Istuin perheeni tiipin edessä, jalat ristissä. Lajittelin yrttejä, kun äkisti päälleni ilmestyi varjo. Siristin silmiäni, mutta en nähnyt kuin pitkän tumman siluetin.
"Onko hauskaa, sisko?"
Irvistin tunnistaessani Makaion äänen. "Saat ottaa paikkani koska vain haluat, veli hyvä."
"Ei kiitos."
”Missä Domonko on?" kysyin. Oli erittäin harvinaista nähdä Makaio ilman kaksoisveljeään. He olivat erottamattomat ja seurasivat toisiaan kaikkialle.
Makaio siirtyi auringon edestä ja istuutui viereeni. "Juttelemassa Caetaron kanssa. Hänen hevosensa on tiputtanut hänet selästään kolme kertaa tämän päivän aikana, ja hän haluaa Domonkon kokeilevan sitä."
Kohotin kulmakarvojani. Caetaro oli heimomme päällikkö, tiukka mutta reilu. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun päällikkö tarvitsi apua hevosensa kanssa. Caetaron onneksi kolmekymmentäkaksi vuotiaat veljeni olivat erityisen läheisiä hevosten suhteen ja tuntuivat pärjäävän hevosen kuin hevosen kanssa. Joskus minusta tuntui, että veljieni sielunkumppaneita olivat heidän hevosensa, heillä kun ei ollut vieläkään löytynyt sellaista kaksijalkaisten joukosta.
"Miksi sinä teet tuota? Sen täytyy olla tappavan tylsää", Makaio nyökkäsi päällänsä yrtteihin, jotka olin jo täysin unohtanut. Huokaisin syvään.
"Arvaa."
"Äiti?" Makaio veikkasi.
"Osui."
Makaio nappasi minua kädestä kiinni ja veti minut mukanaan seisomaan. "Tarvitset tauon."
"En voi", sanoin. "Syntyy valtava riita jos lähden. Eikä silloin yksikäään esi-isä minua pelasta."
Makaio oli juuri aikeissa sanoa jotain, kun Domonko ilmestyi paikalle. Hän virnisteli leveästi, ja jälleen kerran, kahdeksantoista vuoden jälkeenkin, minä hämmästelin sitä kuinka veljeni olivat kuin kaksi marjaa. Olihan Domonkolla posken yli menevä arpi muistona kaatumisesta pienenä, mutta se olikin oikeastaan ainoa asia mistä hänet ja Makaion erotti. He olivat ainoat kaksoset heimossamme, ja saivat paljon kunnioitusta. Mihin se perustui, sitä en tiennyt.
Samaa ei voinut sanoa minusta. Minua pidettiin rasavillinä tyttönä, joka ei kunnioita vanhempiaan tai heimon sääntöjä. Lapsellinen ja outo taisivat olla niitä yleisimpiä kuvauksia. Päässäni kiehui aina, kun joku sanoi minua oudoksi vain siksi, että minä en etsinyt innokkaasti sielunkumppania itselleni, tai koska olin kiinnostunut metsästämisestä.
"Mikä hymyilyttää?" kysyin Domonkolta.
"Näin juuri omin silmin Caetaron tippuvan hevosensa selästä."
Purskahdimme nauruun Makaion kanssa. "Sen kun olisin ollut näkemässä!"
"Mahtoi olla näky!" Makaio hekotti ja Domonko virnnisteli myötäilevästi.
"Uskokaa pois, se oli. Minne olette matkalla? Näin kun nousitte lähteäksenne." Domonko venytteli ja nojasi Makaion olkapäähän toisella kädellään. "Ettehän vain meinannut lähteä niitylle ilman minua?"
"Ei", sanoin nopeasti. "Minun pitää lajitella yrtit. Äidin määräys."
"Sinä tarvitset tauon", Domonko vastasi. Irvistin, sillä Makaio oli sanonut juuri samoin. Ennen kuin huomasinkaan, olivat veljeni tarttuneet minua käsistä ja johdattivat pois päin tiipiltä. Haroin vastaan minkä pystyin.
"Oikeasti, minä joudun pulaan jos jätän työni kesken."
"Sinusta tulee Amy Jo jos alat antamaan periksi äidille kaikessa", kaksoset sanoivat yhteen ääneen.
Mutristin suutani. "Te olette kauheita."
Amy Jo oli meidän kahdeksanvuotias siskomme. Hän varjosti tekemisiäni jatkuvasti, kannellen sitten äidille kaiken kantelemisen arvoisen. Hän teki kaiken mitä äiti pyysi ja vielä enemmänkin.
"Maya, katso taivaalle. Onko täydellisempää hetkeä lähteä seikkailuun, kuin tämä päivä?" Domonko kohotti sormellaan leukaani ylöspäin niin, että katseeni osui kirkkaaseen taivaaseen. Kaivoin paljaat varpaani maahan ja yritin koota itsehillintäni.
En onnistunut.
"Minä haen Kamin. Mutta mitä jos isä tarvitsee sitä?" Kami oli isäni iso ja kaunis hevonen, joka oli saanut kaksi varsaa elämänsä aikana. Ne olivat molemmat oreja ja veljieni hevosia nykyään. Jos isäni pitäisi lähteä jonnekkin, ja Kami olisi poissa, minä saisin kuulla kunniani. En isältä, mutta äidiltä.
"Mietitään sitä sitten nyt-"
”-pidetään hauskaa!" Makaio päätti Domonkon lauseen. Veljeni juoksivat pois hakemaan hevosensa, ja minä päästin hymyn leviämään kasvoilleni. Hauskanpidosta ei vain voi kieltäytyä.
Vilkaisin ympärilleni, ja hain katseellani isääni. Olin meinannut hakea Kamin, mutta en ollut löytänyt sitä, joten hevosen täytyi olla isällä. Viimein katseeni tavoitti tutut kasvot, ja tutun hevosen. Isä ratsasti kivenheiton päässä kohti tiipiämme. Juoksin nopeasti hänen luokseen.
"Isä!" huudahdin, ja heilautin käsiäni. Isäni käänsi katseensa minuun ja hymy levisi hänen vanhoille, mutta kauniille kasvoilleen.
"Maya, tyttäreni. Mikä sinut tänne tuo? Luulin Letikan määränneen sinut töihin." Isä liukui Kamin selästä alas, ja heitti hevosen turvan ympäri kulkevan narun olkapäällensä.
Tunsin kuinka poskiani kuumotti. "Minä ajattelin... saisinko lainata Kamia?"
"Miten Kami liittyy yrttien lajitteluun?" isä kysyi.
"Ei mitenkään, isä, mutta Makaio ja Domonko-"
"Ah, veljesi. Olisi pitänyt arvata. Entä tietääkö Letika ettet ole työn touhussa?" Pilke isän silmäkulmassa paljasti, että hän tiesi vallan mainiosti vastaukseni. Ravistin päätäni.
"Äiti ei tiedä. En ole kauaa, viimeksikin-"
"Viimeksikin katosit kesken marjojen poiminnan, jätit Amy Jon yksin metsään, olit puolet päivästä kateissa Kamin kanssa ja palasit vasta pimeän tultua." Isä kohotti kulmakarvojaan ja kohdisti tummien silmiensä katseen minuun. Kiemurtelin epämukavasti ja vääntelin sormiani.
"Se oli vahinko. Tavallaan. Isä kiltti, tiedätkö kuinka tylsiä yrtit ovat?" Katsoin anovasti isääni, nojaten Kamin kaulaan. "Kamikin haluaa lähteä juoksemaan, etkö haluakkin Kami?" Hevonen hörähti ja väläytin hymyn isälle.
Syvä huokaus pääsi isältäni, ja tiesin saaneeni luvan lainata Kamia. Loikkasin isän kaulaan ladellen kiitos sanoja kuin pikkutyttö, jollaiseksi itseni tunsinkin aina ollessani isän seurassa. Isäni nauroi ja irrotti käteni ympäriltään.
"Mene joutuin, palaa pian. Minä pysyn puolueettomana, jos hän huomaa sinun olevan kauemmin poissa yrttien luota kuin juomareissun verran." Isä ojensi minulle Kamin turvan ympäri kiertyvän narun ja otin sen käteeni. Loikkasin yhdellä sujuvalla liikkeellä Kamin selkään. Isä taputti hevosen kaulaa ja hymyili. "Yksi asia vielä, Maya."
Pidättelin jo innostuvaa Kamia paikallaan, sillä tamma tiesi mitä minun kanssani pääsi tekemään.
"Älä anna veljiesi voittaa."
Väläytin itsevarman hymyn isälleni, käänsin Kamin ympäri ja komensin sen liikkeelle, niittyjen suuntaan, missä veljeni jo todennäköisesti odottivat. Laukkasimme kohti niittyjä, ja jos vastaamme tulikin joku heimolaisista, he tunnistivat minut ja Kamin jo kaukaa, osaten näin ollen siirtyä kauemmaksi.
"Se oli susi! Ihan varmasti! Cocu pelästyi sitä. En minä muuten olisi tippunut", Makaio vakuutteli. Lähestyimme kylää ja olin varma, että minun ja Domonkon vahingoniloiset naurut kuuluivat kauas, mutta en antanut sen häiritä. Olin voittanut Domonkon juuri ja juuri, kun taas Makaio oli lentänyt hevosensa Cocun selästä jo puolessa välissä niittyä.
"En minä mitään sutta nähnyt. Näitkö sinä?" Katsoin viattomasti silmät pyöreinä Domonkoon, joka pudisti hykerrellen päätänsä.
"Ei vilahtanut suden sutta minun silmissäni."
Remahdimme uuteen naurun puuskaan, ja Makaio irvisteli meille, mutta emme pystyneet lopettamaan. Näin hauskaa ei minulla ole ollut aikoihin ja nautin täydellä sydämellä koko hetkestä. Jopa Makaion nyrpistyneestä ilmeestä, ja hevosten hien hajusta. Kaikki tuntui vain olevan niin täydellistä.
Sitten näin äidin. Nauruni sammui heti, ja silmäni laajenivat kauhusta. Yrtit. Olin unohtanut ne, enkä todellakaan ollut ollut pientä aikaa poissa. Aurinkokin oli jo himmenemässä. Mieleeni nousi väkisinkin isän sanat. Mene joutuin, ja palaa pian. Tunsin pettymystä itseäni kohtaan, sillä olin tehnyt sen taas. Sisälläni kyti kuitenkin tunne, joka yritti kiivetä syyllisyyden päälle. Tunne, joka suorastaan huusi minulle, ettei ole mitään minkä takia potea syyllisyyttä.
"Maya, olet pahassa pulassa."
"Aivan kauheassa."
"Kiitos teidän", ärähdin veljilleni ja pakottauduin kohtaamaan äitini vihaisen katseen saapuessamme hänen kohdalleen. "Hei."
"Hei? Eikö sinulla ole muuta sanottavaa?" Äidin ääni suorastaan kihisi kiukusta. Domonko ja Makaio nipistivät huulensa yhteen pysyen hiljaa, kun taas minä avasin suuni pyytääkseni anteeksi, mutta se toinen tunne räjähti sisälläni. Mitä minä itseasiassa edes pyydän anteeksi? Että otin vähän turhan pitkän tauon, ja lähdin ratsastamaan? Pitämään hauskaa? Elämään? Suljin suuni ja tuijotin silmät rävähtämättä äitiäni. Loputtoman pitkän ajan jälkeen äiti käänsi katseensa, näki takanaan heimolaisia, jotka yrittivät esittää etteivät kuunnelleet, mutta joiden höröllä olevat korvat näkyivät monen niityn päähän. Äiti loi minuun tuiman katseen, ennen kuin kääntyi ja lähti.
"Tästä puhutaan iltarituaalin jälkeen."
Katsoin äidin loitonevaa selkää, silitellen Kamin kaulaa. Aloin tuntea katumusta. "Olisi pitänyt pyytää anteeksi."
Makaio tuhahti. "Ja vielä mitä!"
"Sinulla ei ole mitään anteeksipyydettävää, äiti on turhan ankara", sanoi Domonko. Hymyilin pienesti ja kiitin henkiä mielessäni siitä, että minulla oli niin hienot veljet. Heidän sanansa saivat minut päästämään sisälläni kytevän kapinoivan tunteen tukahduttamaan syyllisyyden kokonaan. Kohotin leukaani ja maiskautin Kamin liikkeelle.
"Mennään, iltarituaali alkaa varmaan pian."
Vaikka Makaio ja Domonko tulivat takanani, tunsin selässäni heidän tyytyväisesti virnuilevat kasvonsa, enkä voinut olla virnistämättä itsekkin.
Luovutin Kamin veljilleni tiipimme edessä ja hätistin heidät pois, ennen kuin keksisivät lisää ongelmia minulle. Joku oli kerännyt yrtit maasta, enkä voinut olla miettimättä oliko se joku ollut Amy Jo. Nyt kun asiaa ajattelin, olin varma sen olleen Amy Jo, hän tekisi mitä vain mielistelläkseen äitiä. Vedin syvään henkeä ennen kuin astuin sisälle tiipiin.
Kerkesin näkemään vilaukselta Pocatan innostuneen naaman, ja sitten olinkin selälläni maassa, ja tunsin pikkusiskoni rutistavan minua vähän turhankin lujaan.
"Hei sisko", naurahdin.
Pocata nosti päänsä ja hymyili leveästi. "Vihdoinkin tulit!"
"Oletko odottanut minua?" Irrotin hellästi Pocatan kädet itsestäni ja nousin ylös. Ojensi käteni ja autoin pikkusiskon ylös maasta. Pocata katsoi minua niin ankarasti, kuin vain viisivuotias osaa.
"Kysytkin vielä! Äiti on ollut hirveän vihainen. Missä sinä olit?"
"Missä äiti on?"
"Älä yritä vaihtaa aihetta. Missä sinä olit?"
"Olet liian älykäs noin nuoreksi", huomautin huvittuneena. "Olin ulkona. Kertoisitko nyt missä äiti on?"
Pocata osoitti kielellään tiipin suulle. "Meni puhumaan isän kanssa. Miksi he aina menevät ulos puhumaan? Miksen minä saa kuulla mistä he puhuvat? Onko se salaista?"
Kohautin hartioitani, enkä vastannut. En tiennyt kuinka selittää pikkusiskolleni, että isä ja äiti menivät puhumaan kauemmaksi vain silloin, kun he riitelivät tai puhuivat siitä, mitä minun kanssani pitäisi tehdä. He eivät halua Pocatan kuulevan näitä keskusteluja. Riitoja tai puheita minusta. Huomaavaista kyllä Pocataa kohtaan, mutta silti. Jos äiti vain osaisi vähän rentoutua ja avata mieltänsä ja sieluansa erilaisille asioille. Eivät kaikki tytöt halua tehdä samoja asioita. Minä en ole isosiskoni, minä en myöskään ole Amy Jo. Enkä todellakaan ole niinkuin päällikkömme Caetaron tytär, Nakota. Hän oli minun ikäiseni, mutta me emme tulleet toimeen, sillä arvostamme ihan eri asioita. Nakota haluaa löytää sielunkumppaninsa, minä haluan metsästää. Siinä on iso kuilu meidän välissämme, eikä sitä pysty ylittämään taikka kiertämään.
"Eikö iltarituaali ole ihan pian?" kysyin vihjailevalla äänellä Pocatalta. Hänen katseensa kirkastui ja rypyssä ollut otsa tasaantui. "Pitäisikö sinun mennä avaamaan hiuksesi?"
"Minä menen!" hän huudahti, ja kiiruhti meidän pedillemme. Hymyilin hänen peräänsä ja istuin sitten maahan vähän sivummalle tiipin suusta, ristin jalkani ja aloin hengittämään syvään. Suljin silmäni ja annoin vartaloni rentoutua. Hengitin pari kertaa oikein syvään, pyöräytin päätäni vähän ja sitten pysyin ihan liikkumatta, hengittäen rauhallisesti ja kevyesti. Aloin aistimaan ympäristöni vaivatta. Kuulin kahinaa, kun Pocata avasi hiuksiaan vaihdellen asentoaan taljoilla. Haistoin kaikki erilaiset tuoksut, mitä tiipissämme leijaili, ja kuulin ulkoa kantautuvat äänet. Askelten töminää, hiljaista puhetta, lintujen hiljaista iltalaulua.
Odotin ja kuulostelin, mutta vanhempieni askeleita ei kuulunut, eikä myöskään heistä lähtevää ääntä, joten oletin heidän olevan kaukana. Avasin silmäni, ja tunsin oloni paljon kevyemmäksi, kuin aiemmin. Menin Pocatan luokse, ja istuuduin hänen viereensä. Otin Pocatasta mallia, irrotin nauhan hiuksistani ja aloin purkamaan pitkää palmikkoani. Pääsin puoleen väliin, kunnes Pocata kosketti kättäni.
"Saanko minä?"
Laskin käteni, ja Pocata siirtyi selkäni taakse, otti puoliksi avatun palmikon käteensä ja alkoi hellin käsin avaamaan sitä. "Amy Jo puhui sinusta tänään."
Hämmästyin pikkusiskon sanoista, niin että en meinannut ensin keksiä mitään vastattavaa. "Ai, puhuiko?"
"Puhui. Haluatko kuulla mitä hän sanoi?"
En. "Kyllä."
"Hän sanoi, että sinä olet riivattu. Hän väitti sinun aiheuttavan paljon harmia meille myöhemmin, jos et lopeta äidin suututtamista ja lopeta hassuttelua."
”Vai niin." Olin osannut odottaa Pocatan vastausta. Vaikka Amy Jo oli siskoni, emme silti olleet kovin läheisiä. Se, että Amy Jo kuvitteli pahan hengen asuvan sisälläni, ja että minusta koituisi vielä harmia jos en alkaisi tottelemaan äitiä, oli samaan aikaan sekä hullua, että tavallaan totta. Oli selvää, että ennemmin tai myöhemmin joutuisin pahaan riitaan käytökseni takia, eikä se silloin olisi vain minun ja äidin välistä. Se olisi koko heimo vastaan minä. Mutta paha henki riivaannut minut? Se oli typerää.
"Minä sanoin häntä valehtelijaksi. Ja tyhjäpääksi." Pocata myönsi, ja aistin hänen hymyilevän salaa.
"Suuttuiko Amy Jo?" Yritin pitää äänensävyni mahdollisimman normaalina, että ylpeys Pocataa kohtaan ei näkyisi. Nuorempia ei saisi rohkaista puhumaan epäkunnioittavasta. Etenkään omiaan kohtaan.
"Suuttui. Hän nipisti minua ja se otti kipeää. Minulla tuli vettä silmistä." Pocata oli saanut hiukseni auki. Nyt hän vain silitteli hiuksiani ja kuljetti sormiaan niissä. "Rukoilin, että tulisit kotiin ja käskisit Amy Jon pyytää anteeksi. Hän ei ikinä pyydä anteeksi."
Vedin polvet koukkuun ja painoin leukani niihin kiinni. "Anteeksi."
Tiesin, että Pocata hymyili, vaikka en nähnyt häntä. Painoin silmäni kiinni nauttien siitä kuinka hän silitteli varovaisesti pienillä sormillaan hiuksiani. Istuimme hiljaisuudesta nauttien niin kauan, kunnes tuulenvire havahdutti meidät, kun tiipin suu raottui isän astuessa sisään. Pocata nousi nopeasti pystyyn ja juoksi hänen luokseen. Isä nosti pikkusiskoni syliinsä, ja piteli hänestä kiinni yhdellä kädellä. Toisen hän levitti minulle, ja kiiruhdin halaamaan häntä.
"Mitä minun tyttäreni?"
"Valmistauduimme iltarituaaliin!" Pocata hihkaisi ja painoi päänsä isän olkapäätä vasten. "Sain avata Mayan hiukset."
"Oho, sehän on hienoa. Meidän pitäisi mennä. Letika odottaa ulkona." Isä kosketti Pocatan hiuksia kevyesti. "Pocata, menisitkö sinä Letikan kanssa edeltä, me tulemme Mayan kanssa pian."
Pocata kurtisti kulmiaan, nyökkäsi sitten ja juoksi innokkaasti tiipistä ulos. Katsoin isään tietämättä mitä odottaa. Jotain hän varmasti sanoisi, ehkä jopa toruisi, mutta ei ainakaan huutaisi. Isä ei huutanut minulle. En ollut varma halusinko tietää mitä hän ja äiti olivat puhuneet ulkona.
"Kuka voitti?"
Katsoin hämmästyneenä isään, mutta naurahdin sitten hänen leikittelevälle ilmeelleen. "Minä. Makaio tippui."
Isä kallisti päätänsä taaksepäin ja nauroi aidosti. Rakastin hänen nauruaan, se sai minut hyvälle tuulelle, ja kaiken näyttämään valoisammalta. En tiedä mitä tekisin, jos isäni ei olisi tukemassa minua ja piristämässä naurullaan.
"Olisinpa ollut näkemässä", isäni sanoi naurahdellen. "Makaio mahtoi olla ärsyyntynyt."
Nyökkäsin.
"Hän väitti, että Cocu pelästyi sutta", kerroin ja isäni kohotti toista kulmakarvaansa.
"Eihän Cocu pelkää mitään. Teillä taisi sitten olla hauskaa?"
"Oli", hymyilin, ja sitten lisäsin vähän vähemmän iloisella äänellä: "Kunnes äiti ilmestyi paikalle."
Isäni ilme vakavoitui ja hän katsoi tiiviisti minuun. "Letika on erittäin vihainen."
Nielaisin ja nyökkäsin. Kyllä minä sen arvasin, tai oikeastaan tiesin. Äiti suuttui minulle pienistä asioista, isoista asioista ja kaikesta muusta mikä ei vastannut hänen mielipiteitään tahi odotuksiaan. Tiesin, että hän on minulle vihainen, mutta isäni äänensävy paljasti, että nyt alettiin lähestyä jo reunaa. On vain ajan kysymys, jolloin koko juttu karkaa villihevoslauman tavoin. En vain tiennyt kumpi räjähtäisi ensin, minä vai äiti.
"Hän haluaa jutella kanssasi iltarituaalin päätyttyä."
"Se ei tule olemaan mukava keskustelu", mutisin. Isä taputti olkapäätäni lohduttavasti.
Sen erikoisemmin keskustelua jatkamatta, tai edes lopettamatta, astuin tiipistä ulos, ja isäni tuli perässä, kun lähdin kävelemään kohti heimon keskirinkiä.
Meidän heimokylämme sijaitsee isolla alueella. Se on ikään kuin ympyräksi muodostunut kylä, joka koostuu viidestä ringistä. Heimovanhimmat, sekä heidän perillisensä ja päällikön suku, asuvat toiseksi keskimmäisessä ringissä. Se oli ilman rinki, ja näin ollen lähimpänä keskirinkiä, joka oli Hengen rinki. Hengen rinki oli pyhä, eikä siinä saanut leikkiä tai oleskella. Keskirinki piti aina kiertää, ja siihen sai astua vain kun toimitettiin jotain virallista asiaa, syötiin yhteisruokaa tai suoritettiin jotain rituaalia. Kolmannessa ringissä on päällikön ja heimovanhimpien jälkeen arvostetuimpia heimonjäseniä, joiden katsotaan olevan paitsi päällikön suuressa suosiossa, myös korvaamattomia heimolle. Veljeni asuvat kolmannessa, eli veden, ringissä, ja se on suuri kunnia. Neljäs rinki on tulenrinki, kaukana keskiringistä ja se on missä me asumme. Siitä saa kiittää yksin omaan isää, joka on heimometsästäjien Kotkan Nuoli, eli hän johtaa metsästysretkiä ja jakelee käskyjä. Osoittaa suunnan metsästäjille. Se taas on jotain, mitä minä haluaisin tehdä, mutta en voi, koska olen nainen.
Viimeinen, eli viides rinki, on kaikista kaukaisin keskiringistä, Hengestä. Se on maan rinki. Viidennessä ringissä meidän hevosemme saavat laiduntaa, ja siellä asuvat oikeastaan kaikki muut. Siskoni asuu sielunkumppaninsa kanssa siellä. Kahlika olisi halunnut jäädä asumaan Taraton kanssa neljänteen rinkiin, mutta koska hän julisti sielunkumppaninsa löytyneeksi, vanhempieni ei katsottu enää olevan vastuussa hänestä, ja hänen piti muuttaa omaan tiipiin viidennelle ringille. Tarato ei ole merkittävässä asemassa heimon rutiinien kannalta, kuten isä, joten Taratokaan ei pystynyt vaikuttamaan asiaan. Päällikkömme on säätänyt, että neljännessä ringissä saa asua vain sallittujen sielunkumppani ja lapset, kunnes he löytävät sielunkumppaninsa tai haluavat itse muuttaa omalle alueelle.
Ainoa, joka saa asua missä ringissä haluaa, on shamaani. Meidän heimossamme ei enää sellaista ole, sillä kaksi vuotta sitten shamaanimme kuoli. Shamaanilla on valtuus asua vaikkapa keskiringissä jos hän niin haluaa, koska siinä saa paremmin yhteyden Henkeen.
Olimme jo hyvin lähellä toisen ringin loppua, ja keskiringin alkua, kun havahduin ajatuksistani isän nykiessä kättäni. Katsahdin isääni joka näytti minulle varoittavaa katsetta.
"Amy Jo haluaa istua vieressäsi."
"Mitä! Miksi? Eikä!" Huudahdin yllättyneenä. Isän katse sai minut nipistämään nopeasti huuleni yhteen. "Miksi hän niin haluaa?"
"En tiedä. Älä anna hänen ärsyttää."
"Amy Jo voi istua äidin kanssa", yritin, mutta isäni ravisti päätänsä.
"Letika sanoi haluavansa istua Pocatan seurassa. Kahlika ja Tarato ovat minun kanssani." Isä jatkoi kävelyään keskiringin keskustaa kohden, jossa näkyi jo suuri liekki.
"Tämä ei ole reilua", mutisin seuraten isääni kohti liekkiä.
Iltarituaalin istumajärjestyksessä ei vaikuta missä ringissä asut. Jokainen saa istua kenen seurassa haluaa, ja missä haluaa. Ainoa edellytys on muodostaa liekin ympärille täydellisen siistit ringit, jotka luonnollisesti suurenevat mitä kauemmaksi liekistä mennään. Iltarituaali on aina heti auringonlaskun jälkeen. Jokaisella heimolaisella tulee olla hiukset auki ilman mitään lettejä tai nauhoja. Kun kaikki ovat asettuneet, heimopäällikkö laittaa suuren vesikulhon kiertämään. Meistä jokainen kastaa kielensä sinne, ja kun kulho on kiertänyt jokaisen ringin liekin ympärillä, koko heimo laulaa kiitoslaulun esi-isille. Sen jälkeen shamaani laulaa kiitoslaulua Hengelle ja jumalille, mutta koska meillä ei ole shamaania, riitin toimittaa kylänvanhin. Tämän jälkeen heimopäällikkö kertoo päivän isoimmat tapahtumat minkä jälkeen heimopäällikön perhe alkaa laittamaan ruokaa kiertämään, kunnes kaikilla on kulho jossa on veteen murskattuna erilaisia marjoja ja pähkinöitä.
Saavuimme viimein keskiringin keskustaan. Suurin osa heimolaisista oli paikalla jo, mikä tarkoitti, että joutuisimme istumaan kauas liekistä. Ruualla kestäisi kauan tavoittaa meidät. Hain katseellani Amy Jo'ta, isäni yrittäessä nähdä missä siskoni Kahlika ja hänen sielunkumppaninsa ovat.
"Maya." Vanhemman pikkusiskoni ääni kuului jostain, ja kääntelin päätäni tavoittaakseni äänen lähteen. Viimeinen näin Amy Jo’n istumassa vähän matkan päässä. Hänen vieressään oli pieni tila varattuna minulle, joten hymyilin pikaisesti isälleni ja kiiruhdin siskoni luokse.
Sanomatta sanaakaan istuuduin jalat ristissä Amy Jo'n viereen. Silmäkulmasta näin kuinka pikkusiskoni vilkaisi minuun, mutta ei sanonut mitään. Istuimme hiljaa paikoillamme ja yritin nähdä missä Pocata ja äiti olivat. En kuitenkaan nähnyt heitä missään, mutta sen sijaan isäni, Kahlika ja Taranto olivat liekistä kauimmaisessa ringissä ihan meidän takanamme. Minä ja Amy Jo istuimme pari rinkiä lähempänä liekkiä kuin he. Tavoitin isosiskoni katseen ja Kahlika hymyili minulle pikaisesti, ennen kuin korviimme kantautui pitkä vihellys merkkinä rituaalin alkamisesta.
Kohdistin katseeni päällikköömme Caetaroon, joka seisoi meidän keskellämme liekin vieressä viheltäen. Kun hiljaisuus laskeutui kaikkialle, Caetaro lopetti viheltämisen. Hän nosti vesikulhon korkealle päänsä yläpuolelle, laskien sen sitten alas ja kosketti vettä kielen kärjellään. Heimon keskuudessa vallitsi hiljaisuus, kun päällikkö laittoi kulhon kiertämään liekkiä lähinnä olevasta ringistä.
Vesi yhdistää meitä kaikkia, ja sen takia meidän tulee tehdä tämä jokaisen iltarituaalin yhteydessä. Tarkoitus on säilyttää side heimolaisten välillä. Iltarituaali on ainoa joka päivä toistuva hetki, jolloin olemme kaikki yhdessä.
Katsoin, kuinka kulho lähestyi minua ja saadessani sen viimein käteeni, tuijotin hetken tummaan veteen ennen kuin kastoin kieleni sinne ja ojensin kulhon sitten Amy Jo'lle. Ne pari vesipisaraa kielelläni tuntuivat mukavilta ja minun teki mieli juosta kauas viidennen ringin ulkopuolelle ja jatkaa matkaani järvelle asti. Hymyilin ajatellessani miltä tuntuisi upottautua viileään veteen, avata suunsa veden ala ja nauttia viileästä tunteesta.
Haaveiluni katkaistiin, kun tajusin heimolaisten ympärilläni aloittaneen päällikön ja kylänvanhimpien johdolla kiitoslaulun esi-isille, jotka ovat turvanneet meille kaiken mitä meillä nyt on. Yhdyin kauniiseen lauluun mukaan ja suljin silmäni nauttien heimolaisten äänistä ympärilläni.
Laulun päätyttyä kylänvanhin esittikiitoslaulun Hengelle ja jumalille, minkä jälkeenheimopäällikkö kohottautui koko pituuteensa ja katseli ympärilleen. Hän yritti tehdä katsekontaktin niin monen heimolaisen kanssa kuin mahdollista, ennen kuin hän puhui.
"Rakkaat heimolaiset", hän aloitti. "Jälleen yksi päivä on takanamme, jälleen olemme yhtä auringon nousua ja laskua viisaampia."
Suljin silmäni, ja yritin olla haukottelematta. Minä tiesin tämän puheen. Heimopäällikkö aloitti aina samalla tavalla.
"Tämä on ollut uusien kokemuksien päivä. Minä tipuin hevoseni selästä, mutta kiitos Domonko Tenikon, hevoseni outo käyttäytyminen saatiin loppumaan."
Irvistin. Domonko Teniko. Veljeni. Meidän jälkimmäinen nimemme määräytyy isän mukaan, ja koska isäni nimi on Teniko, me kaikki lapset olemme myös Tenikoja. En vain pitänyt siitä, että heimopäällikkö sanoi koko nimen, se kuulosti liian viralliselta. Liian aikuiselta. En halua menettää veljiäni, vaikka tiedän, että he ovat jo aikuisia ja vanhenevat koko ajan. Ihan niin kuin minäkin.
Heimopäällikkö jatkoi puhettaan ja kertoi päivän isoimmat tapahtumat. Rae Ritiktik oli siirtynyt esi-isien luokse pitkän sairastelun jälkeen ja hänen viimeinen toiveensa oli, että paastoa hänen muistolleen ei pidettäisi, Kotkan Nuoli (eli isäni) oli metsästysjoukkojen kanssa löytänyt suuren niityn, joka oli täynnä yrttejä ja kasveja. Kuuntelin vain puolella korvalla, sillä minua ei yrtit kiinnostaneet. Toivon vain, että minua ei lähetettäisi niitä noutamaan, sillä heimopäällikkö kokosi aina naisista kahdenkymmenen joukon ryhmiä, joita neljä miestä lähtee saattamaan keräilymatkoille kauemmaksi.
Viimein puhe päättyi, ja ruokakulhot lähtivät kiertämään. Iltarituaali oli pitkältä tuntuvan ajan jälkeen ohitse ja heimolaiset alkoivat vetäytyä rinkeihinsä. Kiiruhdin nopeasti tiipillemme, mutta en tarpeeksi nopeasti. Kun astuin tiipin sisälle, Pocata makasi jo pedillämme. Amy Jo istui isäni ja äitini kanssa. He kaikki kääntyivät katsomaan minua ja en tiennyt mitä tehdä, joten seisoin vain. Isäni selvitti kurkkuaan ja nosti Amy Jon sitten syliinsä.
"Mennään nukkumaan, Amy Jo", isäni sanoi ja kantoi Amy Jon petiin missä he molemmat nukkuivat yhdessä äitini kanssa. Isäni hymyili minulle kannustavasti ja käänsin hermostuneen katseeni äitiini. En osannut lukea mitään hänen kasvoiltaan, ne olivat täysin ilmeettömät. Liian ilmeettömät.
"Äiti-", aloitin, mutta hän keskeytti minut heti.
"Menemme pihalle."
Sanaakaan sanomatta seurasin äitiäni ulos. Hän käveli vähän matkan päähän tiipistä ja seisahtui. Pysähdyin ja odotin jännittyneenä mitä hänellä oli sanottavanaan.
"Olen väsynyt", äiti sanoi. "Ja pettynyt. Mutta ennen kaikkea olen vihainen."
"Koska pidin tauon?" Uskaltauduin kysymään.
Äiti mulkaisi minua. "Koska olet vastuuton. Epäkunnioittava. Olet liian villi ja rikot sääntöjä. Tämä ei ole pelkästään yrteistä. Tarkoitan kaikkea mitä teet. Tämä on jatkunut liian pitkään."
"Et sinä voi olettaa, että olisin niinkuin Amy Jo tai Kahlika. Tai edes Pocata", sanoin ärtyneellä äänellä, mikä sai äidin hermot kiristymään entisestään.
"Kyllä voin. Mutta en oleta. Minä oletan sinun hoitavan velvollisuutesi ja noudattavan sääntöjä. En pyydä sinua olemaan kuin siskosi", äiti sanoi tuijottaen tiukasti silmiini, jotta viesti menisi perille.
"Mutta nytkin, sinä et huomaa sitä, ethän, äiti? Sinä vaadit minua olemaan niin kuin sisareni. Hoitavan velvollisuuteni ja noudattavan sääntöjä. Minä ymmärrän, ne ovat kaikkien velvollisuuksia, mutta mitä pahaa on, jos haluan välillä elää vapaammin? Mitä jos en halua tehdä samoja asioita kuin sisareni?" Ääneni oli epätoivoinen ja vaativa, minkä toivoin vetoavan äitiini, vaikka tiesinkin sen miltei mahdottomaksi.
"Mitä sinä sitten luulet pystyväsi tekemään, jos et sinulle määrättyjä töitä? Sinulla on asemasi, meillä kaikilla on!" Äidin ääni alkoi kohota, mutta en jaksanut välittää, vaikka koko heimo kuulisi. He eivät pitäneet minusta muutenkaan, joten ei ollut mitään menetettävää.
"Minä tiedän pystyväni tekemään samoja asioita kuin miehet, jos minulle vain opetettaisiin!"
"Olet väärässä. Olet nuori, etkä ymmärrä. Me emme pysty samaan kuin miehet. Metsästys ja miehen työt eivät ole paikkamme", äiti kivahti kylmällä äänellä.
"Äiti, minä olen yhtä hyvä, kuin kylän miehet. Minä pystyn samaan kuin he, minä en ole heikko. Olen vahva, tasavertainen heidän rinnallaan", sanoin vahvalla, selvällä äänellä ja kohotin leukaani. Puhuin täyttä totta. Minä tiedän pystyväni enempään kuin mitä meiltä naisilta odotettiin.
"Olet vastuuntunnoton ja itsekäs! Näytät huonoa esimerkkiä Pocatalle. Häpäiset isäsi ja minut uudestaan ja uudestaan."
Se sattui. Sydäntäni vihlaisi äidin sanojen takia. "Minä-"
"Sinun pitää luvata yrittää käyttäytyä kunnolla. Pocatan takia", äitini sanoi vähän lempeämmällä äänellä. En voinut olla ajattelematta, että oli halpamainen teko vetää Pocata keskusteluun mukaan. Minulle ei jää enää sen jälkeen vaihtoehtoja, sillä Pocata oli minulle kaikki kaikessa.
"Minä lupaan yrittää", mutisin hiljaa ja katsoin maahan. Äitini tuhahti ja marssi takaisin tiipiin. Seisoin yksin pihalla ja katsoin taivaalle, kun yksi kyynel valui silmästäni. Pyyhin sen pois ja ryhdistäydyin. Pocatan takia.
Aurinko oli korkeralla taivaalla kirkkaana ja paahtavana, kun juoksin Pocatan perässä ympäri kyläämme. Pieni tuulenvire silloin tällöin viilensi mukavasti, mutta ilma oli silti tukalan kuumaa. Pocata kikatti ja vilkaisi olkansa ylitse minua.
"Et saa kiinni!"
"Kylläpäs saan!" Uhkasin, ja juoksin vähän nopeampaa, mikä sai Pocatan kiljaisemaan ja kiihdyttämään vauhtia. Jättäydyin tahallani jälkeen, enkä juossut niin lujaa kuin olisin pystynyt. Viimein päätin, että olisi aika käydä juomassa. Juoksin Pocatan kiinni ja kaappasin hänet syliini.
"Sainpas!" nauroin ja rutistin kiemurtelevaa siskoani itseäni vasten.
"Epäreilua! Sinulla on pidemmät jalat!" Pocata huudahti, mutta alkoi sitten nauramaan. Nauroimme molemmat, kunnes äkisti huomasin ison väkijoukon. Vaikenin ja kurtistin kulmiani.
"Mitä tuolla tapahtuu?" kysyin ja Pocatakin vaikeni, ja kääntyi katsomaan samaan suuntaan. "Tule, mennään katsomaan." Laskin Pocatan sylistäni ja kävelimme kohti väkijoukkoa.
Luikertelimme Pocatan kanssa käsi kädessä heimolaisten seassa ja huomasin, että he olivat jakaantuneet niin, että heimolaisten väliin jäi tyhjä suora, jota pitkin käveli viisi ihmistä ja hevonen. Etummaisena tuli vanhahko mies, joka oli erittäin väsyneen näköinen, ja piteli hevosesta kiinni. Hevonen kantoi ilmeisesti heidän tavaroitaan. Se oli kaunis, ja pikimusta. Sen harja oli pisin koskaan näkemäni. Todella kaunis hevonen. Hevosen toisella puolella, kauempana minusta käveli pitkä ja vaitonaisen näköinen mies. Nuorempi kuin ensimmäisenä kävelevä, mutta silti selvästi aikuinen. Hän piti katseensa maassa. Hevosen toisella puolella käveli leuka pystyssä ja ilkikurinen katse silmissään minua nuoremman näköinen poika, jolla roikkui monta veistä vaatteistaan. Hän mulkoili ympärilleen ja virnisteli. Tiesin heti, että hän ei tulisi minun tai Pocatan lähelle. Ikinä. Viimeisenä käveli suunnilleen minun ikäiseni poika pieni tyttö sylissään. Poika katsoi suoraan eteensä, eikä hänen ilmeestään voinut lukea mitään. Tyttö oli painanut päänsä pojan olkapäähän, piilottaen kasvonsa. Hän näytti suunnilleen Pocatan ikäiseltä. Tyttöä kantava poika oli todella lihaksikas, joten arvelin hänen tekevän erittäin paljon töitä. Heimolaiset kuiskailivat ja kuulin vieressäni olevan vanhan naisen tuhahtavan.
"Vaeltajia."
Kohotin kulmakarvojani. Vaeltajia? Kyläämme ei ollut ikinä ennen tullut Vaeltajia. Tunsin väkisinkin kiinnostusta heihin.
Pocata nykäisi kättäni.
"Maya, ketä on Vaeltajat?" hän kuiskasi.
Kumarruin lähemmäksi siskoani ja kuiskasin hänelle: "Vaeltajat eivät kuulu mihinkään heimoon. Heillä ei ole pysyvää kotia, he vaihtavat paikkaa useasti ja kulkevat minne henget johdattavat. He elävät omalla tavallansa."
Pocata nyökkäsi hyväksyvästi selitykselleni ja sitten Vaeltajat olivat kohdallamme. Katsoin kiinnostuneena heitä. Poika, joka kantoi tyttöä kohotti päätänsä ja näin, kuinka hänen koko vartalonsa oli jännittynyt. Tyttö hänen sylissään kohotti päätänsä ja kuiskasi jotain pojalle, joka vain ravisti päätänsä. Koko heimo, minä ja Pocata mukaan lukien, tuijotimme Vaeltajien perään, kun he lähestyivät meidän heimopäällikköämme joka seisoi vähän matkan päässä, ihan ensimmäisen ringin rajalla.
Vaeltajat pysähtyivät kunnioittavan matkan päähän Caetarosta, jonka sielunkumppani seisoi hänen oikealla puolellaan ja Nakota vasemmalla. Siristin silmiäni nähdessäni Nakotan. Inhosin päällikön tytärtä, ja minua ärsytti hänen tärkeilevä katseensa.
"Keitä olette, ja mitä teette täällä?" Koko heimo pidätti hengitystään Caetaron puhuessa viileällä äänellä.
Ensimmäisenä kävellyt mies astui askeleen eteenpäin. "Olen Caeto, ja tässä ovat lapseni." Mies, Caeto, vastasi. "Pyydämme lupaa asettua kyläänne."
Päällikkömme siristi silmiään. "Ja miksi minun pitäisi sallia teidän jäävän? Olette tuntemattomia meille."
"Olemme täysin harmittomia. Toiseksi vanhin poikani, Malaki, on hyvä metsästyksessä, hänestä voisi olla teille suuri apu." Caeto sanoi ja tyttöä kantanut poika nyökkäsi. Hän oli siis Malaki. Vilkaisin Pocataa.
"Kiva nimi", Pocata kuiskasi. Nyökkäsin ja kuuntelimme sitten jännittyneinä mitä päällikkömme vastaisi.
"Vai niin. Entä miten sinä vaikuttaisit heimomme hyväksi, jos annan teidän jäädä?" Caetaro kysyi ja tuijotti tiiviisti miehen silmiin.
"Valmistan aseita. Hyviä aseita ja nopealla tahdilla. Ja huollan niitä", Caeto vastasi. Seurasi pitkä hiljaisuus, kun päällikkömme sielunkumppani ja Nakota kuiskasivat jotain hänen korviinsa ja sitten Caetaro sulki silmänsä ja oli pitkään liikkumatta. Pitkän ajan jälkeen Pocata alkoi liikehdellä levottomasti, mutta ennen kuin kerkesin sanomaan mitään, Caetaro avasi silmänsä ja kohdisti katseensa Caetoon.
"Asettukaa viidenteen rinkiin. Se on alue kylän rajalla. Teillä ei ole pääsyä ensimmäiseen rinkiin." Sen sanottuaan päällikkö pyörähti ympäri ja käveli pois. Nakota seurasi äitinsä kanssa perässä. Heimolaiset jäivät paikalleen tuijottamaan, kun Vaeltajat kääntyivät ja lähtivät kävelemään kohti viidennettä rinkiä. Tiesin, että me käyttäydyimme epäkohteliaasti, mutta en malttanut lähteä vielä pois. Nostin Pocatan syliini ja vilkaisin poikaan, Malakiin, joka kantoi tyttöä, pikkusiskoaan ilmeisesti. Huomasin heidän molempien katsovan minua ja Pocataa, ja sitten poika väläytti hymyn, ennen kuin käänsi katseensa pois ja jatkoi matkaa muiden perässä. Heimolaiset alkoivat äkisti liikehdellä ja kaikki hajaantuivat eri suuntiin.
"Mennään", sanoin ja aloin kävellä kohti meidän tiipiämme Pocata sylissäni.
"Miksi kannat minua?" Pocata kysyi, mutta ei yrittänyt kiemurrella pois. Hän rakasti kannetuksi tulemista.
"Etten hukkaa sinua", vastasin ja pujottelin ketterästi joka puolella parveilevien heimolaisten seassa. Pääsimme neljänteen rinkiin, ja laskin Pocatan sylistäni, sillä tungosta ei enää ollut. Juoksimme tiipille ja tömistelimme sisään. Äitini kohotti yllättyneenä katseensa.
"Ettekö olekkaan leikkimässä?"
"Ei enää", vastasin. "Kuulitko jo? Kylään saapui Vaeltajia! Eikö olekkin hienoa?"
Äiti kurtisti kulmiaan. "Ei", hän tokaisi. Suuni loksahti auki, mutta ennen kuin kerkesin vastaamaan, Pocatan kiljahdus keskeytti minut.
"Kahlika!"
Käännyin katsomaan ja huomasin, että äitini ei ollut tiipissä yksin. Vanhempi siskoni oli siellä myös. Mietin, että missä hänen sielunkumppaninsa, Tarato oli.
"Hei, pikkusisko!" Kahlika nauroi ja nosti Pocatan syliin ja pyöritti häntä ympäri. Pocata nauroi ja kiemurteli irti Kahlikan otteesta. Isosiskoni kohdisti katseensa minuun ja hymyili. "Maya."
Hymyilin ja halasin häntä. Sitten muistin äitini. "Minusta on hienoa, että Vaeltajia tuli tänne. Tapaamme uusia ihmisiä."
"Meidän ei tarvitse tavata uusia ihmisiä", äiti tuhahti.
"Montako heitä tuli?" Kahlika kysyi.
"Viisi. Ja hevonen."
"Oh." Kahlika ei sanonut muuta. Katsoin häntä kulmat koholla. Oletin, että hän olisi innostunut uusista tuttavuuksista.
"Meidän pitäisi mennä tutustumaan heihin huomenna!" sanoin. Äitini mulkaisi minua.
"Ei missään nimessä."
"Miksi ei?"
"He ovat tuntemattomia", äitini sanoi.
Pyöritin silmiäni. "Eivät ole, jos menemme tutustumaan heihin!"
"He elävät väärin, rikkovat perinteitä. He eivät elä oikein. He ovat huonoa seuraa", äitini sanoi jyrkällä äänellä. Tuijotin äitiä suu auki uskomatta korviani.
"Et ole tosissasi! Kahlika, minä tiedän, että sinä olet minun puolellani, sano jotain!" Katsoin epätoivoisena siskooni, joka näytti täydellisen eksyneeltä.
"Minä.. Äh.." Kahlika sulki suunsa ja vain tuijotti vuorotellen minua ja äitiä. Päästin turhautuneen tuhahduksen. Olisihan se pitänyt arvata, että Kahlika ei valitsisi minun puoltani, kun äiti oli sotajalalla. Olin juuri aikeissa sanoa jotain erittäin ilkeää, kun Pocata juoksi luokseni kyyneleet silmissä.
"Maya, sain haavan!" Pocata sanoi itkuisella äänellä. "Siihen sattuu."
Kyykistyin hänen eteensä ja katsoin sormea, josta vuoti verta vähän. "Mitä sinä teit?"
"Yritin nostaa äidin veitsen pois pediltä ja se luiskahti kädestäni."
Äitini viileä ääni kuului vierestäni. "Maya, mene hakemaan vettä niin puhdistetaan ja sidotaan haava."
Sanaakaan sanomatta nousin ja marssin tiipistä ulos jättäen Pocatan äidin ja Kahlikan huoleksi.
Marssin kiukkuisena joelle ja lähelle päästyäni erotin viisi hahmoa seisomassa siellä. He puhuivat keskenään ja tunnistin äänet samantien. Kiukkuni kasvoi ja halusin juosta vain Kamin luokse ja ratsastaa pois. Huokaisten jatkoin kuitenkin matkaani, sillä Pocatan haava vaati puhdistusta.
Päästyäni lähemmäksi viisi hahmoa huomasivat minut ja kääntyivät tuijottamaan päälleni. Tuijotin välinpitämättömästi takaisin. Joukossa oli idiootti-Nakota, hänen ei-niin-idiootit-mutta-idiootit-silti ystävänsä Ananda ja Anako. Heidän lisäkseen siellä oli Anandan isoveli Rei, jonka epätoivoinen rakkaus Anankoa kohtaan oli kylässämme hyvin julkinen salaisuus, sekä Pancho, joka on todennäköisesti tippunut lapsena hevosen selästä päällensä. Pancho nimittäin ei ymmärrä kerrasta, kun hänelle sanoo, että ei ole kiinnostunut. Tiedän, että Pancho on katsellut minua pienestä asti, mutta minä en tykännyt hänestä. Hän on liian.. julma. Epävakaa. Nakota sen puoleen juoksenteli Panchon perässä joka paikkaan. Tytöt olivat minun kanssani samanikäisiä, kahdensantoista vuotiaita, mutta Rei ja Pancho olivat yhdeksäntoista.
"Neljännen ringin tyttö", Nakota huudahti minulle. Kiristelin hampaitani. He kaikki asuivat joko toisessa ringissä tai kolmannessa ja eivät todellakaan antaneet minun unohtaa sitä, että olin pari rinkiä alempana.
"Toisen ringin peikko", ivasin takaisin.
Nakota siristi silmiään. "Sanoitko sinä minua peikoksi?"
"Olet oikeassa. Hidasälyinen peikko on todenmukaisempi", sanoin hymyillen säteilevästi Nakotalle. Näin kuinka Pancho peitti kädellä suunsa. Ananda ja Anako tuijottivat silmät pyöreinä minua ja Nakotan korvista suoristaan nousi höyryä. Rei tuijotteli Anakoa sen kummemmin minua huomioimatta.
"Sinä-" Nakota aloitti, mutta vaikeni ja kääntyi. Joku käveli hevosen kanssa joen viereen. Tunnistin hänet yhdeksi Vaeltajista. Hän oli sama, joka oli kantanut sitä pientä tyttöä. Malaki.
Poika antoi hevosensa juoda ja tuijotteli vedenpintaa, kiinnittämättä huomiota meihin. Nakota ja hänen joukkonsa kokosivat itsensä ja alkoivat puhumaan pojalle minun seistessä taka-alalla hiljaa.
"Kas, kas. Vaeltaja-poika", Pancho sanoi ja astui lähemmäksi Malakia, joka ei osoittanut mitään merkkejä siitä, että olisi kuunnellut Panchoa. "Minä puhuin sinulle."
Ei vieläkään mitään reaktiota.
"Ehkä hän on kuuro", Ananda ehdotti.
"Ehkä sinä olet ääliö", Nakota kivahti. "Tietenkään hän ei ole kuuro."
"Voisit lähteä samantien pois täältä. Meidän kylämme ei tarvitse Vaeltajia", Rei sanoi, mutta poika ei vieläkään vilkaissutkaan heihin. Hän vain seisoi paikoillaan ja antoi hevosensa juoda. Minä katselin vaivautuneena ympärilleni, tietämättä mitä minun pitäisi tehdä. Olin lähtenyt niin vihaisena, että olin unohtanut ottaa saavin. En saisi mitenkään kuljetettua vettä pikkusiskolleni.
Vilkaisin vaivihkaa ympärilleni ja huomasin Nakotan kulhon maassa. Kiusanhenget yrittivät vieläkin saada Vaeltajasta vastausta irti, joten hitaasti kurotin kohti kulhoa ja nappasin sen käteeni. Vilkaisin heidän suuntaansa ja katseeni kohtasi Malakin katseen. Pojan ilme ei värähtänytkään, vaikka tiesin hänen nähneen mitä tein. Käänsin katseeni pois ja nopeasti täytin kulhon vedellä. Peräännyin jonkin matkaa, pitäen kulhon piilossa selkäni takana.
"No, oli hauska jutella teidän kanssanne. Otetaan uusiksi joku päivä", sanoi Malaki niin voimakkaalla ja syvällä äänellä, että Nakota kumppaneineen jäi sanottomaksi. He kaikki tuijottivat tyrmistyneinä, kun Malaki käänsi hevosensa ympäri ja lähti kävelemään pois. Tuijotin Malakia, kun hän talutti hevosensa ohitseni ja jälleen kerran pojan kasvot olivat ilmeettömät. Käänsin katseeni pois ja hengitin syvään.
"Missä minun kulhoni on?" Nakota huudahti vihaisena. Silmäni revähtivät ammolleen.
"Tippuikohan se jokeen?" Anako kysyi.
Ananda nyökkäili kiivaasti vieressä. "Niin, niin!"
Mitään sanomatta käännyin ympäri ja hävisin näköpiiristä, ennen kuin Nakota älyäisi, että minäkin olin paikalla. Palasin mahdollisimman nopeasti tiipiin ja ojensin mitään sanomatta kulhon äidilleni. Hän ei sanonut sanaakaan. Isosiskoni oli lähtenyt, eikä tiipissämme ollut muita kuin minä, Pocata ja äiti.
Tunsin oloni erittäin epämukavaksi, joten varmistettuani, että Pocatalla oli kaikki kunnossa, lähdin nopeasti ulos tiipistä ja sen painostavasta ilmapiiristä. Kävelin hiljaa eteenpäin, ja katsoin, kuinka ympärilläni pimeys vahvistui koko ajan. Montaa heimolaista ei näkynyt, kaikki olivat vetäytyneet jo sisätiloihin. Suuntasin kulkuni metsään ja kiipesin puuhun. Makasin isolla ja paksulla oksalla selälläni, ja katselin oksien lomasta taivaalle. Annoin metsän öisten äänten täyttää korvani.
En tiennyt kauanko aikaa oli kulunut, ennen kuin alhaalta kuuluva ääni oli pudottaa minut oksalta. "Hei."
Pidin oksasta kiinni, ja tiirailin sydän pamppaillen alas. Se oli Pancho. Ärtymys valtasi minut välittömästi. En vastannut hänelle mitään, tuijotin vain.
"Maya? Tule alas", Pancho sanoi. Hänen äänensä oli nyt niin paljon lempeämpi, kuin mitä silloin kun hän puhui sille Vaeltajalle, Malakille.
"En", tokaisin tylysti.
"Mikä sinun hermojasi kiristää?"
"Tällä hetkellä sinä."
Pancho ei vastannut mitään, vaan kiipesi puuhun ja istuutui viereeni. Hivuttauduin vähän kauemmaksi, ja mulkoilin häntä.
"Mitä sinä täällä teet näin myöhään?" Pancho kysyi, yrittäen saada minut juttelemaan hänen kanssaan.
"Ei kuulu sinulle", totesin, ja loikkasin puusta alas. Laskeuduin pehmeästi maahan ja aloin kävelemään takaisin kylää kohti. Pancho seurasi minua.
"Välillä minusta tuntuu, kuin välttelisit minua", Pancho sanoi, kävellen rennosti vierelläni. Pyöritin silmiäni, sillä Pancho ei yrittänyt vitsailla. Hän ei vain yksinkertaisesti ymmärtänyt, että minä en ollut kiinnostunut.
"Minä välttelen sinua", huomautin.
"Voisimme istua yhdessä huomenna täydenkuun puhdistusrituaalissa."
"Ei", sanoin heti. "Ja Nakota ei varmastikkaan pitäisi siitä, että olisit minun seurassani. Minähän olen neljännen ringin tyttö."
"Se on hänen ongelmansa", Pancho hymähti ja pysäytti minut tarttumalla käteeni. Huokaisin ja käännyin katsomaan häntä. Pancho hymyili ja sanoi, "Sinä voisit olla kolmannen ringin tyttö."
Tuijotin Panchoa, ja kurtistin kulmiani. Tajusin kyllä mitä Pancho tarkoitti. Minusta tulisi kolmannen ringin asukas, jos olisin Panchon sielunkumppani. Ongelma tässä oli vain se, että minua ei voisi vähempää kiinnostaa Panchon olemassaolo. "Et ole tosissasi."
"Minä tiedän, että olet sielunkumppanini", Pancho vakuutti, ja kosketti sormillaan poskiani. "Olen tiennyt sen aina."
Olin juuri aikeissa työntää Panchon kauemmaksi itsestäni ja sanoa hänelle suorat sanat (miljoonannen kerran), kun askeleet saivat meidät molemmat kääntämään päämme.
Se oli se Vaeltaja, Malaki. Hän seisoi jonkin matkan päässä, ja tuijotti meitä. Työnnyin automaattisesti kauemmaksi Panchosta.
"Anteeksi, ei ollut tarkoitus keskeyttää", vaeltaja-poika sanoi.
"Et keskeyttänyt mitään. Pancho oli juuri lähdössä", vakuutin, ja tuijotin tiukasti Panchoa.
Pancho mulkaisi Vaeltajaa, ja sitten katsoi minuun. "Jutellaan huomenna lisää", hän sanoi, ja lähti.
"No ei jutella", mutisin.
Vaeltaja-poika käveli ohitseni kohti kylää, samaan suuntaan minne Pancho oli mennyt. "Poikaystäväsi?" hän kysyi kävellessään ohitseni.
"Ei todellakaan", tuhahdin ja seurasin häntä. "Hän ei vain itse ymmärrä sitä."
"Ymmärrän", poika sanoi, ja vilkaisi sitten minuun. "Olen Malaki."
"Tiedän."
Malaki kohotti kulmakarvojaan, ja tajusin taas olleeni tökerö.
"Juorut kulkevat nopeasti", selitin nolona. "Olen Maya."
"Hauska tavata."
Kävelimme kohti kylää hiljaisuudessa. Huomasin vasta nyt, että Malakille oli jousi ja nuolipussi roikkumassa selässään, sekä kolme kuollutta oravaa roikkumassa vyöllään. Miten ihmeessä en ollut huomannut niitä aikaisemmin? Toisaalta olihan jo aika pimeää.
"Olitko metsästämässä?" kysyin.
Malaki vilkaisi oravia vyöllään. "Eikö se ole ilmeistä?"
"No.. tuota.. joo, mutta on niin pimeää."
"Minulla on hyvä näkö ja kuulo", Malaki totesi välinpitämättömästi.
"Aivan."
Saavuimme viidennen ringin reunalle ja pysähdyimme. Vilkaisin Malakiin. Poika katsoi minuun ja hymyili. Hymyilin takaisin.
"Olet ainoa, joka ei ole suhtautunut vihamielisesti minuun tänään", Malaki sanoi.
Kohautin harteitani. "En ole niin kuin muut täällä."
"Huomasin."
"He osaavat kyllä olla kohteliaita", sanoin, yrittäen puolustaa heimoani, mutta jopa minä tajusin, että en kuulostanut vakuuttavalta.
"Varmasti."
Malaki ei paljon sanoja tuhlaillut. Huomasin, että oli jo niin pimeää, että varmaan kaikki olivat nukkumassa, joten käännyin lähteäkseni. "Minun pitää mennä. Nähdään." Heilautin kättäni hänelle ja lähdin kävelemään.
"Nähdään", Malaki huikkasi perääni. Heilautin kättäni vielä toisen kerran, ja juoksin sitten loppumatkan tiipillemme.
"Onko hauskaa, sisko?"
Irvistin tunnistaessani Makaion äänen. "Saat ottaa paikkani koska vain haluat, veli hyvä."
"Ei kiitos."
”Missä Domonko on?" kysyin. Oli erittäin harvinaista nähdä Makaio ilman kaksoisveljeään. He olivat erottamattomat ja seurasivat toisiaan kaikkialle.
Makaio siirtyi auringon edestä ja istuutui viereeni. "Juttelemassa Caetaron kanssa. Hänen hevosensa on tiputtanut hänet selästään kolme kertaa tämän päivän aikana, ja hän haluaa Domonkon kokeilevan sitä."
Kohotin kulmakarvojani. Caetaro oli heimomme päällikkö, tiukka mutta reilu. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun päällikkö tarvitsi apua hevosensa kanssa. Caetaron onneksi kolmekymmentäkaksi vuotiaat veljeni olivat erityisen läheisiä hevosten suhteen ja tuntuivat pärjäävän hevosen kuin hevosen kanssa. Joskus minusta tuntui, että veljieni sielunkumppaneita olivat heidän hevosensa, heillä kun ei ollut vieläkään löytynyt sellaista kaksijalkaisten joukosta.
"Miksi sinä teet tuota? Sen täytyy olla tappavan tylsää", Makaio nyökkäsi päällänsä yrtteihin, jotka olin jo täysin unohtanut. Huokaisin syvään.
"Arvaa."
"Äiti?" Makaio veikkasi.
"Osui."
Makaio nappasi minua kädestä kiinni ja veti minut mukanaan seisomaan. "Tarvitset tauon."
"En voi", sanoin. "Syntyy valtava riita jos lähden. Eikä silloin yksikäään esi-isä minua pelasta."
Makaio oli juuri aikeissa sanoa jotain, kun Domonko ilmestyi paikalle. Hän virnisteli leveästi, ja jälleen kerran, kahdeksantoista vuoden jälkeenkin, minä hämmästelin sitä kuinka veljeni olivat kuin kaksi marjaa. Olihan Domonkolla posken yli menevä arpi muistona kaatumisesta pienenä, mutta se olikin oikeastaan ainoa asia mistä hänet ja Makaion erotti. He olivat ainoat kaksoset heimossamme, ja saivat paljon kunnioitusta. Mihin se perustui, sitä en tiennyt.
Samaa ei voinut sanoa minusta. Minua pidettiin rasavillinä tyttönä, joka ei kunnioita vanhempiaan tai heimon sääntöjä. Lapsellinen ja outo taisivat olla niitä yleisimpiä kuvauksia. Päässäni kiehui aina, kun joku sanoi minua oudoksi vain siksi, että minä en etsinyt innokkaasti sielunkumppania itselleni, tai koska olin kiinnostunut metsästämisestä.
"Mikä hymyilyttää?" kysyin Domonkolta.
"Näin juuri omin silmin Caetaron tippuvan hevosensa selästä."
Purskahdimme nauruun Makaion kanssa. "Sen kun olisin ollut näkemässä!"
"Mahtoi olla näky!" Makaio hekotti ja Domonko virnnisteli myötäilevästi.
"Uskokaa pois, se oli. Minne olette matkalla? Näin kun nousitte lähteäksenne." Domonko venytteli ja nojasi Makaion olkapäähän toisella kädellään. "Ettehän vain meinannut lähteä niitylle ilman minua?"
"Ei", sanoin nopeasti. "Minun pitää lajitella yrtit. Äidin määräys."
"Sinä tarvitset tauon", Domonko vastasi. Irvistin, sillä Makaio oli sanonut juuri samoin. Ennen kuin huomasinkaan, olivat veljeni tarttuneet minua käsistä ja johdattivat pois päin tiipiltä. Haroin vastaan minkä pystyin.
"Oikeasti, minä joudun pulaan jos jätän työni kesken."
"Sinusta tulee Amy Jo jos alat antamaan periksi äidille kaikessa", kaksoset sanoivat yhteen ääneen.
Mutristin suutani. "Te olette kauheita."
Amy Jo oli meidän kahdeksanvuotias siskomme. Hän varjosti tekemisiäni jatkuvasti, kannellen sitten äidille kaiken kantelemisen arvoisen. Hän teki kaiken mitä äiti pyysi ja vielä enemmänkin.
"Maya, katso taivaalle. Onko täydellisempää hetkeä lähteä seikkailuun, kuin tämä päivä?" Domonko kohotti sormellaan leukaani ylöspäin niin, että katseeni osui kirkkaaseen taivaaseen. Kaivoin paljaat varpaani maahan ja yritin koota itsehillintäni.
En onnistunut.
"Minä haen Kamin. Mutta mitä jos isä tarvitsee sitä?" Kami oli isäni iso ja kaunis hevonen, joka oli saanut kaksi varsaa elämänsä aikana. Ne olivat molemmat oreja ja veljieni hevosia nykyään. Jos isäni pitäisi lähteä jonnekkin, ja Kami olisi poissa, minä saisin kuulla kunniani. En isältä, mutta äidiltä.
"Mietitään sitä sitten nyt-"
”-pidetään hauskaa!" Makaio päätti Domonkon lauseen. Veljeni juoksivat pois hakemaan hevosensa, ja minä päästin hymyn leviämään kasvoilleni. Hauskanpidosta ei vain voi kieltäytyä.
Vilkaisin ympärilleni, ja hain katseellani isääni. Olin meinannut hakea Kamin, mutta en ollut löytänyt sitä, joten hevosen täytyi olla isällä. Viimein katseeni tavoitti tutut kasvot, ja tutun hevosen. Isä ratsasti kivenheiton päässä kohti tiipiämme. Juoksin nopeasti hänen luokseen.
"Isä!" huudahdin, ja heilautin käsiäni. Isäni käänsi katseensa minuun ja hymy levisi hänen vanhoille, mutta kauniille kasvoilleen.
"Maya, tyttäreni. Mikä sinut tänne tuo? Luulin Letikan määränneen sinut töihin." Isä liukui Kamin selästä alas, ja heitti hevosen turvan ympäri kulkevan narun olkapäällensä.
Tunsin kuinka poskiani kuumotti. "Minä ajattelin... saisinko lainata Kamia?"
"Miten Kami liittyy yrttien lajitteluun?" isä kysyi.
"Ei mitenkään, isä, mutta Makaio ja Domonko-"
"Ah, veljesi. Olisi pitänyt arvata. Entä tietääkö Letika ettet ole työn touhussa?" Pilke isän silmäkulmassa paljasti, että hän tiesi vallan mainiosti vastaukseni. Ravistin päätäni.
"Äiti ei tiedä. En ole kauaa, viimeksikin-"
"Viimeksikin katosit kesken marjojen poiminnan, jätit Amy Jon yksin metsään, olit puolet päivästä kateissa Kamin kanssa ja palasit vasta pimeän tultua." Isä kohotti kulmakarvojaan ja kohdisti tummien silmiensä katseen minuun. Kiemurtelin epämukavasti ja vääntelin sormiani.
"Se oli vahinko. Tavallaan. Isä kiltti, tiedätkö kuinka tylsiä yrtit ovat?" Katsoin anovasti isääni, nojaten Kamin kaulaan. "Kamikin haluaa lähteä juoksemaan, etkö haluakkin Kami?" Hevonen hörähti ja väläytin hymyn isälle.
Syvä huokaus pääsi isältäni, ja tiesin saaneeni luvan lainata Kamia. Loikkasin isän kaulaan ladellen kiitos sanoja kuin pikkutyttö, jollaiseksi itseni tunsinkin aina ollessani isän seurassa. Isäni nauroi ja irrotti käteni ympäriltään.
"Mene joutuin, palaa pian. Minä pysyn puolueettomana, jos hän huomaa sinun olevan kauemmin poissa yrttien luota kuin juomareissun verran." Isä ojensi minulle Kamin turvan ympäri kiertyvän narun ja otin sen käteeni. Loikkasin yhdellä sujuvalla liikkeellä Kamin selkään. Isä taputti hevosen kaulaa ja hymyili. "Yksi asia vielä, Maya."
Pidättelin jo innostuvaa Kamia paikallaan, sillä tamma tiesi mitä minun kanssani pääsi tekemään.
"Älä anna veljiesi voittaa."
Väläytin itsevarman hymyn isälleni, käänsin Kamin ympäri ja komensin sen liikkeelle, niittyjen suuntaan, missä veljeni jo todennäköisesti odottivat. Laukkasimme kohti niittyjä, ja jos vastaamme tulikin joku heimolaisista, he tunnistivat minut ja Kamin jo kaukaa, osaten näin ollen siirtyä kauemmaksi.
"Se oli susi! Ihan varmasti! Cocu pelästyi sitä. En minä muuten olisi tippunut", Makaio vakuutteli. Lähestyimme kylää ja olin varma, että minun ja Domonkon vahingoniloiset naurut kuuluivat kauas, mutta en antanut sen häiritä. Olin voittanut Domonkon juuri ja juuri, kun taas Makaio oli lentänyt hevosensa Cocun selästä jo puolessa välissä niittyä.
"En minä mitään sutta nähnyt. Näitkö sinä?" Katsoin viattomasti silmät pyöreinä Domonkoon, joka pudisti hykerrellen päätänsä.
"Ei vilahtanut suden sutta minun silmissäni."
Remahdimme uuteen naurun puuskaan, ja Makaio irvisteli meille, mutta emme pystyneet lopettamaan. Näin hauskaa ei minulla ole ollut aikoihin ja nautin täydellä sydämellä koko hetkestä. Jopa Makaion nyrpistyneestä ilmeestä, ja hevosten hien hajusta. Kaikki tuntui vain olevan niin täydellistä.
Sitten näin äidin. Nauruni sammui heti, ja silmäni laajenivat kauhusta. Yrtit. Olin unohtanut ne, enkä todellakaan ollut ollut pientä aikaa poissa. Aurinkokin oli jo himmenemässä. Mieleeni nousi väkisinkin isän sanat. Mene joutuin, ja palaa pian. Tunsin pettymystä itseäni kohtaan, sillä olin tehnyt sen taas. Sisälläni kyti kuitenkin tunne, joka yritti kiivetä syyllisyyden päälle. Tunne, joka suorastaan huusi minulle, ettei ole mitään minkä takia potea syyllisyyttä.
"Maya, olet pahassa pulassa."
"Aivan kauheassa."
"Kiitos teidän", ärähdin veljilleni ja pakottauduin kohtaamaan äitini vihaisen katseen saapuessamme hänen kohdalleen. "Hei."
"Hei? Eikö sinulla ole muuta sanottavaa?" Äidin ääni suorastaan kihisi kiukusta. Domonko ja Makaio nipistivät huulensa yhteen pysyen hiljaa, kun taas minä avasin suuni pyytääkseni anteeksi, mutta se toinen tunne räjähti sisälläni. Mitä minä itseasiassa edes pyydän anteeksi? Että otin vähän turhan pitkän tauon, ja lähdin ratsastamaan? Pitämään hauskaa? Elämään? Suljin suuni ja tuijotin silmät rävähtämättä äitiäni. Loputtoman pitkän ajan jälkeen äiti käänsi katseensa, näki takanaan heimolaisia, jotka yrittivät esittää etteivät kuunnelleet, mutta joiden höröllä olevat korvat näkyivät monen niityn päähän. Äiti loi minuun tuiman katseen, ennen kuin kääntyi ja lähti.
"Tästä puhutaan iltarituaalin jälkeen."
Katsoin äidin loitonevaa selkää, silitellen Kamin kaulaa. Aloin tuntea katumusta. "Olisi pitänyt pyytää anteeksi."
Makaio tuhahti. "Ja vielä mitä!"
"Sinulla ei ole mitään anteeksipyydettävää, äiti on turhan ankara", sanoi Domonko. Hymyilin pienesti ja kiitin henkiä mielessäni siitä, että minulla oli niin hienot veljet. Heidän sanansa saivat minut päästämään sisälläni kytevän kapinoivan tunteen tukahduttamaan syyllisyyden kokonaan. Kohotin leukaani ja maiskautin Kamin liikkeelle.
"Mennään, iltarituaali alkaa varmaan pian."
Vaikka Makaio ja Domonko tulivat takanani, tunsin selässäni heidän tyytyväisesti virnuilevat kasvonsa, enkä voinut olla virnistämättä itsekkin.
Luovutin Kamin veljilleni tiipimme edessä ja hätistin heidät pois, ennen kuin keksisivät lisää ongelmia minulle. Joku oli kerännyt yrtit maasta, enkä voinut olla miettimättä oliko se joku ollut Amy Jo. Nyt kun asiaa ajattelin, olin varma sen olleen Amy Jo, hän tekisi mitä vain mielistelläkseen äitiä. Vedin syvään henkeä ennen kuin astuin sisälle tiipiin.
Kerkesin näkemään vilaukselta Pocatan innostuneen naaman, ja sitten olinkin selälläni maassa, ja tunsin pikkusiskoni rutistavan minua vähän turhankin lujaan.
"Hei sisko", naurahdin.
Pocata nosti päänsä ja hymyili leveästi. "Vihdoinkin tulit!"
"Oletko odottanut minua?" Irrotin hellästi Pocatan kädet itsestäni ja nousin ylös. Ojensi käteni ja autoin pikkusiskon ylös maasta. Pocata katsoi minua niin ankarasti, kuin vain viisivuotias osaa.
"Kysytkin vielä! Äiti on ollut hirveän vihainen. Missä sinä olit?"
"Missä äiti on?"
"Älä yritä vaihtaa aihetta. Missä sinä olit?"
"Olet liian älykäs noin nuoreksi", huomautin huvittuneena. "Olin ulkona. Kertoisitko nyt missä äiti on?"
Pocata osoitti kielellään tiipin suulle. "Meni puhumaan isän kanssa. Miksi he aina menevät ulos puhumaan? Miksen minä saa kuulla mistä he puhuvat? Onko se salaista?"
Kohautin hartioitani, enkä vastannut. En tiennyt kuinka selittää pikkusiskolleni, että isä ja äiti menivät puhumaan kauemmaksi vain silloin, kun he riitelivät tai puhuivat siitä, mitä minun kanssani pitäisi tehdä. He eivät halua Pocatan kuulevan näitä keskusteluja. Riitoja tai puheita minusta. Huomaavaista kyllä Pocataa kohtaan, mutta silti. Jos äiti vain osaisi vähän rentoutua ja avata mieltänsä ja sieluansa erilaisille asioille. Eivät kaikki tytöt halua tehdä samoja asioita. Minä en ole isosiskoni, minä en myöskään ole Amy Jo. Enkä todellakaan ole niinkuin päällikkömme Caetaron tytär, Nakota. Hän oli minun ikäiseni, mutta me emme tulleet toimeen, sillä arvostamme ihan eri asioita. Nakota haluaa löytää sielunkumppaninsa, minä haluan metsästää. Siinä on iso kuilu meidän välissämme, eikä sitä pysty ylittämään taikka kiertämään.
"Eikö iltarituaali ole ihan pian?" kysyin vihjailevalla äänellä Pocatalta. Hänen katseensa kirkastui ja rypyssä ollut otsa tasaantui. "Pitäisikö sinun mennä avaamaan hiuksesi?"
"Minä menen!" hän huudahti, ja kiiruhti meidän pedillemme. Hymyilin hänen peräänsä ja istuin sitten maahan vähän sivummalle tiipin suusta, ristin jalkani ja aloin hengittämään syvään. Suljin silmäni ja annoin vartaloni rentoutua. Hengitin pari kertaa oikein syvään, pyöräytin päätäni vähän ja sitten pysyin ihan liikkumatta, hengittäen rauhallisesti ja kevyesti. Aloin aistimaan ympäristöni vaivatta. Kuulin kahinaa, kun Pocata avasi hiuksiaan vaihdellen asentoaan taljoilla. Haistoin kaikki erilaiset tuoksut, mitä tiipissämme leijaili, ja kuulin ulkoa kantautuvat äänet. Askelten töminää, hiljaista puhetta, lintujen hiljaista iltalaulua.
Odotin ja kuulostelin, mutta vanhempieni askeleita ei kuulunut, eikä myöskään heistä lähtevää ääntä, joten oletin heidän olevan kaukana. Avasin silmäni, ja tunsin oloni paljon kevyemmäksi, kuin aiemmin. Menin Pocatan luokse, ja istuuduin hänen viereensä. Otin Pocatasta mallia, irrotin nauhan hiuksistani ja aloin purkamaan pitkää palmikkoani. Pääsin puoleen väliin, kunnes Pocata kosketti kättäni.
"Saanko minä?"
Laskin käteni, ja Pocata siirtyi selkäni taakse, otti puoliksi avatun palmikon käteensä ja alkoi hellin käsin avaamaan sitä. "Amy Jo puhui sinusta tänään."
Hämmästyin pikkusiskon sanoista, niin että en meinannut ensin keksiä mitään vastattavaa. "Ai, puhuiko?"
"Puhui. Haluatko kuulla mitä hän sanoi?"
En. "Kyllä."
"Hän sanoi, että sinä olet riivattu. Hän väitti sinun aiheuttavan paljon harmia meille myöhemmin, jos et lopeta äidin suututtamista ja lopeta hassuttelua."
”Vai niin." Olin osannut odottaa Pocatan vastausta. Vaikka Amy Jo oli siskoni, emme silti olleet kovin läheisiä. Se, että Amy Jo kuvitteli pahan hengen asuvan sisälläni, ja että minusta koituisi vielä harmia jos en alkaisi tottelemaan äitiä, oli samaan aikaan sekä hullua, että tavallaan totta. Oli selvää, että ennemmin tai myöhemmin joutuisin pahaan riitaan käytökseni takia, eikä se silloin olisi vain minun ja äidin välistä. Se olisi koko heimo vastaan minä. Mutta paha henki riivaannut minut? Se oli typerää.
"Minä sanoin häntä valehtelijaksi. Ja tyhjäpääksi." Pocata myönsi, ja aistin hänen hymyilevän salaa.
"Suuttuiko Amy Jo?" Yritin pitää äänensävyni mahdollisimman normaalina, että ylpeys Pocataa kohtaan ei näkyisi. Nuorempia ei saisi rohkaista puhumaan epäkunnioittavasta. Etenkään omiaan kohtaan.
"Suuttui. Hän nipisti minua ja se otti kipeää. Minulla tuli vettä silmistä." Pocata oli saanut hiukseni auki. Nyt hän vain silitteli hiuksiani ja kuljetti sormiaan niissä. "Rukoilin, että tulisit kotiin ja käskisit Amy Jon pyytää anteeksi. Hän ei ikinä pyydä anteeksi."
Vedin polvet koukkuun ja painoin leukani niihin kiinni. "Anteeksi."
Tiesin, että Pocata hymyili, vaikka en nähnyt häntä. Painoin silmäni kiinni nauttien siitä kuinka hän silitteli varovaisesti pienillä sormillaan hiuksiani. Istuimme hiljaisuudesta nauttien niin kauan, kunnes tuulenvire havahdutti meidät, kun tiipin suu raottui isän astuessa sisään. Pocata nousi nopeasti pystyyn ja juoksi hänen luokseen. Isä nosti pikkusiskoni syliinsä, ja piteli hänestä kiinni yhdellä kädellä. Toisen hän levitti minulle, ja kiiruhdin halaamaan häntä.
"Mitä minun tyttäreni?"
"Valmistauduimme iltarituaaliin!" Pocata hihkaisi ja painoi päänsä isän olkapäätä vasten. "Sain avata Mayan hiukset."
"Oho, sehän on hienoa. Meidän pitäisi mennä. Letika odottaa ulkona." Isä kosketti Pocatan hiuksia kevyesti. "Pocata, menisitkö sinä Letikan kanssa edeltä, me tulemme Mayan kanssa pian."
Pocata kurtisti kulmiaan, nyökkäsi sitten ja juoksi innokkaasti tiipistä ulos. Katsoin isään tietämättä mitä odottaa. Jotain hän varmasti sanoisi, ehkä jopa toruisi, mutta ei ainakaan huutaisi. Isä ei huutanut minulle. En ollut varma halusinko tietää mitä hän ja äiti olivat puhuneet ulkona.
"Kuka voitti?"
Katsoin hämmästyneenä isään, mutta naurahdin sitten hänen leikittelevälle ilmeelleen. "Minä. Makaio tippui."
Isä kallisti päätänsä taaksepäin ja nauroi aidosti. Rakastin hänen nauruaan, se sai minut hyvälle tuulelle, ja kaiken näyttämään valoisammalta. En tiedä mitä tekisin, jos isäni ei olisi tukemassa minua ja piristämässä naurullaan.
"Olisinpa ollut näkemässä", isäni sanoi naurahdellen. "Makaio mahtoi olla ärsyyntynyt."
Nyökkäsin.
"Hän väitti, että Cocu pelästyi sutta", kerroin ja isäni kohotti toista kulmakarvaansa.
"Eihän Cocu pelkää mitään. Teillä taisi sitten olla hauskaa?"
"Oli", hymyilin, ja sitten lisäsin vähän vähemmän iloisella äänellä: "Kunnes äiti ilmestyi paikalle."
Isäni ilme vakavoitui ja hän katsoi tiiviisti minuun. "Letika on erittäin vihainen."
Nielaisin ja nyökkäsin. Kyllä minä sen arvasin, tai oikeastaan tiesin. Äiti suuttui minulle pienistä asioista, isoista asioista ja kaikesta muusta mikä ei vastannut hänen mielipiteitään tahi odotuksiaan. Tiesin, että hän on minulle vihainen, mutta isäni äänensävy paljasti, että nyt alettiin lähestyä jo reunaa. On vain ajan kysymys, jolloin koko juttu karkaa villihevoslauman tavoin. En vain tiennyt kumpi räjähtäisi ensin, minä vai äiti.
"Hän haluaa jutella kanssasi iltarituaalin päätyttyä."
"Se ei tule olemaan mukava keskustelu", mutisin. Isä taputti olkapäätäni lohduttavasti.
Sen erikoisemmin keskustelua jatkamatta, tai edes lopettamatta, astuin tiipistä ulos, ja isäni tuli perässä, kun lähdin kävelemään kohti heimon keskirinkiä.
Meidän heimokylämme sijaitsee isolla alueella. Se on ikään kuin ympyräksi muodostunut kylä, joka koostuu viidestä ringistä. Heimovanhimmat, sekä heidän perillisensä ja päällikön suku, asuvat toiseksi keskimmäisessä ringissä. Se oli ilman rinki, ja näin ollen lähimpänä keskirinkiä, joka oli Hengen rinki. Hengen rinki oli pyhä, eikä siinä saanut leikkiä tai oleskella. Keskirinki piti aina kiertää, ja siihen sai astua vain kun toimitettiin jotain virallista asiaa, syötiin yhteisruokaa tai suoritettiin jotain rituaalia. Kolmannessa ringissä on päällikön ja heimovanhimpien jälkeen arvostetuimpia heimonjäseniä, joiden katsotaan olevan paitsi päällikön suuressa suosiossa, myös korvaamattomia heimolle. Veljeni asuvat kolmannessa, eli veden, ringissä, ja se on suuri kunnia. Neljäs rinki on tulenrinki, kaukana keskiringistä ja se on missä me asumme. Siitä saa kiittää yksin omaan isää, joka on heimometsästäjien Kotkan Nuoli, eli hän johtaa metsästysretkiä ja jakelee käskyjä. Osoittaa suunnan metsästäjille. Se taas on jotain, mitä minä haluaisin tehdä, mutta en voi, koska olen nainen.
Viimeinen, eli viides rinki, on kaikista kaukaisin keskiringistä, Hengestä. Se on maan rinki. Viidennessä ringissä meidän hevosemme saavat laiduntaa, ja siellä asuvat oikeastaan kaikki muut. Siskoni asuu sielunkumppaninsa kanssa siellä. Kahlika olisi halunnut jäädä asumaan Taraton kanssa neljänteen rinkiin, mutta koska hän julisti sielunkumppaninsa löytyneeksi, vanhempieni ei katsottu enää olevan vastuussa hänestä, ja hänen piti muuttaa omaan tiipiin viidennelle ringille. Tarato ei ole merkittävässä asemassa heimon rutiinien kannalta, kuten isä, joten Taratokaan ei pystynyt vaikuttamaan asiaan. Päällikkömme on säätänyt, että neljännessä ringissä saa asua vain sallittujen sielunkumppani ja lapset, kunnes he löytävät sielunkumppaninsa tai haluavat itse muuttaa omalle alueelle.
Ainoa, joka saa asua missä ringissä haluaa, on shamaani. Meidän heimossamme ei enää sellaista ole, sillä kaksi vuotta sitten shamaanimme kuoli. Shamaanilla on valtuus asua vaikkapa keskiringissä jos hän niin haluaa, koska siinä saa paremmin yhteyden Henkeen.
Olimme jo hyvin lähellä toisen ringin loppua, ja keskiringin alkua, kun havahduin ajatuksistani isän nykiessä kättäni. Katsahdin isääni joka näytti minulle varoittavaa katsetta.
"Amy Jo haluaa istua vieressäsi."
"Mitä! Miksi? Eikä!" Huudahdin yllättyneenä. Isän katse sai minut nipistämään nopeasti huuleni yhteen. "Miksi hän niin haluaa?"
"En tiedä. Älä anna hänen ärsyttää."
"Amy Jo voi istua äidin kanssa", yritin, mutta isäni ravisti päätänsä.
"Letika sanoi haluavansa istua Pocatan seurassa. Kahlika ja Tarato ovat minun kanssani." Isä jatkoi kävelyään keskiringin keskustaa kohden, jossa näkyi jo suuri liekki.
"Tämä ei ole reilua", mutisin seuraten isääni kohti liekkiä.
Iltarituaalin istumajärjestyksessä ei vaikuta missä ringissä asut. Jokainen saa istua kenen seurassa haluaa, ja missä haluaa. Ainoa edellytys on muodostaa liekin ympärille täydellisen siistit ringit, jotka luonnollisesti suurenevat mitä kauemmaksi liekistä mennään. Iltarituaali on aina heti auringonlaskun jälkeen. Jokaisella heimolaisella tulee olla hiukset auki ilman mitään lettejä tai nauhoja. Kun kaikki ovat asettuneet, heimopäällikkö laittaa suuren vesikulhon kiertämään. Meistä jokainen kastaa kielensä sinne, ja kun kulho on kiertänyt jokaisen ringin liekin ympärillä, koko heimo laulaa kiitoslaulun esi-isille. Sen jälkeen shamaani laulaa kiitoslaulua Hengelle ja jumalille, mutta koska meillä ei ole shamaania, riitin toimittaa kylänvanhin. Tämän jälkeen heimopäällikkö kertoo päivän isoimmat tapahtumat minkä jälkeen heimopäällikön perhe alkaa laittamaan ruokaa kiertämään, kunnes kaikilla on kulho jossa on veteen murskattuna erilaisia marjoja ja pähkinöitä.
Saavuimme viimein keskiringin keskustaan. Suurin osa heimolaisista oli paikalla jo, mikä tarkoitti, että joutuisimme istumaan kauas liekistä. Ruualla kestäisi kauan tavoittaa meidät. Hain katseellani Amy Jo'ta, isäni yrittäessä nähdä missä siskoni Kahlika ja hänen sielunkumppaninsa ovat.
"Maya." Vanhemman pikkusiskoni ääni kuului jostain, ja kääntelin päätäni tavoittaakseni äänen lähteen. Viimeinen näin Amy Jo’n istumassa vähän matkan päässä. Hänen vieressään oli pieni tila varattuna minulle, joten hymyilin pikaisesti isälleni ja kiiruhdin siskoni luokse.
Sanomatta sanaakaan istuuduin jalat ristissä Amy Jo'n viereen. Silmäkulmasta näin kuinka pikkusiskoni vilkaisi minuun, mutta ei sanonut mitään. Istuimme hiljaa paikoillamme ja yritin nähdä missä Pocata ja äiti olivat. En kuitenkaan nähnyt heitä missään, mutta sen sijaan isäni, Kahlika ja Taranto olivat liekistä kauimmaisessa ringissä ihan meidän takanamme. Minä ja Amy Jo istuimme pari rinkiä lähempänä liekkiä kuin he. Tavoitin isosiskoni katseen ja Kahlika hymyili minulle pikaisesti, ennen kuin korviimme kantautui pitkä vihellys merkkinä rituaalin alkamisesta.
Kohdistin katseeni päällikköömme Caetaroon, joka seisoi meidän keskellämme liekin vieressä viheltäen. Kun hiljaisuus laskeutui kaikkialle, Caetaro lopetti viheltämisen. Hän nosti vesikulhon korkealle päänsä yläpuolelle, laskien sen sitten alas ja kosketti vettä kielen kärjellään. Heimon keskuudessa vallitsi hiljaisuus, kun päällikkö laittoi kulhon kiertämään liekkiä lähinnä olevasta ringistä.
Vesi yhdistää meitä kaikkia, ja sen takia meidän tulee tehdä tämä jokaisen iltarituaalin yhteydessä. Tarkoitus on säilyttää side heimolaisten välillä. Iltarituaali on ainoa joka päivä toistuva hetki, jolloin olemme kaikki yhdessä.
Katsoin, kuinka kulho lähestyi minua ja saadessani sen viimein käteeni, tuijotin hetken tummaan veteen ennen kuin kastoin kieleni sinne ja ojensin kulhon sitten Amy Jo'lle. Ne pari vesipisaraa kielelläni tuntuivat mukavilta ja minun teki mieli juosta kauas viidennen ringin ulkopuolelle ja jatkaa matkaani järvelle asti. Hymyilin ajatellessani miltä tuntuisi upottautua viileään veteen, avata suunsa veden ala ja nauttia viileästä tunteesta.
Haaveiluni katkaistiin, kun tajusin heimolaisten ympärilläni aloittaneen päällikön ja kylänvanhimpien johdolla kiitoslaulun esi-isille, jotka ovat turvanneet meille kaiken mitä meillä nyt on. Yhdyin kauniiseen lauluun mukaan ja suljin silmäni nauttien heimolaisten äänistä ympärilläni.
Laulun päätyttyä kylänvanhin esittikiitoslaulun Hengelle ja jumalille, minkä jälkeenheimopäällikkö kohottautui koko pituuteensa ja katseli ympärilleen. Hän yritti tehdä katsekontaktin niin monen heimolaisen kanssa kuin mahdollista, ennen kuin hän puhui.
"Rakkaat heimolaiset", hän aloitti. "Jälleen yksi päivä on takanamme, jälleen olemme yhtä auringon nousua ja laskua viisaampia."
Suljin silmäni, ja yritin olla haukottelematta. Minä tiesin tämän puheen. Heimopäällikkö aloitti aina samalla tavalla.
"Tämä on ollut uusien kokemuksien päivä. Minä tipuin hevoseni selästä, mutta kiitos Domonko Tenikon, hevoseni outo käyttäytyminen saatiin loppumaan."
Irvistin. Domonko Teniko. Veljeni. Meidän jälkimmäinen nimemme määräytyy isän mukaan, ja koska isäni nimi on Teniko, me kaikki lapset olemme myös Tenikoja. En vain pitänyt siitä, että heimopäällikkö sanoi koko nimen, se kuulosti liian viralliselta. Liian aikuiselta. En halua menettää veljiäni, vaikka tiedän, että he ovat jo aikuisia ja vanhenevat koko ajan. Ihan niin kuin minäkin.
Heimopäällikkö jatkoi puhettaan ja kertoi päivän isoimmat tapahtumat. Rae Ritiktik oli siirtynyt esi-isien luokse pitkän sairastelun jälkeen ja hänen viimeinen toiveensa oli, että paastoa hänen muistolleen ei pidettäisi, Kotkan Nuoli (eli isäni) oli metsästysjoukkojen kanssa löytänyt suuren niityn, joka oli täynnä yrttejä ja kasveja. Kuuntelin vain puolella korvalla, sillä minua ei yrtit kiinnostaneet. Toivon vain, että minua ei lähetettäisi niitä noutamaan, sillä heimopäällikkö kokosi aina naisista kahdenkymmenen joukon ryhmiä, joita neljä miestä lähtee saattamaan keräilymatkoille kauemmaksi.
Viimein puhe päättyi, ja ruokakulhot lähtivät kiertämään. Iltarituaali oli pitkältä tuntuvan ajan jälkeen ohitse ja heimolaiset alkoivat vetäytyä rinkeihinsä. Kiiruhdin nopeasti tiipillemme, mutta en tarpeeksi nopeasti. Kun astuin tiipin sisälle, Pocata makasi jo pedillämme. Amy Jo istui isäni ja äitini kanssa. He kaikki kääntyivät katsomaan minua ja en tiennyt mitä tehdä, joten seisoin vain. Isäni selvitti kurkkuaan ja nosti Amy Jon sitten syliinsä.
"Mennään nukkumaan, Amy Jo", isäni sanoi ja kantoi Amy Jon petiin missä he molemmat nukkuivat yhdessä äitini kanssa. Isäni hymyili minulle kannustavasti ja käänsin hermostuneen katseeni äitiini. En osannut lukea mitään hänen kasvoiltaan, ne olivat täysin ilmeettömät. Liian ilmeettömät.
"Äiti-", aloitin, mutta hän keskeytti minut heti.
"Menemme pihalle."
Sanaakaan sanomatta seurasin äitiäni ulos. Hän käveli vähän matkan päähän tiipistä ja seisahtui. Pysähdyin ja odotin jännittyneenä mitä hänellä oli sanottavanaan.
"Olen väsynyt", äiti sanoi. "Ja pettynyt. Mutta ennen kaikkea olen vihainen."
"Koska pidin tauon?" Uskaltauduin kysymään.
Äiti mulkaisi minua. "Koska olet vastuuton. Epäkunnioittava. Olet liian villi ja rikot sääntöjä. Tämä ei ole pelkästään yrteistä. Tarkoitan kaikkea mitä teet. Tämä on jatkunut liian pitkään."
"Et sinä voi olettaa, että olisin niinkuin Amy Jo tai Kahlika. Tai edes Pocata", sanoin ärtyneellä äänellä, mikä sai äidin hermot kiristymään entisestään.
"Kyllä voin. Mutta en oleta. Minä oletan sinun hoitavan velvollisuutesi ja noudattavan sääntöjä. En pyydä sinua olemaan kuin siskosi", äiti sanoi tuijottaen tiukasti silmiini, jotta viesti menisi perille.
"Mutta nytkin, sinä et huomaa sitä, ethän, äiti? Sinä vaadit minua olemaan niin kuin sisareni. Hoitavan velvollisuuteni ja noudattavan sääntöjä. Minä ymmärrän, ne ovat kaikkien velvollisuuksia, mutta mitä pahaa on, jos haluan välillä elää vapaammin? Mitä jos en halua tehdä samoja asioita kuin sisareni?" Ääneni oli epätoivoinen ja vaativa, minkä toivoin vetoavan äitiini, vaikka tiesinkin sen miltei mahdottomaksi.
"Mitä sinä sitten luulet pystyväsi tekemään, jos et sinulle määrättyjä töitä? Sinulla on asemasi, meillä kaikilla on!" Äidin ääni alkoi kohota, mutta en jaksanut välittää, vaikka koko heimo kuulisi. He eivät pitäneet minusta muutenkaan, joten ei ollut mitään menetettävää.
"Minä tiedän pystyväni tekemään samoja asioita kuin miehet, jos minulle vain opetettaisiin!"
"Olet väärässä. Olet nuori, etkä ymmärrä. Me emme pysty samaan kuin miehet. Metsästys ja miehen työt eivät ole paikkamme", äiti kivahti kylmällä äänellä.
"Äiti, minä olen yhtä hyvä, kuin kylän miehet. Minä pystyn samaan kuin he, minä en ole heikko. Olen vahva, tasavertainen heidän rinnallaan", sanoin vahvalla, selvällä äänellä ja kohotin leukaani. Puhuin täyttä totta. Minä tiedän pystyväni enempään kuin mitä meiltä naisilta odotettiin.
"Olet vastuuntunnoton ja itsekäs! Näytät huonoa esimerkkiä Pocatalle. Häpäiset isäsi ja minut uudestaan ja uudestaan."
Se sattui. Sydäntäni vihlaisi äidin sanojen takia. "Minä-"
"Sinun pitää luvata yrittää käyttäytyä kunnolla. Pocatan takia", äitini sanoi vähän lempeämmällä äänellä. En voinut olla ajattelematta, että oli halpamainen teko vetää Pocata keskusteluun mukaan. Minulle ei jää enää sen jälkeen vaihtoehtoja, sillä Pocata oli minulle kaikki kaikessa.
"Minä lupaan yrittää", mutisin hiljaa ja katsoin maahan. Äitini tuhahti ja marssi takaisin tiipiin. Seisoin yksin pihalla ja katsoin taivaalle, kun yksi kyynel valui silmästäni. Pyyhin sen pois ja ryhdistäydyin. Pocatan takia.
Aurinko oli korkeralla taivaalla kirkkaana ja paahtavana, kun juoksin Pocatan perässä ympäri kyläämme. Pieni tuulenvire silloin tällöin viilensi mukavasti, mutta ilma oli silti tukalan kuumaa. Pocata kikatti ja vilkaisi olkansa ylitse minua.
"Et saa kiinni!"
"Kylläpäs saan!" Uhkasin, ja juoksin vähän nopeampaa, mikä sai Pocatan kiljaisemaan ja kiihdyttämään vauhtia. Jättäydyin tahallani jälkeen, enkä juossut niin lujaa kuin olisin pystynyt. Viimein päätin, että olisi aika käydä juomassa. Juoksin Pocatan kiinni ja kaappasin hänet syliini.
"Sainpas!" nauroin ja rutistin kiemurtelevaa siskoani itseäni vasten.
"Epäreilua! Sinulla on pidemmät jalat!" Pocata huudahti, mutta alkoi sitten nauramaan. Nauroimme molemmat, kunnes äkisti huomasin ison väkijoukon. Vaikenin ja kurtistin kulmiani.
"Mitä tuolla tapahtuu?" kysyin ja Pocatakin vaikeni, ja kääntyi katsomaan samaan suuntaan. "Tule, mennään katsomaan." Laskin Pocatan sylistäni ja kävelimme kohti väkijoukkoa.
Luikertelimme Pocatan kanssa käsi kädessä heimolaisten seassa ja huomasin, että he olivat jakaantuneet niin, että heimolaisten väliin jäi tyhjä suora, jota pitkin käveli viisi ihmistä ja hevonen. Etummaisena tuli vanhahko mies, joka oli erittäin väsyneen näköinen, ja piteli hevosesta kiinni. Hevonen kantoi ilmeisesti heidän tavaroitaan. Se oli kaunis, ja pikimusta. Sen harja oli pisin koskaan näkemäni. Todella kaunis hevonen. Hevosen toisella puolella, kauempana minusta käveli pitkä ja vaitonaisen näköinen mies. Nuorempi kuin ensimmäisenä kävelevä, mutta silti selvästi aikuinen. Hän piti katseensa maassa. Hevosen toisella puolella käveli leuka pystyssä ja ilkikurinen katse silmissään minua nuoremman näköinen poika, jolla roikkui monta veistä vaatteistaan. Hän mulkoili ympärilleen ja virnisteli. Tiesin heti, että hän ei tulisi minun tai Pocatan lähelle. Ikinä. Viimeisenä käveli suunnilleen minun ikäiseni poika pieni tyttö sylissään. Poika katsoi suoraan eteensä, eikä hänen ilmeestään voinut lukea mitään. Tyttö oli painanut päänsä pojan olkapäähän, piilottaen kasvonsa. Hän näytti suunnilleen Pocatan ikäiseltä. Tyttöä kantava poika oli todella lihaksikas, joten arvelin hänen tekevän erittäin paljon töitä. Heimolaiset kuiskailivat ja kuulin vieressäni olevan vanhan naisen tuhahtavan.
"Vaeltajia."
Kohotin kulmakarvojani. Vaeltajia? Kyläämme ei ollut ikinä ennen tullut Vaeltajia. Tunsin väkisinkin kiinnostusta heihin.
Pocata nykäisi kättäni.
"Maya, ketä on Vaeltajat?" hän kuiskasi.
Kumarruin lähemmäksi siskoani ja kuiskasin hänelle: "Vaeltajat eivät kuulu mihinkään heimoon. Heillä ei ole pysyvää kotia, he vaihtavat paikkaa useasti ja kulkevat minne henget johdattavat. He elävät omalla tavallansa."
Pocata nyökkäsi hyväksyvästi selitykselleni ja sitten Vaeltajat olivat kohdallamme. Katsoin kiinnostuneena heitä. Poika, joka kantoi tyttöä kohotti päätänsä ja näin, kuinka hänen koko vartalonsa oli jännittynyt. Tyttö hänen sylissään kohotti päätänsä ja kuiskasi jotain pojalle, joka vain ravisti päätänsä. Koko heimo, minä ja Pocata mukaan lukien, tuijotimme Vaeltajien perään, kun he lähestyivät meidän heimopäällikköämme joka seisoi vähän matkan päässä, ihan ensimmäisen ringin rajalla.
Vaeltajat pysähtyivät kunnioittavan matkan päähän Caetarosta, jonka sielunkumppani seisoi hänen oikealla puolellaan ja Nakota vasemmalla. Siristin silmiäni nähdessäni Nakotan. Inhosin päällikön tytärtä, ja minua ärsytti hänen tärkeilevä katseensa.
"Keitä olette, ja mitä teette täällä?" Koko heimo pidätti hengitystään Caetaron puhuessa viileällä äänellä.
Ensimmäisenä kävellyt mies astui askeleen eteenpäin. "Olen Caeto, ja tässä ovat lapseni." Mies, Caeto, vastasi. "Pyydämme lupaa asettua kyläänne."
Päällikkömme siristi silmiään. "Ja miksi minun pitäisi sallia teidän jäävän? Olette tuntemattomia meille."
"Olemme täysin harmittomia. Toiseksi vanhin poikani, Malaki, on hyvä metsästyksessä, hänestä voisi olla teille suuri apu." Caeto sanoi ja tyttöä kantanut poika nyökkäsi. Hän oli siis Malaki. Vilkaisin Pocataa.
"Kiva nimi", Pocata kuiskasi. Nyökkäsin ja kuuntelimme sitten jännittyneinä mitä päällikkömme vastaisi.
"Vai niin. Entä miten sinä vaikuttaisit heimomme hyväksi, jos annan teidän jäädä?" Caetaro kysyi ja tuijotti tiiviisti miehen silmiin.
"Valmistan aseita. Hyviä aseita ja nopealla tahdilla. Ja huollan niitä", Caeto vastasi. Seurasi pitkä hiljaisuus, kun päällikkömme sielunkumppani ja Nakota kuiskasivat jotain hänen korviinsa ja sitten Caetaro sulki silmänsä ja oli pitkään liikkumatta. Pitkän ajan jälkeen Pocata alkoi liikehdellä levottomasti, mutta ennen kuin kerkesin sanomaan mitään, Caetaro avasi silmänsä ja kohdisti katseensa Caetoon.
"Asettukaa viidenteen rinkiin. Se on alue kylän rajalla. Teillä ei ole pääsyä ensimmäiseen rinkiin." Sen sanottuaan päällikkö pyörähti ympäri ja käveli pois. Nakota seurasi äitinsä kanssa perässä. Heimolaiset jäivät paikalleen tuijottamaan, kun Vaeltajat kääntyivät ja lähtivät kävelemään kohti viidennettä rinkiä. Tiesin, että me käyttäydyimme epäkohteliaasti, mutta en malttanut lähteä vielä pois. Nostin Pocatan syliini ja vilkaisin poikaan, Malakiin, joka kantoi tyttöä, pikkusiskoaan ilmeisesti. Huomasin heidän molempien katsovan minua ja Pocataa, ja sitten poika väläytti hymyn, ennen kuin käänsi katseensa pois ja jatkoi matkaa muiden perässä. Heimolaiset alkoivat äkisti liikehdellä ja kaikki hajaantuivat eri suuntiin.
"Mennään", sanoin ja aloin kävellä kohti meidän tiipiämme Pocata sylissäni.
"Miksi kannat minua?" Pocata kysyi, mutta ei yrittänyt kiemurrella pois. Hän rakasti kannetuksi tulemista.
"Etten hukkaa sinua", vastasin ja pujottelin ketterästi joka puolella parveilevien heimolaisten seassa. Pääsimme neljänteen rinkiin, ja laskin Pocatan sylistäni, sillä tungosta ei enää ollut. Juoksimme tiipille ja tömistelimme sisään. Äitini kohotti yllättyneenä katseensa.
"Ettekö olekkaan leikkimässä?"
"Ei enää", vastasin. "Kuulitko jo? Kylään saapui Vaeltajia! Eikö olekkin hienoa?"
Äiti kurtisti kulmiaan. "Ei", hän tokaisi. Suuni loksahti auki, mutta ennen kuin kerkesin vastaamaan, Pocatan kiljahdus keskeytti minut.
"Kahlika!"
Käännyin katsomaan ja huomasin, että äitini ei ollut tiipissä yksin. Vanhempi siskoni oli siellä myös. Mietin, että missä hänen sielunkumppaninsa, Tarato oli.
"Hei, pikkusisko!" Kahlika nauroi ja nosti Pocatan syliin ja pyöritti häntä ympäri. Pocata nauroi ja kiemurteli irti Kahlikan otteesta. Isosiskoni kohdisti katseensa minuun ja hymyili. "Maya."
Hymyilin ja halasin häntä. Sitten muistin äitini. "Minusta on hienoa, että Vaeltajia tuli tänne. Tapaamme uusia ihmisiä."
"Meidän ei tarvitse tavata uusia ihmisiä", äiti tuhahti.
"Montako heitä tuli?" Kahlika kysyi.
"Viisi. Ja hevonen."
"Oh." Kahlika ei sanonut muuta. Katsoin häntä kulmat koholla. Oletin, että hän olisi innostunut uusista tuttavuuksista.
"Meidän pitäisi mennä tutustumaan heihin huomenna!" sanoin. Äitini mulkaisi minua.
"Ei missään nimessä."
"Miksi ei?"
"He ovat tuntemattomia", äitini sanoi.
Pyöritin silmiäni. "Eivät ole, jos menemme tutustumaan heihin!"
"He elävät väärin, rikkovat perinteitä. He eivät elä oikein. He ovat huonoa seuraa", äitini sanoi jyrkällä äänellä. Tuijotin äitiä suu auki uskomatta korviani.
"Et ole tosissasi! Kahlika, minä tiedän, että sinä olet minun puolellani, sano jotain!" Katsoin epätoivoisena siskooni, joka näytti täydellisen eksyneeltä.
"Minä.. Äh.." Kahlika sulki suunsa ja vain tuijotti vuorotellen minua ja äitiä. Päästin turhautuneen tuhahduksen. Olisihan se pitänyt arvata, että Kahlika ei valitsisi minun puoltani, kun äiti oli sotajalalla. Olin juuri aikeissa sanoa jotain erittäin ilkeää, kun Pocata juoksi luokseni kyyneleet silmissä.
"Maya, sain haavan!" Pocata sanoi itkuisella äänellä. "Siihen sattuu."
Kyykistyin hänen eteensä ja katsoin sormea, josta vuoti verta vähän. "Mitä sinä teit?"
"Yritin nostaa äidin veitsen pois pediltä ja se luiskahti kädestäni."
Äitini viileä ääni kuului vierestäni. "Maya, mene hakemaan vettä niin puhdistetaan ja sidotaan haava."
Sanaakaan sanomatta nousin ja marssin tiipistä ulos jättäen Pocatan äidin ja Kahlikan huoleksi.
Marssin kiukkuisena joelle ja lähelle päästyäni erotin viisi hahmoa seisomassa siellä. He puhuivat keskenään ja tunnistin äänet samantien. Kiukkuni kasvoi ja halusin juosta vain Kamin luokse ja ratsastaa pois. Huokaisten jatkoin kuitenkin matkaani, sillä Pocatan haava vaati puhdistusta.
Päästyäni lähemmäksi viisi hahmoa huomasivat minut ja kääntyivät tuijottamaan päälleni. Tuijotin välinpitämättömästi takaisin. Joukossa oli idiootti-Nakota, hänen ei-niin-idiootit-mutta-idiootit-silti ystävänsä Ananda ja Anako. Heidän lisäkseen siellä oli Anandan isoveli Rei, jonka epätoivoinen rakkaus Anankoa kohtaan oli kylässämme hyvin julkinen salaisuus, sekä Pancho, joka on todennäköisesti tippunut lapsena hevosen selästä päällensä. Pancho nimittäin ei ymmärrä kerrasta, kun hänelle sanoo, että ei ole kiinnostunut. Tiedän, että Pancho on katsellut minua pienestä asti, mutta minä en tykännyt hänestä. Hän on liian.. julma. Epävakaa. Nakota sen puoleen juoksenteli Panchon perässä joka paikkaan. Tytöt olivat minun kanssani samanikäisiä, kahdensantoista vuotiaita, mutta Rei ja Pancho olivat yhdeksäntoista.
"Neljännen ringin tyttö", Nakota huudahti minulle. Kiristelin hampaitani. He kaikki asuivat joko toisessa ringissä tai kolmannessa ja eivät todellakaan antaneet minun unohtaa sitä, että olin pari rinkiä alempana.
"Toisen ringin peikko", ivasin takaisin.
Nakota siristi silmiään. "Sanoitko sinä minua peikoksi?"
"Olet oikeassa. Hidasälyinen peikko on todenmukaisempi", sanoin hymyillen säteilevästi Nakotalle. Näin kuinka Pancho peitti kädellä suunsa. Ananda ja Anako tuijottivat silmät pyöreinä minua ja Nakotan korvista suoristaan nousi höyryä. Rei tuijotteli Anakoa sen kummemmin minua huomioimatta.
"Sinä-" Nakota aloitti, mutta vaikeni ja kääntyi. Joku käveli hevosen kanssa joen viereen. Tunnistin hänet yhdeksi Vaeltajista. Hän oli sama, joka oli kantanut sitä pientä tyttöä. Malaki.
Poika antoi hevosensa juoda ja tuijotteli vedenpintaa, kiinnittämättä huomiota meihin. Nakota ja hänen joukkonsa kokosivat itsensä ja alkoivat puhumaan pojalle minun seistessä taka-alalla hiljaa.
"Kas, kas. Vaeltaja-poika", Pancho sanoi ja astui lähemmäksi Malakia, joka ei osoittanut mitään merkkejä siitä, että olisi kuunnellut Panchoa. "Minä puhuin sinulle."
Ei vieläkään mitään reaktiota.
"Ehkä hän on kuuro", Ananda ehdotti.
"Ehkä sinä olet ääliö", Nakota kivahti. "Tietenkään hän ei ole kuuro."
"Voisit lähteä samantien pois täältä. Meidän kylämme ei tarvitse Vaeltajia", Rei sanoi, mutta poika ei vieläkään vilkaissutkaan heihin. Hän vain seisoi paikoillaan ja antoi hevosensa juoda. Minä katselin vaivautuneena ympärilleni, tietämättä mitä minun pitäisi tehdä. Olin lähtenyt niin vihaisena, että olin unohtanut ottaa saavin. En saisi mitenkään kuljetettua vettä pikkusiskolleni.
Vilkaisin vaivihkaa ympärilleni ja huomasin Nakotan kulhon maassa. Kiusanhenget yrittivät vieläkin saada Vaeltajasta vastausta irti, joten hitaasti kurotin kohti kulhoa ja nappasin sen käteeni. Vilkaisin heidän suuntaansa ja katseeni kohtasi Malakin katseen. Pojan ilme ei värähtänytkään, vaikka tiesin hänen nähneen mitä tein. Käänsin katseeni pois ja nopeasti täytin kulhon vedellä. Peräännyin jonkin matkaa, pitäen kulhon piilossa selkäni takana.
"No, oli hauska jutella teidän kanssanne. Otetaan uusiksi joku päivä", sanoi Malaki niin voimakkaalla ja syvällä äänellä, että Nakota kumppaneineen jäi sanottomaksi. He kaikki tuijottivat tyrmistyneinä, kun Malaki käänsi hevosensa ympäri ja lähti kävelemään pois. Tuijotin Malakia, kun hän talutti hevosensa ohitseni ja jälleen kerran pojan kasvot olivat ilmeettömät. Käänsin katseeni pois ja hengitin syvään.
"Missä minun kulhoni on?" Nakota huudahti vihaisena. Silmäni revähtivät ammolleen.
"Tippuikohan se jokeen?" Anako kysyi.
Ananda nyökkäili kiivaasti vieressä. "Niin, niin!"
Mitään sanomatta käännyin ympäri ja hävisin näköpiiristä, ennen kuin Nakota älyäisi, että minäkin olin paikalla. Palasin mahdollisimman nopeasti tiipiin ja ojensin mitään sanomatta kulhon äidilleni. Hän ei sanonut sanaakaan. Isosiskoni oli lähtenyt, eikä tiipissämme ollut muita kuin minä, Pocata ja äiti.
Tunsin oloni erittäin epämukavaksi, joten varmistettuani, että Pocatalla oli kaikki kunnossa, lähdin nopeasti ulos tiipistä ja sen painostavasta ilmapiiristä. Kävelin hiljaa eteenpäin, ja katsoin, kuinka ympärilläni pimeys vahvistui koko ajan. Montaa heimolaista ei näkynyt, kaikki olivat vetäytyneet jo sisätiloihin. Suuntasin kulkuni metsään ja kiipesin puuhun. Makasin isolla ja paksulla oksalla selälläni, ja katselin oksien lomasta taivaalle. Annoin metsän öisten äänten täyttää korvani.
En tiennyt kauanko aikaa oli kulunut, ennen kuin alhaalta kuuluva ääni oli pudottaa minut oksalta. "Hei."
Pidin oksasta kiinni, ja tiirailin sydän pamppaillen alas. Se oli Pancho. Ärtymys valtasi minut välittömästi. En vastannut hänelle mitään, tuijotin vain.
"Maya? Tule alas", Pancho sanoi. Hänen äänensä oli nyt niin paljon lempeämpi, kuin mitä silloin kun hän puhui sille Vaeltajalle, Malakille.
"En", tokaisin tylysti.
"Mikä sinun hermojasi kiristää?"
"Tällä hetkellä sinä."
Pancho ei vastannut mitään, vaan kiipesi puuhun ja istuutui viereeni. Hivuttauduin vähän kauemmaksi, ja mulkoilin häntä.
"Mitä sinä täällä teet näin myöhään?" Pancho kysyi, yrittäen saada minut juttelemaan hänen kanssaan.
"Ei kuulu sinulle", totesin, ja loikkasin puusta alas. Laskeuduin pehmeästi maahan ja aloin kävelemään takaisin kylää kohti. Pancho seurasi minua.
"Välillä minusta tuntuu, kuin välttelisit minua", Pancho sanoi, kävellen rennosti vierelläni. Pyöritin silmiäni, sillä Pancho ei yrittänyt vitsailla. Hän ei vain yksinkertaisesti ymmärtänyt, että minä en ollut kiinnostunut.
"Minä välttelen sinua", huomautin.
"Voisimme istua yhdessä huomenna täydenkuun puhdistusrituaalissa."
"Ei", sanoin heti. "Ja Nakota ei varmastikkaan pitäisi siitä, että olisit minun seurassani. Minähän olen neljännen ringin tyttö."
"Se on hänen ongelmansa", Pancho hymähti ja pysäytti minut tarttumalla käteeni. Huokaisin ja käännyin katsomaan häntä. Pancho hymyili ja sanoi, "Sinä voisit olla kolmannen ringin tyttö."
Tuijotin Panchoa, ja kurtistin kulmiani. Tajusin kyllä mitä Pancho tarkoitti. Minusta tulisi kolmannen ringin asukas, jos olisin Panchon sielunkumppani. Ongelma tässä oli vain se, että minua ei voisi vähempää kiinnostaa Panchon olemassaolo. "Et ole tosissasi."
"Minä tiedän, että olet sielunkumppanini", Pancho vakuutti, ja kosketti sormillaan poskiani. "Olen tiennyt sen aina."
Olin juuri aikeissa työntää Panchon kauemmaksi itsestäni ja sanoa hänelle suorat sanat (miljoonannen kerran), kun askeleet saivat meidät molemmat kääntämään päämme.
Se oli se Vaeltaja, Malaki. Hän seisoi jonkin matkan päässä, ja tuijotti meitä. Työnnyin automaattisesti kauemmaksi Panchosta.
"Anteeksi, ei ollut tarkoitus keskeyttää", vaeltaja-poika sanoi.
"Et keskeyttänyt mitään. Pancho oli juuri lähdössä", vakuutin, ja tuijotin tiukasti Panchoa.
Pancho mulkaisi Vaeltajaa, ja sitten katsoi minuun. "Jutellaan huomenna lisää", hän sanoi, ja lähti.
"No ei jutella", mutisin.
Vaeltaja-poika käveli ohitseni kohti kylää, samaan suuntaan minne Pancho oli mennyt. "Poikaystäväsi?" hän kysyi kävellessään ohitseni.
"Ei todellakaan", tuhahdin ja seurasin häntä. "Hän ei vain itse ymmärrä sitä."
"Ymmärrän", poika sanoi, ja vilkaisi sitten minuun. "Olen Malaki."
"Tiedän."
Malaki kohotti kulmakarvojaan, ja tajusin taas olleeni tökerö.
"Juorut kulkevat nopeasti", selitin nolona. "Olen Maya."
"Hauska tavata."
Kävelimme kohti kylää hiljaisuudessa. Huomasin vasta nyt, että Malakille oli jousi ja nuolipussi roikkumassa selässään, sekä kolme kuollutta oravaa roikkumassa vyöllään. Miten ihmeessä en ollut huomannut niitä aikaisemmin? Toisaalta olihan jo aika pimeää.
"Olitko metsästämässä?" kysyin.
Malaki vilkaisi oravia vyöllään. "Eikö se ole ilmeistä?"
"No.. tuota.. joo, mutta on niin pimeää."
"Minulla on hyvä näkö ja kuulo", Malaki totesi välinpitämättömästi.
"Aivan."
Saavuimme viidennen ringin reunalle ja pysähdyimme. Vilkaisin Malakiin. Poika katsoi minuun ja hymyili. Hymyilin takaisin.
"Olet ainoa, joka ei ole suhtautunut vihamielisesti minuun tänään", Malaki sanoi.
Kohautin harteitani. "En ole niin kuin muut täällä."
"Huomasin."
"He osaavat kyllä olla kohteliaita", sanoin, yrittäen puolustaa heimoani, mutta jopa minä tajusin, että en kuulostanut vakuuttavalta.
"Varmasti."
Malaki ei paljon sanoja tuhlaillut. Huomasin, että oli jo niin pimeää, että varmaan kaikki olivat nukkumassa, joten käännyin lähteäkseni. "Minun pitää mennä. Nähdään." Heilautin kättäni hänelle ja lähdin kävelemään.
"Nähdään", Malaki huikkasi perääni. Heilautin kättäni vielä toisen kerran, ja juoksin sitten loppumatkan tiipillemme.