Nousin aamulla aikaisemmin kuin koskaan ennen. Epäröin hetken maatessani taljalla Pocatan vieressä, mutta lopulta nousin ylös. Mitä minä tiipillä tekisin? Istuisin ja odottaisin, että olisi vähän aikaisempi aamu, jotta voisin tavata Malakin? Se oli ihan se ja sama odotinko minä Malakia metsässä vaiko tiipissämme.
Hiivin hiljaa ulos tiipistämme, letittäen samalla hiuksiani palmikolle. Kun sain pitkän hiukseni kuriin, porhalsin joelle, join vettä ja pesin kasvoni ja sitten suuntasin askeleeni kohti metsää. Aurinko ei ollut vielä edes noussut, ja olin ainoa, joka oli jalkeilla. Jopa resuinen koira erään tiipin edessä oli syvässä unessa, eikä korvaansa letkauttanut, kun astelin sen ohitse. Nautin tällaisista hetkistä, kun tuntui, että koko maailma oli vielä unessa. Silloin tuntui, että kaikki oli mahdollista, että mitä vain voisi tapahtua.
Astelin syvälle metsään ja kiipesin lempipuuni oksalle. Istuin hajareisin ison ja paksun oksan päällä, ja sitten pistin maata siihen selälleni. Katselin puun latvaan ja ihailin vihreitä lehtiä. Puu oli iso ja vanha. Jos venyttäisin käteni oikein pitkäksi, en siltikään saisi niitä edes puoleen väliin puunrungon ympäri. Se oli ehdottomasti lempipuuni. Kotipuuni.
Oksan rasahdus sai minut nostamaan itseni istuma asentoon ja tähyilemään ympärilleni. Erotin hahmon kävelemässä kohti puutani, ja näin jo kaukaa, että se oli Malaki. Hymy levisi kasvoilleni ja heilautin itseni alas oksalta suoraan Malakin eteen.
Hän hymyili minulle ja pysähtyi.
”Olet aikaisin liikkeellä”, Malaki totesi.
”Niin olet sinäkin”, vastasin. ”No, mitä me teemme tänään?”
Katsoin aamuhämärässä kuinka Malaki veti puukon vyöltään ja pyöritteli sitä käsissään, sanoen, että harjoittelisimme sen heittämistä. Siristin silmiäni ja silmäilin sitten jousta hänen selässään, tuntien oloni jokseenkin levottomaksi.
”Miksi puukko? Emmekö voisi vain harjoitella jousella?” kysyin. Jousi oli enemmän minun juttuni, olin käyttänyt sitä ennenkin. Mutta puukon heittäminen? Se oli ihan eri asia. Tiesinhän minä, että tarvitsisin puukon käsittelytaitoja esimerkiksi ruuan valmistuksessa, mutta mieluummin minä silti olisin ampunut oravia tai lintuja, tai oikeastaan mitä tahansa, jousella.
”Mitä monipuolisemmin osaat käyttää eri aseita, sen parempi”, Malaki sanoi. ”Usko pois, jokin päivä vielä kiität minua tästä.”
”Joo, no. Se päivä ei ole ainakaan nyt”, totesin ja Malaki virnisti minulle poikamaisesti. Olin todellakin alkanut pitämään Malakin poikamaisista virnistyksistä.
Malaki asteli luokseni ja näytti miten puukkoa tuli pidellä.
”Näetkö? Kevyt, mutta silti napakka ote ja sitten pidät molemmat silmät auki, otat koko vartalosta voimaa käteesi ja heität”, Malaki selosti ja siinä samassa puukko lensi hänen kädestään ja iskeytyi hyvän matkan päähän keskelle puuta.
”Oh”, henkäisin ja tuijotin puukkoa. Se oli uponnut melkein kahvaa myöten puuhun. ”Tuon haluan oppia!”
Malaki hymyili minulle, käveli sitten puun luo ja yhdellä voimakkaalla riuhtaisulla kiskaisi puukon irti puusta. Hän kääntyi katsomaan minua ja kohotti kättänsä, jossa puukko oli.
”Ota koppi”, hän huikkasi.
”Älä!” kiljaisin, ja hän puhkesi heleään nauruun, laskien kätensä alas. Tuijotin häntä tiukasti, mutta en siltikään voinut olla salaa nauttimatta hänen naurustaan. Se oli tarttuva.
Malaki käveli luokseni ja ojensi minulle puukon. Pidin sitä vakaissa käsissäni ja tuijotin sitä. Mitä minun pitäisi tehdä sen kanssa? Olihan Malaki näyttänyt mallia, mutta en osannut matkia häntä. En mitenkään pystyisi samaan suoritukseen.
”Älä yliajattele sitä”, Malaki sanoi ja siirtyi taakseni seisomaan. Tunsin hänen hengityksensä niskassani. ”Pidä siitä kiinni niin kuin näytin.”
Otin napakan otteen puukosta ja kohotin sen ylös ja taakse. Tunsin, kuinka Malaki tarttui kädestäni, taivutti sitä oikeaan asentoon ja mumisi ohjeita korvaani.
”Nyt heitä”, Malaki sanoi ja astui kauemmaksi.
Minä heitin.
Puukko lensi ilman halki, reippaasti ohitse puun ja tippui kahva edellä aluskasvillisuuden sekaan. Hartiani lysähtivät ja katsoin pettyneenä Malakiin.
”Ei mennyt ihan niin kuin suunnittelin.”
Malaki hymyili. ”Ei kukaan osaa ensimmäisellä yrityksellä. Sinun pitää harjoitella.”
”Niin. En aio luovuttaa”, sanoin päättäväisesti. ”Kyllä minä opin. Tätähän olen halunnut, enkä aio luovuttaa.”
Malaki käveli hakemaan puukon ja palautti sen minulle. Sormemme koskettivat toisiaan hänen ojentaessa puukkoa minulle ja hymynkare leikitteli huulillani.
”Tiesin, että et luovuttaisi”, Malaki sanoi ja astahti taaemmaksi. ”Anna palaa, Maya.”
Otin tukevan asennon, asettauduin niin kuin Malaki oli opettanut ja heitin. Tällä kertaa puukko kilahti puun kylkeen, mutta ei jäänyt siihen kiinni vaan tippui maahan.
Sillä tavoin jatkoimme, kunnes aurinko oli alkanut lämmittämään meitä, aamun sumu oli siirtynyt, ja päätimme pitää tauon. En ollut osunut vielä kertaakaan puuhun niin, että puukko olisi jäänyt siihen kiinni, mutta en antanut sen lannistaa itseäni.
Istuimme maassa suureen puuhun nojaten, ja söimme marjoja, joita olin poiminut. Pitkän hiljaisuuden jälkeen Malaki kääntyi katsomaan minua.
”Jouduitko ongelmiin eilen illalla?” hän kysyi.
”Mitä tarkoitat?” kysyin, ja sitten tajusin sen itsekin. ”Ai kun olin niin myöhään ulkona kanssasi?”
”Niin.”
”En”, vastasin ja kurtistin kulmiani. ”Itseasiassa se oli todella outoa. Äiti oli jo nukkumassa kun palasin tiipillemme. Yleensä hän valvoo odottamassa minua.”
”Luuletko, että hän on vihainen sinulle?”
Pohdin asiaa hetken, ja ravistin sitten päätäni. ”En tiedä. En usko. Hän purkaisi vihansa minuun, jos olisi.” Hieraisin käsilläni naamaani. ”Nakota istui iltarituaalissa äidin kanssa. En tiedä, mitä se toisen ringin peikko on äidilleni sepittänyt, että on saanut äitini käyttäytymään noin oudosti.”
”En osaa sanoa tuohon mitään”, Malaki sanoi pahoittelevaan sävyyn. ”Olen pahoillani, mutta toivon, että saat asiat selvitettyä.”
Huokaisin. ”Niin minäkin.”
Malaki pomppasi jaloilleen. ”Jatketaanko?”
Nyökkäsin ja annoin Malakin auttaa minut jaloilleni. Tartuin puukkoon uudestaan, mittailin sitä hetken kädessäni ja sitten hetken mielijohteesta nakkasin sen ylöspäin ja otin kiinni ilmasta.
Virnistin Malakille, käännyin puita kohti ja heitin puukon. Tällä kertaa se irrotti kaarnaa puusta, mutta upposi kuitenkin terä edellä maahan. Tuhahdin ärtyneenä ja hölkkäsin noutamaan puukon takaisin itselleni. Palatessani Malakin luokse, hän silmäili minua hiljaisena, mutta ei näyttänyt mitenkään ärtyneeltä tai kyllästyneeltä. Hän näytti mietteliäältä.
”Mitä?” kysyin, heitellen puukkoa ilmaan ja napaten sen aina ilmasta kiinni.
”Tekniikkasi on hyvä, mutta sinun pitää tähdätä paremmin ja saada enemmän voimaa heittoosi”, Malaki vastasi.
Heitin puukon ilmaan.
”Selvä”, vastasin, ja kurotin käteni napatakseni puukosta kiinni, mutta terä heijasti jo korkealle nousseen auringonvalon silmiini. Osuin harhaan, ja tunsin viiltävän kivun kädessäni, kun puukko iskeytyi siihen. ”Aaah!”
”Maya!” Malaki älähti ja harppasi luokseni.
Pitelin kättäni järkyttyneenä ja katsoin, kuinka veri pulppusi syvästä haavasta ja kasteli käteni sekä maan. Tunsin Malakin koskettavan kättäni ja kavahdin kauemmaksi.
”Sinun pitää hoitaa haava”, Malaki sanoi. ”Pestä se, peittää se. Se ei saa tulehtua.”
”Tiedän”, vastasin automaattisesti. Haava oli pitkä ja kulki kämmenselkääni pitkin. Sattui, jos yritin koukistaa sormiani. Kaikki käden liikuttelu otti kipeää.
”Saatanko sinut tiipillesi?” Malaki kysyi.
Katsahdin häneen ja ravistin päätäni. ”Äiti ei saa tietää sinusta. Eikä siitä miten sain tämän haavan.”
”Okei.”
Tutkailin Malakin ilmettä. Oliko hän pahoittanut mielensä? Sitten Malaki hymyili minulle, mutta hymy ei täysin ylettänyt hänen silmiinsä asti. Se kuitenkin riitti minulle. Malaki ei ollut suuttunut minulle, että halusin pitää hänet salaisuutena.
”En vain halua menettää sinua”, myönsin vastahakoisesti ja tunsin punastuvani. ”Tai siis… äiti estäisi minua näkemästä sinua, jos hän tietäisi. Olet ystäväni. Ainoa ystäväni.”
”Älä huoli”, Malaki sanoi ja kosketti olkapäätäni, vilkaisten haavoittunutta kättäni, jonka haavan päälle olin painanut terveen käteni. ”Et menetä minua.”
Hymyilin Malakille, nyökkäsin ja lähdin sitten juoksemaan kohti leiriä. Käteni sykki ja kipu oli valtava. Ja silloin tajusin.
Mitä sanoisin äidille?
”Maya! Mitä tapahtui?” äiti huudahti kun kompuroin sisälle tiipiin.
Vedin syvään henkeä. Nyt oli hetkeni. Tätä varten olin harjoitellut koko matkan tiipillemme. Tiedän, että minun olisi pitänyt tuntea huonoa omaatuntoa siitä, että olin harjoitellut valehtelemista, mutta en tuntenut mitään muuta kuin kipua.
”Se oli tyhmää. Halusin kaivertaa vesikulhoon kuvioita, ja kompastuin ja onnistuin viiltämään käteni”, sanoin ja tunsin, kuinka käteni vapisivat. ”Se oli vahinko.”
Äitini tarkkaili ilmettäni ja pidin huolen, että se ei värähtänytkään. Ei se ollut edes vaikeaa, kipu kädessäni oli niin lamaannuttava. Lopulta äiti marssi luokseni, ja nappasi kädestäni kiinni.
”Kenen kanssa olit?” äiti kysyi tutkiessaan haavaa.
”Olin yksin”, valehtelin.
”Missä olit?”
”Niityllä”, valehtelin uudestaan, enkä edes tiennyt miksi. Ehkä en vain halunnut äidin yhdistävän minua metsiin. Olin vainoharhainen, pelkäsin koko ajan, että äiti osaisi yhdistää minut jotenkin Malakiin ja saisi selville, että poika opettaa minulle miesten taitoja.
”Amy Jo!” äiti karjaisi, ja vasta sitten huomasin pikkusiskoni tiipin perällä, taljalla makaamassa, kuuntelemassa jokaista sanaa, jonka minä ja äiti vaihdoimme. ”Nouda vettä, joutuin. Ja tuo talja, että voimme painaa haavaa.”
Amy Jo pomppasi jaloilleen ja toi pienen taljan palan äidille, juosten sitten ulos tiipistä tukka hulmuten. Minulla ei ollut epäilystäkään, etteikö Amy Jo tehnyt kaikkea tätä vain sen takia, että äiti käski. En uskonut pikkusiskon olevan oikeasti huolissaan minusta. Hänhän kuvitteli pahan hengen asuvan sisälläni.
Sillä välin kun Amy Jo oli hakemassa vettä, äiti painoi haavaani taljalla, mikä teki kipeää, mutta toisaalta helpotti myös oloani. Hän oli ihan hiljaa, eikä puhunut minulle mitään. Kurtistin kulmiani. Mitä ihmettä Nakota oli sanonut äidille saadakseen hänet pitämään mykkäkoulua minulle? Pohdin asiaa pääni puhki, mutta en keksinyt mitään. Mykkäkoulun pitäminen ei ollut äitini tapaista.
”Pocata”, sanoin äkisti. ”Missä Pocata on?”
”Kahlikan luona.”
Nyökkäsin. Ehkä parempi, että Pocata ei ollut paikalla. Hän olisi kuitenkin ruvennut itkemään ja sitten minä olisin ruvennut itkemään. Ja se oli vain yksi haava, ei mitään vakavaa. En kuitenkaan halunnut huolestuttaa Pocataa.
Amy Jo palasi veden kanssa. Irvistelin paikallani, kun äiti putsasi haavan, uitti sitä vedessä ja sitten painoi taljan siihen ja solmi sen tiukasti kiinni.
”Mene lepäämään”, äiti käski ja kerrankin olin samaa mieltä äidin kanssa, enkä tuntenut minkäänlaista halua kiristellä hampaitani tai väittää vastaan. ”Minä jaan puolestasi eilen keräämäsi antimet neljännelle ringille. Amy Jo tuo sinulle päivän ruuan kun sen aika on.” Äiti piti tauon ja katsoi minuun, kun istuuduin varovasti minun ja Pocatan taljalle. ”Iltarituaaliin osallistut.”
Laskin lannistuneena katseeni maahan. ”Kyllä, äiti.”
Äiti lähti tiipistä, ja Amy Jo vilkaisi minua kerran kulmat kurtussa ja juoksi sitten äidin perään. Tuijotin tiipin suuaukkoa ja tunsin palavaa halua näyttää sille kieltäni, mutta sen sijaan, että olisin tehnyt jotain niin lapsellista, pistin maata taljalle selälleni, lepuutin kättäni mahaani vasten ja suljin silmäni.
Olisin halunnut nukkua, mutta uni ei vain tullut. Kipu oli liian voimakas. Käteni sykki kivusta, ja ajatukseni olivat sumeat. Ne tuntuivat ajautuvan paikasta toiseen ilman mitään järkevää päämäärää. Lopulta ne asettuivat Malakiin.
Olikohan hän huolissaan minusta? En välttämättä tuntenut Malakia vielä kovin hyvin, mutta kautta esi-isien, olin varma, että hän oli huolissaan minusta. Mutta tiesin myös, että hän ei tulisi tarkistamaan vointiani. Ei, kun olin ilmaissut hyvin selvästi, että en halunnut äidin tietävän meidän ystävyydestä. Se harmitti minua, mutta en voinut syyttää ketään muuta kuin itseäni. Minähän se olin, joka en uskaltanut uhmata määränsä enempää äitiä tai heimon sääntöjä. Kyllähän minut tunnettiin rasavillinä, epäkunnioittavana tyttönä, mutta rajansa minullakin meni. Eikö sen ollut jo todistanut, että olin taipunut äidin tahdon alla, kun hän oli päättänyt, että minun tuli istua Panchon kanssa iltarituaaleissa?
”Maya?”
En ollut kuullut Amy Jo’n askelia, joten hän pääsi yllättämään minut. Hätkähdin ja aukaisin silmäni. Amy Jo’lla oli lämpimänä höyryävä kulho käsissään. Oliko nyt jo tosiaan ruoka-aika? Nousin istumaan, ja kurkistin varovaisesti haavaani taljan alla. Verenvuoto oli lakannut.
”Kiitos”, sanoin ja ojensin terveen käteni ottaakseni ruuan vastaan. Amy Jo ei kuitenkaan ojentanut sitä minulle. Siristin silmiäni. ”Mitä?”
”Valehtelit äidille”, Amy Jo sanoi syyttävästi.
Pidin ilmeeni kurissa vastatessani. ”En valehdellut.”
”Tiedän, koska sinä valehtelet”, pikkusiskoni vakuutti itsepäisesti, ”ja sinä valehtelit.”
Käteni sykkivä kipu ja sameat ajatukseni olivat vieneet osansa jaksamisestani ja kärsivällisyydestäni, joten en yllättynyt, kun rauhallisen vastauksen sijaan suustani purkautui kiukkuinen kivahdus.
”Anna ruokani ja häivy!”
Amy Jo ojensi kulhon minulle, hymyillen niin pirullisesti kuin vain sen ikäinen tyttö voi.
”Tiesinhän minä”, hän sanoi. ”Kerron äidille.”
Heilautin tervettä kättäni, joka oli kuivuneen veren peitossa, vähättelevästi. ”Häivy.”
Amy Jo lähti, erittäin tyytyväisen näköisenä, ja jätti minut yksin tiipiin. Kihisin kiukusta paitsi Amy Jo’ta kohtaan, mutta myös itseäni kohtaan. Että olikin pitänyt menettää maltti sillä lailla. Se oli juuri sitä, mitä Amy Jo halusi ja nyt hän oli sen saanut. Minua ärsytti oikein kunnolla, ja sitä ei auttanut, että jouduin yrittämään syömään huonommalla kädelläni, joka tärisi, eikä tiennyt missä suunnassa suuni oli.
Sain loppujen lopuksi syötyä ja pistin makuulteni uudestaan. Suljin silmäni ja yritin ajatella jotain muuta kuin kipua kädessäni. Mitä tahansa muuta. Valitettavasti pääni löi tyhjää, enkä minä tuntenut muuta kuin lamaannuttavaa kipua. Halusin itkeä, mutta kyyneleet eivät tulleet. Olin oppinut jo aikoja sitten kovettamaan itseni ja pitämään kyyneleet poissa. Sellaista oppii, kun elää äitini kanssa, sekä sellaisen ihmisen kanssa, kuin Amy Jo, joka haistaa heikkouden jo kaukaa ja käyttää sitä häpeilemättömästi hyväkseen.
Minusta tuntui, että olisi pitänyt tuntea pahaa omaatuntoa siitä, että ajattelin pahoja asioita Amy Jo’sta, mutta en pystynyt tuntemaan sitä, kun tiesin kuinka Amy Jo ajatteli minusta. Se tuntui oudolta. Miten yksi siskoistani, Pocata, voi olla niin läheinen minulle, mutta sitten toinen, Amy Jo, voi olla niin vieras, niin kylmä? Eikö sisarusten välillä pitäisi olla edes jonkinlainen side? Perhe on tärkeä, sen tiesin, mutta Kahlikakaan ei ollut minulle niin läheinen kuin Pocata.
Olimme olleet Kahlikan kanssa paljon läheisimpiä nuorempina, mutta hän oli löytänyt Taraton ja muuttanut toiseen rinkiin, viidenteen. Se oli etäännyttänyt meitä, vaikkakin olimme edellleen läheisiä. Mutta minun puoliani Kahlika ei ikinä pitänyt. Ei, jos asetuin äitiä vastaan.
Minä en uskonut, että Kahlikasta tulisi samanlainen äiti, kuin meidän äidistämme, mutta Amy Jo’sta todennäköisesti tulisi, ellei vielä pahempikin. Ja taas minä tein sitä, ajattelin kamalia asioita äidistäni. Että hän oli huono äiti.
Oliko hän? Vai oliko minulla vain asenneongelma?
”Maya? Oletko hereillä?”
Avasin silmäni kuullessani äidin äänen ja katsoin hänen kasvoihinsa. Hän ei näyttänyt huolestuneelta. Hän näytti väsyneeltä, mutta päättäväiseltä.
”Olet saanut levätä koko päivän, olen jakanut keräilysi osuuden neljännen ringin kesken ja on iltarituaalin aika. Sinä osallistut siihen, Pancho odottaa sinua”, äiti sanoi, eikä hänen äänensävynsä jättänyt tilaa väittelylle.
Kyllä, hän oli huono äiti. Isä olisi antanut minun jäädä pois iltarituaalista. Isä olisi istunut vierelläni ja kertonut minulle tarinoita saadakseen ajatukseni pois kivusta.
Äiti huolehti vain siitä ettei kukaan saisi vahingossakaan huonoa kuvaa perheestämme. Huolehti siitä, että saisi tyrkytettyä tyttärensä mahdollisimman hyvässä asemassa olevalle miehelle. Koska asema oli kaikki kaikessa. Ei tyttären terveys, tunteet tai oma tahto.
”Selvä”, sanoin tyynesti, vaikka sisimmässäni tunsin pettymystä, vihaa, surua ja kipua. Nousin ylös taljalta, hitaasti ja varovasti, minkä jälkeen seurasin äitiä ulos tiipistä. ”Voisitko avata hiukseni?”
”Pancho voi tehdä sen”, äiti vastasi. ”Hän pitäisi siitä.”
”Minä pitäisin siitä, jos sinä avaisit ne”, möläytin ulos ennen kuin kerkesin estämään itseäni. Olin selvinnyt ennätysajan ilman riitoja äidin kanssa, ja tässä minä olin, aloittamassa riitaa. Mutta miksi en saisi olla rehellinen? Ei se minun vikani ollut, että äiti ei sietänyt totuutta ja oman sydämen seuraamista.
Äidin suu oli tiukkana viivana. ”Miksi minä avaisin ne?”
”Koska olet äitini ja rakastat minua?”
Taas. Möläyttelin suustani pihalle mitä sattui. Näin äidin tiukasta ilmeestä, että olin saamassa saarnan.
”Pancho pitää sinusta. Hän voisi olla elämäsi suuri rakkaus. Miksi yrität sabotoida sitä? Mitä pahaa se poika on ikinä tehnyt sinulle, että käyttäydyt häntä kohtaan näin?” Äiti piti tauon ja mulkaisi sitten minua. ”Olet todella epäkiitollinen, nuori neiti. Et ajattele perhettäsi ollenkaan. Et ajattele Pocataa.”
Se sai minut kiehumaan raivosta. Ettäs äiti kehtasikin vetää Pocatan mukaan! Hän oli jo aiemmin vaatinut minua käyttäytymään ja hillitsemään itseni Pocatan takia, ja minä olin totellut. Se ei ilmeisesti ollut mennyt äidiltä ohitse, ja nyt hän käytti Pocataa hyväkseen tässä omassa henkilökohtaisessa sodassaan minua vastaan. Nyt tiesin varmasti, kummalta vanhemmistani Amy Jo oli oppinut haistamaan heikkouden ja käyttämään sitä hyväkseen. Äitini oli käärme.
”Minäkö en ajattele perhettäni?” älähdin ja pysähdyin niille sijoilleni. ”Sinä olet viimeinen ihminen puhumaan minulle siitä! Sinä se tässä et ajattele ketään muuta kuin itseäsi ja ylpeyttäsi ja asemaasi! Olet sokea, et edes huomaa, että oma tyttäresi on onneton. Miksi yrität pilata elämäni?”
”En yritä pilata elämääsi! Yritän suojella sinua, pitää sinut hengissä ja tarjota parhaan mahdollisen tulevaisuuden!” äiti sihahti hampaidensa välistä, ettei kiinnittäisi enempää heimolaisten huomiota kuin mitä minä olin jo kiinnittänyt.
”En halua sitä!” kiljuin nyt täysillä, kipuni siivettämänä. ”En halua sitä tulevaisuutta, minkä sinä näet parhaana mahdollisena! Se on sinun käsityksesi täydellisestä elämästä, ei minun!”
Käännyin pois päin äidistäni ja lähdin marssimaan kohti liekkiä ja ihmislaumaa, joka oli kerääntymässä iltarituaalille. Nostin kipeän käteni ylös, korkealle pääni yläpuolelle, että se ei osuisi kehenkään kun puskin tieni heimolaisten lävitse, yrittäen samalla tavoittaa katseellani Panchon, jota ei näkynyt mailla eikä halmeilla.
Käteni kipu yltyi ja tajusin, että ehkä olisi pitänyt putsata haava ennen iltarituaalia. Kuivunut veri haavassa kiristi, mutta kyllä sen voisi pestä iltarituaalin jälkeenkin. Ja terve käteni oli ihan yhtä veressä. Mahdoin olla näky.
Lopulta, kun kipu alkoi olemaan sietämätöntä enkä jaksanut enää pidellä kättäni ilmassa, Pancho ilmestyi vähän matkan päähän ja ojensi kättänsä minua kohti tungettelevien heimolaisten läpi. Ojensin oman terveen käteni, tartuin Panchoa kädestä ja annoin hänen vetää minut lähelleen ja johdattaa väkijoukosta kauemmaksi ja istumaan rinkiin.
Lysähdin lopen uupuneena maahan istumaan. Miten saatoin olla näin uuvuksissa, vaikka en ollut tehnyt mitään koko päivänä? Naamani kuumotti ja käteni sekä sydämeni tykytti.
”Mitä kädellesi on tapahtunut?” Pancho kysyi, ja kosketti hellästi terveen käteni ihoa. Minä en jaksanut edes kavahtaa kauemmaksi, vaan annoin hänen koskettaa kättäni, mutta lahjoitin hänelle parhaimman ärtyneen ilmeeni.
”Onnettomuus”, sanoin, enkä varsinaisesti edes valehdellut. ”Älä huoli, se paranee kyllä. Voitko avata hiukseni?”
”Totta kai”, Pancho sanoi ja alkoi avaamaan hiuksiani. Kun hän oli valmis, hän osoitti loukkaantunutta kättäni. ”Saanko nähdä?”
”Pancho”, sanoin ja katsoin häntä silmiin. ”Muistatko mitä sanoin sinulle eilen?”
”Joo”, Pancho vastasi. ”Sanoit, että minun olisi korkea aika oppia, että aina ei saa sitä mitä haluaa.”
”Kyllä. Joten, voisitko kuu–”
”Se ei tarkoita, että minä silti luovuttaisin”, Pancho sanoi, keskeyttäen minut ennen kuin kerkesin sanomaan haluamani. ”Minä en luovuta. Minä uskon meihin.”
”Miksi?” huokaisin, lannistuneena ja väsyneenä. En tiedä, oliko Pancho vain tyhmä vai todella sinnikäs, mutta mikä ihme ajoi häntä eteenpäin? Kuinka hän jaksoi, edelleen, vokotella minua? Se oli hullua.
”Koska minä–”
Tällä kertaa Panchon keskeytti vihellys, joka hiljensi kaikki istumaan päässeet heimolaiset. Iltarituaali alkoi eikä Pancho tai minä puhuttu enää mitään. Kun aloimme syömään meille jaettua ruokaa, Pancho viritteli keskustelua uudelleen.
”En saanut ikinä päättää lausettani”, Panchoa aloitti, mutta minä keskeytin hänet, sillä en halunnut kuulla mitä hänellä oli sanottavanaan.
”Anna olla”, huokaisin. ”Menen lepäämään.”
Tyrkkäsin kulhoni Panchon syliin ja nousin ylös. Juostessani jätin välittämättä kädessäni sykkivästä kivusta, joka oli niin voimakas, että halusin oksentaa. Näin edessäni Nakotan, ja tein nopean päätöksen puhua hänen kanssaan. Hölkkäsin tytön kiinni, ja tarrasin terveellä kädelläni kiinni Nakotan ruipelosta kädestä. Hän kiskaisi kätensä vapaaksi huomatessaan, että tulija olin minä.
”Mitä haluat?” Nakota kysyi, nenä pystyssä ja tyly ilme kasvoillaan.
”Oletko puhunut jotain äidilleni?” kysyin, ajatellen sitä, kuinka äiti oli pitänyt mykkäkoulua aikaisemmin.
”Me istuimme vierekkäin”, Nakota sanoi. ”Emme me puhuneet.”
Silmäilin häntä, ja hän kohtasi katseeni silmää räpäyttämättä. Ehkä Nakota ei valehdellut. Ehkä äiti oli käyttäytynyt oudosti muuten vain.
”Oikeasti?” kysyin.
Nakota nyökkäsi.
”Miksi et?” kysyin ja kohotin kulmakarvojani. ”Hän piti minulle mykkäkoulua aikaisemmin. Luulin, että se johtui jostain mitä sanoit.”
”En ole sanonut mitään”, Nakota kivahti. ”Mutta tiedän kyllä, miksi hän ei puhunut sinulle.”
Se yllätti minut täysin. Suuni loksahti auki ja silmäni laajenivat. Nakotan äänensävy oli rehellinen ja ryhti rehti. Katsoin häneen ja pudistin pienesti päätäni, ikään kuin pystyäkseni siten saamaan järkyttyneisyyden pois.
”Miten?”
”Oletko sinä sokea?” Nakota kysyi ivallisesti. ”Näit meidät istumassa yhdessä, mutta et huomannut siskoasi äitisi toisella puolella?”
”Mitä sinä selität?”
Puoliksi odotin Nakotan alkavan kiristävän minua taas saadakseen Panchon, mutta sen sijaan tyttö kohautti olkapäitään ja sanoi: ”Kahlika istui äitisi kanssa. He puhuivat sinusta. Äitisi valitti sinusta ja siitä, kuinka et huoli Panchoa vaikka hän kuinka yrittää työntää sinua häntä kohti. Siskosi sanoi, että ehkä äitisi pitäisi ottaa etäisyyttä ja antaa sinun rauhassa tutustua Panchoon.”
Kurtistin kulmiani. ”Sen takia hän siis oli puhumatta minulle. Puhumatta oleminenko oli hänen ratkaisunsa Kahlikan neuvoon? Kautta esi-isien...”
”No, oliko kivaa istua Panchon kanssa?” Nakota kysyi, ääni halveksuntaa täynnä, mutta tiesin, että sisältäpäin hän oli kateellinen.
Ravistin päätäni.
”Ei. Ja kerronpa sinulle jotain; jos sinä et puhu vastaisuudessakaan äidilleni mitään, minä voin kyllä jatkaa Panchon pois työntämistä”, sanoin ja Nakota siristi silmiään minulle epäluuloisesti. ”Me olemme samalla puolella, halusit sitä tai et. Minä en halua olla Panchon kanssa, sinä et halua minun olevan hänen kanssaan. Mutta ei mitään kiristystä. Itseasiassa ei minkäänlaista kiusaamista tai naljailua. Pysyt kaukana minusta, minä pysyn kaukana sinusta. Molemmat ovat tyytyväisiä. Okei?”
Nakota tuijotti silmiini pitkän aikaa, ennen kuin hän viimein nyökkäsi. Asia oli sillä selvä, ja hän lähti kävelemään pois päin. Huokaisin helpotuksesta, enkä voinut olla ihmettelemättä kuinka Nakota olikaan suostunut aselepoon. Nakota! Aselevossa kanssani! Uskomatonta.
Olimme aina olleet nokat vastakkain Nakotan kanssa. Jopa lapsina. Me emme vain tulleet toimeen, hän oli ylimielinen ja tärkeässä asemassa. Olin vähempiarvoinen hänen silmissään, häntä alempana.
Kerran, kun olimme olleet alle kuuden, Nakota oli tönäissyt minut jokeen. Osasin uida jo silloin, joten mitään vakavaa ei tapahtunut, mutta olin suuttunut toden teolla. Läpimärkänä ja vihaisena olin noussut joesta rannalle ja loikannut Nakotan kimppuun. Hän oli kaatunut maahan, ja minä olin istunut hänen päällään, vetäen häntä hiuksista ja purren häntä käteen niin, että yksi heiluvista valkoisista hampaistani oli jäänyt hänen käteensä.
Totta kai minä olin se, joka sai satikutia tappelustamme, eikä Nakota. Kaikki kauhistelivat tekoani ja itkevä Nakota vain lietsoi heidän vihaansa minua kohtaan. Muistan, että silloin äitini oli läimäissyt minua ensimmäisen kerran ja huutanut minulle, sanoen, että minä olin häpeäksi koko perheelle.
Nakota pääsi luikertelemaan siitäkin tilanteesta ilman nuhteita, vaikka hän sen tappelun oli aloittanut. Minut oli pakotettu pyytämään Nakotalta anteeksi, ja kun kukaan ei nähnyt, Nakota oli näyttänyt minulle kieltä ja virnuillut kuin mikäkin pahanilmanlintu.
Mutta tässä sitä oltiin, aselevossa Nakotan kanssa kaikkien näiden vuosien jälkeen. Se, jos mikä, oli todiste siitä, että ihmeitä tapahtui.
Jatkoin matkaani kävellen, karistaen muistot tiehensä ja kun viimein pääsin tiipillemme, olin lopen uupunut. Käteni oli kipeä, minua oksetti ja halusin vain lysähtää taljalle, nukkua pienen ikuisuuden, mutta siihen minulle ei tietenkään suotu mahdollisuutta, sillä saman tien kun astuin tiipiimme, Pocata ja isäni syöksyivät kimppuuni kuin petolinnut.
”Äiti kertoi, oletko kunnossa?” Pocata kysyi ja tuijotti minua silmät ammollaan.
Nyökkäsin. ”Se on vain haava. Se paranee kyllä.”
”Mitä tapahtui?” isä kysyi huolissaan. ”Äitisi sanoi, että kompuroit veitsen kanssa?”
”Niin”, totesin. Huomasin äkisti, että isälleni valehtelu ei tullut niin helposti kuin äidilleni valehtelu. Äidille valehtelu tuli melkein kuin luonnostaan. Se oli helppoa ja vaivatonta, enkä tuntenut läheskään yhtä paljon huonoa omaatuntoa, kuin isälle valehdellessani.
”Sattuuko siihen?” Pocata kysyi. Hän ei itkenyt, mutta kuulosti surulliselta. Olin kiitollinen, että hän ei itkenyt. Se olisi saanut oloni vain kurjemmaksi ja sitten olisin todennäköisesti itsekin alkanut itkemään.
Ihana asia Pocatassa oli se, että vaikka hän oli nuori, hän ymmärsi herkkien tilanteiden päälle. Kuten nytkin; hän ei itkenyt tai ollut hysteerinen, koska olin saanut haavan. Hän oli vain huolissaan. Hän tiesi, että jos hän itkisi nyt, minäkin itkisin. Ja Pocata tiesi, että en halunnut itkeä äidin nähden. Kautta esi-isien, mitä olin tehnyt ansaitakseni niin viisaan pikkusiskon?
”Sattuu”, myönsin, mutta hymyilin sitten hänelle. ”Mutta minä pärjään kyllä.”
”Okei.”
”Olethan putsannut sen?” isä kysyi, kulmat kurtussa ja kosketti olkapäätäni hellästi. Katsoin häneen ja hänen lempeisiin ruskeisiin silmiinsä ja tunsin pakottavaa tarvetta hypätä hänen kaulaansa ja halata häntä kunnes en enää tuntisi käsiäni.
”Kyllä, kerran.” Viittoilin kohti vesikulhoa. ”Aion putsata sen nyt uudelleen.”
Isäni nyökkäsi ja veti Pocatan olkapäistä kauemmaksi, tehden minulle tilaa. Siirryin vesikulhon luokse, tuntien selässäni paitsi isäni ja Pocatan katseet, mutta myös Amy Jo’n ja äitini. Kyykistyin veden ääreen, pesin varovasti molemmat käteni kuivuneesta verestä sekä putsasin haavan irvistellen ja hammasta purren. Se sattui, mutta olin jo alkanut tottua kipuun. En voinut olla miettimättä, miltä olin mahtanut näyttää iltarituaalissa muiden silmissä. Kädet kuivuneessa veressä ja väsynyt ilme, hiukset sekaisin. Mutta mitä enemmän sitä ajattelin, sitä enemmän tulin siihen tulokseen, että en oikeastaan edes välittänyt. Mitä sillä oli väliä, mitä muut heimolaiset ajattelivat minusta? Eikö sen suhteen ollut muutenkin jo myöhäistä? Kaikkihan pitivät minua toivottomana, riivattuna tapauksena.
Hoipertelin uupuneena minun ja Pocatan taljalle, menin makuulteni ja suljin silmäni, toivoen, että kukaan ei yrittäisi keskustella kanssani.
”Maya?” se oli äitini ääni.
Avasin silmäni. ”Mitä?”
”Amy Jo sanoi, että valehtelit minulle siitä, miten sait haavasi.”
”Miksi niin tekisin?”
Sydämeni pamppaili villisti. En halunnut riidellä äitini kanssa kaikkien edessä. Se saisi isän pettyneeksi, Pocatan pelästyneeksi ja Amy Jo’n tyytyväiseksi. En halunnut yhtäkään noista asioista. Mutta en myöskään halunnut jäädä kiinni valheistani. En halunnut äidin tietävän, että Malaki ja minä olimme ystäviä. Jos äiti tietäisi… hän saattaisi hyvinkin pilata kaiken.
”No teitkö niin?”
”En!” Siinä oli taas yksi valhe jonon jatkoksi. Katsoin, kuinka Pocata astui varovasti ylitseni ja pisti maata viereeni. Yritin hymyillä hänelle, mutta en onnistunut siinä, olin liian väsynyt, liian hermostunut.
”Miksi Amy Jo sitten–”
”Antaisit nyt olla”, isäni keskeytti pyytävällä äänellä. ”Maya on kipeä, hänen tulee levätä.”
Lähetin kiitos rukouksen taivaisiin isästäni, ja kuulin kuinka hiljaisuus vallitsi tiipissä. Odotin hermostuneena, mitä äitini vastaisi. Räjähtäisikö hän, vaiko alkaisi pitämään taas mykkäkoulua? Hiljaisuus tuntui jatkuvan loputtomiin, mutta lopulta äiti puhui.
”Olet oikeassa. Lepää, Maya. Juttelemme huomenna”, hän sanoi. Asia oli sillä selvä ja kaikki alkoivat käydä yöpuulle. Olin yllättynyt, että äiti antoi periksi niin helposti, mutta ehkä hänkään ei halunnut alkaa kinaamaan Pocatan nuorien korvien edessä. Olin siitä kiitollinen. Otin niin hyvän asennon kuin vain pystyin ja nukahdin ennen kuin Pocata kerkesi edes toivottamaan minulle hyvää yötä.
Pitkin harppauksin juokseva susi oli suuri ja kaunis. Sen paksu harmaa turkki oli kiiltävä ja kullan väriset silmät kiiluivat iltahämärässä. Minä tunsin tuulen piiskaavan itseäni, niin kuin se piiskasi sutta. Haistoin metsän ympärillämme. Haistoin saaliin edessämme. Vauhti koveni ja koveni. Tuntui, että sudella ei ollut mitään rajaa, se pystyi juoksemaan juuri niin lujaa kuin se itse halusi. Ja minä olin aivan sen vierellä, tuntemassa saman tuulen kasvoillani, tuntemassa saman maan jalkojeni alla. Me lensimme. Tai ainakin siltä se tuntui. Kaikki oli vain vihreää ja ruskeaa sekamelskaa ympärillämme meidän kiitäessä eteenpäin, vaivattomasti ja kevyesti kuin virtaava vesi.
Maa tömisi askelista ja sitten susi hiljensi vauhtiaan, tietäen, että se oli saavuttanut saaliinsa, joka oli jo kertaalleen päässyt pakoon. Susi ei aikonut antaa sen tapahtua uudelleen. Ei enää. Se halusi saaliinsa, se halusi syödä. Tällä kertaa piti vain purra kovemmin, taistella ahkerammin, väkevämmin. Päättäväisyys huokui sudesta, ja täytti minut jokaista ruumiinosaa myöden. Me pystyisimme tähän, me voisimme taltuttaa saaliimme ja syödä nälkäämme.
Hirvi seisoi puiden keskelle pienellä aukealla. Se roikotti päätänsä ja lepuutti jalkaansa, mutta kun se haistoi suden, sen pää nousi korkeuksiin ja se jännittyi, mutta ei juossut pakoon. Se ei laskenut painoa lepuuttamalleen jalalle, mutta näin, että jokainen osa sen ruumiista huusi JUOKSE! PAKENE! mutta, hirvi pysyi paikoillaan, vasten parempaa tietoa, vasten sen suojeluvaistoa. Se ei juossut pakoon, se pysyi paikoillaan ja tuijotti.
Tarkkailin ympäristöäni. En tuntenut metsää ympärilläni. Olin kaukana kotoa, kaukana tutusta ja turvallisesta. Miten olin päätynyt sinne? Miksi? Kuulin suden murinan ja huomioni kiinnittyi takaisin tilanteeseen edessäni.
Susi kierteli ja kaarteli hirven ympärillä, kevyesti ja vaivattomasti, niin kuin se olisi tehnyt tämän ennenkin. Ei se ollut; tämä oli ensimmäinen kerta, kun susi metsästi ilman laumaansa. Se vaani ja odotti sopivaa hetkeä. Se tiesi, että kaikki oli kiinni ajoituksesta kun metsästi yksin ilman lauman tukea. Katselin kuinka susi paljasti hampaansa hirvelle ja murisi. Tunsin sen murinan omassa kurkussani. Se sai vartaloni tärisemään ja niskakarvani nousemaan pystyyn.
Hirvi ei ollut iso, pikemminkin pieni ja avuton. Se oli loukkaantunut, eikä pystynyt pakenemaan. Mutta minä tiesin, ja susi tiesi, että sarvillaan se pystyisi tappamaan suden. Jos se olisi tarpeeksi nopea, tarpeeksi viisas, tarpeeksi vahva taistelemaan elämästään. Koska siitä tässä oli kyse. Elämästä ja kuolemasta. Toinen ei voi elää, toisen on pakko kuolla.
Hirvi tiesi sen.
Susi tiesi sen.
Minä tiesin sen.
Sydämeni löi tiheään, pelkäsin suden puolesta. En halunnut sille käyvän kuinkaan. En halunnut meille käyvän kuinkaan. Pystyin tuntemaan suden tunteet. Se oli jännittynyt, nälkäinen, odottavainen. Tunsin sen nälän, tunsin sen verenhimon. Hirvi tuijotti meitä, minua ja sutta. Se oli kauttaaltaan jännittynyt, peloissaan. Mutta se ei myöskään halunnut kuolla. Se halusi elää ja oli valmis taistelemaan sen puolesta, vaikkakin hirvi tiesi, että haavoittumattomalla sudella oli etulyöntiasema kun taas hirvi oli loukkaantunut, eikä pystynyt enää juoksemaan. Se oli uuvuttanut itsensä. Siitä huolimatta se halusi taistella. Nousta saaliseläimen paikalta ja puolustaa itseään.
Pystyin haistamaan veren, joka valui hirven haavoittuneesta jalasta. Susi lipoi kuonoaan, ja murisi. Sen koko vartalo jännittyi, kun se vei painonsa taakse, kaivoi kyntensä syvälle maan multaan. Ja sitten se hyökkäsi, loikkasi suuri eleisesti hirven kimppuun. Hirvi väisti, mutta ei tarpeeksi nopeasti. Suden hampaat iskeytyivät sen kipeään jalkaan, täsmälleen siihen kohtaan, johon ne olivat iskeytyneet jo aiemminkin. Maistoin veren suussani. Hirvi mylvi ja kierähti ympäri. Sen potku osui sutta kylkeen ja sai sen irrottamaan otteensa. Ennen kuin susi kerkesi toipumaan, hirvi heilautti päätään, ja osa sen sarvesta iskeytyi suden kylkeen.
Ulvoimme kivusta, ulvoimme tuskasta. Veri tahrasi suden harmaan kyljen ja se hoiperteli kauemmaksi hirvestä. Mutta tunsin sen päättäväisyyden. Peli ei oltu vielä menetetty, loppu ei ollut vielä tässä. Oliko susi haukannut liian suuren palan valitessaan saaliikseen tämän hirven? Ehkä, mutta nyt ei voinut enää perääntyä. Tämä oli taistelu elämästä ja se käytäisiin loppuun asti.
Susi hyökkäsi uudelleen, tällä kertaa kohti hirven kurkkua. Se sai iskettyä hampaansa hirven kurkkuun kiinni, ja roikkui siinä kynsin ja hampain. Hirvi liikahteli, hoipperoi ympäriinsä ja yritti saada suden irti kaikin keinoin. Se ei halunnut kuolla. Se halusi elää. Se halusi maistaa veden vielä kielellänsä.
Kipu oli lamaannuttava, ja se säteili omasta kyljestäni. Tunsin suden heikkenevän, tunsin, kuinka kipu otti vallan.Tiesin, että susi ei kestäisi kauaa. Että minä en kestäisi kauaa. Kipu oli niin voimakas. Se säteili joka puolelle, se oli lamaannuttava, se oli kaikkivoipa. Se oli kauheaa.
Hampaat irtosivat, ja susi rojahti kyljelleen maahan. Ennen kuin se kerkesi nousemaan ylös, hirvi oli jo potkaissut sitä päähän. Tunsin vihlovan kivun kallossani ja en nähnyt kunnolla eteeni. Erotin juuri ja juuri, kuinka susi hoippui jaloilleen ja huojui paikoillaan, sekavana ja epätietoisena siitä, mitä sen tulisi tehdä. Se oli hämmentynyt. Ei tämän näin pitänyt mennä. Suden oli ollut tarkoitus hoidella hirvi yhdellä tarkalla iskulla, ei loukkaantua itse. Eikä todellakaan jäädä alakynteen.
Tiesin mitä seuraavaksi tulisi, ja kauhu kuristi vatsaani, sydäntäni, sieluani.
Silloin hirvi heilautti päätään antaakseen viimeisen iskun.
”EI!” huusin, mutta aivan liian myöhään. Susi oli apuni ulottumattomissa. Hirvi oli voittanut.
Sarvi iskeytyi suden kurkkuun ja me, minä ja susi, hukuimme omaan vereemme.
Heräsin sydän pamppaillen. Ihoni oli kylmän hien peitossa ja tuntui, kuin koko vartaloni olisi ollut tulessa. Sydämeni hakkasi, kättäni särki enemmän kuin koskaan aikaisemmin ja tunsin väkisinkin kyynelten alkavan valumaan silmistäni. Oloni oli kertakaikkisen huono, eikä minulla ollut hajuakaan kauanko olin nukkunut. Uneni oli ollut levotonta, olin liikahdellut koko ajan, käteni oli ollut kipeä ja näin jotain ahdistavaa unta, jota en pystynyt enää muistamaan. Olin heräillyt vähän väliä, vaihtanut asentoa ja nukahtanut uudelleen. Yö oli ollut yhtä tuskaa, enkä mitenkään voinut tietää, oliko jo aamu.
Nousin istumaan ja katselin ympärilleni. Päätäni särki ja huimasi. Kaikki muut nukkuivat vielä. Katsahdin hämärässä loukkaantuneeseen käteeni ja mahassani muljahti.
Se oli tulipunainen ja se eritti mätää. Haava oli tulehtunut.
Paniikki nousi sisälläni hitaasti, mutta sitäkin varmemmin. Kautta esi-isien, mitä tekisin nyt? Meillä ei ollut shamaania, parantajaa, joka voisi auttaa minua ja äitini tiedot sekä taidot riittivät vain tiettyyn pisteeseen asti. Minua ahdisti, kurkkua kuristi ja sydän poukkoili miten sattui.
Hoipertelin jaloilleni ja ulos tiipistä. Vaistoni käski minua suuntaamaan joelle, joten lähdin huterin jaloin, hikisenä ja huonovointisena kohti jokea. Aurinko ei ollut vielä noussut, mutta taivaan väreistä päätellen siihen ei menisi enää kauan.
Silmissäni uhkasi sumeta ja päässäni jyskytti, ikään kuin tuhannet hevoset olisivat laukanneet sen sisällä. Hengitin raskaasti ja sitten näin hänet.
Malaki oli joella.
Kyyneleet, jotka olivat jo kerenneet loppua, alkoivat valua uudestaan ja hoipertelin Malakin luo, pystymättä uskomaan, että hän oli siinä. Hän kääntyi ympäri kuullessaan minut ja hymyili, mutta hymy hyytyi nopeasti, kun Malaki huomasi hien otsallani, kalpean ja nihkeän ihoni, ja kyyneleet silmissäni.
”Maya?”
Kompastuin omiin jalkoihini ja kaaduin suoraan Malakin syliin. Hän otti minut kiinni, ja piti pystyssä. Kuulin hänen kysyvän jotain, mutta en kyennyt saamaan sanoista selvää. Veri kohisi korvissani ja tiesin, että minun pitäisi puhua. Malaki auttaisi minua, hän tietäisi mitä tehdä, kun en näköjään siihen itse kyennyt.
”Tulehtunut”, voihkaisin. ”Haavani on tulehtunut.”
”Olet tulikuuma”, Malaki sanoi hätäisellä äänellä, ja tällä kertaa ymmärsin hänen sanansa. ”Tarvitset apua.”
”Sattuu”, voihkaisin ja itkin. Malaki kyykistyi hitaasti maahan ja laski minut takapuolelleni aamun kosteaan ruohikkoon.
”Näytä minulle”, Malaki vaati lempeällä äänellä.
Alahuuleni väpätti, kun ojensin Malakille kipeän käteni. Hän piteli sitä hellästi omissaan, ja sitten hän katsoi minua silmiin.
”Meidän pitää pestä se”, hän sanoi, ”ja se tulee sattumaan.”
Vedin vavisten henkeä ja nyökkäsin. Tiesin, että Malaki ei tarkoittanut pahaa. Hän oli täysin oikeassa. Haava oli pestävä, se olisi pitänyt pestä varmasti useammin kuin mitä minä olin tehnyt. Siihen olisi pitänyt painaa yrttejä. Tehdä jotain muutakin, kuin vain huuhdella ja painaa taljalla. Mutta en ollut tehnyt sitä, eikä ollut äitinikään. Olimmeko todella olleet niin typeriä, että olimme vähätelleet haavani vakavuutta?
”Maya, se on pestävä nyt”, Malakin ääni kantautui korviini. Kohdistin sumean katseeni häneen ja hivuttauduin joen reunalle, ja hampaitani yhteen purren upotin polttavan käteni kylmään, virtaavaan veteen. Se helpotti, se lievitti kipua, lievitti kuumotusta mutta sitten tunsin Malakin koskettavan kättäni, ja alkavan putsaamaan sitä. Parahdus karkasi huuliltani ja sitten haukoin henkeä. Malaki yritti olla niin hellä kuin mahdollista, huomasin sen, mutta kipu oli silti sietämätöntä. Juuri, kun luulin, että en kestäisi enää hetkeäkään, Malaki lopetti ja auttoi minut jalkeille.
”Mitä nyt?” kysyin. ”Mitä teemme?”
”Vien sinut veljeni luokse”, Malaki sanoi päättäväisesti. ”Makita osaa auttaa.”
Annoin Malakin auttaa minut ylös ja hänen tukemanaan lähdimme etenemään hitaasti kohti aluetta heimon viidennen rajan ulkopuolella, johon Malakin perhe oli asettautunut. Matka taittui hitaasti, ja minun oli yhä vaikeampi nähdä eteeni, ottaa seuraava askel. Tajusin, että minun täytyi olla pahasti kipeä. Vartaloni paloi sisältäpäin enkä minä tiennyt miten pysäyttää se. Tuskin kukaan tiesi. Se tuntui mahdottomalta. Mikä muka voisi auttaa? Äkisti aloin pelätä kuolevani, koska se ei enää tuntunut kaukaiselta ajatukselta. Minulla oli niin kurja olo, että pahimmat ajatukseni pääsivät valloilleen. Ainakin sen verran mitä pystyin ajattelemaan.
Näin edessäni yksinäisen tiipin metsän rajassa, ja Malaki alkoi huutaa Makitan nimeä jo kaukaa. Tiipin oviaukko aukesi ja pitkä mies astui pihalle. Kerkesin tunnistamaan Makitan ennen kuin polveni notkahtivat ja Malakilla oli täysi työ pitää minut pystyssä. Suljin silmäni, sillä en enää jaksanut pitää niitä auki. Rukoilin mielessäni esi-isiä ja pyysin heitä auttamaan minua. Lähettämään minulle voimaa. Roikuin velttona Malakin käsivarsilla ja kuulin, kuinka Makita juoksi luoksemme.
”Mitä tämä on?” hän kysyi.
”Mayan haava on tulehtunut. Hän on tulikuuma”, Malaki kertoi. ”Haava mätii ja– hitto, sinun on autettava häntä, veli!”
Tunsin, kuinka Makita nosti voimattoman vartaloni syliinsä ja lähti juoksemaan, huutaen olkansa yli Malakille, että tämän pitäisi hakea taljoja mukaan. Makasin velttona ja voimattomana Malakin veljen sylissä.
”Minne viet hänet?” kuulin Malakin kysyvän jonkin ajan päästä. Hän kuulosti hengästyneeltä, ilmeisesti hän juoksi veljensä perässä.
”Ensimmäiseen rinkiin, Hengen rinkiin”, Makita vastasi. ”Siellä hän on lähempänä Henkeä.”
”Mutta päällikkö kielsi meitä astumasta ensimmäiseen rinkiin!” Malakin ääni oli epätoivoinen. Halusin hymyillä ja lohduttaa häntä, mutta en kyennyt.
”Hän sallii sen nyt”, Makita vastasi. ”Tai Maya kuolee.”
Malaki ei vastannut siihen enää mitään ja korvani täyttyivät vain heidän juoksuaskelistaan, huohottavasta hengityksestä ja lintujen laulusta jossain kaukana. Makitan sanat soivat korvissani.
Tunsin syvällä sisälläni milloin lähestyimme Hengen rinkiä, heimomme alueen keskustaa, ja avasin vaivoin silmäni. Näin, kuinka Malaki laski sylissään olevat taljat maahan. Olimme keskiringissä. Liekki, jonka ympärille kokoonnuimme iltarituaalien aikaan oli sammuksissa. Paikka näytti oudolta ilman kaikkia heimolaisia istumassa suuren liekin ympärillä.
Makita laski minut varovasti taljalle ja suljin silmäni uudestaan. Kuulin, kuinka Makita alkoi puhumaan veljelleen.
”Malaki, mene joutuin ja tuo tarvikkeet tänne, jotta voimme rakentaa tiipin Mayan ympärille”, hän sanoi. Kuulin Malakin juoksevan pois maa tömisten. Halusin huutaa hänen peräänsä, käskeä häntä jäämään, pysymään kanssani.
Tunsin, kuinka Makita polvistui viereeni.
”Maya, kuuletko minua?” hän kysyi.
Nyökkäsin.
”Mitä tämä on?” Caetaron, meidän päällikkömme ääni rikkoi lintujen aamulaulun ja kuulin hänen tömähtelevien askeleidensa lähestyvän. Minä tunsin hänen askeleidensa lähestyvän. ”Mitä sinä, Vaeltaja, teet keskiringissä? Häivy!”
Tunsin, kuinka Makita nousi seisomaan, ja hetken ajan pelkäsin, että hän lähtisi, mutta sitten hän sanoi: ”Maya on loukkaantunut. Hän tarvitsee hoitoa. Kiireellisesti.”
”Se ei oikeuta sinua tänne!” Caetaro mylvi ja hänen askeleensa pysähtyivät. ”Minä kielsin teitä, minä kielsin teitä astumasta keskirinkiin! Teidänlaisillanne ei ole mitään asiaa tähän rinkiin! Pitäisi karkottaa teidät tästä hyvästä!”
”Minä olen shamaani, niin kuin te minua kutsuisitte, jos olisin osa heimoanne”, Makita sanoi viileästi. Hänen äänensä oli rauhallinen ja matala. Hän ei tuntunut olevan millänsäkkään siitä, että Caetaro oli kutsunut hänen Vaeltaja perhettään ’teidänlaisiksi’, hyvin halveksuvalla äänellä. Makita oli rauhallisuuden ruumiillistuma ja hän sai Caetaron hiljaiseksi, koska hetkeen ei kuulunut inahdustakaan, ja se ei ollut helppoa.
Vähän niin kuin silloin, kun isä oli keskeyttänyt minun ja äitini kytevän riidan tiipillä, odotin jälleen jännittyneenä, mitä Caetaro sanoisi. Häätäisikö hän minut ja Makitan pois? Vai vain Makitan? Mutta Makitan lähtö tarkoittaisi minun tilani pahenemista, eikä Caetaro voinut antaa sen tapahtua. Eihän? En ainakaan uskonut, että hän inhoaisi minua niin paljon, että antaisi minun kuolla. Toisaalta, minä olin tapellut hänen tyttärensä kanssa useammin kuin kerran, ja Nakota oli varmasti kertonut yhtä sun toista minusta äidilleen ja isälleen. Mutta Caetaro oli päällikkömme. Hänen kuului suojella meitä, auttaa meitä. Ei hän antaisi minun kuolla oman ylpeytensä takia. Eihän?
”Kuinka paha tilanne on?” Caetaro viimein kysyi. ”Onko hän Kotkan Nuolen tytär?”
”Olen minä”, sanoin, silmät yhä kiinni ja ääni tuskin kuiskausta kuuluvammin.
”Tilanne on paha”, Makita vastasi puolestaan. ”Antakaa minun auttaa häntä.”
Seurasi pitkä hiljaisuus, jota kuuntelin tarkoin jälleen kerran. En uskaltanut avata silmiäni, ei sillä, että olisin välttämättä niin jaksanut tehdäkään, vaikka olisinkin uskaltanut.
”Hyvä on”, Caetaro sanoi, ja tunsin puristavan otteen sydämeni ympärillä hellittävän. ”Paranna hänet, jos kerran olet se, miksi itseäsi väität.” Seurasi tauko. ”Mutta jos hän kuolee, sinä ja muut Vaeltajat olette karkoitettu.”
Värähdin tahtomattakin ja lähetin rukouksen esi-isille. Älkää antako minun kuolla.
Hiivin hiljaa ulos tiipistämme, letittäen samalla hiuksiani palmikolle. Kun sain pitkän hiukseni kuriin, porhalsin joelle, join vettä ja pesin kasvoni ja sitten suuntasin askeleeni kohti metsää. Aurinko ei ollut vielä edes noussut, ja olin ainoa, joka oli jalkeilla. Jopa resuinen koira erään tiipin edessä oli syvässä unessa, eikä korvaansa letkauttanut, kun astelin sen ohitse. Nautin tällaisista hetkistä, kun tuntui, että koko maailma oli vielä unessa. Silloin tuntui, että kaikki oli mahdollista, että mitä vain voisi tapahtua.
Astelin syvälle metsään ja kiipesin lempipuuni oksalle. Istuin hajareisin ison ja paksun oksan päällä, ja sitten pistin maata siihen selälleni. Katselin puun latvaan ja ihailin vihreitä lehtiä. Puu oli iso ja vanha. Jos venyttäisin käteni oikein pitkäksi, en siltikään saisi niitä edes puoleen väliin puunrungon ympäri. Se oli ehdottomasti lempipuuni. Kotipuuni.
Oksan rasahdus sai minut nostamaan itseni istuma asentoon ja tähyilemään ympärilleni. Erotin hahmon kävelemässä kohti puutani, ja näin jo kaukaa, että se oli Malaki. Hymy levisi kasvoilleni ja heilautin itseni alas oksalta suoraan Malakin eteen.
Hän hymyili minulle ja pysähtyi.
”Olet aikaisin liikkeellä”, Malaki totesi.
”Niin olet sinäkin”, vastasin. ”No, mitä me teemme tänään?”
Katsoin aamuhämärässä kuinka Malaki veti puukon vyöltään ja pyöritteli sitä käsissään, sanoen, että harjoittelisimme sen heittämistä. Siristin silmiäni ja silmäilin sitten jousta hänen selässään, tuntien oloni jokseenkin levottomaksi.
”Miksi puukko? Emmekö voisi vain harjoitella jousella?” kysyin. Jousi oli enemmän minun juttuni, olin käyttänyt sitä ennenkin. Mutta puukon heittäminen? Se oli ihan eri asia. Tiesinhän minä, että tarvitsisin puukon käsittelytaitoja esimerkiksi ruuan valmistuksessa, mutta mieluummin minä silti olisin ampunut oravia tai lintuja, tai oikeastaan mitä tahansa, jousella.
”Mitä monipuolisemmin osaat käyttää eri aseita, sen parempi”, Malaki sanoi. ”Usko pois, jokin päivä vielä kiität minua tästä.”
”Joo, no. Se päivä ei ole ainakaan nyt”, totesin ja Malaki virnisti minulle poikamaisesti. Olin todellakin alkanut pitämään Malakin poikamaisista virnistyksistä.
Malaki asteli luokseni ja näytti miten puukkoa tuli pidellä.
”Näetkö? Kevyt, mutta silti napakka ote ja sitten pidät molemmat silmät auki, otat koko vartalosta voimaa käteesi ja heität”, Malaki selosti ja siinä samassa puukko lensi hänen kädestään ja iskeytyi hyvän matkan päähän keskelle puuta.
”Oh”, henkäisin ja tuijotin puukkoa. Se oli uponnut melkein kahvaa myöten puuhun. ”Tuon haluan oppia!”
Malaki hymyili minulle, käveli sitten puun luo ja yhdellä voimakkaalla riuhtaisulla kiskaisi puukon irti puusta. Hän kääntyi katsomaan minua ja kohotti kättänsä, jossa puukko oli.
”Ota koppi”, hän huikkasi.
”Älä!” kiljaisin, ja hän puhkesi heleään nauruun, laskien kätensä alas. Tuijotin häntä tiukasti, mutta en siltikään voinut olla salaa nauttimatta hänen naurustaan. Se oli tarttuva.
Malaki käveli luokseni ja ojensi minulle puukon. Pidin sitä vakaissa käsissäni ja tuijotin sitä. Mitä minun pitäisi tehdä sen kanssa? Olihan Malaki näyttänyt mallia, mutta en osannut matkia häntä. En mitenkään pystyisi samaan suoritukseen.
”Älä yliajattele sitä”, Malaki sanoi ja siirtyi taakseni seisomaan. Tunsin hänen hengityksensä niskassani. ”Pidä siitä kiinni niin kuin näytin.”
Otin napakan otteen puukosta ja kohotin sen ylös ja taakse. Tunsin, kuinka Malaki tarttui kädestäni, taivutti sitä oikeaan asentoon ja mumisi ohjeita korvaani.
”Nyt heitä”, Malaki sanoi ja astui kauemmaksi.
Minä heitin.
Puukko lensi ilman halki, reippaasti ohitse puun ja tippui kahva edellä aluskasvillisuuden sekaan. Hartiani lysähtivät ja katsoin pettyneenä Malakiin.
”Ei mennyt ihan niin kuin suunnittelin.”
Malaki hymyili. ”Ei kukaan osaa ensimmäisellä yrityksellä. Sinun pitää harjoitella.”
”Niin. En aio luovuttaa”, sanoin päättäväisesti. ”Kyllä minä opin. Tätähän olen halunnut, enkä aio luovuttaa.”
Malaki käveli hakemaan puukon ja palautti sen minulle. Sormemme koskettivat toisiaan hänen ojentaessa puukkoa minulle ja hymynkare leikitteli huulillani.
”Tiesin, että et luovuttaisi”, Malaki sanoi ja astahti taaemmaksi. ”Anna palaa, Maya.”
Otin tukevan asennon, asettauduin niin kuin Malaki oli opettanut ja heitin. Tällä kertaa puukko kilahti puun kylkeen, mutta ei jäänyt siihen kiinni vaan tippui maahan.
Sillä tavoin jatkoimme, kunnes aurinko oli alkanut lämmittämään meitä, aamun sumu oli siirtynyt, ja päätimme pitää tauon. En ollut osunut vielä kertaakaan puuhun niin, että puukko olisi jäänyt siihen kiinni, mutta en antanut sen lannistaa itseäni.
Istuimme maassa suureen puuhun nojaten, ja söimme marjoja, joita olin poiminut. Pitkän hiljaisuuden jälkeen Malaki kääntyi katsomaan minua.
”Jouduitko ongelmiin eilen illalla?” hän kysyi.
”Mitä tarkoitat?” kysyin, ja sitten tajusin sen itsekin. ”Ai kun olin niin myöhään ulkona kanssasi?”
”Niin.”
”En”, vastasin ja kurtistin kulmiani. ”Itseasiassa se oli todella outoa. Äiti oli jo nukkumassa kun palasin tiipillemme. Yleensä hän valvoo odottamassa minua.”
”Luuletko, että hän on vihainen sinulle?”
Pohdin asiaa hetken, ja ravistin sitten päätäni. ”En tiedä. En usko. Hän purkaisi vihansa minuun, jos olisi.” Hieraisin käsilläni naamaani. ”Nakota istui iltarituaalissa äidin kanssa. En tiedä, mitä se toisen ringin peikko on äidilleni sepittänyt, että on saanut äitini käyttäytymään noin oudosti.”
”En osaa sanoa tuohon mitään”, Malaki sanoi pahoittelevaan sävyyn. ”Olen pahoillani, mutta toivon, että saat asiat selvitettyä.”
Huokaisin. ”Niin minäkin.”
Malaki pomppasi jaloilleen. ”Jatketaanko?”
Nyökkäsin ja annoin Malakin auttaa minut jaloilleni. Tartuin puukkoon uudestaan, mittailin sitä hetken kädessäni ja sitten hetken mielijohteesta nakkasin sen ylöspäin ja otin kiinni ilmasta.
Virnistin Malakille, käännyin puita kohti ja heitin puukon. Tällä kertaa se irrotti kaarnaa puusta, mutta upposi kuitenkin terä edellä maahan. Tuhahdin ärtyneenä ja hölkkäsin noutamaan puukon takaisin itselleni. Palatessani Malakin luokse, hän silmäili minua hiljaisena, mutta ei näyttänyt mitenkään ärtyneeltä tai kyllästyneeltä. Hän näytti mietteliäältä.
”Mitä?” kysyin, heitellen puukkoa ilmaan ja napaten sen aina ilmasta kiinni.
”Tekniikkasi on hyvä, mutta sinun pitää tähdätä paremmin ja saada enemmän voimaa heittoosi”, Malaki vastasi.
Heitin puukon ilmaan.
”Selvä”, vastasin, ja kurotin käteni napatakseni puukosta kiinni, mutta terä heijasti jo korkealle nousseen auringonvalon silmiini. Osuin harhaan, ja tunsin viiltävän kivun kädessäni, kun puukko iskeytyi siihen. ”Aaah!”
”Maya!” Malaki älähti ja harppasi luokseni.
Pitelin kättäni järkyttyneenä ja katsoin, kuinka veri pulppusi syvästä haavasta ja kasteli käteni sekä maan. Tunsin Malakin koskettavan kättäni ja kavahdin kauemmaksi.
”Sinun pitää hoitaa haava”, Malaki sanoi. ”Pestä se, peittää se. Se ei saa tulehtua.”
”Tiedän”, vastasin automaattisesti. Haava oli pitkä ja kulki kämmenselkääni pitkin. Sattui, jos yritin koukistaa sormiani. Kaikki käden liikuttelu otti kipeää.
”Saatanko sinut tiipillesi?” Malaki kysyi.
Katsahdin häneen ja ravistin päätäni. ”Äiti ei saa tietää sinusta. Eikä siitä miten sain tämän haavan.”
”Okei.”
Tutkailin Malakin ilmettä. Oliko hän pahoittanut mielensä? Sitten Malaki hymyili minulle, mutta hymy ei täysin ylettänyt hänen silmiinsä asti. Se kuitenkin riitti minulle. Malaki ei ollut suuttunut minulle, että halusin pitää hänet salaisuutena.
”En vain halua menettää sinua”, myönsin vastahakoisesti ja tunsin punastuvani. ”Tai siis… äiti estäisi minua näkemästä sinua, jos hän tietäisi. Olet ystäväni. Ainoa ystäväni.”
”Älä huoli”, Malaki sanoi ja kosketti olkapäätäni, vilkaisten haavoittunutta kättäni, jonka haavan päälle olin painanut terveen käteni. ”Et menetä minua.”
Hymyilin Malakille, nyökkäsin ja lähdin sitten juoksemaan kohti leiriä. Käteni sykki ja kipu oli valtava. Ja silloin tajusin.
Mitä sanoisin äidille?
”Maya! Mitä tapahtui?” äiti huudahti kun kompuroin sisälle tiipiin.
Vedin syvään henkeä. Nyt oli hetkeni. Tätä varten olin harjoitellut koko matkan tiipillemme. Tiedän, että minun olisi pitänyt tuntea huonoa omaatuntoa siitä, että olin harjoitellut valehtelemista, mutta en tuntenut mitään muuta kuin kipua.
”Se oli tyhmää. Halusin kaivertaa vesikulhoon kuvioita, ja kompastuin ja onnistuin viiltämään käteni”, sanoin ja tunsin, kuinka käteni vapisivat. ”Se oli vahinko.”
Äitini tarkkaili ilmettäni ja pidin huolen, että se ei värähtänytkään. Ei se ollut edes vaikeaa, kipu kädessäni oli niin lamaannuttava. Lopulta äiti marssi luokseni, ja nappasi kädestäni kiinni.
”Kenen kanssa olit?” äiti kysyi tutkiessaan haavaa.
”Olin yksin”, valehtelin.
”Missä olit?”
”Niityllä”, valehtelin uudestaan, enkä edes tiennyt miksi. Ehkä en vain halunnut äidin yhdistävän minua metsiin. Olin vainoharhainen, pelkäsin koko ajan, että äiti osaisi yhdistää minut jotenkin Malakiin ja saisi selville, että poika opettaa minulle miesten taitoja.
”Amy Jo!” äiti karjaisi, ja vasta sitten huomasin pikkusiskoni tiipin perällä, taljalla makaamassa, kuuntelemassa jokaista sanaa, jonka minä ja äiti vaihdoimme. ”Nouda vettä, joutuin. Ja tuo talja, että voimme painaa haavaa.”
Amy Jo pomppasi jaloilleen ja toi pienen taljan palan äidille, juosten sitten ulos tiipistä tukka hulmuten. Minulla ei ollut epäilystäkään, etteikö Amy Jo tehnyt kaikkea tätä vain sen takia, että äiti käski. En uskonut pikkusiskon olevan oikeasti huolissaan minusta. Hänhän kuvitteli pahan hengen asuvan sisälläni.
Sillä välin kun Amy Jo oli hakemassa vettä, äiti painoi haavaani taljalla, mikä teki kipeää, mutta toisaalta helpotti myös oloani. Hän oli ihan hiljaa, eikä puhunut minulle mitään. Kurtistin kulmiani. Mitä ihmettä Nakota oli sanonut äidille saadakseen hänet pitämään mykkäkoulua minulle? Pohdin asiaa pääni puhki, mutta en keksinyt mitään. Mykkäkoulun pitäminen ei ollut äitini tapaista.
”Pocata”, sanoin äkisti. ”Missä Pocata on?”
”Kahlikan luona.”
Nyökkäsin. Ehkä parempi, että Pocata ei ollut paikalla. Hän olisi kuitenkin ruvennut itkemään ja sitten minä olisin ruvennut itkemään. Ja se oli vain yksi haava, ei mitään vakavaa. En kuitenkaan halunnut huolestuttaa Pocataa.
Amy Jo palasi veden kanssa. Irvistelin paikallani, kun äiti putsasi haavan, uitti sitä vedessä ja sitten painoi taljan siihen ja solmi sen tiukasti kiinni.
”Mene lepäämään”, äiti käski ja kerrankin olin samaa mieltä äidin kanssa, enkä tuntenut minkäänlaista halua kiristellä hampaitani tai väittää vastaan. ”Minä jaan puolestasi eilen keräämäsi antimet neljännelle ringille. Amy Jo tuo sinulle päivän ruuan kun sen aika on.” Äiti piti tauon ja katsoi minuun, kun istuuduin varovasti minun ja Pocatan taljalle. ”Iltarituaaliin osallistut.”
Laskin lannistuneena katseeni maahan. ”Kyllä, äiti.”
Äiti lähti tiipistä, ja Amy Jo vilkaisi minua kerran kulmat kurtussa ja juoksi sitten äidin perään. Tuijotin tiipin suuaukkoa ja tunsin palavaa halua näyttää sille kieltäni, mutta sen sijaan, että olisin tehnyt jotain niin lapsellista, pistin maata taljalle selälleni, lepuutin kättäni mahaani vasten ja suljin silmäni.
Olisin halunnut nukkua, mutta uni ei vain tullut. Kipu oli liian voimakas. Käteni sykki kivusta, ja ajatukseni olivat sumeat. Ne tuntuivat ajautuvan paikasta toiseen ilman mitään järkevää päämäärää. Lopulta ne asettuivat Malakiin.
Olikohan hän huolissaan minusta? En välttämättä tuntenut Malakia vielä kovin hyvin, mutta kautta esi-isien, olin varma, että hän oli huolissaan minusta. Mutta tiesin myös, että hän ei tulisi tarkistamaan vointiani. Ei, kun olin ilmaissut hyvin selvästi, että en halunnut äidin tietävän meidän ystävyydestä. Se harmitti minua, mutta en voinut syyttää ketään muuta kuin itseäni. Minähän se olin, joka en uskaltanut uhmata määränsä enempää äitiä tai heimon sääntöjä. Kyllähän minut tunnettiin rasavillinä, epäkunnioittavana tyttönä, mutta rajansa minullakin meni. Eikö sen ollut jo todistanut, että olin taipunut äidin tahdon alla, kun hän oli päättänyt, että minun tuli istua Panchon kanssa iltarituaaleissa?
”Maya?”
En ollut kuullut Amy Jo’n askelia, joten hän pääsi yllättämään minut. Hätkähdin ja aukaisin silmäni. Amy Jo’lla oli lämpimänä höyryävä kulho käsissään. Oliko nyt jo tosiaan ruoka-aika? Nousin istumaan, ja kurkistin varovaisesti haavaani taljan alla. Verenvuoto oli lakannut.
”Kiitos”, sanoin ja ojensin terveen käteni ottaakseni ruuan vastaan. Amy Jo ei kuitenkaan ojentanut sitä minulle. Siristin silmiäni. ”Mitä?”
”Valehtelit äidille”, Amy Jo sanoi syyttävästi.
Pidin ilmeeni kurissa vastatessani. ”En valehdellut.”
”Tiedän, koska sinä valehtelet”, pikkusiskoni vakuutti itsepäisesti, ”ja sinä valehtelit.”
Käteni sykkivä kipu ja sameat ajatukseni olivat vieneet osansa jaksamisestani ja kärsivällisyydestäni, joten en yllättynyt, kun rauhallisen vastauksen sijaan suustani purkautui kiukkuinen kivahdus.
”Anna ruokani ja häivy!”
Amy Jo ojensi kulhon minulle, hymyillen niin pirullisesti kuin vain sen ikäinen tyttö voi.
”Tiesinhän minä”, hän sanoi. ”Kerron äidille.”
Heilautin tervettä kättäni, joka oli kuivuneen veren peitossa, vähättelevästi. ”Häivy.”
Amy Jo lähti, erittäin tyytyväisen näköisenä, ja jätti minut yksin tiipiin. Kihisin kiukusta paitsi Amy Jo’ta kohtaan, mutta myös itseäni kohtaan. Että olikin pitänyt menettää maltti sillä lailla. Se oli juuri sitä, mitä Amy Jo halusi ja nyt hän oli sen saanut. Minua ärsytti oikein kunnolla, ja sitä ei auttanut, että jouduin yrittämään syömään huonommalla kädelläni, joka tärisi, eikä tiennyt missä suunnassa suuni oli.
Sain loppujen lopuksi syötyä ja pistin makuulteni uudestaan. Suljin silmäni ja yritin ajatella jotain muuta kuin kipua kädessäni. Mitä tahansa muuta. Valitettavasti pääni löi tyhjää, enkä minä tuntenut muuta kuin lamaannuttavaa kipua. Halusin itkeä, mutta kyyneleet eivät tulleet. Olin oppinut jo aikoja sitten kovettamaan itseni ja pitämään kyyneleet poissa. Sellaista oppii, kun elää äitini kanssa, sekä sellaisen ihmisen kanssa, kuin Amy Jo, joka haistaa heikkouden jo kaukaa ja käyttää sitä häpeilemättömästi hyväkseen.
Minusta tuntui, että olisi pitänyt tuntea pahaa omaatuntoa siitä, että ajattelin pahoja asioita Amy Jo’sta, mutta en pystynyt tuntemaan sitä, kun tiesin kuinka Amy Jo ajatteli minusta. Se tuntui oudolta. Miten yksi siskoistani, Pocata, voi olla niin läheinen minulle, mutta sitten toinen, Amy Jo, voi olla niin vieras, niin kylmä? Eikö sisarusten välillä pitäisi olla edes jonkinlainen side? Perhe on tärkeä, sen tiesin, mutta Kahlikakaan ei ollut minulle niin läheinen kuin Pocata.
Olimme olleet Kahlikan kanssa paljon läheisimpiä nuorempina, mutta hän oli löytänyt Taraton ja muuttanut toiseen rinkiin, viidenteen. Se oli etäännyttänyt meitä, vaikkakin olimme edellleen läheisiä. Mutta minun puoliani Kahlika ei ikinä pitänyt. Ei, jos asetuin äitiä vastaan.
Minä en uskonut, että Kahlikasta tulisi samanlainen äiti, kuin meidän äidistämme, mutta Amy Jo’sta todennäköisesti tulisi, ellei vielä pahempikin. Ja taas minä tein sitä, ajattelin kamalia asioita äidistäni. Että hän oli huono äiti.
Oliko hän? Vai oliko minulla vain asenneongelma?
”Maya? Oletko hereillä?”
Avasin silmäni kuullessani äidin äänen ja katsoin hänen kasvoihinsa. Hän ei näyttänyt huolestuneelta. Hän näytti väsyneeltä, mutta päättäväiseltä.
”Olet saanut levätä koko päivän, olen jakanut keräilysi osuuden neljännen ringin kesken ja on iltarituaalin aika. Sinä osallistut siihen, Pancho odottaa sinua”, äiti sanoi, eikä hänen äänensävynsä jättänyt tilaa väittelylle.
Kyllä, hän oli huono äiti. Isä olisi antanut minun jäädä pois iltarituaalista. Isä olisi istunut vierelläni ja kertonut minulle tarinoita saadakseen ajatukseni pois kivusta.
Äiti huolehti vain siitä ettei kukaan saisi vahingossakaan huonoa kuvaa perheestämme. Huolehti siitä, että saisi tyrkytettyä tyttärensä mahdollisimman hyvässä asemassa olevalle miehelle. Koska asema oli kaikki kaikessa. Ei tyttären terveys, tunteet tai oma tahto.
”Selvä”, sanoin tyynesti, vaikka sisimmässäni tunsin pettymystä, vihaa, surua ja kipua. Nousin ylös taljalta, hitaasti ja varovasti, minkä jälkeen seurasin äitiä ulos tiipistä. ”Voisitko avata hiukseni?”
”Pancho voi tehdä sen”, äiti vastasi. ”Hän pitäisi siitä.”
”Minä pitäisin siitä, jos sinä avaisit ne”, möläytin ulos ennen kuin kerkesin estämään itseäni. Olin selvinnyt ennätysajan ilman riitoja äidin kanssa, ja tässä minä olin, aloittamassa riitaa. Mutta miksi en saisi olla rehellinen? Ei se minun vikani ollut, että äiti ei sietänyt totuutta ja oman sydämen seuraamista.
Äidin suu oli tiukkana viivana. ”Miksi minä avaisin ne?”
”Koska olet äitini ja rakastat minua?”
Taas. Möläyttelin suustani pihalle mitä sattui. Näin äidin tiukasta ilmeestä, että olin saamassa saarnan.
”Pancho pitää sinusta. Hän voisi olla elämäsi suuri rakkaus. Miksi yrität sabotoida sitä? Mitä pahaa se poika on ikinä tehnyt sinulle, että käyttäydyt häntä kohtaan näin?” Äiti piti tauon ja mulkaisi sitten minua. ”Olet todella epäkiitollinen, nuori neiti. Et ajattele perhettäsi ollenkaan. Et ajattele Pocataa.”
Se sai minut kiehumaan raivosta. Ettäs äiti kehtasikin vetää Pocatan mukaan! Hän oli jo aiemmin vaatinut minua käyttäytymään ja hillitsemään itseni Pocatan takia, ja minä olin totellut. Se ei ilmeisesti ollut mennyt äidiltä ohitse, ja nyt hän käytti Pocataa hyväkseen tässä omassa henkilökohtaisessa sodassaan minua vastaan. Nyt tiesin varmasti, kummalta vanhemmistani Amy Jo oli oppinut haistamaan heikkouden ja käyttämään sitä hyväkseen. Äitini oli käärme.
”Minäkö en ajattele perhettäni?” älähdin ja pysähdyin niille sijoilleni. ”Sinä olet viimeinen ihminen puhumaan minulle siitä! Sinä se tässä et ajattele ketään muuta kuin itseäsi ja ylpeyttäsi ja asemaasi! Olet sokea, et edes huomaa, että oma tyttäresi on onneton. Miksi yrität pilata elämäni?”
”En yritä pilata elämääsi! Yritän suojella sinua, pitää sinut hengissä ja tarjota parhaan mahdollisen tulevaisuuden!” äiti sihahti hampaidensa välistä, ettei kiinnittäisi enempää heimolaisten huomiota kuin mitä minä olin jo kiinnittänyt.
”En halua sitä!” kiljuin nyt täysillä, kipuni siivettämänä. ”En halua sitä tulevaisuutta, minkä sinä näet parhaana mahdollisena! Se on sinun käsityksesi täydellisestä elämästä, ei minun!”
Käännyin pois päin äidistäni ja lähdin marssimaan kohti liekkiä ja ihmislaumaa, joka oli kerääntymässä iltarituaalille. Nostin kipeän käteni ylös, korkealle pääni yläpuolelle, että se ei osuisi kehenkään kun puskin tieni heimolaisten lävitse, yrittäen samalla tavoittaa katseellani Panchon, jota ei näkynyt mailla eikä halmeilla.
Käteni kipu yltyi ja tajusin, että ehkä olisi pitänyt putsata haava ennen iltarituaalia. Kuivunut veri haavassa kiristi, mutta kyllä sen voisi pestä iltarituaalin jälkeenkin. Ja terve käteni oli ihan yhtä veressä. Mahdoin olla näky.
Lopulta, kun kipu alkoi olemaan sietämätöntä enkä jaksanut enää pidellä kättäni ilmassa, Pancho ilmestyi vähän matkan päähän ja ojensi kättänsä minua kohti tungettelevien heimolaisten läpi. Ojensin oman terveen käteni, tartuin Panchoa kädestä ja annoin hänen vetää minut lähelleen ja johdattaa väkijoukosta kauemmaksi ja istumaan rinkiin.
Lysähdin lopen uupuneena maahan istumaan. Miten saatoin olla näin uuvuksissa, vaikka en ollut tehnyt mitään koko päivänä? Naamani kuumotti ja käteni sekä sydämeni tykytti.
”Mitä kädellesi on tapahtunut?” Pancho kysyi, ja kosketti hellästi terveen käteni ihoa. Minä en jaksanut edes kavahtaa kauemmaksi, vaan annoin hänen koskettaa kättäni, mutta lahjoitin hänelle parhaimman ärtyneen ilmeeni.
”Onnettomuus”, sanoin, enkä varsinaisesti edes valehdellut. ”Älä huoli, se paranee kyllä. Voitko avata hiukseni?”
”Totta kai”, Pancho sanoi ja alkoi avaamaan hiuksiani. Kun hän oli valmis, hän osoitti loukkaantunutta kättäni. ”Saanko nähdä?”
”Pancho”, sanoin ja katsoin häntä silmiin. ”Muistatko mitä sanoin sinulle eilen?”
”Joo”, Pancho vastasi. ”Sanoit, että minun olisi korkea aika oppia, että aina ei saa sitä mitä haluaa.”
”Kyllä. Joten, voisitko kuu–”
”Se ei tarkoita, että minä silti luovuttaisin”, Pancho sanoi, keskeyttäen minut ennen kuin kerkesin sanomaan haluamani. ”Minä en luovuta. Minä uskon meihin.”
”Miksi?” huokaisin, lannistuneena ja väsyneenä. En tiedä, oliko Pancho vain tyhmä vai todella sinnikäs, mutta mikä ihme ajoi häntä eteenpäin? Kuinka hän jaksoi, edelleen, vokotella minua? Se oli hullua.
”Koska minä–”
Tällä kertaa Panchon keskeytti vihellys, joka hiljensi kaikki istumaan päässeet heimolaiset. Iltarituaali alkoi eikä Pancho tai minä puhuttu enää mitään. Kun aloimme syömään meille jaettua ruokaa, Pancho viritteli keskustelua uudelleen.
”En saanut ikinä päättää lausettani”, Panchoa aloitti, mutta minä keskeytin hänet, sillä en halunnut kuulla mitä hänellä oli sanottavanaan.
”Anna olla”, huokaisin. ”Menen lepäämään.”
Tyrkkäsin kulhoni Panchon syliin ja nousin ylös. Juostessani jätin välittämättä kädessäni sykkivästä kivusta, joka oli niin voimakas, että halusin oksentaa. Näin edessäni Nakotan, ja tein nopean päätöksen puhua hänen kanssaan. Hölkkäsin tytön kiinni, ja tarrasin terveellä kädelläni kiinni Nakotan ruipelosta kädestä. Hän kiskaisi kätensä vapaaksi huomatessaan, että tulija olin minä.
”Mitä haluat?” Nakota kysyi, nenä pystyssä ja tyly ilme kasvoillaan.
”Oletko puhunut jotain äidilleni?” kysyin, ajatellen sitä, kuinka äiti oli pitänyt mykkäkoulua aikaisemmin.
”Me istuimme vierekkäin”, Nakota sanoi. ”Emme me puhuneet.”
Silmäilin häntä, ja hän kohtasi katseeni silmää räpäyttämättä. Ehkä Nakota ei valehdellut. Ehkä äiti oli käyttäytynyt oudosti muuten vain.
”Oikeasti?” kysyin.
Nakota nyökkäsi.
”Miksi et?” kysyin ja kohotin kulmakarvojani. ”Hän piti minulle mykkäkoulua aikaisemmin. Luulin, että se johtui jostain mitä sanoit.”
”En ole sanonut mitään”, Nakota kivahti. ”Mutta tiedän kyllä, miksi hän ei puhunut sinulle.”
Se yllätti minut täysin. Suuni loksahti auki ja silmäni laajenivat. Nakotan äänensävy oli rehellinen ja ryhti rehti. Katsoin häneen ja pudistin pienesti päätäni, ikään kuin pystyäkseni siten saamaan järkyttyneisyyden pois.
”Miten?”
”Oletko sinä sokea?” Nakota kysyi ivallisesti. ”Näit meidät istumassa yhdessä, mutta et huomannut siskoasi äitisi toisella puolella?”
”Mitä sinä selität?”
Puoliksi odotin Nakotan alkavan kiristävän minua taas saadakseen Panchon, mutta sen sijaan tyttö kohautti olkapäitään ja sanoi: ”Kahlika istui äitisi kanssa. He puhuivat sinusta. Äitisi valitti sinusta ja siitä, kuinka et huoli Panchoa vaikka hän kuinka yrittää työntää sinua häntä kohti. Siskosi sanoi, että ehkä äitisi pitäisi ottaa etäisyyttä ja antaa sinun rauhassa tutustua Panchoon.”
Kurtistin kulmiani. ”Sen takia hän siis oli puhumatta minulle. Puhumatta oleminenko oli hänen ratkaisunsa Kahlikan neuvoon? Kautta esi-isien...”
”No, oliko kivaa istua Panchon kanssa?” Nakota kysyi, ääni halveksuntaa täynnä, mutta tiesin, että sisältäpäin hän oli kateellinen.
Ravistin päätäni.
”Ei. Ja kerronpa sinulle jotain; jos sinä et puhu vastaisuudessakaan äidilleni mitään, minä voin kyllä jatkaa Panchon pois työntämistä”, sanoin ja Nakota siristi silmiään minulle epäluuloisesti. ”Me olemme samalla puolella, halusit sitä tai et. Minä en halua olla Panchon kanssa, sinä et halua minun olevan hänen kanssaan. Mutta ei mitään kiristystä. Itseasiassa ei minkäänlaista kiusaamista tai naljailua. Pysyt kaukana minusta, minä pysyn kaukana sinusta. Molemmat ovat tyytyväisiä. Okei?”
Nakota tuijotti silmiini pitkän aikaa, ennen kuin hän viimein nyökkäsi. Asia oli sillä selvä, ja hän lähti kävelemään pois päin. Huokaisin helpotuksesta, enkä voinut olla ihmettelemättä kuinka Nakota olikaan suostunut aselepoon. Nakota! Aselevossa kanssani! Uskomatonta.
Olimme aina olleet nokat vastakkain Nakotan kanssa. Jopa lapsina. Me emme vain tulleet toimeen, hän oli ylimielinen ja tärkeässä asemassa. Olin vähempiarvoinen hänen silmissään, häntä alempana.
Kerran, kun olimme olleet alle kuuden, Nakota oli tönäissyt minut jokeen. Osasin uida jo silloin, joten mitään vakavaa ei tapahtunut, mutta olin suuttunut toden teolla. Läpimärkänä ja vihaisena olin noussut joesta rannalle ja loikannut Nakotan kimppuun. Hän oli kaatunut maahan, ja minä olin istunut hänen päällään, vetäen häntä hiuksista ja purren häntä käteen niin, että yksi heiluvista valkoisista hampaistani oli jäänyt hänen käteensä.
Totta kai minä olin se, joka sai satikutia tappelustamme, eikä Nakota. Kaikki kauhistelivat tekoani ja itkevä Nakota vain lietsoi heidän vihaansa minua kohtaan. Muistan, että silloin äitini oli läimäissyt minua ensimmäisen kerran ja huutanut minulle, sanoen, että minä olin häpeäksi koko perheelle.
Nakota pääsi luikertelemaan siitäkin tilanteesta ilman nuhteita, vaikka hän sen tappelun oli aloittanut. Minut oli pakotettu pyytämään Nakotalta anteeksi, ja kun kukaan ei nähnyt, Nakota oli näyttänyt minulle kieltä ja virnuillut kuin mikäkin pahanilmanlintu.
Mutta tässä sitä oltiin, aselevossa Nakotan kanssa kaikkien näiden vuosien jälkeen. Se, jos mikä, oli todiste siitä, että ihmeitä tapahtui.
Jatkoin matkaani kävellen, karistaen muistot tiehensä ja kun viimein pääsin tiipillemme, olin lopen uupunut. Käteni oli kipeä, minua oksetti ja halusin vain lysähtää taljalle, nukkua pienen ikuisuuden, mutta siihen minulle ei tietenkään suotu mahdollisuutta, sillä saman tien kun astuin tiipiimme, Pocata ja isäni syöksyivät kimppuuni kuin petolinnut.
”Äiti kertoi, oletko kunnossa?” Pocata kysyi ja tuijotti minua silmät ammollaan.
Nyökkäsin. ”Se on vain haava. Se paranee kyllä.”
”Mitä tapahtui?” isä kysyi huolissaan. ”Äitisi sanoi, että kompuroit veitsen kanssa?”
”Niin”, totesin. Huomasin äkisti, että isälleni valehtelu ei tullut niin helposti kuin äidilleni valehtelu. Äidille valehtelu tuli melkein kuin luonnostaan. Se oli helppoa ja vaivatonta, enkä tuntenut läheskään yhtä paljon huonoa omaatuntoa, kuin isälle valehdellessani.
”Sattuuko siihen?” Pocata kysyi. Hän ei itkenyt, mutta kuulosti surulliselta. Olin kiitollinen, että hän ei itkenyt. Se olisi saanut oloni vain kurjemmaksi ja sitten olisin todennäköisesti itsekin alkanut itkemään.
Ihana asia Pocatassa oli se, että vaikka hän oli nuori, hän ymmärsi herkkien tilanteiden päälle. Kuten nytkin; hän ei itkenyt tai ollut hysteerinen, koska olin saanut haavan. Hän oli vain huolissaan. Hän tiesi, että jos hän itkisi nyt, minäkin itkisin. Ja Pocata tiesi, että en halunnut itkeä äidin nähden. Kautta esi-isien, mitä olin tehnyt ansaitakseni niin viisaan pikkusiskon?
”Sattuu”, myönsin, mutta hymyilin sitten hänelle. ”Mutta minä pärjään kyllä.”
”Okei.”
”Olethan putsannut sen?” isä kysyi, kulmat kurtussa ja kosketti olkapäätäni hellästi. Katsoin häneen ja hänen lempeisiin ruskeisiin silmiinsä ja tunsin pakottavaa tarvetta hypätä hänen kaulaansa ja halata häntä kunnes en enää tuntisi käsiäni.
”Kyllä, kerran.” Viittoilin kohti vesikulhoa. ”Aion putsata sen nyt uudelleen.”
Isäni nyökkäsi ja veti Pocatan olkapäistä kauemmaksi, tehden minulle tilaa. Siirryin vesikulhon luokse, tuntien selässäni paitsi isäni ja Pocatan katseet, mutta myös Amy Jo’n ja äitini. Kyykistyin veden ääreen, pesin varovasti molemmat käteni kuivuneesta verestä sekä putsasin haavan irvistellen ja hammasta purren. Se sattui, mutta olin jo alkanut tottua kipuun. En voinut olla miettimättä, miltä olin mahtanut näyttää iltarituaalissa muiden silmissä. Kädet kuivuneessa veressä ja väsynyt ilme, hiukset sekaisin. Mutta mitä enemmän sitä ajattelin, sitä enemmän tulin siihen tulokseen, että en oikeastaan edes välittänyt. Mitä sillä oli väliä, mitä muut heimolaiset ajattelivat minusta? Eikö sen suhteen ollut muutenkin jo myöhäistä? Kaikkihan pitivät minua toivottomana, riivattuna tapauksena.
Hoipertelin uupuneena minun ja Pocatan taljalle, menin makuulteni ja suljin silmäni, toivoen, että kukaan ei yrittäisi keskustella kanssani.
”Maya?” se oli äitini ääni.
Avasin silmäni. ”Mitä?”
”Amy Jo sanoi, että valehtelit minulle siitä, miten sait haavasi.”
”Miksi niin tekisin?”
Sydämeni pamppaili villisti. En halunnut riidellä äitini kanssa kaikkien edessä. Se saisi isän pettyneeksi, Pocatan pelästyneeksi ja Amy Jo’n tyytyväiseksi. En halunnut yhtäkään noista asioista. Mutta en myöskään halunnut jäädä kiinni valheistani. En halunnut äidin tietävän, että Malaki ja minä olimme ystäviä. Jos äiti tietäisi… hän saattaisi hyvinkin pilata kaiken.
”No teitkö niin?”
”En!” Siinä oli taas yksi valhe jonon jatkoksi. Katsoin, kuinka Pocata astui varovasti ylitseni ja pisti maata viereeni. Yritin hymyillä hänelle, mutta en onnistunut siinä, olin liian väsynyt, liian hermostunut.
”Miksi Amy Jo sitten–”
”Antaisit nyt olla”, isäni keskeytti pyytävällä äänellä. ”Maya on kipeä, hänen tulee levätä.”
Lähetin kiitos rukouksen taivaisiin isästäni, ja kuulin kuinka hiljaisuus vallitsi tiipissä. Odotin hermostuneena, mitä äitini vastaisi. Räjähtäisikö hän, vaiko alkaisi pitämään taas mykkäkoulua? Hiljaisuus tuntui jatkuvan loputtomiin, mutta lopulta äiti puhui.
”Olet oikeassa. Lepää, Maya. Juttelemme huomenna”, hän sanoi. Asia oli sillä selvä ja kaikki alkoivat käydä yöpuulle. Olin yllättynyt, että äiti antoi periksi niin helposti, mutta ehkä hänkään ei halunnut alkaa kinaamaan Pocatan nuorien korvien edessä. Olin siitä kiitollinen. Otin niin hyvän asennon kuin vain pystyin ja nukahdin ennen kuin Pocata kerkesi edes toivottamaan minulle hyvää yötä.
Pitkin harppauksin juokseva susi oli suuri ja kaunis. Sen paksu harmaa turkki oli kiiltävä ja kullan väriset silmät kiiluivat iltahämärässä. Minä tunsin tuulen piiskaavan itseäni, niin kuin se piiskasi sutta. Haistoin metsän ympärillämme. Haistoin saaliin edessämme. Vauhti koveni ja koveni. Tuntui, että sudella ei ollut mitään rajaa, se pystyi juoksemaan juuri niin lujaa kuin se itse halusi. Ja minä olin aivan sen vierellä, tuntemassa saman tuulen kasvoillani, tuntemassa saman maan jalkojeni alla. Me lensimme. Tai ainakin siltä se tuntui. Kaikki oli vain vihreää ja ruskeaa sekamelskaa ympärillämme meidän kiitäessä eteenpäin, vaivattomasti ja kevyesti kuin virtaava vesi.
Maa tömisi askelista ja sitten susi hiljensi vauhtiaan, tietäen, että se oli saavuttanut saaliinsa, joka oli jo kertaalleen päässyt pakoon. Susi ei aikonut antaa sen tapahtua uudelleen. Ei enää. Se halusi saaliinsa, se halusi syödä. Tällä kertaa piti vain purra kovemmin, taistella ahkerammin, väkevämmin. Päättäväisyys huokui sudesta, ja täytti minut jokaista ruumiinosaa myöden. Me pystyisimme tähän, me voisimme taltuttaa saaliimme ja syödä nälkäämme.
Hirvi seisoi puiden keskelle pienellä aukealla. Se roikotti päätänsä ja lepuutti jalkaansa, mutta kun se haistoi suden, sen pää nousi korkeuksiin ja se jännittyi, mutta ei juossut pakoon. Se ei laskenut painoa lepuuttamalleen jalalle, mutta näin, että jokainen osa sen ruumiista huusi JUOKSE! PAKENE! mutta, hirvi pysyi paikoillaan, vasten parempaa tietoa, vasten sen suojeluvaistoa. Se ei juossut pakoon, se pysyi paikoillaan ja tuijotti.
Tarkkailin ympäristöäni. En tuntenut metsää ympärilläni. Olin kaukana kotoa, kaukana tutusta ja turvallisesta. Miten olin päätynyt sinne? Miksi? Kuulin suden murinan ja huomioni kiinnittyi takaisin tilanteeseen edessäni.
Susi kierteli ja kaarteli hirven ympärillä, kevyesti ja vaivattomasti, niin kuin se olisi tehnyt tämän ennenkin. Ei se ollut; tämä oli ensimmäinen kerta, kun susi metsästi ilman laumaansa. Se vaani ja odotti sopivaa hetkeä. Se tiesi, että kaikki oli kiinni ajoituksesta kun metsästi yksin ilman lauman tukea. Katselin kuinka susi paljasti hampaansa hirvelle ja murisi. Tunsin sen murinan omassa kurkussani. Se sai vartaloni tärisemään ja niskakarvani nousemaan pystyyn.
Hirvi ei ollut iso, pikemminkin pieni ja avuton. Se oli loukkaantunut, eikä pystynyt pakenemaan. Mutta minä tiesin, ja susi tiesi, että sarvillaan se pystyisi tappamaan suden. Jos se olisi tarpeeksi nopea, tarpeeksi viisas, tarpeeksi vahva taistelemaan elämästään. Koska siitä tässä oli kyse. Elämästä ja kuolemasta. Toinen ei voi elää, toisen on pakko kuolla.
Hirvi tiesi sen.
Susi tiesi sen.
Minä tiesin sen.
Sydämeni löi tiheään, pelkäsin suden puolesta. En halunnut sille käyvän kuinkaan. En halunnut meille käyvän kuinkaan. Pystyin tuntemaan suden tunteet. Se oli jännittynyt, nälkäinen, odottavainen. Tunsin sen nälän, tunsin sen verenhimon. Hirvi tuijotti meitä, minua ja sutta. Se oli kauttaaltaan jännittynyt, peloissaan. Mutta se ei myöskään halunnut kuolla. Se halusi elää ja oli valmis taistelemaan sen puolesta, vaikkakin hirvi tiesi, että haavoittumattomalla sudella oli etulyöntiasema kun taas hirvi oli loukkaantunut, eikä pystynyt enää juoksemaan. Se oli uuvuttanut itsensä. Siitä huolimatta se halusi taistella. Nousta saaliseläimen paikalta ja puolustaa itseään.
Pystyin haistamaan veren, joka valui hirven haavoittuneesta jalasta. Susi lipoi kuonoaan, ja murisi. Sen koko vartalo jännittyi, kun se vei painonsa taakse, kaivoi kyntensä syvälle maan multaan. Ja sitten se hyökkäsi, loikkasi suuri eleisesti hirven kimppuun. Hirvi väisti, mutta ei tarpeeksi nopeasti. Suden hampaat iskeytyivät sen kipeään jalkaan, täsmälleen siihen kohtaan, johon ne olivat iskeytyneet jo aiemminkin. Maistoin veren suussani. Hirvi mylvi ja kierähti ympäri. Sen potku osui sutta kylkeen ja sai sen irrottamaan otteensa. Ennen kuin susi kerkesi toipumaan, hirvi heilautti päätään, ja osa sen sarvesta iskeytyi suden kylkeen.
Ulvoimme kivusta, ulvoimme tuskasta. Veri tahrasi suden harmaan kyljen ja se hoiperteli kauemmaksi hirvestä. Mutta tunsin sen päättäväisyyden. Peli ei oltu vielä menetetty, loppu ei ollut vielä tässä. Oliko susi haukannut liian suuren palan valitessaan saaliikseen tämän hirven? Ehkä, mutta nyt ei voinut enää perääntyä. Tämä oli taistelu elämästä ja se käytäisiin loppuun asti.
Susi hyökkäsi uudelleen, tällä kertaa kohti hirven kurkkua. Se sai iskettyä hampaansa hirven kurkkuun kiinni, ja roikkui siinä kynsin ja hampain. Hirvi liikahteli, hoipperoi ympäriinsä ja yritti saada suden irti kaikin keinoin. Se ei halunnut kuolla. Se halusi elää. Se halusi maistaa veden vielä kielellänsä.
Kipu oli lamaannuttava, ja se säteili omasta kyljestäni. Tunsin suden heikkenevän, tunsin, kuinka kipu otti vallan.Tiesin, että susi ei kestäisi kauaa. Että minä en kestäisi kauaa. Kipu oli niin voimakas. Se säteili joka puolelle, se oli lamaannuttava, se oli kaikkivoipa. Se oli kauheaa.
Hampaat irtosivat, ja susi rojahti kyljelleen maahan. Ennen kuin se kerkesi nousemaan ylös, hirvi oli jo potkaissut sitä päähän. Tunsin vihlovan kivun kallossani ja en nähnyt kunnolla eteeni. Erotin juuri ja juuri, kuinka susi hoippui jaloilleen ja huojui paikoillaan, sekavana ja epätietoisena siitä, mitä sen tulisi tehdä. Se oli hämmentynyt. Ei tämän näin pitänyt mennä. Suden oli ollut tarkoitus hoidella hirvi yhdellä tarkalla iskulla, ei loukkaantua itse. Eikä todellakaan jäädä alakynteen.
Tiesin mitä seuraavaksi tulisi, ja kauhu kuristi vatsaani, sydäntäni, sieluani.
Silloin hirvi heilautti päätään antaakseen viimeisen iskun.
”EI!” huusin, mutta aivan liian myöhään. Susi oli apuni ulottumattomissa. Hirvi oli voittanut.
Sarvi iskeytyi suden kurkkuun ja me, minä ja susi, hukuimme omaan vereemme.
Heräsin sydän pamppaillen. Ihoni oli kylmän hien peitossa ja tuntui, kuin koko vartaloni olisi ollut tulessa. Sydämeni hakkasi, kättäni särki enemmän kuin koskaan aikaisemmin ja tunsin väkisinkin kyynelten alkavan valumaan silmistäni. Oloni oli kertakaikkisen huono, eikä minulla ollut hajuakaan kauanko olin nukkunut. Uneni oli ollut levotonta, olin liikahdellut koko ajan, käteni oli ollut kipeä ja näin jotain ahdistavaa unta, jota en pystynyt enää muistamaan. Olin heräillyt vähän väliä, vaihtanut asentoa ja nukahtanut uudelleen. Yö oli ollut yhtä tuskaa, enkä mitenkään voinut tietää, oliko jo aamu.
Nousin istumaan ja katselin ympärilleni. Päätäni särki ja huimasi. Kaikki muut nukkuivat vielä. Katsahdin hämärässä loukkaantuneeseen käteeni ja mahassani muljahti.
Se oli tulipunainen ja se eritti mätää. Haava oli tulehtunut.
Paniikki nousi sisälläni hitaasti, mutta sitäkin varmemmin. Kautta esi-isien, mitä tekisin nyt? Meillä ei ollut shamaania, parantajaa, joka voisi auttaa minua ja äitini tiedot sekä taidot riittivät vain tiettyyn pisteeseen asti. Minua ahdisti, kurkkua kuristi ja sydän poukkoili miten sattui.
Hoipertelin jaloilleni ja ulos tiipistä. Vaistoni käski minua suuntaamaan joelle, joten lähdin huterin jaloin, hikisenä ja huonovointisena kohti jokea. Aurinko ei ollut vielä noussut, mutta taivaan väreistä päätellen siihen ei menisi enää kauan.
Silmissäni uhkasi sumeta ja päässäni jyskytti, ikään kuin tuhannet hevoset olisivat laukanneet sen sisällä. Hengitin raskaasti ja sitten näin hänet.
Malaki oli joella.
Kyyneleet, jotka olivat jo kerenneet loppua, alkoivat valua uudestaan ja hoipertelin Malakin luo, pystymättä uskomaan, että hän oli siinä. Hän kääntyi ympäri kuullessaan minut ja hymyili, mutta hymy hyytyi nopeasti, kun Malaki huomasi hien otsallani, kalpean ja nihkeän ihoni, ja kyyneleet silmissäni.
”Maya?”
Kompastuin omiin jalkoihini ja kaaduin suoraan Malakin syliin. Hän otti minut kiinni, ja piti pystyssä. Kuulin hänen kysyvän jotain, mutta en kyennyt saamaan sanoista selvää. Veri kohisi korvissani ja tiesin, että minun pitäisi puhua. Malaki auttaisi minua, hän tietäisi mitä tehdä, kun en näköjään siihen itse kyennyt.
”Tulehtunut”, voihkaisin. ”Haavani on tulehtunut.”
”Olet tulikuuma”, Malaki sanoi hätäisellä äänellä, ja tällä kertaa ymmärsin hänen sanansa. ”Tarvitset apua.”
”Sattuu”, voihkaisin ja itkin. Malaki kyykistyi hitaasti maahan ja laski minut takapuolelleni aamun kosteaan ruohikkoon.
”Näytä minulle”, Malaki vaati lempeällä äänellä.
Alahuuleni väpätti, kun ojensin Malakille kipeän käteni. Hän piteli sitä hellästi omissaan, ja sitten hän katsoi minua silmiin.
”Meidän pitää pestä se”, hän sanoi, ”ja se tulee sattumaan.”
Vedin vavisten henkeä ja nyökkäsin. Tiesin, että Malaki ei tarkoittanut pahaa. Hän oli täysin oikeassa. Haava oli pestävä, se olisi pitänyt pestä varmasti useammin kuin mitä minä olin tehnyt. Siihen olisi pitänyt painaa yrttejä. Tehdä jotain muutakin, kuin vain huuhdella ja painaa taljalla. Mutta en ollut tehnyt sitä, eikä ollut äitinikään. Olimmeko todella olleet niin typeriä, että olimme vähätelleet haavani vakavuutta?
”Maya, se on pestävä nyt”, Malakin ääni kantautui korviini. Kohdistin sumean katseeni häneen ja hivuttauduin joen reunalle, ja hampaitani yhteen purren upotin polttavan käteni kylmään, virtaavaan veteen. Se helpotti, se lievitti kipua, lievitti kuumotusta mutta sitten tunsin Malakin koskettavan kättäni, ja alkavan putsaamaan sitä. Parahdus karkasi huuliltani ja sitten haukoin henkeä. Malaki yritti olla niin hellä kuin mahdollista, huomasin sen, mutta kipu oli silti sietämätöntä. Juuri, kun luulin, että en kestäisi enää hetkeäkään, Malaki lopetti ja auttoi minut jalkeille.
”Mitä nyt?” kysyin. ”Mitä teemme?”
”Vien sinut veljeni luokse”, Malaki sanoi päättäväisesti. ”Makita osaa auttaa.”
Annoin Malakin auttaa minut ylös ja hänen tukemanaan lähdimme etenemään hitaasti kohti aluetta heimon viidennen rajan ulkopuolella, johon Malakin perhe oli asettautunut. Matka taittui hitaasti, ja minun oli yhä vaikeampi nähdä eteeni, ottaa seuraava askel. Tajusin, että minun täytyi olla pahasti kipeä. Vartaloni paloi sisältäpäin enkä minä tiennyt miten pysäyttää se. Tuskin kukaan tiesi. Se tuntui mahdottomalta. Mikä muka voisi auttaa? Äkisti aloin pelätä kuolevani, koska se ei enää tuntunut kaukaiselta ajatukselta. Minulla oli niin kurja olo, että pahimmat ajatukseni pääsivät valloilleen. Ainakin sen verran mitä pystyin ajattelemaan.
Näin edessäni yksinäisen tiipin metsän rajassa, ja Malaki alkoi huutaa Makitan nimeä jo kaukaa. Tiipin oviaukko aukesi ja pitkä mies astui pihalle. Kerkesin tunnistamaan Makitan ennen kuin polveni notkahtivat ja Malakilla oli täysi työ pitää minut pystyssä. Suljin silmäni, sillä en enää jaksanut pitää niitä auki. Rukoilin mielessäni esi-isiä ja pyysin heitä auttamaan minua. Lähettämään minulle voimaa. Roikuin velttona Malakin käsivarsilla ja kuulin, kuinka Makita juoksi luoksemme.
”Mitä tämä on?” hän kysyi.
”Mayan haava on tulehtunut. Hän on tulikuuma”, Malaki kertoi. ”Haava mätii ja– hitto, sinun on autettava häntä, veli!”
Tunsin, kuinka Makita nosti voimattoman vartaloni syliinsä ja lähti juoksemaan, huutaen olkansa yli Malakille, että tämän pitäisi hakea taljoja mukaan. Makasin velttona ja voimattomana Malakin veljen sylissä.
”Minne viet hänet?” kuulin Malakin kysyvän jonkin ajan päästä. Hän kuulosti hengästyneeltä, ilmeisesti hän juoksi veljensä perässä.
”Ensimmäiseen rinkiin, Hengen rinkiin”, Makita vastasi. ”Siellä hän on lähempänä Henkeä.”
”Mutta päällikkö kielsi meitä astumasta ensimmäiseen rinkiin!” Malakin ääni oli epätoivoinen. Halusin hymyillä ja lohduttaa häntä, mutta en kyennyt.
”Hän sallii sen nyt”, Makita vastasi. ”Tai Maya kuolee.”
Malaki ei vastannut siihen enää mitään ja korvani täyttyivät vain heidän juoksuaskelistaan, huohottavasta hengityksestä ja lintujen laulusta jossain kaukana. Makitan sanat soivat korvissani.
Tunsin syvällä sisälläni milloin lähestyimme Hengen rinkiä, heimomme alueen keskustaa, ja avasin vaivoin silmäni. Näin, kuinka Malaki laski sylissään olevat taljat maahan. Olimme keskiringissä. Liekki, jonka ympärille kokoonnuimme iltarituaalien aikaan oli sammuksissa. Paikka näytti oudolta ilman kaikkia heimolaisia istumassa suuren liekin ympärillä.
Makita laski minut varovasti taljalle ja suljin silmäni uudestaan. Kuulin, kuinka Makita alkoi puhumaan veljelleen.
”Malaki, mene joutuin ja tuo tarvikkeet tänne, jotta voimme rakentaa tiipin Mayan ympärille”, hän sanoi. Kuulin Malakin juoksevan pois maa tömisten. Halusin huutaa hänen peräänsä, käskeä häntä jäämään, pysymään kanssani.
Tunsin, kuinka Makita polvistui viereeni.
”Maya, kuuletko minua?” hän kysyi.
Nyökkäsin.
”Mitä tämä on?” Caetaron, meidän päällikkömme ääni rikkoi lintujen aamulaulun ja kuulin hänen tömähtelevien askeleidensa lähestyvän. Minä tunsin hänen askeleidensa lähestyvän. ”Mitä sinä, Vaeltaja, teet keskiringissä? Häivy!”
Tunsin, kuinka Makita nousi seisomaan, ja hetken ajan pelkäsin, että hän lähtisi, mutta sitten hän sanoi: ”Maya on loukkaantunut. Hän tarvitsee hoitoa. Kiireellisesti.”
”Se ei oikeuta sinua tänne!” Caetaro mylvi ja hänen askeleensa pysähtyivät. ”Minä kielsin teitä, minä kielsin teitä astumasta keskirinkiin! Teidänlaisillanne ei ole mitään asiaa tähän rinkiin! Pitäisi karkottaa teidät tästä hyvästä!”
”Minä olen shamaani, niin kuin te minua kutsuisitte, jos olisin osa heimoanne”, Makita sanoi viileästi. Hänen äänensä oli rauhallinen ja matala. Hän ei tuntunut olevan millänsäkkään siitä, että Caetaro oli kutsunut hänen Vaeltaja perhettään ’teidänlaisiksi’, hyvin halveksuvalla äänellä. Makita oli rauhallisuuden ruumiillistuma ja hän sai Caetaron hiljaiseksi, koska hetkeen ei kuulunut inahdustakaan, ja se ei ollut helppoa.
Vähän niin kuin silloin, kun isä oli keskeyttänyt minun ja äitini kytevän riidan tiipillä, odotin jälleen jännittyneenä, mitä Caetaro sanoisi. Häätäisikö hän minut ja Makitan pois? Vai vain Makitan? Mutta Makitan lähtö tarkoittaisi minun tilani pahenemista, eikä Caetaro voinut antaa sen tapahtua. Eihän? En ainakaan uskonut, että hän inhoaisi minua niin paljon, että antaisi minun kuolla. Toisaalta, minä olin tapellut hänen tyttärensä kanssa useammin kuin kerran, ja Nakota oli varmasti kertonut yhtä sun toista minusta äidilleen ja isälleen. Mutta Caetaro oli päällikkömme. Hänen kuului suojella meitä, auttaa meitä. Ei hän antaisi minun kuolla oman ylpeytensä takia. Eihän?
”Kuinka paha tilanne on?” Caetaro viimein kysyi. ”Onko hän Kotkan Nuolen tytär?”
”Olen minä”, sanoin, silmät yhä kiinni ja ääni tuskin kuiskausta kuuluvammin.
”Tilanne on paha”, Makita vastasi puolestaan. ”Antakaa minun auttaa häntä.”
Seurasi pitkä hiljaisuus, jota kuuntelin tarkoin jälleen kerran. En uskaltanut avata silmiäni, ei sillä, että olisin välttämättä niin jaksanut tehdäkään, vaikka olisinkin uskaltanut.
”Hyvä on”, Caetaro sanoi, ja tunsin puristavan otteen sydämeni ympärillä hellittävän. ”Paranna hänet, jos kerran olet se, miksi itseäsi väität.” Seurasi tauko. ”Mutta jos hän kuolee, sinä ja muut Vaeltajat olette karkoitettu.”
Värähdin tahtomattakin ja lähetin rukouksen esi-isille. Älkää antako minun kuolla.