Kun Marija oli varma, että Juli mahtuisi pienestä lattialuukusta alas ensimmäiseen kerrokseen, hän kääntyi ikkunan puoleen, avasi sen ja alkoi ryömimään pää edellä ulos. Ano juoksi sillä aikaa huoneesta ulos ja Marija kuuli hänen askeleensa suuntaavaan kolmanteen kerrokseen. Hän luikerteli vaivalloisesti ikkunasta ulos, putosi katolle ikkunan alapuolella, kieri sitä pitkin ja tömähti kyykkyyn maahan, mutta liukastui sitten ja lensi selälleen maahan. Marija liukui mäkeä alas selällään hyvän matkaa ja samalla hän näki kaksi asiaa: kolmannessa kerroksessa oli lauma ihmisiä ikkunan ääressä, tuijottamassa suoraan häneen. Siellä oli Ano ja useita muita naamoja. Toisena asiana hän huomasi Julin tuijottavan silmät apposen ammollaan ensimmäisen kerroksen ikkunasta.
Sitten ihmiset kolmannesta kerroksesta lähtivät juoksemaan pois ikkunalta. Marijalle tuli kiire nousta ylös. Hän juoksi niin lujaa kuin pystyi liukkaalla nurmikolla ja Juli avasi hänelle ikkunan, josta hän ryömi sisälle ensimmäiseen kerrokseen. He kuulivat kuinka ihmislauma juoksi ulos talosta ja he tajusivat, että heillä ei ollut paljoa aikaa.
”Mitä me teemme?” Juli kuiskasi, paniikki loisti hänen silmissään.
”Tämä on kissa-hiiri -leikkiä”, Marija sanoi. ”Noustaan ylös, he tulevat pian takaisin ja varmasti tutkivat ensimmäisenä tämän kerroksen.”
He kiipesivät ruokapöydälle ja siitä lattialuukun läpi takaisin Anon huoneeseen. Sitten Marija kiskoi Julia perässään kohti portaita ja he olivat törmätä Anoon, joka tuli heitä portaissa vastaan.
”Tulkaa ylös”, Ano sanoi leveästi hymyillen. ”Mummi haluaa nähdä teidät.”
Siskokset jakoivat katseen, mutta kumpikaan ei kokenut mummia mahdollisena uhkana, he uskoivat selviytyvänsä hänestä kyllä tarpeen vaatiessa. Joten he lähtivät seuraamaan Anoa kolmanteen kerrokseen. Se tuntui turvallisemmalta, talo oli niin sokkeloinen, täynnä erilaisia uloskäyntejä, että Marija oli luottavaisin mielin. Se yllätti häntä.
He astuivat kolmanteen kerrokseen, joka oli melkein yhtä sokkeloinen, kuin toinen kerros ja kävelivät käytävän päässä olevaan avaraan tilaan, jossa Marija näki ikkunan, mistä ihmiset olivat tuijottaneet häntä. Ikkunan edessä sohvalla istui Anon mummi.
Hän oli Viribus.
Marija ja Juli pysähtyivät kesken askeleen, tuijottivat järkyttyneenä Anon mummia, jolla oli pitkät, hopeiset hiukset ja ryppyiset kasvot, mutta hänen silmänsä, Viribuksien silmät, hohtivat kirkkaana.
”Voi raukat teitä”, mummin raakkuva ääni sanoi, ja hänen äänestään huokui myötätunto. ”Näytätte kertakaikkiaan kurjilta.”
”Mummi, onko hän minun äiti?” Ano kysyi ja istuutui mumminsa viereen, osoittaen Julia.
Järkytys laantui Marijassa, ja hän kuuli lapsen sanat. Miksi lapsi oletti Julin olevan hänen äitinsä? Tämä oli vain ohikiitävä ajatus, kunnes hän sisäisti, että hänen edessään, ihmisten talossa, ihmislapsi vierellään, istui vanha Viribus-nainen.
”Ei, Ano, ei hän ole äitisi.” Mummin ääni oli lempeä, raakkumisesta huolimatta.
Ano mutristi huuliaan. ”Minä haluan.”
Marija mietti pitkään ja hartaasti mitä hänen tulisi sanoa. Hän vilkaisi Julia, mutta sisko näytti niin mietteliäältä ja pöllästyneeltä, että Marija arveli ettei siskosta olisi juurikaan apua.
He kuulivat kolinaa alapuoleltaan ja Marija heräsi siihen todellisuuteen, että lauma ihmisiä etsi heitä. Hänen oli toimittava, ja niin paljon kuin hän toivoikin vastauksia – miksi mummi oli täällä, miten hän eli ihmisten kanssa, oliko hän oikeasti Anon mummi, pidettiinkö häntä vankina ja niin edes päin – Marija tiesi, että hänen pääprioriteettinsa oli Juli. Aina Juli. Ja juuri nyt hänen tuli keksiä, miten saada Juli ulos talosta ja turvaan metsään, joka häämötti talon takana.
”Meidän on löydettävä ulospääsy”, Marija sanoi, jättäen tietoisesti mummin ja lapsen huomiotta.
”Minä menen puhumaan isin kanssa!” Ano hihkaisi ja lähti talsimaan pois huoneesta, taputtaen Julin kättä ohimennessään.
”Marija–”, Juli aloitti, mutta Marija keskeytti hänet.
”Täältä on pakko päästä jotain kautta ulos.”
”Anon isä ei ole paha ihminen”, mummi sanoi, istuen edelleen samassa paikkaa, samassa asennossa. ”Mutta hän on hyvin epäluuloinen vieraita kohtaan, oli kyseessä sitten ihminen tai Viribus.”
”Sitä suuremmalla syyllä”, sanoi Marija, ”meidän on päästävä ulos.”
”Etenkään”, mummi jatkoi ikään kuin Marija ei olisi puhunutkaan, ”kun te kaksi tunkeuduitte hänen kotiinsa ja ryöväsitte kaapit.”
”Me teimme sen selviytyäksemme”, Juli sanoi hiljaisella äänellä.
”Ja Anon isä tekee kaikkensa suojellakseen Anoa”, mummi sanoi.
Marija kuunteli keskustelua samalla, kun hän etsi kuumeisesti reittiä ulos. He eivät voineet mennä käytävää pitkin ja laskeutua portaita. He eivät voineet jäädä.
”Emme me ikinä satuttaisi lasta”, Julin ääni sanoi.
”Tiedän”, mummin ääni sanoi. ”Näen teidät. Ette ole pahoja sielultanne. Mutta–”, mummi katsoi Marijaan, joka ei huomioinut mummia tai sisäistänyt hänen sanojaan, ”-hänessä on jotain. Hän on epävakaa.”
”Täällä ei ole lattialuukkua”, Marija mutisi itsekseen.
”Marija–”, Juli aloitti, mutta Marija ei kuunnellut.
”Ikkuna. Se on ainoa vaihtoehto. Tuo ikkuna joka osoittaa metsään.”
”Ehkä meidän ei pitäisi pae–”
Marija kohotti kätensä, työnsi ja väänsi ikkunaa mielensä voimalla, mutta se ei auennut. Sitä ei oltu tehty aukeavaksi. Joten Marija alkoi työntämään lasia, mutta se vain ritisi ja rätisi, mutta ei mennyt hajalle.
Raskas hengitys ja hiki otsalla sai Marijan tajuamaan, että hän oli uuvuksissa. Hän ei ollut juonut, syönyt tai nukkunut pitkään aikaan, eikä hänen mielensä voimat olleet täysissä voimissaan.
”Marija, kuuntele minua!” Juli vaati.
Marija ei kuunnellut, vaan hän askelsi nopeasti ikkunaa kohden ja tähtäsi kovan potkun lasiin.
Siihen tuli särö.
Vielä yksi potku, ja ikkuna hajoaisi, he pääsisivät kapuamaan ulos ja alas, ja juoksemaan metsään.
Hän oli juuri aikeissa potkaista uudestaan, kun Juli tarrautui häntä kädestä, kiskaisi pois ikkunan luota. Marija olisi raivostunut, ellei olisi ollut niin yllättynyt, että Juli esteli häntä.
”Nyt kuuntelet!” Juli ärähti. ”Me emme ole lähdössä.”
”Mitä?” Marija älähti, kuullen kunnolla Julin äänen vasta nyt. ”Miten niin emme ole lähdössä?”
Juli vilkaisi mummia ja sitten Marijaa.
”Minä luotan mummiin”, Juli sanoi. ”Ja minä luotan Anoon. Me voimme jäädä ja puhua tiemme ulos täältä.”
”Oletko hullu?” Marija kysyi, riuhtaisten kätensä vapaaksi. ”Meitä kohden on tulossa joukko ihmisiä, vaarallisia ihmisiä!”
”Ihmisiä, jotka elävät vanhan Viribuksen kanssa.”
”Ihmisiä, Juli!” Marija kivahti. ”Älä ole typerä!”
Juli kohotti kulmiaan, pysyen rauhallisena siinä missä Marija kiehui kiukusta.
”Paraskin puhumaan, neiti Minä-Luotan-Ja-Pelastan-Mutantin”, Juli sanoi, matkien Marijan ääntä pelottavan onnistuneesti.
”Me emme voi jäädä!” Marija melkein huusi, piittaamatta siitä, kuka heidät kuulisi. ”Me emme voi luottaa heihin!”
”Marija”, Juli sanoi hitaasti, ja kääntyi katsomaan kun samalla hetkellä Ano juoksi huoneeseen ja suoraan Julin luokse, tarttuen Julia kädestä. ”Tämä saattaa olla niitä harvinaisia kertoja, kun sinä olet väärässä.”
Ano kiskoi Julia kohti käytävää, samaan aikaan kun mummi nousi jalkeille, tarttui paikoillaan seisovaa, hämmentynyttä ja eksyneen näköistä Marijaa käsikynkästä ja sanoi: ”Autappas minut heidän peräänsä, nuori nainen.”
Marija totteli automaattisesti osaamatta vastustella ja talutti mummia, samalla kun katseli Anoa ja Julia ja kuunteli.
”Isi haluaa tavata teidät”, lapsi hihkui. ”Isi on tosi vihainen, mutta isi lupasi jutella teidän kanssa.”
Juli ei selkeästikään harannut vastaan, vaan antoi lapsen vetää itsensä kohti portaikkoa, joissa seisoi kuusi ihmistä, kaikkien katse kiinnittyneinä Marijaan ja Juliin. Ihmisten joukossa oli neljä miestä ja kaksi naista, mutta heitä kaikkia yhdisti epäluuloiset, varautuneet katseet. Etummaisena seisoi mies, jolla oli tummat silmät ja hiukset, jotka kihartuivat niskaan. Hänellä oli parransänki.
Ano juoksi suoraan miehen syliin, päästäen irti Julin kädestä. Se sai Julin pysähtymään aloilleen. Marija käveli Julin vierelle ja pysähtyi myös. Mummi päästi irti Marijan käsikynkästä ja vaappui ihmisten luokse.
”No, mitä te siinä toljotatte?” Mummi kysyi. ”Mennään alakertaan, että voimme jutella.”
Marija halusi kuiskata Julille, että alakerrassa he juoksisivat ulos talosta, huutaisivat anipan mukaansa ja pakenisivat. Mutta hän ei tehnyt sitä, Julin sanat kaikuivat yhä hänen päässään.
Tämä saattaa olla niitä harvinaisia kertoja, kun sinä olet väärässä.
Mitä jos Juli oli oikeassa? Mitä jos heidän ei tarvitsisikkaan paeta? Jos he saisivat lähteä rauhassa, ilman paniikkia ja kaaosta? Ihmisiin luottaminen ja heidän kanssaan neuvottelu tuntui absurdilta ajatukselta, ja Marijan ei ollut helppo luottaa toisiin, mutta Juli oli tehnyt päätöksensä ja Marija oli päättänyt kerrankin antaa Julin ottaa ohjat.
Joten siskokset seurasivat ihmisiä alakertaan, aina ensimmäiseen kerrokseen asti, jossa he kaikki levittäytyivät keittiöön. Hetken aikaa oli aivan hiljaista, mutta sitten mummi rikkoi jään.
”Minä taidan tehdä pullia”, mummi totesi ja alkoi hääräämään keittiössä, tönien muita tieltään ja mumisten itsekseen mitä aineksia hän tarvitsi.
Mummin sanat laukaisivat jännitteen heidän välillään ja mies, jonka sylissä Ano edelleen oli, alkoi puhumaan.
”Te tunkeuduitte talooni.”
Marija ei aikonutkaan vastata. Puhuminen oli Julin ongelma, niin Marija oli päättänyt. Juli oli halunnut jäädä neuvottelemaan ihmisten kanssa, joten hän saisi myös hoitaa puhumisen.
”Olen Juli”, Marijan isosisko sanoi. ”Tässä on siskoni Marija. Me olemme matkanneet pitkän matkaa, paenneet kodistamme mutanttien hyökätessä sinne ja halusimme vain täyttää ruokavarastomme. Tarkoitus oli jatkaa matkaa sitten.”
”Eli varastitte”, sanoi nuoren näköinen mies Julin ja Marijan vasemmalla puolella.
”Me teemme mitä täytyy selviytyäksemme”, Marija kivahti ja sulki sitten suunsa. Se oli vain lipsahtanut ulos, ei hänen ollut ollut tarkoitus puuttua keskusteluun.
Ensimmäiseksi puhunut mies mulkaisi nuorempaa miestä ja sanoi sitten: ”Jatkaa matkaa minne?”
Juli katsoi miestä silmiin niin intensiivisesti, että miehelle tuli selkeästi epämukava olo. Marija oli ylpeä siskonsa rohkeudesta.
”Ei meillä ole päämäärää, muuta kuin pohjoinen. Yritämme löytää turvapaikan”, Juli kertoi. ”Paikan, jossa voimme elää. Lopettaa pakenemisen.”
Mies avasi suunsa vastatakseen, mutta sitten äkisti takaovi vavahti saranoillaan, kun jokin tömähti siihen raskaasti. He kuulivat murinaa ja ärähtelyä. Ennen kuin Marija tai Juli kerkesivät edes reagoimaan, oli kaikilla ihmisillä Anoa lukuunottamatta teräaseet käsissään.
Marija ja Juli olivat kuitenkin tunnistaneet äänen.
”Odottakaa!” he huusivat yhteen ääneen.
”Se on… meidän kumppanimme”, Juli sanoi epäröiden.
”Teitä on siis enemmänkin?”
”Voi sen niinkin sanoa”, Juli vastasi vaivautuneesti. ”Älkää olko uhkaavia, niin mitään pahaa ei tapahdu. Marija, jos viitsisit.”
Marija käveli ovelle, kiskaisi sen auki ja näki oviaukon täydeltä harmaata, takkuista karvaa. Marija ei voinut olla virnistämättä. Anipan käsissä oli Julin jousi, nuolet sekä puukkovyö sekä Marijan machete ja kirves. Hän perääntyi kun suurikokoinen anipa työntyi vaivalloisesti liian pienestä oviaukosta sisälle.
Ihmiset hänen takaansa päästivät henkäisyn ja kun Marija kääntyi ympäri, tietoisena siitä, että jättikokoinen anipa seisoi aivan hänen takanaan, hän näki kauhistuneet ilmeet ihmisten naamoilla.
Uusi virnistys levisi Marijan kasvoille. ”Teinä panisin nuo aseet pois. Se ei tykkää uhkailusta.”
Kukaan ei liikkunut.
”Kuulitte kyllä”, mummi ärähti pöydän ääreltä, jossa hän edelleen puuhasi pullien parissa. ”Pistäkää ne naurettavat aseenne pois. Ette te pärjäisi tuolle anipalle kuitenkaan.”
Hitaasti jokainen ihmisistä pistivät aseensa pois ja anipa murahti tyytyväisenä. Marija otti omat aseensa anipalta, asetti kirveen vyölleen ja roikotti machetea kädessään.
Juli käveli heidän luokseen ja otti omat aseensa, ja kiinnittäessään vyötä lantiolleen, anipa ikään kuin taputti Julin päätä ja katsoi häneen kiiluvin silmin.
”Minähän sanoin, että paikka”, Juli torui anipaa.
Ärähdys ja sitten anipa nosti Julin ilmaan ja roikotti Julia epämukavassa asennossa sylissään.
”Mitä ihmettä se tekee?” kysyi Anoa sylissään pitelevä mies, kauhu ja kunnioitus äänessään.
Marija näki mummin vilkaisevan kerran anipaa ja kääntävän sitten selkänsä sille.
”Näyttäisi tuudittavan tuota nuorta naista”, mummi totesi.
Marija katsoi anipaa ja Julia ja toden totta; anipa keinutti Julia edestakaisin karvaisilla käsivarsillaan. Marijaa alkoi naurattamaan.
”No niin”, Juli sanoi, ja taputti anipaa varovaisesti. Hän oli vähän kalpea. ”Voit laskea minut alas. En ole vihainen.”
Anipa epäröi selkeästi hetken, mutta kun Marija ojensi kätensä Julille, anipa päästi irti ja antoi Julin laskeutua maan kamaralle. Hiljaisuus valtasi jälleen keittiön.
Mies laski Anon sylistään. ”Luulen, että meidän olisi parasta esittäytyä, ja keskustella teidän matkastanne. Minä olen Ilai, Anon isä.” Mies osoitti yksi kerrallaan huoneessa olevia ihmisiä. ”Tässä ovat veljeni Jon ja Kai. Tuo on Susa, Kain vaimo, sekä Ktina, Susan sisko. Ja tämä –” hän pani kätensä vieressään seisovan miehen olkapäälle ”– on Jonin aviomies, Perti.”
Marija tuijotti Kaita, joka oli selkeästi nuorin veljeksistä. Hän tunnisti Kain siksi mieheksi, joka oli nostanut esiin sen, että Marija ja Juli olivat varastaneet heiltä. Marija päätti pitää silmällä miestä.
Juli oli juuri saanut päätökseen pitkän tarinan heidän matkastaan aina Jukan saapumisesta siihen hetkeen, kun Juli oli tehnyt päätöksen, että he eivät pakenisi ikkunan kautta kolmannesta kerroksesta, kun alkoi äkisti satamaan. Marija ei edes ollut huomannut missä vaiheessa se oli kerennyt tauotakkaan, sillä oli satanut kun he olivat saapuneet talolle ja nyt äkisti satoi jälleen. Ulkona oli myös aurinko laskenut ja kuut möllöttivät taivaalla kirkkaina.Marija tuijotteli hajamielisenä ikkunasta ulos; hän ei halunnut elää heidän tähänastista matkaansa uudelleen, joten hän ei myöskään ollut vaivautunut kuuntelemaan mitä Juli oli selittänyt ihmisille.
Anipa kyhjötti Marijan lähellä, silmäillen epäilevän näköisesti ihmisiä ja murahdellen itsekseen. Marija tunsi äkillistä tarvetta taputtaa sen päätä, mutta hän ei tehnyt sitä. Sen sijaan hän tuijotti ikkunasta ulos ja katseli sadetta. Puheensorina taustalla haihtui pois ja sateen ropina täytti Marijan korvat.
Juli pukkasi Marijaa kylkeen kyynärpäällään ja Marija vastahakoisesti kääntyi hänen puoleensa ja avasi korvansa jälleen keskustelulle.
”Mitä?” Marija kysyi.
”Etkö voisi kuunnella?”
”En ymmärrä mitä järkeä siinä on”, Marija totesi. ”Me lähdemme pian joka tapauksessa, emmekä tapaa heitä enää ikinä.”
Hiljaisuus valtasi huoneen. Kaikkien kasvoilla oli vaivaantuneet ilmeet ja Juli vältteli Marijan katsetta. Epäilys hiipi Marijaan, ja hän antoi katseensa kiertää keittiössä olevissa ihmisissä, jotka söivät juuri valmistuneita pullia. Sitten Marijan aivoissa klikkasi ja hän tajusi.
”Et ole tosissasi!” Marija ärähti, kääntyen Julin puoleen. ”Tänne? Sinä haluat jäädä tänne?”
”Vain joksikin aikaa”, Juli kiirehti sanomaan. ”Myönnä pois, sinäkin olet uupunut pitkästä matkastamme. Kunnon sänky ja turvallinen paikka tekisi meille hyvää.” Juli kohautti harteitaan. ”Jatkamme matkaa, kun olemme taas voimissamme.”
Marija tuijotti epäuskoisena Julia.
”Sinä haluat jäädä ihmisten seuraan? Emme me voi luottaa heihin!”
”Emmekä me voi luottaa teihin”, sanoi Ilai, ”mutta me olemme päättäneet antaa teille mahdollisuuden.”
”Jotkut meistä on”, sanoi Kai mutisten.
Juli jätti Kain ja Ilain huomiotta ja tuijotti Marijaa tiiviisti.
”Jos olisit kuunnellut keskusteluamme, olisit voinut vaikuttaa päätökseen. Mutta sinä et kuunnellut ja asia on jo päätetty”, Juli sanoi päättäväisesti. ”Ilai on tarjonnut meille mahdollisuuden kerätä voimiamme täällä, ja minä tartuin siihen mahdollisuuteen.”
Marija oli hiljaa. Hän risti kätensä puuskaan ja päätti olla sanomatta mitään, sillä mitä hän olisi voinut sanoa? Hän oli vannonut suojelevansa Julia ja Juli oli päättänyt jäädä joksikin aikaa taloon. Mitä muita vaihtoehtoja hänellä oli, kuin antaa ihmisille tilaisuus osoittaa, että eivät he kaikki olleet sydämettömiä murhaajia?
Sillä aikaa kun ihmisjoukko vastahakoisesti valmisti pedit kolmanteen kerrokseen siskoksille, Marija ja Juli tyhjäsivät ruokatarvikkeet vain hetki sitten täyttämistään repuista takaisin kaappeihin. He peseytyivät ja vaihtoivat vaatteet, ja sitten kaikki kolme – Marija, Juli ja anipa – lähtivät kapuamaan yläkertaan, aina kolmanteen kerrokseen asti.
Marija ei ollut vieläkään saanut vastausta häntä askarruttavaan kysymykseen, joka oli mummin olemassaolo, mutta hän uskoi saavansa sen hyvin nukutun yön jälkeen. Tai ei Marija oikeastaan uskonut pystyvänsä nukkumaan silmällistäkään, hänellä oli liian jännittynyt ja varautunut olo.
Portaat ylös natisivat uhkaavasti anipan kavutessa niitä ylös, mutta ne kestivät kuitenkin.
Ktina, se joka oli sen ennakkoluuloisen Kain vaimon sisko, oli heidän huoneessaan petaamassa sänkyjä heille. Marija muisti Ktinan, koska nainen oli loistanut hiljaisuudellaan kaikkien muiden puhuessa ja ilmaistessa mielipiteensä joka asiaan.
Anipa kierteli huonetta uteliaana, tuijotti ikkunasta ulos ja murahteli. Sitten se alkoi kiskomaan petteitä sängyistä lattialle. Ktina näytti kauhistuneelta ja perääntyi kauemmaksi. Marija olisi hymyillyt ellei Juli olisi mulkaissut häntä, ikäänkuin aavistaen, että hän ei osaisi käyttäytyä.
”Ei hätää”, Juli sanoi kohteliaasti Ktinalle. ”Se vain… hm… Marija? Mitä se oikein tekee?”
Marija siristi silmiään ja kallisti päätään. Hän tarkkaili anipaa tovin ja sanoi sitten: ”Se taitaa rakentaa pesää.”
Juli naurahti ja katsoi Ktinaa.
”Olisiko teillä lisää ylimääräisiä peitteitä? Tarvitsemme niitä niin paljon, kuin pystytte antamaan.”
Ktina silmäili anipaa ja sitten Julia, perääntyi ja lähti huoneesta. Juli tuijotti hänen peräänsä kulmat kurtussa.
”Olinko töykeä?”
”Et”, Marija totesi heti. ”Hän on voin arka ja hiljainen.”
”Niinkö päättelit?”
”Ihan itse vieläpä.”
Anipa oli mytynnyt peitteet keskelle lattiaa ja murahteli, tökki niitä karvaisilla käsillään ja pitkillä kynsillään. Hetkeä myöhemmin Ktina ja siskonsa Susa tulivat huoneeseen, molemmilla sylin täydeltä peitteitä. Ktina asetti ne sängylle siististi, siinä missä Susa pudotti ne vain maahan, tuhahti ja marssi pois. Juli hymyili Ktinalle.
”Kiitos”, hän sanoi.
Ktina vain nyökkäsi ja poistui, sulkien oven perässään.
Marija ja Juli vaihtoivat katseita ja kohauttivat hartioitaan. He työnsivät kaikki ylimääräiset peitteet anipalle, joka ilahtui selvästi ja alkoi tohkeissaan mytytä niitä pesäänsä lattialla.
Marija ja Juli poimivat itselleen peitteet, asettivat ne sängyillensä ja sitten he panivat makuulleen, katselivat kuinka anipa järjesteli pesäänsä ja lopulta pisti peitteiden keskelle maaten.
Hiljaisuus valtasi huoneen, lukuun ottamatta anipan raskasta hengitystä ja satunnaista ärähtelyä. Marija ja Juli eivät puhuneet mitään pitkään aikaan, mutta he tiesivät toistensa olevan hereillä.
Marija olisi halunnut syyttää Julia siitä, että sisko oli tehnyt päätöksen jäämisestä ilman häntä. Halusi kysyä, miten he olivat oikein päätyneet siihen pisteeseen. Mitä uria pitkin keskustelu oli mennyt. Mutta Marija ei sanonut mitään. Sen sijaan hän käänsi kylkeään ja sanoi: ”Hyvää yötä.”
”Hyvää yötä”, Juli vastasi hiljaa. ”Rakastan sinua.”
”Minäkin sinua.”
Vastoin kaikkia odotuksia, Marija nukahti jo ennen Julia.
Sitten ihmiset kolmannesta kerroksesta lähtivät juoksemaan pois ikkunalta. Marijalle tuli kiire nousta ylös. Hän juoksi niin lujaa kuin pystyi liukkaalla nurmikolla ja Juli avasi hänelle ikkunan, josta hän ryömi sisälle ensimmäiseen kerrokseen. He kuulivat kuinka ihmislauma juoksi ulos talosta ja he tajusivat, että heillä ei ollut paljoa aikaa.
”Mitä me teemme?” Juli kuiskasi, paniikki loisti hänen silmissään.
”Tämä on kissa-hiiri -leikkiä”, Marija sanoi. ”Noustaan ylös, he tulevat pian takaisin ja varmasti tutkivat ensimmäisenä tämän kerroksen.”
He kiipesivät ruokapöydälle ja siitä lattialuukun läpi takaisin Anon huoneeseen. Sitten Marija kiskoi Julia perässään kohti portaita ja he olivat törmätä Anoon, joka tuli heitä portaissa vastaan.
”Tulkaa ylös”, Ano sanoi leveästi hymyillen. ”Mummi haluaa nähdä teidät.”
Siskokset jakoivat katseen, mutta kumpikaan ei kokenut mummia mahdollisena uhkana, he uskoivat selviytyvänsä hänestä kyllä tarpeen vaatiessa. Joten he lähtivät seuraamaan Anoa kolmanteen kerrokseen. Se tuntui turvallisemmalta, talo oli niin sokkeloinen, täynnä erilaisia uloskäyntejä, että Marija oli luottavaisin mielin. Se yllätti häntä.
He astuivat kolmanteen kerrokseen, joka oli melkein yhtä sokkeloinen, kuin toinen kerros ja kävelivät käytävän päässä olevaan avaraan tilaan, jossa Marija näki ikkunan, mistä ihmiset olivat tuijottaneet häntä. Ikkunan edessä sohvalla istui Anon mummi.
Hän oli Viribus.
Marija ja Juli pysähtyivät kesken askeleen, tuijottivat järkyttyneenä Anon mummia, jolla oli pitkät, hopeiset hiukset ja ryppyiset kasvot, mutta hänen silmänsä, Viribuksien silmät, hohtivat kirkkaana.
”Voi raukat teitä”, mummin raakkuva ääni sanoi, ja hänen äänestään huokui myötätunto. ”Näytätte kertakaikkiaan kurjilta.”
”Mummi, onko hän minun äiti?” Ano kysyi ja istuutui mumminsa viereen, osoittaen Julia.
Järkytys laantui Marijassa, ja hän kuuli lapsen sanat. Miksi lapsi oletti Julin olevan hänen äitinsä? Tämä oli vain ohikiitävä ajatus, kunnes hän sisäisti, että hänen edessään, ihmisten talossa, ihmislapsi vierellään, istui vanha Viribus-nainen.
”Ei, Ano, ei hän ole äitisi.” Mummin ääni oli lempeä, raakkumisesta huolimatta.
Ano mutristi huuliaan. ”Minä haluan.”
Marija mietti pitkään ja hartaasti mitä hänen tulisi sanoa. Hän vilkaisi Julia, mutta sisko näytti niin mietteliäältä ja pöllästyneeltä, että Marija arveli ettei siskosta olisi juurikaan apua.
He kuulivat kolinaa alapuoleltaan ja Marija heräsi siihen todellisuuteen, että lauma ihmisiä etsi heitä. Hänen oli toimittava, ja niin paljon kuin hän toivoikin vastauksia – miksi mummi oli täällä, miten hän eli ihmisten kanssa, oliko hän oikeasti Anon mummi, pidettiinkö häntä vankina ja niin edes päin – Marija tiesi, että hänen pääprioriteettinsa oli Juli. Aina Juli. Ja juuri nyt hänen tuli keksiä, miten saada Juli ulos talosta ja turvaan metsään, joka häämötti talon takana.
”Meidän on löydettävä ulospääsy”, Marija sanoi, jättäen tietoisesti mummin ja lapsen huomiotta.
”Minä menen puhumaan isin kanssa!” Ano hihkaisi ja lähti talsimaan pois huoneesta, taputtaen Julin kättä ohimennessään.
”Marija–”, Juli aloitti, mutta Marija keskeytti hänet.
”Täältä on pakko päästä jotain kautta ulos.”
”Anon isä ei ole paha ihminen”, mummi sanoi, istuen edelleen samassa paikkaa, samassa asennossa. ”Mutta hän on hyvin epäluuloinen vieraita kohtaan, oli kyseessä sitten ihminen tai Viribus.”
”Sitä suuremmalla syyllä”, sanoi Marija, ”meidän on päästävä ulos.”
”Etenkään”, mummi jatkoi ikään kuin Marija ei olisi puhunutkaan, ”kun te kaksi tunkeuduitte hänen kotiinsa ja ryöväsitte kaapit.”
”Me teimme sen selviytyäksemme”, Juli sanoi hiljaisella äänellä.
”Ja Anon isä tekee kaikkensa suojellakseen Anoa”, mummi sanoi.
Marija kuunteli keskustelua samalla, kun hän etsi kuumeisesti reittiä ulos. He eivät voineet mennä käytävää pitkin ja laskeutua portaita. He eivät voineet jäädä.
”Emme me ikinä satuttaisi lasta”, Julin ääni sanoi.
”Tiedän”, mummin ääni sanoi. ”Näen teidät. Ette ole pahoja sielultanne. Mutta–”, mummi katsoi Marijaan, joka ei huomioinut mummia tai sisäistänyt hänen sanojaan, ”-hänessä on jotain. Hän on epävakaa.”
”Täällä ei ole lattialuukkua”, Marija mutisi itsekseen.
”Marija–”, Juli aloitti, mutta Marija ei kuunnellut.
”Ikkuna. Se on ainoa vaihtoehto. Tuo ikkuna joka osoittaa metsään.”
”Ehkä meidän ei pitäisi pae–”
Marija kohotti kätensä, työnsi ja väänsi ikkunaa mielensä voimalla, mutta se ei auennut. Sitä ei oltu tehty aukeavaksi. Joten Marija alkoi työntämään lasia, mutta se vain ritisi ja rätisi, mutta ei mennyt hajalle.
Raskas hengitys ja hiki otsalla sai Marijan tajuamaan, että hän oli uuvuksissa. Hän ei ollut juonut, syönyt tai nukkunut pitkään aikaan, eikä hänen mielensä voimat olleet täysissä voimissaan.
”Marija, kuuntele minua!” Juli vaati.
Marija ei kuunnellut, vaan hän askelsi nopeasti ikkunaa kohden ja tähtäsi kovan potkun lasiin.
Siihen tuli särö.
Vielä yksi potku, ja ikkuna hajoaisi, he pääsisivät kapuamaan ulos ja alas, ja juoksemaan metsään.
Hän oli juuri aikeissa potkaista uudestaan, kun Juli tarrautui häntä kädestä, kiskaisi pois ikkunan luota. Marija olisi raivostunut, ellei olisi ollut niin yllättynyt, että Juli esteli häntä.
”Nyt kuuntelet!” Juli ärähti. ”Me emme ole lähdössä.”
”Mitä?” Marija älähti, kuullen kunnolla Julin äänen vasta nyt. ”Miten niin emme ole lähdössä?”
Juli vilkaisi mummia ja sitten Marijaa.
”Minä luotan mummiin”, Juli sanoi. ”Ja minä luotan Anoon. Me voimme jäädä ja puhua tiemme ulos täältä.”
”Oletko hullu?” Marija kysyi, riuhtaisten kätensä vapaaksi. ”Meitä kohden on tulossa joukko ihmisiä, vaarallisia ihmisiä!”
”Ihmisiä, jotka elävät vanhan Viribuksen kanssa.”
”Ihmisiä, Juli!” Marija kivahti. ”Älä ole typerä!”
Juli kohotti kulmiaan, pysyen rauhallisena siinä missä Marija kiehui kiukusta.
”Paraskin puhumaan, neiti Minä-Luotan-Ja-Pelastan-Mutantin”, Juli sanoi, matkien Marijan ääntä pelottavan onnistuneesti.
”Me emme voi jäädä!” Marija melkein huusi, piittaamatta siitä, kuka heidät kuulisi. ”Me emme voi luottaa heihin!”
”Marija”, Juli sanoi hitaasti, ja kääntyi katsomaan kun samalla hetkellä Ano juoksi huoneeseen ja suoraan Julin luokse, tarttuen Julia kädestä. ”Tämä saattaa olla niitä harvinaisia kertoja, kun sinä olet väärässä.”
Ano kiskoi Julia kohti käytävää, samaan aikaan kun mummi nousi jalkeille, tarttui paikoillaan seisovaa, hämmentynyttä ja eksyneen näköistä Marijaa käsikynkästä ja sanoi: ”Autappas minut heidän peräänsä, nuori nainen.”
Marija totteli automaattisesti osaamatta vastustella ja talutti mummia, samalla kun katseli Anoa ja Julia ja kuunteli.
”Isi haluaa tavata teidät”, lapsi hihkui. ”Isi on tosi vihainen, mutta isi lupasi jutella teidän kanssa.”
Juli ei selkeästikään harannut vastaan, vaan antoi lapsen vetää itsensä kohti portaikkoa, joissa seisoi kuusi ihmistä, kaikkien katse kiinnittyneinä Marijaan ja Juliin. Ihmisten joukossa oli neljä miestä ja kaksi naista, mutta heitä kaikkia yhdisti epäluuloiset, varautuneet katseet. Etummaisena seisoi mies, jolla oli tummat silmät ja hiukset, jotka kihartuivat niskaan. Hänellä oli parransänki.
Ano juoksi suoraan miehen syliin, päästäen irti Julin kädestä. Se sai Julin pysähtymään aloilleen. Marija käveli Julin vierelle ja pysähtyi myös. Mummi päästi irti Marijan käsikynkästä ja vaappui ihmisten luokse.
”No, mitä te siinä toljotatte?” Mummi kysyi. ”Mennään alakertaan, että voimme jutella.”
Marija halusi kuiskata Julille, että alakerrassa he juoksisivat ulos talosta, huutaisivat anipan mukaansa ja pakenisivat. Mutta hän ei tehnyt sitä, Julin sanat kaikuivat yhä hänen päässään.
Tämä saattaa olla niitä harvinaisia kertoja, kun sinä olet väärässä.
Mitä jos Juli oli oikeassa? Mitä jos heidän ei tarvitsisikkaan paeta? Jos he saisivat lähteä rauhassa, ilman paniikkia ja kaaosta? Ihmisiin luottaminen ja heidän kanssaan neuvottelu tuntui absurdilta ajatukselta, ja Marijan ei ollut helppo luottaa toisiin, mutta Juli oli tehnyt päätöksensä ja Marija oli päättänyt kerrankin antaa Julin ottaa ohjat.
Joten siskokset seurasivat ihmisiä alakertaan, aina ensimmäiseen kerrokseen asti, jossa he kaikki levittäytyivät keittiöön. Hetken aikaa oli aivan hiljaista, mutta sitten mummi rikkoi jään.
”Minä taidan tehdä pullia”, mummi totesi ja alkoi hääräämään keittiössä, tönien muita tieltään ja mumisten itsekseen mitä aineksia hän tarvitsi.
Mummin sanat laukaisivat jännitteen heidän välillään ja mies, jonka sylissä Ano edelleen oli, alkoi puhumaan.
”Te tunkeuduitte talooni.”
Marija ei aikonutkaan vastata. Puhuminen oli Julin ongelma, niin Marija oli päättänyt. Juli oli halunnut jäädä neuvottelemaan ihmisten kanssa, joten hän saisi myös hoitaa puhumisen.
”Olen Juli”, Marijan isosisko sanoi. ”Tässä on siskoni Marija. Me olemme matkanneet pitkän matkaa, paenneet kodistamme mutanttien hyökätessä sinne ja halusimme vain täyttää ruokavarastomme. Tarkoitus oli jatkaa matkaa sitten.”
”Eli varastitte”, sanoi nuoren näköinen mies Julin ja Marijan vasemmalla puolella.
”Me teemme mitä täytyy selviytyäksemme”, Marija kivahti ja sulki sitten suunsa. Se oli vain lipsahtanut ulos, ei hänen ollut ollut tarkoitus puuttua keskusteluun.
Ensimmäiseksi puhunut mies mulkaisi nuorempaa miestä ja sanoi sitten: ”Jatkaa matkaa minne?”
Juli katsoi miestä silmiin niin intensiivisesti, että miehelle tuli selkeästi epämukava olo. Marija oli ylpeä siskonsa rohkeudesta.
”Ei meillä ole päämäärää, muuta kuin pohjoinen. Yritämme löytää turvapaikan”, Juli kertoi. ”Paikan, jossa voimme elää. Lopettaa pakenemisen.”
Mies avasi suunsa vastatakseen, mutta sitten äkisti takaovi vavahti saranoillaan, kun jokin tömähti siihen raskaasti. He kuulivat murinaa ja ärähtelyä. Ennen kuin Marija tai Juli kerkesivät edes reagoimaan, oli kaikilla ihmisillä Anoa lukuunottamatta teräaseet käsissään.
Marija ja Juli olivat kuitenkin tunnistaneet äänen.
”Odottakaa!” he huusivat yhteen ääneen.
”Se on… meidän kumppanimme”, Juli sanoi epäröiden.
”Teitä on siis enemmänkin?”
”Voi sen niinkin sanoa”, Juli vastasi vaivautuneesti. ”Älkää olko uhkaavia, niin mitään pahaa ei tapahdu. Marija, jos viitsisit.”
Marija käveli ovelle, kiskaisi sen auki ja näki oviaukon täydeltä harmaata, takkuista karvaa. Marija ei voinut olla virnistämättä. Anipan käsissä oli Julin jousi, nuolet sekä puukkovyö sekä Marijan machete ja kirves. Hän perääntyi kun suurikokoinen anipa työntyi vaivalloisesti liian pienestä oviaukosta sisälle.
Ihmiset hänen takaansa päästivät henkäisyn ja kun Marija kääntyi ympäri, tietoisena siitä, että jättikokoinen anipa seisoi aivan hänen takanaan, hän näki kauhistuneet ilmeet ihmisten naamoilla.
Uusi virnistys levisi Marijan kasvoille. ”Teinä panisin nuo aseet pois. Se ei tykkää uhkailusta.”
Kukaan ei liikkunut.
”Kuulitte kyllä”, mummi ärähti pöydän ääreltä, jossa hän edelleen puuhasi pullien parissa. ”Pistäkää ne naurettavat aseenne pois. Ette te pärjäisi tuolle anipalle kuitenkaan.”
Hitaasti jokainen ihmisistä pistivät aseensa pois ja anipa murahti tyytyväisenä. Marija otti omat aseensa anipalta, asetti kirveen vyölleen ja roikotti machetea kädessään.
Juli käveli heidän luokseen ja otti omat aseensa, ja kiinnittäessään vyötä lantiolleen, anipa ikään kuin taputti Julin päätä ja katsoi häneen kiiluvin silmin.
”Minähän sanoin, että paikka”, Juli torui anipaa.
Ärähdys ja sitten anipa nosti Julin ilmaan ja roikotti Julia epämukavassa asennossa sylissään.
”Mitä ihmettä se tekee?” kysyi Anoa sylissään pitelevä mies, kauhu ja kunnioitus äänessään.
Marija näki mummin vilkaisevan kerran anipaa ja kääntävän sitten selkänsä sille.
”Näyttäisi tuudittavan tuota nuorta naista”, mummi totesi.
Marija katsoi anipaa ja Julia ja toden totta; anipa keinutti Julia edestakaisin karvaisilla käsivarsillaan. Marijaa alkoi naurattamaan.
”No niin”, Juli sanoi, ja taputti anipaa varovaisesti. Hän oli vähän kalpea. ”Voit laskea minut alas. En ole vihainen.”
Anipa epäröi selkeästi hetken, mutta kun Marija ojensi kätensä Julille, anipa päästi irti ja antoi Julin laskeutua maan kamaralle. Hiljaisuus valtasi jälleen keittiön.
Mies laski Anon sylistään. ”Luulen, että meidän olisi parasta esittäytyä, ja keskustella teidän matkastanne. Minä olen Ilai, Anon isä.” Mies osoitti yksi kerrallaan huoneessa olevia ihmisiä. ”Tässä ovat veljeni Jon ja Kai. Tuo on Susa, Kain vaimo, sekä Ktina, Susan sisko. Ja tämä –” hän pani kätensä vieressään seisovan miehen olkapäälle ”– on Jonin aviomies, Perti.”
Marija tuijotti Kaita, joka oli selkeästi nuorin veljeksistä. Hän tunnisti Kain siksi mieheksi, joka oli nostanut esiin sen, että Marija ja Juli olivat varastaneet heiltä. Marija päätti pitää silmällä miestä.
Juli oli juuri saanut päätökseen pitkän tarinan heidän matkastaan aina Jukan saapumisesta siihen hetkeen, kun Juli oli tehnyt päätöksen, että he eivät pakenisi ikkunan kautta kolmannesta kerroksesta, kun alkoi äkisti satamaan. Marija ei edes ollut huomannut missä vaiheessa se oli kerennyt tauotakkaan, sillä oli satanut kun he olivat saapuneet talolle ja nyt äkisti satoi jälleen. Ulkona oli myös aurinko laskenut ja kuut möllöttivät taivaalla kirkkaina.Marija tuijotteli hajamielisenä ikkunasta ulos; hän ei halunnut elää heidän tähänastista matkaansa uudelleen, joten hän ei myöskään ollut vaivautunut kuuntelemaan mitä Juli oli selittänyt ihmisille.
Anipa kyhjötti Marijan lähellä, silmäillen epäilevän näköisesti ihmisiä ja murahdellen itsekseen. Marija tunsi äkillistä tarvetta taputtaa sen päätä, mutta hän ei tehnyt sitä. Sen sijaan hän tuijotti ikkunasta ulos ja katseli sadetta. Puheensorina taustalla haihtui pois ja sateen ropina täytti Marijan korvat.
Juli pukkasi Marijaa kylkeen kyynärpäällään ja Marija vastahakoisesti kääntyi hänen puoleensa ja avasi korvansa jälleen keskustelulle.
”Mitä?” Marija kysyi.
”Etkö voisi kuunnella?”
”En ymmärrä mitä järkeä siinä on”, Marija totesi. ”Me lähdemme pian joka tapauksessa, emmekä tapaa heitä enää ikinä.”
Hiljaisuus valtasi huoneen. Kaikkien kasvoilla oli vaivaantuneet ilmeet ja Juli vältteli Marijan katsetta. Epäilys hiipi Marijaan, ja hän antoi katseensa kiertää keittiössä olevissa ihmisissä, jotka söivät juuri valmistuneita pullia. Sitten Marijan aivoissa klikkasi ja hän tajusi.
”Et ole tosissasi!” Marija ärähti, kääntyen Julin puoleen. ”Tänne? Sinä haluat jäädä tänne?”
”Vain joksikin aikaa”, Juli kiirehti sanomaan. ”Myönnä pois, sinäkin olet uupunut pitkästä matkastamme. Kunnon sänky ja turvallinen paikka tekisi meille hyvää.” Juli kohautti harteitaan. ”Jatkamme matkaa, kun olemme taas voimissamme.”
Marija tuijotti epäuskoisena Julia.
”Sinä haluat jäädä ihmisten seuraan? Emme me voi luottaa heihin!”
”Emmekä me voi luottaa teihin”, sanoi Ilai, ”mutta me olemme päättäneet antaa teille mahdollisuuden.”
”Jotkut meistä on”, sanoi Kai mutisten.
Juli jätti Kain ja Ilain huomiotta ja tuijotti Marijaa tiiviisti.
”Jos olisit kuunnellut keskusteluamme, olisit voinut vaikuttaa päätökseen. Mutta sinä et kuunnellut ja asia on jo päätetty”, Juli sanoi päättäväisesti. ”Ilai on tarjonnut meille mahdollisuuden kerätä voimiamme täällä, ja minä tartuin siihen mahdollisuuteen.”
Marija oli hiljaa. Hän risti kätensä puuskaan ja päätti olla sanomatta mitään, sillä mitä hän olisi voinut sanoa? Hän oli vannonut suojelevansa Julia ja Juli oli päättänyt jäädä joksikin aikaa taloon. Mitä muita vaihtoehtoja hänellä oli, kuin antaa ihmisille tilaisuus osoittaa, että eivät he kaikki olleet sydämettömiä murhaajia?
Sillä aikaa kun ihmisjoukko vastahakoisesti valmisti pedit kolmanteen kerrokseen siskoksille, Marija ja Juli tyhjäsivät ruokatarvikkeet vain hetki sitten täyttämistään repuista takaisin kaappeihin. He peseytyivät ja vaihtoivat vaatteet, ja sitten kaikki kolme – Marija, Juli ja anipa – lähtivät kapuamaan yläkertaan, aina kolmanteen kerrokseen asti.
Marija ei ollut vieläkään saanut vastausta häntä askarruttavaan kysymykseen, joka oli mummin olemassaolo, mutta hän uskoi saavansa sen hyvin nukutun yön jälkeen. Tai ei Marija oikeastaan uskonut pystyvänsä nukkumaan silmällistäkään, hänellä oli liian jännittynyt ja varautunut olo.
Portaat ylös natisivat uhkaavasti anipan kavutessa niitä ylös, mutta ne kestivät kuitenkin.
Ktina, se joka oli sen ennakkoluuloisen Kain vaimon sisko, oli heidän huoneessaan petaamassa sänkyjä heille. Marija muisti Ktinan, koska nainen oli loistanut hiljaisuudellaan kaikkien muiden puhuessa ja ilmaistessa mielipiteensä joka asiaan.
Anipa kierteli huonetta uteliaana, tuijotti ikkunasta ulos ja murahteli. Sitten se alkoi kiskomaan petteitä sängyistä lattialle. Ktina näytti kauhistuneelta ja perääntyi kauemmaksi. Marija olisi hymyillyt ellei Juli olisi mulkaissut häntä, ikäänkuin aavistaen, että hän ei osaisi käyttäytyä.
”Ei hätää”, Juli sanoi kohteliaasti Ktinalle. ”Se vain… hm… Marija? Mitä se oikein tekee?”
Marija siristi silmiään ja kallisti päätään. Hän tarkkaili anipaa tovin ja sanoi sitten: ”Se taitaa rakentaa pesää.”
Juli naurahti ja katsoi Ktinaa.
”Olisiko teillä lisää ylimääräisiä peitteitä? Tarvitsemme niitä niin paljon, kuin pystytte antamaan.”
Ktina silmäili anipaa ja sitten Julia, perääntyi ja lähti huoneesta. Juli tuijotti hänen peräänsä kulmat kurtussa.
”Olinko töykeä?”
”Et”, Marija totesi heti. ”Hän on voin arka ja hiljainen.”
”Niinkö päättelit?”
”Ihan itse vieläpä.”
Anipa oli mytynnyt peitteet keskelle lattiaa ja murahteli, tökki niitä karvaisilla käsillään ja pitkillä kynsillään. Hetkeä myöhemmin Ktina ja siskonsa Susa tulivat huoneeseen, molemmilla sylin täydeltä peitteitä. Ktina asetti ne sängylle siististi, siinä missä Susa pudotti ne vain maahan, tuhahti ja marssi pois. Juli hymyili Ktinalle.
”Kiitos”, hän sanoi.
Ktina vain nyökkäsi ja poistui, sulkien oven perässään.
Marija ja Juli vaihtoivat katseita ja kohauttivat hartioitaan. He työnsivät kaikki ylimääräiset peitteet anipalle, joka ilahtui selvästi ja alkoi tohkeissaan mytytä niitä pesäänsä lattialla.
Marija ja Juli poimivat itselleen peitteet, asettivat ne sängyillensä ja sitten he panivat makuulleen, katselivat kuinka anipa järjesteli pesäänsä ja lopulta pisti peitteiden keskelle maaten.
Hiljaisuus valtasi huoneen, lukuun ottamatta anipan raskasta hengitystä ja satunnaista ärähtelyä. Marija ja Juli eivät puhuneet mitään pitkään aikaan, mutta he tiesivät toistensa olevan hereillä.
Marija olisi halunnut syyttää Julia siitä, että sisko oli tehnyt päätöksen jäämisestä ilman häntä. Halusi kysyä, miten he olivat oikein päätyneet siihen pisteeseen. Mitä uria pitkin keskustelu oli mennyt. Mutta Marija ei sanonut mitään. Sen sijaan hän käänsi kylkeään ja sanoi: ”Hyvää yötä.”
”Hyvää yötä”, Juli vastasi hiljaa. ”Rakastan sinua.”
”Minäkin sinua.”
Vastoin kaikkia odotuksia, Marija nukahti jo ennen Julia.