En saanut rukoukseeni suoranaista vastausta esi-isiltä, mutta kuulin Malakin palaavan luokseni, ja se lohdutti minua. En uskaltanut avata silmiäni, kun Malaki ja Makita alkoivat kasaamaan tiipiä ympärilleni. Liekö suojaksi katseilta, vai palvellakseen jotain muuta tarkoitusta, mutta joka tapauksessa tiipi kasaantui nopeasti, koska pian kuulin Makitan jakavan muita ohjeita Malakille.
Sanat menivät sekaisin korvissani, enkä kyennyt ymmärtämään mitä Makita puhui. Jonkin ajan kuluttua olin kuitenkin varma, että se oli liittynyt suitsukkeisiin, koska pian ilma ympärilläni tuoksui niiltä, enkä hetken päästä enää tuntenut ilman kylmyyttä, kun suitsukkeiden savu täytti yläpuolelleni kootun tiipin läpikotaisin.
Kesti kauan, ennen kuin tiedostin, että Makita kutsui nimeäni. Uskaltauduin viimein avaamaan silmäni, ja näin Makitan kasvot. Hänen kasvoiltaan ei pystynyt lukemaan mitään siitä, oliko tilani kuinka paha, mutta hänen ilmeensä oli päättäväinen. Vasta silloin tajusin, että otsalleni oli pistetty kylmässä vedessä uitettu kankaanpala.
Toisella puolellani Malaki oli kyykyssä vierelläni, ja piteli tervettä kättäni käsissään. Se oli herttaista ja tunsin halua hymyillä, mutta poskeni eivät toimineet, suusta puhumattakaan.
”Maya, kuuletko minua?” Makita kysyi ja kun nyökkäsin, hän jatkoi, ”Malaki pysyttelee täällä kanssasi, kun minä valmistan sinulle unikonmaitoa. Se helpottaa kipujasi ja auttaa sinua nukkumaan. Sen jälkeen minä valmistan rohdon yrteistä haavallesi ja yritän saada kuumeen laskemaan. Okei?”
Nyökkäsin ja sanoin tuskin kuiskausta kuuluvammin: ”Okei.”
Makita nousi poistuakseen, mutta pysähtyi tiipin suulla ja katsoi minuun kulmat kurtussa.
”Yksi asia vielä”, hän sanoi. ”Päällikkönne lähti itse henkilökohtaisesti kertomaan uutisia perheellesi. Oletan heidän saapuvan hetkenä minä hyvänsä.”
Nielaisin ja katsoin Malakia. Halusin käskeä häntä lähtemään, halusin pitää hänet salaisuutenani vielä vähän pidempään, mutta en kyennyt siihen; en halunnut jäädä yksin. Minua pelotti.
Malakin veli poistui tiipistä ja minä suljin silmäni uudelleen. Kipeä käteni lepäsi mahallani ja terve käteni lepäsi Malakin käsissä. Emme puhuneet mitään. Minut valtasi kyllä tunne siitä, että Malaki tahtoi sanoa jotain, mutta poika pysytteli hiljaa. Silloin epäilys hiipi mieleeni.
Mitä jos Malaki syytti itseään tästä? Mutta eihän hän voinut… miten se muka olisi voinut olla Malakin syytä? Minähän se olin puukolla leikkinyt. Halusin kysyä sitä Malakilta, mutta kuulin silloin jonkun astuvan sisälle tiipiin.
”Malaki, sinun kannattaisi lähteä.”
Se oli Makita. En ollut edes tajunnut kuinka kauan me olimme olleet hiljaisuudessa.
”Miksi? En jätä Mayaa yksin.”
”Hänen perheensä on tulossa, ja minä tarvitsen työskentelytilaa”, Makita sanoi ja sitten hänen äänensä pehmeni vähän. ”Malaki, Maya ei ole yksin.”
Tunsin, kuinka Malaki puristi kättäni, hellitti sitten otettaan ja päästi irti. Kun jäin kahden Makitan kanssa, tunsin, kuinka hän tuki minun päätäni ja asetti kulhon huulilleni.
”Juo”, hän käski.
Tottelin kuuliaisesti, ja join ahnaasti unikonmaidon jota Makita tarjosi minulle. Kun kulho oli tyhjä, Makita asetti pääni varovaisesti takaisin alas ja vaihtoi jo lämmenneen liinan otsallani kylmempään. Sillä aikaa minä tunsin, kuinka kehoni turtui, raskas, utuinen sumu peitti aivoni ja minua väsytti. Kipu ei ollut enää niin voimakas ja tiesin vaipuvani kohta syvään uneen.
Ennen kuin se tapahtui, kerkesin kuulemaan askelia tiipin ulkopuolelta, mutta en ikinä kerennyt näkemään kuka tulija oli, kun vaivuin jo uneen Makitan alkaessa puhdistamaan, hautomaan ja hoitamaan kättäni.
Ajantajuni hävisi tyystin, kun unikonmaito alkoi vaikuttamaan ja minä seilasin unen ja todellisuuden rajamailla. En tiennyt ikinä oliko aamu vai päivä, mikä oli totta ja mikä ei. Häilyessäni tietoisuuden ja tajuttomuuden rajamailla, olin näkevinäni veljeni, Domonkon ja Makaion, vierelläni. Kerran olin varma, että isäni ja Pocata seisoivat yläpuolellani ja Pocata itki, kutsuen nimeäni.
Pahimpia oli hetket, kun näin äitini ja Amy Jo’n kasvot ja kuulin pätkän heidän sanoistaan.
”Äiti, kuoleeko Maya?” se oli Amy Jo’n kysymys. Sitä ei esitetty huolestuneella äänensävyllä. Se oli vain kylmän viileä, välinpitämättömän utelias kysymys.
Äiti ei vastannut Amy Jo’n kysymykseen. ”Lähdetään.”
Ja vaivuin taas pimeyteen. Juoksin susien kanssa ja kotka lensi pääni yläpuolella, sen varjo langeten yläpuolelleni. En kyennyt muistamaan missä olin, mitä oli tapahtunut. Kerran olin näkevinäni Malakin, tuntevinani hänen kosketuksensa, kuulevinani hänen äänensä, mutta en voinut tietää oliko se unta vai todellisuutta. En tiennyt mistään mitään, uni ja todellisuus sekoittuivat toisiinsa. En tuntenut kipua, mutta tuntui, kuin en olisi tuntenut vartaloanikaan.
Useimmiten näin sekä kuulin kuitenkin Makitan. Hänen rauhalliset, päättäväiset kasvonsa, kuulin hänen lempeän, huolta kantavan äänensä. Hän puhui minulle, paljon, vaikka en siitä ymmärtänyt puoliakaan. Hänen sanansa sotkeutuivat toisiinsa korvissani ja puhe tuntui tulevan jostain kaukaa.
”Maya, sinä selviät”, Makitan ääni sanoi. ”Taistele.”
Olin hereillä, pääni tuntui pehmeältä mössöltä, mutta olin hereillä. En uskaltanut avata vielä silmiäni, vaan keskityin kuuntelemaan ympäristöäni. En ollut yksin, tunsin jonkun pitävän minua kädestä. Tunsin myös, että loukkaantunut käteni ei ollut enää niin kipeä, tunsin vartaloni jokaikisen kohdan ja jouduin kamppailemaan, että sain pääni pehmeän mössön läpi jonkin näköisen ajatuksen kulkemaan.
Puristin kokeeksi kättä, joka piteli minun kättäni.
”Maya?”
Malaki. Avasin silmäni, tuijotin tiipin kattoa, ja käänsin sitten katseeni vieressäni kyyhöttävään Malakiin. Poika näytti kurjalta. Hänellä oli tummat silmänympärykset ja hän oli kalpea, ikäänkuin hän ei olisi nukkunut päiväkausiin. Tiipissä oli hämärää, ja erotin Malakin vain vaivoin, silmissäni oli edelleen kaikki sumeaa.
Yritin raakkua pojan nimen, mutta kurkkuani kuivasi niin paljon, että sain ilmoille vain yskänpuuskan. Malaki kiirehti ojentamaan minulle kulhollisen vettä, jotta yskäni laantuisi. Join ahnaasti ja painauduin sitten takaisin makuulleni.
”Onko sinulla kipuja? Haenko Makitan? Tarvitsetko unikonmaitoa?” Malakin huolestunut äänensävy soi korvissani, ja jouduin todella pinnistelemään, että sain vastattua hänelle.
”Ei unikonmaitoa. Ei enää”, sanoin ja suljin silmäni. ”Miksi näytät niin kurjalta?”
”Näkisitpä itsesi”, Malaki sanoi huvittuneella äänellä, mutta vakavoitui sitten. ”Olen valvonut yöt vierelläsi, jotta Makita sai välillä levätä.”
Ensimmäinen ajatukseni oli kiitollisuus, mutta toinen ajatukseni oli, että missä perheeni oli? Miksi he eivät olleet kanssani? Ilmeisesti Malaki osasi lukea ajatuksiani, sillä seuraavaksi hän sanoi: ”Perheesi, tai ainakin osa siitä, on ollut luonasi päivät. He luulevat Makitan olevan kanssasi yöt. Oletin, että et halua vieläkään heidän tietävän minusta, joten emme kertoneet, että minä valvoin untasi kaikki nämä yöt.”
Avasin silmäni ja katsoin Malakiin.
”Kiitos”, mutisin hiljaa. ”Kauanko olen ollut unessa?”
”Neljä päivää”, Malaki vastasi, ja sitten hän otti liinan, joka oli pudonnut otsaltani maahan, ja kastoi sen vesikulhoon vieressäni. Hän asetti liinan otsalleni hellästi ja hymyili minulle. ”Säikäytit minut silloin joella.”
Hymyilin takaisin. ”Anteeksi. Sinä pelastit minut.”
”Makita pelasti sinut.”
”Ilman sinua Makita ei olisi voinut pelastaa minua”, huomautin, ja Malaki vain kohautti olkiaan. Minua ärsytti, että hän ei voinut ottaa kohteliaisuutta vastaan, mutta annoin asian olla. En ollut siinä kunnossa, että olisin jaksanut alkaa kinastelemaan. Mutta huolimatta heikosta olostani, vesi oli virkistänyt minua ja tunsin vahvistuvani hetki hetkeltä.
”Mitä on tapahtunut sillä aikaa kun olen ollut täällä?” kysyin vaihtaakseni aihetta, ja koska minua kiinnosti oikeasti mitä heimossamme oli meneillään.
”Sinulla on käynyt paljon… vieraita”, Malaki vastasi ja hänen kasvot oli kireät, ikään kuin hän olisi purrut hammasta yhteen ja tehnyt paljon töitä, ettei hänen kasvonsa paljastaisi mitään.
Epäilys nousi heti sisälläni ja kiskaisin liinan otsaltani, nousten istumaan. Katsoin Malakin ilmeettömiä kasvoja tutkivasti ja kallistin päätäni hitusen.
”Kuka luonani on käynyt?” kysyin.
Malaki kohautti olkiaan. ”Poika. Äitisi kutsui hänet sisään.” Malaki epäröi selkeästi, mutta lopulta hän lisäsi: ”Makita kertoi, että hän piteli sinua kädestä kauan aikaa ja puhui sinulle, vaikka et reagoinut mitenkään. Hän letitti hiuksesi kiinni.”
Kosketin palmikkoani. Se ei ollut veljeni, ei kumpikaan heistä, sen tiesin, ja tiesin myös takuuvarmasti kenestä Malaki puhui. Nyrpeä ilme nousi kasvoilleni ja aloin avaamaan palmikkoani yhdellä kädellä.
”Se oli Pancho”, sanoin, ja yllätyin kuinka paljon inhoa äänessäni oli. Tunsin oloni jotenkin loukatuksi, vaikka olisihan se pitänyt arvata, että Pancho käyttäisi tilaisuuden hyväksi ja pitelisi kättäni ja koskettelisi hiuksiani kun minä olen avuton estämään häntä.
”Niin arvelinkin.”
Katsoin Malakia. ”Oletko kunnossa?”
Malaki nyökkäsi.
”Et ole”, sanoin. ”Vaikuttiko Panchon käynti sinuun noin paljon?”
Malaki tuhahti ja käänsi katseensa pois, mutta kun jatkoin hänen tuijottamistaan, hän huokaisi ja laski katseensa käsiinsä. Hän pyöritteli sormiaan ja haki sanoja, ja minä odotin kärsivällisesti.
”Minä vain… Näin kuinka paljon äitisi piti hänestä. Kuinka paljon hän toivoi, että Panchon läsnäolo vahvistaisi sinua ja saisi sinut paranemaan”, Malaki kertoi ja nosti katseensa minuun. Hänen silmänsä olivat tummat ja kirkkaat. ”Olin juttelemassa Makitan kanssa tiipin ulkopuolella sinun tilastasi, samaan aikaan kun äitisi oli siskojesi kanssa luonasi. Pancho ilmestyi ja…”
Malakin ääni vaipui ja hiipui pois. Tartuin häntä kädestä ja nyökkäsin häntä jatkamaan. Malaki kohautti harteitaan.
”Olisin iskenyt häneltä hampaat irti siinä paikassa, ellei Makita olisi tarttunut käteeni ja äitisi olisi astunut tiipistä ulos.”
”Mitä Pancho sanoi sinulle?” kysyin, osaten jo melkein arvata vastauksen.
”Hän kuuli, että veljeni kertoi minulle voinnistasi”, Malaki sanoi, ”joten hän sanoi minun olevan vain vähäpätöinen Vaeltaja, että en voisi ikinä olla osa heimoa, osa sinua, tai saada äitisi hyväksyntää. Maya… hän kutsui sinua omaksi sielunkumppanikseen.”
”Se pikku paska!” ärähdin ja onnistuin yllättämään Malakin, joka hätkähti ja katsoi minuun silmät ympyröinä. En ollut yhtään yllättynyt Panchon sanoista, koska tuo ei ollut ensimmäinen kerta kun se nilkki oli sanonut niin. Katsoin Malakiin anovasti. ”Ole kiltti, äläkä kuuntele Panchon höpinöitä. Hän ei tiedä mistä puhuu.”
”Mutta hän oli oikeassa”, Malaki sanoi. ”Ei minulla ole mahdollisuuksia sinuun, Maya. Äitisi ei ikinä sallisi Vaeltajan vievän hänen tytärtään.”
Osa minusta kuuli vain Malakin sanat ’Ei minulla ole mahdollisuuksia sinuun’ ja sydämeni alkoi takomaan. Malaki siis piti minusta. Olisin voinut nousta lentoon, mutta sitten tajuntaani iski loput Malakin sanoista. Puristin tiukasti hänen käsiään, enkä antanut hänen vetää niitä pois nihkeästä otteestani. Katsoin Malakia syvälle silmiin, otin huomioon jokaisen yksityiskohdan hänen kasvoistaan; suun ääriviivat, nenän suoran linjan, silmien suuruuden, terävät poskipäät… Hymyilin Malakille, joka ei vastannut hymyyni.
”Minua ei kiinnosta, mitä äitini sallii ja mitä ei”, sanoin hitaasti ja selkeästi, keräten kaiken itsevarmuuden ja rohkeuden sisältäni. ”Minä tykkään sinusta, Malaki. Sinusta. En Panchosta. Ja sen pitäisi olla ainoa ratkaiseva asia.”
Malaki veti vavisten henkeä ja nyökkäsi. Minä päästin hitaasti ilmaa sisältäni ulos ja halusin huokaista helpotuksesta. Äkisti Malaki kietoi kätensä ympärilleni. Yllätyin siitä, mutta halasin häntä takaisin ja tajusin, että hän oli ollut yhtä pelokas myöntämään tykkäävänsä minusta, kuin minä olin ollut myöntämään tykkääväni hänestä.
Yskäisy keskeytti meidät ja irrottauduimme toisistamme nopeasti nähdäksemme, kuka oli astunut tiipiin. Helpotuksen huokaisu pääsi puustani, kun näin tulijan olevan Makita.
”Anteeksi häiriö”, Makita sanoi. ”Mutta on aamu. Malakin pitäisi lähteä lepäämään.”
”Ei minua väsytä”, Malaki sanoi heti.
”Mene”, Makita sanoi. ”Minun pitää hoitaa Mayaa ja olet tielläni.”
Katseemme Malakin kanssa kohtasivat, ja sitten hän hymyili minulle pienesti, nousi ylös ja käveli pihalle. Jäin istualleni taljalle ja annoin katseeni seurata Makitaa, joka käveli luokseni ja polvistui viereeni.
”Miten voit?” Makita kysyi.
Katsoin hänen kasvojaan, ja huomasin paljon yhtäläisyyksiä Malakin kasvoihin, mutta Makita oli silti hyvin erilaisen näköinen. Hän kohotti kulmakarvojaan minulle, ja vastasin: ”Paremmin. Hyvin. Kiitos. Olo on vähän… sekava.”
”Se johtuu unikonmaidosta”, Makita sanoi. ”Kyllä se siitä. Oletko kerennyt vielä vilkaisemaan kättäsi?”
”En”, myönsin ja käänsin katseeni käteeni, johon ei sattunut oikeastaan yhtään. Sitä peitti lehti, jota en tunnistanut. Makita poisti lehden varovasti, pesi käteni ja siirtyi sitten taaemmas, jotta saisin tarkastella kättäni.
Se ei ollut punainen, eikä haava ollut enää auki; siinä oli kova rupi päällä. Haavaa kiristi, kun suoristin ja koukistin sormiani, mutta kipeää siihen ei ottanut. Tuijotin haavaa ihmetyksen vallassa ja katsoin sitten Makitaan.
”Se on parantunut”, henkäisin.
”Melkein”, Makita vastasi. ”Malakin ja sinun tulisi olla varovaisempia metsässä.”
Se yllätti minut täysin. Miten Makita tiesi minun ja Malakin metsässä viettämästä ajasta?
”Miten sinä–”
”Malaki kertoi”, Makita sanoi, ”ja näin teidät yhdessä metsässä silloin kun etsin Malakia.”
Hämärä muistikuva siitä, että Makita oli löytänyt meidät metsästä pompahti päähäni, ja tunsin itseni typeräksi. Totta kai Makita tiesi meidän metsäreissuista, olihan hän nähnyt meidät. Miten olin saattanut unohtaa?
”Eikö sinua haittaa se?” kysyin. ”Että Malaki viettää kanssani aikaa ja opettaa minua metsästämään?”
Makita ravisti päätänsä.
”Ei”, hän sanoi. ”Miksi haittaisi? Malaki on vapaa tekemään omat valintansa, kuten olet sinäkin.”
”Ajattelisipa äitinikin noin”, mutisin hiljaa.
”Teillä on erilaiset tavat kuin meillä”, Makita totesi.
Ihan niin kuin en sitä tietäisi. Minua kyrsi olan takaa meidän heimomme tavat, ne olivat niin epäreiluja. Eivät tietenkään kaikki, mutta iso osa. Miksi minä en voinut olla syntynyt Vaeltaja-perheeseen? Olin valmis vannomaan esi-isien kautta, että olisin silloin paljon onnellisempi.
”Kuumeesi on laskenut ja pahin on ohitse”, Makita kertoi äkisti. ”Jos olosi on hyvä, voit palata takaisin tiipillesi rinkiisi. Kunhan otat rauhallisesti pari päivää, ja et revi rupea.”
”Voinko?” kysyin yllättyneenä, helpottuneena. Olin saanut tarpeeksi makaamisesta ja kaipasin Pocataa. Makita nyökkäsi ja auttoi minut jaloilleni. Ne tuntuivat heikoilta ja oudoilta, mutta ne kannattelivat minua ja olin siitä kiitollinen.
”Kiitos, Makita”, sanoin mitä vilpittömimmin. ”Pelastit minut.”
”Olen kiitollinen, että pystyin auttamaan”, Makita sanoi ja hymyili. ”Muista kiittää myös esi-isiä.”
Nyökkäsin. ”Muistan.” Hetken epäröityäni sanoin vielä, ”Olet loistava shamaani, Makita.”
”Kiitos, Maya”, hän vastasi.
”Tiedän, että et kaipaa osaa heimostamme”, sanoin, ”mutta jos muutat mielesi, heimomme varmasti ottaisi vastaan niinkin taitavan shamaanin kuin sinä.”
Makita nyökkäsi jäykästi. ”Pidän mielessä. Menehän nyt.”
Poistuin tiipistä, joka oli rakennettu varta vasten minua varten. Tunsin ilon kuplivan sisälläni astuessani aamuauringon valoon; kaipasin normaalia rytmiä päivissäni; heräämistä Pocatan vierestä ja menemistä metsälle Malakin kanssa. Syömistä yhdessä heimon kanssa iltarituaaleissa ja oman ringin kesken syömistä auringon ollessa korkeimmillaan. Kaipasin elämistä. Paikoillaan makaaminen pää yhtenä vellinä ei ollut elämistä. Kaipasin tuulta, niittyjä, jokea ja Kamilla ratsastamista.
Kävelin auringon lämmittämänä kohti tiipiämme. Näin tuttuja heimolaisia joka puolella ja ohitseni juoksi kaksi lasta resuinen koira vanavedessään. Hymyilin heidän naurulleen ja jatkoin kulkemista kevein askelin, tuntien vahvistuvani joka askeleella. Oloni oli hyvä. Ei loistava, mutta hyvä. Tiesin oloni kohenevan entisestään kunhan vain pääsisin takaisin kiinni elämääni.
En tajunnut saavana paljon katseita osakseni kävellessäni, ennen kuin eräs lapsista kysyi kovaan ääneen äidiltään: ”Pelastiko Vaeltaja tuon tytön?”
Se sai minut kiinnittämään huomiota ympärilläni oleviin heimolaisiin. He tosiaankin tuijottivat minua, mutta käänsivät katseensa nopeasti pois minun kohdatessani heidän tuijotuksensa. He eivät kuitenkaan katsoneet minua ilkeästi tai paheksuen, kuten yleensä. He olivat enemmänkin uteliaita. Niin kuin he haluaisivat sanoa jotain, mutta eivät kehdanneet avata suutansa.
En voinut olla miettimättä, että kuinkahan he katsoivat nyt Makitan päälle, jos pelkästään minä olin niin ihmeellinen? Toivoin, että eivät ainakaan paheksuen; Makitahan oli pelastanut henkeni ja sana siitä oli kiirinyt jo heimolaisten korviin.
Saavuin tiipillemme ja livahdin sisälle. Siellä äitini istui Amy Jo sylissään taljalla ja letitti pikkusiskoni hiuksia. Isä ja Pocata olivat lajittelemassa marjoja minun ja Pocatan taljalla, kun he huomasivat minut.
Pocata päästi iloisen kiljahduksen ja juoksi luokseni. Levitin käteni ja nappasin hänet kiinni, pyörittäen häntä ilmassa ennen kuin halasin siskoani tiukasti. Tunsin hetken päästä myös isäni kietovan vahvat käsivartensa meidän ympärille. Hymyilin iloisesti ja niin leveästi, että poskiini sattui. Vilkaisin isän ohitse äitiä ja Amy Jo’ta.
He eivät edes katsoneet minuun, Pocataan ja isään. En yllättynyt heidän kylmän viileästä vastaanotosta, se oli ihan heidän tapaistaan olla näyttämättä tunteitaan, mutta yllätyin siitä kuinka paljon se sattui sydämeeni. Eihän sen olisi enää pitänyt tuntua missään.
”Hei, äiti”, sanoin kun isän kädet irrottautuivat minusta ja Pocatasta, ja laskin pikkusiskoni lattialle. ”Amy Jo.”
He käänsivät katseensa minuun, ja Amy Jo hymyili niin ylitsevuotavan herttaisesti, että tiesin heti hänen suunnittelevan jotain mistä en pitäisi.
”Kiititkö sitä Vaeltajaa henkesi pelastamisesta?” äiti kysyi, viileä katse minussa. Se sattui, mutta pidin selkäni suorassa ja nenäni ylhäällä.
”Kiitin.”
”Kiititkö kunnolla?”
Ikään kuin olisin viisivuotias. Rypistin kulmiani ja itsevarmuuteni alkoi murenemaan. ”Sanoin kiitos.”
Amy Jo virnisteli edelleen, ja mietin, mitä ihmettä hänellä oli mielessään.
”Menet sen Vaeltaja-perheen luokse, viet heille marjoja ja yrttejä”, äiti käski. ”Kiität kunnolla, ja sitten menet rukoilemaan ja kiittämään esi-isiä.”
Se yllätti minut, vaikka ei sen olisi pitänyt; Makita oli pelastanut henkeni ja paljastanut shamaanin taitonsa. Totta kai hän oli kerännyt sillä kunnioitusta heimomme keskuudessa, huolimatta siitä, että hän oli Vaeltaja. Mutta että äitini halusi minun olevan jopa kiitoksen verran tekemisissä Vaeltajien kanssa? Tuijotin äitiäni mykistyneenä. Jopa äitini oli lämmennyt vähäsen Vaeltajille Makitan ansiosta. Se oli mielestäni uskomatonta. Se oli ihme.
”Voi, äiti! Saanhan mennä Mayan mukaan heimon shamaanin luokse?” Amy jo kysyi mitä herttaisimmalla äänellä, ainakin muiden korvaan. Minä kuulin vain pienen tytön vikisevän, manipuloivan äänen.
Siristin silmiäni. Mitä se lapsi oikein suunnitteli? Miksi hän halusi mukaani Vaeltajien luokse? Amy Jo’lla täytyi olla jokin taka-ajatus. Hänellä oli aina taka-ajatus. Yllättyneisyyteni ja hetkelleni iloni siitä, että sain luvan perästä mennä tapaamaan Malakia, ja Makitaa, kaikkoontui samantien ja epäluulo valtasi minut. Olin totisestikin palannut elämääni, koska tätä se oli; jatkuvaa epäluuloa ja pohtimista, että mitä kiero siskoni suunnitteli pääni menoksi.
Ja sitten tajusin Amy Jo’n kutsuneen Makitaa heimon shamaaniksi. Eiväthän he voineet kuvitella, että Makita suostuisi meidän shamaaniksemme vain koska oli pelastanut meidät? Minun täytyisi puhua asiasta Malakin kanssa, mutta se sai nyt odottaa, käsillä oli muitakin asioita.
”Totta kai saat mennä”, äiti sanoi, ja arvasin siskoni saaneen luvan vain sen takia, että äiti tietäisi hänen kertovan kaiken sanomisistani ja tekemisistäni hänelle myöhemmin.
Amy Jo suukotti äitini poskea ja nousi pois hänen sylistään. Hän haki marjoja minun ja Pocatan taljalta, ja ojensi kulhon minulle. Otin sen vastaan sanaakaan sanomatta; tiesin, että nyt ei ollut oikea hetki alkaa väittämään vastaan.
”Ulkona on yrttejä”, äiti sanoi. ”Ottakaa niitäkin mukaanne.”
”Kyllä, äiti”, sanoimme Amy Jo’n kanssa yhdestä suusta ja käännyimme lähteäksemme.
”Yksi asia vielä, Maya”, äiti sanoi perääni. Pysähdyin ja katsoin äitiäni olkani yli. ”Mene käymään Panchon luona. Hän oli todella huolissaan sinusta.”
Kiristelin hampaitani.
”Minä käyn hänen luonaan”, lupasin. Ja potkin häntä perseelle, ajattelin perään, mutta pidin suuni supussa.
”Käy joella peseytymässä ennen kuin menet Panchon luo”, äiti sanoi. ”Näytät kauhealta.”
Nielaisin terävän vastauksen joka oli noussut huulilleni ja nyökkäsin ymmärtämisen merkiksi. Sain mennä Vaeltajien luokse kauhean näköisenä, ja todennäköisesti kauhean hajuisena, mutta Panchon luokse? Ei, ennen sitä piti käydä peseytymässä. Äitini oli uskomaton, eikä hyvällä tapaa.
”Äiti, isä! Minäkin haluan Mayan mukaan!” Pocata huudahti vaativalla äänensävyllä.
”Maya on juuri parantunut”, äiti sanoi. ”Ei hän jaksa teitä molempia renkkuamassa vierellään.”
Itseasiassa olisin mielihyvin jaksanut vaikka sata lasta renkkuamassa ympärilläni, kunhan Amy Jo ei olisi yksi heistä, mutta en tietenkään sanonut sitä ääneen. Ei niin sovi puhua omasta siskostaan. Olin kauhea sisko, kun edes ajattelin sellaista.
Pocata mutristi huuliaan ja tarttui isää kädestä kiinni.
”Me voimme leikkiä myöhemmin”, lupasin Pocatalle hellästi, ja sitten kävelin ulos Amy Jo aivan perässäni. Keräsimme hiljaisina yrtit nahkapussiin mukaan ja suuntasimme kulkumme kohti Vaeltajien asuttamaa tiipiä rajojemme ulkopuolella.
Matka taittui hitaasti, koska Amy Jo ei suostunut kävelemään reippaasti eteenpäin, vaan hidasteli koko ajan. Se oli outoa käytöstä pikkusiskoltani, sillä yleensä hän marssi hirveää kyytiä eteenpäin, nenä pystyssä. Nyt hänellä ei tuntunut olevan minkäänlainen kiire.
Lopulta sain tietää miksi, kun Amy Jo rikkoi hiljaisuuden sanomalla: ”Minä tiedän sinusta ja Vaeltaja-pojasta.”
”Mitä tietämistä siinä on?” kysyin, luullen hänen tarkoittavan Makitaa vaikka minusta olikin outoa, että Amy Jo kutsui aikuista miestä pojaksi. ”Makita pelasti minut ja hoiti haavani. Kaikki sen tietävät.”
”Tarkoitan sitä toista Vaeltaja-poikaa”, Amy Jo sanoi, hymy leikitellen hänen huulillaan, vaikkakaan se ei yltänyt aivan silmiin asti. ”Sitä, joka livahti tiipin sisälle illalla, kun sinä nukuit ja olit kipeä.”
Malaki. Hän tarkoitti Malakia. Amy Jo oli nähnyt hänen tulevan valvomaan untani yöksi! Tunsin kuinka kylmä ja nihkeä hiki ilmestyi käsiini joissa kannoin marjoja täynnä olevaa kulhoa. Nahkapussi täynnä yrttejä roikkui kaulallani ja se hiersi ja kuristi minua. Tiesin, että ilmeeni oli kavaltanut minut, kun näin vaarallisen tuikkeen syttyvän Amy Jo’n tummiin, loputtomiin silmiin.
”Minä kerron äidille, että sinä olet sen Vaeltajan ystävä”, Amy Jo sanoi.
Yritin miettiä mitä vastaisin siskolleni. Hän ei kiristänyt minua, se ei kuulunut Amy Jo’n tyyliin, hän menee aina suoraan asiaan. Ja en yllättynyt siitä, että Amy Jo oli päätellyt minun ja Malakin olevan ystäviä. Auttaisiko asian kiistäminen? Ei, Amy Jo oli jo päättänyt, mitä se, mitä hän näki, tarkoitti. Mutta mitä jos hän oikeasti kertoo äidille? Äiti uskoisi Amy Jo’ta aivan varmasti. Minä voisin valehdella, mutta ajatus siitä, että lisäisin taas uuden valheen jo kertomieni joukkoon ei houkutellut. Mutta mitä muita vaihtoehtoja oli? Minun täytyi kiistää koko ystävyys-asia. Sanoa, että Malaki tuli vahtimaan minua Makitan puolesta. Ja toivon mukaan äiti ei räjähtäisi, koska Makita pelasti minut ja äiti oli jo osoittanut merkkejä pienestä pehmeämisestä Vaeltajia kohtaan.
”Minulla ei ole mitään salattavaa”, sanoin Amy Jo’lle, ”joten tee mitä haluat.”
Amy Jo ei vastannut minulle enää. Minä pohdin, kuinka tuntui kurjalta valehdella ja kierrellä ja kaarrella koko ajan. Mutta en vain yksinkertaisesti uskaltanut kertoa äidille Malakista. En uskaltanut.
Pian näin Vaeltajien tiipin edessämme. Näin Malakin pihalla ja hänen seurassaan oli hänen isänsä, Caeto, jonka tunnistin vaikka olin nähnyt hänet vain kerran. Caeto harjasi hevosta, ja Malaki vertaili puukkoja lyhyemmän pojan kanssa, jolla oli puukkoja vyöllä. Muistin nähneeni myös hänet silloin kun Vaeltajat saapuivat heimomme luokse. Hevosen selässä, jota Malakin isä harjasi, istui noin Pocatan ikäinen tyttö, jota muistin Malakin kantaneen heidän saapumispäivänä. Makitaa en nähnyt missään.
”Hei”, sanoin, saaden kaikkien päät kääntymään minuun ja Amy Jo’hon. ”Äitini lähetti meidät. Onko Makita täällä?”
Malaki katsoi minuun, sitten hänen katseensa laskeutui Amy Jo’n kasvoihin ja hän nyökkäsi. Malaki vihelsi ja huikkasi Makitan nimen. Katsoin kuinka pitkä mies astui ulos tiipistä ja seisahtui paikoilleen, katsoen minua ja Amy Jo’ta kysyvästi.
”Maya”, Makita sanoi. ”Voitko hyvin?”
”Kyllä”, sanoin, ja kävelin lähemmäksi. Ojensin hänelle marjat ja yrtit. ”Äitini lähetti nämä. Kiitokseksi avustasi.” Vilkaisin Amy Jo’ta ja hymyilin sitten Makitalle ja lisäsin: ”Olen todella kiitollinen.”
Makita näytti vähän hämmentyneeltä, mutta otti ojentamani marjat ja yrtit vastaan ja nyökkäsi. Katsoin vaivautuneesti ympärilleni ja näin hevosen selässä istuvan tytön tuijottavan meitä ja sitten hän kumartui kuiskamaan isänsä korvaan jotain. Caeto nauroi ja kääntyi meihin päin.
”Tyttäreni haluaisi mennä poimimaan kukkia, ja hän kysyi haluaisiko jompi kumpi teistä lähteä hänen mukaansa?”
Katsahdin tyttöön joka hymyili ujosti ja peitti käsillään kasvonsa. Idea pompahti päähäni aivan yllättäen. Laitoin käteni tomerasti Amy Jo’n olkapäälle.
”Amy Jo rakastaa poimia kukkia!” sanoin niin pirteästi kuin kykenin. ”Hän lähtee mielellään tyttäresi kanssa poimimaan kukkia. Minä voin odottaa täällä sen aikaa.”
Amy Jo’n suu loksahti auki ja hän avasi ja sulki suunsa ainakin kolmesti, ennen kuin hän sai sanaakaan suustansa.
”Mutta– minä–”
”No, Amy Jo, ethän halua olla töykeä?” sanoin ja hymyilin herttaisesti siskolleni. Hän siristi silmiään minulle, ja kääntyi sitten Caeton puoleen.
”Lähtisin mielelläni poimimaan kukkia”, Amy Jo sanoi pitkin hampain.
Malakin isä nosti tytön pois hevosen selästä ja Amy Jo johdatti tytön kohti niittyä, ja tyttö seurasi perässä ujona.
Käännyin samantien Malakin puoleen.
”Amy Jo ei pysy kauaa poissa, äiti lähetti hänet mukaani varjostamaan minua”, selitin.
”Ja sinä lähetit hänet pois, jotta sinun ei tarvitsisi esittää, että et tunne minua?” Malaki sanoi.
Punastuin ja nyökkäsin. ”Anteeksi. Tiedän, että se on loukkaavaa, mutta–”
”Maya, kaikki on hyvin”, Malaki sanoi, keskeyttäen minut. ”Olemme puhuneet tästä.”
Hymyilin kiitollisena, ja sitten Malaki virnisti poikamaisesti ja heitti kätensä vieressään seisovan lyhyemmän pojan hartioille.
”Tässä on pikkuveljeni Deepak.”
Hymyilin pojalle, jolla oli ilkikurinen katse ja puukkoja vyöllään. Malaki osoitti niitylle päin ja hymyili lämpimästi sanoessaan: ”Pikkusiskoni nimi on Aramya.”
”Hän oli ihastuttava”, sanoin.
”Isäni, Caeton, sinä varmaan muistatkin ja Makitan sinä jo tunnetkin.” Malaki naurahti, kun Deepak ravisteli Malakin käden olkapäiltään alas. ”Nyt olet tavannut perheeni, miltä vaikuttaa?”
”Siltä, että oma perheeni voisi oppia teiltä paljon”, vastasin ja virnistin. ”Hei kaikille, minä olen Maya.”
”Tiedetään”, sanoi Deepak. ”Makita on hoitanut sinua viimeiset neljä päivää.”
”Deepak, käytöstavat”, Caeto sanoi ja hymyili minulle. ”Hauska tavata viimein, Maya. Malaki on viettänyt niin paljon aikaa kanssasi, että ajattelimme jo, ettei hän ikinä tuo sinua esiteltäväksi.”
”Tilanne perheeni kanssa on… mutkikas”, sanoin. Tiesin kuulostavani hyvin epämääräiseltä, mutta en osannut paremminkaan selittää sitä kuulostamatta töykeältä.
”Perhesuhteet ovat välillä vaikeita”, Makita sanoi. ”Olen varma, että asiat selviävät. Tavalla tai toisella.”
Nyökkäsin. Kuulin Amy Jo’n ja Aramyan äänine lähestyvän. Katsoin Malakiin.
”Me jatkamme harjoittelua, eikö niin?” kysyin.
”Huomenna on sinun vuorosi opettaa minulle yrttejä”, Malaki sanoi. ”Annetaan sinun parantua rauhassa, ennen kuin jatkamme siitä mihin jäimme.”
Hymyilin iloisesti, heilautin kättäni ja lähdin juoksemaan Amy Jo’ta ja Aramyaa kohti. Katsoin, kuinka Aramya palasi tiipille iso kukkakasa kädessään, ja käännyin sitten Amy Jo’n puoleen.
”Oliko kivaa?” kysyin.
Amy Jo tuhahti ja lähti marssimaan kohti neljättä rinkiä. Annoin hänen mennä. Tiesin, että hän kertoisi kaikesta äidille ja lisäksi myös siitä, että Malaki oli ollut kanssani kun olin ollut kipeä, mutta en halunnut huolehtia siitä nyt. Minulla oli isompiakin huolia: Pancho.
Hetken harkitsin, että en kävisi joella ollenkaan, mutta lopulta päädyin kävelemään sinne joka tapauksessa. Kävellessäni mietin Malakin sanoja. Hän halusi yhä harjoitella kanssani! Hän oli sanonut, että jatkaisimme siitä mihin jäimme. Se teki oudolla tapaa minut iloiseksi. Malaki luotti minuun, eikä aliarvioinut minua vain yhden onnettomuuden takia. Saisin yhä koskea puukkoon, Malaki ei takavarikoisi sitä minulta.
Saavuin joelle, pesin itseni kylmällä vedellä ja sitten läpsäisin itseäni poskelle kerran. Se sai veren kiertämään kasvoissani ja ajatukseni kulkemaan. Sitä minä tarvitsin, jos halusin selvitä tapaamisesta Panchon kanssa. Minä tiesin jo, millainen se tulisi olemaan. Minä toistaisin saman mantran Pancholle, ja hän toistaisi samat sanat jotka hän oli jo sanonut minulle lukemattomia kertoja. Emme pääsisi puusta pitkälle ja minä päätyisin vain karkaamaan paikalta, koska en halunnut antaa Panchon sanoa ääneen sitä, mitä tiesin hänen haluavan sanoa. En halunnut kuulla niitä sanoja, en hänen suustaan.
Panchon löytäminen osoittautui helpoksi. Hän oli Rein kanssa kolmannessa ringissä ja he puhivat sekä nauroivat keskenään. En kuullut mitä he sanoivat, mutta ei se minua kiinnostanutkaan. Rei huomasi minut ensimmäisenä, ja hän vaikeni nopeasti. Panchon huomattua, että Rei ei nauranut enää, hän kierähti kannoillaan ja katsoi minuun. Hymy levisi Panchon kasvoille. Hän kääntyi Rein puoleen ja käski häntä lähtemään, jotta Pancho voisi olla kahden kanssani. Rei nyökkäsi ja lähti kävelemään. Ohittaessaan minut Rei ei katsonutkaan päälleni, ja varoi tarkasti, että ei koskisi minuun. Rei oli mielestäni säälittävä. Hän seurasi Panchoa kuin koira ja teki kaiken mitä Pancho sanoi. Pohdin, oliko Reillä yhtäkään omaa ajatusta?
”Mistä tämä kunnia?” Pancho kysyi, astellen rennosti luokseni.
”Älä leiju pilvissä”, sanoin viileästi. ”En tullut vapaaehtoisesti. Äiti lähetti minut.”
Tiesin olevani epäkohtelias ja töykeä, mutta välitinkö? En oikeastaan. Sehän oli vain Pancho. Paksukalloinen Pancho, josta oli kehkeytymässä päivä päivältä isompi riesa minulle.
”Voitko paremmin?” Pancho kysyi, silmäillen käteni rupea ja esittäen, niin kuin ei olisi kuullutkaan sanojani. ”Siihen jää arpi.”
”Voin”, vastasin. ”Tiedät mitä mieltä olen siitä, että kosketat minua. Miksi ängit tiipiin luokseni kun olin kipeä?”
Kyllähän minä tiesin vastauksen, ja puoliksi odotin, että Pancho esittäisi taas, että ei ollut kuullut sanojani, mutta kysyin sitä silti, jos vain välttääkseni hiljaisuudelta jonka aikana Pancho astuisi lähemmäksi ja tuijottaisi minua tehden oloni epämukavaksi, niin kuin joka kerta.
”Koska olin huolissani sinusta”, Pancho sanoi, yllättäen minut oikeasti vastaamalla kysymykseeni sen välttelyn sijasta. ”Enkä minä ängennyt. Äitisi kutsui minut.”
”Äiti on harhaluuloinen”, kivahdin, enkä edes tuntenut syyllisyyden pistosta sanojeni takia. ”Sinä tiedät, mitä mieltä olen sinusta. Miksi nähdä vaivaa? Miksi et vain voi antaa minun olla?”
”Äitini ei kasvattanut minua luovuttajaksi.”
”Tajuathan, että teet oloni epämukavaksi? En ole onnellinen, etkä sinä voi tehdä minua onnelliseksi.”
Pancho siristi silmiään. ”Minulla on äitisi puolellani.”
Se kuulosti uhkaukselta. Ristin käteni ja kohotin kulmakarvojani haastavasti. Tuijotin Panchoa, ja pohdin, mikä hänen ongelmansa oli. Olinko minä pakkomielle hänelle? Ja heti ajatuksen heilahtaessa pääni sisään, tajusin sen olevan totta. Pancholla oli paha pakkomielle minusta, eikä hän ikinä luovuttaisi. Ei etenkään, kun äitini oli Panchon puolella, juuri niin kuin hän oli sanonut.
”Äidilläni ei ole valtaa päättää kenen kanssa olen”, sanoin, mutta se oli vale. Äidilläni oli kaikki valta niin kauan, kun en uskaltanut ylittää rajaa hänen uhmaamisessaan. Pancho tiesi minun valehtelevan.
”Eikö?” Pancho kysyi, hymyillen viekoittelevasti. ”Oletko varma?”
”Minä en anna hänen päättää elämästäni”, sanoin, ja osaksi tarkoitinkin sitä, vaikka pelkäsin kuinka pystyisin häntä estämään.
”Mutta silti olet täällä hänen käskystään.”
”Tulin kertomaan sinulle, että–”
”Että et halua olla kanssani, että minun pitäisi tajuta se – tiedetään, olet sanonut sen ennenkin”, Pancho sanoi minut keskeyttäen. ”Mutta tiedätkö mitä, Maya?” Hän astui lähemmäksi ja nojautui aivan kasvojeni eteen. ”Minä. En. Välitä. Millään mitä sanot tai teet ei ole merkitystä. Saan kaiken haluamani, ja haluan sinut.”
Kauhun väristykset kulkivat pitkin selkääni, ja otin tahtomattakin askeleen taaksepäin. Pancho oli sekaisin. Tajusin, että minä en vain ollut ärsyyntynyt häneen, mutta myös pelkäsin häntä jollain tapaa. Hän sai oloni epämukavaksi, ahdistuneeksi.
”Olet sekaisin”, henkäisin, toivoen, että ääneni ei vapissut.
”Ehkä”, Pancho sanoi, olkiaan kohauttaen, ”mutta tiedän, mitä teen.”
”En halua nähdä sinua enää ikinä”, sanoin, ja otin toisen askeleen taaksepäin. ”Pysy poissa luotani. En halua olla seurassasi.”
”Se on vaikeaa, äitisihän käski sinun istua kanssani iltarituaaleissa.” Pancho kallisti päätään. ”Pian me vietämme täysikuun puhdistusrituaalitkin yhdessä.”
”Ei!” huudahdin kovempaa kuin mitä olin tarkoittanut. Muutama ohikulkeva heimolainen vilkaisi meitä. Madalsin ääntäni. ”Ei, ei niin kauan kuin elän.”
Ja sitten käännyin ja lähdin marssimaan pois, vihaisena siitä, että Pancho oli ollut oikeassa. Minun tuli istua hänen kanssaan iltarituaaleissa. Se oli äidin päätös, hänen käskynsä.
Olin lopen kyllästynyt hänen päätöksiinsä koskien elämääni. Tarvitsin jonkun neuvoja, jonkun, joka olisi minun puolellani. Ja tiesin kyllä, keiden puoleen minun tulisi kääntyä.
Löysin veljeni Domonkon ja Makaion ratsastamasta niityltä, ja siskoni Kahlika seisoi niityn reunalla, valvomassa heidän kisaansa ja päättämässä kumpi voittaa. Kävelin Kahlikan luokse ja hän kiljahti yllätyksestä, halaten minua tiukasti.
”Olet parantunut!” hän sanoi. ”Olethan sinä parantunut?”
”Olen”, sanoin ja astuin kauemmaksi Kahlikasta voidakseni katsoa häntä. Hänen mahansa oli edelleen olematon, mutta tiesin, että pian se alkaisi kasvaa. ”Kuinka sinä voit?”
Kahlika asetti kätensä mahalleen ja hymyili. ”Hyvin. Olen onnellinen.”
”Hyvä.”
”MAYA!” Domonko huusi, ravaten hevosellaan meitä kohti, Makaio aivan vanavedessään. He olivat keskeyttäneet kisansa nähdessään minut, tajusin. ”Olet noussut kuolleista!”
”Kautta esi-isien, säikäytit meidät”, Makaio sanoi, ja he pysäyttivät hevosensa meidän eteen. ”Kävimme katsomassa sinua niin usein kuin pystyimme.”
”Näytit kauhealta”, Domonko lisäsi.
”Pelkäsimme pahinta”, Makaio tunnusti. ”Mutta mikään ei nujerra meidän siskoamme!”
Naurahdin ja näytin heille rupista kättäni.
”Olen kunnossa, näettekö? Haava on kohta enää vain muisto”, sanoin, ja laskin käteni alas. ”Haluaisin puhua kanssanne.”
”Meidän kanssa?” Domonko ja Makaio kysyivät yhteen ääneen. ”Miksi?”
Vilkaisin Kahlikaa nopeasti ja katsoin sitten veljiini. ”Se on yllätys.”
He katsahtivat Kahlikaan ja tuntuivat tajuavan, että en halunnut puhua Kahlikan kuullen. Ei sillä, ettenkö välittäisi Kahlikasta, mutta tiesin, että hän ei sanoisi sitä, mitä haluan kuulla. Hän sanoisi sen, mitä äiti haluaisi kuulla. Kahlika katsoi meitä kaikkia ja kohotti kätensä ylös antautumisen merkiksi.
”Joo, joo. Kyllä minä tiedän milloin en ole kaivattu”, Kahlika sanoi, vilkaisi minua uteliaasti ja lähti sitten hitaasti kävelemään takaisin. ”Haluan kuulla myöhemmin mistä te juoruilitte!”
”Heippa!” huikkasin Kahlikalle, ja käännyin sitten veljieni puoleen.
Domonko ojensi minulle kätensä, ja kiskaisi minut yhdellä vahvalla liikkeellä hevosensa selkään. Lähdimme kävelemään ympäri niittyä, minä ja Domonko yhden hevosen selässä, Makaio toisen. Kävelimme rinta rinnan ja minä kokosin ajatuksiani, miettien mistä aloittaisin.
”Koskeeko se Panchoa?” Makaio kysyi.
Yllättyneenä käänsin katseeni Makaioon. ”Mistä tiesit?”
”Näimme hänet luonasi, kun olit kipeä”, Makaio sanoi. ”Ja kasvoillasi on sama nyrpeä ilme, kuin mikä sillä on aina, kun kyse on Panchosta.”
”Tämä ei johdu vain Panchosta”, tunnustin, ”vaan myös äidistä.”
Sitten minä kerroin heille kaiken. Kuinka äiti käski minun mennä Panchon luokse joen kautta, mitä minä ja Pancho olimme jutelleet nyt ja aikaisemmin, miten äiti oli määrännyt minut istumaan iltarituaaleissa Panchon kanssa, kuinka olin kyllästynyt siihen, että Pancho riiasi minua, kuinka olin tympääntynyt siihen, että äiti yritti määräillä elämästäni. Jätin pois vain Malakin ja Vaeltajat. Tiesin, että voisin uskoutua hänestä veljilleni, mutta en halunnut sekoittaa asioita ennestään. Panchossa ja äidissäni oli tarpeeksi tällä kertaa. Kertoisin kyllä veljilleni Malakista, myöhemmin.
”Meidän heimossamme on rankkaa ja vaikeaa olla nainen”, Domonko totesi, kun suljin suuni viimein ja kyhjötin hiljaa hevosen selässä Domonkon takana.
”Meidän perheessämme on rankkaa ja vaikeaa olla nainen”, mutisin.
”Mitä sinä tarkalleen ottaen haluat meidän sanovan?” Makaio kysyi. ”Että sinun tulisi vastustaa äitiä? Jättää menemättä iltarituaaleihin? Lyömään Panchoa nenään?”
”Vaikka”, totesin kuivasti. ”Mitä tahansa, joka saisi oloni vapaammaksi. Haluaisin pystyä hengittämään normaalisti. Haluan päättää omista asioistani. Haluan, kautta esi-isien, olla tuntematta tukehtuvani koko ajan!”
”Me emme voi muuttaa asioita”, Domonko sanoi, ja käänsi hevosensa takaisin kohti tiipejä niityn toisessa päässä. ”Mutta voimme sanoa tämän; mitä enemmän pyristelet, sitä tiukemmin naru kietoutuu ympärillesi. Sinun täytyy olla ovelampi.”
”Paljon ovelampi”, Makaio painotti. ”Sinun tulee olla yhtä päättäväinen kuin Pancho, ja yhtä manipuloiva kuin äiti.”
Hymyilin. Jotenkin tuntui hyvältä, että en ollut ainoa, joka sanoi töykeitä asioita perheenjäsenistä. Veljeni saivat minut tuntemaan itsevarmuuden puuskan sisälläni. Minun täytyi olla ovela kuin kettu. Mutta miten?
”Äiti manipuloi minua suostumaan iltarituaaleihin Panchon kanssa Pocatan avulla. Miten minä voin mennä askeleen hänen edelleen, kun hän pystyy käyttämään Pocataa?” kysyin.
”Se sinun täytyy selvittää itse”, Domonko sanoi.
Nyökkäsin, vaikka Domonko ei pystynyt sitä näkemään. Hymyilin Makaiolle ja sitten kiedoin käteni Domonkon ympärille, halaten häntä.
”Kiitos, veljet”, sanoin. ”Minä keksin jotain, mutta tiedän nyt, että minun pitää muuttaa toimintatapaani, ja olla ovelampi. Minäkin osaan pelata tätä peliä.”
”Siinä se meidän siskomme on”, Makaio sanoi virnistäen.
”Muista, että olemme aina tukenasi, mitä tahansa teetkin”, Domonko lisäsi ja taputti käsiäni jotka olin kietonut hänen ympärilleen.
Rutistin Domonkoa vielä tiukemmin ja hymyilin poskeni painautuessa tiukasti hänen selkäänsä vasten. Äkisti ajatus nousi mieleeni.
”Mitä me sanomme Kahlikalle?” kysyin, istuutuen suoraan.
”Sehän on itsestäänselvää”, Makaio totesi.
”Me sanomme, että suunnittelemme yllätystä hänelle ja vauvalle!” Domonko julisti.
Minä naurahdin. ”Se tarkoittaa, että meidän pitää oikeasti järjestää yllätys.”
”Se on helppoa. Sinuna murehtisin vain siitä, miten pääset askeleen edelle Panchoa ja äitiä”, Makaio sanoi. ”Domonko ja minä huolehdimme yllätyksestä rakkaalle siskollemme.”
Nyökkäsin. Olimme saavuttaneet niityn pään ja liu’uin alas Domonkon hevosen selästä. Kiitin veljiäni vielä kerran, ja lähdin sitten kävelemään kohti metsää. Halusin rukoilla esi-isiä rauhassa, luonnon läheisyydessä, kaukana heimolaisista.
Tarvoin eteenpäin kauan aikaa, ja kuuntelin luonnonääniä. Lintujen laulua, lehtien, oksien ja sammaleen ääniä paljaiden jalkojeni alla, tuulen huminaa puiden latvoissa. Näin oravan vilistävän oksistossa, ja kaukana näin peuran livahtavan karkuun minua. Olin jo kaukana heimostamme, mutta jatkoin itsepäisesti matkaa. Halusin kauemmaksi, halusin löytää juuri sopivan paikan. Aloin laulamaan minun lempi laulua, jota rakastin laulaa sydämeni pamppailun rauhoittamiseksi. En tiedä miksi minun sydämeni pamppaili. Johtuiko se kävelemisestä, vai siitä, että minua ahdisti, kun en ollut vielä keksinyt miten päihittäisin äitin ja Panchon heidän omassa pelissään.
Pyydä luokse sun
itkupaju mun
Saat lohdun siitä itselles
kantaa huoles kaikki se
kun maahan asti kurkottaa
oksat pitkät, vihreät kuin maa
Mä itkupajun juurella
kyyneliä pudotan
sillä ruokin pajun sen
nousee ylös taivaaseen
Pyydä luokse sun
itkupaju mun
koskaan yksin et sä jää
paju huolen pitää tään
ystävä se sinun on
lohtua antaa peloton.
Muistin kuinka olin laulanut laulua jokin aika sitten Pocatalle, enkä ollut kyennyt jatkamaan pidemmälle. Nyt sain voimaa laulusta ja jatkoin laulamista hiljaisella äänellä.
Saa sade, tuuli, myrsky piiskata
itkupaju seisoo kiistatta
yhdessä sun
pyydä luokse mun
tää ystävä sä peloton
vahva, juurillaan alas kurkottaa
Kaivaa maasta voimansa
lehdet värikkäinä koivuissa
itkupajun vierellä on helppoa
kun lohtua se tuo
rakkauden sulle suo.
Vaikenin tajutessani, että olin ajautunut metsän halki kulkevalle purolle. Astuin veteen, kyykistyin, ja pesin käteni sekä kasvoni. Katselin ympärilleni veden valuessa silmiini.
Kauniit puut levittäytyivät pienen aukion ympärillä, maassa näkyi eläinten jälkiä; suden tassunjälkiä ja puron virtaava ääni oli pehmeä, lempeä. Kuiskasin laulun lopun metsälle, katseeni kiinnittyneenä puuhun edessäni. Se oli itkupaju.
Pyydä luokse sun
itkupaju mun
koskaan yksin et sä jää
paju huolen pitää tään
ystävä se sinun on
lohtua antaa peloton.
Kävelin puron poikki puun luokse. Oksat ja lehdet kurottuivat niin syvälle alas maata kohden, että pystyin astumaan niiden läpi ja verhoamaan itseni piiloon itkupajun rungon viereen. Kohotin käteni ja kosketin hellästi itkupajun rosoista runkoa. Painon poskeni sitä vasten, ja hengitin syvään, painaen silmäni kiinni.
Sisään ja ulos.
Sisään ja ulos.
Avasin silmäni. Aurinko oli noussut korkealle, ja värjäsi ihoni vihertäväksi paistaessaan lehtien läpi piilopaikkaani. Tunsin oloni vahvaksi ja täysinäiseksi. Polvistuin puun juurelle, painoin otsani runkoa vasten ja aloin rukoilemaan. Olin löytänyt itselleni piilopaikan luonnosta, ja halusin kiittää siitä esi-isiä, mutta myös pyytää heiltä johdatusta ja apua. En tiennyt, kuulivatko esi-isät minua, mutta jättäessäni itkupajun taakseni ja suunnatessani takaisin kotiin, tunsin oloni kevyeksi, itsevarmaksi ja onnelliseksi, huolimatta siitä, että saisin mitä ilmeisemmin moitteet äidiltäni lähdettyäni niin pitkäksi aikaa pois. Ruoka oli ringissämme jo varmaan jaettu. Mutta minä en välittänyt.
Minä elin.
Sanat menivät sekaisin korvissani, enkä kyennyt ymmärtämään mitä Makita puhui. Jonkin ajan kuluttua olin kuitenkin varma, että se oli liittynyt suitsukkeisiin, koska pian ilma ympärilläni tuoksui niiltä, enkä hetken päästä enää tuntenut ilman kylmyyttä, kun suitsukkeiden savu täytti yläpuolelleni kootun tiipin läpikotaisin.
Kesti kauan, ennen kuin tiedostin, että Makita kutsui nimeäni. Uskaltauduin viimein avaamaan silmäni, ja näin Makitan kasvot. Hänen kasvoiltaan ei pystynyt lukemaan mitään siitä, oliko tilani kuinka paha, mutta hänen ilmeensä oli päättäväinen. Vasta silloin tajusin, että otsalleni oli pistetty kylmässä vedessä uitettu kankaanpala.
Toisella puolellani Malaki oli kyykyssä vierelläni, ja piteli tervettä kättäni käsissään. Se oli herttaista ja tunsin halua hymyillä, mutta poskeni eivät toimineet, suusta puhumattakaan.
”Maya, kuuletko minua?” Makita kysyi ja kun nyökkäsin, hän jatkoi, ”Malaki pysyttelee täällä kanssasi, kun minä valmistan sinulle unikonmaitoa. Se helpottaa kipujasi ja auttaa sinua nukkumaan. Sen jälkeen minä valmistan rohdon yrteistä haavallesi ja yritän saada kuumeen laskemaan. Okei?”
Nyökkäsin ja sanoin tuskin kuiskausta kuuluvammin: ”Okei.”
Makita nousi poistuakseen, mutta pysähtyi tiipin suulla ja katsoi minuun kulmat kurtussa.
”Yksi asia vielä”, hän sanoi. ”Päällikkönne lähti itse henkilökohtaisesti kertomaan uutisia perheellesi. Oletan heidän saapuvan hetkenä minä hyvänsä.”
Nielaisin ja katsoin Malakia. Halusin käskeä häntä lähtemään, halusin pitää hänet salaisuutenani vielä vähän pidempään, mutta en kyennyt siihen; en halunnut jäädä yksin. Minua pelotti.
Malakin veli poistui tiipistä ja minä suljin silmäni uudelleen. Kipeä käteni lepäsi mahallani ja terve käteni lepäsi Malakin käsissä. Emme puhuneet mitään. Minut valtasi kyllä tunne siitä, että Malaki tahtoi sanoa jotain, mutta poika pysytteli hiljaa. Silloin epäilys hiipi mieleeni.
Mitä jos Malaki syytti itseään tästä? Mutta eihän hän voinut… miten se muka olisi voinut olla Malakin syytä? Minähän se olin puukolla leikkinyt. Halusin kysyä sitä Malakilta, mutta kuulin silloin jonkun astuvan sisälle tiipiin.
”Malaki, sinun kannattaisi lähteä.”
Se oli Makita. En ollut edes tajunnut kuinka kauan me olimme olleet hiljaisuudessa.
”Miksi? En jätä Mayaa yksin.”
”Hänen perheensä on tulossa, ja minä tarvitsen työskentelytilaa”, Makita sanoi ja sitten hänen äänensä pehmeni vähän. ”Malaki, Maya ei ole yksin.”
Tunsin, kuinka Malaki puristi kättäni, hellitti sitten otettaan ja päästi irti. Kun jäin kahden Makitan kanssa, tunsin, kuinka hän tuki minun päätäni ja asetti kulhon huulilleni.
”Juo”, hän käski.
Tottelin kuuliaisesti, ja join ahnaasti unikonmaidon jota Makita tarjosi minulle. Kun kulho oli tyhjä, Makita asetti pääni varovaisesti takaisin alas ja vaihtoi jo lämmenneen liinan otsallani kylmempään. Sillä aikaa minä tunsin, kuinka kehoni turtui, raskas, utuinen sumu peitti aivoni ja minua väsytti. Kipu ei ollut enää niin voimakas ja tiesin vaipuvani kohta syvään uneen.
Ennen kuin se tapahtui, kerkesin kuulemaan askelia tiipin ulkopuolelta, mutta en ikinä kerennyt näkemään kuka tulija oli, kun vaivuin jo uneen Makitan alkaessa puhdistamaan, hautomaan ja hoitamaan kättäni.
Ajantajuni hävisi tyystin, kun unikonmaito alkoi vaikuttamaan ja minä seilasin unen ja todellisuuden rajamailla. En tiennyt ikinä oliko aamu vai päivä, mikä oli totta ja mikä ei. Häilyessäni tietoisuuden ja tajuttomuuden rajamailla, olin näkevinäni veljeni, Domonkon ja Makaion, vierelläni. Kerran olin varma, että isäni ja Pocata seisoivat yläpuolellani ja Pocata itki, kutsuen nimeäni.
Pahimpia oli hetket, kun näin äitini ja Amy Jo’n kasvot ja kuulin pätkän heidän sanoistaan.
”Äiti, kuoleeko Maya?” se oli Amy Jo’n kysymys. Sitä ei esitetty huolestuneella äänensävyllä. Se oli vain kylmän viileä, välinpitämättömän utelias kysymys.
Äiti ei vastannut Amy Jo’n kysymykseen. ”Lähdetään.”
Ja vaivuin taas pimeyteen. Juoksin susien kanssa ja kotka lensi pääni yläpuolella, sen varjo langeten yläpuolelleni. En kyennyt muistamaan missä olin, mitä oli tapahtunut. Kerran olin näkevinäni Malakin, tuntevinani hänen kosketuksensa, kuulevinani hänen äänensä, mutta en voinut tietää oliko se unta vai todellisuutta. En tiennyt mistään mitään, uni ja todellisuus sekoittuivat toisiinsa. En tuntenut kipua, mutta tuntui, kuin en olisi tuntenut vartaloanikaan.
Useimmiten näin sekä kuulin kuitenkin Makitan. Hänen rauhalliset, päättäväiset kasvonsa, kuulin hänen lempeän, huolta kantavan äänensä. Hän puhui minulle, paljon, vaikka en siitä ymmärtänyt puoliakaan. Hänen sanansa sotkeutuivat toisiinsa korvissani ja puhe tuntui tulevan jostain kaukaa.
”Maya, sinä selviät”, Makitan ääni sanoi. ”Taistele.”
Olin hereillä, pääni tuntui pehmeältä mössöltä, mutta olin hereillä. En uskaltanut avata vielä silmiäni, vaan keskityin kuuntelemaan ympäristöäni. En ollut yksin, tunsin jonkun pitävän minua kädestä. Tunsin myös, että loukkaantunut käteni ei ollut enää niin kipeä, tunsin vartaloni jokaikisen kohdan ja jouduin kamppailemaan, että sain pääni pehmeän mössön läpi jonkin näköisen ajatuksen kulkemaan.
Puristin kokeeksi kättä, joka piteli minun kättäni.
”Maya?”
Malaki. Avasin silmäni, tuijotin tiipin kattoa, ja käänsin sitten katseeni vieressäni kyyhöttävään Malakiin. Poika näytti kurjalta. Hänellä oli tummat silmänympärykset ja hän oli kalpea, ikäänkuin hän ei olisi nukkunut päiväkausiin. Tiipissä oli hämärää, ja erotin Malakin vain vaivoin, silmissäni oli edelleen kaikki sumeaa.
Yritin raakkua pojan nimen, mutta kurkkuani kuivasi niin paljon, että sain ilmoille vain yskänpuuskan. Malaki kiirehti ojentamaan minulle kulhollisen vettä, jotta yskäni laantuisi. Join ahnaasti ja painauduin sitten takaisin makuulleni.
”Onko sinulla kipuja? Haenko Makitan? Tarvitsetko unikonmaitoa?” Malakin huolestunut äänensävy soi korvissani, ja jouduin todella pinnistelemään, että sain vastattua hänelle.
”Ei unikonmaitoa. Ei enää”, sanoin ja suljin silmäni. ”Miksi näytät niin kurjalta?”
”Näkisitpä itsesi”, Malaki sanoi huvittuneella äänellä, mutta vakavoitui sitten. ”Olen valvonut yöt vierelläsi, jotta Makita sai välillä levätä.”
Ensimmäinen ajatukseni oli kiitollisuus, mutta toinen ajatukseni oli, että missä perheeni oli? Miksi he eivät olleet kanssani? Ilmeisesti Malaki osasi lukea ajatuksiani, sillä seuraavaksi hän sanoi: ”Perheesi, tai ainakin osa siitä, on ollut luonasi päivät. He luulevat Makitan olevan kanssasi yöt. Oletin, että et halua vieläkään heidän tietävän minusta, joten emme kertoneet, että minä valvoin untasi kaikki nämä yöt.”
Avasin silmäni ja katsoin Malakiin.
”Kiitos”, mutisin hiljaa. ”Kauanko olen ollut unessa?”
”Neljä päivää”, Malaki vastasi, ja sitten hän otti liinan, joka oli pudonnut otsaltani maahan, ja kastoi sen vesikulhoon vieressäni. Hän asetti liinan otsalleni hellästi ja hymyili minulle. ”Säikäytit minut silloin joella.”
Hymyilin takaisin. ”Anteeksi. Sinä pelastit minut.”
”Makita pelasti sinut.”
”Ilman sinua Makita ei olisi voinut pelastaa minua”, huomautin, ja Malaki vain kohautti olkiaan. Minua ärsytti, että hän ei voinut ottaa kohteliaisuutta vastaan, mutta annoin asian olla. En ollut siinä kunnossa, että olisin jaksanut alkaa kinastelemaan. Mutta huolimatta heikosta olostani, vesi oli virkistänyt minua ja tunsin vahvistuvani hetki hetkeltä.
”Mitä on tapahtunut sillä aikaa kun olen ollut täällä?” kysyin vaihtaakseni aihetta, ja koska minua kiinnosti oikeasti mitä heimossamme oli meneillään.
”Sinulla on käynyt paljon… vieraita”, Malaki vastasi ja hänen kasvot oli kireät, ikään kuin hän olisi purrut hammasta yhteen ja tehnyt paljon töitä, ettei hänen kasvonsa paljastaisi mitään.
Epäilys nousi heti sisälläni ja kiskaisin liinan otsaltani, nousten istumaan. Katsoin Malakin ilmeettömiä kasvoja tutkivasti ja kallistin päätäni hitusen.
”Kuka luonani on käynyt?” kysyin.
Malaki kohautti olkiaan. ”Poika. Äitisi kutsui hänet sisään.” Malaki epäröi selkeästi, mutta lopulta hän lisäsi: ”Makita kertoi, että hän piteli sinua kädestä kauan aikaa ja puhui sinulle, vaikka et reagoinut mitenkään. Hän letitti hiuksesi kiinni.”
Kosketin palmikkoani. Se ei ollut veljeni, ei kumpikaan heistä, sen tiesin, ja tiesin myös takuuvarmasti kenestä Malaki puhui. Nyrpeä ilme nousi kasvoilleni ja aloin avaamaan palmikkoani yhdellä kädellä.
”Se oli Pancho”, sanoin, ja yllätyin kuinka paljon inhoa äänessäni oli. Tunsin oloni jotenkin loukatuksi, vaikka olisihan se pitänyt arvata, että Pancho käyttäisi tilaisuuden hyväksi ja pitelisi kättäni ja koskettelisi hiuksiani kun minä olen avuton estämään häntä.
”Niin arvelinkin.”
Katsoin Malakia. ”Oletko kunnossa?”
Malaki nyökkäsi.
”Et ole”, sanoin. ”Vaikuttiko Panchon käynti sinuun noin paljon?”
Malaki tuhahti ja käänsi katseensa pois, mutta kun jatkoin hänen tuijottamistaan, hän huokaisi ja laski katseensa käsiinsä. Hän pyöritteli sormiaan ja haki sanoja, ja minä odotin kärsivällisesti.
”Minä vain… Näin kuinka paljon äitisi piti hänestä. Kuinka paljon hän toivoi, että Panchon läsnäolo vahvistaisi sinua ja saisi sinut paranemaan”, Malaki kertoi ja nosti katseensa minuun. Hänen silmänsä olivat tummat ja kirkkaat. ”Olin juttelemassa Makitan kanssa tiipin ulkopuolella sinun tilastasi, samaan aikaan kun äitisi oli siskojesi kanssa luonasi. Pancho ilmestyi ja…”
Malakin ääni vaipui ja hiipui pois. Tartuin häntä kädestä ja nyökkäsin häntä jatkamaan. Malaki kohautti harteitaan.
”Olisin iskenyt häneltä hampaat irti siinä paikassa, ellei Makita olisi tarttunut käteeni ja äitisi olisi astunut tiipistä ulos.”
”Mitä Pancho sanoi sinulle?” kysyin, osaten jo melkein arvata vastauksen.
”Hän kuuli, että veljeni kertoi minulle voinnistasi”, Malaki sanoi, ”joten hän sanoi minun olevan vain vähäpätöinen Vaeltaja, että en voisi ikinä olla osa heimoa, osa sinua, tai saada äitisi hyväksyntää. Maya… hän kutsui sinua omaksi sielunkumppanikseen.”
”Se pikku paska!” ärähdin ja onnistuin yllättämään Malakin, joka hätkähti ja katsoi minuun silmät ympyröinä. En ollut yhtään yllättynyt Panchon sanoista, koska tuo ei ollut ensimmäinen kerta kun se nilkki oli sanonut niin. Katsoin Malakiin anovasti. ”Ole kiltti, äläkä kuuntele Panchon höpinöitä. Hän ei tiedä mistä puhuu.”
”Mutta hän oli oikeassa”, Malaki sanoi. ”Ei minulla ole mahdollisuuksia sinuun, Maya. Äitisi ei ikinä sallisi Vaeltajan vievän hänen tytärtään.”
Osa minusta kuuli vain Malakin sanat ’Ei minulla ole mahdollisuuksia sinuun’ ja sydämeni alkoi takomaan. Malaki siis piti minusta. Olisin voinut nousta lentoon, mutta sitten tajuntaani iski loput Malakin sanoista. Puristin tiukasti hänen käsiään, enkä antanut hänen vetää niitä pois nihkeästä otteestani. Katsoin Malakia syvälle silmiin, otin huomioon jokaisen yksityiskohdan hänen kasvoistaan; suun ääriviivat, nenän suoran linjan, silmien suuruuden, terävät poskipäät… Hymyilin Malakille, joka ei vastannut hymyyni.
”Minua ei kiinnosta, mitä äitini sallii ja mitä ei”, sanoin hitaasti ja selkeästi, keräten kaiken itsevarmuuden ja rohkeuden sisältäni. ”Minä tykkään sinusta, Malaki. Sinusta. En Panchosta. Ja sen pitäisi olla ainoa ratkaiseva asia.”
Malaki veti vavisten henkeä ja nyökkäsi. Minä päästin hitaasti ilmaa sisältäni ulos ja halusin huokaista helpotuksesta. Äkisti Malaki kietoi kätensä ympärilleni. Yllätyin siitä, mutta halasin häntä takaisin ja tajusin, että hän oli ollut yhtä pelokas myöntämään tykkäävänsä minusta, kuin minä olin ollut myöntämään tykkääväni hänestä.
Yskäisy keskeytti meidät ja irrottauduimme toisistamme nopeasti nähdäksemme, kuka oli astunut tiipiin. Helpotuksen huokaisu pääsi puustani, kun näin tulijan olevan Makita.
”Anteeksi häiriö”, Makita sanoi. ”Mutta on aamu. Malakin pitäisi lähteä lepäämään.”
”Ei minua väsytä”, Malaki sanoi heti.
”Mene”, Makita sanoi. ”Minun pitää hoitaa Mayaa ja olet tielläni.”
Katseemme Malakin kanssa kohtasivat, ja sitten hän hymyili minulle pienesti, nousi ylös ja käveli pihalle. Jäin istualleni taljalle ja annoin katseeni seurata Makitaa, joka käveli luokseni ja polvistui viereeni.
”Miten voit?” Makita kysyi.
Katsoin hänen kasvojaan, ja huomasin paljon yhtäläisyyksiä Malakin kasvoihin, mutta Makita oli silti hyvin erilaisen näköinen. Hän kohotti kulmakarvojaan minulle, ja vastasin: ”Paremmin. Hyvin. Kiitos. Olo on vähän… sekava.”
”Se johtuu unikonmaidosta”, Makita sanoi. ”Kyllä se siitä. Oletko kerennyt vielä vilkaisemaan kättäsi?”
”En”, myönsin ja käänsin katseeni käteeni, johon ei sattunut oikeastaan yhtään. Sitä peitti lehti, jota en tunnistanut. Makita poisti lehden varovasti, pesi käteni ja siirtyi sitten taaemmas, jotta saisin tarkastella kättäni.
Se ei ollut punainen, eikä haava ollut enää auki; siinä oli kova rupi päällä. Haavaa kiristi, kun suoristin ja koukistin sormiani, mutta kipeää siihen ei ottanut. Tuijotin haavaa ihmetyksen vallassa ja katsoin sitten Makitaan.
”Se on parantunut”, henkäisin.
”Melkein”, Makita vastasi. ”Malakin ja sinun tulisi olla varovaisempia metsässä.”
Se yllätti minut täysin. Miten Makita tiesi minun ja Malakin metsässä viettämästä ajasta?
”Miten sinä–”
”Malaki kertoi”, Makita sanoi, ”ja näin teidät yhdessä metsässä silloin kun etsin Malakia.”
Hämärä muistikuva siitä, että Makita oli löytänyt meidät metsästä pompahti päähäni, ja tunsin itseni typeräksi. Totta kai Makita tiesi meidän metsäreissuista, olihan hän nähnyt meidät. Miten olin saattanut unohtaa?
”Eikö sinua haittaa se?” kysyin. ”Että Malaki viettää kanssani aikaa ja opettaa minua metsästämään?”
Makita ravisti päätänsä.
”Ei”, hän sanoi. ”Miksi haittaisi? Malaki on vapaa tekemään omat valintansa, kuten olet sinäkin.”
”Ajattelisipa äitinikin noin”, mutisin hiljaa.
”Teillä on erilaiset tavat kuin meillä”, Makita totesi.
Ihan niin kuin en sitä tietäisi. Minua kyrsi olan takaa meidän heimomme tavat, ne olivat niin epäreiluja. Eivät tietenkään kaikki, mutta iso osa. Miksi minä en voinut olla syntynyt Vaeltaja-perheeseen? Olin valmis vannomaan esi-isien kautta, että olisin silloin paljon onnellisempi.
”Kuumeesi on laskenut ja pahin on ohitse”, Makita kertoi äkisti. ”Jos olosi on hyvä, voit palata takaisin tiipillesi rinkiisi. Kunhan otat rauhallisesti pari päivää, ja et revi rupea.”
”Voinko?” kysyin yllättyneenä, helpottuneena. Olin saanut tarpeeksi makaamisesta ja kaipasin Pocataa. Makita nyökkäsi ja auttoi minut jaloilleni. Ne tuntuivat heikoilta ja oudoilta, mutta ne kannattelivat minua ja olin siitä kiitollinen.
”Kiitos, Makita”, sanoin mitä vilpittömimmin. ”Pelastit minut.”
”Olen kiitollinen, että pystyin auttamaan”, Makita sanoi ja hymyili. ”Muista kiittää myös esi-isiä.”
Nyökkäsin. ”Muistan.” Hetken epäröityäni sanoin vielä, ”Olet loistava shamaani, Makita.”
”Kiitos, Maya”, hän vastasi.
”Tiedän, että et kaipaa osaa heimostamme”, sanoin, ”mutta jos muutat mielesi, heimomme varmasti ottaisi vastaan niinkin taitavan shamaanin kuin sinä.”
Makita nyökkäsi jäykästi. ”Pidän mielessä. Menehän nyt.”
Poistuin tiipistä, joka oli rakennettu varta vasten minua varten. Tunsin ilon kuplivan sisälläni astuessani aamuauringon valoon; kaipasin normaalia rytmiä päivissäni; heräämistä Pocatan vierestä ja menemistä metsälle Malakin kanssa. Syömistä yhdessä heimon kanssa iltarituaaleissa ja oman ringin kesken syömistä auringon ollessa korkeimmillaan. Kaipasin elämistä. Paikoillaan makaaminen pää yhtenä vellinä ei ollut elämistä. Kaipasin tuulta, niittyjä, jokea ja Kamilla ratsastamista.
Kävelin auringon lämmittämänä kohti tiipiämme. Näin tuttuja heimolaisia joka puolella ja ohitseni juoksi kaksi lasta resuinen koira vanavedessään. Hymyilin heidän naurulleen ja jatkoin kulkemista kevein askelin, tuntien vahvistuvani joka askeleella. Oloni oli hyvä. Ei loistava, mutta hyvä. Tiesin oloni kohenevan entisestään kunhan vain pääsisin takaisin kiinni elämääni.
En tajunnut saavana paljon katseita osakseni kävellessäni, ennen kuin eräs lapsista kysyi kovaan ääneen äidiltään: ”Pelastiko Vaeltaja tuon tytön?”
Se sai minut kiinnittämään huomiota ympärilläni oleviin heimolaisiin. He tosiaankin tuijottivat minua, mutta käänsivät katseensa nopeasti pois minun kohdatessani heidän tuijotuksensa. He eivät kuitenkaan katsoneet minua ilkeästi tai paheksuen, kuten yleensä. He olivat enemmänkin uteliaita. Niin kuin he haluaisivat sanoa jotain, mutta eivät kehdanneet avata suutansa.
En voinut olla miettimättä, että kuinkahan he katsoivat nyt Makitan päälle, jos pelkästään minä olin niin ihmeellinen? Toivoin, että eivät ainakaan paheksuen; Makitahan oli pelastanut henkeni ja sana siitä oli kiirinyt jo heimolaisten korviin.
Saavuin tiipillemme ja livahdin sisälle. Siellä äitini istui Amy Jo sylissään taljalla ja letitti pikkusiskoni hiuksia. Isä ja Pocata olivat lajittelemassa marjoja minun ja Pocatan taljalla, kun he huomasivat minut.
Pocata päästi iloisen kiljahduksen ja juoksi luokseni. Levitin käteni ja nappasin hänet kiinni, pyörittäen häntä ilmassa ennen kuin halasin siskoani tiukasti. Tunsin hetken päästä myös isäni kietovan vahvat käsivartensa meidän ympärille. Hymyilin iloisesti ja niin leveästi, että poskiini sattui. Vilkaisin isän ohitse äitiä ja Amy Jo’ta.
He eivät edes katsoneet minuun, Pocataan ja isään. En yllättynyt heidän kylmän viileästä vastaanotosta, se oli ihan heidän tapaistaan olla näyttämättä tunteitaan, mutta yllätyin siitä kuinka paljon se sattui sydämeeni. Eihän sen olisi enää pitänyt tuntua missään.
”Hei, äiti”, sanoin kun isän kädet irrottautuivat minusta ja Pocatasta, ja laskin pikkusiskoni lattialle. ”Amy Jo.”
He käänsivät katseensa minuun, ja Amy Jo hymyili niin ylitsevuotavan herttaisesti, että tiesin heti hänen suunnittelevan jotain mistä en pitäisi.
”Kiititkö sitä Vaeltajaa henkesi pelastamisesta?” äiti kysyi, viileä katse minussa. Se sattui, mutta pidin selkäni suorassa ja nenäni ylhäällä.
”Kiitin.”
”Kiititkö kunnolla?”
Ikään kuin olisin viisivuotias. Rypistin kulmiani ja itsevarmuuteni alkoi murenemaan. ”Sanoin kiitos.”
Amy Jo virnisteli edelleen, ja mietin, mitä ihmettä hänellä oli mielessään.
”Menet sen Vaeltaja-perheen luokse, viet heille marjoja ja yrttejä”, äiti käski. ”Kiität kunnolla, ja sitten menet rukoilemaan ja kiittämään esi-isiä.”
Se yllätti minut, vaikka ei sen olisi pitänyt; Makita oli pelastanut henkeni ja paljastanut shamaanin taitonsa. Totta kai hän oli kerännyt sillä kunnioitusta heimomme keskuudessa, huolimatta siitä, että hän oli Vaeltaja. Mutta että äitini halusi minun olevan jopa kiitoksen verran tekemisissä Vaeltajien kanssa? Tuijotin äitiäni mykistyneenä. Jopa äitini oli lämmennyt vähäsen Vaeltajille Makitan ansiosta. Se oli mielestäni uskomatonta. Se oli ihme.
”Voi, äiti! Saanhan mennä Mayan mukaan heimon shamaanin luokse?” Amy jo kysyi mitä herttaisimmalla äänellä, ainakin muiden korvaan. Minä kuulin vain pienen tytön vikisevän, manipuloivan äänen.
Siristin silmiäni. Mitä se lapsi oikein suunnitteli? Miksi hän halusi mukaani Vaeltajien luokse? Amy Jo’lla täytyi olla jokin taka-ajatus. Hänellä oli aina taka-ajatus. Yllättyneisyyteni ja hetkelleni iloni siitä, että sain luvan perästä mennä tapaamaan Malakia, ja Makitaa, kaikkoontui samantien ja epäluulo valtasi minut. Olin totisestikin palannut elämääni, koska tätä se oli; jatkuvaa epäluuloa ja pohtimista, että mitä kiero siskoni suunnitteli pääni menoksi.
Ja sitten tajusin Amy Jo’n kutsuneen Makitaa heimon shamaaniksi. Eiväthän he voineet kuvitella, että Makita suostuisi meidän shamaaniksemme vain koska oli pelastanut meidät? Minun täytyisi puhua asiasta Malakin kanssa, mutta se sai nyt odottaa, käsillä oli muitakin asioita.
”Totta kai saat mennä”, äiti sanoi, ja arvasin siskoni saaneen luvan vain sen takia, että äiti tietäisi hänen kertovan kaiken sanomisistani ja tekemisistäni hänelle myöhemmin.
Amy Jo suukotti äitini poskea ja nousi pois hänen sylistään. Hän haki marjoja minun ja Pocatan taljalta, ja ojensi kulhon minulle. Otin sen vastaan sanaakaan sanomatta; tiesin, että nyt ei ollut oikea hetki alkaa väittämään vastaan.
”Ulkona on yrttejä”, äiti sanoi. ”Ottakaa niitäkin mukaanne.”
”Kyllä, äiti”, sanoimme Amy Jo’n kanssa yhdestä suusta ja käännyimme lähteäksemme.
”Yksi asia vielä, Maya”, äiti sanoi perääni. Pysähdyin ja katsoin äitiäni olkani yli. ”Mene käymään Panchon luona. Hän oli todella huolissaan sinusta.”
Kiristelin hampaitani.
”Minä käyn hänen luonaan”, lupasin. Ja potkin häntä perseelle, ajattelin perään, mutta pidin suuni supussa.
”Käy joella peseytymässä ennen kuin menet Panchon luo”, äiti sanoi. ”Näytät kauhealta.”
Nielaisin terävän vastauksen joka oli noussut huulilleni ja nyökkäsin ymmärtämisen merkiksi. Sain mennä Vaeltajien luokse kauhean näköisenä, ja todennäköisesti kauhean hajuisena, mutta Panchon luokse? Ei, ennen sitä piti käydä peseytymässä. Äitini oli uskomaton, eikä hyvällä tapaa.
”Äiti, isä! Minäkin haluan Mayan mukaan!” Pocata huudahti vaativalla äänensävyllä.
”Maya on juuri parantunut”, äiti sanoi. ”Ei hän jaksa teitä molempia renkkuamassa vierellään.”
Itseasiassa olisin mielihyvin jaksanut vaikka sata lasta renkkuamassa ympärilläni, kunhan Amy Jo ei olisi yksi heistä, mutta en tietenkään sanonut sitä ääneen. Ei niin sovi puhua omasta siskostaan. Olin kauhea sisko, kun edes ajattelin sellaista.
Pocata mutristi huuliaan ja tarttui isää kädestä kiinni.
”Me voimme leikkiä myöhemmin”, lupasin Pocatalle hellästi, ja sitten kävelin ulos Amy Jo aivan perässäni. Keräsimme hiljaisina yrtit nahkapussiin mukaan ja suuntasimme kulkumme kohti Vaeltajien asuttamaa tiipiä rajojemme ulkopuolella.
Matka taittui hitaasti, koska Amy Jo ei suostunut kävelemään reippaasti eteenpäin, vaan hidasteli koko ajan. Se oli outoa käytöstä pikkusiskoltani, sillä yleensä hän marssi hirveää kyytiä eteenpäin, nenä pystyssä. Nyt hänellä ei tuntunut olevan minkäänlainen kiire.
Lopulta sain tietää miksi, kun Amy Jo rikkoi hiljaisuuden sanomalla: ”Minä tiedän sinusta ja Vaeltaja-pojasta.”
”Mitä tietämistä siinä on?” kysyin, luullen hänen tarkoittavan Makitaa vaikka minusta olikin outoa, että Amy Jo kutsui aikuista miestä pojaksi. ”Makita pelasti minut ja hoiti haavani. Kaikki sen tietävät.”
”Tarkoitan sitä toista Vaeltaja-poikaa”, Amy Jo sanoi, hymy leikitellen hänen huulillaan, vaikkakaan se ei yltänyt aivan silmiin asti. ”Sitä, joka livahti tiipin sisälle illalla, kun sinä nukuit ja olit kipeä.”
Malaki. Hän tarkoitti Malakia. Amy Jo oli nähnyt hänen tulevan valvomaan untani yöksi! Tunsin kuinka kylmä ja nihkeä hiki ilmestyi käsiini joissa kannoin marjoja täynnä olevaa kulhoa. Nahkapussi täynnä yrttejä roikkui kaulallani ja se hiersi ja kuristi minua. Tiesin, että ilmeeni oli kavaltanut minut, kun näin vaarallisen tuikkeen syttyvän Amy Jo’n tummiin, loputtomiin silmiin.
”Minä kerron äidille, että sinä olet sen Vaeltajan ystävä”, Amy Jo sanoi.
Yritin miettiä mitä vastaisin siskolleni. Hän ei kiristänyt minua, se ei kuulunut Amy Jo’n tyyliin, hän menee aina suoraan asiaan. Ja en yllättynyt siitä, että Amy Jo oli päätellyt minun ja Malakin olevan ystäviä. Auttaisiko asian kiistäminen? Ei, Amy Jo oli jo päättänyt, mitä se, mitä hän näki, tarkoitti. Mutta mitä jos hän oikeasti kertoo äidille? Äiti uskoisi Amy Jo’ta aivan varmasti. Minä voisin valehdella, mutta ajatus siitä, että lisäisin taas uuden valheen jo kertomieni joukkoon ei houkutellut. Mutta mitä muita vaihtoehtoja oli? Minun täytyi kiistää koko ystävyys-asia. Sanoa, että Malaki tuli vahtimaan minua Makitan puolesta. Ja toivon mukaan äiti ei räjähtäisi, koska Makita pelasti minut ja äiti oli jo osoittanut merkkejä pienestä pehmeämisestä Vaeltajia kohtaan.
”Minulla ei ole mitään salattavaa”, sanoin Amy Jo’lle, ”joten tee mitä haluat.”
Amy Jo ei vastannut minulle enää. Minä pohdin, kuinka tuntui kurjalta valehdella ja kierrellä ja kaarrella koko ajan. Mutta en vain yksinkertaisesti uskaltanut kertoa äidille Malakista. En uskaltanut.
Pian näin Vaeltajien tiipin edessämme. Näin Malakin pihalla ja hänen seurassaan oli hänen isänsä, Caeto, jonka tunnistin vaikka olin nähnyt hänet vain kerran. Caeto harjasi hevosta, ja Malaki vertaili puukkoja lyhyemmän pojan kanssa, jolla oli puukkoja vyöllä. Muistin nähneeni myös hänet silloin kun Vaeltajat saapuivat heimomme luokse. Hevosen selässä, jota Malakin isä harjasi, istui noin Pocatan ikäinen tyttö, jota muistin Malakin kantaneen heidän saapumispäivänä. Makitaa en nähnyt missään.
”Hei”, sanoin, saaden kaikkien päät kääntymään minuun ja Amy Jo’hon. ”Äitini lähetti meidät. Onko Makita täällä?”
Malaki katsoi minuun, sitten hänen katseensa laskeutui Amy Jo’n kasvoihin ja hän nyökkäsi. Malaki vihelsi ja huikkasi Makitan nimen. Katsoin kuinka pitkä mies astui ulos tiipistä ja seisahtui paikoilleen, katsoen minua ja Amy Jo’ta kysyvästi.
”Maya”, Makita sanoi. ”Voitko hyvin?”
”Kyllä”, sanoin, ja kävelin lähemmäksi. Ojensin hänelle marjat ja yrtit. ”Äitini lähetti nämä. Kiitokseksi avustasi.” Vilkaisin Amy Jo’ta ja hymyilin sitten Makitalle ja lisäsin: ”Olen todella kiitollinen.”
Makita näytti vähän hämmentyneeltä, mutta otti ojentamani marjat ja yrtit vastaan ja nyökkäsi. Katsoin vaivautuneesti ympärilleni ja näin hevosen selässä istuvan tytön tuijottavan meitä ja sitten hän kumartui kuiskamaan isänsä korvaan jotain. Caeto nauroi ja kääntyi meihin päin.
”Tyttäreni haluaisi mennä poimimaan kukkia, ja hän kysyi haluaisiko jompi kumpi teistä lähteä hänen mukaansa?”
Katsahdin tyttöön joka hymyili ujosti ja peitti käsillään kasvonsa. Idea pompahti päähäni aivan yllättäen. Laitoin käteni tomerasti Amy Jo’n olkapäälle.
”Amy Jo rakastaa poimia kukkia!” sanoin niin pirteästi kuin kykenin. ”Hän lähtee mielellään tyttäresi kanssa poimimaan kukkia. Minä voin odottaa täällä sen aikaa.”
Amy Jo’n suu loksahti auki ja hän avasi ja sulki suunsa ainakin kolmesti, ennen kuin hän sai sanaakaan suustansa.
”Mutta– minä–”
”No, Amy Jo, ethän halua olla töykeä?” sanoin ja hymyilin herttaisesti siskolleni. Hän siristi silmiään minulle, ja kääntyi sitten Caeton puoleen.
”Lähtisin mielelläni poimimaan kukkia”, Amy Jo sanoi pitkin hampain.
Malakin isä nosti tytön pois hevosen selästä ja Amy Jo johdatti tytön kohti niittyä, ja tyttö seurasi perässä ujona.
Käännyin samantien Malakin puoleen.
”Amy Jo ei pysy kauaa poissa, äiti lähetti hänet mukaani varjostamaan minua”, selitin.
”Ja sinä lähetit hänet pois, jotta sinun ei tarvitsisi esittää, että et tunne minua?” Malaki sanoi.
Punastuin ja nyökkäsin. ”Anteeksi. Tiedän, että se on loukkaavaa, mutta–”
”Maya, kaikki on hyvin”, Malaki sanoi, keskeyttäen minut. ”Olemme puhuneet tästä.”
Hymyilin kiitollisena, ja sitten Malaki virnisti poikamaisesti ja heitti kätensä vieressään seisovan lyhyemmän pojan hartioille.
”Tässä on pikkuveljeni Deepak.”
Hymyilin pojalle, jolla oli ilkikurinen katse ja puukkoja vyöllään. Malaki osoitti niitylle päin ja hymyili lämpimästi sanoessaan: ”Pikkusiskoni nimi on Aramya.”
”Hän oli ihastuttava”, sanoin.
”Isäni, Caeton, sinä varmaan muistatkin ja Makitan sinä jo tunnetkin.” Malaki naurahti, kun Deepak ravisteli Malakin käden olkapäiltään alas. ”Nyt olet tavannut perheeni, miltä vaikuttaa?”
”Siltä, että oma perheeni voisi oppia teiltä paljon”, vastasin ja virnistin. ”Hei kaikille, minä olen Maya.”
”Tiedetään”, sanoi Deepak. ”Makita on hoitanut sinua viimeiset neljä päivää.”
”Deepak, käytöstavat”, Caeto sanoi ja hymyili minulle. ”Hauska tavata viimein, Maya. Malaki on viettänyt niin paljon aikaa kanssasi, että ajattelimme jo, ettei hän ikinä tuo sinua esiteltäväksi.”
”Tilanne perheeni kanssa on… mutkikas”, sanoin. Tiesin kuulostavani hyvin epämääräiseltä, mutta en osannut paremminkaan selittää sitä kuulostamatta töykeältä.
”Perhesuhteet ovat välillä vaikeita”, Makita sanoi. ”Olen varma, että asiat selviävät. Tavalla tai toisella.”
Nyökkäsin. Kuulin Amy Jo’n ja Aramyan äänine lähestyvän. Katsoin Malakiin.
”Me jatkamme harjoittelua, eikö niin?” kysyin.
”Huomenna on sinun vuorosi opettaa minulle yrttejä”, Malaki sanoi. ”Annetaan sinun parantua rauhassa, ennen kuin jatkamme siitä mihin jäimme.”
Hymyilin iloisesti, heilautin kättäni ja lähdin juoksemaan Amy Jo’ta ja Aramyaa kohti. Katsoin, kuinka Aramya palasi tiipille iso kukkakasa kädessään, ja käännyin sitten Amy Jo’n puoleen.
”Oliko kivaa?” kysyin.
Amy Jo tuhahti ja lähti marssimaan kohti neljättä rinkiä. Annoin hänen mennä. Tiesin, että hän kertoisi kaikesta äidille ja lisäksi myös siitä, että Malaki oli ollut kanssani kun olin ollut kipeä, mutta en halunnut huolehtia siitä nyt. Minulla oli isompiakin huolia: Pancho.
Hetken harkitsin, että en kävisi joella ollenkaan, mutta lopulta päädyin kävelemään sinne joka tapauksessa. Kävellessäni mietin Malakin sanoja. Hän halusi yhä harjoitella kanssani! Hän oli sanonut, että jatkaisimme siitä mihin jäimme. Se teki oudolla tapaa minut iloiseksi. Malaki luotti minuun, eikä aliarvioinut minua vain yhden onnettomuuden takia. Saisin yhä koskea puukkoon, Malaki ei takavarikoisi sitä minulta.
Saavuin joelle, pesin itseni kylmällä vedellä ja sitten läpsäisin itseäni poskelle kerran. Se sai veren kiertämään kasvoissani ja ajatukseni kulkemaan. Sitä minä tarvitsin, jos halusin selvitä tapaamisesta Panchon kanssa. Minä tiesin jo, millainen se tulisi olemaan. Minä toistaisin saman mantran Pancholle, ja hän toistaisi samat sanat jotka hän oli jo sanonut minulle lukemattomia kertoja. Emme pääsisi puusta pitkälle ja minä päätyisin vain karkaamaan paikalta, koska en halunnut antaa Panchon sanoa ääneen sitä, mitä tiesin hänen haluavan sanoa. En halunnut kuulla niitä sanoja, en hänen suustaan.
Panchon löytäminen osoittautui helpoksi. Hän oli Rein kanssa kolmannessa ringissä ja he puhivat sekä nauroivat keskenään. En kuullut mitä he sanoivat, mutta ei se minua kiinnostanutkaan. Rei huomasi minut ensimmäisenä, ja hän vaikeni nopeasti. Panchon huomattua, että Rei ei nauranut enää, hän kierähti kannoillaan ja katsoi minuun. Hymy levisi Panchon kasvoille. Hän kääntyi Rein puoleen ja käski häntä lähtemään, jotta Pancho voisi olla kahden kanssani. Rei nyökkäsi ja lähti kävelemään. Ohittaessaan minut Rei ei katsonutkaan päälleni, ja varoi tarkasti, että ei koskisi minuun. Rei oli mielestäni säälittävä. Hän seurasi Panchoa kuin koira ja teki kaiken mitä Pancho sanoi. Pohdin, oliko Reillä yhtäkään omaa ajatusta?
”Mistä tämä kunnia?” Pancho kysyi, astellen rennosti luokseni.
”Älä leiju pilvissä”, sanoin viileästi. ”En tullut vapaaehtoisesti. Äiti lähetti minut.”
Tiesin olevani epäkohtelias ja töykeä, mutta välitinkö? En oikeastaan. Sehän oli vain Pancho. Paksukalloinen Pancho, josta oli kehkeytymässä päivä päivältä isompi riesa minulle.
”Voitko paremmin?” Pancho kysyi, silmäillen käteni rupea ja esittäen, niin kuin ei olisi kuullutkaan sanojani. ”Siihen jää arpi.”
”Voin”, vastasin. ”Tiedät mitä mieltä olen siitä, että kosketat minua. Miksi ängit tiipiin luokseni kun olin kipeä?”
Kyllähän minä tiesin vastauksen, ja puoliksi odotin, että Pancho esittäisi taas, että ei ollut kuullut sanojani, mutta kysyin sitä silti, jos vain välttääkseni hiljaisuudelta jonka aikana Pancho astuisi lähemmäksi ja tuijottaisi minua tehden oloni epämukavaksi, niin kuin joka kerta.
”Koska olin huolissani sinusta”, Pancho sanoi, yllättäen minut oikeasti vastaamalla kysymykseeni sen välttelyn sijasta. ”Enkä minä ängennyt. Äitisi kutsui minut.”
”Äiti on harhaluuloinen”, kivahdin, enkä edes tuntenut syyllisyyden pistosta sanojeni takia. ”Sinä tiedät, mitä mieltä olen sinusta. Miksi nähdä vaivaa? Miksi et vain voi antaa minun olla?”
”Äitini ei kasvattanut minua luovuttajaksi.”
”Tajuathan, että teet oloni epämukavaksi? En ole onnellinen, etkä sinä voi tehdä minua onnelliseksi.”
Pancho siristi silmiään. ”Minulla on äitisi puolellani.”
Se kuulosti uhkaukselta. Ristin käteni ja kohotin kulmakarvojani haastavasti. Tuijotin Panchoa, ja pohdin, mikä hänen ongelmansa oli. Olinko minä pakkomielle hänelle? Ja heti ajatuksen heilahtaessa pääni sisään, tajusin sen olevan totta. Pancholla oli paha pakkomielle minusta, eikä hän ikinä luovuttaisi. Ei etenkään, kun äitini oli Panchon puolella, juuri niin kuin hän oli sanonut.
”Äidilläni ei ole valtaa päättää kenen kanssa olen”, sanoin, mutta se oli vale. Äidilläni oli kaikki valta niin kauan, kun en uskaltanut ylittää rajaa hänen uhmaamisessaan. Pancho tiesi minun valehtelevan.
”Eikö?” Pancho kysyi, hymyillen viekoittelevasti. ”Oletko varma?”
”Minä en anna hänen päättää elämästäni”, sanoin, ja osaksi tarkoitinkin sitä, vaikka pelkäsin kuinka pystyisin häntä estämään.
”Mutta silti olet täällä hänen käskystään.”
”Tulin kertomaan sinulle, että–”
”Että et halua olla kanssani, että minun pitäisi tajuta se – tiedetään, olet sanonut sen ennenkin”, Pancho sanoi minut keskeyttäen. ”Mutta tiedätkö mitä, Maya?” Hän astui lähemmäksi ja nojautui aivan kasvojeni eteen. ”Minä. En. Välitä. Millään mitä sanot tai teet ei ole merkitystä. Saan kaiken haluamani, ja haluan sinut.”
Kauhun väristykset kulkivat pitkin selkääni, ja otin tahtomattakin askeleen taaksepäin. Pancho oli sekaisin. Tajusin, että minä en vain ollut ärsyyntynyt häneen, mutta myös pelkäsin häntä jollain tapaa. Hän sai oloni epämukavaksi, ahdistuneeksi.
”Olet sekaisin”, henkäisin, toivoen, että ääneni ei vapissut.
”Ehkä”, Pancho sanoi, olkiaan kohauttaen, ”mutta tiedän, mitä teen.”
”En halua nähdä sinua enää ikinä”, sanoin, ja otin toisen askeleen taaksepäin. ”Pysy poissa luotani. En halua olla seurassasi.”
”Se on vaikeaa, äitisihän käski sinun istua kanssani iltarituaaleissa.” Pancho kallisti päätään. ”Pian me vietämme täysikuun puhdistusrituaalitkin yhdessä.”
”Ei!” huudahdin kovempaa kuin mitä olin tarkoittanut. Muutama ohikulkeva heimolainen vilkaisi meitä. Madalsin ääntäni. ”Ei, ei niin kauan kuin elän.”
Ja sitten käännyin ja lähdin marssimaan pois, vihaisena siitä, että Pancho oli ollut oikeassa. Minun tuli istua hänen kanssaan iltarituaaleissa. Se oli äidin päätös, hänen käskynsä.
Olin lopen kyllästynyt hänen päätöksiinsä koskien elämääni. Tarvitsin jonkun neuvoja, jonkun, joka olisi minun puolellani. Ja tiesin kyllä, keiden puoleen minun tulisi kääntyä.
Löysin veljeni Domonkon ja Makaion ratsastamasta niityltä, ja siskoni Kahlika seisoi niityn reunalla, valvomassa heidän kisaansa ja päättämässä kumpi voittaa. Kävelin Kahlikan luokse ja hän kiljahti yllätyksestä, halaten minua tiukasti.
”Olet parantunut!” hän sanoi. ”Olethan sinä parantunut?”
”Olen”, sanoin ja astuin kauemmaksi Kahlikasta voidakseni katsoa häntä. Hänen mahansa oli edelleen olematon, mutta tiesin, että pian se alkaisi kasvaa. ”Kuinka sinä voit?”
Kahlika asetti kätensä mahalleen ja hymyili. ”Hyvin. Olen onnellinen.”
”Hyvä.”
”MAYA!” Domonko huusi, ravaten hevosellaan meitä kohti, Makaio aivan vanavedessään. He olivat keskeyttäneet kisansa nähdessään minut, tajusin. ”Olet noussut kuolleista!”
”Kautta esi-isien, säikäytit meidät”, Makaio sanoi, ja he pysäyttivät hevosensa meidän eteen. ”Kävimme katsomassa sinua niin usein kuin pystyimme.”
”Näytit kauhealta”, Domonko lisäsi.
”Pelkäsimme pahinta”, Makaio tunnusti. ”Mutta mikään ei nujerra meidän siskoamme!”
Naurahdin ja näytin heille rupista kättäni.
”Olen kunnossa, näettekö? Haava on kohta enää vain muisto”, sanoin, ja laskin käteni alas. ”Haluaisin puhua kanssanne.”
”Meidän kanssa?” Domonko ja Makaio kysyivät yhteen ääneen. ”Miksi?”
Vilkaisin Kahlikaa nopeasti ja katsoin sitten veljiini. ”Se on yllätys.”
He katsahtivat Kahlikaan ja tuntuivat tajuavan, että en halunnut puhua Kahlikan kuullen. Ei sillä, ettenkö välittäisi Kahlikasta, mutta tiesin, että hän ei sanoisi sitä, mitä haluan kuulla. Hän sanoisi sen, mitä äiti haluaisi kuulla. Kahlika katsoi meitä kaikkia ja kohotti kätensä ylös antautumisen merkiksi.
”Joo, joo. Kyllä minä tiedän milloin en ole kaivattu”, Kahlika sanoi, vilkaisi minua uteliaasti ja lähti sitten hitaasti kävelemään takaisin. ”Haluan kuulla myöhemmin mistä te juoruilitte!”
”Heippa!” huikkasin Kahlikalle, ja käännyin sitten veljieni puoleen.
Domonko ojensi minulle kätensä, ja kiskaisi minut yhdellä vahvalla liikkeellä hevosensa selkään. Lähdimme kävelemään ympäri niittyä, minä ja Domonko yhden hevosen selässä, Makaio toisen. Kävelimme rinta rinnan ja minä kokosin ajatuksiani, miettien mistä aloittaisin.
”Koskeeko se Panchoa?” Makaio kysyi.
Yllättyneenä käänsin katseeni Makaioon. ”Mistä tiesit?”
”Näimme hänet luonasi, kun olit kipeä”, Makaio sanoi. ”Ja kasvoillasi on sama nyrpeä ilme, kuin mikä sillä on aina, kun kyse on Panchosta.”
”Tämä ei johdu vain Panchosta”, tunnustin, ”vaan myös äidistä.”
Sitten minä kerroin heille kaiken. Kuinka äiti käski minun mennä Panchon luokse joen kautta, mitä minä ja Pancho olimme jutelleet nyt ja aikaisemmin, miten äiti oli määrännyt minut istumaan iltarituaaleissa Panchon kanssa, kuinka olin kyllästynyt siihen, että Pancho riiasi minua, kuinka olin tympääntynyt siihen, että äiti yritti määräillä elämästäni. Jätin pois vain Malakin ja Vaeltajat. Tiesin, että voisin uskoutua hänestä veljilleni, mutta en halunnut sekoittaa asioita ennestään. Panchossa ja äidissäni oli tarpeeksi tällä kertaa. Kertoisin kyllä veljilleni Malakista, myöhemmin.
”Meidän heimossamme on rankkaa ja vaikeaa olla nainen”, Domonko totesi, kun suljin suuni viimein ja kyhjötin hiljaa hevosen selässä Domonkon takana.
”Meidän perheessämme on rankkaa ja vaikeaa olla nainen”, mutisin.
”Mitä sinä tarkalleen ottaen haluat meidän sanovan?” Makaio kysyi. ”Että sinun tulisi vastustaa äitiä? Jättää menemättä iltarituaaleihin? Lyömään Panchoa nenään?”
”Vaikka”, totesin kuivasti. ”Mitä tahansa, joka saisi oloni vapaammaksi. Haluaisin pystyä hengittämään normaalisti. Haluan päättää omista asioistani. Haluan, kautta esi-isien, olla tuntematta tukehtuvani koko ajan!”
”Me emme voi muuttaa asioita”, Domonko sanoi, ja käänsi hevosensa takaisin kohti tiipejä niityn toisessa päässä. ”Mutta voimme sanoa tämän; mitä enemmän pyristelet, sitä tiukemmin naru kietoutuu ympärillesi. Sinun täytyy olla ovelampi.”
”Paljon ovelampi”, Makaio painotti. ”Sinun tulee olla yhtä päättäväinen kuin Pancho, ja yhtä manipuloiva kuin äiti.”
Hymyilin. Jotenkin tuntui hyvältä, että en ollut ainoa, joka sanoi töykeitä asioita perheenjäsenistä. Veljeni saivat minut tuntemaan itsevarmuuden puuskan sisälläni. Minun täytyi olla ovela kuin kettu. Mutta miten?
”Äiti manipuloi minua suostumaan iltarituaaleihin Panchon kanssa Pocatan avulla. Miten minä voin mennä askeleen hänen edelleen, kun hän pystyy käyttämään Pocataa?” kysyin.
”Se sinun täytyy selvittää itse”, Domonko sanoi.
Nyökkäsin, vaikka Domonko ei pystynyt sitä näkemään. Hymyilin Makaiolle ja sitten kiedoin käteni Domonkon ympärille, halaten häntä.
”Kiitos, veljet”, sanoin. ”Minä keksin jotain, mutta tiedän nyt, että minun pitää muuttaa toimintatapaani, ja olla ovelampi. Minäkin osaan pelata tätä peliä.”
”Siinä se meidän siskomme on”, Makaio sanoi virnistäen.
”Muista, että olemme aina tukenasi, mitä tahansa teetkin”, Domonko lisäsi ja taputti käsiäni jotka olin kietonut hänen ympärilleen.
Rutistin Domonkoa vielä tiukemmin ja hymyilin poskeni painautuessa tiukasti hänen selkäänsä vasten. Äkisti ajatus nousi mieleeni.
”Mitä me sanomme Kahlikalle?” kysyin, istuutuen suoraan.
”Sehän on itsestäänselvää”, Makaio totesi.
”Me sanomme, että suunnittelemme yllätystä hänelle ja vauvalle!” Domonko julisti.
Minä naurahdin. ”Se tarkoittaa, että meidän pitää oikeasti järjestää yllätys.”
”Se on helppoa. Sinuna murehtisin vain siitä, miten pääset askeleen edelle Panchoa ja äitiä”, Makaio sanoi. ”Domonko ja minä huolehdimme yllätyksestä rakkaalle siskollemme.”
Nyökkäsin. Olimme saavuttaneet niityn pään ja liu’uin alas Domonkon hevosen selästä. Kiitin veljiäni vielä kerran, ja lähdin sitten kävelemään kohti metsää. Halusin rukoilla esi-isiä rauhassa, luonnon läheisyydessä, kaukana heimolaisista.
Tarvoin eteenpäin kauan aikaa, ja kuuntelin luonnonääniä. Lintujen laulua, lehtien, oksien ja sammaleen ääniä paljaiden jalkojeni alla, tuulen huminaa puiden latvoissa. Näin oravan vilistävän oksistossa, ja kaukana näin peuran livahtavan karkuun minua. Olin jo kaukana heimostamme, mutta jatkoin itsepäisesti matkaa. Halusin kauemmaksi, halusin löytää juuri sopivan paikan. Aloin laulamaan minun lempi laulua, jota rakastin laulaa sydämeni pamppailun rauhoittamiseksi. En tiedä miksi minun sydämeni pamppaili. Johtuiko se kävelemisestä, vai siitä, että minua ahdisti, kun en ollut vielä keksinyt miten päihittäisin äitin ja Panchon heidän omassa pelissään.
Pyydä luokse sun
itkupaju mun
Saat lohdun siitä itselles
kantaa huoles kaikki se
kun maahan asti kurkottaa
oksat pitkät, vihreät kuin maa
Mä itkupajun juurella
kyyneliä pudotan
sillä ruokin pajun sen
nousee ylös taivaaseen
Pyydä luokse sun
itkupaju mun
koskaan yksin et sä jää
paju huolen pitää tään
ystävä se sinun on
lohtua antaa peloton.
Muistin kuinka olin laulanut laulua jokin aika sitten Pocatalle, enkä ollut kyennyt jatkamaan pidemmälle. Nyt sain voimaa laulusta ja jatkoin laulamista hiljaisella äänellä.
Saa sade, tuuli, myrsky piiskata
itkupaju seisoo kiistatta
yhdessä sun
pyydä luokse mun
tää ystävä sä peloton
vahva, juurillaan alas kurkottaa
Kaivaa maasta voimansa
lehdet värikkäinä koivuissa
itkupajun vierellä on helppoa
kun lohtua se tuo
rakkauden sulle suo.
Vaikenin tajutessani, että olin ajautunut metsän halki kulkevalle purolle. Astuin veteen, kyykistyin, ja pesin käteni sekä kasvoni. Katselin ympärilleni veden valuessa silmiini.
Kauniit puut levittäytyivät pienen aukion ympärillä, maassa näkyi eläinten jälkiä; suden tassunjälkiä ja puron virtaava ääni oli pehmeä, lempeä. Kuiskasin laulun lopun metsälle, katseeni kiinnittyneenä puuhun edessäni. Se oli itkupaju.
Pyydä luokse sun
itkupaju mun
koskaan yksin et sä jää
paju huolen pitää tään
ystävä se sinun on
lohtua antaa peloton.
Kävelin puron poikki puun luokse. Oksat ja lehdet kurottuivat niin syvälle alas maata kohden, että pystyin astumaan niiden läpi ja verhoamaan itseni piiloon itkupajun rungon viereen. Kohotin käteni ja kosketin hellästi itkupajun rosoista runkoa. Painon poskeni sitä vasten, ja hengitin syvään, painaen silmäni kiinni.
Sisään ja ulos.
Sisään ja ulos.
Avasin silmäni. Aurinko oli noussut korkealle, ja värjäsi ihoni vihertäväksi paistaessaan lehtien läpi piilopaikkaani. Tunsin oloni vahvaksi ja täysinäiseksi. Polvistuin puun juurelle, painoin otsani runkoa vasten ja aloin rukoilemaan. Olin löytänyt itselleni piilopaikan luonnosta, ja halusin kiittää siitä esi-isiä, mutta myös pyytää heiltä johdatusta ja apua. En tiennyt, kuulivatko esi-isät minua, mutta jättäessäni itkupajun taakseni ja suunnatessani takaisin kotiin, tunsin oloni kevyeksi, itsevarmaksi ja onnelliseksi, huolimatta siitä, että saisin mitä ilmeisemmin moitteet äidiltäni lähdettyäni niin pitkäksi aikaa pois. Ruoka oli ringissämme jo varmaan jaettu. Mutta minä en välittänyt.
Minä elin.