Seuraava päivä valkeni sumuisena. Heräsin ennen muita, letitin hiukseni ja painoin suukon Pocatan otsalle, ennen kuin hiivin hiljaa ulos tiipistämme. Aurinko ei ollut vielä noussut kun kävelin sumuisella pihamaalla kohti metsää.
En ollut nukkunut hyvin. Olin nähnyt painajaisia pahoista hengistä jotka yrittivät vallata minun vartaloni, enkä ollut päässyt juoksemaan karkuun vaikka olin kuinka ponnistellut. Jalkani olivat olleet kuin liimatut kiinni maahan.
Kävelin metsän rajaan ja kaivoin jouseni ja nuoleni onton puunrungon sisältä. Lähdin tarpomaan syvemmälle metsään, hiljaa ja varoen astumasta kuivien oksien päälle. En halunnut säikäyttää potentiaalista saalista pois.
Jos äiti olisi tiennyt, että olen metsällä metsästämässä, hän olisi suuttunut. Naisen kun ei ollut soveliasta metsästää, naisen pitää lajitella niitä saakutin yrttejä. Tuhahdin itsekseni ajatukselle ja siristelin silmiäni hämärässä sumun seassa. Metsästäminen tulisi olemaan vaikeaa tässä säässä, mutta sitähän varten minä täällä olin; oppimassa.
Kyykistyin puskan taakse ja odotin hiljaa. En tiedä kuinka kauan olin paikoillani, mutta sitten näin oravan ilmestyvän läheisen puun oksalle. Jännitin jouseni ja tähtäsin. Päästin nuolesta irti ja se lävisti oravan vartalon. Orava putosi maahan kuolleena ja verta vuotaen, tahrien oravan kauniin kiiltävän turkin verellä. Nousin piilostani tyytyväinen hymy kasvoillani ja lähestyin oravaa.
”Sinun pitäisi tähdätä päähän”, sanoi ääni takavasemmalta. Pomppasin ilmaan ja käännyin sydän hakaten katsomaan kuka oli puhunut.
Se oli se vaeltaja-poika, Malaki.
Meinasin jo möläyttää, että niinhän minä olin tehnytkin, mutta onnistuin nielaisemaan sanani ennen kuin ne pääsivät ulos. Sen sijaan sanoin: ”Minä vasta harjoittelen, älä arvostele.”
”Anteeksi”, Malaki naurahti ja minä hymyilin hänelle. ”Kavereita?”
”Joo”, myönnyin ja sitten katsoin hänen pitelemiään jousta ja nuolikoteloa. ”Sinäkin metsästät aamusta?”
Hän nyökkäsi ja katsoi sitten minua arvioivasta. ”Olet ensimmäinen tyttö jonka näen metsästämässä.”
”Sanoin sen jo eilen, en ole niin kuin muut”, totesin ja heilautin jousen olalleni.
”Sehän on päivänselvää”, Malaki sanoi myöntyvästi.
Poimin kuolleen oravan maasta, irrotin nuolen siitä ja köytin oravan vyölleni roikkumaan. Jatkoin kävelemistäni syvemmälle metsään ja ilokseni Malaki seurasi minua. Oli ihan kivaa saada seuraa ja minä olin kieltämättä aika kiinnostunut Malakista. Olihan hän ensimmäinen vaeltaja jonka olin koskaan tavannut. Keskustelimme hiljaiseen ääneen metsästyksestä ja jaoimme tietojamme. Malaki tiesi paljon enemmän metsästyksestä kuin minä, mutta se ei toisaalta yllättänyt minua. Hän oli sentään poika ja sai metsästää niin paljon kuin sielu sieti. Minä sain lajitella yrttejä niin paljon kuin sielu sieti.
Auringon noustessa taivaalle olimme molemmat saaneet pari lintua ja muutaman oravan metsästetyksi ja palasimme takaisin päin. Äkisti kuulin askelia edestäpäin.
”Piiloon”, sihahdin Malakille ja odottamatta vastausta kiskaisin hänet mukanani lähimmän puskan taakse. Tiirailin puskan raosta tulijaa ja huomasin sen olevan Amy Jo. Mitä ihmettä kielikello pikkusiskoni teki metsässä tähän aikaan aamusta? Tietysti yritti narauttaa minut tekemästä jotain kiellettyä. No, lähellä hänainakin oli. Amy Jo käveli ja pysähtyi sitten puskan kohdalla. Hän katsoi ympärilleen ja huokaisi sitten ja kääntyi takaisin kylään päin. Kun pikkusiskoni oli kadonnut näkyvistä, me nousimme puskasta ylös.
”Kuka se oli?” Malaki kysyi.
”Minun juoruileva pikkusiskoni”, tokaisin. ”Hänen elämäntyönsä on narauttaa minut tekemästä jotain mistä kannella äidilleni.”
”Onko äitisi tiukka?”
”Hän on aika… kamala”, sanoin hetken epäröityäni. ”Hän vihaa minua. Emme ole yhtään läheisiä, tappelemme vain koko ajan.”
Malaki katsoi maahan hiljaisena meidän kävellessä.
”Sinun pitäisi arvostaa äitiäsi enemmän”, Malaki totesi hiljaa.
Katsoin närkästyneenä poikaan. En ymmärtänyt mitä hän tarkoitti, miten voisin muka arvostaa äitiäni enemmän kun hän ei ollut tehnyt mitään ansaitakseen arvostukseni? Malaki näki närkästyneen ilmeeni.
”En tarkoittanut mitään pahaa, minä vain… minun äitini on kuollut. Ja joka päivä mietin, että antaisin mitä vain, että saisin jutella hänen kanssaan, halata häntä. Siksi ajattelin, että sinun pitäisi ehkä yrittää tulla toimeen äitisi kanssa paremmin. Mitä jos hän yhtäkkiä katoaisi elämästäsi kokonaan?”
Laitoin käteni puuskaan ja pysähdyin, katsoen Malakiin kiinteästi.
”Kuule”, sanoin, ”otan osaa äitisi puolesta, hänen täytyi olla ihana ihminen. Mutta minun äitini ei ole sitä. Hän on läpeensä epämiellyttävä henkilö, joka ei välitä mistään muusta kuin perheen kunniasta ja maineesta ja säännöistä. Hän ei ajattele mikä on parasta minun kannaltani, hän ajattelee vain itseään. Miksi minun pitäisi sellaisen ihmisen perään itkeä?”
Odotin Malakin suuttuvan minulle, mutta yllätykseni niin ei käynyt. Sen sijaan hän kohautti olkapäitään, jatkoi kävelemistä ja sanoi: ”No, eivät kaikki voi olla yhtä mahtavia kuin minun äitini.” Sitten hän hymyili minulle ja minä hymyilin takaisin. Päässäni mietin, että olin juuri tainnut saada uuden ystävän. Oikeasti ystävän. Sellaisen jonka kanssa voi puhua.
”Tehdäänkö sopimus?” sanoin äkisti ja tartuin Malakin käteen pysäyttääkseni hänet. Malaki kohotti kysyvästi kulmakarvojaan minulle. ”Jos sinä opetat minulle metsästystä, minä voin opettaa sinulle kaiken kasveista ja yrteistä.”
”Miksi sinä luulet, että en tiedä mitään kasveista ja yrteistä?” Malaki kysyi virnistellen.
”Tiedätkö sitten?”
”No en.”
Hymyilin. ”Onko meillä sopimus?”
”Toki”, Malaki sanoi ja ojensi kätensä. Tartuin siihen ja pidin kiinni pienen tovin ennen kuin irrotin otteeni ja hymyilin leveästi Malakille.
”Malaki?” kysyi ääni ja sitten esiin ilmestyi pitkä mies, joka muistutti valtavasti Malakia.
”Hei, veli”, Malaki sanoi ja pukkasi minua kyynerpäällä. ”Tässä on Makita, isoveljeni.”
”Hei, olen Maya”, sanoin Makitalle joka nyökkäsi kohteliaasti suuntaani ja katsoi sitten taas Malakiin.
”Isä etsii sinua”, hän sanoi.
Malaki kääntyi katsomaan minua ja minä nyökkäsin hänelle.
”Nähdään aamulla, okei?” ehdotin hiljaisella äänellä.
”Okei”, Malaki vastasi ja sitten minä ojensinhänelle minun saaliini, sillä en minä niitä mihinkään voisi edes viedä jäämättä kiinni äidilleni tai Amy Jo’lle. Malaki otti ne vastaan, hymyili minulle ja lähti sitten Makitan kanssa takaisin kylään. Minä odotin, että he katosivat näkyvistä ennen kuin palasin itse eri reittiä kylään. Jotenkin minulla oli vahva tunne, että kyläläiset eivät tykkäisi siitä, että vietän aikaa vaeltajan kanssa. Heillä kun oli tapana olla kapeakatseisia.
Piilotettuani isäni minulle salaa antaneet jousen ja nuolet erään puskan alle, koska suosin piilopaikan vaihtamista säännöllisin väliajoin, minä palasin takaisin kylään ja suuntasin kulkuni tiipillemme. Kun saavuin tiipin eteen, näin isäni valmistelemassa Kamia metsälle. Koska isäni oli Kotkan Nuoli, ei yksikään metsästysretki tapahtunut ilman häntä ja hänen käskyjään.
”Hei, Maya”, isä sanoi.
”Hei”, vastasin ja silitin Kamin kiiltävää kylkeä. ”Missä kaikki ovat?”
Isä nyökkäsi tiipin suuntaan. ”Sisällä, Amy Jo poimi marjoja ja nyt he herkuttelevat niillä. Äitisi on hyvällä päällä Amy Jo’n ansiosta, ethän ärsytä häntä?”
”Hän ärsyyntyy pelkästään siitä jos hengitän liian äänekkäästi”, mutisin, mutta isäni totta kai kuuli sen.
”Maya...”, hän sanoi varoittavasti.
”Joo, joo”, huokaisin.
Isä madalsi ääntään kysyessään: ”Saitko hyvän saaliin tänään?”
”Kaksi lintua ja kaksi oravaa”, kuiskasin takaisin.
Isä pörrötti hiuksiani tyytyväisenä ja kehotti minua menemään, että hän pääsisi lähtemään.
Kävelin kohti tiipiä. ”Onnea metsälle!”
Isä heilautti kättänsä minulle ja livahdin sisälle tiipiin. Siellä näin äitini syömässä marjoja suuresta kulhosta Amy Jo’n ja Pocatan kanssa. Tunsin halua hymyillä kun näin Pocatan. Siskoni oli minulle kaikki kaikessa. Mutta en kerennyt hymyilemään ennen kuin äitini puhui.
”Missä olet ollut?” äiti kysyi viileällä äänensävyllä ja lisäsi sitten ylpeästi, ”Amy Jo poimi marjoja. Syömäkelpoisia marjoja.”
”Sepä kiva”, totesin kuivasti ja näin Amy Jo’n näyttävän äidin selän takaa minulle kieltä. Tiesin varsin hyvin mitä äiti oli sanoillaan vihjannut: Amy Jo oli poiminut syömäkelpoisia marjoja onnistuneesti, kun taas minä olin ollut Henki ties missä.”Olin kävelyllä.”
”Jassoo.”
Voi kuinka minä halusinkaan olla isän mukana metsällä, enkä tiipissä äitini kanssa. Mutta tilanne oli mikä oli, enkä voinut asialle mitään.
Tiipin oviaukkoon ilmestyi kaksi hahmoa.
Siskoni Kahlika yhdessä sielunkumppaninsa Taraton kanssa. Tarato oli tavattoman pitkä mies, harva oli yhtä pitkä kuin hän. Hänellä oli myös jurot kasvot ja aivan liian iso nenä. Mutta siskoni rakasti häntä, joten kuka minä olin sanomaan mitään. Kahlika näki pintaa syvemmälle.
”Huomenta”, Kahlika sanoi astellessaan sisälle tiipiin Tarato aivan perässään. ”Tulimme piipahtamaan. Missä isä on?”
”Metsällä”, äiti vastasi ja viittoili Kahlikaa ja Taratoa tulemaan lähemmäksi. ”Täällä olisi marjoja. Amy Jo poimi ne, eikä poiminut yhtäkään myrkyllistä.”
”Hienoa, Amy Jo!” Kahlika huudahti ja pörrötti pikkusiskomme hiuksia. ”Olet yhtä etevä kuin äiti.”
”Ja paljon etevämpi kuin Maya”, Amy Jo totesi, katsoen minuun. Kurtistin kulmiani hänelle. Miten niin nuori, kuin Amy Jo, voi olla niin pirullinen? Amy Jo jos kuka oli riivattu. Se pikku pirulainen kaatoi aina vettä myllyyn saaden äidin inhoamaan minua entistä enemmän.
”Minusta Maya on etevä”, Pocata sanoi puolustelevasti.
”Sinä oletkin tyhmä”, sanoi Amy Jo.
”Hei, varo sanojasi!” tiuskaisin ja sain Pocatalta kiitollisen hymyn ja äidiltä vihaisen mulkaisun.
”Noin et puhu siskollesi!”
”Kuulitko sinä miten hän puhui Pocatalle?” kysyin äidiltäni. En voinut uskoa, että hän ei huomioinut Amy Jo’n huonoa käytöstä. Tai joo, itseasiassa voin uskoa sen.
”Minä alan olemaan lopen kyllästynyt sinun asenteeseesi, nuori neiti”, äiti sanoi varoittavalla äänellä. ”Lähde hakemaan vettä meille, ennen kuin suutun.”
Myöhäistä sille, ajattelin, mutta en sanonut mitään ääneen. Sen sijaan käännyin kannoillani, nappasin puisen ämpärin mukaan ja lähdin kävelemään joelle päin.
Tällä kertaa siellä ei ollut idiootti-Nakotaa tai hänen ystäviään. Kiitin onneani myös siitä, että Pancho ei ollut siellä, koska en olisi yksinkertaisesti jaksanut kuunnella hänen lirkuttelujaan alkuunsakkaan.
Totta kai joella oli muitakin, muutama lapsi ja heidän vanhempansa sekä Rei, Panchon kaveri, mutta ei varsinaisesti ketään jota olisin inhonnut. Paitsi no, Rei kävi aika ajoin hermoilleni kun hän hännysteli Panchoa.
Nähdessään minut Rei lähti joelta ja katosi kylään tiipien sekaan. Pohdin hetken, että mihin hänellä tuli sellainen kiire, mutta päätin sitten antaa asian olla.
Upotin puuämpärin veteen ja nostin sen sitten ylös naama punaisena. Se painoi kuin synti kun se oli täynnä vettä, eikä se käynyt ikinä kevyemmäksi, ei väliä kuinka usein kävin hakemassa vettä. Ehkä minä olin vain heikko.
Käännyin ympäri ja jähmetyin paikoilleni.
Pancho marssi minua kohti, Rei takanaan. Se hemmetin rotta oli käynyt kantelemassa Pancholle olinpaikkani! Tuijotin Reitä kiukustuneena, mutta hän vältteli katsomasta minuun.
”Maya!” Pancho huusi jo kauan ennen kuin saapui luokseni. ”Anna minä kannan sen puolestasi.”
”Ei tarvitse”, tokaisin.
Pancho vain hymyili lämpimästi minulle.
”Ihan tosi, voin kantaa sen. Se on ihan liian painava sinulle”, hän sanoi.
Se sai minut tulistumaan. Pancho piti minua heikkona. Hän kohteli minua kuin en kykenisi fyysiseen työhön ollenkaan. Olin vain heikko, hädässä oleva nainen. E-hei, en aikonut sallia sitä.
”Minä jaksan kyllä, kiitos vain. Voit ottaa pikkulintusi ja häipyä”, sanoin ja nyökkäsin kauempana seisovaaReitä, joka katseli muualle niin kuin ei muka kuuntelisi joka sanaa, minkä minä ja Pancho vaihdoimme.
Kerrankin Pancho tuntui ymmärtävän kerrasta jotain, koska hän sanoi: ”Hyvä on.” Huokaisin jo helpotuksesta, mutta sitten hän jatkoi, ”Anna minun edes saattaa sinut tiipillesi. Meillä jäi keskustelu kesken eilen kun se vaeltaja-poika keskeytti meidät.”
Kirskuttelin hampaitani. ”Hänen nimensä on Malaki.”
”Mitä?”
”Hänen nimensä on Malaki”, toistin. ”Ei vaeltaja-poika.” Lähdin raahaamaan puuämpäriä kohti tiipiämme neljännessä ringissä. ”Ja meillä ei jäänyt mitään kesken. Ei ole mitään, mistä meidän pitäisi puhua.”
Pancho seurasi minua itsepäisesti ja viittoili Reitä lähtemään ja jättämään meidät kaksin. Loistavaa, vielä kun pääsisin eroon Panchosta, kaikki olisi täydellistä.
”Mitä sinä välität siitä, miksi minä häntä kutsun?” Pancho kysyi kulmat kurtussa.
Olin jo möläyttämässä, että siksi, koska Malaki on minun ystäväni, mutta onnistuin pitämään suuni kiinni sen suhteen ja sanomaan vain: ”En välitäkkään.”
”Ei se siltä kuulostanut.”
”Miksi sinä seuraat minua?” kysyin häneltä, vaihtaen aihetta suunnitellusti.
Se toimi, Pancho unohti Malakin sillä silmänräpäyksellä.
”Halusin puhua kanssasi.”
”Mistä?”
Tiesin jo mistä, mutta kysyin silti. Ihan vain varmuuden vuoksi, ettei Pancho saisi päähänsä palata Malaki-aiheeseen.
”Meistä.”
”Ei ole mitään meitä”, huokaisin. ”Mikset voi uskoa sitä?”
”Sinä et anna meille mahdollisuutta”, Pancho sanoi, ja kosketti käsivarttani. Siirryin kauemmaksi ja pidensin askeleitani. Käteni alkoivat puutua puuämpärin kantamisesta ja matkaa tiipille oli vielä paljon, enkä minä todellakaan aikonut pudottaa puuämpäriä Panchon edessä.
”Koska minä en halua antaa meille mahdollisuutta”, tokaisin tylysti. ”Minulla on muutakin tekemistä kuin heilastella sinun kanssasi. Ota Nakota, hän kuolisi onnesta jos tekisit sen.”
”En tahdo Nakotaa”, Pancho sanoi. ”Tahdon sinut.”
Voi ällö. Olinko outo, kun olin jo kahdeksantoistavuotias enkä kokenut minkäänlaista mielenkiintoa sielunkumppanin etsimiseen? En ollut ollut ikinä kiinnostunut kenestäkäänja vaikka olisinkin, Pancho ei todellakaan olisi kiinnostuksen kohteeni.
”Maya, ole kiltti”, Pancho sanoi ja pysäytti minut. Laskin puuämpärin maahan sellaista vauhtia, että vettä loiskui ympäriinsä. Käsiäni pakotti. ”Ajattele edes asiaa, okei?”
Huokaisin. ”Jätätkö minut rauhaan jos lupaan ajatella asiaa?” Pancho nyökkäsi innostuneesti. ”Hyvä on. Minä ajattelen asiaa.”
”Kiitos, Maya”, Pancho sanoi, kosketti kasvojani hellästi ja lähti sitten harppomaan takaisin sinne mistä me tulimmekin. Minä tuijotin hänen peräänsä, puuskahdin ja aloin sitten raahaamaan puuämpäriä kohti tiipiämme, kädet kipeinä ja naama punaisena, enkä huomannut Nakotaa, joka pälyili läheisen tiipin takaa ennen kuin hän pomppasi eteeni. Huokaisin ja ohitin hänet, jatkaen matkaani. En jaksanut Panchoa ja häntä heti perätysten. Se oli liikaa minun mielelleni.
”Minne sinä luulet meneväsi?” Nakota tiuskaisi ja juoksi perääni.
”Vien vettä äidille”, vastasin niin kuin Nakota olisi kysynyt minkä värinen on puun lehti. ”Mitä sinä haluat, toisen ringin peikko?”
Nakota siristi silmiään minulle.
”Minä haluan”, hän sanoi, ”että pysyt erossa Panchosta.”
”Mielihyvin. Oliko muuta?”
”Et ajattele häntä!”
”Ei tulisi mieleenikään.”
”Et puhu hänelle.”
”Onnistuu.”
”Etkä–”
”Aiotko sinä seurata minua koko loppumatkan?” keskeytin hänet. Nakota tönäisi minua ja sai minut horjahtamaan ja veden läikkymään taas. ”Lopeta!”
”Minä olen varoittanut sinua, Maya”, Nakota uhkasi. ”Tämä on vasta alkua, jos et pysy erossa Panchosta.”
Sitten hän marssi pois ja minä pyörittelin silmiäni lopen kyllästyneenä.Mikseivät ihmiset voineet vain jättää minua rauhaan? Olin kyllästynyt Panchoon, olin kyllästynyt Nakotaan… olin kyllästynyt kaikkiin heimolaisiin. Malaki oli ainoa, johon en ollut kyllästynyt, pikemminkin päinvastoin: hän oli ihana uusi tuulahdus heimossamme. Hän oli salaperäinen, kiinnostava ja ennen kaikkea hän kohteli minua kuin vertaistaan. Se oli jotain mitä ei voinut korvata millään.
Kun aurinko on korkeimmillaan, jokaisessa ringissä valmistetaan yhteistuumin liharuoka, jonka rinkiläiset syövät yhdessä. Iltarituaali on ainoa hetki, kun koko heimo syö yhdessä.
Söin marjoja tiipimme edessä yksin, kun pikkusiskoni Amy Jo ilmestyi paikalle omahyväinen ilme naamallaan. Siristin silmiäni auringossa ja tiirailin siskoani, miettien mitä ihmettä hän nyt oli vailla. En tietääkseni ollut tehnyt mitään kantelemisen arvoista, mutta Amy Jo’sta kun ei ikinä tietänyt.
”Mitä?” kysyin, kun pikkusiskoni ei sanonut mitään.
”Äiti on etsinyt sinua.”
”Ai, miksi?”
”En minä tiedä”, Amy Jo sanoi. ”Oletko tehnyt jotakin kiellettyä?”
Sen lisäksi, että kävin aamulla metsästämässä ja vietin aikaa Malakin kanssa? En, en oikeastaan.
”Missä äiti on?” kysyin sen sijaan, että olisin vastannut Amy Jo’n kysymykseen.
”Valmistamassa ruokaa”, pikkusisko vastasi.
Katsahdin taivaalle ja toden totta, aurinko oli melkein korkeimmassa pisteessä. En ollut tajunnutkaan ajan kulkeneen niin nopeasti. Vastahan minä olin herännyt ja mennyt metsälle.
Nousin ylös, aikeinani suunnata neljännen ringin ruuanlaitto paikalle kysymään äidiltäni mitä hän halusi, mutta pysähdyin kuullessani Amy Jo’n äänen.
”Sinun pitäisi noudattaa sääntöjä.”
”Anteeksi mitä?” älähdin, kääntyen katsomaan häntä. ”Mitä sinä sanoit?”
Amy Jo kohotti leukaansa uhmakkaasti. ”Sinun pitäisi noudattaa sääntöjä. Aiheutat turhia riitoja itsesi ja äidin välille. Ja saat myös äidin ja isän riitelemään keskenään. Olet paha, Maya.”
”Äh, ole hiljaa, Amy Jo”, tuhahdin ja lähdin marssimaan pois, mutta pikkusiskoni sanat jäivät kalvamaan mieltäni.
Olihan se totta. Minä olin syy siihen, miksi äiti ja isä riitelivät. Ainoa syy. Ei heillä ollut ikinä muuta aihetta riidellä, kuin minun viimeisimmät tempaukseni. Isä suhtautui äidin mielestä liian kevyesti tekoihini ja äiti oli liian ankara isän mielestä. Minä tein heidät onnettomiksi.
Mutta minkä minä sille voin? Pitäisikö minun ruveta Amy Jo’n kaltaiseksi unelma tyttäreksi? Keräillä marjoja ja yrttejäkuuliaisesti päivästä toiseen, löytää sielunkumppani mahdollisimman nopeasti, asettautua ja hankkia lapsia. Se ei ollut se mitä halusin.
Se mitä minä haluan, on metsästää milloin vain, ratsastaa milloin vain ja rakastua spontaanisti, omalla ajallaan. Haluan seikkailla, elää ja nähdä maailmaa, enkä vain istua leirissä hoitamassa velvollisuuksiani.
”Maya!”
Nostin katseeni kuullessani äidin äänen kutsuvan minua. Hän seisoi suuren padan luona, hämmentäen sitä. Se oli lihakeittoa, maustettuina erilaisilla yrteillä. Tunnistin tuoksun helposti, se oli yleisintä ruokaa mitä meidän ringissämme valmistettiin.
”Niin, äiti?” sanoin ja kävelin hänen luokseen.
”Missä olet luuhannut?” hän kysyi. ”Et taaskaan ollut auttamassa ruuan valmistuksessa.”
Huokaisin ja päätin kerrankin olla äidin mieliksi. Jos edes välttääkseni taas yhden riidan. Sitä paitsi, olinhan minä luvannut yrittää, Pocatan takia.
”Anteeksi, äiti”, sanoin. ”Tarvitsetko vielä apua?”
”Hämmennä tätä ja jaa ruoka sitten rinkiläisille, minun täytyy viedä Pocata joelle ja putsata se hänen haavansa.”
”Onko Pocata kunnossa?” kysyin huolestuneena.
”Kyllä, se on vain varmuuden vuoksi, että haava ei pahene”, äiti sanoi normaalilla äänellä, mutta ei katsonut minuun. Minä sen sijaan tuijotin häntä. Hänen pitkiä paksuja hiuksiaan jotka olivat letillä, hienoisia ryppyjä silmäkulmissa. Hänen nenäänsä ja huuliaan.
Minä tosiaan olin nuorempi versio äidistä. Ulkonäön puolesta. Sielultani olin täysin erilainen, emmekä me yksinkertaisesti tulleet toimeen, lukuunottamatta juuri käytyä keskustelua joka oli rauhallisin päiväkausiin.
”Hyvä on”, sanoin kuuliaisesti ja otin äitini paikan kiehuvan padan luona. Katsoin hänen peräänsä kun hän marssi selkä suorana pois ja sitten kiinnitin kaiken huomioni keittoon. Kun aurinko oli korkeimmillaan, alkoivat neljännen ringin heimolaiset kerääntymään ympärilleni ja sain alkaa jakamaan heille ruokaa.
Ajatukseni lähtivät harhailemaan yksitoikkoisen työn lomassa, ja ajattelin, että antoivatkohan viidennen ringin heimolaiset Vaeltajien syödä heidän kanssaan? Vai joutuivatko Malaki ja hänen perheensä valmistamaan oman ruokansa? Minä painoin mieleeni, että kysyisin sitä Malakilta huomenaamuna, kun me menisimme metsästämään yhdessä.
Hymyilin ajatukselle. Odotin sitä innolla. Mitä kaikkea Malaki voisikaan minulle opettaa! Ja vastavuoroisesti minä saisin opettaa jotakin hänelle. Sopimuksemme teki minut onnelliseksi, eikä kukaan tai mikään voisi estää minua olemasta onnellinen. En välittänyt vaikka metsästäminen Malakin kanssa saisi minut riitoihin äidin kanssa, halusin tehdä sen siitä huolimatta. Ehkä olin itsekäs, mutta en välittänyt siitäkään.
”Maya!”
Havahduin ajatuksistani ja huomasin äitini seisovan edessäni, Pocata sylissään.
”Oho, hei”, sanoin. ”En huomannut teitä.”
”Ota Pocata ja ruokaa, ja menkää syömään”, äiti komensi. ”Minä jatkan tästä.”
Mitään sanomatta täytin kaksi kulhoa keitolla ja johdatin sitten Pocatan heimolaisten ohitse syrjemmälle. Istuuduimme maahan ja ojensin toisen kulhoista Pocatalle.
”Ole hyvä”, sanoin. ”Kuinka haavasi jakselee?”
”Se on jo paljon parempi!” Pocata hihkaisi iloisena. ”Siihen ei satu paljoa.”
”No se on hyvä.”
Aloimme syömään hiljaisuuden vallitessa ja kuuntelimme vain ympäriltämme kantautuvaa puheensorinaa. Heimolaisilla tuntui riittävän keskusteltavaa eikä hiljaista hetkeä tullut.
”Miksi sinä kapinoit äitiä vastaan?” Pocata kysyi yllättäen, saaden minut hätkähtämään hämmästyksestä. Katsoin häneen.
”Mistä sinä sellaisen sanan olet oppinut?” kysyin.
”Kuulin kun äiti käytti sitä sanaa sinusta.”
”Tiedätkö mitä se tarkoittaa?”
Pocata ravisti päätänsä ja minä hymyilin.
”Kerron vastauksen sinulle sitten, kun olet isompi”, lupasin.
Enhän minä varsinaisesti äitiä vastaan kapinoinut. Minä kapinoin heimoani ja sen perinteitä ja vaatimuksia vastaan. Tosin äidin silmissä se oli sama asia kuin häntä vastaan kapinoiminen.
Äiti ei välittänyt mistään niin paljon kuin perinteistä ja säännöistä. En ikinä ymmärtänyt miksi hän halusi kangistua kaavoihin, mutta se teki hänet onnelliseksi ja hän automaattisesti oletti, että se tekisi myös minut onnelliseksi.
Voi kuinka väärässä hän olikaan. Ja mikä pettymys minun täytyi hänelle olla, kun en ollutkaan kunnollinen ja täydellinen niin kuin Kahlika, tai mielistelevä ja miellytämishaluinen kuten Amy Jo. En ollut edes viaton kuten Pocata. Enkä ainakaan ollut arvostettu kuten Domonko ja Makaio.Äidin silmissä minun täytyi olla pahojen henkien riivaama. Tai sitten peikot ja menninkäiset olivat sairastuttaneet mieleni.
Silmäilin haavaa Pocatan kädessä. Se ei punoittanut, mikä oli hyvä merkki. Meidän shamaanimme oli kuollut monta kuunkiertoa sitten, eikä kylällä ollut enää shamaania joka voisi hakea henkimaailmasta apua vakavempiin sairauksiin.
Se huolestutti minua, koska tiesin naisen kolmannessa ringissä, joka kantoi lasta sisällään. Miten hän selviytyisi ilman parantajaa? Shamaaneilla oli paitsi yhteys henkimaailmaan, myös parantajan taitoja ja niitä tarvittiin kun tuotaisiin lapsi maailmaan.
”Minusta sinä olet rohkea”, Pocata sanoi äkisti ja laski kulhonsa maahan.
Hymähdin. ”Niinkö?”
”Joo-o”, Pocata sanoi ja naksautti kieltään. ”Haluaisin olla yhtä rohkea kuin sinä, mutta itken aina kun Amy Jo vetää minua hiuksista.”
”Amy Jo tekee rumasti kun hän tekee niin.”
”Tiedän. Mutta hän ei saa ikinä toruja äidiltä.”
”Tiedän.”
Oli hetken hiljaista ja sitten Pocata puuskahti viisivuotiaan tarmolla.
”Se on epäreilua!”
Naurahdin kuivasti. ”Niinhän se on.”
”Mikä on mitä?” kysyi Domonko selkäni takaa. Pocatan kiljahtaessa ilosta, minä käännyin katsomaan veljiäni. Domonko ja Makaio seisoivat aivan takanani, pitkinä ja komeina, pidellen hevosiaan. Katsoin Cocua, joka hamuili Makaion käsivartta turvallaan.
”Ei mitään”, vastasin ja hymyilin kun Pocata syöksähti ensin Domonkon syliin ja sitten Makaion, rutistaen heitä lujaa. ”Oletteko menossa niitylle?”
”Kyllä”, Domonko vastasi.
”Ja ajattelimme antaa sinulle mahdollisuuden tulla mukaamme”, Makaio jatkoi ja hymyili vinosti. ”Miten on, sisko?”
Minä halusin, minä todellakin halusin, mutta sen sijaan, että olisin suostunut, minä ravistin päätäni ja pistin käteni Pocaton olkapäille.
”Jään tänne Pocatan kanssa”, sanoin.
”Miksi ihmeessä?” veljeni kysyivät yhtäaikaa.
Peitin Pocatan korvat käsilläni.
”Koska äiti suuttui järjettömästi kun viimeksi lähdin teidän kanssa niitylle!” sihahdin ja laskin käteni kiemurtelevan Pocatan korvilta. ”Sitä paitsi, isä varmasti tarvitsee Kamia.”
”Eikä tarvitse, hehän olivat jo metsällä”, Domonko sanoi. ”Sinä pelkäät.”
”Enpäs!”
”Aivan peloissasi olet”, sanoi Makaio.
”Maya ei pelkää mitään!” Pocata julisti kovalla äänellä.
”Siinäs kuulitte”, sanoin ja suukotin Pocatan päälakea. ”En minä pelkää. Yritän vain välttää toisen riidan.”
Veljeni kohottivat kulmiaan.
”Mistä lähtien olet piitannut riitelettekö te vai ette?”
Siitä lähtien kun Amy Jo sanoi päin naamaa minun olevan syypää siihen miksi äiti ja isä tappelivat ja olivat onnettomia ja siitä lähtien kun olin luvannut äidilleni yrittäväni Pocatan takia. ”Äh, painukaa muualle.”
”Sinun menetyksesi”, he sanoivat, loikkasivat ketterästi hevostensa selkään ja kirmasivat sitten kohti niittyä. Katsoin haikeasti heidän peräänsä, mutta tiedostin kyllä, että olin tehnyt oikean valinnan. Miksi se sitten pisti sisälläni tällä tavoin?
”Kyllä sinä voit mennä”, Pocata sanoi. ”Minä voin mennä Kahlikan ja Taraton luokse leikkimään.”
Kurkkuani kuristi. Mitä olin tehnyt ansaitakseni niin viattoman ja ymmärtäväisen ja älykkäänpikkusiskon?
”En voi”, sanoin. ”Äiti suuttuu.”
”Miten hän voisi? Sinähän menet vain ratsastamaan”, Pocata sanoi. ”Et jätä velvollisuuksiasi, koska sinulla ei ole niitä tällä hetkellä. Hän ei ole määrännyt sinua lajittelemaan yrttejä tai mitään muutakaan.”
Tuijotin siskoani suu ammollaan. ”Sinä ihan oikeasti olet liian älykäsikäiseksesi.”
Pocata hymyili ja halasi minua. ”Rakastan sinua, Maya.”
”Minäkin rakastan sinua”, vastasin hiljaa, halasin Pocataa tiukasti jakuiskasin kiitoksen hänen korvaansa, ja sitten lähdin juoksemaan, tarkoituksenani löytää isä.
Löysin hänet juttelemassa neljännen ringin vanhimpien kanssa ja pysähdyin kunnioittavan välimatkan päähän heistä. Silmäilin isääni joka kuunteli vaitonaisena hänen edessään seisovan harmaan ja ryppyisen miehen selitystä. Kun hän huomasi minut, hän väläytti minulle pienen hymyn ja kohotti sormensa merkiksi, että minun tulisi odottaa pieni hetki. Nyökkäsin ja seisoskelin tyhjänpanttina ikuisuudelta tuntuvan ajan ennen kuin isäni hyvästeli miehen ja marssi luokseni.
”Hei, isä”, sanoin hymyillen. Yritin näyttää mahdollisimman viattomalta ja herttaiselta, mutta totta kai isäni näki lävitseni samantien.
”Haluat Kamin.”
”No… tuota… ehkä?”
”Yritätkö taas luistaa äitisi sinulle määräämistä tehtävistä?” isä kysyi kulmat koholla.
Ravistin nopeasti päätäni. ”En, minä vannon esi-isien kautta! Olen tyhjänpanttina joten halusin vain mennä ratsastamaan.”
”Ja veljesi eivät liity mitenkään tähän haluun?”
”Miten sinä tiesit?” kysyin ihmeissäni.
”He ratsastivat tästä ohitse ja kertoivat pyytäneensä sinua mukaan”, isä paljasti ja hymyili samalla lailla vinosti kuin veljeni. ”Mene vain, Kami on tiipin takana olevassa aitauksessa.”
Syöksyin halaamaan isääni ja painon suukon hänen päivettyneelle poskelleen.
”Kiitos, kiitos, kiitos!”
Irrottauduin isästä ja lähdin juoksemaan tiipillemme. Kiertäessäni tiipin ympäri näin Kamin kiiltävän karvan hohtavan auringossa ja tamma nosti päätänsä ja hörähti minun saapuessa.
”Hei, Kami”, sanoin ja kiipesin aidan päälle. ”Haluatko niitylle?”
Tamma kohotti päätänsä ja katsoi minuun odottavasti. Se käveli luokseni ja kiedoin narun sen turvan ympärille ja loikkasin sitten tamman selkään. Avasin selästä käsin pyöreän aitauksen portin ja sitten lähdimme ravaamaan kohti niittyä.
Ihmiset väistyivät tieltämme meidän ravatessa eteenpäin reippain askelin. Puristin Kamin harjaa nyrkeissäni ja pidin katseeni kohdistettuna eteenpäin. Kun niitty alkoi viidennen ringin jälkeen pilkottomaan edessäni, painoin jalkani Kamin kylkiin ja tamma siirtyi laukkaan. Laukkasimme niittyä pitkin ja näin veljeni hevosineen puolessa välissä niittyä. Laukkasin heidän luokseen ja pysäytin Kamin, virnistellen leveästi.
”Arvasin, että sinä tulet”, Domonko sanoi ja katsahti Makaioon. ”Vaikka joku sitä epäilikin.”
”Minun virheeni”, Makaio myönsi ja katsoi minuun. ”Olen iloinen, että tulit.”
”Niin minäkin”, myönsin ja hymyilin. Tunsin oloni loistavaksi. Aurinko lämmitti kasvojani, hentoinen kesä tuuli leyhytteli kasvojani ja jossain lauloi lintu. Tältäkö tuntui olla vapaa? Minulla oli tunne, että en tietäisi miltä tuntuu olla vapaa vaikka se potkaisisi minua takapuoleen, mutta pystyin kuvittelemaan, että se olisi jotain tällaista.
”Oletteko valmiita kisaan?” Domonko kysyi ja minä sekä Makaio nyökkäsimme. ”Kävellään niityn päähän, käännytään ympäri ja kolmannella lähdetään.”
Nyökkäsimme uudelleen ymmärtämisen merkiksi ja lähdimme kävelemään kohti niityn päätä.
Olimme melkein perillä, kun kavion kopse sai hevosemme astelemaan levottomasti ja kääntämään päätänsä jotta ne näkisivät taakseen. Minä, Domonko ja Makaio käännyimme yhteistuumin katsomaan kuka sieltä tuli.
Tunnistin hänet jo kaukaa.
Se oli Pancho.
Voi, miksi sen täytyi olla Pancho? Olisi ollut edes Malaki. Olin varma, että veljeni olisivat hyväksyneet Malakin. He eivät olleet yhtä kapeakatseisia kuin muut heimolaiset. Tai äiti.
”Hei, saanko liittyä kisaan?” Pancho huikkasi jo kaukaa.
”Et”, vastasin heti ja annoin merkitsevän katseen veljilleni. He kyllä tiesivät, mitä minä ajattelin Panchosta eivätkä he itsekkään liiemmin pojasta pitäneet, mutta koska he olivat kolmannen ringin asukkeja ja he saivat osakseen jonkin verran heimolaisten kunnioitusta, eivät he voineet olla töykeitä jollekin sellaiselle kuin Pancho. Se voisi pilata heidän asemansa.
”Anteeksi, sisko”, Makaio mutisi ja katsoi sitten Panchoon. ”Liity seuraan vain.”
Pancho ratsasti itsevarmasti veljieni ohitse ja liittyi minun seuraani. Nyrpistin nenääni ja huokaisin.
”Maya”, hän tervehti mairealla äänellä.
”Pancho”, minä sanoin kuivasti.
Tämä ei suinkaan ollut ensimmäinen kerta, kun Pancho lykkäytyi seuraamme meidän mennessä kisaamaan niitylle. Se liero oli luikerrellut monet kerrat meidän seuraamme, ja tiesin, että se ärsytti veljiäni ihan yhtä paljon kuin mitä se ärsytti minua.
Domonko oli sanonut kerran, että Pancho ei ansainnut minua. Olin kysynyt, että mitä hän sillä tarkoitti, olinhan minä vain neljännen ringin tyttö. Siihen Domonko oli sanonut, että olin paljon enemmän ja Makaio oli lisännyt, että Pancho ei tulisi ikinä olemaan tarpeeksi hyvä minulle.
Rakastin veljiäni sillä hetkellä enemmän kuin koskaan ennen.
”Tehdäänkö sopimus?” Pancho sanoi minulle.
Silmäilin häntä epäilevästi ja silitin Kamin kaulaa rauhoittaakseni itseni. ”Millainen sopimus?”
”Jos minä voitan, sinä istutkanssani tänä yönä täydenkuun puhdistusrituaalissa”, Pancho sanoi.
Ei ikinä, ajattelin. ”Entä jos minä voitan?”
”Sitten sinun ei tarvitse istua minun kanssani.”
”Eihän se noin mene!” huudahdin.
Veljeni päättivät puuttua peliin.
”Jos Maya voittaa–”, Domonko aloitti.
”–niin sinä jätät hänet rauhaan, ainiaaksi!” Makaio päätti lauseen.
Katsoin heitä kiitollisesti ja sitten käänsin katseeni Panchoon. Hän näytti miettivän asiaa ankarasti, kasvot kurtussa ja huolestunut ilme naamalla.
”Ja jos sinä voitat, istun kanssasi iltarituaalissa, en täydenkuun puhdistusrituaalissa”, sanoin.
Pancho näytti edelleen epäröivän.
”No, miten on? Onko meillä sopimus?” kysyin Pancholta, ojentaen tälle kättäni. ”Paitsi jos pelkäät häviäväsi.”
”Hyvä on”, Pancho sanoi kiireesti ja tarttui käteeni. ”Leepakaon elämänsä kunnossa, me voitamme.”
Vilkaisin Panchon alla kävelevää, ruskeaa tammaa. Se tosiaan näytti paljon lihaksikkaammalta mitä viimeksi sen nähdessäni. Mutta minulla oli vahva luotto Kamiin, tamma ei helpolla häviäisi.
Katselin kun Kami käyskenteli pyöreässä aitauksessa, yltäpäältä kuivuneessa hiessä, mutta rauhallisena ja tyytyväisen oloisena.
Aurinko oli jo laskemassa mailleen ja minä tiesin, että minun pitäisi etsiä äiti ja tarjoutua tekemään töitä, mutta en halunnut. Olin liian vihainen. En Kamille, enkä äidille, mutta itselleni. Ja Pancholle.
Se hemmetin Pancho oli voittanut Kamin nipin napin. Hänen tammansa oli monta kesää nuorempi kuin vanha Kami, eikä Kami loppujen lopuksi ollut pystynyt pitämään vauhtiansa yllä voittaakseen Leepakan. Ja nyt minä joutuisin istumaan Panchon vieressä iltarituaalissa. Se oli epäreilua.
”Maya?”
Käännyin katsomaan isääni.
”Hei, isä.”
”Hei, tyttäreni. Sinun pitäisi mennä valmistautumaan iltarituaaliin”, hän sanoi lempeästi. Domonko ja Makaio olivat varmasti kertoneet hänelle mitä oli tapahtunut, koska seuraavaksi isä sanoi: ”Älä murehdi sitä Panchoa. Se on vain yksi iltarituaali hänen seurassaan.”
”Se on yksi liikaa”, totesin kuivasti ja liu’uin aidalta alas ja seisahduin isäni viereen. ”Hän on vastenmielinen.”
”Äitisi pitää hänestä.”
”Sitä suuremmalla syyllä hän ei ole minulle se oikea”, tuhahdin. ”Menen tiipiin. Pocata varmasti haluaa avata hiukseni.”
Isä ei yrittänyt estellä minua kun marssin hänen ohitseen nenä pystyssä kohti tiipimme sisäänkäyntiä.
”Maya, vihdoinkin!” Pocata huudahti ja juoksi äidin ja Amy Jo’n ohitse luokseni. ”Meidän täytyy valmistautua iltarituaaliin.”
”Tiedän”, sanoin. ”Haluaisitko avata hiukseni?”
Pocata nyökkäsi innostuneena, otti minua kädestä kiinni ja johdatti minut sitten tiipin perälle meidän taljamme luokse. Istuin jalat ristissä alas ja Pocata seisoi takanani, avaten hitaasti mutta varmasi palmikkoani.
”Maya, voisitko laulaa sen laulun siitä puusta?” Pocata pyysi hiljaisella äänellä. En osannut sanoa ei pikkusiskolleni, joten aloin laulamaan yhtä hiljaisella äänellä kuin millaisella Pocata oli puhunut.
Pyydä luokse sun
itkupaju mun
Saat lohdun siitä itselles
kantaa huoles kaikki se
kun maahan asti kurkottaa
oksat pitkät, vihreät kuin maa
Mä itkupajun juurella
kyyneliä pudotan
sillä ruokin pajun sen
nousee ylös taivaaseen
Pyydä luokse sun
itkupaju mun
koskaan yksin et sä jää
paju huolen pitää tään
ystävä se sinun on
lohtua antaa peloton.
Vaikenin enkä kyennyt jatkamaan pidemmälle, koska jostain syystä kurkkuani kuristi ja tunsin silmieni kirveltävän. Rakastin sitä laulua, ja se onnistui aina saamaan minut herkistyneeksi, etenkin nyt kun pinnani oli muutenkin kireällä Panchon takia.
”Meidän pitäisi mennä”, sanoin Pocatalle, joka taas kerran vain silitteli pitkiä avonaisia hiuksiani. Katsahdin äitiä ja Amy Jo’ta ja he olivat myös valmiita.
”Istutko kanssani iltarituaalissa?” Pocata kysyi minulta.
Hymyilin surullisesti. ”En tänä iltana, pikkusisko.”
”Miksi et?”
”Lupasin istua Panchon kanssa”, myönsin vaimealla äänellä, mutta totta kai äitini kuuli sen.
”Istut Panchon kanssa!” hän huudahti ja sitten tyytyväinen, pelottava hymy valtasi hänen kasvonsa. ”Hyvä, olet siis viimein tullut järkiisi.”
”Enkä ole”, tiuskaisin, mutta kaduin sitä kun näin äidin ilmeen. ”Tarkoitan vain, että en ole julistamassa häntä sielunkumppanikseni tai mitään. Me vain istumme yhdessä.”
Koska minä hävisin laukkakisan ja Pancho voitti. Mutta kautta esi-isien, sopimuksesta en aikonut kertoa äidilleni yhtään mitään.
”Olet luuhannut Kamin kanssa koko päivän ties missä vaikka olisin kaivannut apuasi, palautat Kamin hikisenä ja väsyneenä takaisin ja sitten sinä vielä kehtaat puhua minulle tuohon tapaan?” Äiti ravisti päätänsä epäuskoisena. ”Kuinka sinä julkeat?”
Ennen kuin kerkesin vastaamaan ja pahentamaan jo kytevää riidan alkua, isä ilmestyi tiipin suulle ja katsoi meihin.
”Meidän pitäisi lähteä”, hän sanoi, selvästi aistien jännittyneen ilmapiirin tiipissä. ”Kahlika ja Tarato odottavat jo ulkopuolella.”
Minä mulkaisin äitiäni kerran ja lähdin sitten marssimaan pois tiipistä. Kahlika hymyili minulle, mutta minä vain marssin kiukustuneena hänenkin ohitseen ja suuntasin kulkuni kohti keskirinkiä.
Katsellessani kaikkia heimolaisia tungeksimassa ympäriinsä, en voinut olla ajattelematta Malakia ja hänen perhettään. Meidän päällikkömme Caetaro oli kieltänyt heitä astumasta ensimmäiseen rinkiin. He eivät voineet osallistua iltarituaaliin, mutta en uskonut sen haittaavan Vaeltajia. En uskonut, että heillä oli mitään tarvetta ottaa osaa meidän rituaaleihimme. Hehän elivät omien tapojensa mukaan, vaellellen vapaasti. Tirskahdin ääneen. Mitähän Malaki ajattelisi meidän rituaalistamme, jossa kaikkien piti kastaa kielensä samaan vesikulhoon jotta se yhdistäisi meitä? Varmaan, että se oli naurettavaa. Minun täytyi muistaa kysyä sitä häneltä.
Saavuin keskirinkiin ja näin Panchon istuvan lähellä nuotiota, toisessa nuotiota kiertävistä ringeistä. Totta kai hän oli tullut niin aikaisin paikalle, että pääsi lähelle nuotiota.
Hän heilautti minulle kättään ja minä lähdin vastahakoisesti kulkemaan hänen suuntaansa. Matkalla näin Nakotan tiukan tuijotuksen porautuvan lävitseni, ja hänen katseensa seurasi jokaista askelta minkä otin, kunnes lopulta lysähdin istumaan jalat ristissä Panchon viereen. Nakota tuijotti minua murhaavasti.
Tiesin saavani ongelmia Nakotasta myöhemmin.
”Hei”, Pancho sanoi heimolaisten puheensorinan ylitse. ”Kiva kun tulit.”
”Oliko minulla vaihtoehtoja?” kysyin viileästi ja tuijotin liekkejä edessämme. Pancho oli juuri aikeissa vastata kun pitkä vihellys kiiri ylitsemme ja kaikki hiljenivät, kiinnittäen huomionsa meidän päällikköömme.
Caetaro aloitti iltarituaalin perinteisellä puheellaan, minkä jälkeen vesikulho lähti kiertämään, sitten lauloimme esi-isille ja kylänvanhin lauloi kiitoslaulun Hengelle ja jumalille. Lopulta ruoka lähti kiertämään ja Pancho sai tilaisuutensa viimein keskustella kanssani, kun kaikki laulut oli veisattu.
”Lähdetäänkö kävelylle iltarituaalin jälkeen?” hän kysyi ja katsoi minua tiiviisti. ”Me voisimme puhua, tutustua toisiimme paremmin.”
”Minun pitää mennä nukkumaan”, sanoin vikkelästi. ”Lupasin nousta aikaisin huomenna Ma–” napsautin suuni kiinni viime hetkellä ennen kuin kerkesin möläyttämään, että olin menossa Malakin kanssa metsästämään.
”Mitä olit sanomassa?”
”En mitään”, valehtelin. ”Mennään joskus toisten, okei?” Sanoin sen vain, jotta saisin Panchon perääntymään ja se toimi, koska hän hymyili tyytyväisenä ja hörppi ruokaa kulhosta.
”Se sopii”, hän sanoi.
Kautta esi-isien. Olinko minä oikeasti lupautunut lähtemään Panchon kanssa joskus kävelylle? Oli ainakin tuhat asiaa, joita tekisin mieluummin kuin olisin kävelyllä hänen kanssaan. Mutta en voinut perua enää sanojani, Pancho oli ottanut ne jo lupauksen kannalta.
Kun iltarituaali päättyi ja heimolaiset alkoivat tekemään paluuta omiin rinkeihinsä, minä nousin kiireen vilkkaa ylös, en ollut kuulevinanikaanPanchon pyyntöjä jäädä vielä hetkeksi tai näkevinäni Nakotan vihaista katsetta. Juoksin koko matkan takaisin tiipillemme ja pujahdin sisälle muitta mutkitta.
Se oli vielä aivan tyhjä. Tunsin äkisti pakottavaa tarvetta tanssia ympäri tiipiä, mutta hillitsin itseni ja sen sijaan menin istumaan minun ja Pocatan taljalle, otin hiusnauhan syliini ja sitten letitin avonaiset hiukseni palmikolle, solmin sen ja laskin käteni alas.
Päivä oli ollut pitkä, mutta minua ei väsyttänyt. Olin aivan liian innoissani seuraavasta aamusta, jolloin pääsisin Malakin opetukseen. Minusta tulisi metsästäjä, eikä mikään voisi sitä estää!
Ilon puuskan innoittamana aloin laulamaan, mutta minut keskeytettiin kun äitini, Amy Jo, Pocata ja isä tulivat tiipiin. Suljin suuni ja katsoin heitä. Kukaan, eli äitini, ei näyttänyt olevan sotajalalla, joten rentouduin ja levitin käteni Pocatalle.
Pikkusiskoni hihkaisi iloisena ja juoksi halaamaan minua. Kiedoin käteni hänen pienen vartalonsa ympärille ja kuulin hänen kuiskaavan korvaani: ”Oliko aivan kauheaa istua Panchon kanssa?”
”Ei”, myönsin hiljaa, ”mutta olisin silti mieluummin istunut sinun vieressäsi.”
Pocata irrottautui minusta, hymyili minulle ja pyysi sitten, että letittäisin hänenkin hiukset takaisin kiinni. Tein niin ja kuuntelin samalla puolella korvalla mitä äiti ja isä keskustelivat. He puhuivat hiljaisilla äänillä, mutta ei se voinut olla mitään kovin salaista kun Amy Jo istui äidin sylissä.
”Maya, tuletko tänne hetkeksi”, äiti sanoi äkisti kovalla äänellä. Hätkähdin ja irrotin sormeni siskoni hiuksista. Katsoin huolestuneena Pocataan joka kohautti olkiaan ja osoitti kielellään takavasemmalle, äidin ja isän suuntaan.
”Mene vain”, hän sanoi. ”Minä odotan tässä.”
Kävelin äidin ja isän luo ja katsoin heihin odottavasti. Amy Jo tiiraili minua tummilla silmillään ja hymyili, mutta ei lempeästi. Hänen hymynsä oli täynnä ilkeää virnistystä.
”Niin?” kysyin.
”Me olemme jutelleet isäsi kanssa”, äiti aloitti ja yksi katsaus isään kertoi, että hän ei pitänyt siitä mistä he olivat jutelleet, ”ja tulimme siihen tulokseen, että sinun tulisi jatkossakin istua Panchon kanssa iltarituaalissa. Amy Jo kertoi meille myös, että Pancho pyysi sinua kävelylle ja sinä kieltäydyit.”
Mulkaisin Amy Jo’ta. Kuinka se kielikello oli senkin muka kuullut? Amy Jo hymyili minulle viattomasti ja painoi kasvonsa äidin rintakehää vasten. Se teeskentelevä pikku piru. Siristin silmiäni ja katsoin äitiäni.
”Amy Jo ei tainnut kuulla sitä kohtaa kun sanoin hänelle, että me voimme mennä jokin toinen päivä kävelylle”, sanoin. En halunnut alkaa väittelemään äitini kanssa, en nyt, kun Pocata oli paikalla ja äitini tiesi sen.
”Hyvä”, äiti sanoi. ”Sinun tulee tehdä vaikutus Panchoon, sinusta voisi tulla kolmannenringin tyttö.”
Kiristelin hampaitani. Pancho oli sanonut minulle juuri samaa.
”Onko sinulla vastaansanomista?” äiti tiuskaisi huomatessaan nyrpeän ilmeeni. Vilkaisin isääni joka hyvin pienesti ravisti päätään. Vedin syvään henkeä.
”Ei”, valehtelin. ”Ei ole.”
En ollut nukkunut hyvin. Olin nähnyt painajaisia pahoista hengistä jotka yrittivät vallata minun vartaloni, enkä ollut päässyt juoksemaan karkuun vaikka olin kuinka ponnistellut. Jalkani olivat olleet kuin liimatut kiinni maahan.
Kävelin metsän rajaan ja kaivoin jouseni ja nuoleni onton puunrungon sisältä. Lähdin tarpomaan syvemmälle metsään, hiljaa ja varoen astumasta kuivien oksien päälle. En halunnut säikäyttää potentiaalista saalista pois.
Jos äiti olisi tiennyt, että olen metsällä metsästämässä, hän olisi suuttunut. Naisen kun ei ollut soveliasta metsästää, naisen pitää lajitella niitä saakutin yrttejä. Tuhahdin itsekseni ajatukselle ja siristelin silmiäni hämärässä sumun seassa. Metsästäminen tulisi olemaan vaikeaa tässä säässä, mutta sitähän varten minä täällä olin; oppimassa.
Kyykistyin puskan taakse ja odotin hiljaa. En tiedä kuinka kauan olin paikoillani, mutta sitten näin oravan ilmestyvän läheisen puun oksalle. Jännitin jouseni ja tähtäsin. Päästin nuolesta irti ja se lävisti oravan vartalon. Orava putosi maahan kuolleena ja verta vuotaen, tahrien oravan kauniin kiiltävän turkin verellä. Nousin piilostani tyytyväinen hymy kasvoillani ja lähestyin oravaa.
”Sinun pitäisi tähdätä päähän”, sanoi ääni takavasemmalta. Pomppasin ilmaan ja käännyin sydän hakaten katsomaan kuka oli puhunut.
Se oli se vaeltaja-poika, Malaki.
Meinasin jo möläyttää, että niinhän minä olin tehnytkin, mutta onnistuin nielaisemaan sanani ennen kuin ne pääsivät ulos. Sen sijaan sanoin: ”Minä vasta harjoittelen, älä arvostele.”
”Anteeksi”, Malaki naurahti ja minä hymyilin hänelle. ”Kavereita?”
”Joo”, myönnyin ja sitten katsoin hänen pitelemiään jousta ja nuolikoteloa. ”Sinäkin metsästät aamusta?”
Hän nyökkäsi ja katsoi sitten minua arvioivasta. ”Olet ensimmäinen tyttö jonka näen metsästämässä.”
”Sanoin sen jo eilen, en ole niin kuin muut”, totesin ja heilautin jousen olalleni.
”Sehän on päivänselvää”, Malaki sanoi myöntyvästi.
Poimin kuolleen oravan maasta, irrotin nuolen siitä ja köytin oravan vyölleni roikkumaan. Jatkoin kävelemistäni syvemmälle metsään ja ilokseni Malaki seurasi minua. Oli ihan kivaa saada seuraa ja minä olin kieltämättä aika kiinnostunut Malakista. Olihan hän ensimmäinen vaeltaja jonka olin koskaan tavannut. Keskustelimme hiljaiseen ääneen metsästyksestä ja jaoimme tietojamme. Malaki tiesi paljon enemmän metsästyksestä kuin minä, mutta se ei toisaalta yllättänyt minua. Hän oli sentään poika ja sai metsästää niin paljon kuin sielu sieti. Minä sain lajitella yrttejä niin paljon kuin sielu sieti.
Auringon noustessa taivaalle olimme molemmat saaneet pari lintua ja muutaman oravan metsästetyksi ja palasimme takaisin päin. Äkisti kuulin askelia edestäpäin.
”Piiloon”, sihahdin Malakille ja odottamatta vastausta kiskaisin hänet mukanani lähimmän puskan taakse. Tiirailin puskan raosta tulijaa ja huomasin sen olevan Amy Jo. Mitä ihmettä kielikello pikkusiskoni teki metsässä tähän aikaan aamusta? Tietysti yritti narauttaa minut tekemästä jotain kiellettyä. No, lähellä hänainakin oli. Amy Jo käveli ja pysähtyi sitten puskan kohdalla. Hän katsoi ympärilleen ja huokaisi sitten ja kääntyi takaisin kylään päin. Kun pikkusiskoni oli kadonnut näkyvistä, me nousimme puskasta ylös.
”Kuka se oli?” Malaki kysyi.
”Minun juoruileva pikkusiskoni”, tokaisin. ”Hänen elämäntyönsä on narauttaa minut tekemästä jotain mistä kannella äidilleni.”
”Onko äitisi tiukka?”
”Hän on aika… kamala”, sanoin hetken epäröityäni. ”Hän vihaa minua. Emme ole yhtään läheisiä, tappelemme vain koko ajan.”
Malaki katsoi maahan hiljaisena meidän kävellessä.
”Sinun pitäisi arvostaa äitiäsi enemmän”, Malaki totesi hiljaa.
Katsoin närkästyneenä poikaan. En ymmärtänyt mitä hän tarkoitti, miten voisin muka arvostaa äitiäni enemmän kun hän ei ollut tehnyt mitään ansaitakseen arvostukseni? Malaki näki närkästyneen ilmeeni.
”En tarkoittanut mitään pahaa, minä vain… minun äitini on kuollut. Ja joka päivä mietin, että antaisin mitä vain, että saisin jutella hänen kanssaan, halata häntä. Siksi ajattelin, että sinun pitäisi ehkä yrittää tulla toimeen äitisi kanssa paremmin. Mitä jos hän yhtäkkiä katoaisi elämästäsi kokonaan?”
Laitoin käteni puuskaan ja pysähdyin, katsoen Malakiin kiinteästi.
”Kuule”, sanoin, ”otan osaa äitisi puolesta, hänen täytyi olla ihana ihminen. Mutta minun äitini ei ole sitä. Hän on läpeensä epämiellyttävä henkilö, joka ei välitä mistään muusta kuin perheen kunniasta ja maineesta ja säännöistä. Hän ei ajattele mikä on parasta minun kannaltani, hän ajattelee vain itseään. Miksi minun pitäisi sellaisen ihmisen perään itkeä?”
Odotin Malakin suuttuvan minulle, mutta yllätykseni niin ei käynyt. Sen sijaan hän kohautti olkapäitään, jatkoi kävelemistä ja sanoi: ”No, eivät kaikki voi olla yhtä mahtavia kuin minun äitini.” Sitten hän hymyili minulle ja minä hymyilin takaisin. Päässäni mietin, että olin juuri tainnut saada uuden ystävän. Oikeasti ystävän. Sellaisen jonka kanssa voi puhua.
”Tehdäänkö sopimus?” sanoin äkisti ja tartuin Malakin käteen pysäyttääkseni hänet. Malaki kohotti kysyvästi kulmakarvojaan minulle. ”Jos sinä opetat minulle metsästystä, minä voin opettaa sinulle kaiken kasveista ja yrteistä.”
”Miksi sinä luulet, että en tiedä mitään kasveista ja yrteistä?” Malaki kysyi virnistellen.
”Tiedätkö sitten?”
”No en.”
Hymyilin. ”Onko meillä sopimus?”
”Toki”, Malaki sanoi ja ojensi kätensä. Tartuin siihen ja pidin kiinni pienen tovin ennen kuin irrotin otteeni ja hymyilin leveästi Malakille.
”Malaki?” kysyi ääni ja sitten esiin ilmestyi pitkä mies, joka muistutti valtavasti Malakia.
”Hei, veli”, Malaki sanoi ja pukkasi minua kyynerpäällä. ”Tässä on Makita, isoveljeni.”
”Hei, olen Maya”, sanoin Makitalle joka nyökkäsi kohteliaasti suuntaani ja katsoi sitten taas Malakiin.
”Isä etsii sinua”, hän sanoi.
Malaki kääntyi katsomaan minua ja minä nyökkäsin hänelle.
”Nähdään aamulla, okei?” ehdotin hiljaisella äänellä.
”Okei”, Malaki vastasi ja sitten minä ojensinhänelle minun saaliini, sillä en minä niitä mihinkään voisi edes viedä jäämättä kiinni äidilleni tai Amy Jo’lle. Malaki otti ne vastaan, hymyili minulle ja lähti sitten Makitan kanssa takaisin kylään. Minä odotin, että he katosivat näkyvistä ennen kuin palasin itse eri reittiä kylään. Jotenkin minulla oli vahva tunne, että kyläläiset eivät tykkäisi siitä, että vietän aikaa vaeltajan kanssa. Heillä kun oli tapana olla kapeakatseisia.
Piilotettuani isäni minulle salaa antaneet jousen ja nuolet erään puskan alle, koska suosin piilopaikan vaihtamista säännöllisin väliajoin, minä palasin takaisin kylään ja suuntasin kulkuni tiipillemme. Kun saavuin tiipin eteen, näin isäni valmistelemassa Kamia metsälle. Koska isäni oli Kotkan Nuoli, ei yksikään metsästysretki tapahtunut ilman häntä ja hänen käskyjään.
”Hei, Maya”, isä sanoi.
”Hei”, vastasin ja silitin Kamin kiiltävää kylkeä. ”Missä kaikki ovat?”
Isä nyökkäsi tiipin suuntaan. ”Sisällä, Amy Jo poimi marjoja ja nyt he herkuttelevat niillä. Äitisi on hyvällä päällä Amy Jo’n ansiosta, ethän ärsytä häntä?”
”Hän ärsyyntyy pelkästään siitä jos hengitän liian äänekkäästi”, mutisin, mutta isäni totta kai kuuli sen.
”Maya...”, hän sanoi varoittavasti.
”Joo, joo”, huokaisin.
Isä madalsi ääntään kysyessään: ”Saitko hyvän saaliin tänään?”
”Kaksi lintua ja kaksi oravaa”, kuiskasin takaisin.
Isä pörrötti hiuksiani tyytyväisenä ja kehotti minua menemään, että hän pääsisi lähtemään.
Kävelin kohti tiipiä. ”Onnea metsälle!”
Isä heilautti kättänsä minulle ja livahdin sisälle tiipiin. Siellä näin äitini syömässä marjoja suuresta kulhosta Amy Jo’n ja Pocatan kanssa. Tunsin halua hymyillä kun näin Pocatan. Siskoni oli minulle kaikki kaikessa. Mutta en kerennyt hymyilemään ennen kuin äitini puhui.
”Missä olet ollut?” äiti kysyi viileällä äänensävyllä ja lisäsi sitten ylpeästi, ”Amy Jo poimi marjoja. Syömäkelpoisia marjoja.”
”Sepä kiva”, totesin kuivasti ja näin Amy Jo’n näyttävän äidin selän takaa minulle kieltä. Tiesin varsin hyvin mitä äiti oli sanoillaan vihjannut: Amy Jo oli poiminut syömäkelpoisia marjoja onnistuneesti, kun taas minä olin ollut Henki ties missä.”Olin kävelyllä.”
”Jassoo.”
Voi kuinka minä halusinkaan olla isän mukana metsällä, enkä tiipissä äitini kanssa. Mutta tilanne oli mikä oli, enkä voinut asialle mitään.
Tiipin oviaukkoon ilmestyi kaksi hahmoa.
Siskoni Kahlika yhdessä sielunkumppaninsa Taraton kanssa. Tarato oli tavattoman pitkä mies, harva oli yhtä pitkä kuin hän. Hänellä oli myös jurot kasvot ja aivan liian iso nenä. Mutta siskoni rakasti häntä, joten kuka minä olin sanomaan mitään. Kahlika näki pintaa syvemmälle.
”Huomenta”, Kahlika sanoi astellessaan sisälle tiipiin Tarato aivan perässään. ”Tulimme piipahtamaan. Missä isä on?”
”Metsällä”, äiti vastasi ja viittoili Kahlikaa ja Taratoa tulemaan lähemmäksi. ”Täällä olisi marjoja. Amy Jo poimi ne, eikä poiminut yhtäkään myrkyllistä.”
”Hienoa, Amy Jo!” Kahlika huudahti ja pörrötti pikkusiskomme hiuksia. ”Olet yhtä etevä kuin äiti.”
”Ja paljon etevämpi kuin Maya”, Amy Jo totesi, katsoen minuun. Kurtistin kulmiani hänelle. Miten niin nuori, kuin Amy Jo, voi olla niin pirullinen? Amy Jo jos kuka oli riivattu. Se pikku pirulainen kaatoi aina vettä myllyyn saaden äidin inhoamaan minua entistä enemmän.
”Minusta Maya on etevä”, Pocata sanoi puolustelevasti.
”Sinä oletkin tyhmä”, sanoi Amy Jo.
”Hei, varo sanojasi!” tiuskaisin ja sain Pocatalta kiitollisen hymyn ja äidiltä vihaisen mulkaisun.
”Noin et puhu siskollesi!”
”Kuulitko sinä miten hän puhui Pocatalle?” kysyin äidiltäni. En voinut uskoa, että hän ei huomioinut Amy Jo’n huonoa käytöstä. Tai joo, itseasiassa voin uskoa sen.
”Minä alan olemaan lopen kyllästynyt sinun asenteeseesi, nuori neiti”, äiti sanoi varoittavalla äänellä. ”Lähde hakemaan vettä meille, ennen kuin suutun.”
Myöhäistä sille, ajattelin, mutta en sanonut mitään ääneen. Sen sijaan käännyin kannoillani, nappasin puisen ämpärin mukaan ja lähdin kävelemään joelle päin.
Tällä kertaa siellä ei ollut idiootti-Nakotaa tai hänen ystäviään. Kiitin onneani myös siitä, että Pancho ei ollut siellä, koska en olisi yksinkertaisesti jaksanut kuunnella hänen lirkuttelujaan alkuunsakkaan.
Totta kai joella oli muitakin, muutama lapsi ja heidän vanhempansa sekä Rei, Panchon kaveri, mutta ei varsinaisesti ketään jota olisin inhonnut. Paitsi no, Rei kävi aika ajoin hermoilleni kun hän hännysteli Panchoa.
Nähdessään minut Rei lähti joelta ja katosi kylään tiipien sekaan. Pohdin hetken, että mihin hänellä tuli sellainen kiire, mutta päätin sitten antaa asian olla.
Upotin puuämpärin veteen ja nostin sen sitten ylös naama punaisena. Se painoi kuin synti kun se oli täynnä vettä, eikä se käynyt ikinä kevyemmäksi, ei väliä kuinka usein kävin hakemassa vettä. Ehkä minä olin vain heikko.
Käännyin ympäri ja jähmetyin paikoilleni.
Pancho marssi minua kohti, Rei takanaan. Se hemmetin rotta oli käynyt kantelemassa Pancholle olinpaikkani! Tuijotin Reitä kiukustuneena, mutta hän vältteli katsomasta minuun.
”Maya!” Pancho huusi jo kauan ennen kuin saapui luokseni. ”Anna minä kannan sen puolestasi.”
”Ei tarvitse”, tokaisin.
Pancho vain hymyili lämpimästi minulle.
”Ihan tosi, voin kantaa sen. Se on ihan liian painava sinulle”, hän sanoi.
Se sai minut tulistumaan. Pancho piti minua heikkona. Hän kohteli minua kuin en kykenisi fyysiseen työhön ollenkaan. Olin vain heikko, hädässä oleva nainen. E-hei, en aikonut sallia sitä.
”Minä jaksan kyllä, kiitos vain. Voit ottaa pikkulintusi ja häipyä”, sanoin ja nyökkäsin kauempana seisovaaReitä, joka katseli muualle niin kuin ei muka kuuntelisi joka sanaa, minkä minä ja Pancho vaihdoimme.
Kerrankin Pancho tuntui ymmärtävän kerrasta jotain, koska hän sanoi: ”Hyvä on.” Huokaisin jo helpotuksesta, mutta sitten hän jatkoi, ”Anna minun edes saattaa sinut tiipillesi. Meillä jäi keskustelu kesken eilen kun se vaeltaja-poika keskeytti meidät.”
Kirskuttelin hampaitani. ”Hänen nimensä on Malaki.”
”Mitä?”
”Hänen nimensä on Malaki”, toistin. ”Ei vaeltaja-poika.” Lähdin raahaamaan puuämpäriä kohti tiipiämme neljännessä ringissä. ”Ja meillä ei jäänyt mitään kesken. Ei ole mitään, mistä meidän pitäisi puhua.”
Pancho seurasi minua itsepäisesti ja viittoili Reitä lähtemään ja jättämään meidät kaksin. Loistavaa, vielä kun pääsisin eroon Panchosta, kaikki olisi täydellistä.
”Mitä sinä välität siitä, miksi minä häntä kutsun?” Pancho kysyi kulmat kurtussa.
Olin jo möläyttämässä, että siksi, koska Malaki on minun ystäväni, mutta onnistuin pitämään suuni kiinni sen suhteen ja sanomaan vain: ”En välitäkkään.”
”Ei se siltä kuulostanut.”
”Miksi sinä seuraat minua?” kysyin häneltä, vaihtaen aihetta suunnitellusti.
Se toimi, Pancho unohti Malakin sillä silmänräpäyksellä.
”Halusin puhua kanssasi.”
”Mistä?”
Tiesin jo mistä, mutta kysyin silti. Ihan vain varmuuden vuoksi, ettei Pancho saisi päähänsä palata Malaki-aiheeseen.
”Meistä.”
”Ei ole mitään meitä”, huokaisin. ”Mikset voi uskoa sitä?”
”Sinä et anna meille mahdollisuutta”, Pancho sanoi, ja kosketti käsivarttani. Siirryin kauemmaksi ja pidensin askeleitani. Käteni alkoivat puutua puuämpärin kantamisesta ja matkaa tiipille oli vielä paljon, enkä minä todellakaan aikonut pudottaa puuämpäriä Panchon edessä.
”Koska minä en halua antaa meille mahdollisuutta”, tokaisin tylysti. ”Minulla on muutakin tekemistä kuin heilastella sinun kanssasi. Ota Nakota, hän kuolisi onnesta jos tekisit sen.”
”En tahdo Nakotaa”, Pancho sanoi. ”Tahdon sinut.”
Voi ällö. Olinko outo, kun olin jo kahdeksantoistavuotias enkä kokenut minkäänlaista mielenkiintoa sielunkumppanin etsimiseen? En ollut ollut ikinä kiinnostunut kenestäkäänja vaikka olisinkin, Pancho ei todellakaan olisi kiinnostuksen kohteeni.
”Maya, ole kiltti”, Pancho sanoi ja pysäytti minut. Laskin puuämpärin maahan sellaista vauhtia, että vettä loiskui ympäriinsä. Käsiäni pakotti. ”Ajattele edes asiaa, okei?”
Huokaisin. ”Jätätkö minut rauhaan jos lupaan ajatella asiaa?” Pancho nyökkäsi innostuneesti. ”Hyvä on. Minä ajattelen asiaa.”
”Kiitos, Maya”, Pancho sanoi, kosketti kasvojani hellästi ja lähti sitten harppomaan takaisin sinne mistä me tulimmekin. Minä tuijotin hänen peräänsä, puuskahdin ja aloin sitten raahaamaan puuämpäriä kohti tiipiämme, kädet kipeinä ja naama punaisena, enkä huomannut Nakotaa, joka pälyili läheisen tiipin takaa ennen kuin hän pomppasi eteeni. Huokaisin ja ohitin hänet, jatkaen matkaani. En jaksanut Panchoa ja häntä heti perätysten. Se oli liikaa minun mielelleni.
”Minne sinä luulet meneväsi?” Nakota tiuskaisi ja juoksi perääni.
”Vien vettä äidille”, vastasin niin kuin Nakota olisi kysynyt minkä värinen on puun lehti. ”Mitä sinä haluat, toisen ringin peikko?”
Nakota siristi silmiään minulle.
”Minä haluan”, hän sanoi, ”että pysyt erossa Panchosta.”
”Mielihyvin. Oliko muuta?”
”Et ajattele häntä!”
”Ei tulisi mieleenikään.”
”Et puhu hänelle.”
”Onnistuu.”
”Etkä–”
”Aiotko sinä seurata minua koko loppumatkan?” keskeytin hänet. Nakota tönäisi minua ja sai minut horjahtamaan ja veden läikkymään taas. ”Lopeta!”
”Minä olen varoittanut sinua, Maya”, Nakota uhkasi. ”Tämä on vasta alkua, jos et pysy erossa Panchosta.”
Sitten hän marssi pois ja minä pyörittelin silmiäni lopen kyllästyneenä.Mikseivät ihmiset voineet vain jättää minua rauhaan? Olin kyllästynyt Panchoon, olin kyllästynyt Nakotaan… olin kyllästynyt kaikkiin heimolaisiin. Malaki oli ainoa, johon en ollut kyllästynyt, pikemminkin päinvastoin: hän oli ihana uusi tuulahdus heimossamme. Hän oli salaperäinen, kiinnostava ja ennen kaikkea hän kohteli minua kuin vertaistaan. Se oli jotain mitä ei voinut korvata millään.
Kun aurinko on korkeimmillaan, jokaisessa ringissä valmistetaan yhteistuumin liharuoka, jonka rinkiläiset syövät yhdessä. Iltarituaali on ainoa hetki, kun koko heimo syö yhdessä.
Söin marjoja tiipimme edessä yksin, kun pikkusiskoni Amy Jo ilmestyi paikalle omahyväinen ilme naamallaan. Siristin silmiäni auringossa ja tiirailin siskoani, miettien mitä ihmettä hän nyt oli vailla. En tietääkseni ollut tehnyt mitään kantelemisen arvoista, mutta Amy Jo’sta kun ei ikinä tietänyt.
”Mitä?” kysyin, kun pikkusiskoni ei sanonut mitään.
”Äiti on etsinyt sinua.”
”Ai, miksi?”
”En minä tiedä”, Amy Jo sanoi. ”Oletko tehnyt jotakin kiellettyä?”
Sen lisäksi, että kävin aamulla metsästämässä ja vietin aikaa Malakin kanssa? En, en oikeastaan.
”Missä äiti on?” kysyin sen sijaan, että olisin vastannut Amy Jo’n kysymykseen.
”Valmistamassa ruokaa”, pikkusisko vastasi.
Katsahdin taivaalle ja toden totta, aurinko oli melkein korkeimmassa pisteessä. En ollut tajunnutkaan ajan kulkeneen niin nopeasti. Vastahan minä olin herännyt ja mennyt metsälle.
Nousin ylös, aikeinani suunnata neljännen ringin ruuanlaitto paikalle kysymään äidiltäni mitä hän halusi, mutta pysähdyin kuullessani Amy Jo’n äänen.
”Sinun pitäisi noudattaa sääntöjä.”
”Anteeksi mitä?” älähdin, kääntyen katsomaan häntä. ”Mitä sinä sanoit?”
Amy Jo kohotti leukaansa uhmakkaasti. ”Sinun pitäisi noudattaa sääntöjä. Aiheutat turhia riitoja itsesi ja äidin välille. Ja saat myös äidin ja isän riitelemään keskenään. Olet paha, Maya.”
”Äh, ole hiljaa, Amy Jo”, tuhahdin ja lähdin marssimaan pois, mutta pikkusiskoni sanat jäivät kalvamaan mieltäni.
Olihan se totta. Minä olin syy siihen, miksi äiti ja isä riitelivät. Ainoa syy. Ei heillä ollut ikinä muuta aihetta riidellä, kuin minun viimeisimmät tempaukseni. Isä suhtautui äidin mielestä liian kevyesti tekoihini ja äiti oli liian ankara isän mielestä. Minä tein heidät onnettomiksi.
Mutta minkä minä sille voin? Pitäisikö minun ruveta Amy Jo’n kaltaiseksi unelma tyttäreksi? Keräillä marjoja ja yrttejäkuuliaisesti päivästä toiseen, löytää sielunkumppani mahdollisimman nopeasti, asettautua ja hankkia lapsia. Se ei ollut se mitä halusin.
Se mitä minä haluan, on metsästää milloin vain, ratsastaa milloin vain ja rakastua spontaanisti, omalla ajallaan. Haluan seikkailla, elää ja nähdä maailmaa, enkä vain istua leirissä hoitamassa velvollisuuksiani.
”Maya!”
Nostin katseeni kuullessani äidin äänen kutsuvan minua. Hän seisoi suuren padan luona, hämmentäen sitä. Se oli lihakeittoa, maustettuina erilaisilla yrteillä. Tunnistin tuoksun helposti, se oli yleisintä ruokaa mitä meidän ringissämme valmistettiin.
”Niin, äiti?” sanoin ja kävelin hänen luokseen.
”Missä olet luuhannut?” hän kysyi. ”Et taaskaan ollut auttamassa ruuan valmistuksessa.”
Huokaisin ja päätin kerrankin olla äidin mieliksi. Jos edes välttääkseni taas yhden riidan. Sitä paitsi, olinhan minä luvannut yrittää, Pocatan takia.
”Anteeksi, äiti”, sanoin. ”Tarvitsetko vielä apua?”
”Hämmennä tätä ja jaa ruoka sitten rinkiläisille, minun täytyy viedä Pocata joelle ja putsata se hänen haavansa.”
”Onko Pocata kunnossa?” kysyin huolestuneena.
”Kyllä, se on vain varmuuden vuoksi, että haava ei pahene”, äiti sanoi normaalilla äänellä, mutta ei katsonut minuun. Minä sen sijaan tuijotin häntä. Hänen pitkiä paksuja hiuksiaan jotka olivat letillä, hienoisia ryppyjä silmäkulmissa. Hänen nenäänsä ja huuliaan.
Minä tosiaan olin nuorempi versio äidistä. Ulkonäön puolesta. Sielultani olin täysin erilainen, emmekä me yksinkertaisesti tulleet toimeen, lukuunottamatta juuri käytyä keskustelua joka oli rauhallisin päiväkausiin.
”Hyvä on”, sanoin kuuliaisesti ja otin äitini paikan kiehuvan padan luona. Katsoin hänen peräänsä kun hän marssi selkä suorana pois ja sitten kiinnitin kaiken huomioni keittoon. Kun aurinko oli korkeimmillaan, alkoivat neljännen ringin heimolaiset kerääntymään ympärilleni ja sain alkaa jakamaan heille ruokaa.
Ajatukseni lähtivät harhailemaan yksitoikkoisen työn lomassa, ja ajattelin, että antoivatkohan viidennen ringin heimolaiset Vaeltajien syödä heidän kanssaan? Vai joutuivatko Malaki ja hänen perheensä valmistamaan oman ruokansa? Minä painoin mieleeni, että kysyisin sitä Malakilta huomenaamuna, kun me menisimme metsästämään yhdessä.
Hymyilin ajatukselle. Odotin sitä innolla. Mitä kaikkea Malaki voisikaan minulle opettaa! Ja vastavuoroisesti minä saisin opettaa jotakin hänelle. Sopimuksemme teki minut onnelliseksi, eikä kukaan tai mikään voisi estää minua olemasta onnellinen. En välittänyt vaikka metsästäminen Malakin kanssa saisi minut riitoihin äidin kanssa, halusin tehdä sen siitä huolimatta. Ehkä olin itsekäs, mutta en välittänyt siitäkään.
”Maya!”
Havahduin ajatuksistani ja huomasin äitini seisovan edessäni, Pocata sylissään.
”Oho, hei”, sanoin. ”En huomannut teitä.”
”Ota Pocata ja ruokaa, ja menkää syömään”, äiti komensi. ”Minä jatkan tästä.”
Mitään sanomatta täytin kaksi kulhoa keitolla ja johdatin sitten Pocatan heimolaisten ohitse syrjemmälle. Istuuduimme maahan ja ojensin toisen kulhoista Pocatalle.
”Ole hyvä”, sanoin. ”Kuinka haavasi jakselee?”
”Se on jo paljon parempi!” Pocata hihkaisi iloisena. ”Siihen ei satu paljoa.”
”No se on hyvä.”
Aloimme syömään hiljaisuuden vallitessa ja kuuntelimme vain ympäriltämme kantautuvaa puheensorinaa. Heimolaisilla tuntui riittävän keskusteltavaa eikä hiljaista hetkeä tullut.
”Miksi sinä kapinoit äitiä vastaan?” Pocata kysyi yllättäen, saaden minut hätkähtämään hämmästyksestä. Katsoin häneen.
”Mistä sinä sellaisen sanan olet oppinut?” kysyin.
”Kuulin kun äiti käytti sitä sanaa sinusta.”
”Tiedätkö mitä se tarkoittaa?”
Pocata ravisti päätänsä ja minä hymyilin.
”Kerron vastauksen sinulle sitten, kun olet isompi”, lupasin.
Enhän minä varsinaisesti äitiä vastaan kapinoinut. Minä kapinoin heimoani ja sen perinteitä ja vaatimuksia vastaan. Tosin äidin silmissä se oli sama asia kuin häntä vastaan kapinoiminen.
Äiti ei välittänyt mistään niin paljon kuin perinteistä ja säännöistä. En ikinä ymmärtänyt miksi hän halusi kangistua kaavoihin, mutta se teki hänet onnelliseksi ja hän automaattisesti oletti, että se tekisi myös minut onnelliseksi.
Voi kuinka väärässä hän olikaan. Ja mikä pettymys minun täytyi hänelle olla, kun en ollutkaan kunnollinen ja täydellinen niin kuin Kahlika, tai mielistelevä ja miellytämishaluinen kuten Amy Jo. En ollut edes viaton kuten Pocata. Enkä ainakaan ollut arvostettu kuten Domonko ja Makaio.Äidin silmissä minun täytyi olla pahojen henkien riivaama. Tai sitten peikot ja menninkäiset olivat sairastuttaneet mieleni.
Silmäilin haavaa Pocatan kädessä. Se ei punoittanut, mikä oli hyvä merkki. Meidän shamaanimme oli kuollut monta kuunkiertoa sitten, eikä kylällä ollut enää shamaania joka voisi hakea henkimaailmasta apua vakavempiin sairauksiin.
Se huolestutti minua, koska tiesin naisen kolmannessa ringissä, joka kantoi lasta sisällään. Miten hän selviytyisi ilman parantajaa? Shamaaneilla oli paitsi yhteys henkimaailmaan, myös parantajan taitoja ja niitä tarvittiin kun tuotaisiin lapsi maailmaan.
”Minusta sinä olet rohkea”, Pocata sanoi äkisti ja laski kulhonsa maahan.
Hymähdin. ”Niinkö?”
”Joo-o”, Pocata sanoi ja naksautti kieltään. ”Haluaisin olla yhtä rohkea kuin sinä, mutta itken aina kun Amy Jo vetää minua hiuksista.”
”Amy Jo tekee rumasti kun hän tekee niin.”
”Tiedän. Mutta hän ei saa ikinä toruja äidiltä.”
”Tiedän.”
Oli hetken hiljaista ja sitten Pocata puuskahti viisivuotiaan tarmolla.
”Se on epäreilua!”
Naurahdin kuivasti. ”Niinhän se on.”
”Mikä on mitä?” kysyi Domonko selkäni takaa. Pocatan kiljahtaessa ilosta, minä käännyin katsomaan veljiäni. Domonko ja Makaio seisoivat aivan takanani, pitkinä ja komeina, pidellen hevosiaan. Katsoin Cocua, joka hamuili Makaion käsivartta turvallaan.
”Ei mitään”, vastasin ja hymyilin kun Pocata syöksähti ensin Domonkon syliin ja sitten Makaion, rutistaen heitä lujaa. ”Oletteko menossa niitylle?”
”Kyllä”, Domonko vastasi.
”Ja ajattelimme antaa sinulle mahdollisuuden tulla mukaamme”, Makaio jatkoi ja hymyili vinosti. ”Miten on, sisko?”
Minä halusin, minä todellakin halusin, mutta sen sijaan, että olisin suostunut, minä ravistin päätäni ja pistin käteni Pocaton olkapäille.
”Jään tänne Pocatan kanssa”, sanoin.
”Miksi ihmeessä?” veljeni kysyivät yhtäaikaa.
Peitin Pocatan korvat käsilläni.
”Koska äiti suuttui järjettömästi kun viimeksi lähdin teidän kanssa niitylle!” sihahdin ja laskin käteni kiemurtelevan Pocatan korvilta. ”Sitä paitsi, isä varmasti tarvitsee Kamia.”
”Eikä tarvitse, hehän olivat jo metsällä”, Domonko sanoi. ”Sinä pelkäät.”
”Enpäs!”
”Aivan peloissasi olet”, sanoi Makaio.
”Maya ei pelkää mitään!” Pocata julisti kovalla äänellä.
”Siinäs kuulitte”, sanoin ja suukotin Pocatan päälakea. ”En minä pelkää. Yritän vain välttää toisen riidan.”
Veljeni kohottivat kulmiaan.
”Mistä lähtien olet piitannut riitelettekö te vai ette?”
Siitä lähtien kun Amy Jo sanoi päin naamaa minun olevan syypää siihen miksi äiti ja isä tappelivat ja olivat onnettomia ja siitä lähtien kun olin luvannut äidilleni yrittäväni Pocatan takia. ”Äh, painukaa muualle.”
”Sinun menetyksesi”, he sanoivat, loikkasivat ketterästi hevostensa selkään ja kirmasivat sitten kohti niittyä. Katsoin haikeasti heidän peräänsä, mutta tiedostin kyllä, että olin tehnyt oikean valinnan. Miksi se sitten pisti sisälläni tällä tavoin?
”Kyllä sinä voit mennä”, Pocata sanoi. ”Minä voin mennä Kahlikan ja Taraton luokse leikkimään.”
Kurkkuani kuristi. Mitä olin tehnyt ansaitakseni niin viattoman ja ymmärtäväisen ja älykkäänpikkusiskon?
”En voi”, sanoin. ”Äiti suuttuu.”
”Miten hän voisi? Sinähän menet vain ratsastamaan”, Pocata sanoi. ”Et jätä velvollisuuksiasi, koska sinulla ei ole niitä tällä hetkellä. Hän ei ole määrännyt sinua lajittelemaan yrttejä tai mitään muutakaan.”
Tuijotin siskoani suu ammollaan. ”Sinä ihan oikeasti olet liian älykäsikäiseksesi.”
Pocata hymyili ja halasi minua. ”Rakastan sinua, Maya.”
”Minäkin rakastan sinua”, vastasin hiljaa, halasin Pocataa tiukasti jakuiskasin kiitoksen hänen korvaansa, ja sitten lähdin juoksemaan, tarkoituksenani löytää isä.
Löysin hänet juttelemassa neljännen ringin vanhimpien kanssa ja pysähdyin kunnioittavan välimatkan päähän heistä. Silmäilin isääni joka kuunteli vaitonaisena hänen edessään seisovan harmaan ja ryppyisen miehen selitystä. Kun hän huomasi minut, hän väläytti minulle pienen hymyn ja kohotti sormensa merkiksi, että minun tulisi odottaa pieni hetki. Nyökkäsin ja seisoskelin tyhjänpanttina ikuisuudelta tuntuvan ajan ennen kuin isäni hyvästeli miehen ja marssi luokseni.
”Hei, isä”, sanoin hymyillen. Yritin näyttää mahdollisimman viattomalta ja herttaiselta, mutta totta kai isäni näki lävitseni samantien.
”Haluat Kamin.”
”No… tuota… ehkä?”
”Yritätkö taas luistaa äitisi sinulle määräämistä tehtävistä?” isä kysyi kulmat koholla.
Ravistin nopeasti päätäni. ”En, minä vannon esi-isien kautta! Olen tyhjänpanttina joten halusin vain mennä ratsastamaan.”
”Ja veljesi eivät liity mitenkään tähän haluun?”
”Miten sinä tiesit?” kysyin ihmeissäni.
”He ratsastivat tästä ohitse ja kertoivat pyytäneensä sinua mukaan”, isä paljasti ja hymyili samalla lailla vinosti kuin veljeni. ”Mene vain, Kami on tiipin takana olevassa aitauksessa.”
Syöksyin halaamaan isääni ja painon suukon hänen päivettyneelle poskelleen.
”Kiitos, kiitos, kiitos!”
Irrottauduin isästä ja lähdin juoksemaan tiipillemme. Kiertäessäni tiipin ympäri näin Kamin kiiltävän karvan hohtavan auringossa ja tamma nosti päätänsä ja hörähti minun saapuessa.
”Hei, Kami”, sanoin ja kiipesin aidan päälle. ”Haluatko niitylle?”
Tamma kohotti päätänsä ja katsoi minuun odottavasti. Se käveli luokseni ja kiedoin narun sen turvan ympärille ja loikkasin sitten tamman selkään. Avasin selästä käsin pyöreän aitauksen portin ja sitten lähdimme ravaamaan kohti niittyä.
Ihmiset väistyivät tieltämme meidän ravatessa eteenpäin reippain askelin. Puristin Kamin harjaa nyrkeissäni ja pidin katseeni kohdistettuna eteenpäin. Kun niitty alkoi viidennen ringin jälkeen pilkottomaan edessäni, painoin jalkani Kamin kylkiin ja tamma siirtyi laukkaan. Laukkasimme niittyä pitkin ja näin veljeni hevosineen puolessa välissä niittyä. Laukkasin heidän luokseen ja pysäytin Kamin, virnistellen leveästi.
”Arvasin, että sinä tulet”, Domonko sanoi ja katsahti Makaioon. ”Vaikka joku sitä epäilikin.”
”Minun virheeni”, Makaio myönsi ja katsoi minuun. ”Olen iloinen, että tulit.”
”Niin minäkin”, myönsin ja hymyilin. Tunsin oloni loistavaksi. Aurinko lämmitti kasvojani, hentoinen kesä tuuli leyhytteli kasvojani ja jossain lauloi lintu. Tältäkö tuntui olla vapaa? Minulla oli tunne, että en tietäisi miltä tuntuu olla vapaa vaikka se potkaisisi minua takapuoleen, mutta pystyin kuvittelemaan, että se olisi jotain tällaista.
”Oletteko valmiita kisaan?” Domonko kysyi ja minä sekä Makaio nyökkäsimme. ”Kävellään niityn päähän, käännytään ympäri ja kolmannella lähdetään.”
Nyökkäsimme uudelleen ymmärtämisen merkiksi ja lähdimme kävelemään kohti niityn päätä.
Olimme melkein perillä, kun kavion kopse sai hevosemme astelemaan levottomasti ja kääntämään päätänsä jotta ne näkisivät taakseen. Minä, Domonko ja Makaio käännyimme yhteistuumin katsomaan kuka sieltä tuli.
Tunnistin hänet jo kaukaa.
Se oli Pancho.
Voi, miksi sen täytyi olla Pancho? Olisi ollut edes Malaki. Olin varma, että veljeni olisivat hyväksyneet Malakin. He eivät olleet yhtä kapeakatseisia kuin muut heimolaiset. Tai äiti.
”Hei, saanko liittyä kisaan?” Pancho huikkasi jo kaukaa.
”Et”, vastasin heti ja annoin merkitsevän katseen veljilleni. He kyllä tiesivät, mitä minä ajattelin Panchosta eivätkä he itsekkään liiemmin pojasta pitäneet, mutta koska he olivat kolmannen ringin asukkeja ja he saivat osakseen jonkin verran heimolaisten kunnioitusta, eivät he voineet olla töykeitä jollekin sellaiselle kuin Pancho. Se voisi pilata heidän asemansa.
”Anteeksi, sisko”, Makaio mutisi ja katsoi sitten Panchoon. ”Liity seuraan vain.”
Pancho ratsasti itsevarmasti veljieni ohitse ja liittyi minun seuraani. Nyrpistin nenääni ja huokaisin.
”Maya”, hän tervehti mairealla äänellä.
”Pancho”, minä sanoin kuivasti.
Tämä ei suinkaan ollut ensimmäinen kerta, kun Pancho lykkäytyi seuraamme meidän mennessä kisaamaan niitylle. Se liero oli luikerrellut monet kerrat meidän seuraamme, ja tiesin, että se ärsytti veljiäni ihan yhtä paljon kuin mitä se ärsytti minua.
Domonko oli sanonut kerran, että Pancho ei ansainnut minua. Olin kysynyt, että mitä hän sillä tarkoitti, olinhan minä vain neljännen ringin tyttö. Siihen Domonko oli sanonut, että olin paljon enemmän ja Makaio oli lisännyt, että Pancho ei tulisi ikinä olemaan tarpeeksi hyvä minulle.
Rakastin veljiäni sillä hetkellä enemmän kuin koskaan ennen.
”Tehdäänkö sopimus?” Pancho sanoi minulle.
Silmäilin häntä epäilevästi ja silitin Kamin kaulaa rauhoittaakseni itseni. ”Millainen sopimus?”
”Jos minä voitan, sinä istutkanssani tänä yönä täydenkuun puhdistusrituaalissa”, Pancho sanoi.
Ei ikinä, ajattelin. ”Entä jos minä voitan?”
”Sitten sinun ei tarvitse istua minun kanssani.”
”Eihän se noin mene!” huudahdin.
Veljeni päättivät puuttua peliin.
”Jos Maya voittaa–”, Domonko aloitti.
”–niin sinä jätät hänet rauhaan, ainiaaksi!” Makaio päätti lauseen.
Katsoin heitä kiitollisesti ja sitten käänsin katseeni Panchoon. Hän näytti miettivän asiaa ankarasti, kasvot kurtussa ja huolestunut ilme naamalla.
”Ja jos sinä voitat, istun kanssasi iltarituaalissa, en täydenkuun puhdistusrituaalissa”, sanoin.
Pancho näytti edelleen epäröivän.
”No, miten on? Onko meillä sopimus?” kysyin Pancholta, ojentaen tälle kättäni. ”Paitsi jos pelkäät häviäväsi.”
”Hyvä on”, Pancho sanoi kiireesti ja tarttui käteeni. ”Leepakaon elämänsä kunnossa, me voitamme.”
Vilkaisin Panchon alla kävelevää, ruskeaa tammaa. Se tosiaan näytti paljon lihaksikkaammalta mitä viimeksi sen nähdessäni. Mutta minulla oli vahva luotto Kamiin, tamma ei helpolla häviäisi.
Katselin kun Kami käyskenteli pyöreässä aitauksessa, yltäpäältä kuivuneessa hiessä, mutta rauhallisena ja tyytyväisen oloisena.
Aurinko oli jo laskemassa mailleen ja minä tiesin, että minun pitäisi etsiä äiti ja tarjoutua tekemään töitä, mutta en halunnut. Olin liian vihainen. En Kamille, enkä äidille, mutta itselleni. Ja Pancholle.
Se hemmetin Pancho oli voittanut Kamin nipin napin. Hänen tammansa oli monta kesää nuorempi kuin vanha Kami, eikä Kami loppujen lopuksi ollut pystynyt pitämään vauhtiansa yllä voittaakseen Leepakan. Ja nyt minä joutuisin istumaan Panchon vieressä iltarituaalissa. Se oli epäreilua.
”Maya?”
Käännyin katsomaan isääni.
”Hei, isä.”
”Hei, tyttäreni. Sinun pitäisi mennä valmistautumaan iltarituaaliin”, hän sanoi lempeästi. Domonko ja Makaio olivat varmasti kertoneet hänelle mitä oli tapahtunut, koska seuraavaksi isä sanoi: ”Älä murehdi sitä Panchoa. Se on vain yksi iltarituaali hänen seurassaan.”
”Se on yksi liikaa”, totesin kuivasti ja liu’uin aidalta alas ja seisahduin isäni viereen. ”Hän on vastenmielinen.”
”Äitisi pitää hänestä.”
”Sitä suuremmalla syyllä hän ei ole minulle se oikea”, tuhahdin. ”Menen tiipiin. Pocata varmasti haluaa avata hiukseni.”
Isä ei yrittänyt estellä minua kun marssin hänen ohitseen nenä pystyssä kohti tiipimme sisäänkäyntiä.
”Maya, vihdoinkin!” Pocata huudahti ja juoksi äidin ja Amy Jo’n ohitse luokseni. ”Meidän täytyy valmistautua iltarituaaliin.”
”Tiedän”, sanoin. ”Haluaisitko avata hiukseni?”
Pocata nyökkäsi innostuneena, otti minua kädestä kiinni ja johdatti minut sitten tiipin perälle meidän taljamme luokse. Istuin jalat ristissä alas ja Pocata seisoi takanani, avaten hitaasti mutta varmasi palmikkoani.
”Maya, voisitko laulaa sen laulun siitä puusta?” Pocata pyysi hiljaisella äänellä. En osannut sanoa ei pikkusiskolleni, joten aloin laulamaan yhtä hiljaisella äänellä kuin millaisella Pocata oli puhunut.
Pyydä luokse sun
itkupaju mun
Saat lohdun siitä itselles
kantaa huoles kaikki se
kun maahan asti kurkottaa
oksat pitkät, vihreät kuin maa
Mä itkupajun juurella
kyyneliä pudotan
sillä ruokin pajun sen
nousee ylös taivaaseen
Pyydä luokse sun
itkupaju mun
koskaan yksin et sä jää
paju huolen pitää tään
ystävä se sinun on
lohtua antaa peloton.
Vaikenin enkä kyennyt jatkamaan pidemmälle, koska jostain syystä kurkkuani kuristi ja tunsin silmieni kirveltävän. Rakastin sitä laulua, ja se onnistui aina saamaan minut herkistyneeksi, etenkin nyt kun pinnani oli muutenkin kireällä Panchon takia.
”Meidän pitäisi mennä”, sanoin Pocatalle, joka taas kerran vain silitteli pitkiä avonaisia hiuksiani. Katsahdin äitiä ja Amy Jo’ta ja he olivat myös valmiita.
”Istutko kanssani iltarituaalissa?” Pocata kysyi minulta.
Hymyilin surullisesti. ”En tänä iltana, pikkusisko.”
”Miksi et?”
”Lupasin istua Panchon kanssa”, myönsin vaimealla äänellä, mutta totta kai äitini kuuli sen.
”Istut Panchon kanssa!” hän huudahti ja sitten tyytyväinen, pelottava hymy valtasi hänen kasvonsa. ”Hyvä, olet siis viimein tullut järkiisi.”
”Enkä ole”, tiuskaisin, mutta kaduin sitä kun näin äidin ilmeen. ”Tarkoitan vain, että en ole julistamassa häntä sielunkumppanikseni tai mitään. Me vain istumme yhdessä.”
Koska minä hävisin laukkakisan ja Pancho voitti. Mutta kautta esi-isien, sopimuksesta en aikonut kertoa äidilleni yhtään mitään.
”Olet luuhannut Kamin kanssa koko päivän ties missä vaikka olisin kaivannut apuasi, palautat Kamin hikisenä ja väsyneenä takaisin ja sitten sinä vielä kehtaat puhua minulle tuohon tapaan?” Äiti ravisti päätänsä epäuskoisena. ”Kuinka sinä julkeat?”
Ennen kuin kerkesin vastaamaan ja pahentamaan jo kytevää riidan alkua, isä ilmestyi tiipin suulle ja katsoi meihin.
”Meidän pitäisi lähteä”, hän sanoi, selvästi aistien jännittyneen ilmapiirin tiipissä. ”Kahlika ja Tarato odottavat jo ulkopuolella.”
Minä mulkaisin äitiäni kerran ja lähdin sitten marssimaan pois tiipistä. Kahlika hymyili minulle, mutta minä vain marssin kiukustuneena hänenkin ohitseen ja suuntasin kulkuni kohti keskirinkiä.
Katsellessani kaikkia heimolaisia tungeksimassa ympäriinsä, en voinut olla ajattelematta Malakia ja hänen perhettään. Meidän päällikkömme Caetaro oli kieltänyt heitä astumasta ensimmäiseen rinkiin. He eivät voineet osallistua iltarituaaliin, mutta en uskonut sen haittaavan Vaeltajia. En uskonut, että heillä oli mitään tarvetta ottaa osaa meidän rituaaleihimme. Hehän elivät omien tapojensa mukaan, vaellellen vapaasti. Tirskahdin ääneen. Mitähän Malaki ajattelisi meidän rituaalistamme, jossa kaikkien piti kastaa kielensä samaan vesikulhoon jotta se yhdistäisi meitä? Varmaan, että se oli naurettavaa. Minun täytyi muistaa kysyä sitä häneltä.
Saavuin keskirinkiin ja näin Panchon istuvan lähellä nuotiota, toisessa nuotiota kiertävistä ringeistä. Totta kai hän oli tullut niin aikaisin paikalle, että pääsi lähelle nuotiota.
Hän heilautti minulle kättään ja minä lähdin vastahakoisesti kulkemaan hänen suuntaansa. Matkalla näin Nakotan tiukan tuijotuksen porautuvan lävitseni, ja hänen katseensa seurasi jokaista askelta minkä otin, kunnes lopulta lysähdin istumaan jalat ristissä Panchon viereen. Nakota tuijotti minua murhaavasti.
Tiesin saavani ongelmia Nakotasta myöhemmin.
”Hei”, Pancho sanoi heimolaisten puheensorinan ylitse. ”Kiva kun tulit.”
”Oliko minulla vaihtoehtoja?” kysyin viileästi ja tuijotin liekkejä edessämme. Pancho oli juuri aikeissa vastata kun pitkä vihellys kiiri ylitsemme ja kaikki hiljenivät, kiinnittäen huomionsa meidän päällikköömme.
Caetaro aloitti iltarituaalin perinteisellä puheellaan, minkä jälkeen vesikulho lähti kiertämään, sitten lauloimme esi-isille ja kylänvanhin lauloi kiitoslaulun Hengelle ja jumalille. Lopulta ruoka lähti kiertämään ja Pancho sai tilaisuutensa viimein keskustella kanssani, kun kaikki laulut oli veisattu.
”Lähdetäänkö kävelylle iltarituaalin jälkeen?” hän kysyi ja katsoi minua tiiviisti. ”Me voisimme puhua, tutustua toisiimme paremmin.”
”Minun pitää mennä nukkumaan”, sanoin vikkelästi. ”Lupasin nousta aikaisin huomenna Ma–” napsautin suuni kiinni viime hetkellä ennen kuin kerkesin möläyttämään, että olin menossa Malakin kanssa metsästämään.
”Mitä olit sanomassa?”
”En mitään”, valehtelin. ”Mennään joskus toisten, okei?” Sanoin sen vain, jotta saisin Panchon perääntymään ja se toimi, koska hän hymyili tyytyväisenä ja hörppi ruokaa kulhosta.
”Se sopii”, hän sanoi.
Kautta esi-isien. Olinko minä oikeasti lupautunut lähtemään Panchon kanssa joskus kävelylle? Oli ainakin tuhat asiaa, joita tekisin mieluummin kuin olisin kävelyllä hänen kanssaan. Mutta en voinut perua enää sanojani, Pancho oli ottanut ne jo lupauksen kannalta.
Kun iltarituaali päättyi ja heimolaiset alkoivat tekemään paluuta omiin rinkeihinsä, minä nousin kiireen vilkkaa ylös, en ollut kuulevinanikaanPanchon pyyntöjä jäädä vielä hetkeksi tai näkevinäni Nakotan vihaista katsetta. Juoksin koko matkan takaisin tiipillemme ja pujahdin sisälle muitta mutkitta.
Se oli vielä aivan tyhjä. Tunsin äkisti pakottavaa tarvetta tanssia ympäri tiipiä, mutta hillitsin itseni ja sen sijaan menin istumaan minun ja Pocatan taljalle, otin hiusnauhan syliini ja sitten letitin avonaiset hiukseni palmikolle, solmin sen ja laskin käteni alas.
Päivä oli ollut pitkä, mutta minua ei väsyttänyt. Olin aivan liian innoissani seuraavasta aamusta, jolloin pääsisin Malakin opetukseen. Minusta tulisi metsästäjä, eikä mikään voisi sitä estää!
Ilon puuskan innoittamana aloin laulamaan, mutta minut keskeytettiin kun äitini, Amy Jo, Pocata ja isä tulivat tiipiin. Suljin suuni ja katsoin heitä. Kukaan, eli äitini, ei näyttänyt olevan sotajalalla, joten rentouduin ja levitin käteni Pocatalle.
Pikkusiskoni hihkaisi iloisena ja juoksi halaamaan minua. Kiedoin käteni hänen pienen vartalonsa ympärille ja kuulin hänen kuiskaavan korvaani: ”Oliko aivan kauheaa istua Panchon kanssa?”
”Ei”, myönsin hiljaa, ”mutta olisin silti mieluummin istunut sinun vieressäsi.”
Pocata irrottautui minusta, hymyili minulle ja pyysi sitten, että letittäisin hänenkin hiukset takaisin kiinni. Tein niin ja kuuntelin samalla puolella korvalla mitä äiti ja isä keskustelivat. He puhuivat hiljaisilla äänillä, mutta ei se voinut olla mitään kovin salaista kun Amy Jo istui äidin sylissä.
”Maya, tuletko tänne hetkeksi”, äiti sanoi äkisti kovalla äänellä. Hätkähdin ja irrotin sormeni siskoni hiuksista. Katsoin huolestuneena Pocataan joka kohautti olkiaan ja osoitti kielellään takavasemmalle, äidin ja isän suuntaan.
”Mene vain”, hän sanoi. ”Minä odotan tässä.”
Kävelin äidin ja isän luo ja katsoin heihin odottavasti. Amy Jo tiiraili minua tummilla silmillään ja hymyili, mutta ei lempeästi. Hänen hymynsä oli täynnä ilkeää virnistystä.
”Niin?” kysyin.
”Me olemme jutelleet isäsi kanssa”, äiti aloitti ja yksi katsaus isään kertoi, että hän ei pitänyt siitä mistä he olivat jutelleet, ”ja tulimme siihen tulokseen, että sinun tulisi jatkossakin istua Panchon kanssa iltarituaalissa. Amy Jo kertoi meille myös, että Pancho pyysi sinua kävelylle ja sinä kieltäydyit.”
Mulkaisin Amy Jo’ta. Kuinka se kielikello oli senkin muka kuullut? Amy Jo hymyili minulle viattomasti ja painoi kasvonsa äidin rintakehää vasten. Se teeskentelevä pikku piru. Siristin silmiäni ja katsoin äitiäni.
”Amy Jo ei tainnut kuulla sitä kohtaa kun sanoin hänelle, että me voimme mennä jokin toinen päivä kävelylle”, sanoin. En halunnut alkaa väittelemään äitini kanssa, en nyt, kun Pocata oli paikalla ja äitini tiesi sen.
”Hyvä”, äiti sanoi. ”Sinun tulee tehdä vaikutus Panchoon, sinusta voisi tulla kolmannenringin tyttö.”
Kiristelin hampaitani. Pancho oli sanonut minulle juuri samaa.
”Onko sinulla vastaansanomista?” äiti tiuskaisi huomatessaan nyrpeän ilmeeni. Vilkaisin isääni joka hyvin pienesti ravisti päätään. Vedin syvään henkeä.
”Ei”, valehtelin. ”Ei ole.”