Marija olisi halunnut nyt enemmän kuin koskaan hyräillä Hey Judea, ihan vain rauhoittaakseen omia hermojaan, mutta hän tiesi, ettei voisi tehdä niin. He olivat Synkkä-metsän uumenissa, eikä heidän sopinut pitää yhtään ylimääräistä ääntä; muussa tapauksessa he saisivat mutantin jos toisenkin peräänsä. Ei sillä, että hiljaa olo takaisi heidän turvallisuuttaan myöskään, mutta parempi turva se oli kuin kovan metelin pitäminen. Meteli houkutti vihamielisiä mutantteja siinä missä se normaaleissa olosuhteissa karkoitti eläimet.
He olivat matkanneet vasta vähän aikaa Synkkä-metsässä näkemättä yhtäkään mutanttia ja Marija oli jo lopen kyllästynyt ainaiseen hämärään metsikössä ja jatkuvaan vaaran tunteeseen, joka huokui joka puolella heidän ympärillään. Jokainen rasahdus sai siskokset varpaisilleen ja valmiiksi käyttämään voimiaan itsensä puolustamiseen. Mutta toistaiseksi he eivät olleet nähneet yhtäkään mutanttia, ei edes ipprokeja, vaikka he muistivat lukeneensa, että niitä esiintyi tiheissä parvissa laajalle levittäytyneinä.
Illan edetessä pidemmälle ja pidemmälle, siskokset jatkoivat kävelyä, tietämättä oikeastaan, että missä he uskaltaisivat pysähtyä nukkumaan. Pitäisikö heidän kiivetä puuhun? Vai pysyä maassa? Molemmissa oli varmasti vaaransa, mutta kummassa riski joutua hyökkäyksen kohteeksi olisi pienempi? Kumpikaan ei tiennyt, eivätkä he yön pimeydessä voineet oikein lukeakaan Mutantit kautta ajan -kirjaa, sillä puut peittivät kuiden valot tehokkaasti eivätkä he nähneet juurikaan eteensä. Ei sillä, että kirjan lukemisesta olisi apua päätöksen tekemiseen, mutta se loi illuusion siitä, että heillä oli jonkinlaista kontrollia.
”Meidän on pakko pysähtyä”, Juli sanoi lopulta. ”Emme näe kohta enää nenäämme pidemmälle.”
”Olet oikeassa”, Marija vastasi. ”Onko ideoita?”
”Minkä suhteen?”
”No sen, että missä nukumme, tietysti.”
”Ai”, Juli sanoi ja hän katseli ympärilleen, mutta ei pimeässä metsässä ollut paljoa nähtävää. ”Meillä ei ole köyttä, joten emme voi oikein nukkua puissakaan, sillä emme saa köytettyä itseämme.”
”Hyvin ajateltu”, Marija totesi. ”Nukummeko vuorotellen sitten maassa?”
”Niin kai”, Juli sanoi. ”Minun ideani alkavat loppumaan.”
Marija malttoi olla sanomasta, että joko nyt? ja sen sijaan hän poimi maasta ison kävyn, heitteli sitä kädessään ja osoitti sitten suurta puskaa.
”Nukumme tuon alla, jos se ei ole jo varattu”, hän sanoi ja viskasi kävyn puskaan. Se pysyi paikoillaan, eikä mikään ryöminyt ulos tai lehahtanut lentoon. ”Näyttäisi olevan omiaan meille.”
Juli ei sanonut mitään.
Marija otti repun pois selästään, riisui kirveen vyöltään ja työnsi ne puskan alle. Sitten hän meni kontalleen ja ryömi puskaan. Hän työnteli oksia ylemmäs, ja asettui epämukavalle maalle sikiöasentoon parhaansa mukaan. Hetken päästä Marija kuuli Julin riisuvan puukkovyönsä, ja sitten Juli ryömi myös puskan alle, asettui niin, että hänen päänsä hipoi Marijan päätä ja sanoi: ”Nuku sinä.”
”Oletko varma?”
”Joo”, Juli vastasi. ”Minua ei nukuta.” Hetken hiljaisuus. ”Metsä karmii minua.”
”Tiedän”, Marija sanoi, ja tajusi pian, että se kuulosti väärältä. ”Niin minuakin.”
Sitten he eivät enää puhuneet. Huolimatta siitä, että he olivat vaeltaneet pitkän matkaa ja olivat henkisesti ja fyysisesti uupuneita, meni Marijalla pitkän aikaa, ennen kuin hän nukahti. Hänestä tuntui kuin hän olisi nukkunut vain muutaman minuutin, kun Juli jo herätti hänet.
”Silmäni eivät pysy enää auki”, Juli sanoi pahoittelevalla äänensävyllä. ”Torkahdin jo hetkeksi.”
”Nuku vain.”
Marija vaihtoi hivenen asentoaan niin, että hänen puutunut kätensä sai olla vapaammin. Hän tuijotti pimeyteen ja kuunteli metsän ääniä. Välillä kuului rapinaa, ja Marija epäili hiirten vilistävän pitkin maata. Jossain kaikui epämääräistä naksutusta, ja sitten kaukaa kuului ulvonnan tapaista. Hetken Marija luuli äänen lähtevän ariok-laumasta, mutta sitten hän tajusi, että ariokit louskuttivat. Ulvonnan tapainen ääni oli kuulunut vain yhdestä olennosta, ei laumasta.
Mikä tahansa muu mutantti saisi tulla, he kyllä hoitelisivat ne, kunhan ariokit pysyisivät kaukana. Niitä Marija ei halunnut enää ikinä kohdata ja hän tiesi, että Juli tunsi samoin.
Aika mateli eteenpäin ja Marijan jalat alkoivat puutua. Hän ryömi varovaisesti puskan alta pois, jotta ei herättäisi Julia ja istuutui jalat pitkällään maahan. Hän suki pitkiä tummia hiuksiaan ja hieroi naamaansa. Hetken silmiään siristeltyä hän alkoi erottamaan läheisiä puita ja isoja kiviä. Mutta vain lähellä olevat. Ei ollut väliä kuinka hyvin hänen silmänsä tottuivat pimeään, ei hän siltikään nähnyt kauas.
Ikuisuudelta tuntuneen ajan jälkeen Marija tajusi ympärilleen katsoessa, että hän erotti koko ajan ympäristönsä paremmin. Auringon heikot ensisäteet puskivat suurien puiden lomasta. Juli nukkui edelleen, joten Marija herätti hänet. Kun sisko oli ryöminyt puskan alta pois, Marija heitti repun selkään, kiinnitti kirveen vyöhönsä ja katseli kun Juli venytteli, hieroi kipeitä niskojaan ja nosti oman reppunsa selkään. Hänen kiinnittäessä puukkovyötä lanteilleen, Marija hörppi vettä, jonka oli kaivanut repusta. Hän ojensi pullon Julille, joka otti muutaman hörpyn ja sulki sen sitten.
”Onko nälkä?” Marija kysyi.
”Vähän”, Juli vastasi, ”mutta jatketaan matkaa. Syödään vasta sitten, kun mahamme kurnivat.”
Marija nyökkäsi. Hän tiesi Julin haluavan mahdollisimman nopeasti ulos Synkkä-metsästä ja hän ymmärsi isosiskoaan; hänkin halusi pois karmivasta metsästä, mutta hän oli kiitollinen, ettei hänen tarvinnut olla siellä yksin, vaan hänellä oli Juli seuranaan. Seura toi lohtua ja turvaa. Puhumattakaan siitä, että Juli pystyi luomaan suojaavia voimakenttiä.
He tarpoivat eteenpäin sen matkaa, että löysivät sopivan kiven, jonka heittää puuhun. He joutuivat tarpomaan vähän edemmäs, että löysivät kiipeämiseen soveltuvan puun, ja sitten Juli, jolla oli parempii sihti ja heittokäsi, nakkasi kiven latvustoon. Mitään ei kuulunut eikä näkynyt, joten Marija alkoi kiipeämään puuhun, sillä hän oli huomattavasti ketterämpi siinä hommassa, kuin Juli. Marijan kädet olivat edelleen kipeät kiipeämisestä, jonka he olivat tehneet karhun jahdatessa heitä, mutta hän pärjäsi silti hyvin; puuhun kiipeäminen oli nimittäin huomattavasti helpompaa.
Oksat ohenivat hitaasti, mitä korkeammalle Marija kiipesi, mutta ne eivät kertaakaan hänen matkansa aikana menneet niin ohuiksi, etteikö hän olisi voinut nousta latvaan asti ja kurkkia sieltä taivaalle.
Hän katseli hetken ympärilleen ja näki, että metsä tuntui jatkuvan loputtomiin. Yhdessä suunnassa näkyi kaukana epämääräisesti Loputo-vuoristo. Muualla Synkkä-metsää. Aina vain silmänkantamattomiin Synkkä-metsää. Mutta kiitos auringon, Marija tiesi nyt mihin suuntaan heidän tuli mennä. Hän lähti kapuamaan takaisin alas, hypähti maahan ja osoitti sormellaan.
”Tuonne”, hän sanoi.
Juli ei kyseenalaistanut Marijaa, ei kysynyt oliko hän varma. Juli luotti häneen ja Marija oli siitä kiitollinen. He lähtivät matkaan, yrittäen astella hiljaa ja sivuun kuivista oksista. Äkisti Juli tarrasi Marijan käteen ja pysäytti hänet.
Marija vilkaisi siskoaan, ja näki tämän siristävän silmiään ja tuijottavan eteensä. Sitten Juli työnsi Marijan lähimmän puun taakse piiloon, ja painoi sormen huulilleen merkiksi siitä, että Marijan tulisi olla hiljaa.
”Mutantti”, Juli kuiskasi niin hiljaa, että Marija hädin tuskin kuuli. Hän nyökkäsi ymmärtämisen merkiksi ja pysyi paikallaan sillä aikaa, kun Juli kurkki puun takaa mahdollisimman varovaisesti.
Hetken kuluttua Juli rentoutui ja nyökkäsi Marijalle. ”Se ei ole enää siellä.”
”Mikä se oli?” Marija kysyi heidän astellessaan pois puun takaa. ”Näitkö sen?”
”En. Näin vain liikettä ja hännän vilahduksen. Mutta sen täytyi olla mutantti, ei näissä metsissä paljon muita ole.”
Marija nyökkäsi. ”Jatketaan.”
He kävelivät eteenpäin. Ja kävelivät. Ja kävelivät. Marijan rakot eivät enää vaivanneet häntä, ja kengät tuntuivat paljon mukavammilta jaloissa nyt. Pariin otteeseen Juli pysäytti Marijan, joka vain huiteli eteenpäin huomaamatta potentiaalisia vaaroja. Onneksi Juli huomasi ne ja oli joka kerta nopea liikkeissään. Kun he löysivät suuren puun, jonka leveällä oksalla näytti pystyvän hyvin istumaan, he kiipesivät siihen ja kaivoivat reppujaan. Nälkä kurni kummankin vatsoissa.
Heidän syödessä Juli selasi kirjaa, jonka Mati oli heille antanut. Hän pysähtyi yhdelle sivulle, jossa oli suuri piirretty kuva kissaeläimestä. Se oli valtavan kokoinen, sillä viereen oli piirretty ihmishahmo verrattavaksi. Pää ylettyi noin reiluun puoleen väliin kissaeläimen kylkeä. Piirustuksen yläpuolella luki koukeroisin kirjaimin: Assik.
”Se voisi olla jättiläiskissa”, Juli sanoi, ”paitsi että tällä ei ole häntää, sen hampaat ovat samanlaiset kuin meillä ja sillä on pitkä kuono. Ja katso!” Juli käänsi kirjan niin, että Marija näki kuvan. ”Sillä on pitkät korvat.”
”Ovatko assikit kasvinsyöjiä?” Marija kysyi.
Juli käänsi aukeaman takaisin itseensä päin ja luki hetken. ”Ovat. Ja ne ovat huippunopeita.”
”Aggressiivisia?”
”Vain ärsytettyinä.”
Marija kohautti olkiaan. ”Ei kuulosta uhalta meille. Näetkö siellä mitään sellaista, mitä meidän tulisi erityisesti varoa?”
Juli oli kauan aikaa hiljaa, luki vain ja käänteli sivuja.
”Ainakin ämhelit ovat lihansyöjiä. Niillä on isot tassut, terävät hampaat ja hännän päässä piikki, jolla ne lamaannuttavat saaliinsa. Ja niillä on pitkä karvapeite, joka haisee tämän mukaan uitetulta koiralta. Ne eivät kuitenkaan ole nopeita”, Juli selitti. ”Mutta ne osaavat hiipiä äänettömästi uhrinsa taakse.”
”Okei”, Marija sanoi, yrittäen olla kuulostamatta huolestuneelta. ”Muuta?”
”Minä kerron, jos tulee vastaan.”
He söivät ruokansa, Juli laittoi kirjan takaisin reppuun ja he hyppäsivät maahan. Juli lähti kävelemään edeltä, ja Marija siirtyi hänen vierelleen nopeasti. Hän ei halunnut Julin olevan etulinjassa yksin. Ja nyt kun Marija tajusi, että heidän piti pitää silmällä myös selustaansa, hän alkoi vilkuilemaan jatkuvasti taakseen sillä aikaa kun Juli piti silmällä näkymää heidän edessään.
Tasaisin väliajoin Marija kapusi puuhun tarkistamaan, että he kulkivat oikeaan suuntaan. Mutta kun iltaa kohden hän kapusi jälleen puuhun, hän sai huomata sen, mitä oli pelännyt jo ennen puuhun kapuamista: taivas oli pilvien peittämä.
Ärtyneenä Marija kapusi takaisin alas ja tunsi voimiensa kuplivan sisällään. Mitä he nyt tekisivät? Pilvet näyttivät uhkaavilta, ei tuullut ja sade varmasti piiskaisi heitä pian. He eivät tienneet mihin suuntaan kulkea, ja valoa oli vielä sen verran, että heidän tuli käyttää se hyödyksi.
Juli selkeästi aisti Marijan joutuneen taas kiukun valtaan, ja sen sijaan, että hän olisi moittinut Marijaa siitä, että siskolta meni hermot niin pienestä asiasta, Juli sanoi: ”Hengitä syvään. Emme voi ruveta riehumaan täällä.”
Marija hengitti syvään sen sijaan, että olisi ärähtänyt Julille, että hengitä keskenäsi. Hän alkoi tajuamaan, että hänellä oli oikeasti vihan hallinta ongelmia, oli aina ollut. Mutta Juli oli oikeassa. Nyt oli hengitettävä.
Samaan aikaan kun Marija veti henkeä, hänen katseensa osui puuhun Julin selän takana, hänen silmänsä rävähtivät apposen ammolleen ja hän kiskaisi refleksinomaisesti Julin kädestä itseään kohti samalla kun kohotti vapaan kätensä työntö liikkeesseen, singoten voimillaan taaksepäin mutantin, joka oli juuri hyppäämässä puun alimmalta oksalta Julin niskaan.
Mutantti lensi takaperin, törmäsi puuhun ja putosi maahan. Juli pyörähti ympäri käsi sydämensä päällä.
”Se on attor”, Juli henkäisi, kun mutantti yritti päästä jaloilleen. Se oli noin Marijan pään kokoinen, karvaton ja sillä oli kiiluvat silmät.
”Minä huomaan sen!” sanoi Marija, joka muisti isänsä lukeneen heille attoreista.
Siellä missä on yksi, on todennäköisesti sata muuta.
Ne olivat isän sanoja ja nyt ne soivat Marijan päässä.
”Juoksemmeko?” Juli kysyi.
He kuulivat puusta rapinaa, ja näkivät kymmeniä, ehkä satoja attoreita vilistävän puuta pitkin alaspäin, levittäytyvän oksille ja valmistautuvan loikkaamaan heidän kimppuunsa.
”Juoksemme”, Marija vastasi, ja he lähtivät juoksemaan samaan aikaan kun kymmeniä attoreita loikkasi oksalta yhtä aikaa. Marija heilautti kättään ja attorit lensivät sivuun samaan aikaan kun Juli loi voimakentän heidän ympärilleen. He juoksivat niin lujaa kun pystyivät, välittämättä siitä menivätkö he oikeaan suuntaan.
Kesken juoksun Juli äkisti takertui repustaan puun oksaan, ja riuhtoi villisti päästäkseen vapaaksi. Hänen keskittymisensä herpaantui ja voimakenttä katosi.
”Marija!” Juli huudahti, kun Marija kiskoi Julin reppua irti oksasta.
Marija käännähti ympäri, ja kerkesi nappaamaan attorin voimillaan. Hän leijutti sitä hetken ilmassa käsi koholla, ja sitten yhdellä käden liikkeellä viskasi sen läheiseen puuhun niin, että se pökertyi hetkeksi, eikä päässyt jaloilleen. Marijalle ei kuitenkaan ollut aikaa iloita, sillä kaikki muut attorit olivat aivan lähellä, valmiina loikkaamaan heidän kimppuunsa. Äkisti Marija katui sitä, että oli ajatellut minkä tahansa mutantin kelpaavan paitsi ariokeiden.
Juuri kun Marija kohotti kirveen ilmaan ja piti toisen kätensä vapaana, jotta hän voisi käyttää sekä teräasetta että voimiaan, jokin iso, karvainen olento tiputtautui puusta suoraan Marijan eteen, tönäisten hänet kumoon. Marija peruutti maassa taaksepäin. Oksa, joka oli tarttunut Julin reppuun, katkesi viimein ja Juli kompuroi eteenpäin auttaen samalla Marijan pystyyn.
He katsoivat kauhun lamaannuttamina, kuinka iso, karvainen, kahdella jalalla seisova mutantti, seisoi heidän edessään. He näkivät vain sen selän, mutta kuulivat sen raivokkaan karjaisun. Jokaikinen attor perääntyi, mutta ei paennut. Ne säksättivät kauempaa mutantille, joka päästi uuden karjaisun, ja lähti rynnistämään attoreita kohden. Attorit hyökkäsivät, ja pian iso mutantti oli niiden peitossa. Säksätys ja karjunta sekoittuivat keskenään, ja attoreita lenteli ilman halki kohti karvaista olentoa, mutta niitä myös paiskautui puihin ja maahan olennon heitellessä viisi sormisilla, karvaisilla käsillään niitä. Kun ne kerran iskeytyivät maahan, eivät ne enää liikkuneet.
”Katso kuinka vahva se on”, Marija sanoi kauhuissaan, mutta myös pieni kunnioitus äänessään.
”Meidän pitäisi juosta”, Juli sanoi, nykien Marijan kättä.
Marija näki, kuinka attorit vähenivät, osa luikki pakoon, iso osa makasi maassa ja yksi puri olentoa kaulaan, saaden sen karjumaan raivosta ja ehkä myös kivusta. Nyt Marija näki, että olennolla oli hyvin pitkä kuono, pidempi kuin assikilla, ja terävät hampaat. Sen karvaiset kädet muistuttivat ihmiskäsiä ja sen jalat olivat valtavat. Kädet olivat pitkät, ja jos olento rentouttaisi ne, Marija oli varma, että ne ulottuisivat melkein maahan asti.
Mitään ajattelematta Marija kohotti kätensä ja lennätti rajulla liikkeellä harmaan olennon kurkussa roikkuneen attorin pois. Loputkin mutantit luikkivat pakoon, ja ennen kuin siskokset kerkesivät tekemään mitään, harmaa ja karvainen jättiläismutantti, joka oli helposti kolme päätä isompi, kuin Marija ja Juli, kiinnitti huomionsa heihin.
Se roikotti käsiään sivuilla, sen harmaa karva oli veren peitossa ja Marija oli ollut oikeassa; olennon kynnet hipoivat melkein maata.
”Mitäs sitten?” Marija kysyi, tajuten nyt vasta idioottimaisuutensa. Heidän olisi pitänyt juosta. Mutta samaan aikaan hän ei halunnut paeta.
Juli ei vastannut, sillä kun Marija katsoi häneen, hän näki siskon olevan kauhusta kankea. Sitten jättimutantti otti askeleen heitä kohti, ulvahti kivusta ja kaatui suorilta jaloilta naamalleen maahan. Eikä enää liikkunut.
”Nyt juostaan”, Juli sanoi saatuaan äänensä takaisin.
Marija oli aikeissa tehdä juuri niin, mutta jokin pidätteli häntä. Se jokin oli tunne, että hänen tulisi auttaa tuota mutanttia.
”Marija?”
”Meidän pitäisi tyrehdyttää sen verenvuoto”, Marija mutisi itsekseen.
”Mitä?”
”Verenvuoto”, Marija toisti. ”Se on tyrehdytettävä.”
”Oletko hullu?” Juli huudahti. ”Se on mutantti!”
Marija tuijotti edelleen maassa makaavaa olentoa. Tunne hänen sisällään voimistui.
”Se pelasti meidät”, Marija sanoi ja otti askeleen lähemmäksi.
Juli nappasi hänen kädestään kiinni. ”Se ei tehnyt sitä tietoisesti.”
”Mistä sitä tietää?”
”Marija!” Juli ärähti.
Nyt Marija viimein käänsi katseensa olennosta Juliin.
”Se pelasti meidät ja meidän pitää auttaa sitä. Se kuolee, jos lähdemme.”
”Hyvä.”
”Kukas se nyt ei osaa kunnioittaa eläviä olentoja?”
”Mutantti, Marija! Se on mutantti!”
”Minulla on tunne, että meidän on autettava tuota mutanttia”, Marija sanoi vakaalla äänellä.
”Ei!” Juli sanoi topakasti. ”Se tappaa meidät.”
Marija katsoi intensiivisesti Julin silmiin ja sanoi: ”Olen oikeassa, ja sinä tiedät sen. Olen useammin oikeassa kuin väärässä, ja sinä. Tiedät. Sen.”
Juli oli hiljaa, tuijotti vain Marijaa, joten Marija näki kuinka Julin pelokas ja vihainen katse alkoi hitaasti muuttumaan, ensin uhmakkaaksi, sitten pohtivaksi ja lopulta lannistuneeksi. Kun sisko viimein päästi irti Marijan kädestä, hän tiesi voittaneensa.
He olivat matkanneet vasta vähän aikaa Synkkä-metsässä näkemättä yhtäkään mutanttia ja Marija oli jo lopen kyllästynyt ainaiseen hämärään metsikössä ja jatkuvaan vaaran tunteeseen, joka huokui joka puolella heidän ympärillään. Jokainen rasahdus sai siskokset varpaisilleen ja valmiiksi käyttämään voimiaan itsensä puolustamiseen. Mutta toistaiseksi he eivät olleet nähneet yhtäkään mutanttia, ei edes ipprokeja, vaikka he muistivat lukeneensa, että niitä esiintyi tiheissä parvissa laajalle levittäytyneinä.
Illan edetessä pidemmälle ja pidemmälle, siskokset jatkoivat kävelyä, tietämättä oikeastaan, että missä he uskaltaisivat pysähtyä nukkumaan. Pitäisikö heidän kiivetä puuhun? Vai pysyä maassa? Molemmissa oli varmasti vaaransa, mutta kummassa riski joutua hyökkäyksen kohteeksi olisi pienempi? Kumpikaan ei tiennyt, eivätkä he yön pimeydessä voineet oikein lukeakaan Mutantit kautta ajan -kirjaa, sillä puut peittivät kuiden valot tehokkaasti eivätkä he nähneet juurikaan eteensä. Ei sillä, että kirjan lukemisesta olisi apua päätöksen tekemiseen, mutta se loi illuusion siitä, että heillä oli jonkinlaista kontrollia.
”Meidän on pakko pysähtyä”, Juli sanoi lopulta. ”Emme näe kohta enää nenäämme pidemmälle.”
”Olet oikeassa”, Marija vastasi. ”Onko ideoita?”
”Minkä suhteen?”
”No sen, että missä nukumme, tietysti.”
”Ai”, Juli sanoi ja hän katseli ympärilleen, mutta ei pimeässä metsässä ollut paljoa nähtävää. ”Meillä ei ole köyttä, joten emme voi oikein nukkua puissakaan, sillä emme saa köytettyä itseämme.”
”Hyvin ajateltu”, Marija totesi. ”Nukummeko vuorotellen sitten maassa?”
”Niin kai”, Juli sanoi. ”Minun ideani alkavat loppumaan.”
Marija malttoi olla sanomasta, että joko nyt? ja sen sijaan hän poimi maasta ison kävyn, heitteli sitä kädessään ja osoitti sitten suurta puskaa.
”Nukumme tuon alla, jos se ei ole jo varattu”, hän sanoi ja viskasi kävyn puskaan. Se pysyi paikoillaan, eikä mikään ryöminyt ulos tai lehahtanut lentoon. ”Näyttäisi olevan omiaan meille.”
Juli ei sanonut mitään.
Marija otti repun pois selästään, riisui kirveen vyöltään ja työnsi ne puskan alle. Sitten hän meni kontalleen ja ryömi puskaan. Hän työnteli oksia ylemmäs, ja asettui epämukavalle maalle sikiöasentoon parhaansa mukaan. Hetken päästä Marija kuuli Julin riisuvan puukkovyönsä, ja sitten Juli ryömi myös puskan alle, asettui niin, että hänen päänsä hipoi Marijan päätä ja sanoi: ”Nuku sinä.”
”Oletko varma?”
”Joo”, Juli vastasi. ”Minua ei nukuta.” Hetken hiljaisuus. ”Metsä karmii minua.”
”Tiedän”, Marija sanoi, ja tajusi pian, että se kuulosti väärältä. ”Niin minuakin.”
Sitten he eivät enää puhuneet. Huolimatta siitä, että he olivat vaeltaneet pitkän matkaa ja olivat henkisesti ja fyysisesti uupuneita, meni Marijalla pitkän aikaa, ennen kuin hän nukahti. Hänestä tuntui kuin hän olisi nukkunut vain muutaman minuutin, kun Juli jo herätti hänet.
”Silmäni eivät pysy enää auki”, Juli sanoi pahoittelevalla äänensävyllä. ”Torkahdin jo hetkeksi.”
”Nuku vain.”
Marija vaihtoi hivenen asentoaan niin, että hänen puutunut kätensä sai olla vapaammin. Hän tuijotti pimeyteen ja kuunteli metsän ääniä. Välillä kuului rapinaa, ja Marija epäili hiirten vilistävän pitkin maata. Jossain kaikui epämääräistä naksutusta, ja sitten kaukaa kuului ulvonnan tapaista. Hetken Marija luuli äänen lähtevän ariok-laumasta, mutta sitten hän tajusi, että ariokit louskuttivat. Ulvonnan tapainen ääni oli kuulunut vain yhdestä olennosta, ei laumasta.
Mikä tahansa muu mutantti saisi tulla, he kyllä hoitelisivat ne, kunhan ariokit pysyisivät kaukana. Niitä Marija ei halunnut enää ikinä kohdata ja hän tiesi, että Juli tunsi samoin.
Aika mateli eteenpäin ja Marijan jalat alkoivat puutua. Hän ryömi varovaisesti puskan alta pois, jotta ei herättäisi Julia ja istuutui jalat pitkällään maahan. Hän suki pitkiä tummia hiuksiaan ja hieroi naamaansa. Hetken silmiään siristeltyä hän alkoi erottamaan läheisiä puita ja isoja kiviä. Mutta vain lähellä olevat. Ei ollut väliä kuinka hyvin hänen silmänsä tottuivat pimeään, ei hän siltikään nähnyt kauas.
Ikuisuudelta tuntuneen ajan jälkeen Marija tajusi ympärilleen katsoessa, että hän erotti koko ajan ympäristönsä paremmin. Auringon heikot ensisäteet puskivat suurien puiden lomasta. Juli nukkui edelleen, joten Marija herätti hänet. Kun sisko oli ryöminyt puskan alta pois, Marija heitti repun selkään, kiinnitti kirveen vyöhönsä ja katseli kun Juli venytteli, hieroi kipeitä niskojaan ja nosti oman reppunsa selkään. Hänen kiinnittäessä puukkovyötä lanteilleen, Marija hörppi vettä, jonka oli kaivanut repusta. Hän ojensi pullon Julille, joka otti muutaman hörpyn ja sulki sen sitten.
”Onko nälkä?” Marija kysyi.
”Vähän”, Juli vastasi, ”mutta jatketaan matkaa. Syödään vasta sitten, kun mahamme kurnivat.”
Marija nyökkäsi. Hän tiesi Julin haluavan mahdollisimman nopeasti ulos Synkkä-metsästä ja hän ymmärsi isosiskoaan; hänkin halusi pois karmivasta metsästä, mutta hän oli kiitollinen, ettei hänen tarvinnut olla siellä yksin, vaan hänellä oli Juli seuranaan. Seura toi lohtua ja turvaa. Puhumattakaan siitä, että Juli pystyi luomaan suojaavia voimakenttiä.
He tarpoivat eteenpäin sen matkaa, että löysivät sopivan kiven, jonka heittää puuhun. He joutuivat tarpomaan vähän edemmäs, että löysivät kiipeämiseen soveltuvan puun, ja sitten Juli, jolla oli parempii sihti ja heittokäsi, nakkasi kiven latvustoon. Mitään ei kuulunut eikä näkynyt, joten Marija alkoi kiipeämään puuhun, sillä hän oli huomattavasti ketterämpi siinä hommassa, kuin Juli. Marijan kädet olivat edelleen kipeät kiipeämisestä, jonka he olivat tehneet karhun jahdatessa heitä, mutta hän pärjäsi silti hyvin; puuhun kiipeäminen oli nimittäin huomattavasti helpompaa.
Oksat ohenivat hitaasti, mitä korkeammalle Marija kiipesi, mutta ne eivät kertaakaan hänen matkansa aikana menneet niin ohuiksi, etteikö hän olisi voinut nousta latvaan asti ja kurkkia sieltä taivaalle.
Hän katseli hetken ympärilleen ja näki, että metsä tuntui jatkuvan loputtomiin. Yhdessä suunnassa näkyi kaukana epämääräisesti Loputo-vuoristo. Muualla Synkkä-metsää. Aina vain silmänkantamattomiin Synkkä-metsää. Mutta kiitos auringon, Marija tiesi nyt mihin suuntaan heidän tuli mennä. Hän lähti kapuamaan takaisin alas, hypähti maahan ja osoitti sormellaan.
”Tuonne”, hän sanoi.
Juli ei kyseenalaistanut Marijaa, ei kysynyt oliko hän varma. Juli luotti häneen ja Marija oli siitä kiitollinen. He lähtivät matkaan, yrittäen astella hiljaa ja sivuun kuivista oksista. Äkisti Juli tarrasi Marijan käteen ja pysäytti hänet.
Marija vilkaisi siskoaan, ja näki tämän siristävän silmiään ja tuijottavan eteensä. Sitten Juli työnsi Marijan lähimmän puun taakse piiloon, ja painoi sormen huulilleen merkiksi siitä, että Marijan tulisi olla hiljaa.
”Mutantti”, Juli kuiskasi niin hiljaa, että Marija hädin tuskin kuuli. Hän nyökkäsi ymmärtämisen merkiksi ja pysyi paikallaan sillä aikaa, kun Juli kurkki puun takaa mahdollisimman varovaisesti.
Hetken kuluttua Juli rentoutui ja nyökkäsi Marijalle. ”Se ei ole enää siellä.”
”Mikä se oli?” Marija kysyi heidän astellessaan pois puun takaa. ”Näitkö sen?”
”En. Näin vain liikettä ja hännän vilahduksen. Mutta sen täytyi olla mutantti, ei näissä metsissä paljon muita ole.”
Marija nyökkäsi. ”Jatketaan.”
He kävelivät eteenpäin. Ja kävelivät. Ja kävelivät. Marijan rakot eivät enää vaivanneet häntä, ja kengät tuntuivat paljon mukavammilta jaloissa nyt. Pariin otteeseen Juli pysäytti Marijan, joka vain huiteli eteenpäin huomaamatta potentiaalisia vaaroja. Onneksi Juli huomasi ne ja oli joka kerta nopea liikkeissään. Kun he löysivät suuren puun, jonka leveällä oksalla näytti pystyvän hyvin istumaan, he kiipesivät siihen ja kaivoivat reppujaan. Nälkä kurni kummankin vatsoissa.
Heidän syödessä Juli selasi kirjaa, jonka Mati oli heille antanut. Hän pysähtyi yhdelle sivulle, jossa oli suuri piirretty kuva kissaeläimestä. Se oli valtavan kokoinen, sillä viereen oli piirretty ihmishahmo verrattavaksi. Pää ylettyi noin reiluun puoleen väliin kissaeläimen kylkeä. Piirustuksen yläpuolella luki koukeroisin kirjaimin: Assik.
”Se voisi olla jättiläiskissa”, Juli sanoi, ”paitsi että tällä ei ole häntää, sen hampaat ovat samanlaiset kuin meillä ja sillä on pitkä kuono. Ja katso!” Juli käänsi kirjan niin, että Marija näki kuvan. ”Sillä on pitkät korvat.”
”Ovatko assikit kasvinsyöjiä?” Marija kysyi.
Juli käänsi aukeaman takaisin itseensä päin ja luki hetken. ”Ovat. Ja ne ovat huippunopeita.”
”Aggressiivisia?”
”Vain ärsytettyinä.”
Marija kohautti olkiaan. ”Ei kuulosta uhalta meille. Näetkö siellä mitään sellaista, mitä meidän tulisi erityisesti varoa?”
Juli oli kauan aikaa hiljaa, luki vain ja käänteli sivuja.
”Ainakin ämhelit ovat lihansyöjiä. Niillä on isot tassut, terävät hampaat ja hännän päässä piikki, jolla ne lamaannuttavat saaliinsa. Ja niillä on pitkä karvapeite, joka haisee tämän mukaan uitetulta koiralta. Ne eivät kuitenkaan ole nopeita”, Juli selitti. ”Mutta ne osaavat hiipiä äänettömästi uhrinsa taakse.”
”Okei”, Marija sanoi, yrittäen olla kuulostamatta huolestuneelta. ”Muuta?”
”Minä kerron, jos tulee vastaan.”
He söivät ruokansa, Juli laittoi kirjan takaisin reppuun ja he hyppäsivät maahan. Juli lähti kävelemään edeltä, ja Marija siirtyi hänen vierelleen nopeasti. Hän ei halunnut Julin olevan etulinjassa yksin. Ja nyt kun Marija tajusi, että heidän piti pitää silmällä myös selustaansa, hän alkoi vilkuilemaan jatkuvasti taakseen sillä aikaa kun Juli piti silmällä näkymää heidän edessään.
Tasaisin väliajoin Marija kapusi puuhun tarkistamaan, että he kulkivat oikeaan suuntaan. Mutta kun iltaa kohden hän kapusi jälleen puuhun, hän sai huomata sen, mitä oli pelännyt jo ennen puuhun kapuamista: taivas oli pilvien peittämä.
Ärtyneenä Marija kapusi takaisin alas ja tunsi voimiensa kuplivan sisällään. Mitä he nyt tekisivät? Pilvet näyttivät uhkaavilta, ei tuullut ja sade varmasti piiskaisi heitä pian. He eivät tienneet mihin suuntaan kulkea, ja valoa oli vielä sen verran, että heidän tuli käyttää se hyödyksi.
Juli selkeästi aisti Marijan joutuneen taas kiukun valtaan, ja sen sijaan, että hän olisi moittinut Marijaa siitä, että siskolta meni hermot niin pienestä asiasta, Juli sanoi: ”Hengitä syvään. Emme voi ruveta riehumaan täällä.”
Marija hengitti syvään sen sijaan, että olisi ärähtänyt Julille, että hengitä keskenäsi. Hän alkoi tajuamaan, että hänellä oli oikeasti vihan hallinta ongelmia, oli aina ollut. Mutta Juli oli oikeassa. Nyt oli hengitettävä.
Samaan aikaan kun Marija veti henkeä, hänen katseensa osui puuhun Julin selän takana, hänen silmänsä rävähtivät apposen ammolleen ja hän kiskaisi refleksinomaisesti Julin kädestä itseään kohti samalla kun kohotti vapaan kätensä työntö liikkeesseen, singoten voimillaan taaksepäin mutantin, joka oli juuri hyppäämässä puun alimmalta oksalta Julin niskaan.
Mutantti lensi takaperin, törmäsi puuhun ja putosi maahan. Juli pyörähti ympäri käsi sydämensä päällä.
”Se on attor”, Juli henkäisi, kun mutantti yritti päästä jaloilleen. Se oli noin Marijan pään kokoinen, karvaton ja sillä oli kiiluvat silmät.
”Minä huomaan sen!” sanoi Marija, joka muisti isänsä lukeneen heille attoreista.
Siellä missä on yksi, on todennäköisesti sata muuta.
Ne olivat isän sanoja ja nyt ne soivat Marijan päässä.
”Juoksemmeko?” Juli kysyi.
He kuulivat puusta rapinaa, ja näkivät kymmeniä, ehkä satoja attoreita vilistävän puuta pitkin alaspäin, levittäytyvän oksille ja valmistautuvan loikkaamaan heidän kimppuunsa.
”Juoksemme”, Marija vastasi, ja he lähtivät juoksemaan samaan aikaan kun kymmeniä attoreita loikkasi oksalta yhtä aikaa. Marija heilautti kättään ja attorit lensivät sivuun samaan aikaan kun Juli loi voimakentän heidän ympärilleen. He juoksivat niin lujaa kun pystyivät, välittämättä siitä menivätkö he oikeaan suuntaan.
Kesken juoksun Juli äkisti takertui repustaan puun oksaan, ja riuhtoi villisti päästäkseen vapaaksi. Hänen keskittymisensä herpaantui ja voimakenttä katosi.
”Marija!” Juli huudahti, kun Marija kiskoi Julin reppua irti oksasta.
Marija käännähti ympäri, ja kerkesi nappaamaan attorin voimillaan. Hän leijutti sitä hetken ilmassa käsi koholla, ja sitten yhdellä käden liikkeellä viskasi sen läheiseen puuhun niin, että se pökertyi hetkeksi, eikä päässyt jaloilleen. Marijalle ei kuitenkaan ollut aikaa iloita, sillä kaikki muut attorit olivat aivan lähellä, valmiina loikkaamaan heidän kimppuunsa. Äkisti Marija katui sitä, että oli ajatellut minkä tahansa mutantin kelpaavan paitsi ariokeiden.
Juuri kun Marija kohotti kirveen ilmaan ja piti toisen kätensä vapaana, jotta hän voisi käyttää sekä teräasetta että voimiaan, jokin iso, karvainen olento tiputtautui puusta suoraan Marijan eteen, tönäisten hänet kumoon. Marija peruutti maassa taaksepäin. Oksa, joka oli tarttunut Julin reppuun, katkesi viimein ja Juli kompuroi eteenpäin auttaen samalla Marijan pystyyn.
He katsoivat kauhun lamaannuttamina, kuinka iso, karvainen, kahdella jalalla seisova mutantti, seisoi heidän edessään. He näkivät vain sen selän, mutta kuulivat sen raivokkaan karjaisun. Jokaikinen attor perääntyi, mutta ei paennut. Ne säksättivät kauempaa mutantille, joka päästi uuden karjaisun, ja lähti rynnistämään attoreita kohden. Attorit hyökkäsivät, ja pian iso mutantti oli niiden peitossa. Säksätys ja karjunta sekoittuivat keskenään, ja attoreita lenteli ilman halki kohti karvaista olentoa, mutta niitä myös paiskautui puihin ja maahan olennon heitellessä viisi sormisilla, karvaisilla käsillään niitä. Kun ne kerran iskeytyivät maahan, eivät ne enää liikkuneet.
”Katso kuinka vahva se on”, Marija sanoi kauhuissaan, mutta myös pieni kunnioitus äänessään.
”Meidän pitäisi juosta”, Juli sanoi, nykien Marijan kättä.
Marija näki, kuinka attorit vähenivät, osa luikki pakoon, iso osa makasi maassa ja yksi puri olentoa kaulaan, saaden sen karjumaan raivosta ja ehkä myös kivusta. Nyt Marija näki, että olennolla oli hyvin pitkä kuono, pidempi kuin assikilla, ja terävät hampaat. Sen karvaiset kädet muistuttivat ihmiskäsiä ja sen jalat olivat valtavat. Kädet olivat pitkät, ja jos olento rentouttaisi ne, Marija oli varma, että ne ulottuisivat melkein maahan asti.
Mitään ajattelematta Marija kohotti kätensä ja lennätti rajulla liikkeellä harmaan olennon kurkussa roikkuneen attorin pois. Loputkin mutantit luikkivat pakoon, ja ennen kuin siskokset kerkesivät tekemään mitään, harmaa ja karvainen jättiläismutantti, joka oli helposti kolme päätä isompi, kuin Marija ja Juli, kiinnitti huomionsa heihin.
Se roikotti käsiään sivuilla, sen harmaa karva oli veren peitossa ja Marija oli ollut oikeassa; olennon kynnet hipoivat melkein maata.
”Mitäs sitten?” Marija kysyi, tajuten nyt vasta idioottimaisuutensa. Heidän olisi pitänyt juosta. Mutta samaan aikaan hän ei halunnut paeta.
Juli ei vastannut, sillä kun Marija katsoi häneen, hän näki siskon olevan kauhusta kankea. Sitten jättimutantti otti askeleen heitä kohti, ulvahti kivusta ja kaatui suorilta jaloilta naamalleen maahan. Eikä enää liikkunut.
”Nyt juostaan”, Juli sanoi saatuaan äänensä takaisin.
Marija oli aikeissa tehdä juuri niin, mutta jokin pidätteli häntä. Se jokin oli tunne, että hänen tulisi auttaa tuota mutanttia.
”Marija?”
”Meidän pitäisi tyrehdyttää sen verenvuoto”, Marija mutisi itsekseen.
”Mitä?”
”Verenvuoto”, Marija toisti. ”Se on tyrehdytettävä.”
”Oletko hullu?” Juli huudahti. ”Se on mutantti!”
Marija tuijotti edelleen maassa makaavaa olentoa. Tunne hänen sisällään voimistui.
”Se pelasti meidät”, Marija sanoi ja otti askeleen lähemmäksi.
Juli nappasi hänen kädestään kiinni. ”Se ei tehnyt sitä tietoisesti.”
”Mistä sitä tietää?”
”Marija!” Juli ärähti.
Nyt Marija viimein käänsi katseensa olennosta Juliin.
”Se pelasti meidät ja meidän pitää auttaa sitä. Se kuolee, jos lähdemme.”
”Hyvä.”
”Kukas se nyt ei osaa kunnioittaa eläviä olentoja?”
”Mutantti, Marija! Se on mutantti!”
”Minulla on tunne, että meidän on autettava tuota mutanttia”, Marija sanoi vakaalla äänellä.
”Ei!” Juli sanoi topakasti. ”Se tappaa meidät.”
Marija katsoi intensiivisesti Julin silmiin ja sanoi: ”Olen oikeassa, ja sinä tiedät sen. Olen useammin oikeassa kuin väärässä, ja sinä. Tiedät. Sen.”
Juli oli hiljaa, tuijotti vain Marijaa, joten Marija näki kuinka Julin pelokas ja vihainen katse alkoi hitaasti muuttumaan, ensin uhmakkaaksi, sitten pohtivaksi ja lopulta lannistuneeksi. Kun sisko viimein päästi irti Marijan kädestä, hän tiesi voittaneensa.