”Se on anipa”, Juli sanoi heidän tarkastellessa mutanttia turvallisen välimatkan päässä. Hänellä oli kirja avoinna kädessään ja siinä seisoi juuri heidän edessään makaavaa olentoa vastaava piirros. ”Se on sekasyöjä, sen paksu turkki suojaa paljon, mutta ei kokonaan. Se elää yksin, pystyy kiipeämään puissa ja…”
”Ja?” Marija kysyi, silmät tarkkailen anipaa joka hetki, yrittäen jättää huomiotta kaikki attorien ruumiit ympärillään. ”Ja mitä, Juli?”
”Se on suhteellisen rauhallinen mutantti, paitsi jos joku tulee sen reviirille. Ilmeisesti anipat ovat myös todella fiksuja. Ja niillä on puruvoima niin kova, että ne saavat luut katki.”
”Fiksuja miten?”
”Luut katki, Marija!” Juli huudahti.
”Fiksuja miten?” Marija toisti.
”Ne ymmärtävät puhetta.”
Marija vihelsi hiljaa.
”Mitä sinä nyt sitten aiot sen kanssa tehdä?” Juli kysyi, pamautti liioitellun voimakkaasti kirjan kiinni ja pani sen reppuunsa.
Marija kohautti olkiaan.
”Pelastaa sen”, hän totesi yksinkertaisesti.
”Ja sitten se tappaa meidät”, Juli totesi kuivasti. ”Olemme sen reviirillä.”
Marija ei vastannut mitään, ehkä siksi, että osa hänestä pelkäsi Julin olevan oikeassa, mutta hän ei voinut jättää huomiotta sitä vahvaa tunnetta, joka jylläsi hänen sisällään. Tunnetta siitä, että hänen tuli auttaa tuota haavoittunutta anipaa. Ehkä se tappaisi heidät, ehkä ei, mutta Marija oli päättänyt ottaa sen riskin.
”Okei, tästä lähtee”, Marija mutisi ja lähti astelemaan varovaisesti kohti mutanttia, joka edelleen makasi maassa. ”Se hengittää yhä.”
”Sillä on taju kankaalla”, Juli totesi. ”Vielä ei ole liian myöhäistä lähteä pois.”
”Shhh”, Marija hyssytteli ja kyykistyi anipan viereen. Hän kohotti kätensä nostaakseen kaulan karvoja, jotta hän voisi arvioida haavan syvyyden, mutta hänen kätensä törmäsikin Julin luomaan voimakenttään. ”Juli? Jos aiot luoda voimakentän ympärilleni, sinun täytyy laajentaa sitä sen verran, että saan koskettua tähän anipaan.”
Marija vilkaisi Julia, joka kiristeli hampaitaan, mutta kun hän yritti uudelleen koskettaa anipaa, hänen kätensä tavoittivat karkean karvan. Olento liikahti vähän ja Marija hätkähti niin, että kaatui takapuolelleen. Sitten hän naurahti ja nousi takaisin kyykkyyn.
”Ole varovainen”, Juli kehotti.
Marija vain nyökkäsi, kohotti vaivalloisesti veren tahrimia karvoja olennon kaulalta ja tiiraili haavaan. Se ei vuotanut enää verta, joten Marijan ei tarvitsisi tyrehdyttää verenvuotoa.
”Se pitäisi ehkä putsata”, Marija sanoi, yrittäen muistella miten äiti oli hoitanut heidän haavojaan, mitä he olivat saanet koheltaessaan lapsina. ”Ja nämä likaiset karvat sen ympäriltä pitäisi leikata pois.” Marija kääntyi katsomaan Julia. ”Tuo minulle puukko ja vesipullo.”
”Minä en sen mutantin lähelle tule”, Juli ilmoitti.
Marija huokaisi. ”Hyvä on, kaiva ne sitten esiin ja laita maahan.”
Sen Juli tekikin, ja sitten Marija piti molemmat kätensä ojennettuina eteensä, keskittyi vetämään mielellään esineitä häntä kohden, ja pian puolillaan oleva vesipullo singahti hänen käteensä samaan aikaan kun puukko lennähti hänen toiseen käteensä suoraan kahva edellä. Marija virnisti pikaisesti Julille, ja kääntyi sitten anipan puoleen.
Hän alkoi katkomaan karvoja haavan ympäriltä kunnes siinä ei ollut enää kuin pieni tynkä karvoja. Sitten hän repäisi paidastaan suikaleen, kasteli sen vedellä ja alkoi pyyhkimään haavaa, ensin varoen, mutta sitten rohkeammin. Mutantti ei liikahtanutkaan.
Kun Marija oli valmis, hän siirtyi muiden veristen kohtien kohdalle, leikkasi puukolla karvat pois ja putsasi haavat. Niitä oli loppupeleissä useampi kuin mitä Marija oli kuvitellut, vaikka hän oli nähnyt omin silmin kuinka monta attoria oli ollut anipan kimpussa. Ehkä kaikki se karvapeite ei ollut ollut tarpeeksi suojatakseen anipaa attorien pitkiltä, teräviltä hampailta.
Kun Marija oli viimein valmis, anipan pitkä, paksu harmaa karva oli enää vain kynityn näköinen. Siellä täällä oli pidempiä karvatuppoja, mutta iso alue anipasta oli nyt lyhyiden karvojen peitossa.
”En voi tehdä mitään sen etupuolelle, mutta ainakin sen selkä on nyt hoidettu”, Marija sanoi ja mietti ankarasti. ”Saisin sen kyllä käänettyä ympäri voimillani.”
”Älä tee sitä”, Juli pyysi. ”Mitä jos se herää?”
”Vähän kyllä huvittaisi kokeilla.”
”Olet sekaisin.”
”Suojaa minua”, Marija sanoi. ”Minä käännän sen ympäri.”
Marija suorastaan tunsi, kuinka voimakenttä väreili hänen ympärillään, ja sitten hän nousi seisomaan, otti pari askelta taaksepäin ja ojensi kätensä. Hän keskitti ajatuksensa anipaan ja työnsi mielellään. Anipa liikahti, kääntyi kyljelleen ja sitten rojahti selälleen.
”Oho”, Marija sanoi. ”Ei ihan paras mahdollinen laskeutuminen.”
Juli pudisteli päätään.
Anipa ei osoittanut heräämisen merkkejä, se hengitti raskaasti ja sillä oli silmät edelleen kiinni. Marija hengitti syvään ja ryhtyi taas töihin. Vesipullo alkoi tyhjenemään, joten Marija veti voimillaan luokse uuden pullon, jonka Juli oli kaivanut repusta.
”Tuhlaat meidän vetemme.”
Marija jätti Julin kommentin huomiotta ja ryhtyi leikkaamaan karvoja ja puhdistamaan haavoja. Se oli työlästä, ja huono asento sai hänen jalkansa puutumaan ja selän särkemään, mutta Marija ei lopettanut, ennen kuin anipan etupuolikin oli hoidettu.
Pullossa oli enää vain vähän vettä ja hetken mielijohteesta Marija kohottautui lähemmäksi anipan päätä ja kaatoi yhdellä sulavalla liikkeellä vedet mutantin suuhun.
Anipan silmät rävähtivät auki ja se päästi murinan kaltaisen äänen. Marija lennähti jälleen takapuolelleen ja peruutti nopeasti kauemmaksi anipasta, joka oli alkanut huitomaan käsillään. Voimakenttä pysyi hänen ympärillään, kun Juli astui hänen luokseen ja auttoi Marijan pystyyn. He perääntyivät anipasta kauemmaksi, kun se vaivalloisesti kompuroi jaloilleen ja kohosi korkealle heidän yläpuolelleen.
Se katseli ympärilleen, eikä tuntunut huomaavan heitä. Sitten sen pitkät kädet kohosivat tunnustelemaan karvaista vartaloa, se päästeli outoja ääniä ja sitten sen katse kiinnittyi siskoksiin. Se karjaisi ja lähti tulemaan heitä kohden.
Marija iski sitä kevyesti voimillaan niin, että anipa horjahti taaksepäin.
”Me autoimme sinua”, Marija sanoi selkeästi ja lujalla äänellä. ”Katso.”
Hän osoitti maassa makaavia tyhjiä vesipulloja, karvatukkoja, puukkoa ja veristä paidan suikaletta.
Anipa ei katsonut, se seisoi paikoillaan ja tuijotti Marijaa.
”Katso!” Marija toisti ja osoitti edelleen maahan.
Anipa katsoi, tuijotti pitkän tovin maassa lojuvia esineitä ja Marija olisi voinut vannoa kuulevansa mutantin aivojen raksutuksen, kun se käsitteli näkemäänsä.
”Emme ole vihollisia”, Marija sanoi. Hän otti kirveen vyöltään ja näytti sitä anipalle, joka alkoi korisemaan uhkaavasti. Marija laski kirveen maahan suuri eleisesti ja kohotti kätensä ylös, pukkasi kyynerpäällään Julia ja he peruuttivat kauemmaksi, hitaasti ja vähän kumarassa, yrittäen näyttää mahdollisimman vähän uhkaavilta.
”Haluamme vain pois tästä metsästä”, Marija sanoi rauhallisesti, vaikka hänen sydämensä pamppaili vouhkosti rinnassa. ”Emme ole vaaraksi.”
Anipa seisoi paikoillaan, tuijotti heitä ja sitten se ikään kuin kohautti harteitaan, urahti ja kääntyi ympäri. Se oli kuin ihme, sillä jo hetken molemmat siskoksista olivat luulleet, että anipa päättäisikin tappaa heidät.
He katselivat kuinka mutantti alkoi hitaasti kävelemään pois, ja Marija rentoutui.
”Kuka oli taas oikeassa?” hän kysyi Julilta.
”Älä leventele”, Juli tokaisi. ”Sinulla kävi vain tuuri.”
”Jaa.”
He olivat hetken hiljaa.
”Mitäs nyt tehdään?” Juli kysyi.
”Jaa-a. Odotamme kai, että pilvet väistyvät, jotta voimme suunnistaa ulos tästä hemmetin metsästä.”
He katselivat kuinka anipa kiipesi hitaasti puuhun, josta se oli alas hypännyt ja katosi latvustoon. Idea pompahti Marijan päähän kuin tyhjästä.
”Se voisi auttaa meidät ulos metsästä.”
Juli tuijotti Marijaa. ”Et kai nyt puhu tuosta anipasta?”
Marija kohautti olkiaan.
”Miksi ei?” hän kysyi.
”Koska se on mutantti! Me nipin napin vältyimme tulemasta sen tappamaksi ja nyt sinä haluat liittoutua sen kanssa? Kuinka sen ajattelit tehdä, huh? Pyytää kauniisti?”
”Juuri niin.”
Marija marssi sen puun juurelle, johon anipa oli kadonnut ja kakisti kurkkuaan.
”Anteeksi”, hän sanoi, ja tajusi kuulostavansa idiootilta. ”Osaisitko näyttää meille tien ulos metsästä?”
Puusta ei kuulunut minkäänlaista ääntä.
”Ulos”, Marija sanoi. ”Metsästä. Ulos metsästä. Ymmärrätkö?”
Murahduksen tapainen ääni kaikui hiljaisessa metsässä ja sitten anipa laskeutui latvustosta alemmas niin, että Marija näki sen tuijottavan kellertävillä silmillään suoraan häneen.
Hän veti syvään henkeä ja yritti pysyä rauhallisena. Ehkä anipan kanssa oli sama kuin hevosten kanssa; ei saanut näyttää, että pelkäsi, muuten ne pääsisivät niskan päälle.
”Pois täältä”, Marija sanoi, yrittäen pitää sanansa selkeinä ja yksinkertaisina. ”Voitko auttaa?”
Anipa huitaisi pitkällä kädellään ja Marija tunsi ilmavirran kasvoillaan. Sitten mutantti katosi takaisin latvustoon. Marija huokaisi.
”Kai tuo tarkoitti ei.”
”En voi uskoa, että sinä neuvottelit juuri mutantin kanssa”, Juli sanoi. ”Jo on aikoihin eletty.”
Marija kohautti olkiaan. ”En minäkään, jos ollaan rehellisiä.”
Hän kääntyi kävelläkseen pois puun juurelta, kun äkisti maa tärähti, kun anipa pudottautui suoraan Marijan taakse. Hän jähmettyi paikoilleen, aivot löivät tyhjää eikä hän tajunnut käyttää voimiaan. Juli oli aivan yhtä kauhusta kankea, tuijotti vain kalpeana, kädet täristen.
Hitaasti Marija kääntyi ympäri ja kohotti katseensa anipaan. Se seisoi täydessä pituudessaan hänen edessään ja sitten se nappasi kiinni Marijasta, nosti tämän harteilleen ja kiipesi takaisin puuhun.
Marijan suusta ei päässyt pihahdustakaan, niin järkyttynyt hän oli.
”Marija!” Juli huusi saaden viimein äänensä takaisin sen jälkeen kun Marija ja anipa katosivat latvustoon. ”Marija!”
Hän oli varma, että Marija oli mennyttä ja itku kuristi kurkkua. Hän juoksi puun juurelle, reppu heiluen selässä ja tähyili latvustoon.
”Marija!”
”Kiipeä tänne!” Marija huusi.
Juli huokaisi helpotuksesta.
”Kuulitko? Tule nyt äkkiä tänne!” Marija huusi, mutta hänen äänessään ei ollut pelkoa tai paniikkia. ”Sinun täytyy nähdä tämä!”
Vastahakoisesti Juli alkoi kädet täristen kiipeämään puuhun. Kesken matkan hän näki, että kiipeämisen esti eräänlainen oksien kehto, ja hänen suunsa loksahti auki. Sitten hän näki Marijan käden kurottautuvan kehdon laidan yli, ja hän tarttui siihen. Marija veti Julin kehtoon ja Juli kohtasi hänen virnistelevän katseen ja kaappasi siskonsa halaukseen.
”Äh, päästä irti”, Marija nauroi. ”Minä olen kunnossa.”
”Luulin jo saavani sydänkohtauksen”, Juli sanoi, ja jännitys purkautui itkuna. ”Luulin, että menetin sinut.”
”Niin minäkin hetken aikaa”, Marija myönsi. ”Mutta katso!”
He irrottautuivat toisistaan, ja Marija viittoili ympärilleen. He olivat oksien muodostamassa kehdossa korkealla puussa, ja anipa istui sen toisella laidalla, tarkkaillen heitä. Siellä oli pienten eläinten luita maassa, mutta myös kasoittain marjoja ja pari kuollutta jänistä.
”Tämä… tämä on sen pesä”, Juli sanoi pöllästyneenä, kyyneleet kuivuneena poskille. ”Se kantoi sinut pesäänsä.”
”Niin teki.”
”Mutta miksi…”
”En minä tiedä”, Marija sanoi. ”Se vain tiputti minut tähän ja meni kyyhöttämään tuonne.”
He istuivat hetken aikaa hiljaa paikoillaan kunnes Marijan mahan murina täytti hiljaisuuden. Siskokset vilkaisivat toisiinsa ja sitten he ottivat reput pois selästä ja alkoivat kaivamaan niiden sisältöjä.
”Vesi loppuu pian”, Marija totesi katsellessaan heidän vesipullojaan.
”Käytit kaikki tuon haavoihin”, Juli sanoi, osoittaen anipaa. ”Mutta ruokaa sentään vielä on.”
”Ilman vettä ei pitkälle pötkitä.”
”Tuli mieleeni… jos anipalla on pesä tässä, jossain lähellä täytyy olla myös vettä”, Juli sanoi.
Marijan suu loksahti auki. ”Enpä tullut ajatelleeksi.”
He söivät hiljaisuuden vallitessa ja kun Juli kaivoi leivän palan repusta, anipa liikahti. Siskokset jähmettyivät paikoilleen, Juli käsi puolivälissä matkaa viemässä leipää suuhun. Anipa siirtyi hitaasti lähemmäksi, silmät kiinnittyneinä leipään Julin kädessä. Marija seurasi katsellaan kuinka anipa pysähtyi kyykky asentoon aivan Julin eteen ja jämähti siihen.
”Se taitaa haluta leipäsi”, Marija kuiskasi.
Juli tuijotti leipää kädessään, katsoi sitten kauhuissaan Marijaa, joka nyökkäsi hänelle. Juli ojensi hitaasti leivän kohti anipaa, joka nappasi sen yhdellä nopealla liikkeellä ja kiiti nopeaa vauhtia takaisin sinne missä oli ollutkin.
He katsoivat kuinka anipa soi leivän, murahti ja sylki sen sitten ulos. Mutantin kieli lipoi hampaita ja sitten se kurotti kätensä jäniksen raatoon ja alkoi syömään sitä. Marija ja Juli käänsivät katseensa pois.
Kumpikin oli menettänyt ruokahalunsa.
He olivat tarponeet jälleen koko päivän ja vasta nyt siskokset tajusivat, että yö oli jo pitkällä. He kuiskailivat hiljaa, että mitä tekisivät: jäisivätkö he anipan pesään yöksi vai uskaltaisivatko he lähteä pimeässä kapuamaan alas? Lopulta he tulivat siihen tulokseen, että olisi liian vaarallista lähteä hoippumaan puuta alas, kun he eivät kyenneet näkemään kunnolla, joten he käpertyivät vieretysten maahan, ja kun Juli nukkui, Marija piti silmällä anipaa ja pimeää yötä.
Se oli turhaa, sillä pian anipa nukkui myös, ja Marija oli yksin hereillä. Se oli pitkästyttävää ja häntä väsytti.
Marija hätkähti hereille ja katseli ympärilleen. Anipa oli poissa ja Juli nukkui edelleen. Hän läpsäisi käden otsalleen. Miten hän oli saattanut nukahtaa? Mitä tahansa olisi voinut käydä! Mutta toisaalta, kukaan tervejärkinen mutantti ei tunkeutuisi anipan pesään. Todellisuudessa heidän ainoa uhkansa oli anipa, jonka pesässä he olivat, eikä sekään vaikuttanut kovin uhkaavalta.
”Juli, herätys”, Marija sanoi ja tökki siskoaan. ”Anipa on poissa.”
Juli avasi silmänsä ja nousi istumaan. Marija päätti olla kertomatta siskolleen, että hän oli nukahtanut kesken vahtivuoron. Se saisi Julin vain suuttumaan ja vaatimaan, että hän tästä lähin vahtisi Marijankin vuorot. He nousivat seisomaan, venyttelivät ja katselivat ympärilleen puussa.
”Tämä tuntuu yllättävän turvalliselta paikalta”, Marija sanoi.
Juli kohautti olkiaan. ”Pitäisikö meidän laskeutua? Minua pissattaa.”
Marija nyökkäsi ja he kiipesivät pesästä pois, ja alkoivat laskeutua puun oksia pitkin alas. Kun he hypähtivät maahan, he näkivät anipan istumassa maassa, tökkien kynnellään puukkoa ja kirvestä, jotka siskokset olivat jättäneet maahan.
Kun se huomasi heidät, se kohottautui maasta täyteen pituuteensa ja lähti tallustamaan pois, murahdellen itsekseen. Marija ja Juli nostivat puukon ja kirveen maasta, asettivat ne vöilleen ja katsoivat sitten mutantin perään.
Äkisti se pysähtyi, kääntyi katsomaan heihin ja jatkoi sitten matkaansa. Marija ja Juli eivät liikkuneet, eivät ennen kuin mutantti pysähtyi uudelleen, katsoi heihin ja karjaisi vihaisella äänellä.
”Okei, eli seuraamme siis sitä”, totesi Marija.
”Tämä on hullua”, totesi Juli.
”Onko meillä vaihtoehtoja?” kysyi Marija ja lähti kävelemään anipan perässä. ”Se on päättänyt, että me seuraamme sitä ja minä en halua ruveta mittelöimään sen kanssa. Pidättele sitä pissaasi.”
Juli jupisi itsekseen jotain ja hölkkäsi sitten Marijan kiinni. Tasaisin väliajoin anipa kääntyi katsomaan, että he olivat yhä sen perässä. Marija pohti, että minneköhän anipa oikein johdatti heitä. Hän toivoi, että ulos metsästä, mutta eihän siitä ollut mitään takeita. Heidän nyt vain täytyi ottaa riski ja seurata tuota olentoa.
”Se toi meidät veden luo!” Juli hämmästeli.
Pieni puro soljui maassa, ja Juli sekä Marija nopeasti alkoivat täyttämään vesipullojansa. Marija katsoi anipaan.
”Kiitos”, hän sanoi, yrittäen sisällyttää äänensävyynsä kaiken kiitollisuuden mitä hän tunsi. Oli outoa, että hän tunsi kiitollisuutta mutanttia kohtaan, mutta hullumpiakin asioita oli varmasti tapahtunut. Juuri nyt hänen mieleensä ei tullut yhtäkään, mutta olihan niitä varmasti tapahtunut.
Äkisti anipa lähti taas liikkeelle, täysin varoittamatta, ja heillä tuli kiire lähteä sen perään.
”Se ei kulje takaisin pesälle”, Juli huomioi.
”Se vie meitä jonnekin”, Marija sanoi.
He matkasivat neljä päivää, tai niin Marija oletti, sillä hämärässä metsässä oli vaikea arvioida ajan kulkua. Yhden yhtä toista mutanttia he eivät nähneet matkallaan, ja Marija epäili kiitoksen siitä kuuluvan anipalle, joka ärjyi ja murahteli vähän väliä.
Öisin anipa kiipesi puuhun nukkumaan, ja ensimmäisenä yönä Marija ja Juli olivat yrittäneet jäädä maahan, mutta anipan raivoisa tuijotus ja ärjyntä saivat heidät kiireesti kiipeämään puuhun. Anipa valitsi joka yö paksuimman puun yöpaikaksi, ja siskokset uskalsivat nukkua sen leveillä oksilla vuoron perään, pitäen aina silmällä toisiaan, ettei kumpikaan putoaisi.
Viidennen päivän aamuna he tajusivat, että he kulkivat erään laista polkua pitkin. Sitä ei oltu käytetty enää pitkään aikaan, mutta selkeästi siinä oli joskus ollut polku. He vilkaisivat toisiaan, ja jatkoivat matkaa. Sitten he näkivät sen: vanha ränsistynyt puinen kyltti, jossa luki isoin kirjaimin:
KARWIK CITY
Osa kirjaimista oli kulunut melkein pois ja kyltti oli laho sekä vinossa. Marija ja Juli pysähtyivät, kohottivat katseensa kyltistä ja näkivät ihmisten kaupungin siluetin edessään. Metsä oli harventunut, aamuauringon säteet osuivat maahan. He olivat käytännössä katsoen ulkona metsästä, mutta anipa oli johdattanut siskokset suoraan ihmisten kaupunkiin.
”Se toi meidät Karwik Cityyn!” Juli parahti. ”Ja me kun tulimme tähän kirottuun metsään vain välttääksemme Hefren Cityn! Nyt meillä on toinen ihmisten kaupunki edessämme!”
”Rauhoitu”, Marija tokaisi. ”Etkö näe? Se ei ole aktiivinen. Se näyttää yhtä pahalta kuin Verbora.”
”Luuletko siis, ettei siellä ole ihmisiä?”
Marija naurahti kuivasti. ”Oi, on siellä varmasti ihmisiä, mutta tuskin niin paljon, ettemmekö me selviäisi. Pitää vain pysyä piilossa.”
Ärjyntä havahdutti heidät liikkeelle. Anipa marssi parasta aikaa suoraan kohti Karwik Citya ja huitoi karvaisilla käsillään ärtyneen oloisena.
”Jaa, hyvä pysyä piilossa, kun meillä on tuo mukana”, Juli mutisi. ”Pitääköhän se meitä pentuinaan?”
”En tiedä, mutta se ilmeisesti aikoo tulla meidän mukaan”, Marija sanoi ja huokaisi. ”Tästä tuli juuri paljon vaikeampaa.”
”Ja?” Marija kysyi, silmät tarkkailen anipaa joka hetki, yrittäen jättää huomiotta kaikki attorien ruumiit ympärillään. ”Ja mitä, Juli?”
”Se on suhteellisen rauhallinen mutantti, paitsi jos joku tulee sen reviirille. Ilmeisesti anipat ovat myös todella fiksuja. Ja niillä on puruvoima niin kova, että ne saavat luut katki.”
”Fiksuja miten?”
”Luut katki, Marija!” Juli huudahti.
”Fiksuja miten?” Marija toisti.
”Ne ymmärtävät puhetta.”
Marija vihelsi hiljaa.
”Mitä sinä nyt sitten aiot sen kanssa tehdä?” Juli kysyi, pamautti liioitellun voimakkaasti kirjan kiinni ja pani sen reppuunsa.
Marija kohautti olkiaan.
”Pelastaa sen”, hän totesi yksinkertaisesti.
”Ja sitten se tappaa meidät”, Juli totesi kuivasti. ”Olemme sen reviirillä.”
Marija ei vastannut mitään, ehkä siksi, että osa hänestä pelkäsi Julin olevan oikeassa, mutta hän ei voinut jättää huomiotta sitä vahvaa tunnetta, joka jylläsi hänen sisällään. Tunnetta siitä, että hänen tuli auttaa tuota haavoittunutta anipaa. Ehkä se tappaisi heidät, ehkä ei, mutta Marija oli päättänyt ottaa sen riskin.
”Okei, tästä lähtee”, Marija mutisi ja lähti astelemaan varovaisesti kohti mutanttia, joka edelleen makasi maassa. ”Se hengittää yhä.”
”Sillä on taju kankaalla”, Juli totesi. ”Vielä ei ole liian myöhäistä lähteä pois.”
”Shhh”, Marija hyssytteli ja kyykistyi anipan viereen. Hän kohotti kätensä nostaakseen kaulan karvoja, jotta hän voisi arvioida haavan syvyyden, mutta hänen kätensä törmäsikin Julin luomaan voimakenttään. ”Juli? Jos aiot luoda voimakentän ympärilleni, sinun täytyy laajentaa sitä sen verran, että saan koskettua tähän anipaan.”
Marija vilkaisi Julia, joka kiristeli hampaitaan, mutta kun hän yritti uudelleen koskettaa anipaa, hänen kätensä tavoittivat karkean karvan. Olento liikahti vähän ja Marija hätkähti niin, että kaatui takapuolelleen. Sitten hän naurahti ja nousi takaisin kyykkyyn.
”Ole varovainen”, Juli kehotti.
Marija vain nyökkäsi, kohotti vaivalloisesti veren tahrimia karvoja olennon kaulalta ja tiiraili haavaan. Se ei vuotanut enää verta, joten Marijan ei tarvitsisi tyrehdyttää verenvuotoa.
”Se pitäisi ehkä putsata”, Marija sanoi, yrittäen muistella miten äiti oli hoitanut heidän haavojaan, mitä he olivat saanet koheltaessaan lapsina. ”Ja nämä likaiset karvat sen ympäriltä pitäisi leikata pois.” Marija kääntyi katsomaan Julia. ”Tuo minulle puukko ja vesipullo.”
”Minä en sen mutantin lähelle tule”, Juli ilmoitti.
Marija huokaisi. ”Hyvä on, kaiva ne sitten esiin ja laita maahan.”
Sen Juli tekikin, ja sitten Marija piti molemmat kätensä ojennettuina eteensä, keskittyi vetämään mielellään esineitä häntä kohden, ja pian puolillaan oleva vesipullo singahti hänen käteensä samaan aikaan kun puukko lennähti hänen toiseen käteensä suoraan kahva edellä. Marija virnisti pikaisesti Julille, ja kääntyi sitten anipan puoleen.
Hän alkoi katkomaan karvoja haavan ympäriltä kunnes siinä ei ollut enää kuin pieni tynkä karvoja. Sitten hän repäisi paidastaan suikaleen, kasteli sen vedellä ja alkoi pyyhkimään haavaa, ensin varoen, mutta sitten rohkeammin. Mutantti ei liikahtanutkaan.
Kun Marija oli valmis, hän siirtyi muiden veristen kohtien kohdalle, leikkasi puukolla karvat pois ja putsasi haavat. Niitä oli loppupeleissä useampi kuin mitä Marija oli kuvitellut, vaikka hän oli nähnyt omin silmin kuinka monta attoria oli ollut anipan kimpussa. Ehkä kaikki se karvapeite ei ollut ollut tarpeeksi suojatakseen anipaa attorien pitkiltä, teräviltä hampailta.
Kun Marija oli viimein valmis, anipan pitkä, paksu harmaa karva oli enää vain kynityn näköinen. Siellä täällä oli pidempiä karvatuppoja, mutta iso alue anipasta oli nyt lyhyiden karvojen peitossa.
”En voi tehdä mitään sen etupuolelle, mutta ainakin sen selkä on nyt hoidettu”, Marija sanoi ja mietti ankarasti. ”Saisin sen kyllä käänettyä ympäri voimillani.”
”Älä tee sitä”, Juli pyysi. ”Mitä jos se herää?”
”Vähän kyllä huvittaisi kokeilla.”
”Olet sekaisin.”
”Suojaa minua”, Marija sanoi. ”Minä käännän sen ympäri.”
Marija suorastaan tunsi, kuinka voimakenttä väreili hänen ympärillään, ja sitten hän nousi seisomaan, otti pari askelta taaksepäin ja ojensi kätensä. Hän keskitti ajatuksensa anipaan ja työnsi mielellään. Anipa liikahti, kääntyi kyljelleen ja sitten rojahti selälleen.
”Oho”, Marija sanoi. ”Ei ihan paras mahdollinen laskeutuminen.”
Juli pudisteli päätään.
Anipa ei osoittanut heräämisen merkkejä, se hengitti raskaasti ja sillä oli silmät edelleen kiinni. Marija hengitti syvään ja ryhtyi taas töihin. Vesipullo alkoi tyhjenemään, joten Marija veti voimillaan luokse uuden pullon, jonka Juli oli kaivanut repusta.
”Tuhlaat meidän vetemme.”
Marija jätti Julin kommentin huomiotta ja ryhtyi leikkaamaan karvoja ja puhdistamaan haavoja. Se oli työlästä, ja huono asento sai hänen jalkansa puutumaan ja selän särkemään, mutta Marija ei lopettanut, ennen kuin anipan etupuolikin oli hoidettu.
Pullossa oli enää vain vähän vettä ja hetken mielijohteesta Marija kohottautui lähemmäksi anipan päätä ja kaatoi yhdellä sulavalla liikkeellä vedet mutantin suuhun.
Anipan silmät rävähtivät auki ja se päästi murinan kaltaisen äänen. Marija lennähti jälleen takapuolelleen ja peruutti nopeasti kauemmaksi anipasta, joka oli alkanut huitomaan käsillään. Voimakenttä pysyi hänen ympärillään, kun Juli astui hänen luokseen ja auttoi Marijan pystyyn. He perääntyivät anipasta kauemmaksi, kun se vaivalloisesti kompuroi jaloilleen ja kohosi korkealle heidän yläpuolelleen.
Se katseli ympärilleen, eikä tuntunut huomaavan heitä. Sitten sen pitkät kädet kohosivat tunnustelemaan karvaista vartaloa, se päästeli outoja ääniä ja sitten sen katse kiinnittyi siskoksiin. Se karjaisi ja lähti tulemaan heitä kohden.
Marija iski sitä kevyesti voimillaan niin, että anipa horjahti taaksepäin.
”Me autoimme sinua”, Marija sanoi selkeästi ja lujalla äänellä. ”Katso.”
Hän osoitti maassa makaavia tyhjiä vesipulloja, karvatukkoja, puukkoa ja veristä paidan suikaletta.
Anipa ei katsonut, se seisoi paikoillaan ja tuijotti Marijaa.
”Katso!” Marija toisti ja osoitti edelleen maahan.
Anipa katsoi, tuijotti pitkän tovin maassa lojuvia esineitä ja Marija olisi voinut vannoa kuulevansa mutantin aivojen raksutuksen, kun se käsitteli näkemäänsä.
”Emme ole vihollisia”, Marija sanoi. Hän otti kirveen vyöltään ja näytti sitä anipalle, joka alkoi korisemaan uhkaavasti. Marija laski kirveen maahan suuri eleisesti ja kohotti kätensä ylös, pukkasi kyynerpäällään Julia ja he peruuttivat kauemmaksi, hitaasti ja vähän kumarassa, yrittäen näyttää mahdollisimman vähän uhkaavilta.
”Haluamme vain pois tästä metsästä”, Marija sanoi rauhallisesti, vaikka hänen sydämensä pamppaili vouhkosti rinnassa. ”Emme ole vaaraksi.”
Anipa seisoi paikoillaan, tuijotti heitä ja sitten se ikään kuin kohautti harteitaan, urahti ja kääntyi ympäri. Se oli kuin ihme, sillä jo hetken molemmat siskoksista olivat luulleet, että anipa päättäisikin tappaa heidät.
He katselivat kuinka mutantti alkoi hitaasti kävelemään pois, ja Marija rentoutui.
”Kuka oli taas oikeassa?” hän kysyi Julilta.
”Älä leventele”, Juli tokaisi. ”Sinulla kävi vain tuuri.”
”Jaa.”
He olivat hetken hiljaa.
”Mitäs nyt tehdään?” Juli kysyi.
”Jaa-a. Odotamme kai, että pilvet väistyvät, jotta voimme suunnistaa ulos tästä hemmetin metsästä.”
He katselivat kuinka anipa kiipesi hitaasti puuhun, josta se oli alas hypännyt ja katosi latvustoon. Idea pompahti Marijan päähän kuin tyhjästä.
”Se voisi auttaa meidät ulos metsästä.”
Juli tuijotti Marijaa. ”Et kai nyt puhu tuosta anipasta?”
Marija kohautti olkiaan.
”Miksi ei?” hän kysyi.
”Koska se on mutantti! Me nipin napin vältyimme tulemasta sen tappamaksi ja nyt sinä haluat liittoutua sen kanssa? Kuinka sen ajattelit tehdä, huh? Pyytää kauniisti?”
”Juuri niin.”
Marija marssi sen puun juurelle, johon anipa oli kadonnut ja kakisti kurkkuaan.
”Anteeksi”, hän sanoi, ja tajusi kuulostavansa idiootilta. ”Osaisitko näyttää meille tien ulos metsästä?”
Puusta ei kuulunut minkäänlaista ääntä.
”Ulos”, Marija sanoi. ”Metsästä. Ulos metsästä. Ymmärrätkö?”
Murahduksen tapainen ääni kaikui hiljaisessa metsässä ja sitten anipa laskeutui latvustosta alemmas niin, että Marija näki sen tuijottavan kellertävillä silmillään suoraan häneen.
Hän veti syvään henkeä ja yritti pysyä rauhallisena. Ehkä anipan kanssa oli sama kuin hevosten kanssa; ei saanut näyttää, että pelkäsi, muuten ne pääsisivät niskan päälle.
”Pois täältä”, Marija sanoi, yrittäen pitää sanansa selkeinä ja yksinkertaisina. ”Voitko auttaa?”
Anipa huitaisi pitkällä kädellään ja Marija tunsi ilmavirran kasvoillaan. Sitten mutantti katosi takaisin latvustoon. Marija huokaisi.
”Kai tuo tarkoitti ei.”
”En voi uskoa, että sinä neuvottelit juuri mutantin kanssa”, Juli sanoi. ”Jo on aikoihin eletty.”
Marija kohautti olkiaan. ”En minäkään, jos ollaan rehellisiä.”
Hän kääntyi kävelläkseen pois puun juurelta, kun äkisti maa tärähti, kun anipa pudottautui suoraan Marijan taakse. Hän jähmettyi paikoilleen, aivot löivät tyhjää eikä hän tajunnut käyttää voimiaan. Juli oli aivan yhtä kauhusta kankea, tuijotti vain kalpeana, kädet täristen.
Hitaasti Marija kääntyi ympäri ja kohotti katseensa anipaan. Se seisoi täydessä pituudessaan hänen edessään ja sitten se nappasi kiinni Marijasta, nosti tämän harteilleen ja kiipesi takaisin puuhun.
Marijan suusta ei päässyt pihahdustakaan, niin järkyttynyt hän oli.
”Marija!” Juli huusi saaden viimein äänensä takaisin sen jälkeen kun Marija ja anipa katosivat latvustoon. ”Marija!”
Hän oli varma, että Marija oli mennyttä ja itku kuristi kurkkua. Hän juoksi puun juurelle, reppu heiluen selässä ja tähyili latvustoon.
”Marija!”
”Kiipeä tänne!” Marija huusi.
Juli huokaisi helpotuksesta.
”Kuulitko? Tule nyt äkkiä tänne!” Marija huusi, mutta hänen äänessään ei ollut pelkoa tai paniikkia. ”Sinun täytyy nähdä tämä!”
Vastahakoisesti Juli alkoi kädet täristen kiipeämään puuhun. Kesken matkan hän näki, että kiipeämisen esti eräänlainen oksien kehto, ja hänen suunsa loksahti auki. Sitten hän näki Marijan käden kurottautuvan kehdon laidan yli, ja hän tarttui siihen. Marija veti Julin kehtoon ja Juli kohtasi hänen virnistelevän katseen ja kaappasi siskonsa halaukseen.
”Äh, päästä irti”, Marija nauroi. ”Minä olen kunnossa.”
”Luulin jo saavani sydänkohtauksen”, Juli sanoi, ja jännitys purkautui itkuna. ”Luulin, että menetin sinut.”
”Niin minäkin hetken aikaa”, Marija myönsi. ”Mutta katso!”
He irrottautuivat toisistaan, ja Marija viittoili ympärilleen. He olivat oksien muodostamassa kehdossa korkealla puussa, ja anipa istui sen toisella laidalla, tarkkaillen heitä. Siellä oli pienten eläinten luita maassa, mutta myös kasoittain marjoja ja pari kuollutta jänistä.
”Tämä… tämä on sen pesä”, Juli sanoi pöllästyneenä, kyyneleet kuivuneena poskille. ”Se kantoi sinut pesäänsä.”
”Niin teki.”
”Mutta miksi…”
”En minä tiedä”, Marija sanoi. ”Se vain tiputti minut tähän ja meni kyyhöttämään tuonne.”
He istuivat hetken aikaa hiljaa paikoillaan kunnes Marijan mahan murina täytti hiljaisuuden. Siskokset vilkaisivat toisiinsa ja sitten he ottivat reput pois selästä ja alkoivat kaivamaan niiden sisältöjä.
”Vesi loppuu pian”, Marija totesi katsellessaan heidän vesipullojaan.
”Käytit kaikki tuon haavoihin”, Juli sanoi, osoittaen anipaa. ”Mutta ruokaa sentään vielä on.”
”Ilman vettä ei pitkälle pötkitä.”
”Tuli mieleeni… jos anipalla on pesä tässä, jossain lähellä täytyy olla myös vettä”, Juli sanoi.
Marijan suu loksahti auki. ”Enpä tullut ajatelleeksi.”
He söivät hiljaisuuden vallitessa ja kun Juli kaivoi leivän palan repusta, anipa liikahti. Siskokset jähmettyivät paikoilleen, Juli käsi puolivälissä matkaa viemässä leipää suuhun. Anipa siirtyi hitaasti lähemmäksi, silmät kiinnittyneinä leipään Julin kädessä. Marija seurasi katsellaan kuinka anipa pysähtyi kyykky asentoon aivan Julin eteen ja jämähti siihen.
”Se taitaa haluta leipäsi”, Marija kuiskasi.
Juli tuijotti leipää kädessään, katsoi sitten kauhuissaan Marijaa, joka nyökkäsi hänelle. Juli ojensi hitaasti leivän kohti anipaa, joka nappasi sen yhdellä nopealla liikkeellä ja kiiti nopeaa vauhtia takaisin sinne missä oli ollutkin.
He katsoivat kuinka anipa soi leivän, murahti ja sylki sen sitten ulos. Mutantin kieli lipoi hampaita ja sitten se kurotti kätensä jäniksen raatoon ja alkoi syömään sitä. Marija ja Juli käänsivät katseensa pois.
Kumpikin oli menettänyt ruokahalunsa.
He olivat tarponeet jälleen koko päivän ja vasta nyt siskokset tajusivat, että yö oli jo pitkällä. He kuiskailivat hiljaa, että mitä tekisivät: jäisivätkö he anipan pesään yöksi vai uskaltaisivatko he lähteä pimeässä kapuamaan alas? Lopulta he tulivat siihen tulokseen, että olisi liian vaarallista lähteä hoippumaan puuta alas, kun he eivät kyenneet näkemään kunnolla, joten he käpertyivät vieretysten maahan, ja kun Juli nukkui, Marija piti silmällä anipaa ja pimeää yötä.
Se oli turhaa, sillä pian anipa nukkui myös, ja Marija oli yksin hereillä. Se oli pitkästyttävää ja häntä väsytti.
Marija hätkähti hereille ja katseli ympärilleen. Anipa oli poissa ja Juli nukkui edelleen. Hän läpsäisi käden otsalleen. Miten hän oli saattanut nukahtaa? Mitä tahansa olisi voinut käydä! Mutta toisaalta, kukaan tervejärkinen mutantti ei tunkeutuisi anipan pesään. Todellisuudessa heidän ainoa uhkansa oli anipa, jonka pesässä he olivat, eikä sekään vaikuttanut kovin uhkaavalta.
”Juli, herätys”, Marija sanoi ja tökki siskoaan. ”Anipa on poissa.”
Juli avasi silmänsä ja nousi istumaan. Marija päätti olla kertomatta siskolleen, että hän oli nukahtanut kesken vahtivuoron. Se saisi Julin vain suuttumaan ja vaatimaan, että hän tästä lähin vahtisi Marijankin vuorot. He nousivat seisomaan, venyttelivät ja katselivat ympärilleen puussa.
”Tämä tuntuu yllättävän turvalliselta paikalta”, Marija sanoi.
Juli kohautti olkiaan. ”Pitäisikö meidän laskeutua? Minua pissattaa.”
Marija nyökkäsi ja he kiipesivät pesästä pois, ja alkoivat laskeutua puun oksia pitkin alas. Kun he hypähtivät maahan, he näkivät anipan istumassa maassa, tökkien kynnellään puukkoa ja kirvestä, jotka siskokset olivat jättäneet maahan.
Kun se huomasi heidät, se kohottautui maasta täyteen pituuteensa ja lähti tallustamaan pois, murahdellen itsekseen. Marija ja Juli nostivat puukon ja kirveen maasta, asettivat ne vöilleen ja katsoivat sitten mutantin perään.
Äkisti se pysähtyi, kääntyi katsomaan heihin ja jatkoi sitten matkaansa. Marija ja Juli eivät liikkuneet, eivät ennen kuin mutantti pysähtyi uudelleen, katsoi heihin ja karjaisi vihaisella äänellä.
”Okei, eli seuraamme siis sitä”, totesi Marija.
”Tämä on hullua”, totesi Juli.
”Onko meillä vaihtoehtoja?” kysyi Marija ja lähti kävelemään anipan perässä. ”Se on päättänyt, että me seuraamme sitä ja minä en halua ruveta mittelöimään sen kanssa. Pidättele sitä pissaasi.”
Juli jupisi itsekseen jotain ja hölkkäsi sitten Marijan kiinni. Tasaisin väliajoin anipa kääntyi katsomaan, että he olivat yhä sen perässä. Marija pohti, että minneköhän anipa oikein johdatti heitä. Hän toivoi, että ulos metsästä, mutta eihän siitä ollut mitään takeita. Heidän nyt vain täytyi ottaa riski ja seurata tuota olentoa.
”Se toi meidät veden luo!” Juli hämmästeli.
Pieni puro soljui maassa, ja Juli sekä Marija nopeasti alkoivat täyttämään vesipullojansa. Marija katsoi anipaan.
”Kiitos”, hän sanoi, yrittäen sisällyttää äänensävyynsä kaiken kiitollisuuden mitä hän tunsi. Oli outoa, että hän tunsi kiitollisuutta mutanttia kohtaan, mutta hullumpiakin asioita oli varmasti tapahtunut. Juuri nyt hänen mieleensä ei tullut yhtäkään, mutta olihan niitä varmasti tapahtunut.
Äkisti anipa lähti taas liikkeelle, täysin varoittamatta, ja heillä tuli kiire lähteä sen perään.
”Se ei kulje takaisin pesälle”, Juli huomioi.
”Se vie meitä jonnekin”, Marija sanoi.
He matkasivat neljä päivää, tai niin Marija oletti, sillä hämärässä metsässä oli vaikea arvioida ajan kulkua. Yhden yhtä toista mutanttia he eivät nähneet matkallaan, ja Marija epäili kiitoksen siitä kuuluvan anipalle, joka ärjyi ja murahteli vähän väliä.
Öisin anipa kiipesi puuhun nukkumaan, ja ensimmäisenä yönä Marija ja Juli olivat yrittäneet jäädä maahan, mutta anipan raivoisa tuijotus ja ärjyntä saivat heidät kiireesti kiipeämään puuhun. Anipa valitsi joka yö paksuimman puun yöpaikaksi, ja siskokset uskalsivat nukkua sen leveillä oksilla vuoron perään, pitäen aina silmällä toisiaan, ettei kumpikaan putoaisi.
Viidennen päivän aamuna he tajusivat, että he kulkivat erään laista polkua pitkin. Sitä ei oltu käytetty enää pitkään aikaan, mutta selkeästi siinä oli joskus ollut polku. He vilkaisivat toisiaan, ja jatkoivat matkaa. Sitten he näkivät sen: vanha ränsistynyt puinen kyltti, jossa luki isoin kirjaimin:
KARWIK CITY
Osa kirjaimista oli kulunut melkein pois ja kyltti oli laho sekä vinossa. Marija ja Juli pysähtyivät, kohottivat katseensa kyltistä ja näkivät ihmisten kaupungin siluetin edessään. Metsä oli harventunut, aamuauringon säteet osuivat maahan. He olivat käytännössä katsoen ulkona metsästä, mutta anipa oli johdattanut siskokset suoraan ihmisten kaupunkiin.
”Se toi meidät Karwik Cityyn!” Juli parahti. ”Ja me kun tulimme tähän kirottuun metsään vain välttääksemme Hefren Cityn! Nyt meillä on toinen ihmisten kaupunki edessämme!”
”Rauhoitu”, Marija tokaisi. ”Etkö näe? Se ei ole aktiivinen. Se näyttää yhtä pahalta kuin Verbora.”
”Luuletko siis, ettei siellä ole ihmisiä?”
Marija naurahti kuivasti. ”Oi, on siellä varmasti ihmisiä, mutta tuskin niin paljon, ettemmekö me selviäisi. Pitää vain pysyä piilossa.”
Ärjyntä havahdutti heidät liikkeelle. Anipa marssi parasta aikaa suoraan kohti Karwik Citya ja huitoi karvaisilla käsillään ärtyneen oloisena.
”Jaa, hyvä pysyä piilossa, kun meillä on tuo mukana”, Juli mutisi. ”Pitääköhän se meitä pentuinaan?”
”En tiedä, mutta se ilmeisesti aikoo tulla meidän mukaan”, Marija sanoi ja huokaisi. ”Tästä tuli juuri paljon vaikeampaa.”