Marija yritti parhaansa mukaan selittää mutantille, että he eivät voineet noin vain marssia Karwik Cityyn; että heidän olisi oltava ovelia kuin ketut ja hiljaisia kuin kissat. Valitettavasti anipa ei tuntunut ymmärtävän Marijaa, tai jos ymmärsikin, jätti se hänet hienosti huomiotta. Mutantti marssi päättäväisesti eteenpäin ja ärähti ärtyneenä aina kun Marija hyppäsi sen eteen ja yritti puhua sille.
Tuntui turhalta ehdottaa, että he menisivät Synkkä-metsää pitkin pohjoiseen ja kiertäisivät Karwik Cityn, sillä anipa oli selkeästi päättänyt, että he menisivät sinne.
Lopulta Marija luovutti anipalle puhumisen suhteen ja siirtyi sen taakse kävelemään Julin vierelle.
”En uskalla enää yrittää”, Marija sanoi. ”Se varmaan liiskaisi minut jos vielä keskeyttäisin sen matkan.”
”Hyvin mahdollista”, Juli totesi. ”Kai meidän on vain seurattava sitä.” Juli kohautti harteitaan. ”Tai voimme kokeilla juosta karkuun.”
”Haluatko todella kokeilla onneasi?”
”Ei, en oikeastaan.”
He kävelivät sitten hiljaisuudessa kohti Karwik Cityä, ja pitivät silmällään ympäristöään, mutta se osoittautui turhaksi: Karwik City vaikutti aivan yhtä autiolta, kuin Verbora ja Marija epäili, että se johtui Synkkä-metsästä, joka oli niin lähellä tätä ihmisten kaupunkia. Kaupungin ympäri ei kulkenut muurit, mutta viistosta oikealla Marija näki yksinäisen holvikaaren, jonka kaiverruksessa luki: TERVETULOA KARWIK CITYYN. Anipa ei kuitenkaan suunnannut kohti sitä, vaan vasemmalle kohti rakennuksia.
”Minne se menee?” Juli kysyi, silmäillen mutanttia epäluuloisena.
”Sinä itse sanoit, että se on fiksu”, Marija huomautti ja pyyhkäisi likaiset, rasvaiset hiukset pois kasvoiltaan ja irvisti. ”Se varmaan ymmärsi mitä sanoin tai sitten se tajuaa itsekin, että meidän on pysyttävä sivukujilla.”
”Niin kai.”
He kävelivät mutantin perässä ohi korkeiden, ränsistyneiden rakennuksien ja varjoisalle sivukujalle. Taivaalla oli uhkaavia pilviä siirtymässä kohti aurinkoa. Myöhemmin varmaan sataisi, ja Marija toivoi, että he olisivat löytäneet suojapaikan ennen sitä.
Yksi asia mietitytti Marijaa paljon: miksi anipa oli lähtenyt heidän mukaansa? Ulos Synkkä-metsästä, joka oli sen koti? Se vaikutti kummalliselta, etenkin kun tämä mutantti vaikutti erityisen kärttyiseltä yksilöltä. Ei sillä, että Marija olisi tavannut ketään muuta anipaa ennen.
He risteilivät eri kujia pitkin, kurkkivat varovaisesti kulmien taakse ja hiippailivat eteenpäin. Tai Marija ja Juli hiippailivat siinä missä anipa vain tömisteli eteenpäin kovaäänisesti. Onneksi sen karvaiset jalat kuitenkin hiljensivät askelia jonkin verran.
Marija näki puiset tikapuut, jotka johtivat eräälle katolle, ja hän kapusi sinne varovasti, kyyristeli matalalla katolla ja katseli ympärilleen.
”Ei näy mitään kerrottavan arvoista”, Marija informoi, kun hän loikkasi alas katolta ja tömähti vaimeasti maahan. ”Pelkkiä ränsistyneitä rakennuksia. Ei ristinsielua missään.”
Juli nyökkäsi.
”Minne ihmeeseen me olemme menossa?” hän pohti.
”Anipa tietää, olettaisin”, Marija sanoi ja katsoi anipaa, joka oli pysähtynyt ja narskutteli inhottavasti hampaitaan. ”Harmi, että se ei osaa puhua.”
Anipa murahti ja lähti tallustamaan jälleen eteenpäin kujalla.
He kävelivät ja kävelivät, mutta eivät nähneet ketään. Marija alkoi jo elättelemään toiveita, että Karwik City oli totaalisen autio.
”Katso”, Juli sanoi äkisti, ja osoitti rakennusta joka häämötti kujan päässä. ”Se näyttää koululta.”
”Tai siltä mitä siitä on jäljellä.”
Heidän keskustelunsa keskeytti anipan murahdus, ja pysähtyminen.
”Mitä nyt?” Marija kysyi. ”Miksi se pysähtyi?”
Juli tarkkaili anipaa ja katsoi sitten entisen ihmisten koulun suuntaan. Hän tiiraili silmät sirrillään, kunnes äkisti hän otti askeleen taaksepäin varjoisalla kujalla.
”Siellä on ihmisiä”, Juli sanoi. ”Meidän pitäisi löytää toinen reitti kaupungin läpi. Tai minne ikinä tuo anipa meitä nyt johdattaakin – meidän on löydettävä parempi reitti.”
”Oletko varma, että ne ovat ihmisiä?”
”Olen. Miksi Karwik Cityssä olisi iso porukka Viribuksia hengailemassa?”
Marija kohautti olkiaan.
”Hyvä pointti”, hän myönsi.
Marija kääntyi lähteäkseen, kun hän näki kolme miestä seisomassa heidän takanaan. Yhdellä oli jousi ja siinä nuoli jännitettynä, yhdellä terävän näköinen machete ja kolmannella jokin, jollaista Marija ei ollut koskaan ennen nähnyt. Marija ei tunnistanut esinettä, mutta Juli tunnisti, mikä oli sinällään yllättävää, kun otti huomioon, että Marija oli se, joka yleensä muisti lukemansa asiat, ei Juli.
”Se on muinainen ase”, Juli kuiskasi suupielestään. ”Sitä kutsuttiin tuliaseeksi.”
Marija ei muistanut lukeneensa paljoa tuliaseista, mutta hän tiesi, että se oli muinainen sodankäynti esine. Ase menneiltä ajoilta.
”Ammu tuo mutantti ensimmäisenä”, sanoi tuliasetta pitelevä mies ja jousta pitelevä mies nyökkäsi. ”Sitten nuo Viribukset.”
”Juli, voim–”
”Tiedetään”, Juli kiirehti sanomaan. ”Juoskaa.”
He lähtivät pinkomaan kohti koulua, myös anipa, joka yllätti Marijan – hän oli olettanut, että joutuisi kiskomaan anipan mukaansa, että se mieluummin taistelisi kuin pakenisi. Marija tunsi Julin luoman voimakentän väreilevän heidän ympärillään ja Marija tajusi, että sisko ei jaksaisi sitä pitkään, pitää heitä kolmea voimakentän sisällä samalla kun kenttä otti iskuja vastaan.
Mutantti askelsi raskaasti ja sen vauhti oli hidas. He eivät päässeet pitkälle, kun heidän eteensä ilmestyi ihmisiä.
Juli osoitti uupumisen merkkejä, ja Marijan oli toimittava. Hän kääntyi katsomaan jahtaajiaan, ja yhdellä ranneliikkeellä sai macheten lentämään miehen kädestä. Pian sama kävi jousta pitelevälle miehelle, ja sitten lensi tuliase. Se lensi pitkälle, ja putosi kaivoon. Mies, joka oli pidellyt sitä, juoksi huutaen sen perään. Samaan aikaan miehet, jotka olivat pidelleet jousta ja machetea, yrittivät saada aseensa takaisin, mutta Marija oli nopeampi. Hän veti esineet mielensä voimalla luokseen, tarttui macheteen ja ojensi jousen ja nuolet Julille.
”Päästä voimakenttä pois, ennen kuin uuvut kokonaan”, Marija sanoi. ”Meidän on pakko pärjätä ilman.”
Juli ei vastustellut. Heidän edessään oleva ihmisjoukkio lähestyi ja silloin anipa päästi karjaisun ja alkoi huitoa pitkillä käsillään ihmisiä likoon. Joku nainen lähestyi Marijaa puukon kanssa, ja yritti heittää sen kohti häntä, mutta Marija sai puukon vaihtamaan suuntaa yhdellä pään nytkäytyksellä. Nainen ei kuitenkaan luovuttanut, vaan loikkasi Marijan kimppuun ja pian he kaksi pyörivät maassa.
Marija tiesi, että ei voisi tappaa naista. Mutta hänen oli tehtävä jotain. Nainen puri, raapi ja potki kuin villieläin, ja Marijan oli vaikea saada ajatuksensa kokoon niin, että hän olisi voinut käyttää voimiaan.
Naisen käyttämä puukko lojui maassa, ja vaistonomaisesti Marija tarttui siihen ja heilautti kättään, saaden puukon viiltämään naisen poskeen haavan. Se selkeästi hämmästytti naista, ja hän lopetti riehumisen kohottaakseen käden poskelleen. Marija käytti voimiaan ja sinkosi naisen suoraan päin heitä kohti juoksevaa kahta miestä, saaden koko porukan kaatumaan maahan rähmälleen.
”Paetkaa!” huusi täysin tuntematon ääni, joka havahdutti Marijan. Hän katsoi ympärilleen, näki anipan niittävän ihmisiä kasaan vaivattomasti ja lohduttomasti, samaan aikaan kun Juli huitoi ihmisiä jousella, varmaan siksi, että hän ei joko osannut käyttää jousta tai sitten hänellä ei riittänyt voimat sen jännittämiseen, ja laittoi heidät törmäilemään voimakenttiin, vaikka Marija oli nimenomaan sanonut, että hän ei saisi uuvuttaa itseään voimakentillä.
Sitten Marija näki huutajan. Se oli Viribus. Pitkä, tumma mies, joka seisoi edessä joukon muita Viribuksia.
”Paetkaa!” mies huusi uudelleen. ”Olette vain maalitauluja täällä!”
Marijaa ei tarvinnut toista kertaa käskeä. Hän poimi macheten käsiinsä, ja tarttui Julin käteen, kiskaisi tytön mukaansa ja kuuli askelista, että anipa seurasi heitä. He juoksivat kolmistaan kohti alikulkua, kun he näkivät, että sieltä oli tulossa ihmisiä. Marija kohotti macheten ja vapaan kätensä, mutta sitten Juli tarttui häntä käsistä ja kiskaisi ne alas.
”Ne ovat vain lapsia”, Juli sanoi.
”Ihmislapsia”, Marija sanoi. ”Heidät koulutetaan tappamaan jo syntymästä saakka!”
”Marija!” Juli ärähti, ja Marija huokaisi.
”Tiedetään, tiedetään”, Marija sanoi, ja alkoi kiskomaan Julia pois päin alikulusta. ”Annetaan niiden sitten olla.”
”Mitä sinä edes niille olisit tehnyt?”
”Leijuttanut ne ilmaan ja juossut niiden alitse.”
Juli ei vastannut ja he jatkoivat juoksemista. He ohittivat rakennuksia, puita ja näkivät vasemmalla kimmeltävän järven. Äkisti he tupsahtivat ulos kaupungista ja jatkoivat juoksua niityllä, järven rantaa pitkin kohti metsää, joka häämötti kaukana edessä.
Kukaan ei jahdannut heitä, mutta oli sanomattakin selvää siskoksille, että ison mutantin kanssa ei kannattanut jäädä norkoilemaan näkyville. He ohittivat suuren kivijonon, ja sen takaa paljastui paitsi nyt jo lähempänä olevat korkeat puut, mutta myös kolmikerroksinen talo. He tuijottivat sitä hetken pöllästyneinä, sitten he livahtivat takaisin kivijonon taakse neuvottelemaan.
”Kierrämmekö sen?” Marija kysyi. ”Vai menemmekö sisään ja yritämme haalia sieltä kaiken mahdollisen mukaan? Siis kaiken hyödyllisen.”
”Se näyttää tyhjältä”, Juli vastasi. ”Normaalisti ehdottaisin, että kierrämme sen kaukaa, mutta millä todennäköisyydellä tuollainen talo on asuttu? Näin lähellä Synkkä-metsää ja Karwik Cityä?”
”Ja sieltä saattaisi löytyä paljon kaikkea, mitä me tarvitsemme. Esimerkiksi ruokaa.”
”Niin.” Juli kohautti harteitaan. ”Mennään.”
Marijan jätti teräaseensa anipan huostaan ja lähti kävelemään ja kuuli takaansa Julin äänen: ”Ei, sinä et tule. Paikka. Me käymme tarkistamassa, että onko talo tyhjä ja vasta sitten kutsumme sinut sinne. Okei? Paikka!”
Juli hölkkäsi Marijan kiinni. Nuorempi sisko virnisti Julille.
”No”, hän sanoi. ”Totteliko koira?”
”Ei se ole koira”, Juli sanoi. ”Se on arvaamaton mutantti.” Hetken hiljaisuus. ”Olen kylläkin alkanut pitämään siitä.”
”Olen huomannut”, Marija sanoi, ja vilkaisi taakseen. Mutantti ei ollut näkyvissä, joten kaipa se oli kuin olikin päättänyt pysytellä piilossa kunnes toisin käskettäisiin, mikä oli yllättävää. Sade alkoi samaan aikaan ropisemaan alas taivaalta. Ensin hitaasti ja sinne tänne, mutta pian kuin saavista kaatamalla. Siskokset juoksivat nopeasti kohti taloa, mutta siirtyivät kävelyyn kun tajusivat, että he eivät jaksaisi juosta liukasta nurmikkoa pitkin ylämäkeen minkä huipulla talo sijaitsi.
He kiersivät suuren talon ympäri, havaitsivat useamman kuin yhden sisäänkäynnin ja valitsit niistä summanmutikassa yhden. Marija kokeili ovea, mutta kun se ei ollut lukossa, hän käveli edeltä sisälle ja katseli ympärilleen varautuneena.
”Näyttää asutulta”, Marija sanoi, ”mutta ei täällä kyllä ketään kuulu olevan.”
”Ollaan hiljaa, varmuuden vuoksi.”
Marija nyökkäsi.
He kiertivät koko ensimmäisen kerroksen läpi. Siellä oli keittiö, kylpyhuone, huone täynnä kirjoja sekä olohuoneen tapainen huone. Marija ja Juli varoivat pitämästä ääntä kun he kävivät kaappeja läpi ja tunkivat kaiken hyödyllisen reppuihinsa. Kun niihin ei mahtunut enää enempää, Marija viittoili kohti portaita jotka johtivat toiseen kerrokseen. Juli nyökkäsi, joten he lähtivät kulkemaan narisevia portaita ylöspäin. Narina sai kummankin niskakarvat nousemaan pystyyn ja he kuuntelivat korvat höröllä, mutta eivät kuulleet talosta muita ääniä. He jättivät huomiotta kolmanteen kerrokseen johtavat portaat ja siirtyivät toiseen kerrokseen. He astuivat väliovesta sisälle kerrokseen ja huomasivat sen olevan sokkeloinen kerros täynnä ovia ja huoneita ja käytäviä. He kävelivät hiljaa eteenpäin, ja näkivät avonaisen oven vasemmalle edessäpäin.
Huoneesta ei kuulunut ääniä, mutta Juli raotti ovea silti varovasti, eikä se kirskunut saranoistaan. He kurkkasivat sisään, ja tajusivat katsovansa lastenhuoneeseen. Siellä oli epämääräisiä piirustuksia seinillä, sänky ja leluja maassa. Viltti oli sängyssä yhtenä myttynä ja kun siskokset astelivat peremmälle huoneeseen, mytty liikahti.
Sängystä nousi istuma-asentoon poikalapsi. Marija ja Juli tuijottivat jähmettyneinä ja järkyttyneinä lasta edessään, ja lapsi tuijotti heitä; ensin hämmentyneenä ja unenpöpperöisenä, sitten uteliaana.
”Te olette Viribuksia.”
Lapsi kuulosti iloiselta, mikä hämmensi Marijaa. Miksi ihmislapsi kuulostaisi iloiselta nähdessään Viribuksen? Se ei käynyt järkeen. Marija pohti ankarasti mitä heidän pitäisi tehdä. Kääntyä ympäri ja juosta vain ulos talosta ennen kuin joku aikuinen ilmestyisi paikalle? Oikeastaan Marija ei keksinyt mitä muutakaan he voisivat tehdä.
”Ketä teidän nimet on?” lapsi kysyi. ”Minä olen Ano.”
Ennen kuin Marija kerkesi reagoimaan, Juli oli kyykistynyt vähän matkan päähän sängystä ja katsoi poikaan hymyillen.
”Hei Ano”, Juli sanoi lempeällä äänellä. ”Minä olen Juli, ja tässä on siskoni Marija.”
”Mikä teidän voimat on?” Ano kysyi uteliaana. ”Saanko minä nähdä?”
Juli kääntyi katsomaan Marijaa. ”Näytä Anolle.”
”Juli, älä viitsi”, Marija sanoi levottomana. ”Meidän täytyy lähteä.”
”Näytä nyt vain.”
Marija huokaisi alistuneesti, ajatellen, että mitä nopeammin lapsi saisi haluamansa, sitä nopeammin he pääsisivät lähtemään. Hän kohotti kätensä kämmen alaspäin, tuijotti lattialla makaavia leluja ja käänsi sitten kätensä ympäri ja kohotti sitä.
Lelut lattialla kohosivat ilmaan.
”Ooh!” Ano tuijotti suu pyöreänä leijuvia leluja, hyppäsi alas sängyltä ja nappasi yhden lelun ilmasta käteensä ja kääntyi katsomaan Julia. ”Entä sinä?”
”Minä pystyn luomaan voimakentän”, Juli sanoi. ”Se suojelee. Katsos näin.”
Juli otti ilmasta lelun, tähtäsi Marijaan ja heitti. Marija ei hievahtanutkaan, sillä hän tunsi voimakentän ympärillään, ja lelu osui kuin osuikin voimakenttään ja kimposi lattialle.
”Vau!” Ano hihkaisi. ”Tee se uudestaan!”
”Meidän pitää mennä”, Marija sanoi, ja yritti hymyillä lapselle. ”Meidän on jatkettava matkaa.”
”Mutta–”
”Minkä ikäinen sinä olet, Ano?” Juli kysyi nopeasti.
Ano nosti viisi sormea pystyyn ylpeästi. Juli nyökkäsi ja osoitti sitten ympärilleen.
”Miksi olet täällä yksin?” hän kysyi.
”En ole yksin.”
Juli ja Marija jähmettyivät ja katsoivat toisiinsa.
”Mummi on täällä”, Ano sanoi.
Marija päästi helpotuksen huokauksen. Kyllä he yhdestä mummista selviäisivät. Hän oli juuri aikeissa jälleen sanoa, että heidän tosiaankin pitäisi lähteä, kun he kuulivat kolinaa alapuoleltaan ja sitten usean eri äänen keskustelevan ja yksi huusi: ”Ano, me olemme kotona!”
”Voi ei”, Juli mutisi.
”Minähän sanoin, että meidän olisi pitänyt lähteä”, Marija ärähti ja pyörähti kannoillaan. ”Olemme pulassa.”
”Minä en tarkoittanut, että näin–”
”Pää kiinni, Juli”, Marija ärähti hiljaa. ”Minä yritän ajatella.”
”Oletko minun äiti?” Ano kysyi Julilta.
Marija silmät poukkoilivat ympäri huonetta eikä hän kunnolla edes rekisteröinyt lapsen sanoja. Hän kuuli etäisesti Julin mutisevan jotain lapselle.
”Miten me oikein pääsemme täältä pois?” Marija pihisi itsekseen.
Samassa Marija tunsi pienen käden tarttuvan omaansa ja hän katsoi alas Anoon, joka oli Marijan huomaamatta kävellyt hänen luokseen. Ano veti Marijan kohti pientä, neliön mallista ikkunaa, josta aukeni näköala nurmikolle ja kiville, joiden takana anipa piileksi.
”Voitte mennä tästä ulos”, Ano sanoi ylpeänä. ”Minä menen ylös mummin luokse ja isi tulee sinne. Hän suuttuu jos näkee teidät täällä. Minä haluan auttaa teitä.”
”Ai”, oli ainoa mitä Marija sai suustaan. Hän mittaili katseellaan ikkunaa, sitten itseään ja lopulta Julia, joka näytti kauhistuneelta ja surulliselta.
”Olen pahoillani, Juli”, Marija sanoi, ”mutta sinä et kyllä mahdu tästä ikkunasta.”
”Huomasin kyllä”, Juli vastasi.
”Täällä.”
Siskokset kääntyivät katsomaan lasta, joka istui lattialla, ja osoitti lattialuukkua, jota kumpikaan ei ollut aikaisemmin huomannut.
”Pääsekö siitä ensimmäiseen kerrokseen?” Juli kysyi.
Ano nyökkäsi.
Idea alkoi kehkeytymään Marijan päässä, samaan aikaan kun hän kuuli useiden askelien tömistelevän portaita ylös.
Tuntui turhalta ehdottaa, että he menisivät Synkkä-metsää pitkin pohjoiseen ja kiertäisivät Karwik Cityn, sillä anipa oli selkeästi päättänyt, että he menisivät sinne.
Lopulta Marija luovutti anipalle puhumisen suhteen ja siirtyi sen taakse kävelemään Julin vierelle.
”En uskalla enää yrittää”, Marija sanoi. ”Se varmaan liiskaisi minut jos vielä keskeyttäisin sen matkan.”
”Hyvin mahdollista”, Juli totesi. ”Kai meidän on vain seurattava sitä.” Juli kohautti harteitaan. ”Tai voimme kokeilla juosta karkuun.”
”Haluatko todella kokeilla onneasi?”
”Ei, en oikeastaan.”
He kävelivät sitten hiljaisuudessa kohti Karwik Cityä, ja pitivät silmällään ympäristöään, mutta se osoittautui turhaksi: Karwik City vaikutti aivan yhtä autiolta, kuin Verbora ja Marija epäili, että se johtui Synkkä-metsästä, joka oli niin lähellä tätä ihmisten kaupunkia. Kaupungin ympäri ei kulkenut muurit, mutta viistosta oikealla Marija näki yksinäisen holvikaaren, jonka kaiverruksessa luki: TERVETULOA KARWIK CITYYN. Anipa ei kuitenkaan suunnannut kohti sitä, vaan vasemmalle kohti rakennuksia.
”Minne se menee?” Juli kysyi, silmäillen mutanttia epäluuloisena.
”Sinä itse sanoit, että se on fiksu”, Marija huomautti ja pyyhkäisi likaiset, rasvaiset hiukset pois kasvoiltaan ja irvisti. ”Se varmaan ymmärsi mitä sanoin tai sitten se tajuaa itsekin, että meidän on pysyttävä sivukujilla.”
”Niin kai.”
He kävelivät mutantin perässä ohi korkeiden, ränsistyneiden rakennuksien ja varjoisalle sivukujalle. Taivaalla oli uhkaavia pilviä siirtymässä kohti aurinkoa. Myöhemmin varmaan sataisi, ja Marija toivoi, että he olisivat löytäneet suojapaikan ennen sitä.
Yksi asia mietitytti Marijaa paljon: miksi anipa oli lähtenyt heidän mukaansa? Ulos Synkkä-metsästä, joka oli sen koti? Se vaikutti kummalliselta, etenkin kun tämä mutantti vaikutti erityisen kärttyiseltä yksilöltä. Ei sillä, että Marija olisi tavannut ketään muuta anipaa ennen.
He risteilivät eri kujia pitkin, kurkkivat varovaisesti kulmien taakse ja hiippailivat eteenpäin. Tai Marija ja Juli hiippailivat siinä missä anipa vain tömisteli eteenpäin kovaäänisesti. Onneksi sen karvaiset jalat kuitenkin hiljensivät askelia jonkin verran.
Marija näki puiset tikapuut, jotka johtivat eräälle katolle, ja hän kapusi sinne varovasti, kyyristeli matalalla katolla ja katseli ympärilleen.
”Ei näy mitään kerrottavan arvoista”, Marija informoi, kun hän loikkasi alas katolta ja tömähti vaimeasti maahan. ”Pelkkiä ränsistyneitä rakennuksia. Ei ristinsielua missään.”
Juli nyökkäsi.
”Minne ihmeeseen me olemme menossa?” hän pohti.
”Anipa tietää, olettaisin”, Marija sanoi ja katsoi anipaa, joka oli pysähtynyt ja narskutteli inhottavasti hampaitaan. ”Harmi, että se ei osaa puhua.”
Anipa murahti ja lähti tallustamaan jälleen eteenpäin kujalla.
He kävelivät ja kävelivät, mutta eivät nähneet ketään. Marija alkoi jo elättelemään toiveita, että Karwik City oli totaalisen autio.
”Katso”, Juli sanoi äkisti, ja osoitti rakennusta joka häämötti kujan päässä. ”Se näyttää koululta.”
”Tai siltä mitä siitä on jäljellä.”
Heidän keskustelunsa keskeytti anipan murahdus, ja pysähtyminen.
”Mitä nyt?” Marija kysyi. ”Miksi se pysähtyi?”
Juli tarkkaili anipaa ja katsoi sitten entisen ihmisten koulun suuntaan. Hän tiiraili silmät sirrillään, kunnes äkisti hän otti askeleen taaksepäin varjoisalla kujalla.
”Siellä on ihmisiä”, Juli sanoi. ”Meidän pitäisi löytää toinen reitti kaupungin läpi. Tai minne ikinä tuo anipa meitä nyt johdattaakin – meidän on löydettävä parempi reitti.”
”Oletko varma, että ne ovat ihmisiä?”
”Olen. Miksi Karwik Cityssä olisi iso porukka Viribuksia hengailemassa?”
Marija kohautti olkiaan.
”Hyvä pointti”, hän myönsi.
Marija kääntyi lähteäkseen, kun hän näki kolme miestä seisomassa heidän takanaan. Yhdellä oli jousi ja siinä nuoli jännitettynä, yhdellä terävän näköinen machete ja kolmannella jokin, jollaista Marija ei ollut koskaan ennen nähnyt. Marija ei tunnistanut esinettä, mutta Juli tunnisti, mikä oli sinällään yllättävää, kun otti huomioon, että Marija oli se, joka yleensä muisti lukemansa asiat, ei Juli.
”Se on muinainen ase”, Juli kuiskasi suupielestään. ”Sitä kutsuttiin tuliaseeksi.”
Marija ei muistanut lukeneensa paljoa tuliaseista, mutta hän tiesi, että se oli muinainen sodankäynti esine. Ase menneiltä ajoilta.
”Ammu tuo mutantti ensimmäisenä”, sanoi tuliasetta pitelevä mies ja jousta pitelevä mies nyökkäsi. ”Sitten nuo Viribukset.”
”Juli, voim–”
”Tiedetään”, Juli kiirehti sanomaan. ”Juoskaa.”
He lähtivät pinkomaan kohti koulua, myös anipa, joka yllätti Marijan – hän oli olettanut, että joutuisi kiskomaan anipan mukaansa, että se mieluummin taistelisi kuin pakenisi. Marija tunsi Julin luoman voimakentän väreilevän heidän ympärillään ja Marija tajusi, että sisko ei jaksaisi sitä pitkään, pitää heitä kolmea voimakentän sisällä samalla kun kenttä otti iskuja vastaan.
Mutantti askelsi raskaasti ja sen vauhti oli hidas. He eivät päässeet pitkälle, kun heidän eteensä ilmestyi ihmisiä.
Juli osoitti uupumisen merkkejä, ja Marijan oli toimittava. Hän kääntyi katsomaan jahtaajiaan, ja yhdellä ranneliikkeellä sai macheten lentämään miehen kädestä. Pian sama kävi jousta pitelevälle miehelle, ja sitten lensi tuliase. Se lensi pitkälle, ja putosi kaivoon. Mies, joka oli pidellyt sitä, juoksi huutaen sen perään. Samaan aikaan miehet, jotka olivat pidelleet jousta ja machetea, yrittivät saada aseensa takaisin, mutta Marija oli nopeampi. Hän veti esineet mielensä voimalla luokseen, tarttui macheteen ja ojensi jousen ja nuolet Julille.
”Päästä voimakenttä pois, ennen kuin uuvut kokonaan”, Marija sanoi. ”Meidän on pakko pärjätä ilman.”
Juli ei vastustellut. Heidän edessään oleva ihmisjoukkio lähestyi ja silloin anipa päästi karjaisun ja alkoi huitoa pitkillä käsillään ihmisiä likoon. Joku nainen lähestyi Marijaa puukon kanssa, ja yritti heittää sen kohti häntä, mutta Marija sai puukon vaihtamaan suuntaa yhdellä pään nytkäytyksellä. Nainen ei kuitenkaan luovuttanut, vaan loikkasi Marijan kimppuun ja pian he kaksi pyörivät maassa.
Marija tiesi, että ei voisi tappaa naista. Mutta hänen oli tehtävä jotain. Nainen puri, raapi ja potki kuin villieläin, ja Marijan oli vaikea saada ajatuksensa kokoon niin, että hän olisi voinut käyttää voimiaan.
Naisen käyttämä puukko lojui maassa, ja vaistonomaisesti Marija tarttui siihen ja heilautti kättään, saaden puukon viiltämään naisen poskeen haavan. Se selkeästi hämmästytti naista, ja hän lopetti riehumisen kohottaakseen käden poskelleen. Marija käytti voimiaan ja sinkosi naisen suoraan päin heitä kohti juoksevaa kahta miestä, saaden koko porukan kaatumaan maahan rähmälleen.
”Paetkaa!” huusi täysin tuntematon ääni, joka havahdutti Marijan. Hän katsoi ympärilleen, näki anipan niittävän ihmisiä kasaan vaivattomasti ja lohduttomasti, samaan aikaan kun Juli huitoi ihmisiä jousella, varmaan siksi, että hän ei joko osannut käyttää jousta tai sitten hänellä ei riittänyt voimat sen jännittämiseen, ja laittoi heidät törmäilemään voimakenttiin, vaikka Marija oli nimenomaan sanonut, että hän ei saisi uuvuttaa itseään voimakentillä.
Sitten Marija näki huutajan. Se oli Viribus. Pitkä, tumma mies, joka seisoi edessä joukon muita Viribuksia.
”Paetkaa!” mies huusi uudelleen. ”Olette vain maalitauluja täällä!”
Marijaa ei tarvinnut toista kertaa käskeä. Hän poimi macheten käsiinsä, ja tarttui Julin käteen, kiskaisi tytön mukaansa ja kuuli askelista, että anipa seurasi heitä. He juoksivat kolmistaan kohti alikulkua, kun he näkivät, että sieltä oli tulossa ihmisiä. Marija kohotti macheten ja vapaan kätensä, mutta sitten Juli tarttui häntä käsistä ja kiskaisi ne alas.
”Ne ovat vain lapsia”, Juli sanoi.
”Ihmislapsia”, Marija sanoi. ”Heidät koulutetaan tappamaan jo syntymästä saakka!”
”Marija!” Juli ärähti, ja Marija huokaisi.
”Tiedetään, tiedetään”, Marija sanoi, ja alkoi kiskomaan Julia pois päin alikulusta. ”Annetaan niiden sitten olla.”
”Mitä sinä edes niille olisit tehnyt?”
”Leijuttanut ne ilmaan ja juossut niiden alitse.”
Juli ei vastannut ja he jatkoivat juoksemista. He ohittivat rakennuksia, puita ja näkivät vasemmalla kimmeltävän järven. Äkisti he tupsahtivat ulos kaupungista ja jatkoivat juoksua niityllä, järven rantaa pitkin kohti metsää, joka häämötti kaukana edessä.
Kukaan ei jahdannut heitä, mutta oli sanomattakin selvää siskoksille, että ison mutantin kanssa ei kannattanut jäädä norkoilemaan näkyville. He ohittivat suuren kivijonon, ja sen takaa paljastui paitsi nyt jo lähempänä olevat korkeat puut, mutta myös kolmikerroksinen talo. He tuijottivat sitä hetken pöllästyneinä, sitten he livahtivat takaisin kivijonon taakse neuvottelemaan.
”Kierrämmekö sen?” Marija kysyi. ”Vai menemmekö sisään ja yritämme haalia sieltä kaiken mahdollisen mukaan? Siis kaiken hyödyllisen.”
”Se näyttää tyhjältä”, Juli vastasi. ”Normaalisti ehdottaisin, että kierrämme sen kaukaa, mutta millä todennäköisyydellä tuollainen talo on asuttu? Näin lähellä Synkkä-metsää ja Karwik Cityä?”
”Ja sieltä saattaisi löytyä paljon kaikkea, mitä me tarvitsemme. Esimerkiksi ruokaa.”
”Niin.” Juli kohautti harteitaan. ”Mennään.”
Marijan jätti teräaseensa anipan huostaan ja lähti kävelemään ja kuuli takaansa Julin äänen: ”Ei, sinä et tule. Paikka. Me käymme tarkistamassa, että onko talo tyhjä ja vasta sitten kutsumme sinut sinne. Okei? Paikka!”
Juli hölkkäsi Marijan kiinni. Nuorempi sisko virnisti Julille.
”No”, hän sanoi. ”Totteliko koira?”
”Ei se ole koira”, Juli sanoi. ”Se on arvaamaton mutantti.” Hetken hiljaisuus. ”Olen kylläkin alkanut pitämään siitä.”
”Olen huomannut”, Marija sanoi, ja vilkaisi taakseen. Mutantti ei ollut näkyvissä, joten kaipa se oli kuin olikin päättänyt pysytellä piilossa kunnes toisin käskettäisiin, mikä oli yllättävää. Sade alkoi samaan aikaan ropisemaan alas taivaalta. Ensin hitaasti ja sinne tänne, mutta pian kuin saavista kaatamalla. Siskokset juoksivat nopeasti kohti taloa, mutta siirtyivät kävelyyn kun tajusivat, että he eivät jaksaisi juosta liukasta nurmikkoa pitkin ylämäkeen minkä huipulla talo sijaitsi.
He kiersivät suuren talon ympäri, havaitsivat useamman kuin yhden sisäänkäynnin ja valitsit niistä summanmutikassa yhden. Marija kokeili ovea, mutta kun se ei ollut lukossa, hän käveli edeltä sisälle ja katseli ympärilleen varautuneena.
”Näyttää asutulta”, Marija sanoi, ”mutta ei täällä kyllä ketään kuulu olevan.”
”Ollaan hiljaa, varmuuden vuoksi.”
Marija nyökkäsi.
He kiertivät koko ensimmäisen kerroksen läpi. Siellä oli keittiö, kylpyhuone, huone täynnä kirjoja sekä olohuoneen tapainen huone. Marija ja Juli varoivat pitämästä ääntä kun he kävivät kaappeja läpi ja tunkivat kaiken hyödyllisen reppuihinsa. Kun niihin ei mahtunut enää enempää, Marija viittoili kohti portaita jotka johtivat toiseen kerrokseen. Juli nyökkäsi, joten he lähtivät kulkemaan narisevia portaita ylöspäin. Narina sai kummankin niskakarvat nousemaan pystyyn ja he kuuntelivat korvat höröllä, mutta eivät kuulleet talosta muita ääniä. He jättivät huomiotta kolmanteen kerrokseen johtavat portaat ja siirtyivät toiseen kerrokseen. He astuivat väliovesta sisälle kerrokseen ja huomasivat sen olevan sokkeloinen kerros täynnä ovia ja huoneita ja käytäviä. He kävelivät hiljaa eteenpäin, ja näkivät avonaisen oven vasemmalle edessäpäin.
Huoneesta ei kuulunut ääniä, mutta Juli raotti ovea silti varovasti, eikä se kirskunut saranoistaan. He kurkkasivat sisään, ja tajusivat katsovansa lastenhuoneeseen. Siellä oli epämääräisiä piirustuksia seinillä, sänky ja leluja maassa. Viltti oli sängyssä yhtenä myttynä ja kun siskokset astelivat peremmälle huoneeseen, mytty liikahti.
Sängystä nousi istuma-asentoon poikalapsi. Marija ja Juli tuijottivat jähmettyneinä ja järkyttyneinä lasta edessään, ja lapsi tuijotti heitä; ensin hämmentyneenä ja unenpöpperöisenä, sitten uteliaana.
”Te olette Viribuksia.”
Lapsi kuulosti iloiselta, mikä hämmensi Marijaa. Miksi ihmislapsi kuulostaisi iloiselta nähdessään Viribuksen? Se ei käynyt järkeen. Marija pohti ankarasti mitä heidän pitäisi tehdä. Kääntyä ympäri ja juosta vain ulos talosta ennen kuin joku aikuinen ilmestyisi paikalle? Oikeastaan Marija ei keksinyt mitä muutakaan he voisivat tehdä.
”Ketä teidän nimet on?” lapsi kysyi. ”Minä olen Ano.”
Ennen kuin Marija kerkesi reagoimaan, Juli oli kyykistynyt vähän matkan päähän sängystä ja katsoi poikaan hymyillen.
”Hei Ano”, Juli sanoi lempeällä äänellä. ”Minä olen Juli, ja tässä on siskoni Marija.”
”Mikä teidän voimat on?” Ano kysyi uteliaana. ”Saanko minä nähdä?”
Juli kääntyi katsomaan Marijaa. ”Näytä Anolle.”
”Juli, älä viitsi”, Marija sanoi levottomana. ”Meidän täytyy lähteä.”
”Näytä nyt vain.”
Marija huokaisi alistuneesti, ajatellen, että mitä nopeammin lapsi saisi haluamansa, sitä nopeammin he pääsisivät lähtemään. Hän kohotti kätensä kämmen alaspäin, tuijotti lattialla makaavia leluja ja käänsi sitten kätensä ympäri ja kohotti sitä.
Lelut lattialla kohosivat ilmaan.
”Ooh!” Ano tuijotti suu pyöreänä leijuvia leluja, hyppäsi alas sängyltä ja nappasi yhden lelun ilmasta käteensä ja kääntyi katsomaan Julia. ”Entä sinä?”
”Minä pystyn luomaan voimakentän”, Juli sanoi. ”Se suojelee. Katsos näin.”
Juli otti ilmasta lelun, tähtäsi Marijaan ja heitti. Marija ei hievahtanutkaan, sillä hän tunsi voimakentän ympärillään, ja lelu osui kuin osuikin voimakenttään ja kimposi lattialle.
”Vau!” Ano hihkaisi. ”Tee se uudestaan!”
”Meidän pitää mennä”, Marija sanoi, ja yritti hymyillä lapselle. ”Meidän on jatkettava matkaa.”
”Mutta–”
”Minkä ikäinen sinä olet, Ano?” Juli kysyi nopeasti.
Ano nosti viisi sormea pystyyn ylpeästi. Juli nyökkäsi ja osoitti sitten ympärilleen.
”Miksi olet täällä yksin?” hän kysyi.
”En ole yksin.”
Juli ja Marija jähmettyivät ja katsoivat toisiinsa.
”Mummi on täällä”, Ano sanoi.
Marija päästi helpotuksen huokauksen. Kyllä he yhdestä mummista selviäisivät. Hän oli juuri aikeissa jälleen sanoa, että heidän tosiaankin pitäisi lähteä, kun he kuulivat kolinaa alapuoleltaan ja sitten usean eri äänen keskustelevan ja yksi huusi: ”Ano, me olemme kotona!”
”Voi ei”, Juli mutisi.
”Minähän sanoin, että meidän olisi pitänyt lähteä”, Marija ärähti ja pyörähti kannoillaan. ”Olemme pulassa.”
”Minä en tarkoittanut, että näin–”
”Pää kiinni, Juli”, Marija ärähti hiljaa. ”Minä yritän ajatella.”
”Oletko minun äiti?” Ano kysyi Julilta.
Marija silmät poukkoilivat ympäri huonetta eikä hän kunnolla edes rekisteröinyt lapsen sanoja. Hän kuuli etäisesti Julin mutisevan jotain lapselle.
”Miten me oikein pääsemme täältä pois?” Marija pihisi itsekseen.
Samassa Marija tunsi pienen käden tarttuvan omaansa ja hän katsoi alas Anoon, joka oli Marijan huomaamatta kävellyt hänen luokseen. Ano veti Marijan kohti pientä, neliön mallista ikkunaa, josta aukeni näköala nurmikolle ja kiville, joiden takana anipa piileksi.
”Voitte mennä tästä ulos”, Ano sanoi ylpeänä. ”Minä menen ylös mummin luokse ja isi tulee sinne. Hän suuttuu jos näkee teidät täällä. Minä haluan auttaa teitä.”
”Ai”, oli ainoa mitä Marija sai suustaan. Hän mittaili katseellaan ikkunaa, sitten itseään ja lopulta Julia, joka näytti kauhistuneelta ja surulliselta.
”Olen pahoillani, Juli”, Marija sanoi, ”mutta sinä et kyllä mahdu tästä ikkunasta.”
”Huomasin kyllä”, Juli vastasi.
”Täällä.”
Siskokset kääntyivät katsomaan lasta, joka istui lattialla, ja osoitti lattialuukkua, jota kumpikaan ei ollut aikaisemmin huomannut.
”Pääsekö siitä ensimmäiseen kerrokseen?” Juli kysyi.
Ano nyökkäsi.
Idea alkoi kehkeytymään Marijan päässä, samaan aikaan kun hän kuuli useiden askelien tömistelevän portaita ylös.