana, jännittyneenä. Pelkäsin.
”Pidä hänet hengissä päivä”, Caetaro murahti. ”Sen nopeampaa en saa tänne toista shamaania.”
Caetaro astui tiipistä ulos ja hänen katseensa osui minuun.
”Kotkan Nuolen tytär”, päällikkömme sanoi. ”Etsi veljesi ja lähetä heidät hakemaan toista shamaania veliheimostamme. Heillä on nopeimmat hevoset, käske heidän siis kiirehtiä.”
Nyökkäsin ja lähdin juoksuun. Veljeni eivät olleet sanoneet minne he olivat lähteneet, mutta uskoin tietäväni mistä heidät löytäisin. Juoksin koko matkan aitaukselle, missä laidunsi nuoret varsamme, vasta kuusi kuunkiertoa sitten syntyneet. Makaio ja Domonko seisoivat niiden keskellä, silittäen niitä, kosketellen niiden korvia, jalkoja, häntiä… Tiesin mitä he tekivät: he totuttivat niitä kosketukselle, jotta niiden selkään olisi helpompi nousta ajan ollessa oikea.
”Veljet!” huusin jo kaukaa. He kääntyivät katsomaan minua. ”Caetaron käsky; lähtekää heti veliheimoon ja tuokaa mukananne shamaani!”
Pysähdyin hengästyen puisen aidan luokse ja veljeni kiipesivät sen yli vierelleni.
”Mitä on tapahtunut?”
Sain raskaan hengitykseni lomasta puserrettua vain yhden sanan: ”Ruu.”
Veljeni tuntuivat ymmärtävän samantien. He nyökkäsivät, ottivat kiinni vapaana olevat hevosensa ja loikkasivat niiden selkään.
”Menkää joutuin!” huusin heidän peräänsä, mutta he tuskin kuulivat minua, sillä he nelistivät jo pois päin vaikuttavaa vauhtia. Tuijotin heidän loittonevia hahmojaan ja sitten vedin syvään henkeä ja juoksin takaisin keskiringille.
Caetaro puhui siellä heimolaisille, pyytäen heiltä yksityisyyttä ja rauhaa keskirinkiin ja sen lähettyville, sillä Ruu tarvitsi lepoa. Nähdessään minut hän kohotti kysyvästi kulmiaan.
”He ovat jo matkalla”, sanoin.
Caetaro nyökkäsi jäykästi ja lähti sitten pois. Vilkaisin tiipin suuntaan ja näin Maorin istumassa Ruun vierellä, pidellen häntä kädestä. Sitten Makita astui oviaukkoon, katsoi minuun pienen hetken ajan ja veti sitten oviaukon piiloon ja Ruu sekä Maor katosivat silmistäni.
Hengitin syvään, osaksi siksi, että olin hengästynyt ja osaksi siksi, että pelkäsin Ruun kuolevan. Niin paljon kuin vastustinkaan heimoani ja kaikkea siihen liittyvää, en siltikään halunnut nähdä kenenkään heimolaisen kuolevan.
”Oletko kunnossa?”
Hätkähdin, mutta en kääntynyt ympäri, sillä olin tunnistanut äänen.
”Etkö vastaa minulle?” Pancho kysyi.
Olin aikeissa ärähtää hänelle, että en ollut velvollinen kertomaan hänelle olotilastani, mutta sitten se pieni järjen ääni joka edelleen kyti jossain mieleni sopukoissa muistutti minua äitini kanssa tehdystä sopimuksesta.
”Olen”, sanoin.
Tunsin kuinka Pancho astui lähemmäksi ja sipaisi olkapäätäni. Värähdin inhosta. Miten hän pystyi siihen? Olemaan kylmä ja laskelmoiva yhtenä hetkenä ja sitten niin läpeensä limainen seuraavana?
”Älä pelkää”, Pancho kuiskasi korvaani. ”Sinulle ei käy noin.”
Silmäni laajenivat tajutessani, mitä Pancho ajoi takaa. Eihän hän voinut tosissaan puhua sellaisesta? Että minä ja hän… ei ikinä.
Pelastukseni saapui pienen viisikesäisen tytön muodossa.
”Maya!” Pocata huusi ja juoksi minua kohti. Pancho perääntyi pari askelta selkäni takana kun Pocata loikkasi syliini. Olin iloinen, että Pocata tuntui käyttäytyvän normaalisti nyt minua kohtaan, mutta halusin silti puhua hänen kanssaan. Pinnistelin pitääkseni siskoni sylissäni; jaksoin hädin tuskin kannatella Pocataa. Missä välissä hän oli kasvanut niin paljon? ”Kuoleeko Ruu?”
Kysymys esitettiin niin suoraa, niin viattomasti, että en aluksi tiennyt kuinka vastata. Lopulta päätin kertoa totuuden.
”En tiedä”, myönsin Pocatalle ja vilkaisin äitiä ja isää sekä Amy Jo’ta, jotka kävelivät meitä kohti. Pancho ei tehnyt elettäkään lähteäkseen ja miksi olisikaan? Hän oli äidin suosiossa. Laskin Pocatan maahan.
”Mentäisiinkö katsomaan ovatko vaatteet jo kuivaneet?” kysyin Pocatalta. ”Haluaisin puhua kanssasi.”
Pocata nyökkäsi totisena ja lähti vetämään minua kädestä kohti tiipiämme. Pancho kuitenkin tarttui toiseen käteeni ja pysäytti meidät.
”En lopettanut vielä”, Pancho tokaisi. Aiempi hellyys oli täysin tiessään.
”Mene pois”, Pocata kivahti.
Olin pakahtua ylpeydestä, mutta en voinut näyttää sitä. En saanut tehdä virheitä, joten katsoin Panchoon ja sanoin: ”Voimme jutella myöhemmin, eikö niin? Meillä on tekemistä Pocatan kanssa.”
Pancho siristi silmiään, mutta nyökkäsi sitten ja päästi kädestäni irti. Piilotin yllättyneisyyteni ja lähdin seuraamaan Pocataa. Vilkaistessani taakseni näin äidin, isän ja Amy Jo’n juttelevan Panchon kanssa. Toivoin, että en ollut tehnyt mitään sellaista mikä saisi äidin purkamaan sopimuksemme.
”Kiitos”, mutisin Pocatalle, kun tiipimme oli jo näkyvissä.
”Mistä kiität minua?”
Hymyilin lämpimästi siskolleni. ”Sinä käskit Panchoa menemään pois.”
”En pidä hänestä”, Pocata totesi. ”Jokin on vialla hänessä.”
”Tarkoitatko, että pelkäät häntä?” kysyin.
Pocata ravisti päätän. ”Pelkäätkö sinä?”
En epäröinyt hetkeäkään. ”Kyllä.”
”Miksi sitten–”
”Haluan selittää sinulle kaiken”, keskeytin, ”mutta olet niin nuori. Niin tavattoman nuori.”
”Okei”, Pocata sanoi hetken hiljaisuuden jälkeen. ”Ymmärrän.”
”Tiedäthän, että olet minulle kaikkein tärkein?”
Pocata nyökkäsi ja hymyili kurottaessaan kokeilemaan, olivatko vaatteet kuivat. ”Rakastan sinua, Maya.”
”Minäkin sinua”, vastasin ja moiskautin pusun siskoni päälaelle. ”Haluan sinun vain tietävän, että on tapahtunut paljon asioita, mistä en voi sinulle puhua. Mutta tiedä tämä: en pidä Panchosta. En pidä siitä, miten minun on ollut pakko käyttäytyä viime päivinä. Mutta joskus on tehtävä se mikä on tehtävä.”
”Miksi sinun on tehtävä niin, jos et pidä siitä?” Pocata ihmetteli.
Mietin, mitä vastaisin, kunnes lopulta… lopulta päädyin sanomaan vain yhden sanan.
”Äiti.”
Pocata ei vastannut, mutta tiesin hänen ymmärtäneen. Jätimme vielä kosteat vaatteet kuivamaan ja suuntasimme joelle. Koko matkan kävelimme hiljaisuudessa, pitäen toisiamme käsistä. Mieleni palasi takaisin Ruuhun. Veljeni tuskin palaisivat ennen seuraavaa aamua toisen shamaanin kanssa, sillä pimeällä oli vaikea liikkua nopeasti. Mitä jos Ruu ei selviäkään siihen saakka? Maorilla, Ruulla ja Makitalla oli edessään pitkä päivä ja yö.
Saavuimme joelle, istuuduimme sen pientareelle ja laskimme paljaat jalkamme kylmään veteen. Hetken oli täysin hiljaista, lukuunottamatta veden ääntä, mutta sitten Pocata rikkoi hiljaisuuden.
”Äiti pakottaa sinut olemaan Panchon kanssa.”
Vilkaisin siskoani, mutta hän vain tuijotteli joen toiselle puolelle kaukaisuuteen.
”Ei, jos olen… jos olen niin kuin kaikki muutkin täysikuun puhdistautumisrituaaliin saakka.”
”Tylsä?” Pocata kysyi ihmeissään, enkä voinut olla nauramatta.
”Niin”, myönsin. ”Tylsä.”
Pocata rypisti kulmiaan. Hän mietti jotain ankarasti ja annoin hänen miettiä. Kun Pocata viimein puhui, hän sanoi jotain, mitä en ollut osannut odottaa.
”Mistä tiedät, ettei Pancho valehtele äidille, että sinä et ole ollut tylsä?”
Hetken aikaa mietin, että miten Pocata olikaan niin viisas ja nokkela. Hän ymmärsi niin paljon asioita, mitä ei oltu edes ääneen sanottu. Sitten tajusin Pocatan sanat.
Voi ei. Mitä jos Pancho tekisi nimenomaan sen? Sydämeni alkoi hakata paniikinomaisesti ja katseeni poukkoili ympäriinsä kuin etsien pakopaikkaa. Pohdin kuumeisesti Pocatan sanoja, ja sitten henkäisin tajutessani jotain.
”Koko heimo on pitänyt minua silmällä”, sanoin. ”Etenkin äiti. Pelkkä Panchon sana ei riitä, jos kaikki muut voivat todistaa, että olen ollut kunnolla.”
”Ai”, Pocata sanoi ja sitten hän vaihtoi aihetta lennosta niin kuin vain lapsi osaa. ”Onko väärin haluta leikkiä, vaikka Ruu on huonossa tilassa keskiringissä?”
”Ei sinun tarvitse pysäyttää lapsuuttasi sen takia”, sanoin. Sydäntäni särki siitä määrästä kuinka paljon Pocataa rakastin, ja kuinka viaton ja lapsenomainen, mutta samaan aikaan niin aikuismaisen viisas hän oli.
”Mennään sitten leikkimään”, Pocata sanoi päättäväisesti, nousi seisomaan ja otti minua kädestä kiinni. ”Ylös nyt, Maya.”
Hymyilin ja ajattelin, että pieni leikkituokio olisi omiaan viemään ajatukseni muualle. Puristin Pocatan kättä, ja sitten me juoksimme niitylle viidennen ringin ulkopuolelle.
Leikkiminen Pocatan kanssa oli omiaan viemään ajatukseni pois Ruusta, Malakista, Panchosta ja kaikesta muusta mikä myllersi mielessäni. Päivä kului rattoisasti yhdessä siskoni kanssa, eikä kertaakaan äitini tai Amy Jo kutsunut minua auttamaan heitä jossain – sain viettää koko loppupäivän Pocatan kanssa, aina pimeän tuloon saakka.
Kun Pocata vaipui uneen, ajatukseni palasivat mieltäni askarruttaneihin asioihin. En ollut nähnyt Malakia koko päivänä ja ikävä riipi rintaani. Minä todellakin kaipasin häntä ja mietin, kaipasiko hän minua yhtä paljon. Veljeni olivat sanoneet hänen kaipaavan minua ja se lämmitti sydäntäni, sai posket punehtumaan. Rukoilin hiljaa mielessäni esi-isiltä, jotta he varjelisivat minun ja Malakin ystävyyttä ja tunteitamme. En halunnut menettää Malakia, en millään tavalla.
Mielessäni pyörivät ajatukset vaikeuttivat nukahtamista. Kääntyilin taljalla ja koin oloni epämukavaksi. Lopulta käperryin aivan Pocataan kiinni ja vaivuin levottomaan uneen.
Heräsin ensimmäistä kertaa pitkään aikaan viimeisenä. Kaikki olivat jo poistuneet tiipistä, kun avasin silmäni. Nousin hitaasti istumaan ja haroin sormillani hiuksiani ennen kuin letitin ne pitkälle palmikolle ja nousin ylös. Olin melkein potkaista kumoon kulhon, jossa oli erilaisia marjoja ja muutama ketunleipä. Arvatenkin Pocatan jäljiltä. Oliko hän jättänyt minulle syötävää ennen lähtöään? Hymyilin itsekseni, istuuduin takaisin taljalle, ja söin kulhon tyhjäksi. Se virkisti mieltäni ja kehoani. Tunsin olevani valmis tulevaan päivään.
Samassa muistin, että veljeni olivat hakemassa toista shamaania Makitan avuksi, koska Ruu oli huonossa kunnossa. Kuinka olin saattanut unohtaa? Nousin joutuin jaloilleni ja pinkaisin tiipistä ulos. Näin äitini yhdessä Pocatan kanssa kävelevän minua kohti kantaen vettä.
”Ovatko he palanneet?” kysyin ennen kuin kumpikaan kerkesi sanomaan mitään. Tiesin heidän tajuavan mitä tarkoitin vaikka en tarkentanut kysymystäni sen kummemmin.
”Eivät vielä”, äiti vastasi minuun katsomatta ja asetti veden maahan. ”Juo vähän.”
Tein työtä käskettyä ja sitten käänsin huomioni Pocataan. ”Kiitos marjoista ja ketunleivistä.”
”Se oli äidin idea”, Pocata vastasi.
Yllätyin niin, että hädin tuskin sain hillittyä kummastuneen älähdyksen, joka uhkasi purkautua suustani. Äidin idea? En voinut olla miettimättä mikä häntä vaivasi. Jotain täytyi olla tekeillä. Mieleeni ei mahtunut ajatus äidistäni huolehtimassa jaksamisestani – ei häntä ollut enää pitkään aikaan kiinnostanut muu kuin se, mitä muut ajattelivat minusta. Ja hänestä.
”Ai”, tokaisin tönkösti. Hyvä Maya, todella sulavaa. ”Kiitos, äiti.”
Äiti vain murahti takaisin ja kantoi vedet varjoon, varoen tarkoin katsomasta päälleni. Ainakin hän käyttäytyi minua kohtaan normaalisti, mikään ei siltä osalta ollut muuttunut.
Pitkä vihellys, joka kantautui korviimme, sai meidät kääntymään yhtäaikaa äänen suuntaan. Sydämeni jätti lyönnin välistä. He olivat palanneet: Makaio ja Domonko olivat palanneet.
Pocata hyppäsi selkääni ja lähdin juoksemaan häntä kantaen kohti keskirinkiä. Tietysti Caetaro oli sanonut Ruun tarvitsevan tilaa, mutta tiesin koko heimon, tai ainakin suurimman osan, kokoontuvan lähettyville rukoilemaan ja seuraamaan tilannetta. Miksi emme siis voisi liittyä joukkoon?
Äiti ei juossut, hän käveli perässämme. Laskiessani heimolaisten seassa Pocatan maahan, hän juoksi samantien kauempana olevan isän ja Amy Jon luokse. Minä jäin kahden äitini kanssa, joka ei jostain syystä lähtenyt Pocatan perään.
Silmäilimme puhumatta tiipiä, jossa Ruu makasi, ja sitten näimme veljieni ratsastavan lähemmäs yhdessä harmaantuneen naisen kanssa. Nainen liukui ihmeen sulavasti hevosensa selästä alas ja käveli varmoin askelin suoraan tiipiin sisälle. Veljeni jäivät pitelemään hevosia. Olisin halunnut mennä heidän luokseen, mutta vahva tunne siitä, että äidillä oli jotain asiaa, valtasi kehoni. Niinpä pysyin aloillani ja kuuntelin heimolaisten puheita samalla kun odotin, että äitini saisi asiansa sanotuksi.
Hän ei kuitenkaan puhunut mitään, seisoi vain vierelläni. Tunsin oloni epämukavaksi, enkä tiennyt olisiko minun pitänyt sanoa jotain vai antaa vain olla. Miksi äitini teot olivat tänään niin eriskummallisia, kun samaan aikaan hänen kylmän viileä kohtelunsa pysyi hänen käytöksessään? En uskonut tehneeni mitään väärin, sillä äitini oli itse ideoinut marjojen jättämisen minulle, eikä hän olisi tehnyt niin jos hän olisi ollut vihainen. Mutta mikä sitten oli syy hänen outoihin tekoihinsa? Marjat, veden juonti, seurassani viivyttely… En ymmärtänyt sitä. Kai minun olisi pitänyt olla kiitollinen ja nauttia joka hetkestä, mutta en saanut sitä tunnetta kuplimaan sisälläni. Liian paljon oli tapahtunut, liian monta riitaa. Olimme etäisiä, aivan liian etäisiä äidiksi ja tyttäreksi.
Kului paljon aikaa. Heimolaiset liikehtivät levottomasti, osa istui maassa ja vettä kierrätettiin kädestä käteen, ettei kenellekään tulisi paha olo auringossa. Ruoka olisi pitänyt syödä, mutta kukaan ei ollut halukas palaamaan omiin rinkeihinsä sitä valmistamaan. Sen sijaan laitettiin marjat sekä pähkinät kiertämään. Eihän se nälkää pitänyt, mutta oli parempi kuin ei mitään.
Hiljaisuus jatkui minun ja äidin kesken, mutta olin huomaavinani, että hänen ilmeensä ei ollut enää niin nyrpeä. Hän näytti nyt siltä, niinkuin häntä ei olisi pakotettu viettämään aikaa kanssani.
Äkisti äiti puhui, saaden minut säpsähtämään pitkän hiljaisuuden rikkouduttua.
”Toivon, että tämä ei tapahdu hänelle.”
Olin hämilläni. Mistä hän puhui?
”Kahlika. Toivon, että hän ei sairastu”, äiti täsmensi huomatessaan kysyvän ilmeeni.
Tuntui kuin olisin pudonnut jääkylmään veteen.
Kahlika.
En ollut ajatellut– en ollut… en ollut tajunnut. Kahlika odotti lasta. Oli olemassa riski, että hän tai lapsi eivät selviytyisi mikäli Kahlika sairastuisi. Miten en ollut tajunnut sitä aiemmin? Pelko hiipi jälleen sisääni, tällä kertaa kahta kauheampana ja nyt se ei johtunut Ruusta. Pelkäsin oman siskoni puolesta. Ehkä se oli väärin, mutta Kahlika merkitsi minulle kymmenen kertaa enemmän kuin Ruu, enkä aikonut pyydellä sitä anteeksi.
Äiti näki ahdinkoni.
”Älä vielä murehdi”, hän sanoi. ”Kahlika on nuori ja terve.”
Hengitin syvään ja nyökkäsin. Äiti oli oikeassa. Olihan Kahlika nuori ja terve. Toisaalta niin oli myös Ruu, ja silti hän makasi nyt tiipissä kahden shamaanin hoidettavana. Rukoilin mielessäni esi-isiä, pyysin heitä suojelemaan Ruuta.
Antakaa hänen elää.
Jos Ruu selviäisi, niin Kahlikalla ei olisi mitään hätää, sillä sitten tietäisimme ainakin, että kaksi shamaania pystyy hoitamaan lasta odottavan naisen kuntoon. Jos Ruu vain selviäisi…
Tiipin oviaukkoon ilmestyi ensin veliheimon nainen, ja sitten Makita. Viimein sieltä astui päällikkömme Caetaro, joka kohotti kätensä hiljentääkseen heimolaiset. Kaikki olivat hiljaa, kun me jännittyneinä odotimme uutisia.
Caetaro katseli heimolaisia ja sitten hän ravisti päätään.
Kohahdus levisi heimolaisten keskuudessa.
Tuijotin tiipiä edessäni lamaantuneena, kun Caetaron merkki iskeytyi tajuntaani: Ruu oli kuollut, samoin hänen lapsensa ja Maor oli jäänyt yksin.
Katseeni alkoi harhailemaan ja pysähtyi Kahlikaan. Pelko kouraisi sydäntäni ja kohtasin Kahlikan katseen heimolaisten seasta. Siskon silmissä loisti pelko kun hän piteli mahaansa. Tunsin tuon pelon sisälläni ja sitten mitään sanomatta ryntäsin Kahlikan luokse ja me halasimme toisiamme.
”Minua pelottaa”, Kahlika mutisi korvaani.
En tiennyt mitä sanoa, joten rutistin häntä vain kovempaa ja sitten päästin irti, antaen hänen siirtyä sielunkumppaninsa Taraton syleilyyn. Kyyneleet polttivat silmissäni, enkä tiennyt olivatko ne kohdistettu Ruulle vai pelolleni Kahlikan puolesta.
Tiesin, mitä päällikkömme aikoisi sanoa, ennen kuin hän edes avasi suunsa: edessä oli paasto.
Paastosimme aina, kun heimolainen kuoli. Paaston kesto vaihteli riippuen siitä, koska täydenkuun puhdistautumisrituaali koittaisi, sillä paasto päätettiin aina puhdistautumiseen. Tiesin, että paaston aikana sai syödä vain pimeän aikaan ja tiesin myös, että se oli erittäin raskasta mitä kauemmin sitä teki. Kerran jouduimme paastoamaan kokonaisen kuunkierron, sillä eräs vanha heimolainen oli kuollut juuri puhdistautumisrituaalista seuraavana päivänä.
”Rakkaat heimolaiset”, Caetaro aloitti. ”Meitä on kohdannut suru. Suuri suru. Ja sen vuoksi me paastoamme huomisesta lähtien. Kolmetoista päivää ja sitten puhdistaudumme. Toivon teille terveyttä ja onnea.”
Niine hyvineen päällikkömme lähti ja heimolaiset alkoivat hajaantua. En kuitenkaan kiinnittänyt huomiota ympäristööni, sillä tajusin jotain Caetaron sanoista. Edessä oli vain kolmetoista päivää. Kolmetoista päivää ja sitten voisin tavata Malakin. Puhehan oli ollut, että en saisi ennen puhdistautumisrituaalia tehdä virheitä. Jos olisin erittäin varovainen, voisin jatkaa Malakin tapaamista jälleen. Mutta nyt ei ollut oikea aika miettiä Malakia – oli mietittävä Kahlikaa.
Perheeni hajaantui muiden heimolaisten tavoin ja myös Kahlika ja Tarato lähtivät kohti omaa rinkiään. Katselin tovin heidän peräänsä ja mietin kuinka olin jättänyt siskoni heitteille: en ollut viettänyt Kahlikan kanssa juurikaan aikaa sen jälkeen, kun olimme käyneet sillä niityllä muiden naisten kanssa. En ennenkään ollut viettänyt mitenkään erityisen paljon aikaa Kahlikan kanssa, mutta viime aikoina vielä vähemmän. Malaki oli vienyt kaiken huomioni. Huono omatunto pisteli sisälläni.
Olinko ollut itsekäs? Ajatellessani vain itseäni ja tehdessäni mitä halusin vain koska en pitänyt heimomme säännöistä? Vedin vavisten henkeä. Ei, en saisi ajatella näin. Minulla pitäisi olla oikeus elää omaa elämääni. Se ei tietenkään oikeuttanut jättämään perheeni, sisareni, huomiotta, mutta en voinut tuhlata elämääni myöskään. Kuinka löytää tasapaino? Pitäisikö minun vain jättää kaikki taakseni ja aloittaa uusi elämä jossain? En tiennyt olisiko minulla kanttia siihen. Se vaatisi niin suuria uhrauksia, enkä tiennyt olinko valmis tekemään niitä.
Tajusin olevani yksin keskiringin tiipin edessä vasta sitten, kun Maor astui tiipistä ulos. Käännähdin ympäri ja katseemme kohtasivat. Hän näytti surkealta. Maor oli kalpea, hänen silmänsä olivat punaiset ja turvoksissa. Hän vapisi kauttaaltaan ja tunsin sääliä häntä kohtaan, vaikka emme olleet läheisiä – emme edes ystävällisissä väleissä.
”Sinä kuulemma autoit”, Maor sanoi hiljaa.
Enhän ollut tehnyt juuri mitään, mutta nyökkäsin joka tapauksessa. ”Niin.”
”Kiitos.”
Se oli kaikki, mitä hän sanoi, ennen kuin hän kääntyi ympäri, sulki tiipin oviaukon ja käveli pois. Arvatenkin hakemaan jotain, mihin kääriä Ruun… Käänsin katseeni pois ja lähdin juoksemaankohti perheeni tiipiä.
Jälleen kerran makasin valveilla minun ja Pocatan taljalla muiden nukkuessa. Aikani pyörittyä tuskaisena päätin viimein nousta ja käydä ratsastamassa Kamilla – en uskonut isän suuttuvan. En uskonut kenenkään suuttuvan, olihan tilanne ymmärrettävä. Kunnon laukka niityllä varmasti auttaisi saamaan unenpäästä kiinni ja helpottaisi päässäni mekastavaa sekamelskaa.
Hiivin hiljaa ulos tiipistä, hakeuduin Kamin luokse ja silitin tamman pehmeää kaulaa ja turpaa. Hevonen liikutteli korviaan levollisesti ja laski päänsä alas syödäkseen. Vedin hellästi Kamin pään takaisin ylös, kietaisin narun sen turvan ympäri ja loikkasin kevyesti tamman selkään.
Saavuimme niitylle hetkeä myöhemmin. Kävelimme sen toiseen päähän, ravaten aina välillä. Kuu loisti taivaalla, tähdet tuikkivat kirkkaina ja lämmin tuuli hyväili kasvojani. Vedin syvään henkeä raikkaassa ilmassa ja mietin, että minun pitäisi käydä siellä paikassa uudestaan missä olin ollut onnettomuudestani parannuttuani. Se piilopaikka metsässä itkupajun alla. Sinne minun olisi mentävä, mutta ei nyt. Sitten puhdistautumisrituaalin jälkeen. Ehkä veisin Malakin sinne myös, näyttääkseni sen kauniin paikan. Tiesin, että Malaki osaisi antaa arvoa sille.
Kavionkopse sai Kamin ottamaan muutaman sivuaskeleen ja pyörähtämään ympäri jännittyneenä, korvat höröllä. Siristelin silmiäni tähtien loisteessa ja näin hevosen siluetin tulevan meitä kohti. Rauhoittelin Kamia ja mietin kuka tulija voisi olla. Olin hyvän matkan päässä heimostamme, oli jo yö ja kukaan ei tietääkseni ollut nähnyt minun tulevan niitylle.
”Maya?”
Sydämeni hypähti. ”Malaki!”
Liu’uin Kamin selästä alas samaan aikaan kun Malaki liukui oman hevosensa selästä alas ja sitten me jo halasimmekin toisiamme. Pitelin Malakia lähelläni tiukasti, enkä halunnut päästää irti. Hän joutui hellästi irrottamaan otteeni itsestään voidakseen katsoa silmiini.
”Oletko kunnossa?” Malaki kysyi. ”Kuulin heimolaisestanne. Olit kuulemma paikalla, kun hän lyyhistyi…”
”Makitako kertoi?” arvasin.
Malaki nyökkäsi. ”Olin pihalla, kun näin sinun ratsastavan tänne. Ajattelin– tiedän, että emme saisi, mutta– Niin, olin huolissani sinusta.”
”Selviän kyllä”, vakuutin ja olin kiitollinen pimeydestä, jonka ansiosta Malaki ei mitenkään voinut nähdä punehtuneita poskiani. ”Olenhan minä surullinen, mutta eniten pelottaa ja huolestuttaa Kahlika. Mitä jos siskolleni käy samoin?”
Malaki rutisti minut uuteen halaukseen.
”Ei hänelle käy samoin”, Malaki sanoi.
”Mistä sinä sen voit tietää?” kysyin, mutta en hyökkäävästi. Pikemminkin äänessäni oli jonkinlaista ahdistuneisuutta. ”Mitä jos niin käy?”
”Sitten sille ei voi mitään”, Malaki totesi. ”Sille on syynsä, emmekä me voi vaikuttaa siihen. Voimme vain toivoa parasta ja rukoilla.”
Melkein suutuin Malakille hänen sanoistaan, sillä hän vaikutti kovin välinpitämättömältä, mutta en kuitenkaan suuttunut sillä hän oli oikeassa. Hän oli usein oikeassa, eikä tämä kerta ollut poikkeus. Olin iloinen, että hän oli paikalla puhumassa järkeä päähäni.
”Niin”, sanoin hiljaa ja suoristauduin sitten ottaen askeleen kauemmaksi Malakista, sillä olin edelleen hänen lähellään käsivarret kietoutuneina toistemme ympärille. ”Mutta ei puhuta nyt siitä. Puhutaan jostain muusta. Mistä tahansa muusta.”
Olimme hetken hiljaa ennen kuin Malaki hieraisi niskaansa ja poikamainen virnistys ilmestyi hänen kasvoilleen yhdessä pahoittelevan katseen kanssa.
”Olen pahoillani, että olen jättänyt sinut huomioimatta”, hän sanoi.
Suuni oli loksahtaa auki. ”Mistä tiesit, että se häiritsi minua?”
”Arvasin”, Malaki naurahti. ”Minä vain halusin tehdä niin kuin toivoit. En halunnut olla syypää siihen, että äitisi peruu sopimuksenne ja pakottaa sinut–”
”Ymmärrän kyllä”, keskeytin ja katselin ympärilleni. ”Tämäkin on vaarallista, tiedäthän. Puillakin on korvat.”
Ja minä ihan oikeasti ymmärsin. En voinut olla loukkaantunut tai vihainen Malakille siitä, että hän vain noudatti toivettani. Ehkä liioitellun hyvin, mutta ei se väärin ollut. Oma itsehillintäni ei kuitenkaan ollut selvästikään yhtä hyvä, kuin Malakin.
”Tiedän. Anteeksi.” Malaki katseli minua. ”Kaipaan sinua.”
Ne kaksi sanaa saivat lämpimän tunteen kehooni. Samaan aikaan kun järki huusi, että meidän ei pitäisi tavata, ei nyt, kun olin edelleen erikoistarkkailussa, sydämeni käski minua ottamaan askel lähemmäs Malakia. Hetken aikaa jo luulin, että järkeni voittaisi, mutta sitten Malaki astui lähemmäksi minua ja sipaisi kasvojani.
”Kaipaatko sinä minua, Maya?”
Nyökkäsin, sillä en saanut sanaa suustani. Poskea kihelmöi Malakin kosketuksen jäljiltä. Hänen sormensa koskettivat kaulaani, ja laskeutuivat sitten hellästi kättäni pitkin alas sormiin, joiden lomaan hän pujotti omansa. Koko kättäni kihelmöi ja jossain alavatsan seudulla jokin äkisti sykähti. Tunsin sydämen hakkaavan rinnassani ja tunsin Malakin hengityksen kasvoillani. Hän oli niin lähellä.
”Minun pitäisi palata”, Malaki sanoi hymyillen ja päästi irti kädestäni. ”Ennen kuin jäämme kiinni.”
Hän oli aikeissa kääntyä ympäri, kun äkisti sain suuni auki ja sanoin jostain syystä hengästyneellä äänellä: ”Kolmetoista päivää.”
”Kolmetoista päivää?”
”Sitten olen taas sinun”, sanoin ennen kuin ennättäisin jänistämään.
”Kolmetoista päivää”, Malaki toisti leveä virne naamallaan, ”ja sitten minä olen taas sinun.”
Hän kääntyi ympäri, loikkasi hevosensa selkään ja karautti tiehensä. Pitelin Kamia aloillaan, ettei se lähtisi perään ja tunsin koko vartaloni vapisevan, kun jännittyneisyys purkautui ulos.
Olin kiitollinen, että olin saanut suuni auki. Kiitollinen, että Malaki oli vastannut niin kuin oli vastannut. Hetkeksi olin unohtanut kaiken, mukaan lukien sen, että tämä nopea, salainen tapaaminen saattaisi koitua kohtalokseni, mikäli joku oli meidät nähnyt.
Kamin töykkäistessä minua turvallaan havahduin ja nousin ripeästi sen selkeen. Ohjasin tamman ojan ylitse metsään ja annoin sen valita itse, mihin suuntaan kävelisimme. Metsässä oli paljon pimeämpää, kuin niityllä, mutta se ei haitannut. Kami tiesi, mitä se teki. Vaeltelimme metsässä, kunnes tunsin kuinka väsymys valtasi minut. Palasimme niitylle, laukkasimme sen läpi sumun peittäessä meidät näkyvistä ja palasimme tiipimme luo. Jätin Kamin syömään ja hiivin takaisin tiipin sisälle.
Panin maaten Pocatan viereen ja annoin ajatuksieni harhailla Malakiin ja siihen tunteeseen alavatsassani, hänen kosketukseensa ja siihen kirottuun poikamaiseen virnistykseen. Sydämeni takoi rinnassani, enkä ollut varma johtuiko se Kamin ja minun laukasta läpi niityn vaiko Malakista.
Sisimmässäni tiesin kuitenkin vastauksen.
Niinpä nousin edelleen joka aamu ennen muuta perhettä, poistuin tiipiistämme ja lähdin kävelemään. Välttelin metsää, mutta en voinut estää ajatuksiani menemästä Malakin luokse. Ajattelin häntä, mutta ajattelin myös onttoon puuhun kätkemiäni jousta ja nuolia. Ennen olin vaihtanut piilopaikkaa joka kerta kun olin käyttänyt jousta, mutta nyt se oli lojunut puunrungossa käyttämättömänä useita päiviä.
Ja tulisi lojumaankin. Olin vakaasti päättänyt pysyä kaidalla tiellä täydenkuun puhdistautumisrituaaliin saakka ja se tarkoitti ei jousta, ei nuolia eikä Malakia. Olisin juuri sellainen täydellinen tytär kuin äiti halusi minun olevan, mutta vain sen aikaa, että saisin hänet ja Panchon pois niskastani. Tai kun asiaa tarkemmin ajatteli, en ehkä voinut palata takaisin entiseen puhdistautumisrituaalin jälkeenkään – muuten palaisimme lähtöpisteeseen ja pian olisin taas samassa tilanteessa äitini ja Panchon kanssa.
Istuuduin niityn reunalle viidennen ringin ulkopuolella ja värisin inhosta. Että oli pitänytkin ajatella Panchoa. Hän pelotti ja ahdisti mieltäni, enkä halunnut sitä tunnetta itseeni. Tunnetta, että en ole turvassa omassa heimossani. Mutta toisaalta, olinko tuntenut kuuluvani heimoomme enää pitkään aikaan? Ei, en voinut sanoa, että olisin. Silti jokin sisälläni pyristeli vastaan, kun ajattelin lähtemistä, vapautta ja itsenäisyyttä. Jokin esti minua tekemästä sen mitä halusin, mikä taasen sai minut pohtimaan, että mitä oikeastaan halusinkaan? Kuulua yhteisöön vai olla vapaa?
Katselin maassa istuen kuinka aurinko nousi hitaasti, mutta varmasti korkeammalle. Tästä oli tullut joka aamuinen tapani; istua vain niityllä ja katsella, kun aurinko nousi. Olin tehnyt sitä jo monen päivän ajan. Kun aurinko oli tarpeeksi korkealla, kävelin Kahlikan luokse ja juttelin vähän aikaa hänen kanssaan ennen kuin palasin omaan rinkiini. Söin perheeni kanssa, ja sitten poimin Amy Jon ja äidin kanssa yrttejä ja marjoja. Yhtenä päivänä lähdimme sille kaukaiselle niitylle, jossa olin ollut keräilemässä Kahlikan ja muiden naisten kanssa. Siitä tuntui olevan jo ikuisuus.
Iltarituaalit istuin edelleen Panchon kanssa, ja se oli tuskallista, koska en uskaltanut sanoa suoraan enää mielipidettäni Pancholle. Hän oli liian suosittu, liian vaikutusvaltainen heimossamme, ja olin tajunnut sen aivan liian myöhään. Olin tehnyt virheen, kun olin luullut, että heimo ympärillä toisi turvaa Pancholta.
Meidän heimossamme oli monta huonoa puolta, mutta ehdottomasti huonoin oli se, että et saanut lähteä heimosta ilman päällikön myöntämää lupaa – muuten sinut raahataan takaisin heimoon vaikka väkisin, ja toiseksi, mutta ehdottomasti huonoimpana se, että heimolaisilta riistettiin vapaus. Vapaus tuntea, kuunnella esi-isiä ja seurata omaa tietään.
Pahinta oli, että minä annoin heimoni tehdä sen. Eniten siinä pelotti se, että mitä jos en ikinä ole tarpeeksi rohkea seuratakseni omaa tietäni? Joten iltarituaalien aikana olin viileän kohtelias Panchoa kohtaan, pidin niin paljon etäisyyttä kuin kykenin ja pidin huolen, että Pancho ymmärtäisi, että en ollut muuttanut mieltäni. Hän ei voisi valittaa käytöksestäni, mikäli en olisi töykeä.
Kun selvisin läpi ensimmäisistä seitsemästä päivästä, olisi voinut luulla, että kaikki helpottuisi.
Ei se niin mennyt kuitenkaan.
Nyt kun yritin vältellä Malakia kaikin mahdollisin tavoin, alkoi tuntumaan, että törmäsin häneen joka puolella. Ennen en nähnyt häntä melkein ikinä missään muualla kuin joella ja metsässä. Nyt hän putkahteli polulleni milloin mistäkin. Malakin kunniaksi on sanottava, että hän hoiti oman osuutensa meidän välimatkamme pitämisestä hienosti. Hän ei katsonutkaan päälleni, ei edes vilkaissut. Olin ilmaa hänelle.
Tiesin, että se ei olisi saanut sattua, mutta en voinut estää harmistunutta oloa joka hiipi sisälleni vaivihkaa, kun Malaki ei edes kulmiaan kohottanut merkiksi siitä, että olisi huomioinut olemassaoloni. Oli epäreilua tuntea pientä kiukkua siitä, mutta en voinut itselleni mitään. Kai hän nyt olisi voinut edes vilkaista päälleni? Vilkuilin itse Malakia silmäkulmastani aina, mutta en saanut ikinä vastakaikua vilkuiluuni.
Päivät matelivat tavattoman hitaasti. Tuntui, kuin jokainen heimolainen olisi pitänyt minua silmällä. Etenkin heimon naiset. Ruu, joka odotti lasta, eikä liiemmin perustanut minusta, mulkoili minua aina vastaan tullessa eikä hänen sielunkumppaninsa Maor ollut yhtään sen parempi. Se samainen vanha eukko, joka oli moittinut minua eikä ollut meinannut suostua antamaan minulle ruokakulhoani, seuraili minua vaivihkaa. Saatoin myös kuvitella kaiken, mutta minne tahansa menin, hän oli siellä. Muutenkin missä vain kuljinkin, aina oli joku silmäpari selässäni.
Amy Jo oli pahin.
Hän halusi kaikkialle kanssani. Tiesin, että hän ei oikeasti halunnut viettää aikaa kanssani, vaan vahtia minua voidakseen kertoa kaiken tekemisistäni äidille. Pian tajusin, että helpompaa oli vain suosiolla lähteä aina äidin ja Amy Jo’n mukaan kaikkialle, tehdä tylsiä töitä ja olla hiljaa. Säästyisivätpähän hekin juoruilulta, kun Amy Jo ei pystynyt kertomaan mitään minun ollessa aina heidän kanssaan.
Isä ja Pocata käyttäytyivät oudosti. Isä oli hirveän etäinen ja paljon poissa, Pocata taasen vaikutti alakuloiselta. Hän katsoi päälleni ikäänkuin hän olisi pettynyt minuun. Halusin palavasti jutella hänen kanssaan, mutta sopivaa tilaisuutta ei meinannut tulla.
Ei liioin veljieni kanssa juttelemiseen. He olivat todella kiireisiä ja olivat poissa lähes yhtä paljon kuin isä. Oikeastaan en ollut varma, olinko nähnyt heitä sen jälkeen, kun Pancho ja heimon päällikkö oli määrännyt heidät puhdistettavaksi sillä aikaa kun Pancho nöyryytti minua muun heimon edessä. Arvelin, että veljeni haluaisivat jutella kanssani yhtä paljon, kuin minä heidän kanssaan ja kärkyin sopivaa tilaisuutta joka hetki. Tarvitsin heitä, heidän viisaita ja lohduttavia sanojaan. He tiesivät totuuden ja olivat aina puolellani. Nyt kun Pocatakin oli niin… pettynyt minuun? En tiennyt syytä Pocatan oudoille katseille, mutta selvittäisin senkin.
Kamilla ratsastaminen ei tullut kuuloonkaan, sillä tamma oli jatkuvasti isäni matkassa, eikä siis siitäkään ollut minulle lohtua. Tunsin oloni yksinäiseksi ja hylätyksi. Oliko tämä oikeasti mennyt siihen pisteeseen, että taistelin yksin hävittyä sotaa?
Olin eräänä päivänä iltarituaalin jälkeen kävelemässä takaisin tiipillemme yksin, kun äkisti älähdin kivusta kun joku kiskaisi minua hiuksista takaapäin. Pyörähdin ympäri ja näin kiukkuisen Nakotan aivan edessäni. Hänen silmänsä suorastaan liekehtivät.
”Mikä sinun ongelmasi on?” ärähdin, hieroen samalla polttelevaa päänahkaani.
”Olet vältellyt minua.”
”En tarkoituksella, vaikka näköjään olisi pitänyt”, tokaisin. Olin edelleen ärtynyt siitä, ettei hän ollut kuunnellut minun varoituksiani Panchosta.
”Luulin, että meillä oli sopimus”, Nakota kivahti. ”Että sinä tekisit kaikkesi, että Pancho jättäisi sinut rauhaan ja löytäisi paremman.”
”Paremman eli sinut.” En tiennyt miksi sanoin sen, olihan se itsestäänselvä asia, niinpä lisäsin: ”Olen yrittänyt, mutta mikään ei auta.”
”Ja silti”, Nakota jatkoi ikäänkuin ei olisi kuullutkaan minua, ”Pancho järjesti sen kohtauksen koko heimon edessä. Ikäänkuin et edes yrittäisi. Voisi melkein luulla, että haluat äitisi sopimuksen Panchon ja isäni kanssa toteutuvan.”
”En todellakaan!”
”Miksi sitten edelleen Pancho riiaa sinua?” Nakota kysyi syyttävästi. Hänestä huokui mustasukkaisuus ja en tiennyt olisiko minun pitänyt sääliä häntä vai suuttua. Millä oikeudella hän alkoi minulle huutamaan, vaikka olin tehnyt hyvin selväksi, että Pancho ei tulisi olemaan sielunkumppanini? Olin yrittänyt varoittaa häntä Panchosta, mutta hän ei ollut ottanut sitä kuuleviin korviinsa, vaan uskoi edelleen sokeasti Panchon täydellisyyteen.
”Kuules nyt, peikko”, ärähdin, sillä ilmeisesti mieleni halusi säälin sijaan suuttua. ”En halua Panchoa, en tiedä miksi hän ei voi luovuttaa. Ehkä siksi, että hän ei ole ihan terve päästään. Julista sinä hänet sielunkumppaniksesi koko heimon edessä, jos niin halajat! Näetpähän sitten itse, miten sekaisin hän on.”
Vihainen ilme leiskui Nakotan kasvoilla ja hän astui aivan lähelleni ja irvisti rumasti. Ennen kuin kerkesin ottamaan etäisyyttä, hän läimäisi minua poskelle. Kavahdin taaksepäin ja katsoin ällistyneenä Nakotaan.
”Tulkitse tämä aselevon päättymiseksi, neljännen ringin tyttö”, Nakota sanoi ja sitten hän kääntyi kannoillaan ja marssi tiehensä.
Niin. Juuri kun luulin edenneeni Nakotan kanssa parempaan suuntaan, otimmekin kymmenen askelta taaksepäin. Tästä ei olisi enää paluuta, meidän välimme taisivat olla nyt ikuisesti turmeltuneet. Ainakin olin yrittänyt, se oli ainoa ajatus jolla pystyin lohduttamaan itseäni.
Jatkoin matkaani tiipille ja ajattelin kuinka paljon kaipasin veljiäni. Nyt jos koskaan halusin heidät lähelleni. Miksi nyt? Miksi Nakotan piti juuri nyt tulla läimimään minua ja syyttelemään? Ihan kuin oloni ei olisi valmiiksi surkea. Kaipasin aikaa, jolloin Pancho ei vielä ollut pelottava, kun sain heilastella Malakin kanssa melkein huolettomasti. Kaikki oli nyt paisunut liian suureksi, eikä mikään ollut enää huoletonta. Missä vaiheessa kaikesta tuli niin vaikeaa? Miten oli mahdollista, että kaikki meni niin väärin?
Ehkä minun olisi pitänyt lopettaa itsesäälissä vellominen ja yrittää enemmän, mutta se tuntui ylitsepääsemättömän vaikealta. Halusin velloa, halusin tuntea oloni kurjaksi, koska se auttoi minua muistamaan, mitä minulta oli riistetty. En antaisi itseni unohtaa ja oikeasti tyytymään rooliini, mihin äitini halusi minun tyytyvän.
Tilaisuus jutella Makaion ja Domonkon kanssa koitti viimein, kun olin joella pesemässä vaatteita kaksi päivää sen jälkeen, kun olin riidellyt Nakotan kanssa. He ilmaantuivat kuin tyhjästä hevostensa kanssa viereeni, ja halasivat minua yhtäaikaa. Huokaisin helpotuksesta ja rutistin heitä kaikilla voimillani.
”Kuinka jakselet?” Domonko kysyi.
”Paremmin kuin uskalsin toivoa.”
”Entä oikeasti?” Makaio kysyi.
Huokaisin. ”Surkeasti. Kaikki ilo elämästäni on kadonnut.”
Veljeni eivät vastanneet hetkeen mitään, vaan katselimme hiljaisuuden vallitessa kuinka heidän hevosensa joivat ja nyhtivät sitten ruohoa – levollisina, vailla huolen häivää.
”Malaki tuntee olonsa vähintään yhtä kurjaksi kuin sinä”, Makaio sanoi viimein.
Hätkähdin. ”Mitä?”
”Näimme hänet metsässä”, Domonko täsmensi. ”Juttelimme tovin. Hän kaipaa sinua.”
Loin katseeni maahan. ”Minäkin kaipaan häntä.”
Tuntui oudolta, mutta hyvältä, sanoa se ääneen. Myöntää se. Olla rehellinen. Nyt jos koskaan olin iloinen, että olin kertonut totuuden veljilleni. Jäin tietysti heille kiinni, eikä minua olisi uskottu vaikka olisin kiistänytkin yhteyteni Malakiin, mutta päätös kertoa ja myöntää totuus veljilleni oli ollut minun. Olin tehnyt sen ja se osoittautui parhaaksi asiaksi, mitä oli pitkään aikaan tapahtunut.
Ehkä jokin päivä tekisin sen uudestaan.
”Tiedämme, että täydenkuun puhdistautumisrituaaliin on pitkä aika”, Domonko sanoi, ”mutta olemme tukenasi sen minkä pystymme. Tämä koko tilanne on epäreilu. Mikäli päällikkö itse ei olisi saatellut meitä puhdistautumaan sinä iltana, olisimme sanoneet ei ja jääneet kanssasi iltarituaaliin.”
”Emme missään nimessä olisi jättäneet sinua yksin Panchon armoille”, Makaio lisäsi. ”Olemme pahoillamme.”
Niiskaus karkasi minusta ja pyyhin silmiäni. En tiedä miksi veljieni sanat saivat silmäni kostumaan, mutta ei se haitannut. Tunsin oloni kurjaksi ja olin vain onnellinen, että veljeni eivät olleet kääntäneet minulle selkäänsä. Eivät niinkuin kaikki muut.
Äkisti ajatus pomppasi mieleeni.
”Tiedättekö mikä Pocataa vaivaa?” kysyin.
He vilkaisivat toisiaan.
”Mitä?” kysyin, nyt huolestuneena.
”Hän on… tavallaan surullinen, kun sinä olet muuttunut. Olet hänen mielestään kuin Kahlika ja Amy Jo”, Makaio sanoi anteeksipyytävästi. ”Ainoastaan surullisempi.”
Se viilsi ja syvältä. Minäkö niinkuin Amy Jo? Ei ikinä.
”Mutta– Hänen on tajuttava, ettei minulla ole vaihtoehtoja!” parahdin. ”Tiedän, että hän on aina pitänyt siitä, millainen olen… olin... mutta– hän ei ymmärrä. Miksi hän ei ymmärrä?”
”Maya”, Domonko sanoi rauhoittelevasti. ”Sinä et ymmärrä. Hän on viisikesäinen.”
”Et voi olettaa, että hän ymmärtäisi tätä peliä, mitä pelaat koko heimon kanssa”, Makaio lisäsi. ”Hän ihaili sinua ja… reteyttäsi, mutta nyt vaikutat yhtä puuduttavalta kuin muutkin.”
Olin hiljaa. Veljeni olivat totta kai oikeassa. Eihän Pocata voinut ymmärtää. Ei mitenkään. Hän oli viisas, aivan liian viisas ikäisekseen, mutta jossain meni hänenkin rajansa.
”Ymmärräthän?” he kysyivät.
Nyökkäsin. Totta kai ymmärsin, vaikkakaan se ei ollut helppoa. Pocata oli aina ollut minun kiveni. Se, mikä pidätteli minua maan kamaralla, että en lentäisi liian korkealle. Nyt se oli muuttunut, todennäköisesti jo silloin, kun Malaki astui elämääni. Tietysti Pocata oli kaikki kaikessa minuun, mutta tuntui ikäänkuin Malaki olisi antanut minulle siivet, eikä niin pieni kivi, kuin Pocata oli, voinut pidätellä minua. Ja se oli tainnut ajaa minut tähän tilanteeseen. Oma typeryyteni, kun olin lentänyt liian korkealle.
Veljeni halasivat minua uudemman kerran ja sitten he lähtivät, sanoen, että heitä odotettiin jo. Heilutin heille ja jatkoin vaatteiden pesua. Oloni oli edelleen surkea, mutta ainakin minulla oli parhaimmat veljet, mitä voisi toivoa.
Kannoin punotussa kopassa pyykit takaisin tiipiillemme ja ripustin ne kuivamaan. Ympärilläni oli autiota. En tiennyt missä kaikki muut olivat, mutta se ei haitannut. Pärjäsin kyllä yksinkin, yksinolo antoi minulle aikaa pohtia, miten lähestyisin Pocataa nyt kun tiesin, mikä häntä painoi.
Kuinka selittäisin tilanteeni viisikesäiselle lapselle? Eniten pelkäsin, että joutuisin valehtelemaan. En halunnut tehdä sitä, en Pocatalle. Se tuntui luissa asti väärältä. Mutta miten kertoa hänelle, että asiat olivat nyt näin väliaikaisesti?
Huokaisin syvään ja istahdin tiipimme eteen. Katselin ympärilleni. Perheestäni ei näkynyt vilaustakaan, mutta muita heimolaisia puuhaili askareidensa parissa kauempana. Kukaan ei kiinnittänyt minuun huomiota, mikä oli outoa – olivathan he seuranneet tekemisiäni silmä kovana jo hyvän aikaa. Vilkaisin taivaalle ja näin, että aurinko oli korkealla. Kenties pian pitäisi kiiruhtaa syömään. Minulla olisi kuitenkin vielä vähän aikaa hioa suunnitelmaani siitä, kuinka jutella Pocatan kanssa. Tai ei se ollut varsinaisesti suunnitelma, ennemminkin epämääräinen tunne siitä, mitä ei todellakaan saisi sanoa.
Näpersin palmikkoani levottomana ja ajattelin sitä, kuinka aika ei edennyt. Päivät olivat tappavan tylsiä ja pitkiä. En välttämättä vielä tiennyt kuka olin, mutta sen verran oli selvää, että en kuulunut heimooni. Heidän tapansa ja periaatteensa eivät tuntuneet oikealta, sieluni halaji jotain muuta. Enemmän.
Äkisti katseeni osui Ruuhun. Hän vaappui vähän matkan päässä suuren mahansa kanssa. Siristin silmiäni auringon valossa. Ruu näytti kalpealta, hikipisarat kiiltelivät hänen kasvoillaan ja hän piteli mahaansa. Ensimmäinen ajatukseni oli, että lapsi oli syntymässä.
Seuraava ajatukseni oli, että kaikki ei ollut hyvin.
Ruu tuupertui maahan ja jäi makaamaan siihen kyljelleen. Pomppasin salaman nopeasti jaloilleni ja juoksin hänen luokseen. Kyykistyin hänen vierelleen ja pyyhkäisin hiukset hänen kasvoiltaan. Ruu itki.
”Sattuu”, hän sanoi vapisevalla äänellä ja kohdisti katseensa minuun. ”Auta minua.”
Hetken ajan mielessäni kävivät ne kaikki kerrat, kun Ruu oli mulkoillut minua kuin pahojen henkien riivaamaa, mutta sitten ryhdyin toimeen – en voinut muutakaan, en antaisi itselleni ikinä anteeksi, jos en yrittäisi auttaa.
”Älä liiku”, sanoin niin rauhallisesti kuin kykenin. Minun täytyi olla vahva nyt. Kovettaa itseni, eikä hätääntyä. Katsoin ympärilleni. Heimolaisia oli alkanut kokoontumaan lähelle, ja osa käveli meitä kohti.
”Hakekaa Makita!” huusin heille.
”Vaeltajako?” yksi kysyi.
”Niin”, tyydyin toteamaan, vaikka olikin naurettavaa, että he edelleen puhuivat Makitasta Vaeltajana, vaikka hän oli pelastanut henkeni ja heimolaiset olivat omineet hänet shamaaniksemme kysymättä häneltä.
Yksi nuori poika lähetettiin matkaan ja Ruu tarttui kädestäni, kierähtäen selälleen. Hän hengitti raskaasti, irvisteli kivusta.
”Maor… missä sielunkumppanini on?”
”Shh, Ruu”, sanoin. ”Sana kiirii hänelle varmasti pian. Hän tulee kyllä.”
Sanoessani sen toivoin vain, että joku oli jo lähtenyt hakemaan häntä, vaikka en ollut käskenytkään.
”Maya–”
”Älä puhu”, kiirehdin sanomaan Ruulle. ”Hengitä ja säästele voimiasi.”
Puristin Ruun kättä, minkä toivoin olevan lohduttava ele. Ruu sulki silmänsä ja valitti. Minua pelotti, mutta en antanut sille valtaa.
Tuntui kuin siitä olisi ollut monta päivää kun poika lähti hakemaan Makitaa. Katselin ympärilleni. Eikö heidän pitäisi jo olla takaisin? Hetken aikaa mielessäni kyti pelko siitä, että Vaeltajat olisivat lähteneet – jatkaneet matkaansa – mutta sitten pyyhin ajatuksen päästäni. Malaki ei jättäisi minua sanomatta mitään. Ei ikinä.
”Väisty”, lempeä ääni sanoi.
Huokaisin helpotuksesta, kun Makita kyykistyi viereeni ja irrotti hellästi käteni Ruun kädestä ja otti paikkani. Peräännyin kauemmaksi muutaman askeleen ja katsoin kuinka Makita alkoi tutkimaan Ruuta. Miehen ilme oli vakava ja huolen rypyt väärensivät hänen kasvojaan.
”Tehkää tietä”, Makita sanoi topakasti ja kaikki tottelivat heti. Katsoin kuinka Makita nosti varmoin ottein Ruun syliinsä ja lähti kantamaan häntä kohti keskirinkiä ja sinne pystytettyä tiipiä, missä minuakin oli hoidettu. ”Kutsukaa päällikkönne.”
Heimolaiset hajaantuivat. Osa lähti Makitan perään, osa toiseen suuntaan ja yksi sanoi menevänsä hakemaan Caetaron. Seisoin paikoillani lamaantuneena ja annoin katseeni vaipua kohtaan, jossa Ruu oli maannut.
Maassa oli verta.
Koko heimo meni sekaisin, kun pidetty, raskaana oleva heimon jäsen oli kipeä. Lapsella Ruun mahassa ei ollut kaikki hyvin. Heimolaiset tungeksivat keskiringin lähettyvillä ja yrittivät nähdä tiipiin, missä Ruu makasi ja Makita neuvotteli päällikkömme kanssa.
Puheesta ja hälinästä huolimatta kuulin heidän keskustelunsa, sillä olin lähellä tiipiä.
”En pysty tähän yksin”, Makita sanoi. ”Tarvitsen toisen shamaanin tuekseni, muuten hän saattaa kuolla.”
”Entä lapsi?” Caetaro kysyi.
Hiljaisuus oli piinaava, kun Makita ei sanonut mitään, ja silloin ymmärsin. Lapsella ei ollut enää toivoa, mutta Ruulla oli. Sydämeni hypähteli rinnassani levottomana, jännittyneenä. Pelkäsin.
”Pidä hänet hengissä päivä”, Caetaro murahti. ”Sen nopeampaa en saa tänne toista shamaania.”
Caetaro astui tiipistä ulos ja hänen katseensa osui minuun.
”Kotkan Nuolen tytär”, päällikkömme sanoi. ”Etsi veljesi ja lähetä heidät hakemaan toista shamaania veliheimostamme. Heillä on nopeimmat hevoset, käske heidän siis kiirehtiä.”
Nyökkäsin ja lähdin juoksuun. Veljeni eivät olleet sanoneet minne he olivat lähteneet, mutta uskoin tietäväni mistä heidät löytäisin. Juoksin koko matkan aitaukselle, missä laidunsi nuoret varsamme, vasta kuusi kuunkiertoa sitten syntyneet. Makaio ja Domonko seisoivat niiden keskellä, silittäen niitä, kosketellen niiden korvia, jalkoja, häntiä… Tiesin mitä he tekivät: he totuttivat niitä kosketukselle, jotta niiden selkään olisi helpompi nousta ajan ollessa oikea.
”Veljet!” huusin jo kaukaa. He kääntyivät katsomaan minua. ”Caetaron käsky; lähtekää heti veliheimoon ja tuokaa mukananne shamaani!”
Pysähdyin hengästyen puisen aidan luokse ja veljeni kiipesivät sen yli vierelleni.
”Mitä on tapahtunut?”
Sain raskaan hengitykseni lomasta puserrettua vain yhden sanan: ”Ruu.”
Veljeni tuntuivat ymmärtävän samantien. He nyökkäsivät, ottivat kiinni vapaana olevat hevosensa ja loikkasivat niiden selkään.
”Menkää joutuin!” huusin heidän peräänsä, mutta he tuskin kuulivat minua, sillä he nelistivät jo pois päin vaikuttavaa vauhtia. Tuijotin heidän loittonevia hahmojaan ja sitten vedin syvään henkeä ja juoksin takaisin keskiringille.
Caetaro puhui siellä heimolaisille, pyytäen heiltä yksityisyyttä ja rauhaa keskirinkiin ja sen lähettyville, sillä Ruu tarvitsi lepoa. Nähdessään minut hän kohotti kysyvästi kulmiaan.
”He ovat jo matkalla”, sanoin.
Caetaro nyökkäsi jäykästi ja lähti sitten pois. Vilkaisin tiipin suuntaan ja näin Maorin istumassa Ruun vierellä, pidellen häntä kädestä. Sitten Makita astui oviaukkoon, katsoi minuun pienen hetken ajan ja veti sitten oviaukon piiloon ja Ruu sekä Maor katosivat silmistäni.
Hengitin syvään, osaksi siksi, että olin hengästynyt ja osaksi siksi, että pelkäsin Ruun kuolevan. Niin paljon kuin vastustinkaan heimoani ja kaikkea siihen liittyvää, en siltikään halunnut nähdä kenenkään heimolaisen kuolevan.
”Oletko kunnossa?”
Hätkähdin, mutta en kääntynyt ympäri, sillä olin tunnistanut äänen.
”Etkö vastaa minulle?” Pancho kysyi.
Olin aikeissa ärähtää hänelle, että en ollut velvollinen kertomaan hänelle olotilastani, mutta sitten se pieni järjen ääni joka edelleen kyti jossain mieleni sopukoissa muistutti minua äitini kanssa tehdystä sopimuksesta.
”Olen”, sanoin.
Tunsin kuinka Pancho astui lähemmäksi ja sipaisi olkapäätäni. Värähdin inhosta. Miten hän pystyi siihen? Olemaan kylmä ja laskelmoiva yhtenä hetkenä ja sitten niin läpeensä limainen seuraavana?
”Älä pelkää”, Pancho kuiskasi korvaani. ”Sinulle ei käy noin.”
Silmäni laajenivat tajutessani, mitä Pancho ajoi takaa. Eihän hän voinut tosissaan puhua sellaisesta? Että minä ja hän… ei ikinä.
Pelastukseni saapui pienen viisikesäisen tytön muodossa.
”Maya!” Pocata huusi ja juoksi minua kohti. Pancho perääntyi pari askelta selkäni takana kun Pocata loikkasi syliini. Olin iloinen, että Pocata tuntui käyttäytyvän normaalisti nyt minua kohtaan, mutta halusin silti puhua hänen kanssaan. Pinnistelin pitääkseni siskoni sylissäni; jaksoin hädin tuskin kannatella Pocataa. Missä välissä hän oli kasvanut niin paljon? ”Kuoleeko Ruu?”
Kysymys esitettiin niin suoraa, niin viattomasti, että en aluksi tiennyt kuinka vastata. Lopulta päätin kertoa totuuden.
”En tiedä”, myönsin Pocatalle ja vilkaisin äitiä ja isää sekä Amy Jo’ta, jotka kävelivät meitä kohti. Pancho ei tehnyt elettäkään lähteäkseen ja miksi olisikaan? Hän oli äidin suosiossa. Laskin Pocatan maahan.
”Mentäisiinkö katsomaan ovatko vaatteet jo kuivaneet?” kysyin Pocatalta. ”Haluaisin puhua kanssasi.”
Pocata nyökkäsi totisena ja lähti vetämään minua kädestä kohti tiipiämme. Pancho kuitenkin tarttui toiseen käteeni ja pysäytti meidät.
”En lopettanut vielä”, Pancho tokaisi. Aiempi hellyys oli täysin tiessään.
”Mene pois”, Pocata kivahti.
Olin pakahtua ylpeydestä, mutta en voinut näyttää sitä. En saanut tehdä virheitä, joten katsoin Panchoon ja sanoin: ”Voimme jutella myöhemmin, eikö niin? Meillä on tekemistä Pocatan kanssa.”
Pancho siristi silmiään, mutta nyökkäsi sitten ja päästi kädestäni irti. Piilotin yllättyneisyyteni ja lähdin seuraamaan Pocataa. Vilkaistessani taakseni näin äidin, isän ja Amy Jo’n juttelevan Panchon kanssa. Toivoin, että en ollut tehnyt mitään sellaista mikä saisi äidin purkamaan sopimuksemme.
”Kiitos”, mutisin Pocatalle, kun tiipimme oli jo näkyvissä.
”Mistä kiität minua?”
Hymyilin lämpimästi siskolleni. ”Sinä käskit Panchoa menemään pois.”
”En pidä hänestä”, Pocata totesi. ”Jokin on vialla hänessä.”
”Tarkoitatko, että pelkäät häntä?” kysyin.
Pocata ravisti päätän. ”Pelkäätkö sinä?”
En epäröinyt hetkeäkään. ”Kyllä.”
”Miksi sitten–”
”Haluan selittää sinulle kaiken”, keskeytin, ”mutta olet niin nuori. Niin tavattoman nuori.”
”Okei”, Pocata sanoi hetken hiljaisuuden jälkeen. ”Ymmärrän.”
”Tiedäthän, että olet minulle kaikkein tärkein?”
Pocata nyökkäsi ja hymyili kurottaessaan kokeilemaan, olivatko vaatteet kuivat. ”Rakastan sinua, Maya.”
”Minäkin sinua”, vastasin ja moiskautin pusun siskoni päälaelle. ”Haluan sinun vain tietävän, että on tapahtunut paljon asioita, mistä en voi sinulle puhua. Mutta tiedä tämä: en pidä Panchosta. En pidä siitä, miten minun on ollut pakko käyttäytyä viime päivinä. Mutta joskus on tehtävä se mikä on tehtävä.”
”Miksi sinun on tehtävä niin, jos et pidä siitä?” Pocata ihmetteli.
Mietin, mitä vastaisin, kunnes lopulta… lopulta päädyin sanomaan vain yhden sanan.
”Äiti.”
Pocata ei vastannut, mutta tiesin hänen ymmärtäneen. Jätimme vielä kosteat vaatteet kuivamaan ja suuntasimme joelle. Koko matkan kävelimme hiljaisuudessa, pitäen toisiamme käsistä. Mieleni palasi takaisin Ruuhun. Veljeni tuskin palaisivat ennen seuraavaa aamua toisen shamaanin kanssa, sillä pimeällä oli vaikea liikkua nopeasti. Mitä jos Ruu ei selviäkään siihen saakka? Maorilla, Ruulla ja Makitalla oli edessään pitkä päivä ja yö.
Saavuimme joelle, istuuduimme sen pientareelle ja laskimme paljaat jalkamme kylmään veteen. Hetken oli täysin hiljaista, lukuunottamatta veden ääntä, mutta sitten Pocata rikkoi hiljaisuuden.
”Äiti pakottaa sinut olemaan Panchon kanssa.”
Vilkaisin siskoani, mutta hän vain tuijotteli joen toiselle puolelle kaukaisuuteen.
”Ei, jos olen… jos olen niin kuin kaikki muutkin täysikuun puhdistautumisrituaaliin saakka.”
”Tylsä?” Pocata kysyi ihmeissään, enkä voinut olla nauramatta.
”Niin”, myönsin. ”Tylsä.”
Pocata rypisti kulmiaan. Hän mietti jotain ankarasti ja annoin hänen miettiä. Kun Pocata viimein puhui, hän sanoi jotain, mitä en ollut osannut odottaa.
”Mistä tiedät, ettei Pancho valehtele äidille, että sinä et ole ollut tylsä?”
Hetken aikaa mietin, että miten Pocata olikaan niin viisas ja nokkela. Hän ymmärsi niin paljon asioita, mitä ei oltu edes ääneen sanottu. Sitten tajusin Pocatan sanat.
Voi ei. Mitä jos Pancho tekisi nimenomaan sen? Sydämeni alkoi hakata paniikinomaisesti ja katseeni poukkoili ympäriinsä kuin etsien pakopaikkaa. Pohdin kuumeisesti Pocatan sanoja, ja sitten henkäisin tajutessani jotain.
”Koko heimo on pitänyt minua silmällä”, sanoin. ”Etenkin äiti. Pelkkä Panchon sana ei riitä, jos kaikki muut voivat todistaa, että olen ollut kunnolla.”
”Ai”, Pocata sanoi ja sitten hän vaihtoi aihetta lennosta niin kuin vain lapsi osaa. ”Onko väärin haluta leikkiä, vaikka Ruu on huonossa tilassa keskiringissä?”
”Ei sinun tarvitse pysäyttää lapsuuttasi sen takia”, sanoin. Sydäntäni särki siitä määrästä kuinka paljon Pocataa rakastin, ja kuinka viaton ja lapsenomainen, mutta samaan aikaan niin aikuismaisen viisas hän oli.
”Mennään sitten leikkimään”, Pocata sanoi päättäväisesti, nousi seisomaan ja otti minua kädestä kiinni. ”Ylös nyt, Maya.”
Hymyilin ja ajattelin, että pieni leikkituokio olisi omiaan viemään ajatukseni muualle. Puristin Pocatan kättä, ja sitten me juoksimme niitylle viidennen ringin ulkopuolelle.
Leikkiminen Pocatan kanssa oli omiaan viemään ajatukseni pois Ruusta, Malakista, Panchosta ja kaikesta muusta mikä myllersi mielessäni. Päivä kului rattoisasti yhdessä siskoni kanssa, eikä kertaakaan äitini tai Amy Jo kutsunut minua auttamaan heitä jossain – sain viettää koko loppupäivän Pocatan kanssa, aina pimeän tuloon saakka.
Kun Pocata vaipui uneen, ajatukseni palasivat mieltäni askarruttaneihin asioihin. En ollut nähnyt Malakia koko päivänä ja ikävä riipi rintaani. Minä todellakin kaipasin häntä ja mietin, kaipasiko hän minua yhtä paljon. Veljeni olivat sanoneet hänen kaipaavan minua ja se lämmitti sydäntäni, sai posket punehtumaan. Rukoilin hiljaa mielessäni esi-isiltä, jotta he varjelisivat minun ja Malakin ystävyyttä ja tunteitamme. En halunnut menettää Malakia, en millään tavalla.
Mielessäni pyörivät ajatukset vaikeuttivat nukahtamista. Kääntyilin taljalla ja koin oloni epämukavaksi. Lopulta käperryin aivan Pocataan kiinni ja vaivuin levottomaan uneen.
Heräsin ensimmäistä kertaa pitkään aikaan viimeisenä. Kaikki olivat jo poistuneet tiipistä, kun avasin silmäni. Nousin hitaasti istumaan ja haroin sormillani hiuksiani ennen kuin letitin ne pitkälle palmikolle ja nousin ylös. Olin melkein potkaista kumoon kulhon, jossa oli erilaisia marjoja ja muutama ketunleipä. Arvatenkin Pocatan jäljiltä. Oliko hän jättänyt minulle syötävää ennen lähtöään? Hymyilin itsekseni, istuuduin takaisin taljalle, ja söin kulhon tyhjäksi. Se virkisti mieltäni ja kehoani. Tunsin olevani valmis tulevaan päivään.
Samassa muistin, että veljeni olivat hakemassa toista shamaania Makitan avuksi, koska Ruu oli huonossa kunnossa. Kuinka olin saattanut unohtaa? Nousin joutuin jaloilleni ja pinkaisin tiipistä ulos. Näin äitini yhdessä Pocatan kanssa kävelevän minua kohti kantaen vettä.
”Ovatko he palanneet?” kysyin ennen kuin kumpikaan kerkesi sanomaan mitään. Tiesin heidän tajuavan mitä tarkoitin vaikka en tarkentanut kysymystäni sen kummemmin.
”Eivät vielä”, äiti vastasi minuun katsomatta ja asetti veden maahan. ”Juo vähän.”
Tein työtä käskettyä ja sitten käänsin huomioni Pocataan. ”Kiitos marjoista ja ketunleivistä.”
”Se oli äidin idea”, Pocata vastasi.
Yllätyin niin, että hädin tuskin sain hillittyä kummastuneen älähdyksen, joka uhkasi purkautua suustani. Äidin idea? En voinut olla miettimättä mikä häntä vaivasi. Jotain täytyi olla tekeillä. Mieleeni ei mahtunut ajatus äidistäni huolehtimassa jaksamisestani – ei häntä ollut enää pitkään aikaan kiinnostanut muu kuin se, mitä muut ajattelivat minusta. Ja hänestä.
”Ai”, tokaisin tönkösti. Hyvä Maya, todella sulavaa. ”Kiitos, äiti.”
Äiti vain murahti takaisin ja kantoi vedet varjoon, varoen tarkoin katsomasta päälleni. Ainakin hän käyttäytyi minua kohtaan normaalisti, mikään ei siltä osalta ollut muuttunut.
Pitkä vihellys, joka kantautui korviimme, sai meidät kääntymään yhtäaikaa äänen suuntaan. Sydämeni jätti lyönnin välistä. He olivat palanneet: Makaio ja Domonko olivat palanneet.
Pocata hyppäsi selkääni ja lähdin juoksemaan häntä kantaen kohti keskirinkiä. Tietysti Caetaro oli sanonut Ruun tarvitsevan tilaa, mutta tiesin koko heimon, tai ainakin suurimman osan, kokoontuvan lähettyville rukoilemaan ja seuraamaan tilannetta. Miksi emme siis voisi liittyä joukkoon?
Äiti ei juossut, hän käveli perässämme. Laskiessani heimolaisten seassa Pocatan maahan, hän juoksi samantien kauempana olevan isän ja Amy Jon luokse. Minä jäin kahden äitini kanssa, joka ei jostain syystä lähtenyt Pocatan perään.
Silmäilimme puhumatta tiipiä, jossa Ruu makasi, ja sitten näimme veljieni ratsastavan lähemmäs yhdessä harmaantuneen naisen kanssa. Nainen liukui ihmeen sulavasti hevosensa selästä alas ja käveli varmoin askelin suoraan tiipiin sisälle. Veljeni jäivät pitelemään hevosia. Olisin halunnut mennä heidän luokseen, mutta vahva tunne siitä, että äidillä oli jotain asiaa, valtasi kehoni. Niinpä pysyin aloillani ja kuuntelin heimolaisten puheita samalla kun odotin, että äitini saisi asiansa sanotuksi.
Hän ei kuitenkaan puhunut mitään, seisoi vain vierelläni. Tunsin oloni epämukavaksi, enkä tiennyt olisiko minun pitänyt sanoa jotain vai antaa vain olla. Miksi äitini teot olivat tänään niin eriskummallisia, kun samaan aikaan hänen kylmän viileä kohtelunsa pysyi hänen käytöksessään? En uskonut tehneeni mitään väärin, sillä äitini oli itse ideoinut marjojen jättämisen minulle, eikä hän olisi tehnyt niin jos hän olisi ollut vihainen. Mutta mikä sitten oli syy hänen outoihin tekoihinsa? Marjat, veden juonti, seurassani viivyttely… En ymmärtänyt sitä. Kai minun olisi pitänyt olla kiitollinen ja nauttia joka hetkestä, mutta en saanut sitä tunnetta kuplimaan sisälläni. Liian paljon oli tapahtunut, liian monta riitaa. Olimme etäisiä, aivan liian etäisiä äidiksi ja tyttäreksi.
Kului paljon aikaa. Heimolaiset liikehtivät levottomasti, osa istui maassa ja vettä kierrätettiin kädestä käteen, ettei kenellekään tulisi paha olo auringossa. Ruoka olisi pitänyt syödä, mutta kukaan ei ollut halukas palaamaan omiin rinkeihinsä sitä valmistamaan. Sen sijaan laitettiin marjat sekä pähkinät kiertämään. Eihän se nälkää pitänyt, mutta oli parempi kuin ei mitään.
Hiljaisuus jatkui minun ja äidin kesken, mutta olin huomaavinani, että hänen ilmeensä ei ollut enää niin nyrpeä. Hän näytti nyt siltä, niinkuin häntä ei olisi pakotettu viettämään aikaa kanssani.
Äkisti äiti puhui, saaden minut säpsähtämään pitkän hiljaisuuden rikkouduttua.
”Toivon, että tämä ei tapahdu hänelle.”
Olin hämilläni. Mistä hän puhui?
”Kahlika. Toivon, että hän ei sairastu”, äiti täsmensi huomatessaan kysyvän ilmeeni.
Tuntui kuin olisin pudonnut jääkylmään veteen.
Kahlika.
En ollut ajatellut– en ollut… en ollut tajunnut. Kahlika odotti lasta. Oli olemassa riski, että hän tai lapsi eivät selviytyisi mikäli Kahlika sairastuisi. Miten en ollut tajunnut sitä aiemmin? Pelko hiipi jälleen sisääni, tällä kertaa kahta kauheampana ja nyt se ei johtunut Ruusta. Pelkäsin oman siskoni puolesta. Ehkä se oli väärin, mutta Kahlika merkitsi minulle kymmenen kertaa enemmän kuin Ruu, enkä aikonut pyydellä sitä anteeksi.
Äiti näki ahdinkoni.
”Älä vielä murehdi”, hän sanoi. ”Kahlika on nuori ja terve.”
Hengitin syvään ja nyökkäsin. Äiti oli oikeassa. Olihan Kahlika nuori ja terve. Toisaalta niin oli myös Ruu, ja silti hän makasi nyt tiipissä kahden shamaanin hoidettavana. Rukoilin mielessäni esi-isiä, pyysin heitä suojelemaan Ruuta.
Antakaa hänen elää.
Jos Ruu selviäisi, niin Kahlikalla ei olisi mitään hätää, sillä sitten tietäisimme ainakin, että kaksi shamaania pystyy hoitamaan lasta odottavan naisen kuntoon. Jos Ruu vain selviäisi…
Tiipin oviaukkoon ilmestyi ensin veliheimon nainen, ja sitten Makita. Viimein sieltä astui päällikkömme Caetaro, joka kohotti kätensä hiljentääkseen heimolaiset. Kaikki olivat hiljaa, kun me jännittyneinä odotimme uutisia.
Caetaro katseli heimolaisia ja sitten hän ravisti päätään.
Kohahdus levisi heimolaisten keskuudessa.
Tuijotin tiipiä edessäni lamaantuneena, kun Caetaron merkki iskeytyi tajuntaani: Ruu oli kuollut, samoin hänen lapsensa ja Maor oli jäänyt yksin.
Katseeni alkoi harhailemaan ja pysähtyi Kahlikaan. Pelko kouraisi sydäntäni ja kohtasin Kahlikan katseen heimolaisten seasta. Siskon silmissä loisti pelko kun hän piteli mahaansa. Tunsin tuon pelon sisälläni ja sitten mitään sanomatta ryntäsin Kahlikan luokse ja me halasimme toisiamme.
”Minua pelottaa”, Kahlika mutisi korvaani.
En tiennyt mitä sanoa, joten rutistin häntä vain kovempaa ja sitten päästin irti, antaen hänen siirtyä sielunkumppaninsa Taraton syleilyyn. Kyyneleet polttivat silmissäni, enkä tiennyt olivatko ne kohdistettu Ruulle vai pelolleni Kahlikan puolesta.
Tiesin, mitä päällikkömme aikoisi sanoa, ennen kuin hän edes avasi suunsa: edessä oli paasto.
Paastosimme aina, kun heimolainen kuoli. Paaston kesto vaihteli riippuen siitä, koska täydenkuun puhdistautumisrituaali koittaisi, sillä paasto päätettiin aina puhdistautumiseen. Tiesin, että paaston aikana sai syödä vain pimeän aikaan ja tiesin myös, että se oli erittäin raskasta mitä kauemmin sitä teki. Kerran jouduimme paastoamaan kokonaisen kuunkierron, sillä eräs vanha heimolainen oli kuollut juuri puhdistautumisrituaalista seuraavana päivänä.
”Rakkaat heimolaiset”, Caetaro aloitti. ”Meitä on kohdannut suru. Suuri suru. Ja sen vuoksi me paastoamme huomisesta lähtien. Kolmetoista päivää ja sitten puhdistaudumme. Toivon teille terveyttä ja onnea.”
Niine hyvineen päällikkömme lähti ja heimolaiset alkoivat hajaantua. En kuitenkaan kiinnittänyt huomiota ympäristööni, sillä tajusin jotain Caetaron sanoista. Edessä oli vain kolmetoista päivää. Kolmetoista päivää ja sitten voisin tavata Malakin. Puhehan oli ollut, että en saisi ennen puhdistautumisrituaalia tehdä virheitä. Jos olisin erittäin varovainen, voisin jatkaa Malakin tapaamista jälleen. Mutta nyt ei ollut oikea aika miettiä Malakia – oli mietittävä Kahlikaa.
Perheeni hajaantui muiden heimolaisten tavoin ja myös Kahlika ja Tarato lähtivät kohti omaa rinkiään. Katselin tovin heidän peräänsä ja mietin kuinka olin jättänyt siskoni heitteille: en ollut viettänyt Kahlikan kanssa juurikaan aikaa sen jälkeen, kun olimme käyneet sillä niityllä muiden naisten kanssa. En ennenkään ollut viettänyt mitenkään erityisen paljon aikaa Kahlikan kanssa, mutta viime aikoina vielä vähemmän. Malaki oli vienyt kaiken huomioni. Huono omatunto pisteli sisälläni.
Olinko ollut itsekäs? Ajatellessani vain itseäni ja tehdessäni mitä halusin vain koska en pitänyt heimomme säännöistä? Vedin vavisten henkeä. Ei, en saisi ajatella näin. Minulla pitäisi olla oikeus elää omaa elämääni. Se ei tietenkään oikeuttanut jättämään perheeni, sisareni, huomiotta, mutta en voinut tuhlata elämääni myöskään. Kuinka löytää tasapaino? Pitäisikö minun vain jättää kaikki taakseni ja aloittaa uusi elämä jossain? En tiennyt olisiko minulla kanttia siihen. Se vaatisi niin suuria uhrauksia, enkä tiennyt olinko valmis tekemään niitä.
Tajusin olevani yksin keskiringin tiipin edessä vasta sitten, kun Maor astui tiipistä ulos. Käännähdin ympäri ja katseemme kohtasivat. Hän näytti surkealta. Maor oli kalpea, hänen silmänsä olivat punaiset ja turvoksissa. Hän vapisi kauttaaltaan ja tunsin sääliä häntä kohtaan, vaikka emme olleet läheisiä – emme edes ystävällisissä väleissä.
”Sinä kuulemma autoit”, Maor sanoi hiljaa.
Enhän ollut tehnyt juuri mitään, mutta nyökkäsin joka tapauksessa. ”Niin.”
”Kiitos.”
Se oli kaikki, mitä hän sanoi, ennen kuin hän kääntyi ympäri, sulki tiipin oviaukon ja käveli pois. Arvatenkin hakemaan jotain, mihin kääriä Ruun… Käänsin katseeni pois ja lähdin juoksemaankohti perheeni tiipiä.
Jälleen kerran makasin valveilla minun ja Pocatan taljalla muiden nukkuessa. Aikani pyörittyä tuskaisena päätin viimein nousta ja käydä ratsastamassa Kamilla – en uskonut isän suuttuvan. En uskonut kenenkään suuttuvan, olihan tilanne ymmärrettävä. Kunnon laukka niityllä varmasti auttaisi saamaan unenpäästä kiinni ja helpottaisi päässäni mekastavaa sekamelskaa.
Hiivin hiljaa ulos tiipistä, hakeuduin Kamin luokse ja silitin tamman pehmeää kaulaa ja turpaa. Hevonen liikutteli korviaan levollisesti ja laski päänsä alas syödäkseen. Vedin hellästi Kamin pään takaisin ylös, kietaisin narun sen turvan ympäri ja loikkasin kevyesti tamman selkään.
Saavuimme niitylle hetkeä myöhemmin. Kävelimme sen toiseen päähän, ravaten aina välillä. Kuu loisti taivaalla, tähdet tuikkivat kirkkaina ja lämmin tuuli hyväili kasvojani. Vedin syvään henkeä raikkaassa ilmassa ja mietin, että minun pitäisi käydä siellä paikassa uudestaan missä olin ollut onnettomuudestani parannuttuani. Se piilopaikka metsässä itkupajun alla. Sinne minun olisi mentävä, mutta ei nyt. Sitten puhdistautumisrituaalin jälkeen. Ehkä veisin Malakin sinne myös, näyttääkseni sen kauniin paikan. Tiesin, että Malaki osaisi antaa arvoa sille.
Kavionkopse sai Kamin ottamaan muutaman sivuaskeleen ja pyörähtämään ympäri jännittyneenä, korvat höröllä. Siristelin silmiäni tähtien loisteessa ja näin hevosen siluetin tulevan meitä kohti. Rauhoittelin Kamia ja mietin kuka tulija voisi olla. Olin hyvän matkan päässä heimostamme, oli jo yö ja kukaan ei tietääkseni ollut nähnyt minun tulevan niitylle.
”Maya?”
Sydämeni hypähti. ”Malaki!”
Liu’uin Kamin selästä alas samaan aikaan kun Malaki liukui oman hevosensa selästä alas ja sitten me jo halasimmekin toisiamme. Pitelin Malakia lähelläni tiukasti, enkä halunnut päästää irti. Hän joutui hellästi irrottamaan otteeni itsestään voidakseen katsoa silmiini.
”Oletko kunnossa?” Malaki kysyi. ”Kuulin heimolaisestanne. Olit kuulemma paikalla, kun hän lyyhistyi…”
”Makitako kertoi?” arvasin.
Malaki nyökkäsi. ”Olin pihalla, kun näin sinun ratsastavan tänne. Ajattelin– tiedän, että emme saisi, mutta– Niin, olin huolissani sinusta.”
”Selviän kyllä”, vakuutin ja olin kiitollinen pimeydestä, jonka ansiosta Malaki ei mitenkään voinut nähdä punehtuneita poskiani. ”Olenhan minä surullinen, mutta eniten pelottaa ja huolestuttaa Kahlika. Mitä jos siskolleni käy samoin?”
Malaki rutisti minut uuteen halaukseen.
”Ei hänelle käy samoin”, Malaki sanoi.
”Mistä sinä sen voit tietää?” kysyin, mutta en hyökkäävästi. Pikemminkin äänessäni oli jonkinlaista ahdistuneisuutta. ”Mitä jos niin käy?”
”Sitten sille ei voi mitään”, Malaki totesi. ”Sille on syynsä, emmekä me voi vaikuttaa siihen. Voimme vain toivoa parasta ja rukoilla.”
Melkein suutuin Malakille hänen sanoistaan, sillä hän vaikutti kovin välinpitämättömältä, mutta en kuitenkaan suuttunut sillä hän oli oikeassa. Hän oli usein oikeassa, eikä tämä kerta ollut poikkeus. Olin iloinen, että hän oli paikalla puhumassa järkeä päähäni.
”Niin”, sanoin hiljaa ja suoristauduin sitten ottaen askeleen kauemmaksi Malakista, sillä olin edelleen hänen lähellään käsivarret kietoutuneina toistemme ympärille. ”Mutta ei puhuta nyt siitä. Puhutaan jostain muusta. Mistä tahansa muusta.”
Olimme hetken hiljaa ennen kuin Malaki hieraisi niskaansa ja poikamainen virnistys ilmestyi hänen kasvoilleen yhdessä pahoittelevan katseen kanssa.
”Olen pahoillani, että olen jättänyt sinut huomioimatta”, hän sanoi.
Suuni oli loksahtaa auki. ”Mistä tiesit, että se häiritsi minua?”
”Arvasin”, Malaki naurahti. ”Minä vain halusin tehdä niin kuin toivoit. En halunnut olla syypää siihen, että äitisi peruu sopimuksenne ja pakottaa sinut–”
”Ymmärrän kyllä”, keskeytin ja katselin ympärilleni. ”Tämäkin on vaarallista, tiedäthän. Puillakin on korvat.”
Ja minä ihan oikeasti ymmärsin. En voinut olla loukkaantunut tai vihainen Malakille siitä, että hän vain noudatti toivettani. Ehkä liioitellun hyvin, mutta ei se väärin ollut. Oma itsehillintäni ei kuitenkaan ollut selvästikään yhtä hyvä, kuin Malakin.
”Tiedän. Anteeksi.” Malaki katseli minua. ”Kaipaan sinua.”
Ne kaksi sanaa saivat lämpimän tunteen kehooni. Samaan aikaan kun järki huusi, että meidän ei pitäisi tavata, ei nyt, kun olin edelleen erikoistarkkailussa, sydämeni käski minua ottamaan askel lähemmäs Malakia. Hetken aikaa jo luulin, että järkeni voittaisi, mutta sitten Malaki astui lähemmäksi minua ja sipaisi kasvojani.
”Kaipaatko sinä minua, Maya?”
Nyökkäsin, sillä en saanut sanaa suustani. Poskea kihelmöi Malakin kosketuksen jäljiltä. Hänen sormensa koskettivat kaulaani, ja laskeutuivat sitten hellästi kättäni pitkin alas sormiin, joiden lomaan hän pujotti omansa. Koko kättäni kihelmöi ja jossain alavatsan seudulla jokin äkisti sykähti. Tunsin sydämen hakkaavan rinnassani ja tunsin Malakin hengityksen kasvoillani. Hän oli niin lähellä.
”Minun pitäisi palata”, Malaki sanoi hymyillen ja päästi irti kädestäni. ”Ennen kuin jäämme kiinni.”
Hän oli aikeissa kääntyä ympäri, kun äkisti sain suuni auki ja sanoin jostain syystä hengästyneellä äänellä: ”Kolmetoista päivää.”
”Kolmetoista päivää?”
”Sitten olen taas sinun”, sanoin ennen kuin ennättäisin jänistämään.
”Kolmetoista päivää”, Malaki toisti leveä virne naamallaan, ”ja sitten minä olen taas sinun.”
Hän kääntyi ympäri, loikkasi hevosensa selkään ja karautti tiehensä. Pitelin Kamia aloillaan, ettei se lähtisi perään ja tunsin koko vartaloni vapisevan, kun jännittyneisyys purkautui ulos.
Olin kiitollinen, että olin saanut suuni auki. Kiitollinen, että Malaki oli vastannut niin kuin oli vastannut. Hetkeksi olin unohtanut kaiken, mukaan lukien sen, että tämä nopea, salainen tapaaminen saattaisi koitua kohtalokseni, mikäli joku oli meidät nähnyt.
Kamin töykkäistessä minua turvallaan havahduin ja nousin ripeästi sen selkeen. Ohjasin tamman ojan ylitse metsään ja annoin sen valita itse, mihin suuntaan kävelisimme. Metsässä oli paljon pimeämpää, kuin niityllä, mutta se ei haitannut. Kami tiesi, mitä se teki. Vaeltelimme metsässä, kunnes tunsin kuinka väsymys valtasi minut. Palasimme niitylle, laukkasimme sen läpi sumun peittäessä meidät näkyvistä ja palasimme tiipimme luo. Jätin Kamin syömään ja hiivin takaisin tiipin sisälle.
Panin maaten Pocatan viereen ja annoin ajatuksieni harhailla Malakiin ja siihen tunteeseen alavatsassani, hänen kosketukseensa ja siihen kirottuun poikamaiseen virnistykseen. Sydämeni takoi rinnassani, enkä ollut varma johtuiko se Kamin ja minun laukasta läpi niityn vaiko Malakista.
Sisimmässäni tiesin kuitenkin vastauksen.