”Maya, herää.”
Räpyttelin silmiäni ja tuijotin pimeässä tiipissä mitään näkemättä ympärilleni. Sitten silmäni tottuivat pimeyteen ja näin äitini, isäni, Amy Jo’n ja Pocatan tummat hahmot ympärilläni.
”Mitä?” kysyin. ”Miksi ihmeessä te herätitte minut? Nyt on yö.”
”Täysikuu on korkeimmillaan”, Pocata sanoi hiljaisella äänellä. ”On täydenkuun puhdistautumisrituaalin aika.”
Läpsäytin otsaani. Olin ihan täysin unohtanut. Enkä minä ollut tarkoituksella nukahtanut. Olin vain vetäytynyt omiin oloihini minun ja Pocatan taljalle, kuunnellut ääniä ympärilläni ja seuraava asia mitä tiesin, oli Pocatan ääni hänen käskiessään minua heräämään viisivuotiaan auktoriteetilla.
Nousin istumaan ja levitin käteni ja haukottelin.
”Joko se on alkamassa?” kysyin.
”Hetkenä minä hyvänsä”, äitini sanoi. ”Avaa hiuksesi, kaikki muut ovat jo valmiita.”
Tottelin äitiäni mukisematta, avasin hiukseni ja nousin sitten seisomaan. Seurasin heitä ulos tiipistä ja tunsin, kuinka Pocata otti minua kädestä kiinni.
”Juostaanko kilpaa joelle?” Pocata kysyi.
Myönnyin Pocatan ehdotukselle, ja pinkaisimme juoksuun. Ohitimme äitini, isäni sekä Amy Jo’n ja juoksimme kilpaa joelle, jonka varteen heimolaiset olivat jo kerääntyneet tiiviiseen riviin. Annoin Pocatan voittaa ja hän hyppi iloisesti paikallaan, heilutellen käsiään ilmassa.
”Minä voitin!” hän iloitsi. ”Olen nopein!”
”Niin totta tosiaan olet”, sanoin ja näin sitten äitini kävelevän paikalle yhdessä isäni ja Amy Jo’n kanssa. Kun he pysähtyivät meidän seuraamme, joukkoomme liittyi myös Kahlika ja Tarato.
Täydenkuun puhdistautumisrituaalin ideana on kokoontua rakkaimpiesi kanssa joen rannalle, puhdistautua pahasta ja pyytää suojelua ja johdatusta esi-isiltä. Kahlika ja Tarato liittyivät aina meidän seuraamme, olimmehan me perhettä, ja tarkoitus oli olla rakkaimpiesi kanssa ja ammentaa heidän läsnäolostaan voimaa ja energiaa.
Juuri sen takia minua ottikin niin paljon päähän, että Pancho oli ehdottanut minun menevän hänen kanssaan puhdistautumisrituaaliin. Se oli naurettavin ajatus minkä se poika oli ikinä ennen saanut.Puhdistautumisrituaalissa ei istuttu kenen tahansa kanssa niin kuin iltarituaalissa, siellä istuttiin rakkaidensa kanssa. Pancho ei sopinut siihen kuvaukseen, ei alkuunsakkaan.
Asettauduimme tiiviin rivin jatkeeksi ja polvistuimme joen penkalle.
”Sinun pitäisi mennä Panchon seuraan”, äiti kuiskasi minulle, ettei häiritsisi muiden rukoilua. ”Hän pitäisi siitä, olen varma.”
En vastannut mitään, vaan suljin silmäni ja esitin rukoilevani. Todellisuudessa hoin itselleni, että en saisi menettää malttiani. Minun piti yrittää käyttäytyä. Äiti ei sanonut enää mitään, ja hetken ajan kuluttua uskalsin avata silmäni. Näin, että kaikki ympärilläni olivat sulkeneet silmänsä ja liikuttivat äänettömästi huuliaan. Katselin heitä, ja tunsin samanlaista epätoivoa, mitä olin tuntenut jo kauan aikaa osallistuessani puhdistautumisrituaaliin: se tuntui turhalta. Syvällä sisimmässäni tiesin, että esi-isät eivät välittäneet puhdistautumisrituaaleistamme tai siitä tehtiinkö se joka täydenkuun aikaan. Ei heitä kiinnostanut. Jos tarvitsin johdatusta, voisin pyytää sitä, rukoilla esi-isiä, pyytää anteeksi pahoja tekojani ja toivoa suojelua pahoilta asioilta. Mutta tarvittiinko siihen rituaalia joka täydenkuun aikaan?
Minä tiesin tekeväni väärin kun ajattelin, että meidän puhdistautumisrituaalimme oli turha, mutta en voinut sille mitään.Eivät esi-isät välitä sellaisista asioista, en uskonut siihen. He välittävät siitä, että me toimimme oikein, ja seuraamme omaa polkuamme luontoa ja kaikkea elävää kunnioittaen. Siihen minä uskoin.
Mutta en aikonut julkistaa koko heimolle kuinka ajattelin. Se olisi suuri virhe. Minua vihattaisiin, kutsuttaisiin petturiksi. Saisin varmaan häpeän merkin otsaani siitä hyvästä, että olin uskaltanut ajatella eri tavalla.
Huomasin heimolaisten ympärilläni avaavan silmiään ja kumartuvan eteenpäin, pesevän kasvonsa ja kätensä kirkkaassa, puhtaassa vedessä ja nousevan sitten yksi kerrallaan ylös ja poistuvan omia aikojaan.
Minä suljin silmäni, lähetin pyynnön esi-isille, että he antaisivat minulle rohkeutta seurata omaa polkuani ja kumarruin sitten eteenpäin, pesin kasvoni kylmällä vedellä ja sitten käteni.
Nousin lähteäkseni, mutta äitini käsi kiskaisi minut takaisin polvilleni. Näin Pocatan toisella puolellani pesevän käsiään.
”Muista, mitä sovimme”, hän sihahti minulle. ”Sinä istut Panchon kanssa iltarituaaleissa vastaisuudessa. Mene kertomaan se hänelle.”
Tuijotin äitiäni. Olihan hän sen jo sanonut aikaisemmin, mutta minä ihan todella olin ajatellut pystyväni luikertelemaan siitä jotenkin, tai että äiti muuttaisi mielensä ja sanoisi, että minun tulisi istua sisarieni kanssa, mutta olin ollut väärässä.
Kuinka tyhmä olinkaan ollut, kun olin kuvitellut jotain muuta. Tietenkään hän ei muuttaisi mieltänsä. Tietenkään en pystyisi luikertelemaan pois tästä tilanteesta.
”Kerron hänelle huomenna”, sanoin, vastustaen äitiäni viimeisillä ylpeyden rippeilläni. Nousin ylös ja käännyin ympäri ennen kuin äitini kerkesi väittämään vastaan ja marssin pois, jättäen Pocatan äitini, isäni ja Amy Jo’n seuraan. Minä kihisin kiukusta ja minusta tuntui, että se ei ihan heti laantuisi.
Kävellessäni seuraavana aamuna ennen auringon nousua metsään, tunsin oloni edelleen ärtyneeksi, mutta myös ahdistuneeksi, niin kuin kaikki olisi patoutunut sisääni enkä tiennyt miten saisin sen kaiken pahan olon ulos.
Sillä hetkellä kun näin Malakin nojaamassa puuhun vähän matkan päässä, jokin naksahti päässäni ja padot sisälläni sortuivat.
”Se on epäreilua!” huusin ja potkaisin lähintä puskaa, saaden kymmenkunta lintua lehahtamaan ilmaan. ”Äitini kieroilun takia joudun nyt sitten mitä ilmeisemmin oikeastiistumaan kaikki iltarituaalit Panchon kanssa!”
Malaki ei sanonut mitään, hän vain katseli sivusta vaitonaisena kuinka minä pelotin meidän saaliimme tiehensä huutamisellani. Ei sillä, että olisin edes hakenut vielä joustani ja nuoliani mukaan.
”Ja siellä täydenkuun puhdistautumisrituaalissakin! Äiti kehtasi ehdottaaminulle, että minun pitäisi mennä Panchon seuraan! Voitko kuvitella? Ihan kuin minä haluaisin viettää aikaa sen ääliön kanssa yhtään enempää kuin on tarpeellista!” räyhäsin ja löin nyrkilläni puuta, saaden rystyseni mustumaan ja vuotamaan verta.
Silloin Malaki liikahti, tarttui minua kädestä ja katsoi minua silmiin.
”Taitaa olla aika rauhoittua”, hän sanoi, ”ennen kuin loukkaat itsesi vielä pahemmin.”
Tuijotin hämmästyneenä Malakia ja vasta silloin sisäistin kivun joka sykki kädessäni. Mitä minä oikein olin mennyt tekemään? Tämä ei ollut ollenkaan kaltaistani. Olin tällaisen yläpuolella. Kuinka tavattoman lapselliseksi minäkin osasin heittäytyä.
Katselin ympärilleni hiljaisessa metsässä, joka kylpi auringon ensi säteissä. Olin taas kerran herännyt aikaisin ja lähtenyt tapaamaan Malakia metsään, ihan niin kuin me olimme sopineet. Mutta sen sijaan, että Malaki olisi opettanut minua metsästämään, hän joutui kuuntelemaan minun hillitöntä vuodatustani eilispäivän tapahtumista. Minun kävi vähän sääliksi häntä ja katsoin nolona häneen.
”Anteeksi”, sanoin. ”En tarkoittanut… tai siis– tämä nyt vain vaivaa mieltäni.”
Malaki hymyili ja päästi irti kädestäni. ”Ei se mitään. Välillä pitää saada avautua mieltä painavista asioista.”
”Se on vain niin epäreilua”, nurisin ja lysähdin maahan istualleni. ”Miksi minut yritetään pakottaa olemaan sellainen mikä en todellakaan ole enkä tahdo olla? En tahdo olla kolmannen ringin tyttö. Pancho ei ole minun sielunkumppanini.”
”Ehkä sinun pitäisi ryhtyä Vaeltajaksi”, Malaki sanoi ja virnisti minulle poikamaisesti istuutuessaan viereeni maahan. ”Saisit elää omien sääntöjesi mukaan.”
”Voisinpa tehdä sen”, sanoin hiljaisella äänellä ja vääntelin ruohon kortta sormissani ja huokaisin. ”Mutta en voi. En voisi jättää Pocataa.”
Malaki kohautti olkapäitään. ”Ota hänet mukaasi.”
Tuijotin Malakia epäuskon vallassa, mutta en voinut olla kuulematta pientä ääntä pääni sisällä joka kuiskasi: Mitä jos tekisin sen? Ravistin päätäni enemmän omille ajatuksilleni kuin Malakille.
”Älä höpsi”, naurahdin. ”Enhän minä mitenkään voi kaapata Pocataa ja lähteä juoksentelemaan ympäri metsiä ja niittyjä. Ei tilanne sentään niin paha ole.”
”Joten aiot istua Panchon kanssa aina iltarituaaleissa?”
”Aion”, sanoin kohottaen leukaani. ”Ainakin jonkin aikaa. Se on parasta minun, ja Pocatan, kannalta. Se pitää äidin tyytyväisenä.” Katsahdin Malakiin, joka tuijotti minua ilmeettömänä. ”Mutta hänen sielunkumppaninsa minä en tule ikinä olemaan.”
Malaki avasi suunsa vastatakseen, mutta juuri silloin kuului rasahdus ja Nakota ilmestyi eteemme. Minulla ei ollut hajuakaan, että Nakota osasi liikkua niin äänettömästi metsässä, tosin hänen kokoiseltaan pieneltä ihmiseltä se ei varmaan ollut temppu eikä mikään.
Jännityin nähdessäni Nakotan ilkeät kasvot ja tunsin, kuinka Malaki meinasi nousta seisomaan, muutti sitten mielensä ja jäi istumaan viereeni.
”Ajattelinkin, että se oli sinun äänesi”, Nakota sanoi viimein minulle viileästi.
”Mitä haluat, toisen ringin peikko?” kysyin mitä suloisimmalla äänelläni.
Nakota viittelöi Malakin suuntaan. ”Jätä meidät kahden, Vaeltaja-poika.”
Malaki vilkaisi minua ja kun pienen epäröinnin jälkeen nyökkäsin hänelle, nousimme yhteistuumin ylös ja Malaki lähti sanaa sanomatta kävelemään pois päin. Nakota tuijotti hänen loittonevaa selkäänsä kunnes se katosi näkyvistä ja sitten hän kääntyi minun puoleeni.
”Mitä?” kysyin, aavistaen pahaa.
”Mitä äitisi sanoisi, jos kuulisi, että sinä vietät aikaa metsässä Vaeltaja-pojan kanssa?”
”Ei kuulu sinulle. Mitä sinä edes teet täällä?”
”Etsin sinua, Maya”, Nakota sanoi, lausuen nimeni niin kuin olisi puhunut jostakin iljettävästä taudista.
”Miten osasit etsiä minua täältä?” kysyin.
”Äh, älä luule, etten minä ole huomannut kuinka sinä hiiviskelet metsään”, Nakota tokaisi. ”Ei vaatinut paljoa löytää sinua.”
”Tarkkailetko sinä minua?”
”Minä käskin sinun pysyä erossa Panchosta, enkö käskenytkin?” Nakota sanoi vihaisesti. ”Ja mitä sinä teet? Istut hänen kanssaan iltarituaalissa!” Avasin suuni ärähtääkseni hänelle, mutta Nakota nosti kätensä ilmaan ja jatkoi: ”Ja mitä minä kuulenkaan, kun kävelen metsään? Että sinä aiot istua kaikissa iltarituaaleissa hänen kanssaan!”
”Ihan tosi, Nakota”, huokaisin. ”Mitä se sinua kiinnostaa?”
”Pancho on minun sielunkumppanini! Tunnen sen luissani.”
”Aha.”
”Minä varoitin sinua, että jos–”
”Mitä sinä aiot sitten tehdä?” kysyin, keskeyttäen Nakotan röyhkeästi. ”Luuletko oikeasti, että tahdon istua Panchon kanssa? Että tahdon saada hänen huomionsa? E-hei, toisen ringin peikko, ei lähellekkään. Minä haluan pysyä hänestä niin kaukana kuin mahdollista.”
Nakota mulkoili minua. ”Niinhän sinä sanot, mutta silti istut hänen kanssaan.”
”Äitini pakottaa”, vastasin valehtelematta. ”En minä muuten sitä tekisi, mutta–”
”Minulla on ongelma”, Nakota keskeytti puolestaan minut.
”Miten sinun ongelmasi liittyy minuun?” kysyin ja ristin käteni puuskaan.
”Sinun pitää auttaa minua saamaan Panchon huomio”, Nakota pamautti.
Tuijotin Nakotaa suu auki loksahtaneena, ällistyksissäni hänen sanoistaan. Ei kai hän oikeasti tarkoittanut sitä? Ei kai hän oikeasti luullut, että minä auttaisin häntä? Kaiken sen jälkeen mitä hän on minulle tehnyt? Ei ikinä, ei vaikka se olisikin omien etujeni mukaista. Nauroin päin Nakotan naamaa.
”Oletko menettänyt järkesi?” kysyin häneltä. ”Minä en ikimaailmassa ala sinun apuriksesi.”
”Minä kerron äidillesi”, Nakota sanoi epäröimättä. Kohotin kulmakarvojani. ”Sinusta ja Vaeltaja-pojasta.”
”Hänen nimensä on Malaki!”
”Ei kiinnosta. Tiedän, että sinä ja Vaeltaja-poika puuhaatte jotain, mikä ei taatusti miellytä äitiäsi”, Nakota sanoi. ”Minä kerron hänelle värikkään tarinan teistä kahdesta jos sinä et auta minua.”
Kiristelin hampaitani. Mitä vaihtoehtoja minulla enää oli? Se oli Nakotan, päällikön tyttären, sana minun, rasavillin ja epäkunnioittavan tytön, sanaa vastaan. Äiti ei ikinä uskoisi minua jos väittäisin Nakotan valehdelleen.
”Mitä sinä tarkalleen ottaen haluat minun tekevän?” sihahdin hampaideni välistä.
”Kun istut Panchon kanssa, puhut hänelle minusta”, Nakota sanoi. ”Saa hänet tajuamaan, että minä olen sata kertaa parempi hänelle, kuin sinä.”
Kun asiaa ajatteli, se ei itseasiassa ollut yhtään hullumpi idea. Jos saisin sillä tavalla Panchon jättämään minut rauhaan ja siirtymään Nakotan perään, kaikki olisi hyvin. Ainoa asia, mikä esti minua täysin antautumasta suunnitelmalle oli se, että siinä sivussa tulisin auttaneeksi Nakotaa; sitä ainoaa heimolaista, jota oikeasti inhosin.
Mutta oliko minulla vaihtoehtoja? Jos en tekisi, kuten Nakota käskee, se pahansuopa peikko lavertelisi minusta ja Malakista äidilleni, enkä kaivannut enempää ongelmia hänen kanssaan. En nyt, kun olin luvannut yrittää, Pocatan takia.
Ei se silti tuntunut hyvältä, että jouduin Nakotan kiristyksen takia hänen apurikseen.
”Hyvä on”, huokaisin. ”Minä teen sen. Mutta sinä pidät suusi kiinni äitini lähettyvillä!”
”Jos sinä hoidat oman osuutesi, minä en sano halaistua sanaa”, Nakota sanoi ja hymyili omahyväisesti. ”Näetkö? Et ole ollenkaan niin tyhmä kuin miltä näytät.”
”Häivy silmistäni, peikko”, ärähdin lapsellisesti ja lysähdin takaisin maahan istumaan. Nakota siristi silmiään minulle, mutta lähti kuitenkin yllätyksekseni kävelemään pois päin. Malaki käveli häntä vastaan ja Nakota tönäisi häntä olkapäällään mennessään, mutta Malaki ei näyttänyt olevan moksiskaan.
Hän tuli luokseni, istuutui viereeni ja kohensi selässään roikkuvaa jousta ennen kuin puhui.
”Näytät vihaisemmalta kuin aiemmin”, Malaki sanoi.
”Nakota kiristää minua sinulla”, sanoin automaattisesti.
”Ai tuo nälkiintyneen oravan näköinen tyttö?”
Naksautin kieltäni. ”Osuva vertaus, ja kyllä.”
”Mitä hän sanoi?” Malaki kysyi.
”Että jos en auta häntä, hän kielii meistä kahdesta äidilleni.”
”Ai.”
Istuimme hiljaisuudessa ja sitten Malaki naurahti. Käänsin katseeni tyhjyydestä häneen ja kohotin kulmakarvojani.
”Mitä?” kysyin.
”Me menetimme tilaisuutemme harjoitella.” Malaki viittoili taivaalle. ”Aurinko on jo korkealla. Uskon äitisi kaipaavan jo sinua.”
Katsoessani taivaalle, huomasin, että Malaki oli oikeassa. Aurinko oli noussut ja heimolaiset olivat varmasti jo askareissaan.
”Voi paska”, huokaisin. ”Anteeksi.”
”Ei sinun tarvitse pyydellä anteeksi”, Malaki sanoi. ”Kokeillaan huomenna uudestaan.”
”Sopii!”
Nousimme ylös maasta, vilkaisimme toisiimme ja sitten hymyilimme. Harkitsin pienen tovin, että halaisin Malakia, mutta se tuntui sopimattomalta. Emmehän me edes tunteneet niin hyvin vielä.
”Kiitos, kun kuuntelit purkaustani”, sanoin.
Malaki hymyili.
”Ilo oli minun puolellani”, hän sanoi juhlallisesti ja kumarsi. Naurahdin ja heilautin kättäni Malakille, joka hymyili minulle ja sitten lähdin juoksemaan takaisin kylään. Ohitin viidennen ringin ja näin vilaukselta Kahlikan ja Taraton. En pysähtynyt tervehtimään heitä. Juoksin neljänteen rinkiin meidän tiipillemme ja pujahdin sisään.
Tiipi oli tyhjä.
Se yllätti minut. Olin odottanut, että joku olisi paikalla, mutta tiipi ammotti tyhjyyttään. Missä kaikki olivat? Mietin hetken oliko Pocatalle sattunut jotain, mutta pyyhin ajatuksen päästäni nopeasti pois. Hän voi varmasti hyvin. Kyllä joku olisi lähetetty etsimään minua, jos hänelle olisi sattunut jotain.
Istuin tiipimme maahan ja pyörittelin letitettyjä hiuksiani käsissäni. Pohdin, missä kaikki olivat.
Ehkä minun pitäisi mennä etsimään heitä. Nousin sen ajatuksen myötä jaloilleni ja poistuin tiipistä. Lähdin kävelemään kohti kolmatta rinkiä. Pelkäsin törmääväni Panchoon, mutta onneksi ainoa, joka kiinnitti minuun mitään huomiota oli resuinen koira, joka makasi likainen turkki takussa erään tiipin edessä. Se kohotti päätänsä minun astellessa ohitse, heilautti häntäänsä kerran ja painoi sitten päänsä takaisin maahan.
Saavuin kolmannen ringin ja toisen ringin rajalle ja nyt aloin kuulemaan ääntä edestäni. Kurtistin kulmiani ja hölkkäsin lähemmäksi. Keskiringistä, ensimmäisestä ringistä, löysin melkein koko heimon kokoontuneena päällikkömme Caetaron ympärille tämän puhuessa.
Hänen äänensä kantautui korviini kun hidastin hölkkäni kävelyksi ja pujottelin ihmisten joukossa lähemmäksi Caetaroa, nähdäkseni paremmin mistä oli kyse.
”...ja koska tämä uusi niitty on kaukana, kokoamme kahdenkymmenen naisen ryhmän, joita neljä miehistämme lähtee saattamaan Kotkan Nuolen johdolla keräilymatkalle.” Caetaro levitti kätensä. ”Lapset jääköön kotiin, aikuiset lähteköön reissuun. Edessä on puolen päivän vaellus niitylle ja puolen päivän vaellus takaisin.”
Tajusin viimein mistä päällikkömme puhui. Hän oli maininnut siitä aikaisemmin, että eräällä retkellä isäni ja muut olivat löytäneet uuden ison niityn täynnä yrttejä ja kasveja. En ollut kuunnellut sen tarkemmin, koska minua eivät yrtit kiinnostaneet tippaakaan. Nyrpistin nenääni inhoten. Yrtit olivat tylsiä ja oli typerää, että naiset laitettiin ne keräämään. Mikseivät miehet voineet opetella kaiken yrteistä ja kerätä niitä itse? Olin unohtanut koko keräilymatkan kun sitä ei oltu heti toteutettu, mutta nyt kuitenkin näytti siltä, että aika keräilymatkalle oli koittanut.
”Jokainen ilmoittakoon, ketkä perheestä lähtevät matkalle”, Caetaro mylvi kovalla äänellä. Hän alkoi huutaa perheiden nimiä, ja perheet puolestaan laittoivat ne naiset astumaan eteenpäin, joiden tulisi osallistua keräilymatkalle. Lähdin hivuttautumaan pois, mutta juuri silloin äitini ilmestyi kuin tyhjästä viereeni, nappasi minua käsivarresta tiukasti kiinni ja sitten Caetaro huusi: ”Tenikon perhe!” Jähmetyin paikalleni ja unohdin kiskoa kättäni vapaaksi äitini rautaisesta otteesta. ”Ketkä perheestänne lähtevät matkalle?”
Äitini kohotti leukansa pystyyn.
”Tyttäreni Kahlika”, hän sanoi, ”ja tyttäreni Maya.”
”Selvä”, Caetaro sanoi ja jatkoi kuulusteluaan. Äitini alkoi raahaamaan minua muiden eteenpäin astuneiden matkalle lähtevien joukkoon.
”Äiti, päästä irti”, sihahdin hiljaa, että en kiinnittäisi huomiota. ”Osaan kävellä itsekin!”
”Näin kuinka yritit livahtaa tiehesi”, äiti jupisi takaisin ja mulkaisi minua vihaisesti. ”En luota sinuun, niinpä minä pidän sinusta kiinni.”
Hän oli oikeassa, olin yrittänyt livahtaa tieheni, mutta mitä se enää hyödyttäisi? Minut oli jo ilmoitettu keräilymatkalle jolle en halunnut lähteä. Joutuisin koko päiväksi matkaan ja minun pitäisi kerätä muiden naisten kanssa yrttejä ja kasveja heimolle. Ehkä marjojakin. En voinut kuvitella yhtään ankeampaa tapaa viettää päiväni enkä nähnyt yhtäkään tapaa, miten päiväni voisi siitä enää pahentua.
Totta kai olin väärässä, sillä pian Nakota liittyi matkalla lähtijöiden joukkoon. Olisihan se pitänyt arvata, että hän lähtisi, kun kerran myös Anako, hänen ystävänsä, lähti myös.Nakotatuijotti minua kiinteästi ja muodosti huulillaan yhden sanan: Pancho. Hän nyökkäsi väkijoukkoon, ja kun siirsin katseeni hänestä sinne, näin Panchon siellä tuijottamassa minua. Kurtistin kulmiani. Eikö hänellä ollut mitään säädyllisyyden tajua? Eikö hän tajunnut kuinka häiritsevää se oli? Ja epäkohteliasta.
Katsahdin uudestaan Nakotaan joka osoitti minua, sitten itseään ja sitten Panchoa. Viesti oli kirkas ja selvä; minun piti mennä puhumaan Nakotasta Pancholle. Huokaisin alistuneesti ja hartiani lysähtivät alas.
Vilkaisin ympärilleni. Äiti jutteli Kahlikan kanssa ja kun siskoni harhautti äitiä, minä livahdin joukosta pois ja kävelin Panchon luokse. Käytin lyhyen matkan itseni kannustamiseen, kertoen itselleni uudestaan ja uudestaan, että pystyn tähän. Kun pysähdyin Panchon eteen, tajusin, että minulla ei ollut hajuakaan mitä minun tulisi sanoa.
Pitäisikö minun mennä suoraan asiaan vai pitäisikö minun olla hienovaraisempi? Yrittää hitaasti luikerrella Panchon mieleen ja istuttaa sinne ajatus Nakotasta? Huokaisin ja päätin antaa asioiden mennä omalla painollaan, sillä en todellakaan ollut hyvä kieroilussa, toisin kuin Nakota.
”Hei, Maya”, Pancho sanoi ja ojensi kätensä koskettaakseen kättäni, mutta väistin automaattisesti hänen kosketuksensa. ”Olen iloinen, että tulit.”
”Joo”, sanoin viisaasti ja yskäisin sitten. ”Minulla on sinulle asiaa.”
”Okei”, hän sanoi. ”Mitä asiaa?”
Mietin miten muotoilisin asiani, mutta en kerennyt puusta pitkälle, kun typerä suuni aukesi omia aikojaan ja möläytin: ”Nakota näyttää hyvältä tänään.”
Pancho kohotti kulmakarvojaan. ”Sinä inhoat Nakotaa.”
Heilautin kättäni.
”En minä inhoa häntä”, valehtelin. ”Me olemme vain ystävällismielisiä kilpailijoita.”
Pancho ei uskonut minua, se näkyi hänen kasvoistaan niin kauas kuin mahdollista. Hän tuijotti minua epäuskoisena, huvittunut hymynkare leikkien hänen huulillaan.
”Joka tapauksessa”, kiirehdin sanomaan, ”sillä ei ole väliä, millaiset välit minun ja Nakotan välillä on, pystyn siitä huolimatta huomaamaan milloin hän näyttää hyvältä.”
”Maya Teniko”, Pancho sanoi hitaasti ja selvästi, kallistaen päätänsä toiseen suuntaan ja hymyillen minulle. ”Yritätkö sinä saada minut rakastumaan Nakotaan?”
Mulkoilin Panchoa, mutta sisimmässäni olin yllättynyt; olin selkeästi aliarvioinut Panchon älykkyyden. Hän oli johtanut minua harhaan, antanut ymmärtää, että hän olityhmä. Mutta ei hän ollutkaan. Olin ymmärtänyt hänet aivan täysin väärin. Ehkä hän ei ollutkaan niin harhaanjohdettavissa kuin mitä olin luullut.
”En tietenkään”, sanoin nopeasti. ”Sanoin vain.”
Pancho hymähti. ”Ja oliko se asiasi minulle? Että Nakota näyttää hyvältä?”
”Oli”, sanoin, ja muutin sitten mieleni vilkaistuani ympärilleni ja nähdessäni äitini tuijottamassa minua. ”Ei ollut.”
”Mitä muuta sitten?” Pancho kysyi, ja katsoi minuun odottavasti. Äitini oli siirtynyt lähemmäs, mikä tarkoitti, että hän kuuntelisi minun jokaista sanaani, enkä voinut enää puhua Nakotasta.
”Istun kanssasi iltarituaaleissa”, töksäytin suoraan. Minua suretti, kuinka onnellisen näköiseksi sanomani teki Panchon.
”Oikeasti?” Pancho kysyi, ja ojensi taas kätensä koskettaakseen minua. Väistin hänen kättään ja nyökkäsin.
”Joo”, sanoin ja sitten otin askeleen lähemmäksi ja madalsin ääntäni, ettei äitini kuulisi, ”mutta se ei tarkoita, että olisin sielunkumppanisi.”
Sitten käännyin ja marssin äitini luokse. Hän kohotti minulle kulmakarvojaan.
”Mitä kuiskasit Pancholle?” hän kysyi.
”Se on minun ja hänen välistään”, vastasin viileästi. Äitini siristi minulle silmiään, mutta ennen kuin hän kerkesi sanomaan mitään, päällikkömme ääni kuului taas kaiken melun yli.
”Kotkan Nuolen lisäksi matkaan lähtevät naisia saattamaan Rei, Isibo ja Maor. Miehet! Kerääntykää viidennen ringin rajalle odottamaan. Naiset! Kerätkää ruokaa ja vettä matkalle, ja liittykää sitten miesten seuraan viidenteen rinkiin, niin voitte lähteä matkaan.” Caetaro piti tauon ennen kuin jatkoi. ”Iltarituaali pidetään, kun palaatte.”
Ihmiset alkoivat liikkumaan ja minä jätin äitini siihen vilskeeseen, ja lähdin etsimään siskoani, Kahlikaa.
Toisaalta olin kiitollinen, ettei Pancho lähtenyt tälle keräilyretkelle, mutta en tiennyt, oliko Rei yhtään sen parempi, olihan hän Panchon hyvä ystävä. Ja Rei oli kielinyt minun olinpaikkani Pancholle aikaisemmin. Olin varma, että Pancho käskisi Rein pitää minua silmällä keräilyretkellä. Se olisi niin Panchon tapaista. Mutta minun täytyi vain toivoa, että Rei olisi liian kiireinen tuijottelemaan Anakoa muistaakseen minua.
Kahlika oli joella täyttämässä tyhjiä vesileilejä viidenmuun keräilemään lähtevän naisen kanssa. Kävelin lähemmäksi, ja kun Kahlika huomasi minut, hän alkoi hymyilemään.
”Taidamme saada viettää aikaa nyt yhdessä”, Kahlika totesi ja ojensi minulle sylillisen täytettyjä vesileilejä. ”Mitä siitä sanot, sisko?”
Katsoin Kahlikaan. Rakastin häntä, vaikka hän ei ollutkaan ottanut silloin puoliani, kun Vaeltajat ilmestyivät heimomme keskuuteen ja olin onnistunut samaan väittelyn aikaiseksi äidin kanssa. Rakastin häntä, vaikka hän oli perinteiden orja ja äidin lempitytär. Amy Jo’n ja Pocatan lisäksi. Taisin olla ainoa, joka ei lukeutunut äidin lempityttäriin.
”Emme ole pitkään aikaan viettäneet aikaa yhdessä”, sanoin lopulta. ”Hyvä, että saamme nyt olla yhdessä.”
Kahlika nyökkäsi, katsoi sitten viittämuuta naista, jotka olivat jo täyttäneet vesileilit. He nyökkäsivät ja sitten me lähdimme kulkemaan tiipien lävitse kohti viidennen ringin rajaa missä meitä saattamaan lähtevät miehet jo odottivat hevostensa kanssa. Sidoimme osan vesileileistä roikkumaan vyötäisillemme ja osan ojensimme hevosten selissä oleville miehille, jotka sitoivat leilit vyötäisilleen.
Jouduimme odottamaan, että loput kaksitoista keräilemään lähtevää naista saapuisi ruokien ja korien kanssa. Osan koreista me kannoimme itse selässämme, osa laitettiin roikkumaan hevosten selkään ratsastajien taakse, niin, että korit olivat molemmin puolin hevosen kylkiä. Kun kaikki kaksikymmentä naista olivat koolla, me lähdimme liikkeelle.
Kuljimme yhtenä sekavana laumana eteenpäin, neljän miehen hajaantuessa keskuuteemme tasaisesti, valmiina auttamaan jos tarvitsisimme sitä. Se oli toisaalta urhoollista, mutta se sai minut myös tuntemaan oloni heikoksi. Inhosin sitä tunnetta. Miksi minä muka tarvitsisin apua? Olin nuori ja vahva, osaisin kyllä pitää huolen itsestäni.En tarvinnut miestä suojelemaan minua.
Isäni ratsasti joukon kärjessä, ja kääntyi Kamin selässä katsomaan taakseen ja suoraan minuun sekä Kahlikaan.
Heilautin kättäni isälleni ja hän virnisti, nyökkäsi Kahlikalle ja kääntyi sitten takaisin oikein päin ja keskittyi joukkion johtamiseen. Minä katselin ympärilleni, ja huomasin, että olin ollut oikeassa; Rei ratsasti Anakon lähettyvillä, ja tuijotteli häntä haikeasti, mikä tarkoitti, että hän ei olisi kyttäämässä minun tekemisiäni koko ajan.
Rei oli, paitsi Panchon hyvä ystävä, myös Nakotan toisen ystävän, Anandan, isoveli ja hän olisi ollut ihan mukava poika, jos hän ei olisi vinkaissut joka kerta kun Pancho viheltää. Minun kävi ehkä vähän sääliksi Reitä. Tuntui, kuin pojalla ei olisi yhtään omaa ajatusta, sekä se hänen haikailunsa Anakon perään oli naurettavaa. Anako selvästi tykkäsi Reistä myös, pitäisi olla sokea jottei huomaisi sitä, mutta jostain syystä Rei ja Anako eivät kuitenkaan olleet vieläkään yhdessä.
Ehkä he molemmat olivat tyhmiä. Ajatus sai minut hymyilemään itsekseni, mikä tietysti kiinnitti Kahlikan huomion.
”Mitä sinä hymyilet?”
”Ei se ollut mitään”, vastasin. ”Ajatukseni vain lähtivät harhailemaan.”
Kahlika tyytyi vastaukseeni eikä alkanut penäämään yksityiskohtia, mistä olin todella kiitollinen. En olisi tiennyt miten selittää, että olin hymyillyt, koska olin päätellyt Rein ja Anakon olevan älykkyydeltään vähän hitaita. Se saisi minut kuulostamaan vain kauhealta ihmiseltä, enkä halunnut siskoni ajattelevan pahaa minusta.
”Miten sinulla ja Taratolla menee?” kysyin. Katsoin Kahlikaan ja näin, kuinka hymy levisi hänen naamalleen. Kerkesimme taivaltamaan pari askelta eteenpäin ennen kuin Kahlika viimein vastasi.
”Minä olen raskaana”, hän sanoi.
”Mitä?” älähdin ja sain osakseni katseita. Yskäisin ja kysyin hiljaisemmalla ääneellä, ”Saatteko te vauvan?”
Kahlika nyökkäsi. Hymy levisi kasvoilleni ja hyppäsin Kahlikan kaulaan, kietoen käteni tiukasti siskoni ympärille. Olin onnellinen hänen puolestaan. Hänestä tulisi loistava äiti, tiesin sen. Päästin irti Kahlikasta ja me jatkoimme kävelemistä.
”Kukaan muu ei vielä tiedä, paitsi Tarato”, Kahlika totesi ja vilkaisi vielä litteää mahaansa. ”En ole kerennyt kertomaan äidille tai isälle.”
”Hetulevat ilostumaanuutisista paljon”, sanoin. ”Etenkin äiti.”
”Niin.”
”Kumpi luulet sen olevan?” kysyin.
”En välitä”, Kahlika totesi ja hymyili. ”Kunhan kaikki menee hyvin.”
Nyökkäsi ja kävelimme sitten hiljaisuudessa. Olimme jääneet vähän jälkeen muista minun halatessani Kahlikaa, joten nopeutimme kävelyvauhtiamme. Huomasin jo kaukaa, kuinka Nakota irtautui Anakon seurasta, jäi muista jälkeen ja alkoi kävelemään vierelläni. Sain vain vaivoin pidätettyä huokauksen joka uhkasi karata suustani. Minä kyllä tiesin, millä asialla Nakota oli, eikä minua olisi huvittanut käydä sitä keskustelua Nakotan kanssa juuri nyt.
”Saisimmeko jutella Mayan kanssa kahdestaan?” Nakota sanoi mitä suloisimmalla äänellä. Pahaa aavistamaton Kahlika nyökkäsi ja hölkkäsi muun joukon kiinni. Nakota tarttui minua kädestä ja pakotti minut kävelemään hitaammin. Kiskaisin käteni vapaaksi ja päästin viimein huokauksen ulos.
”No?” Nakota kysyi.
”Mitä?”
”Älä esitä tyhmää”, Nakota tiuskaisi, hänen suloinen äänensä kaukana poissa. ”Mitä sanoit Pancholle? Mistä te juttelitte?”
Minua ärsytti olla velvollinen raportoimaan tekemiseni Nakotalle, mutta ei minulla tainnut olla muita vaihtoehtoja, joten hieraisin silmiäni ja kohautin harteitani.
”Minä kehuin sinua hänelle.”
”Ja?”
”Ja hän näki suoraan lävitseni”, myönsin vastahakoisesti. ”Hän arvasi mitä yritän.”
”Eli sinä mokasit jotenkin”, Nakota päätteli.
”Kieroilu ei kuulu meidän kaikkien tapoihin”, kivahdin hänelle takaisin. ”En ymmärrä, miksi sinä luulet minun voivan saada Pancho rakastumaan sinuun.”
”Se on yksinkertaista”, Nakota sanoi ikään kuin se olisi itsestäänselvää ja minä olin vain tyhmä. ”Sinun pitää saada Pancho inhoamaan itseäsi.”
”Pancho on vakuuttunut, että olen hänen sielunkumppaninsa”, ärähdin. ”Häntä on vaikea saada vihaamaan minua. Miten minä muka sen teen?”
”En minä tiedä”, Nakota kivahti ja mulkaisi minua. ”Tee se, tai äitisi saa tietää sinusta ja Vaeltaja-pojasta.”
Ja sitten hän juoksi joukon kiinni ja jätti minut yksin. Minä kihisin kiukusta. En ollut tehnyt mitään väärää Malakin kanssa. Tai varmasti olin, jos äidiltä kysyttäisiin. Kautta esi-isien, minä olin syvällä pulassa Nakotan, Malakin ja Panchon kanssa, enkä tiennyt miten pääsisin ulos tilanteestani.
Saavuimme niitylle, kun aurinko oli jo korkealla taivaalla. Meidän oli täytynyt pitää muutama tauko matkan aikana, että kerääjät saivat juoda ja syödä. Ilman taukoja emme olisi jaksaneet, mutta ne myös hidastivat meitä.
Isäni pysäytti hevosensa niityn reunaan ja katsoi meitä muita.
”Tämä on se niitty”, hän julisti. ”Kerätkää kaikki tarpeellinen, joutuin. Meidän pitää päästä takaisin kotiin ennen kuin on liian pimeää. Hajaantukaa viiden hengen ryhmissä, ja poimikaa kaikki hyödyllinen. Lähdemme, kun korit ovat täynnä.”
Naiset jakaantuivat neljään viiden hengen ryhmään, ja sitten me aloimme tuumasta toimeen. Minä olin hyvä yrteissä ja muussa sellaisessa. Muistini oli hyvä, ja pystyin vaivatta tunnistamaan kaikki käyttökelpoiset yrtit, kasvit ja marjat. Äitini oli opettanut ne minulle jo pienestä pitäen ja ne olivat syöpyneet päähäni, halusin minä sitä tai en. Joten minä keräilin ja keräilin, kannoin marjoja, yrttejä sun muuta koreihin ja palasin keräämään. Se oli tappavan tylsää, mutta minä tiesin, että se oli tärkeää. Me tarvitsimme niityn antimia, mutta siitä huolimatta en voinut olla tuntematta kateuden pistosta niitä kohtaan, joiden ei tarvinnut keräillä. Niitä kohtaan, jotka saivat metsästää. Miehiä kohtaan.
”Korit ovat täynnä!” isäni ilmoitti kovaan ääneen. ”Kerääntykää tänne!”
Huokaisin helpotuksesta ja hartiani lysähtivät alas. Sain paheksuvia katseita ympärilläni olevilta keräilijöiltä, mutta se ei haitannut eikä yllättänyt minua millään tavalla. Olinhan minä suuressa epäsuosiossa heimolaisten keskuudessa. Olin se rasavilli ja epäkunnioittava tyttö.
Kävelin Kahlikan kanssa isäni luokse ja liityimme hänen ja Kamin ympärille kerääntyneeseen joukkoon. Hetken päästä kaikki olivat koolla, ja isäni piti pienen puheen hyvin tehdystä työstä ja sitten me lähdimme tarpomaan takaisin.
Matka taittui nyt hitaammin, mutta minä en oikeastaan välittänyt. Miksi olisinkaan? Iltarituaali pidettäisiin vasta kun me saavumme takaisin, mikä tarkoitti sitä, että joutuisin istumaan Panchon kanssa joka tapauksessa.
”Mitä mietit? Näytät nyrpeältä.”
Käänsin katseeni maasta Kahlikaan, ja pohdin, voisinko avautua siskolleni. Eihän hän olisi kuin Amy Jo? Eihän hän kantelisi kaikkea kuulemaansa äidillemme? Tajusin ajatusteni naurettavuuden, ei Kahlika tekisi minulle niin.
”Äiti pakottaa minut istumaan Panchon seurassa kaikki iltarituaalit”, sanoin lopulta ääneen ja tuhahdin. ”Hän on vakaasti päättänyt, että tulevaisuuteni on Panchon kanssa.”
Kahlika oli kauan aikaa hiljaa, ennen kuin hän puhui.
”Oletko varma, ettei se voisi olla?” hän kysyi.
Katsoin närkästyneenä siskoani. ”Olen!”
”Okei. Kunhan varmistin”, siskoni totesi rauhallisesti. ”Äiti vain ajattelee sinun parastasi, tiedäthän?”
Huokaisin ja hieraisin silmiäni. ”Ei ajattele. Hän ajattelee omaa parastaan.”
”Älä puhu noin”, Kahlika sanoi ja kurtisti kulmiaan. ”Äiti rakastaa sinua.”
En vastannut mitään, koska mitä olisin voinut vastata? En selvästikään voinut kertoa Kahlikalle, mitä oikeasti ajattelin; että äiti ei rakastanut minua. Ehkä hän joskus oli, mutta ei enää, en uskonut siihen.
Kävelimme hiljaisuuden vallitessa eteenpäin ja minä mietin elämäntilannettani. Nakota kiristi minua ja Pancho yritti vokotella minua. Äiti ei rakastanut minua, isä ei uskaltanut vastustaa äitiä, ja Amy Jo ajatteli pahan hengen asuvan sisälläni. Malaki ja Pocata olivat ainoat hyvät asiat elämässäni. En antaisi kenenkään viedä heitä minulta.
Saavuimme pimeän jo laskeutuessa ympärillemme takaisin kotiin. Kerätyt marjat, yrtit ja kasvit jaettiin naisten kesken, ja kun minä ja Kahlika olimme saaneet omamme, me erkanimme. Minä suuntasin neljänteen rinkiin, ja jätettyäni kantamukseni tiipillemme, lähdin suunnistamaan kohti ensimmäistä rinkiä. Tiesin, että joutuisin seuraavana päivänä kulkemaan ympäri neljättä rinkiä ja jakamaan yrttejä ja marjoja sekä kasveja muille heimolaisille, enkä odottanut sitä innolla.
Vielä vähemmän odotin edessä olevaa iltarituaalia. Saapuessani ensimmäiseen rinkiin, kerkesin hädin tuskin ottamaan askeltakaan, kun äitini ilmestyi viereeni kuin tyhjästä. Hänen seurassaan olivat Pocata ja Amy Jo. Pocata hymyili minulle, mutta Amy Jo virnuili minulle, ja aavistin heti pahaa.
”Pancho odottaa sinua”, äiti sanoi. ”Mene joutuin. Hän on lähellä tulta.”
Vilkaisin Pocataa ja vedin syvään henkeä. ”Hyvä on.”
Erkanin äidistä ja lähdin kävelemään hänen osoittamaansa suuntaan. Näin Panchon, mutta hän ei vielä ollut huomannut minua. Hetken aikaa harkitsin vain juoksevani pois ensimmäisestä ringistä. Juoksevani suoraan metsään, mutta en voinut tehdä sitä. Mitä se olisi hyödyttänyt? Olisin saanut vain riidan aikaiseksi.
”Maya!”
Tunnistin Nakotan äänen jo ennen kuin käännyin ympäri katsomaan häntä.
”Miksi en ole yllättynyt, että se olet sinä?” kysyin, mutta en oikeastaan odottanut vastausta, mikä oli hyvä, koska en saanut sellaista.
”Muista mitä sanoin”, Nakota kivahti hiljaa.
Minua alkoi tosissaan ärsyttämään Nakota. En jaksanut olla hänen kiristettävänään, sen täytyi loppua.
”Tiedätkö mitä, toisen ringin peikko?” minä sanoin niin hiljaa, että vain Nakota kuuli. ”Minä olen saanut tarpeeksi kiristyksestäsi. Luuletko sinä, että minä haluan Panchon huomiota? Ei, en halua. Ja minä olen yrittänyt sanoa hänelle sen. Joten mene, kerro äidilleni, että minä ja Malaki vietämme aikaa yhdessä. En välitä. Se ei muuta tilannetta sinun eduksesi yhtään. Se itseasiassa saa äitini työntämään minua lähemmäksi Panchoa. Ja nyt, suo anteeksi, mutta iltarituaali alkaa.”
Käännyin ympäri ja marssin pois ällistyneen Nakotan luota. Romahdin istumaan Panchon viereen ja olin kuin en huomaisikaan, kun hän hymyili minulle.
”Hiuksesi ovat kiinni”, Pancho kuiskasi minulle. Olin unohtanut. Kohotin nopeasti käteni avatakseni palmikkoni, mutta Pancho kosketti kättäni. ”Anna minä.”
”Saan sen kyllä itsekin”, sanoin, mutta Pancho ei kuunnellut, vaan alkoi avaamaan palmikkoani. Annoin hänen tehdä sen, vaikka ehkä ei olisi pitänyt. Kun Pancho sai hiukseni auki, oli vesikulho jo laitettu kiertämään. Pancho otti sen vastaan, kastoi sinne kielensä ja ojensi sitten kulhon minulle. Varoin koskemasta Panchon sormiin ottaessani kulhon vastaan. Kastaessani kieleni sinne, mieleeni pulpahti Malaki.
Mitähän hän teki parhaillaan? Oliko Vaeltajilla omia rituaaleja? Minun täytyisi kysyä häneltä.
Ojensin kulhon eteenpäin ja nojasin käsiäni jalkoihini. Kun kulho oli kiertänyt kaikki läpi, lauloimme kiitoslaulun esi-isille, jonka jälkeen tuttuun tapaan kylän vanhin lauloi kiitoslaulun Hengelle ja jumalille shamaanin sijaan. Olimme olleet jo kauan ilman shamaania, ja se huolestutti minua. Mitä jos meillä ei olisi shamaania, kun siskoni on aika synnyttää?
”Rakkaat heimolaiset", Caetaro aloitti. "Jälleen yksi päivä on takanamme, jälleen olemme yhtä auringon nousua ja laskua viisaampia."
Taas sitä mennään, ajattelin. Päällikön tuttu aloittamistapa jäi kaikumaan korviini, ja en kuullut puoliakaan hänen puheestaan päivän tapahtumista. Vilkaisin vieressäni istuvaa naista. Hän oli Ruu, ja hän oli raskaana. Hänen mahansa oli valtava. Ruulla oli jo ennestään yksi lapsi. Hän asui neljännessä ringissä yhdessä sielunkumppaninsa Maorin kanssa, joka oli ollut tänään keräilyretkellä mukana, sekä heidän pienen pojan kanssa. Heidän tiipinsä oli lähellä meidän tiipiämme, ja Ruu oli kuullut monen monta kertaa kuinka minä ja äiti olimme riidelleet.
Hän ei katsonut minuun, hän vain tuijotti eteensä ja silitteli mahaansa. Ruu ei pitänyt minusta, vaikka olin ollut leikkimässä hänen poikansa kanssa yhdessä Pocatan ja Amy Jo’n kanssa. Se ei kuitenkaan haitannut minua, olin jo kauan aikaa sitten hyväksynyt, että kaikki eivät pitäneet minusta.
Kun Caetaron puhe viimein päättyi, ruokakulhot lähtivät kiertämään. Kun kaikilla oli kulho, aloimme syömään. Pancho kosketti käsivarttani.
”Miten keräilyretki meni?”
”Hyvin”, vastasin.
”Enkö saa yksityiskohtia?” Pancho kysyi ja hymyili minulle.
Ravistin päätäni. ”Et.”
Pancho huokaisi, laski kulhonsa alas ja kääntyi minuun päin, katsoen minua silmiin.
”Maya”, hän sanoi. ”Miksi et anna meille mahdollisuutta? Miksi olet niin kovin meitä vastaan?”
”Ei ole mitään meitä”, sanoin takaisin, yrittäen pitää ääneni hillittynä. ”Miksi sinä et voi riiata Nakotaa? Hän pitää sinusta.”
”Koska minä haluan sinut.”
”Aina ei saa mitä haluaa”, töksäytin, nousin ylös ja tyrkkäsin puoli tyhjän kulhoni Panchon käsiin. ”Sinun on aika oppia se.”
Lähdin pois ja näin matkalla, että Nakota istui äitini vieressä. Selkäpiitäni karmi. Olin varma, että saisin huutia, kunhan äitini palaisi tiipillemme. Olin varma, että Nakota oli kertonut jotain valheita minusta ja Malakista äidilleni. Se ärsytti minua. Miksi en saisi olla kaveri Vaeltajan kanssa? Mitä pahaa siinä muka oli?
Marssin pimeydessä kohti tiipiämme, kiersin sen taakse ja lähestyin aitauksessa seisovaa Kamia.
”Hei, tyttö”, mutisin. ”Oletko ihan väsynyt?”
Tamma hörähti ja heilautteli päätään. Hymähdin. ”Niin minäkin.”
Silittelin tamman kaulaa ja katselin tähtitaivaalle. Tähdet tuikkivat kirkkaasti, ja näkyivät selkeästi. Pilviä ei ollut ja yö oli lämmin. Kami hörähti, ja sitten kuulin äänen takaani.
”Moi, Maya.”
Käännyin katsomaan Malakia. En tiennyt olisiko minun pitänyt olla järkyttynyt, huolestunut vai onnellinen, että hän seisoi siinä edessäni. Järkyttynyt, koska hän oli jotenkin löytänyt minut. Huolestunut, koska äitini saattaisi nähdä Malakin ja sitten olisin pulassa. Onnellinen, koska minä todella pidin Malakin seurasta, ja olin iloinen, että hänkin vaikutti pitävän minun seurastani.
”Miten löysit minut?” kysyin ja astuin lähemmäksi Malakia.
”Olin matkalla joelle, kun näin sinut kuun valossa täällä”, hän selitti ja hymyili minulle. ”Tuletko joelle kanssani?”
Nyökkäsin, vaikka tiesin, että minun olisi pitänyt jo palata tiipiimme. Minua varmasti odotettiin. Työnsin ajatukseni mieleni perukoille, sillä en halunnut kuulla mitä Nakota oli sepittänyt äidille, ja lähdin kulkemaan Malakin kanssa joelle. Kuljimme hiljaisuuden vallitessa, kunnes muistin, mitä olin halunnut kysyä Malakilta.
”Onko Vaeltajilla rituaaleja?”
Malaki katsahti minuun. ”Mitä tarkoitat?”
Kohautin harteitani.
”Sellaisia kuin meillä”, sanoin. ”Niin kuin täydenkuun puhdistautumisrituaali tai iltarituaali.”
Malaki pudisti päätänsä ja hymähti. ”Vaeltajat eivät piittaa sellaisista. Ne ovat paikallaan pysyvien heimojen perinteitä. Me uskomme olevamme lähempänä esi-isiä liikkumalla sinne, minne tuuli kuljettaa. Luotamme siihen, että esi-isät johdattavat meitä.”
Nyökkäsin, mutta vasta sitten ymmärsin, mitä Malaki oli sanonut. Pysähdyin ja tartuin häntä kädestä kiinni.
”Koska te jatkatte matkaa? Jatkatte tuulen seuraamista?” kysyin, peläten vastausta. Jos Malaki lähtisi, olisin taas ilman ystävää. Jos hän lähtisi, ei olisi ketään, joka opettaisi minulle metsästystä. Olisin taas yksin, äitini tahdon armoilla.
”En tiedä”, Malaki sanoi, ja tuijotti minua. ”Veljeni, Makita, tapasitte ohimennen metsässä, muistatko?” Nyökkäsin, ja Malaki jatkoi, ”Hän sanoi, että meidän tulisi pysytellä täällä jonkin aikaa. Hänellä on vahva yhteys Henkeen ja esi-isiin. Makitan mukaan meidän on tarkoitettu pysyvän täällä toistaiseksi.”
”Hyvä”, totesin, ja päästin viimein irti Malakin kädestä. Jatkoimme kävelyä. ”Onko Makita shamaani?”
”Jos te sellaiseksi häntä haluatte kutsua”, Malaki totesi. ”Meille hän on vain tietäjä ja parantaja.”
”Te saattaisitte sopeutua paremmin, jos Makita kertoisi taidoistaan päälliköllemme”, sanoin ja pysähdyin joen rannalle. Virtaava vesi kohisi, ja käännyin katsomaan Malakia. ”Meillä ei ole enää shamaania, me tosiaankin tarvitsisimme sellaisen.”
”Ei Makita halua arvostusta teiltä”, Malaki tuhahti. ”Häntä ei kiinnosta, mitä muut ajattelevat. Saimme jäädä tänne vain siksi, että isäni lupasi valmistaa teille aseita ja minun metsästävän teille ruokaa. Jos arvostus on kiinni siitä, onko Makitalla vaadittavat taidot olla shamaani, niin mieluummin me vain jatkamme matkaamme. Makita ei ikinä olisi onnellinen, jos hän joutuisi kangistumaan teidän tapoihinne.”
Olin yllättynyt Malakin äkillisestä purkauksesta sekä hänen vihaisesta äänensävystään. Malaki oli tähän saakka ollut aina hyvin rauhallinen sekä vähäpuheinen. Kun toivuin järkytyksestäni, ravistin päätäni ja huokaisin.
”Anteeksi. En tarkoittanut suututtaa sinua. Minä vain ajattelin mainita.”
Malaki veti syvään henkeä, ja hymyili sitten minulle.
”Kaikki on hyvin”, hän sanoi. ”Minä ylireagoin.”
Käännyimme tuijottamaan virtaavaa vettä, ja vasta sitten mieleeni pulpahti se itsestään selvä kysymys, joka minun olisi pitänyt kysyä heti, kun Malaki pyysi minua mukaansa joelle.
”Mitä me teemme täällä?” kysyin ja kyykistyin, koskettaen vettä käsilläni. Se oli kylmää, mutta ei niin kylmää, etteikö siinä olisi voinut kättään uittaa.
”Tulimme uimaan, tietenkin”, Malaki sanoi. Käännyin katsomaan häntä, hämmennys levinneenä ympäri kasvojani. Halusiko Malaki oikeasti mennä uimaan keskellä yötä? Jokeen, jossa vesi oli kylmää eikä ikinä lakannut virtaamasta?
”Oikeasti?” kysyin.
Malaki nyökkäsi ja veti paitansa pois. Katseeni hakeutui automaattisesti hänen paljaaseen ihoonsa ja sitten se nousi takaisin hänen silmiinsä. Malaki virnisti minulle ja käveli veteen. Hän kastui nopeasti läpikotaisin, sillä hän ei pysähtynyt, vaan jatkoi matkaansa kunnes vesi ylsi häntä puoleen väliin vartaloa.
”No, tuletko sinä?” hän kysyi, selkä minuun päin. Punnitsin vaihtoehtojani. Voisin mennä vaatteet päällä veteen, tai voisin riisua housuni ja olla alushousuillani ja paidalla. Tai voisin juosta karkuun. Mutta ajatellessani sitä vaihtoehtoa, en tuntenut mitään halua juosta. Joten minä kiemurtelin ulos housuistani ja astuin veteen.
Se oli kylmää, ja väristys kulki vartaloni lävitse. Kävelin kuitenkin syvemmälle, kunnes olin Malakin vieressä. Hän vilkaisi minua silmäkulmastaan ja näin pienen hymyn leikkivän hänen huulillaan.
”Sinä tosiaan et ole niin kuin muut heimolaiset”, hän totesi ja pukkasi minua hellästi kyynerpäällään. Korviani ja poskiani kuumotti kylmästä vedestä huolimatta, joten minä vain pukkasin häntä takaisin, hymyilin, ja sitten sukelsin veteen.
Noustessani pinnalle en nähnyt Malakia missään. Katselin ympärilleni, ja kun pyörähdin ympäri, hän ponnahti pinnalle aivan edessäni, pyyhkäisi märät hiuksensa pois kasvoiltaan ja katsoi minuun. Minä en voinut olla hymyilemättä Malakille. Hän näytti komealta kuun valossa, kun hänen ruskettunut märkä ihonsa kimmelsi kuun hopeisessa hohteessa ja silmät tuikkivat.
”Sinä tuijotat”, Malaki totesi, ja kallisti päätänsä.
Käänsin katseeni pois. ”Anteeksi.”
Tunsin Malakin ottavan minua hellästi kiinni leuasta, ja kääntävän kasvojani takaisin häneen päin.
”Ei se minua häiritse”, hän sanoi hiljaa, ja hymyili.
Hän seisoi lähelläni. Niin lähellä, että tunsin hänen ihostaan huokuvan kylmyyden, joka oli jäänyt siihen sukeltamisen jäljiltä. Nostin katseeni hänen silmiinsä ja pyöräytin silmiäni.
”Eipä tietenkään”, mutisin ihan yhtä hiljaa. Malaki naurahti ja tönäisi sitten minua niin, että kaaduin veteen ja upposin pinnan alle. Päästyäni takaisin pinnalle ja pyyhittyä vedet pois silmistäni, näin, että hän oli uimassa minua karkuun.
”Tuota sinä kadut vielä”, lupasin, ja lähdin uimaan Malakin perään.
Räpyttelin silmiäni ja tuijotin pimeässä tiipissä mitään näkemättä ympärilleni. Sitten silmäni tottuivat pimeyteen ja näin äitini, isäni, Amy Jo’n ja Pocatan tummat hahmot ympärilläni.
”Mitä?” kysyin. ”Miksi ihmeessä te herätitte minut? Nyt on yö.”
”Täysikuu on korkeimmillaan”, Pocata sanoi hiljaisella äänellä. ”On täydenkuun puhdistautumisrituaalin aika.”
Läpsäytin otsaani. Olin ihan täysin unohtanut. Enkä minä ollut tarkoituksella nukahtanut. Olin vain vetäytynyt omiin oloihini minun ja Pocatan taljalle, kuunnellut ääniä ympärilläni ja seuraava asia mitä tiesin, oli Pocatan ääni hänen käskiessään minua heräämään viisivuotiaan auktoriteetilla.
Nousin istumaan ja levitin käteni ja haukottelin.
”Joko se on alkamassa?” kysyin.
”Hetkenä minä hyvänsä”, äitini sanoi. ”Avaa hiuksesi, kaikki muut ovat jo valmiita.”
Tottelin äitiäni mukisematta, avasin hiukseni ja nousin sitten seisomaan. Seurasin heitä ulos tiipistä ja tunsin, kuinka Pocata otti minua kädestä kiinni.
”Juostaanko kilpaa joelle?” Pocata kysyi.
Myönnyin Pocatan ehdotukselle, ja pinkaisimme juoksuun. Ohitimme äitini, isäni sekä Amy Jo’n ja juoksimme kilpaa joelle, jonka varteen heimolaiset olivat jo kerääntyneet tiiviiseen riviin. Annoin Pocatan voittaa ja hän hyppi iloisesti paikallaan, heilutellen käsiään ilmassa.
”Minä voitin!” hän iloitsi. ”Olen nopein!”
”Niin totta tosiaan olet”, sanoin ja näin sitten äitini kävelevän paikalle yhdessä isäni ja Amy Jo’n kanssa. Kun he pysähtyivät meidän seuraamme, joukkoomme liittyi myös Kahlika ja Tarato.
Täydenkuun puhdistautumisrituaalin ideana on kokoontua rakkaimpiesi kanssa joen rannalle, puhdistautua pahasta ja pyytää suojelua ja johdatusta esi-isiltä. Kahlika ja Tarato liittyivät aina meidän seuraamme, olimmehan me perhettä, ja tarkoitus oli olla rakkaimpiesi kanssa ja ammentaa heidän läsnäolostaan voimaa ja energiaa.
Juuri sen takia minua ottikin niin paljon päähän, että Pancho oli ehdottanut minun menevän hänen kanssaan puhdistautumisrituaaliin. Se oli naurettavin ajatus minkä se poika oli ikinä ennen saanut.Puhdistautumisrituaalissa ei istuttu kenen tahansa kanssa niin kuin iltarituaalissa, siellä istuttiin rakkaidensa kanssa. Pancho ei sopinut siihen kuvaukseen, ei alkuunsakkaan.
Asettauduimme tiiviin rivin jatkeeksi ja polvistuimme joen penkalle.
”Sinun pitäisi mennä Panchon seuraan”, äiti kuiskasi minulle, ettei häiritsisi muiden rukoilua. ”Hän pitäisi siitä, olen varma.”
En vastannut mitään, vaan suljin silmäni ja esitin rukoilevani. Todellisuudessa hoin itselleni, että en saisi menettää malttiani. Minun piti yrittää käyttäytyä. Äiti ei sanonut enää mitään, ja hetken ajan kuluttua uskalsin avata silmäni. Näin, että kaikki ympärilläni olivat sulkeneet silmänsä ja liikuttivat äänettömästi huuliaan. Katselin heitä, ja tunsin samanlaista epätoivoa, mitä olin tuntenut jo kauan aikaa osallistuessani puhdistautumisrituaaliin: se tuntui turhalta. Syvällä sisimmässäni tiesin, että esi-isät eivät välittäneet puhdistautumisrituaaleistamme tai siitä tehtiinkö se joka täydenkuun aikaan. Ei heitä kiinnostanut. Jos tarvitsin johdatusta, voisin pyytää sitä, rukoilla esi-isiä, pyytää anteeksi pahoja tekojani ja toivoa suojelua pahoilta asioilta. Mutta tarvittiinko siihen rituaalia joka täydenkuun aikaan?
Minä tiesin tekeväni väärin kun ajattelin, että meidän puhdistautumisrituaalimme oli turha, mutta en voinut sille mitään.Eivät esi-isät välitä sellaisista asioista, en uskonut siihen. He välittävät siitä, että me toimimme oikein, ja seuraamme omaa polkuamme luontoa ja kaikkea elävää kunnioittaen. Siihen minä uskoin.
Mutta en aikonut julkistaa koko heimolle kuinka ajattelin. Se olisi suuri virhe. Minua vihattaisiin, kutsuttaisiin petturiksi. Saisin varmaan häpeän merkin otsaani siitä hyvästä, että olin uskaltanut ajatella eri tavalla.
Huomasin heimolaisten ympärilläni avaavan silmiään ja kumartuvan eteenpäin, pesevän kasvonsa ja kätensä kirkkaassa, puhtaassa vedessä ja nousevan sitten yksi kerrallaan ylös ja poistuvan omia aikojaan.
Minä suljin silmäni, lähetin pyynnön esi-isille, että he antaisivat minulle rohkeutta seurata omaa polkuani ja kumarruin sitten eteenpäin, pesin kasvoni kylmällä vedellä ja sitten käteni.
Nousin lähteäkseni, mutta äitini käsi kiskaisi minut takaisin polvilleni. Näin Pocatan toisella puolellani pesevän käsiään.
”Muista, mitä sovimme”, hän sihahti minulle. ”Sinä istut Panchon kanssa iltarituaaleissa vastaisuudessa. Mene kertomaan se hänelle.”
Tuijotin äitiäni. Olihan hän sen jo sanonut aikaisemmin, mutta minä ihan todella olin ajatellut pystyväni luikertelemaan siitä jotenkin, tai että äiti muuttaisi mielensä ja sanoisi, että minun tulisi istua sisarieni kanssa, mutta olin ollut väärässä.
Kuinka tyhmä olinkaan ollut, kun olin kuvitellut jotain muuta. Tietenkään hän ei muuttaisi mieltänsä. Tietenkään en pystyisi luikertelemaan pois tästä tilanteesta.
”Kerron hänelle huomenna”, sanoin, vastustaen äitiäni viimeisillä ylpeyden rippeilläni. Nousin ylös ja käännyin ympäri ennen kuin äitini kerkesi väittämään vastaan ja marssin pois, jättäen Pocatan äitini, isäni ja Amy Jo’n seuraan. Minä kihisin kiukusta ja minusta tuntui, että se ei ihan heti laantuisi.
Kävellessäni seuraavana aamuna ennen auringon nousua metsään, tunsin oloni edelleen ärtyneeksi, mutta myös ahdistuneeksi, niin kuin kaikki olisi patoutunut sisääni enkä tiennyt miten saisin sen kaiken pahan olon ulos.
Sillä hetkellä kun näin Malakin nojaamassa puuhun vähän matkan päässä, jokin naksahti päässäni ja padot sisälläni sortuivat.
”Se on epäreilua!” huusin ja potkaisin lähintä puskaa, saaden kymmenkunta lintua lehahtamaan ilmaan. ”Äitini kieroilun takia joudun nyt sitten mitä ilmeisemmin oikeastiistumaan kaikki iltarituaalit Panchon kanssa!”
Malaki ei sanonut mitään, hän vain katseli sivusta vaitonaisena kuinka minä pelotin meidän saaliimme tiehensä huutamisellani. Ei sillä, että olisin edes hakenut vielä joustani ja nuoliani mukaan.
”Ja siellä täydenkuun puhdistautumisrituaalissakin! Äiti kehtasi ehdottaaminulle, että minun pitäisi mennä Panchon seuraan! Voitko kuvitella? Ihan kuin minä haluaisin viettää aikaa sen ääliön kanssa yhtään enempää kuin on tarpeellista!” räyhäsin ja löin nyrkilläni puuta, saaden rystyseni mustumaan ja vuotamaan verta.
Silloin Malaki liikahti, tarttui minua kädestä ja katsoi minua silmiin.
”Taitaa olla aika rauhoittua”, hän sanoi, ”ennen kuin loukkaat itsesi vielä pahemmin.”
Tuijotin hämmästyneenä Malakia ja vasta silloin sisäistin kivun joka sykki kädessäni. Mitä minä oikein olin mennyt tekemään? Tämä ei ollut ollenkaan kaltaistani. Olin tällaisen yläpuolella. Kuinka tavattoman lapselliseksi minäkin osasin heittäytyä.
Katselin ympärilleni hiljaisessa metsässä, joka kylpi auringon ensi säteissä. Olin taas kerran herännyt aikaisin ja lähtenyt tapaamaan Malakia metsään, ihan niin kuin me olimme sopineet. Mutta sen sijaan, että Malaki olisi opettanut minua metsästämään, hän joutui kuuntelemaan minun hillitöntä vuodatustani eilispäivän tapahtumista. Minun kävi vähän sääliksi häntä ja katsoin nolona häneen.
”Anteeksi”, sanoin. ”En tarkoittanut… tai siis– tämä nyt vain vaivaa mieltäni.”
Malaki hymyili ja päästi irti kädestäni. ”Ei se mitään. Välillä pitää saada avautua mieltä painavista asioista.”
”Se on vain niin epäreilua”, nurisin ja lysähdin maahan istualleni. ”Miksi minut yritetään pakottaa olemaan sellainen mikä en todellakaan ole enkä tahdo olla? En tahdo olla kolmannen ringin tyttö. Pancho ei ole minun sielunkumppanini.”
”Ehkä sinun pitäisi ryhtyä Vaeltajaksi”, Malaki sanoi ja virnisti minulle poikamaisesti istuutuessaan viereeni maahan. ”Saisit elää omien sääntöjesi mukaan.”
”Voisinpa tehdä sen”, sanoin hiljaisella äänellä ja vääntelin ruohon kortta sormissani ja huokaisin. ”Mutta en voi. En voisi jättää Pocataa.”
Malaki kohautti olkapäitään. ”Ota hänet mukaasi.”
Tuijotin Malakia epäuskon vallassa, mutta en voinut olla kuulematta pientä ääntä pääni sisällä joka kuiskasi: Mitä jos tekisin sen? Ravistin päätäni enemmän omille ajatuksilleni kuin Malakille.
”Älä höpsi”, naurahdin. ”Enhän minä mitenkään voi kaapata Pocataa ja lähteä juoksentelemaan ympäri metsiä ja niittyjä. Ei tilanne sentään niin paha ole.”
”Joten aiot istua Panchon kanssa aina iltarituaaleissa?”
”Aion”, sanoin kohottaen leukaani. ”Ainakin jonkin aikaa. Se on parasta minun, ja Pocatan, kannalta. Se pitää äidin tyytyväisenä.” Katsahdin Malakiin, joka tuijotti minua ilmeettömänä. ”Mutta hänen sielunkumppaninsa minä en tule ikinä olemaan.”
Malaki avasi suunsa vastatakseen, mutta juuri silloin kuului rasahdus ja Nakota ilmestyi eteemme. Minulla ei ollut hajuakaan, että Nakota osasi liikkua niin äänettömästi metsässä, tosin hänen kokoiseltaan pieneltä ihmiseltä se ei varmaan ollut temppu eikä mikään.
Jännityin nähdessäni Nakotan ilkeät kasvot ja tunsin, kuinka Malaki meinasi nousta seisomaan, muutti sitten mielensä ja jäi istumaan viereeni.
”Ajattelinkin, että se oli sinun äänesi”, Nakota sanoi viimein minulle viileästi.
”Mitä haluat, toisen ringin peikko?” kysyin mitä suloisimmalla äänelläni.
Nakota viittelöi Malakin suuntaan. ”Jätä meidät kahden, Vaeltaja-poika.”
Malaki vilkaisi minua ja kun pienen epäröinnin jälkeen nyökkäsin hänelle, nousimme yhteistuumin ylös ja Malaki lähti sanaa sanomatta kävelemään pois päin. Nakota tuijotti hänen loittonevaa selkäänsä kunnes se katosi näkyvistä ja sitten hän kääntyi minun puoleeni.
”Mitä?” kysyin, aavistaen pahaa.
”Mitä äitisi sanoisi, jos kuulisi, että sinä vietät aikaa metsässä Vaeltaja-pojan kanssa?”
”Ei kuulu sinulle. Mitä sinä edes teet täällä?”
”Etsin sinua, Maya”, Nakota sanoi, lausuen nimeni niin kuin olisi puhunut jostakin iljettävästä taudista.
”Miten osasit etsiä minua täältä?” kysyin.
”Äh, älä luule, etten minä ole huomannut kuinka sinä hiiviskelet metsään”, Nakota tokaisi. ”Ei vaatinut paljoa löytää sinua.”
”Tarkkailetko sinä minua?”
”Minä käskin sinun pysyä erossa Panchosta, enkö käskenytkin?” Nakota sanoi vihaisesti. ”Ja mitä sinä teet? Istut hänen kanssaan iltarituaalissa!” Avasin suuni ärähtääkseni hänelle, mutta Nakota nosti kätensä ilmaan ja jatkoi: ”Ja mitä minä kuulenkaan, kun kävelen metsään? Että sinä aiot istua kaikissa iltarituaaleissa hänen kanssaan!”
”Ihan tosi, Nakota”, huokaisin. ”Mitä se sinua kiinnostaa?”
”Pancho on minun sielunkumppanini! Tunnen sen luissani.”
”Aha.”
”Minä varoitin sinua, että jos–”
”Mitä sinä aiot sitten tehdä?” kysyin, keskeyttäen Nakotan röyhkeästi. ”Luuletko oikeasti, että tahdon istua Panchon kanssa? Että tahdon saada hänen huomionsa? E-hei, toisen ringin peikko, ei lähellekkään. Minä haluan pysyä hänestä niin kaukana kuin mahdollista.”
Nakota mulkoili minua. ”Niinhän sinä sanot, mutta silti istut hänen kanssaan.”
”Äitini pakottaa”, vastasin valehtelematta. ”En minä muuten sitä tekisi, mutta–”
”Minulla on ongelma”, Nakota keskeytti puolestaan minut.
”Miten sinun ongelmasi liittyy minuun?” kysyin ja ristin käteni puuskaan.
”Sinun pitää auttaa minua saamaan Panchon huomio”, Nakota pamautti.
Tuijotin Nakotaa suu auki loksahtaneena, ällistyksissäni hänen sanoistaan. Ei kai hän oikeasti tarkoittanut sitä? Ei kai hän oikeasti luullut, että minä auttaisin häntä? Kaiken sen jälkeen mitä hän on minulle tehnyt? Ei ikinä, ei vaikka se olisikin omien etujeni mukaista. Nauroin päin Nakotan naamaa.
”Oletko menettänyt järkesi?” kysyin häneltä. ”Minä en ikimaailmassa ala sinun apuriksesi.”
”Minä kerron äidillesi”, Nakota sanoi epäröimättä. Kohotin kulmakarvojani. ”Sinusta ja Vaeltaja-pojasta.”
”Hänen nimensä on Malaki!”
”Ei kiinnosta. Tiedän, että sinä ja Vaeltaja-poika puuhaatte jotain, mikä ei taatusti miellytä äitiäsi”, Nakota sanoi. ”Minä kerron hänelle värikkään tarinan teistä kahdesta jos sinä et auta minua.”
Kiristelin hampaitani. Mitä vaihtoehtoja minulla enää oli? Se oli Nakotan, päällikön tyttären, sana minun, rasavillin ja epäkunnioittavan tytön, sanaa vastaan. Äiti ei ikinä uskoisi minua jos väittäisin Nakotan valehdelleen.
”Mitä sinä tarkalleen ottaen haluat minun tekevän?” sihahdin hampaideni välistä.
”Kun istut Panchon kanssa, puhut hänelle minusta”, Nakota sanoi. ”Saa hänet tajuamaan, että minä olen sata kertaa parempi hänelle, kuin sinä.”
Kun asiaa ajatteli, se ei itseasiassa ollut yhtään hullumpi idea. Jos saisin sillä tavalla Panchon jättämään minut rauhaan ja siirtymään Nakotan perään, kaikki olisi hyvin. Ainoa asia, mikä esti minua täysin antautumasta suunnitelmalle oli se, että siinä sivussa tulisin auttaneeksi Nakotaa; sitä ainoaa heimolaista, jota oikeasti inhosin.
Mutta oliko minulla vaihtoehtoja? Jos en tekisi, kuten Nakota käskee, se pahansuopa peikko lavertelisi minusta ja Malakista äidilleni, enkä kaivannut enempää ongelmia hänen kanssaan. En nyt, kun olin luvannut yrittää, Pocatan takia.
Ei se silti tuntunut hyvältä, että jouduin Nakotan kiristyksen takia hänen apurikseen.
”Hyvä on”, huokaisin. ”Minä teen sen. Mutta sinä pidät suusi kiinni äitini lähettyvillä!”
”Jos sinä hoidat oman osuutesi, minä en sano halaistua sanaa”, Nakota sanoi ja hymyili omahyväisesti. ”Näetkö? Et ole ollenkaan niin tyhmä kuin miltä näytät.”
”Häivy silmistäni, peikko”, ärähdin lapsellisesti ja lysähdin takaisin maahan istumaan. Nakota siristi silmiään minulle, mutta lähti kuitenkin yllätyksekseni kävelemään pois päin. Malaki käveli häntä vastaan ja Nakota tönäisi häntä olkapäällään mennessään, mutta Malaki ei näyttänyt olevan moksiskaan.
Hän tuli luokseni, istuutui viereeni ja kohensi selässään roikkuvaa jousta ennen kuin puhui.
”Näytät vihaisemmalta kuin aiemmin”, Malaki sanoi.
”Nakota kiristää minua sinulla”, sanoin automaattisesti.
”Ai tuo nälkiintyneen oravan näköinen tyttö?”
Naksautin kieltäni. ”Osuva vertaus, ja kyllä.”
”Mitä hän sanoi?” Malaki kysyi.
”Että jos en auta häntä, hän kielii meistä kahdesta äidilleni.”
”Ai.”
Istuimme hiljaisuudessa ja sitten Malaki naurahti. Käänsin katseeni tyhjyydestä häneen ja kohotin kulmakarvojani.
”Mitä?” kysyin.
”Me menetimme tilaisuutemme harjoitella.” Malaki viittoili taivaalle. ”Aurinko on jo korkealla. Uskon äitisi kaipaavan jo sinua.”
Katsoessani taivaalle, huomasin, että Malaki oli oikeassa. Aurinko oli noussut ja heimolaiset olivat varmasti jo askareissaan.
”Voi paska”, huokaisin. ”Anteeksi.”
”Ei sinun tarvitse pyydellä anteeksi”, Malaki sanoi. ”Kokeillaan huomenna uudestaan.”
”Sopii!”
Nousimme ylös maasta, vilkaisimme toisiimme ja sitten hymyilimme. Harkitsin pienen tovin, että halaisin Malakia, mutta se tuntui sopimattomalta. Emmehän me edes tunteneet niin hyvin vielä.
”Kiitos, kun kuuntelit purkaustani”, sanoin.
Malaki hymyili.
”Ilo oli minun puolellani”, hän sanoi juhlallisesti ja kumarsi. Naurahdin ja heilautin kättäni Malakille, joka hymyili minulle ja sitten lähdin juoksemaan takaisin kylään. Ohitin viidennen ringin ja näin vilaukselta Kahlikan ja Taraton. En pysähtynyt tervehtimään heitä. Juoksin neljänteen rinkiin meidän tiipillemme ja pujahdin sisään.
Tiipi oli tyhjä.
Se yllätti minut. Olin odottanut, että joku olisi paikalla, mutta tiipi ammotti tyhjyyttään. Missä kaikki olivat? Mietin hetken oliko Pocatalle sattunut jotain, mutta pyyhin ajatuksen päästäni nopeasti pois. Hän voi varmasti hyvin. Kyllä joku olisi lähetetty etsimään minua, jos hänelle olisi sattunut jotain.
Istuin tiipimme maahan ja pyörittelin letitettyjä hiuksiani käsissäni. Pohdin, missä kaikki olivat.
Ehkä minun pitäisi mennä etsimään heitä. Nousin sen ajatuksen myötä jaloilleni ja poistuin tiipistä. Lähdin kävelemään kohti kolmatta rinkiä. Pelkäsin törmääväni Panchoon, mutta onneksi ainoa, joka kiinnitti minuun mitään huomiota oli resuinen koira, joka makasi likainen turkki takussa erään tiipin edessä. Se kohotti päätänsä minun astellessa ohitse, heilautti häntäänsä kerran ja painoi sitten päänsä takaisin maahan.
Saavuin kolmannen ringin ja toisen ringin rajalle ja nyt aloin kuulemaan ääntä edestäni. Kurtistin kulmiani ja hölkkäsin lähemmäksi. Keskiringistä, ensimmäisestä ringistä, löysin melkein koko heimon kokoontuneena päällikkömme Caetaron ympärille tämän puhuessa.
Hänen äänensä kantautui korviini kun hidastin hölkkäni kävelyksi ja pujottelin ihmisten joukossa lähemmäksi Caetaroa, nähdäkseni paremmin mistä oli kyse.
”...ja koska tämä uusi niitty on kaukana, kokoamme kahdenkymmenen naisen ryhmän, joita neljä miehistämme lähtee saattamaan Kotkan Nuolen johdolla keräilymatkalle.” Caetaro levitti kätensä. ”Lapset jääköön kotiin, aikuiset lähteköön reissuun. Edessä on puolen päivän vaellus niitylle ja puolen päivän vaellus takaisin.”
Tajusin viimein mistä päällikkömme puhui. Hän oli maininnut siitä aikaisemmin, että eräällä retkellä isäni ja muut olivat löytäneet uuden ison niityn täynnä yrttejä ja kasveja. En ollut kuunnellut sen tarkemmin, koska minua eivät yrtit kiinnostaneet tippaakaan. Nyrpistin nenääni inhoten. Yrtit olivat tylsiä ja oli typerää, että naiset laitettiin ne keräämään. Mikseivät miehet voineet opetella kaiken yrteistä ja kerätä niitä itse? Olin unohtanut koko keräilymatkan kun sitä ei oltu heti toteutettu, mutta nyt kuitenkin näytti siltä, että aika keräilymatkalle oli koittanut.
”Jokainen ilmoittakoon, ketkä perheestä lähtevät matkalle”, Caetaro mylvi kovalla äänellä. Hän alkoi huutaa perheiden nimiä, ja perheet puolestaan laittoivat ne naiset astumaan eteenpäin, joiden tulisi osallistua keräilymatkalle. Lähdin hivuttautumaan pois, mutta juuri silloin äitini ilmestyi kuin tyhjästä viereeni, nappasi minua käsivarresta tiukasti kiinni ja sitten Caetaro huusi: ”Tenikon perhe!” Jähmetyin paikalleni ja unohdin kiskoa kättäni vapaaksi äitini rautaisesta otteesta. ”Ketkä perheestänne lähtevät matkalle?”
Äitini kohotti leukansa pystyyn.
”Tyttäreni Kahlika”, hän sanoi, ”ja tyttäreni Maya.”
”Selvä”, Caetaro sanoi ja jatkoi kuulusteluaan. Äitini alkoi raahaamaan minua muiden eteenpäin astuneiden matkalle lähtevien joukkoon.
”Äiti, päästä irti”, sihahdin hiljaa, että en kiinnittäisi huomiota. ”Osaan kävellä itsekin!”
”Näin kuinka yritit livahtaa tiehesi”, äiti jupisi takaisin ja mulkaisi minua vihaisesti. ”En luota sinuun, niinpä minä pidän sinusta kiinni.”
Hän oli oikeassa, olin yrittänyt livahtaa tieheni, mutta mitä se enää hyödyttäisi? Minut oli jo ilmoitettu keräilymatkalle jolle en halunnut lähteä. Joutuisin koko päiväksi matkaan ja minun pitäisi kerätä muiden naisten kanssa yrttejä ja kasveja heimolle. Ehkä marjojakin. En voinut kuvitella yhtään ankeampaa tapaa viettää päiväni enkä nähnyt yhtäkään tapaa, miten päiväni voisi siitä enää pahentua.
Totta kai olin väärässä, sillä pian Nakota liittyi matkalla lähtijöiden joukkoon. Olisihan se pitänyt arvata, että hän lähtisi, kun kerran myös Anako, hänen ystävänsä, lähti myös.Nakotatuijotti minua kiinteästi ja muodosti huulillaan yhden sanan: Pancho. Hän nyökkäsi väkijoukkoon, ja kun siirsin katseeni hänestä sinne, näin Panchon siellä tuijottamassa minua. Kurtistin kulmiani. Eikö hänellä ollut mitään säädyllisyyden tajua? Eikö hän tajunnut kuinka häiritsevää se oli? Ja epäkohteliasta.
Katsahdin uudestaan Nakotaan joka osoitti minua, sitten itseään ja sitten Panchoa. Viesti oli kirkas ja selvä; minun piti mennä puhumaan Nakotasta Pancholle. Huokaisin alistuneesti ja hartiani lysähtivät alas.
Vilkaisin ympärilleni. Äiti jutteli Kahlikan kanssa ja kun siskoni harhautti äitiä, minä livahdin joukosta pois ja kävelin Panchon luokse. Käytin lyhyen matkan itseni kannustamiseen, kertoen itselleni uudestaan ja uudestaan, että pystyn tähän. Kun pysähdyin Panchon eteen, tajusin, että minulla ei ollut hajuakaan mitä minun tulisi sanoa.
Pitäisikö minun mennä suoraan asiaan vai pitäisikö minun olla hienovaraisempi? Yrittää hitaasti luikerrella Panchon mieleen ja istuttaa sinne ajatus Nakotasta? Huokaisin ja päätin antaa asioiden mennä omalla painollaan, sillä en todellakaan ollut hyvä kieroilussa, toisin kuin Nakota.
”Hei, Maya”, Pancho sanoi ja ojensi kätensä koskettaakseen kättäni, mutta väistin automaattisesti hänen kosketuksensa. ”Olen iloinen, että tulit.”
”Joo”, sanoin viisaasti ja yskäisin sitten. ”Minulla on sinulle asiaa.”
”Okei”, hän sanoi. ”Mitä asiaa?”
Mietin miten muotoilisin asiani, mutta en kerennyt puusta pitkälle, kun typerä suuni aukesi omia aikojaan ja möläytin: ”Nakota näyttää hyvältä tänään.”
Pancho kohotti kulmakarvojaan. ”Sinä inhoat Nakotaa.”
Heilautin kättäni.
”En minä inhoa häntä”, valehtelin. ”Me olemme vain ystävällismielisiä kilpailijoita.”
Pancho ei uskonut minua, se näkyi hänen kasvoistaan niin kauas kuin mahdollista. Hän tuijotti minua epäuskoisena, huvittunut hymynkare leikkien hänen huulillaan.
”Joka tapauksessa”, kiirehdin sanomaan, ”sillä ei ole väliä, millaiset välit minun ja Nakotan välillä on, pystyn siitä huolimatta huomaamaan milloin hän näyttää hyvältä.”
”Maya Teniko”, Pancho sanoi hitaasti ja selvästi, kallistaen päätänsä toiseen suuntaan ja hymyillen minulle. ”Yritätkö sinä saada minut rakastumaan Nakotaan?”
Mulkoilin Panchoa, mutta sisimmässäni olin yllättynyt; olin selkeästi aliarvioinut Panchon älykkyyden. Hän oli johtanut minua harhaan, antanut ymmärtää, että hän olityhmä. Mutta ei hän ollutkaan. Olin ymmärtänyt hänet aivan täysin väärin. Ehkä hän ei ollutkaan niin harhaanjohdettavissa kuin mitä olin luullut.
”En tietenkään”, sanoin nopeasti. ”Sanoin vain.”
Pancho hymähti. ”Ja oliko se asiasi minulle? Että Nakota näyttää hyvältä?”
”Oli”, sanoin, ja muutin sitten mieleni vilkaistuani ympärilleni ja nähdessäni äitini tuijottamassa minua. ”Ei ollut.”
”Mitä muuta sitten?” Pancho kysyi, ja katsoi minuun odottavasti. Äitini oli siirtynyt lähemmäs, mikä tarkoitti, että hän kuuntelisi minun jokaista sanaani, enkä voinut enää puhua Nakotasta.
”Istun kanssasi iltarituaaleissa”, töksäytin suoraan. Minua suretti, kuinka onnellisen näköiseksi sanomani teki Panchon.
”Oikeasti?” Pancho kysyi, ja ojensi taas kätensä koskettaakseen minua. Väistin hänen kättään ja nyökkäsin.
”Joo”, sanoin ja sitten otin askeleen lähemmäksi ja madalsin ääntäni, ettei äitini kuulisi, ”mutta se ei tarkoita, että olisin sielunkumppanisi.”
Sitten käännyin ja marssin äitini luokse. Hän kohotti minulle kulmakarvojaan.
”Mitä kuiskasit Pancholle?” hän kysyi.
”Se on minun ja hänen välistään”, vastasin viileästi. Äitini siristi minulle silmiään, mutta ennen kuin hän kerkesi sanomaan mitään, päällikkömme ääni kuului taas kaiken melun yli.
”Kotkan Nuolen lisäksi matkaan lähtevät naisia saattamaan Rei, Isibo ja Maor. Miehet! Kerääntykää viidennen ringin rajalle odottamaan. Naiset! Kerätkää ruokaa ja vettä matkalle, ja liittykää sitten miesten seuraan viidenteen rinkiin, niin voitte lähteä matkaan.” Caetaro piti tauon ennen kuin jatkoi. ”Iltarituaali pidetään, kun palaatte.”
Ihmiset alkoivat liikkumaan ja minä jätin äitini siihen vilskeeseen, ja lähdin etsimään siskoani, Kahlikaa.
Toisaalta olin kiitollinen, ettei Pancho lähtenyt tälle keräilyretkelle, mutta en tiennyt, oliko Rei yhtään sen parempi, olihan hän Panchon hyvä ystävä. Ja Rei oli kielinyt minun olinpaikkani Pancholle aikaisemmin. Olin varma, että Pancho käskisi Rein pitää minua silmällä keräilyretkellä. Se olisi niin Panchon tapaista. Mutta minun täytyi vain toivoa, että Rei olisi liian kiireinen tuijottelemaan Anakoa muistaakseen minua.
Kahlika oli joella täyttämässä tyhjiä vesileilejä viidenmuun keräilemään lähtevän naisen kanssa. Kävelin lähemmäksi, ja kun Kahlika huomasi minut, hän alkoi hymyilemään.
”Taidamme saada viettää aikaa nyt yhdessä”, Kahlika totesi ja ojensi minulle sylillisen täytettyjä vesileilejä. ”Mitä siitä sanot, sisko?”
Katsoin Kahlikaan. Rakastin häntä, vaikka hän ei ollutkaan ottanut silloin puoliani, kun Vaeltajat ilmestyivät heimomme keskuuteen ja olin onnistunut samaan väittelyn aikaiseksi äidin kanssa. Rakastin häntä, vaikka hän oli perinteiden orja ja äidin lempitytär. Amy Jo’n ja Pocatan lisäksi. Taisin olla ainoa, joka ei lukeutunut äidin lempityttäriin.
”Emme ole pitkään aikaan viettäneet aikaa yhdessä”, sanoin lopulta. ”Hyvä, että saamme nyt olla yhdessä.”
Kahlika nyökkäsi, katsoi sitten viittämuuta naista, jotka olivat jo täyttäneet vesileilit. He nyökkäsivät ja sitten me lähdimme kulkemaan tiipien lävitse kohti viidennen ringin rajaa missä meitä saattamaan lähtevät miehet jo odottivat hevostensa kanssa. Sidoimme osan vesileileistä roikkumaan vyötäisillemme ja osan ojensimme hevosten selissä oleville miehille, jotka sitoivat leilit vyötäisilleen.
Jouduimme odottamaan, että loput kaksitoista keräilemään lähtevää naista saapuisi ruokien ja korien kanssa. Osan koreista me kannoimme itse selässämme, osa laitettiin roikkumaan hevosten selkään ratsastajien taakse, niin, että korit olivat molemmin puolin hevosen kylkiä. Kun kaikki kaksikymmentä naista olivat koolla, me lähdimme liikkeelle.
Kuljimme yhtenä sekavana laumana eteenpäin, neljän miehen hajaantuessa keskuuteemme tasaisesti, valmiina auttamaan jos tarvitsisimme sitä. Se oli toisaalta urhoollista, mutta se sai minut myös tuntemaan oloni heikoksi. Inhosin sitä tunnetta. Miksi minä muka tarvitsisin apua? Olin nuori ja vahva, osaisin kyllä pitää huolen itsestäni.En tarvinnut miestä suojelemaan minua.
Isäni ratsasti joukon kärjessä, ja kääntyi Kamin selässä katsomaan taakseen ja suoraan minuun sekä Kahlikaan.
Heilautin kättäni isälleni ja hän virnisti, nyökkäsi Kahlikalle ja kääntyi sitten takaisin oikein päin ja keskittyi joukkion johtamiseen. Minä katselin ympärilleni, ja huomasin, että olin ollut oikeassa; Rei ratsasti Anakon lähettyvillä, ja tuijotteli häntä haikeasti, mikä tarkoitti, että hän ei olisi kyttäämässä minun tekemisiäni koko ajan.
Rei oli, paitsi Panchon hyvä ystävä, myös Nakotan toisen ystävän, Anandan, isoveli ja hän olisi ollut ihan mukava poika, jos hän ei olisi vinkaissut joka kerta kun Pancho viheltää. Minun kävi ehkä vähän sääliksi Reitä. Tuntui, kuin pojalla ei olisi yhtään omaa ajatusta, sekä se hänen haikailunsa Anakon perään oli naurettavaa. Anako selvästi tykkäsi Reistä myös, pitäisi olla sokea jottei huomaisi sitä, mutta jostain syystä Rei ja Anako eivät kuitenkaan olleet vieläkään yhdessä.
Ehkä he molemmat olivat tyhmiä. Ajatus sai minut hymyilemään itsekseni, mikä tietysti kiinnitti Kahlikan huomion.
”Mitä sinä hymyilet?”
”Ei se ollut mitään”, vastasin. ”Ajatukseni vain lähtivät harhailemaan.”
Kahlika tyytyi vastaukseeni eikä alkanut penäämään yksityiskohtia, mistä olin todella kiitollinen. En olisi tiennyt miten selittää, että olin hymyillyt, koska olin päätellyt Rein ja Anakon olevan älykkyydeltään vähän hitaita. Se saisi minut kuulostamaan vain kauhealta ihmiseltä, enkä halunnut siskoni ajattelevan pahaa minusta.
”Miten sinulla ja Taratolla menee?” kysyin. Katsoin Kahlikaan ja näin, kuinka hymy levisi hänen naamalleen. Kerkesimme taivaltamaan pari askelta eteenpäin ennen kuin Kahlika viimein vastasi.
”Minä olen raskaana”, hän sanoi.
”Mitä?” älähdin ja sain osakseni katseita. Yskäisin ja kysyin hiljaisemmalla ääneellä, ”Saatteko te vauvan?”
Kahlika nyökkäsi. Hymy levisi kasvoilleni ja hyppäsin Kahlikan kaulaan, kietoen käteni tiukasti siskoni ympärille. Olin onnellinen hänen puolestaan. Hänestä tulisi loistava äiti, tiesin sen. Päästin irti Kahlikasta ja me jatkoimme kävelemistä.
”Kukaan muu ei vielä tiedä, paitsi Tarato”, Kahlika totesi ja vilkaisi vielä litteää mahaansa. ”En ole kerennyt kertomaan äidille tai isälle.”
”Hetulevat ilostumaanuutisista paljon”, sanoin. ”Etenkin äiti.”
”Niin.”
”Kumpi luulet sen olevan?” kysyin.
”En välitä”, Kahlika totesi ja hymyili. ”Kunhan kaikki menee hyvin.”
Nyökkäsi ja kävelimme sitten hiljaisuudessa. Olimme jääneet vähän jälkeen muista minun halatessani Kahlikaa, joten nopeutimme kävelyvauhtiamme. Huomasin jo kaukaa, kuinka Nakota irtautui Anakon seurasta, jäi muista jälkeen ja alkoi kävelemään vierelläni. Sain vain vaivoin pidätettyä huokauksen joka uhkasi karata suustani. Minä kyllä tiesin, millä asialla Nakota oli, eikä minua olisi huvittanut käydä sitä keskustelua Nakotan kanssa juuri nyt.
”Saisimmeko jutella Mayan kanssa kahdestaan?” Nakota sanoi mitä suloisimmalla äänellä. Pahaa aavistamaton Kahlika nyökkäsi ja hölkkäsi muun joukon kiinni. Nakota tarttui minua kädestä ja pakotti minut kävelemään hitaammin. Kiskaisin käteni vapaaksi ja päästin viimein huokauksen ulos.
”No?” Nakota kysyi.
”Mitä?”
”Älä esitä tyhmää”, Nakota tiuskaisi, hänen suloinen äänensä kaukana poissa. ”Mitä sanoit Pancholle? Mistä te juttelitte?”
Minua ärsytti olla velvollinen raportoimaan tekemiseni Nakotalle, mutta ei minulla tainnut olla muita vaihtoehtoja, joten hieraisin silmiäni ja kohautin harteitani.
”Minä kehuin sinua hänelle.”
”Ja?”
”Ja hän näki suoraan lävitseni”, myönsin vastahakoisesti. ”Hän arvasi mitä yritän.”
”Eli sinä mokasit jotenkin”, Nakota päätteli.
”Kieroilu ei kuulu meidän kaikkien tapoihin”, kivahdin hänelle takaisin. ”En ymmärrä, miksi sinä luulet minun voivan saada Pancho rakastumaan sinuun.”
”Se on yksinkertaista”, Nakota sanoi ikään kuin se olisi itsestäänselvää ja minä olin vain tyhmä. ”Sinun pitää saada Pancho inhoamaan itseäsi.”
”Pancho on vakuuttunut, että olen hänen sielunkumppaninsa”, ärähdin. ”Häntä on vaikea saada vihaamaan minua. Miten minä muka sen teen?”
”En minä tiedä”, Nakota kivahti ja mulkaisi minua. ”Tee se, tai äitisi saa tietää sinusta ja Vaeltaja-pojasta.”
Ja sitten hän juoksi joukon kiinni ja jätti minut yksin. Minä kihisin kiukusta. En ollut tehnyt mitään väärää Malakin kanssa. Tai varmasti olin, jos äidiltä kysyttäisiin. Kautta esi-isien, minä olin syvällä pulassa Nakotan, Malakin ja Panchon kanssa, enkä tiennyt miten pääsisin ulos tilanteestani.
Saavuimme niitylle, kun aurinko oli jo korkealla taivaalla. Meidän oli täytynyt pitää muutama tauko matkan aikana, että kerääjät saivat juoda ja syödä. Ilman taukoja emme olisi jaksaneet, mutta ne myös hidastivat meitä.
Isäni pysäytti hevosensa niityn reunaan ja katsoi meitä muita.
”Tämä on se niitty”, hän julisti. ”Kerätkää kaikki tarpeellinen, joutuin. Meidän pitää päästä takaisin kotiin ennen kuin on liian pimeää. Hajaantukaa viiden hengen ryhmissä, ja poimikaa kaikki hyödyllinen. Lähdemme, kun korit ovat täynnä.”
Naiset jakaantuivat neljään viiden hengen ryhmään, ja sitten me aloimme tuumasta toimeen. Minä olin hyvä yrteissä ja muussa sellaisessa. Muistini oli hyvä, ja pystyin vaivatta tunnistamaan kaikki käyttökelpoiset yrtit, kasvit ja marjat. Äitini oli opettanut ne minulle jo pienestä pitäen ja ne olivat syöpyneet päähäni, halusin minä sitä tai en. Joten minä keräilin ja keräilin, kannoin marjoja, yrttejä sun muuta koreihin ja palasin keräämään. Se oli tappavan tylsää, mutta minä tiesin, että se oli tärkeää. Me tarvitsimme niityn antimia, mutta siitä huolimatta en voinut olla tuntematta kateuden pistosta niitä kohtaan, joiden ei tarvinnut keräillä. Niitä kohtaan, jotka saivat metsästää. Miehiä kohtaan.
”Korit ovat täynnä!” isäni ilmoitti kovaan ääneen. ”Kerääntykää tänne!”
Huokaisin helpotuksesta ja hartiani lysähtivät alas. Sain paheksuvia katseita ympärilläni olevilta keräilijöiltä, mutta se ei haitannut eikä yllättänyt minua millään tavalla. Olinhan minä suuressa epäsuosiossa heimolaisten keskuudessa. Olin se rasavilli ja epäkunnioittava tyttö.
Kävelin Kahlikan kanssa isäni luokse ja liityimme hänen ja Kamin ympärille kerääntyneeseen joukkoon. Hetken päästä kaikki olivat koolla, ja isäni piti pienen puheen hyvin tehdystä työstä ja sitten me lähdimme tarpomaan takaisin.
Matka taittui nyt hitaammin, mutta minä en oikeastaan välittänyt. Miksi olisinkaan? Iltarituaali pidettäisiin vasta kun me saavumme takaisin, mikä tarkoitti sitä, että joutuisin istumaan Panchon kanssa joka tapauksessa.
”Mitä mietit? Näytät nyrpeältä.”
Käänsin katseeni maasta Kahlikaan, ja pohdin, voisinko avautua siskolleni. Eihän hän olisi kuin Amy Jo? Eihän hän kantelisi kaikkea kuulemaansa äidillemme? Tajusin ajatusteni naurettavuuden, ei Kahlika tekisi minulle niin.
”Äiti pakottaa minut istumaan Panchon seurassa kaikki iltarituaalit”, sanoin lopulta ääneen ja tuhahdin. ”Hän on vakaasti päättänyt, että tulevaisuuteni on Panchon kanssa.”
Kahlika oli kauan aikaa hiljaa, ennen kuin hän puhui.
”Oletko varma, ettei se voisi olla?” hän kysyi.
Katsoin närkästyneenä siskoani. ”Olen!”
”Okei. Kunhan varmistin”, siskoni totesi rauhallisesti. ”Äiti vain ajattelee sinun parastasi, tiedäthän?”
Huokaisin ja hieraisin silmiäni. ”Ei ajattele. Hän ajattelee omaa parastaan.”
”Älä puhu noin”, Kahlika sanoi ja kurtisti kulmiaan. ”Äiti rakastaa sinua.”
En vastannut mitään, koska mitä olisin voinut vastata? En selvästikään voinut kertoa Kahlikalle, mitä oikeasti ajattelin; että äiti ei rakastanut minua. Ehkä hän joskus oli, mutta ei enää, en uskonut siihen.
Kävelimme hiljaisuuden vallitessa eteenpäin ja minä mietin elämäntilannettani. Nakota kiristi minua ja Pancho yritti vokotella minua. Äiti ei rakastanut minua, isä ei uskaltanut vastustaa äitiä, ja Amy Jo ajatteli pahan hengen asuvan sisälläni. Malaki ja Pocata olivat ainoat hyvät asiat elämässäni. En antaisi kenenkään viedä heitä minulta.
Saavuimme pimeän jo laskeutuessa ympärillemme takaisin kotiin. Kerätyt marjat, yrtit ja kasvit jaettiin naisten kesken, ja kun minä ja Kahlika olimme saaneet omamme, me erkanimme. Minä suuntasin neljänteen rinkiin, ja jätettyäni kantamukseni tiipillemme, lähdin suunnistamaan kohti ensimmäistä rinkiä. Tiesin, että joutuisin seuraavana päivänä kulkemaan ympäri neljättä rinkiä ja jakamaan yrttejä ja marjoja sekä kasveja muille heimolaisille, enkä odottanut sitä innolla.
Vielä vähemmän odotin edessä olevaa iltarituaalia. Saapuessani ensimmäiseen rinkiin, kerkesin hädin tuskin ottamaan askeltakaan, kun äitini ilmestyi viereeni kuin tyhjästä. Hänen seurassaan olivat Pocata ja Amy Jo. Pocata hymyili minulle, mutta Amy Jo virnuili minulle, ja aavistin heti pahaa.
”Pancho odottaa sinua”, äiti sanoi. ”Mene joutuin. Hän on lähellä tulta.”
Vilkaisin Pocataa ja vedin syvään henkeä. ”Hyvä on.”
Erkanin äidistä ja lähdin kävelemään hänen osoittamaansa suuntaan. Näin Panchon, mutta hän ei vielä ollut huomannut minua. Hetken aikaa harkitsin vain juoksevani pois ensimmäisestä ringistä. Juoksevani suoraan metsään, mutta en voinut tehdä sitä. Mitä se olisi hyödyttänyt? Olisin saanut vain riidan aikaiseksi.
”Maya!”
Tunnistin Nakotan äänen jo ennen kuin käännyin ympäri katsomaan häntä.
”Miksi en ole yllättynyt, että se olet sinä?” kysyin, mutta en oikeastaan odottanut vastausta, mikä oli hyvä, koska en saanut sellaista.
”Muista mitä sanoin”, Nakota kivahti hiljaa.
Minua alkoi tosissaan ärsyttämään Nakota. En jaksanut olla hänen kiristettävänään, sen täytyi loppua.
”Tiedätkö mitä, toisen ringin peikko?” minä sanoin niin hiljaa, että vain Nakota kuuli. ”Minä olen saanut tarpeeksi kiristyksestäsi. Luuletko sinä, että minä haluan Panchon huomiota? Ei, en halua. Ja minä olen yrittänyt sanoa hänelle sen. Joten mene, kerro äidilleni, että minä ja Malaki vietämme aikaa yhdessä. En välitä. Se ei muuta tilannetta sinun eduksesi yhtään. Se itseasiassa saa äitini työntämään minua lähemmäksi Panchoa. Ja nyt, suo anteeksi, mutta iltarituaali alkaa.”
Käännyin ympäri ja marssin pois ällistyneen Nakotan luota. Romahdin istumaan Panchon viereen ja olin kuin en huomaisikaan, kun hän hymyili minulle.
”Hiuksesi ovat kiinni”, Pancho kuiskasi minulle. Olin unohtanut. Kohotin nopeasti käteni avatakseni palmikkoni, mutta Pancho kosketti kättäni. ”Anna minä.”
”Saan sen kyllä itsekin”, sanoin, mutta Pancho ei kuunnellut, vaan alkoi avaamaan palmikkoani. Annoin hänen tehdä sen, vaikka ehkä ei olisi pitänyt. Kun Pancho sai hiukseni auki, oli vesikulho jo laitettu kiertämään. Pancho otti sen vastaan, kastoi sinne kielensä ja ojensi sitten kulhon minulle. Varoin koskemasta Panchon sormiin ottaessani kulhon vastaan. Kastaessani kieleni sinne, mieleeni pulpahti Malaki.
Mitähän hän teki parhaillaan? Oliko Vaeltajilla omia rituaaleja? Minun täytyisi kysyä häneltä.
Ojensin kulhon eteenpäin ja nojasin käsiäni jalkoihini. Kun kulho oli kiertänyt kaikki läpi, lauloimme kiitoslaulun esi-isille, jonka jälkeen tuttuun tapaan kylän vanhin lauloi kiitoslaulun Hengelle ja jumalille shamaanin sijaan. Olimme olleet jo kauan ilman shamaania, ja se huolestutti minua. Mitä jos meillä ei olisi shamaania, kun siskoni on aika synnyttää?
”Rakkaat heimolaiset", Caetaro aloitti. "Jälleen yksi päivä on takanamme, jälleen olemme yhtä auringon nousua ja laskua viisaampia."
Taas sitä mennään, ajattelin. Päällikön tuttu aloittamistapa jäi kaikumaan korviini, ja en kuullut puoliakaan hänen puheestaan päivän tapahtumista. Vilkaisin vieressäni istuvaa naista. Hän oli Ruu, ja hän oli raskaana. Hänen mahansa oli valtava. Ruulla oli jo ennestään yksi lapsi. Hän asui neljännessä ringissä yhdessä sielunkumppaninsa Maorin kanssa, joka oli ollut tänään keräilyretkellä mukana, sekä heidän pienen pojan kanssa. Heidän tiipinsä oli lähellä meidän tiipiämme, ja Ruu oli kuullut monen monta kertaa kuinka minä ja äiti olimme riidelleet.
Hän ei katsonut minuun, hän vain tuijotti eteensä ja silitteli mahaansa. Ruu ei pitänyt minusta, vaikka olin ollut leikkimässä hänen poikansa kanssa yhdessä Pocatan ja Amy Jo’n kanssa. Se ei kuitenkaan haitannut minua, olin jo kauan aikaa sitten hyväksynyt, että kaikki eivät pitäneet minusta.
Kun Caetaron puhe viimein päättyi, ruokakulhot lähtivät kiertämään. Kun kaikilla oli kulho, aloimme syömään. Pancho kosketti käsivarttani.
”Miten keräilyretki meni?”
”Hyvin”, vastasin.
”Enkö saa yksityiskohtia?” Pancho kysyi ja hymyili minulle.
Ravistin päätäni. ”Et.”
Pancho huokaisi, laski kulhonsa alas ja kääntyi minuun päin, katsoen minua silmiin.
”Maya”, hän sanoi. ”Miksi et anna meille mahdollisuutta? Miksi olet niin kovin meitä vastaan?”
”Ei ole mitään meitä”, sanoin takaisin, yrittäen pitää ääneni hillittynä. ”Miksi sinä et voi riiata Nakotaa? Hän pitää sinusta.”
”Koska minä haluan sinut.”
”Aina ei saa mitä haluaa”, töksäytin, nousin ylös ja tyrkkäsin puoli tyhjän kulhoni Panchon käsiin. ”Sinun on aika oppia se.”
Lähdin pois ja näin matkalla, että Nakota istui äitini vieressä. Selkäpiitäni karmi. Olin varma, että saisin huutia, kunhan äitini palaisi tiipillemme. Olin varma, että Nakota oli kertonut jotain valheita minusta ja Malakista äidilleni. Se ärsytti minua. Miksi en saisi olla kaveri Vaeltajan kanssa? Mitä pahaa siinä muka oli?
Marssin pimeydessä kohti tiipiämme, kiersin sen taakse ja lähestyin aitauksessa seisovaa Kamia.
”Hei, tyttö”, mutisin. ”Oletko ihan väsynyt?”
Tamma hörähti ja heilautteli päätään. Hymähdin. ”Niin minäkin.”
Silittelin tamman kaulaa ja katselin tähtitaivaalle. Tähdet tuikkivat kirkkaasti, ja näkyivät selkeästi. Pilviä ei ollut ja yö oli lämmin. Kami hörähti, ja sitten kuulin äänen takaani.
”Moi, Maya.”
Käännyin katsomaan Malakia. En tiennyt olisiko minun pitänyt olla järkyttynyt, huolestunut vai onnellinen, että hän seisoi siinä edessäni. Järkyttynyt, koska hän oli jotenkin löytänyt minut. Huolestunut, koska äitini saattaisi nähdä Malakin ja sitten olisin pulassa. Onnellinen, koska minä todella pidin Malakin seurasta, ja olin iloinen, että hänkin vaikutti pitävän minun seurastani.
”Miten löysit minut?” kysyin ja astuin lähemmäksi Malakia.
”Olin matkalla joelle, kun näin sinut kuun valossa täällä”, hän selitti ja hymyili minulle. ”Tuletko joelle kanssani?”
Nyökkäsin, vaikka tiesin, että minun olisi pitänyt jo palata tiipiimme. Minua varmasti odotettiin. Työnsin ajatukseni mieleni perukoille, sillä en halunnut kuulla mitä Nakota oli sepittänyt äidille, ja lähdin kulkemaan Malakin kanssa joelle. Kuljimme hiljaisuuden vallitessa, kunnes muistin, mitä olin halunnut kysyä Malakilta.
”Onko Vaeltajilla rituaaleja?”
Malaki katsahti minuun. ”Mitä tarkoitat?”
Kohautin harteitani.
”Sellaisia kuin meillä”, sanoin. ”Niin kuin täydenkuun puhdistautumisrituaali tai iltarituaali.”
Malaki pudisti päätänsä ja hymähti. ”Vaeltajat eivät piittaa sellaisista. Ne ovat paikallaan pysyvien heimojen perinteitä. Me uskomme olevamme lähempänä esi-isiä liikkumalla sinne, minne tuuli kuljettaa. Luotamme siihen, että esi-isät johdattavat meitä.”
Nyökkäsin, mutta vasta sitten ymmärsin, mitä Malaki oli sanonut. Pysähdyin ja tartuin häntä kädestä kiinni.
”Koska te jatkatte matkaa? Jatkatte tuulen seuraamista?” kysyin, peläten vastausta. Jos Malaki lähtisi, olisin taas ilman ystävää. Jos hän lähtisi, ei olisi ketään, joka opettaisi minulle metsästystä. Olisin taas yksin, äitini tahdon armoilla.
”En tiedä”, Malaki sanoi, ja tuijotti minua. ”Veljeni, Makita, tapasitte ohimennen metsässä, muistatko?” Nyökkäsin, ja Malaki jatkoi, ”Hän sanoi, että meidän tulisi pysytellä täällä jonkin aikaa. Hänellä on vahva yhteys Henkeen ja esi-isiin. Makitan mukaan meidän on tarkoitettu pysyvän täällä toistaiseksi.”
”Hyvä”, totesin, ja päästin viimein irti Malakin kädestä. Jatkoimme kävelyä. ”Onko Makita shamaani?”
”Jos te sellaiseksi häntä haluatte kutsua”, Malaki totesi. ”Meille hän on vain tietäjä ja parantaja.”
”Te saattaisitte sopeutua paremmin, jos Makita kertoisi taidoistaan päälliköllemme”, sanoin ja pysähdyin joen rannalle. Virtaava vesi kohisi, ja käännyin katsomaan Malakia. ”Meillä ei ole enää shamaania, me tosiaankin tarvitsisimme sellaisen.”
”Ei Makita halua arvostusta teiltä”, Malaki tuhahti. ”Häntä ei kiinnosta, mitä muut ajattelevat. Saimme jäädä tänne vain siksi, että isäni lupasi valmistaa teille aseita ja minun metsästävän teille ruokaa. Jos arvostus on kiinni siitä, onko Makitalla vaadittavat taidot olla shamaani, niin mieluummin me vain jatkamme matkaamme. Makita ei ikinä olisi onnellinen, jos hän joutuisi kangistumaan teidän tapoihinne.”
Olin yllättynyt Malakin äkillisestä purkauksesta sekä hänen vihaisesta äänensävystään. Malaki oli tähän saakka ollut aina hyvin rauhallinen sekä vähäpuheinen. Kun toivuin järkytyksestäni, ravistin päätäni ja huokaisin.
”Anteeksi. En tarkoittanut suututtaa sinua. Minä vain ajattelin mainita.”
Malaki veti syvään henkeä, ja hymyili sitten minulle.
”Kaikki on hyvin”, hän sanoi. ”Minä ylireagoin.”
Käännyimme tuijottamaan virtaavaa vettä, ja vasta sitten mieleeni pulpahti se itsestään selvä kysymys, joka minun olisi pitänyt kysyä heti, kun Malaki pyysi minua mukaansa joelle.
”Mitä me teemme täällä?” kysyin ja kyykistyin, koskettaen vettä käsilläni. Se oli kylmää, mutta ei niin kylmää, etteikö siinä olisi voinut kättään uittaa.
”Tulimme uimaan, tietenkin”, Malaki sanoi. Käännyin katsomaan häntä, hämmennys levinneenä ympäri kasvojani. Halusiko Malaki oikeasti mennä uimaan keskellä yötä? Jokeen, jossa vesi oli kylmää eikä ikinä lakannut virtaamasta?
”Oikeasti?” kysyin.
Malaki nyökkäsi ja veti paitansa pois. Katseeni hakeutui automaattisesti hänen paljaaseen ihoonsa ja sitten se nousi takaisin hänen silmiinsä. Malaki virnisti minulle ja käveli veteen. Hän kastui nopeasti läpikotaisin, sillä hän ei pysähtynyt, vaan jatkoi matkaansa kunnes vesi ylsi häntä puoleen väliin vartaloa.
”No, tuletko sinä?” hän kysyi, selkä minuun päin. Punnitsin vaihtoehtojani. Voisin mennä vaatteet päällä veteen, tai voisin riisua housuni ja olla alushousuillani ja paidalla. Tai voisin juosta karkuun. Mutta ajatellessani sitä vaihtoehtoa, en tuntenut mitään halua juosta. Joten minä kiemurtelin ulos housuistani ja astuin veteen.
Se oli kylmää, ja väristys kulki vartaloni lävitse. Kävelin kuitenkin syvemmälle, kunnes olin Malakin vieressä. Hän vilkaisi minua silmäkulmastaan ja näin pienen hymyn leikkivän hänen huulillaan.
”Sinä tosiaan et ole niin kuin muut heimolaiset”, hän totesi ja pukkasi minua hellästi kyynerpäällään. Korviani ja poskiani kuumotti kylmästä vedestä huolimatta, joten minä vain pukkasin häntä takaisin, hymyilin, ja sitten sukelsin veteen.
Noustessani pinnalle en nähnyt Malakia missään. Katselin ympärilleni, ja kun pyörähdin ympäri, hän ponnahti pinnalle aivan edessäni, pyyhkäisi märät hiuksensa pois kasvoiltaan ja katsoi minuun. Minä en voinut olla hymyilemättä Malakille. Hän näytti komealta kuun valossa, kun hänen ruskettunut märkä ihonsa kimmelsi kuun hopeisessa hohteessa ja silmät tuikkivat.
”Sinä tuijotat”, Malaki totesi, ja kallisti päätänsä.
Käänsin katseeni pois. ”Anteeksi.”
Tunsin Malakin ottavan minua hellästi kiinni leuasta, ja kääntävän kasvojani takaisin häneen päin.
”Ei se minua häiritse”, hän sanoi hiljaa, ja hymyili.
Hän seisoi lähelläni. Niin lähellä, että tunsin hänen ihostaan huokuvan kylmyyden, joka oli jäänyt siihen sukeltamisen jäljiltä. Nostin katseeni hänen silmiinsä ja pyöräytin silmiäni.
”Eipä tietenkään”, mutisin ihan yhtä hiljaa. Malaki naurahti ja tönäisi sitten minua niin, että kaaduin veteen ja upposin pinnan alle. Päästyäni takaisin pinnalle ja pyyhittyä vedet pois silmistäni, näin, että hän oli uimassa minua karkuun.
”Tuota sinä kadut vielä”, lupasin, ja lähdin uimaan Malakin perään.