He näkivät jo kaukaa, kuinka mies ja nainen hätyyttivät lapsen sisälle torppaan heidän lähestyessään ja jäivät itse pihalle, silmäillen Marijaa ja Julia epäluuloisesti. Heitä ei voinut syyttää siitä, olihan Marijalla nenä, leuka ja paidan etumus kauttaaltaan veressä, mutta kyllä se vähän loukkasi häntä, sillä eikös Viribuksien kuulunut pitää yhtä? Ennakkoluulot pitäisi säästää ihmisille.
Marija vilkaisi vaivihkaa Julia, ja ei voinut olla ajattelematta, että eivät hekään olleet pitäneet yhtä ennen karhun hyökkäystä. Marijaa hävetti. Hän ei voinut uskoa, että oli käyttänyt voimiaan omaa siskoaan vastaan. Se oli väärin, ja Marija ymmärtäisi hyvin mikäli Juli ei antaisi hänelle anteeksi.
”Seis!” huusi mies, jolla oli kuluneet farmarit jalassa, sekä hattu päässä. ”Mitä te haluatte?”
Marija ja Juli seisahtuivat yhtäaikaa juuri ja juuri kuulomatkan päähän ja sitten Marija huikkasi: ”Haluamme vain turvapaikan! Olemme matkanneet kaksin pitkän aikaa!”
”Ette voi jäädä tänne”, huusi nainen. ”Emme voi luottaa siihen, että ette ole johdattaneet mutantteja tänne. Jatkakaa matkaa!”
”Meitä ei seuraa kukaan tai mikään”, Juli vakuutti.
”Miksi hän sitten on veressä?” kysyi mies, silmien punainen katse kiinnittyen Marijaan.
”Nenäverenvuoto”, Marija sanoi nopeasti. Hän ei todellakaan aikonut kertoa tapelleensa siskonsa kanssa. ”Meidän ruokavarastomme alkavat huveta. Pakenimme juuri karhua vuoren jyrkännettä ylös ja keihäämme jäivät alas. Olemme väsyneitä. Pyydämme vain vähän apua.”
Mies ja nainen epäröivät. Siskokset odottivat jännittyneinä heidän vastaustaan. He olivat aivan varmoja, että mies ja nainen häätäisivät heidät pois.
”Hyvä on”, nainen sanoi. ”Tulkaa sisään. Me vaatetamme, varustamme ja ruokimme teidät.”
”Mutta sitten teidän on jatkettava matkaa”, mies sanoi, ja kuulosti aidosti pahoittelevalta. ”Me emme voi ottaa teitä pidemmäksi aikaa tänne. Tämä ei ole turvpaikka teille. Yksi yö.”
Marija ja Juli vilkaisivat toisiinsa, ja sitten he nyökkäsivät miehelle ja naiselle, jotka viittoivat heitä tulemaan sisälle torppaan. He astuivat kynnyksen yli ja samassa lapsi, jonka he olivat nähneet pihalla ennen kuin hänet oli häädetty sisälle, juoksi heitä kohden ja hyppäsi Marijan syliin. Hän onnistui hädin tuskin nappaamaan lapsesta kiinni, ennen kuin lapsi putoaisi lattialle.
”Leikitkö sinä kanssani?” lapsi kysyi.
Marija oli niin järkyttynyt lapsen äkillisestä hyökkäyksestä ja tuttavallisuudesta, että ei tiennyt mitä sanoa.
”Minä– öö...”
”Totta kai hän leikkii kanssasi”, Juli sanoi pehmeällä äänellä. ”Vai mitä, Marija?”
Marija mulkaisi siskoaan, joka tuijotti takaisin ilmekkään värähtämättä. Onneksi mies ja nainen astuivat sisään heidän jäljessään ja nainen nosti tyttärensä pois Marijan sylistä. He kävelivät olohuoneeseen ja koko konkka ronkka istuutui nojatuoleihin ja sohvalle. Lapsi kiemurteli äitinsä sylissä, mutta nainen piti tiukemmin kiinni, ja käski lapsen olla liikkumatta.
”Kiitos tästä”, Juli aloitti. ”Minä olen Juli, tämä tässä on siskoni Marija.”
”Olen Ana”, nainen sanoi. ”Tässä on mieheni Mati ja siskontyttöni Mina.”
Juli nyökkäsi, eikä kommentoinut mitenkään sitä, että lapsi ei ollutkaan naisen tytär, ja pökkäsi Marijaa kyynärpäällään.
”Auts! Äh– kiva tutustua, vaikkakin olosuhteet ovat huonot”, Marija valehteli. ”Olemme hyvin kiitollisia avustanne.”
Totta kai hän oli kiitollinen Matin ja Anan avusta, mutta silti Marijan sanat kuulostivat teennäisiltä. Ja hänestä ei ollut kiva tutustua. Marija ei halunnut tulla läheiseksi kenenkään kanssa, koska se tietäisi vain surua, sitten kun jotain pahaa tapahtuisi. Hänelle riitti Juli. Juli, jolle hän oli anteeksipyynnön velkaa.
Ehkä juuri Marijan halu välttyä lähentymästä kenenkään kanssa johti siihen, että hän ei ollut niin suruissaan siitä, että he eivät olleet löytäneet pysyvää turvapaikkaa näiden Viribuksien luota. Sisimmässään Marija tiesi, että tämä paikka ei ollut heitä varten. Että heille oli olemassa jokin toinen paikka.
Kun he olivat syöneet yhdessä, ja päivä vaihtui iltaan, Ana hätisti Minan nukkumaan ja sitten siskokset istuivat keittiönpöydän ääressä Anan ja Matin kanssa, päivittäen tietojaan. Marija oli levittänyt heidän karttansa keittiönpöydälle ja koko konkkaronkka tutki sitä kiinnostuneesti.
”Me ajattelimme kulkea pohjoiseen päin”, Juli selitti.
”Jos lähdette tuohon suuntaan, törmäätte Hefren Cityyn”, Ana huomautti.
Marija kohotti kulmakarvojaan. ”Mitä sitten? Ei se voi olla pahempi kuin Verbora.”
”Oi, mutta se on”, Ana sanoi.
Marija ja Juli katsoivat kysyvästi Anaan, mutta se oli Mati, joka vastasi.
”Hefren City on aktiivinen”, hän paljasti. ”Ihmiset pitävät siellä tukikohtaa. Se ei ole autio niin kuin Verbora ja Wanawer.”
”Mitä me sitten teemme?” Marija kysyi ärtyneenä. ”Emme me voi takaisinkaan mennä.”
”Helppoa”, sanoi Juli. ”Me kierrämme Hefren Cityn.” Juli osoitti metsää kartalla. ”Menemme tuota kiertotietä. Metsän läpi.”
Hiljaisuus vallitsi tovin huoneessa, kunnes Marija sanoi: ”Kiertotie kuulostaa aikaa vievältä.”
”Onko sinulla kiire jonnekin?” Juli kysyi, iskien Marijaa pikkusiskon omilla sanoilla. Marija ymmärsi piikin, ja jätti vastaamatta.
”Jos rehellisiä ollaan, en suosittele tuota kiertotietäkään”, Mati sanoi. ”Toki vältätte sillä Hefren Cityn ja ihmiset, mutta…”
”Mutta tuo metsä ei ole enää vain metsä”, Ana sanoi, ja näytti surulliselta. ”Se on Synkkä-metsä tätä nykyä.”
”Ana on oikeassa”, Mati sanoi. ”Synkkä-metsiä on yhä enemmän, mutantit valtaavat metsät ja ne ovat vuosien saatossa muuttuneet vaarallisiksi paikoiksi.”
Ana kohautti harteitaan. ”Puhumattakaan siitä, miten sota talloo jalkoihinsa normaalit metsät.”
Marija ja Juli tuijottivat karttaa hiljaisina, Juli surkeana, koska hänestä tuntui pahalta, että metsät kärsivät sodasta, ja Marija pohtien, koska hän tiesi, että johonkin suuntaan oli pakko mennä.
Ei hän olisi halunnut lähteä Synkkä-metsään, vartavasten mutanttien kohteeksi, mutta Marija ei keksinyt parempaakaan ideaa, sillä Loputo-vuoristo tuli vastaan Hefren Cityn toisella puolella. He eivät voisi mennä Loputon ja Hefren Cityn välistä, he ajautuisivat liian lähelle aktiivista ihmiskaupunkia. Joten heille jäi yksi vaihtoehto.
Heidän kohteensa oli pohjoinen. Marijalla oli vahva tunne, että pohjoiseen heidän tuli mennä. Tai sitten hän oli vain saanut siitä päähänpinttymän. Mutta pieni koukkas Synkkä-metsän kautta vaikutti pieneltä sen rinnalla, että he saisivat kierrettyä ihmisten tukikohdan. Hän ei todellakaan halunnut joutua Hefren Cityyn – ihmiset tappaisivat heidät silmänräpäyksessä, ei heistä olisi vastustamaan satoja ihmisiä kerralla.
”Mitä mieltä olet, Juli?” Marija kysyi viimein.
”Mistä?”
”Lähdemmekö toiseen suuntaan vai valitsemmeko kiertotien Synkkä-metsän läpi?”
”Minunko se pitää päättää?”
Marija huokaisi. ”Tiedät varmasti, mitä mieltä minä olen. Joten se on nyt sinusta kiinni.”
Juli mietti, vilkaisi Anaa ja Matia, ja katsoi sitten Marijaan. Marija näki, kuinka Juli paransi ryhtiään ja kohotti leukaansa. ”Menemme metsään.”
”Mutta–” Ana aloitti, sulkien kuitenkin suunsa, kun Mati laski käden hänen olkapäälleen.
”Emme voi vaikuttaa heidän päätökseensä. Voimme vain auttaa parhaamme mukaan”, Mati sanoi, ja hymyili väsyneesti siskoksille. Marija huomasi, että miehellä oli hymykuopat. ”Seuratkaa, minulla on jotain, josta voisi olla teille hyötyä.”
He nousivat pöydästä ja seurasivat Matia olohuoneeseen, jossa mies pysähtyi pienen kirjahyllyn eteen, jossa oli, kun Marija nopeasti laski, viisi kirjaa. Miehen ei tarvinnut siis kuikuilla etsimäänsä kauaa, vaan hän nappasi suoraan keskikokoisen opuksen hyllystä, kääntyi ympäri ja ojensi kirjaa.
Marija ei kerennyt sormeakaan liikauttamaan, kun Juli oli jo napannut kirjan käsiinsä.
”Se on sama Mutantit kautta ajan -kirja, kuin meillä oli!” Juli sanoi. ”Isä luki sitä meille aina silloin tällöin.”
Marija muisti nuo lukutuokiot. Ne eivät todellakaan olleet olleet mieltä rauhoittavia, mutta kuten isä oli sanonut, ei niin ollut tarkoituskaan. Tarkoitus oli oppia tuntemaan vihollisesi.
”Siitä voi olla hyötyä”, Mati sanoi olkiaan kohauttaen. ”Jos satutte haistamaan, kuulemaan tai näkemään jotain tuntematonta Synkkä-metässä, vastaus löytyy todennäköisesti tuosta kirjasta.”
Marija olisi halunnut sanoa, että yksi kirja ei kyllä heidän elämiänsä pelastaisi, mutta ei onneksi kerennyt avaamaan suurta suutaan, kun Juli oli jo kovaa vauhtia kiittelemässä Matia ja Anaa.
”En haluaisi olla töykeä”, Marija sanoi, kun hiljaisuus koitti ja hän näki tilaisuutensa tulleen, ”mutta missä minä ja siskoni nukumme?”
”Aivan!” Ana sanoi, kuin vasta nyt olisi tajunnut, että Marijalle ja Julille piti löytää nukkumapaikka. ”Toinen voi nukkua tuolla sohvalla, ja toiselle löydämme varmasti varastosta patjan. Vilttejä löytyy myös.”
”Kiitoksia paljon”, Juli sanoi. ”Marija rakastaa lattialla nukkumista, joten hän varmasti haluaa nukkua patjallanne.”
Marija joutui käyttämään kaiken itsehillintänsä, että ei olisi mulkaissut Julia ja aloittanut uuden nahistelun siskonsa kanssa heidän auttajiensa edessä. Marijaa nyppi oikein huolella siskon piikittely ja kiusanteko, mutta toisaalta hän ymmärsi sen. Ymmärsi, että hän itse oli aloittanut aikaisemman riidan ja Julilla oli oikeus olla vihainen, mutta se myös satutti Marijaa; olla huonoissa väleissä Julin kanssa. Olihan sisko sentään kaikki mitä hänellä oli enää jäljellä.
Kun he viimein pääsivät yöpuulle, ei uni meinannut tulla. Ei Marijalle, joka tunsi itsensä vähän turhankin virkeäksi kylvyn jäljiltä, eikä liioin Julille, jonka Marija kuuli kääntyilevän sohvalla alituiseen. Hän kuuli jonkun kuorsaavan toisessa huoneessa, eikä sen kuunteleminen saanut häntä yhtään sen unisemmaksi. Marija oli lopen väsynyt, mutta häntä ei siltikään nukuttanut. Patja oli kova, melkein yhtä kova kuin maa, jossa Marija oli nukkunut viime aikoina.
”Juli?” Marija kuiskasi pimeyteen. Hän kuuli, kuinka sisko käänsi taas kylkeä, mutta vastausta ei kuulunut. Marija tiesi kuitenkin Julin kuuntelevan. Hänen oli aika niellä ylpeytensä. ”En tarkoittanut mitä sanoin.”
”Etpä.”
”En. Oikeasti en. Minä vain valitsin ne sanat, joiden tiesin satuttavan sinua eniten”, Marija sanoi. ”Me kaikki toivotimme Jukan tervetulleeksi, se ei ollut sinun vika. Enkä minä usko, että olisit surkea äiti.”
Oli hiljaista pitkän aikaa.
”Tiedän, että tein väärin, kun käytin voimiani sinua vastaan”, Marija jatkoi hiljaisella äänellä. ”Se oli anteeksiantamatonta. Sinun olisi voinut käydä todella huonosti. Sinä olet tärkein asia elämässäni, Juli. Olen todella pahoillani.”
Marija kuuli Julin liikahtavan taas ja sitten sisko sanoi: ”En olisi saanut lyödä sinua. Se sai sinut menettämään malttisi – olet niin tulisieluinen – ja se oli minun vikani, että voimasi purkaantuivat.”
”Ei se ole sinun syysi, että en hallitse voimiani.”
”Ehkä ei”, Juli totesi, ”mutta oli väärin kaataa kuppisi nurin. Minä tiesin paremmin, ja silti tein sen. Annatko anteeksi?”
”Vain jos sinä annat minulle anteeksi.”
Marija tunsi Julin käden haparoivan hänen kättään pimeässä, ja Marija tarttui siihen, puristi ja asia oli sillä selvä.
Seuraavana aamuna Ana ja Mati tarjosivat Marijalle ja Julille aamupalan, ennen kuin he täyttivät siskoksien reput säilykepurnukoilla, täytetyillä vesipulloilla ja liinoihin käärityillä leivillä. He saivat myös lisää vaatteita kylmien öiden varalta.
”Paremmin emme teitä nyt pysty auttamaan”, Ana sanoi, näyttäen siltä, että hän oli aidosti pahoillaan. Nainen vilkaisi vähän väliä ikkunasta pihalle, missä Mina leikki yksin. Tämä ei mennyt Marijalta ohitse, ja hän mietti, mlltä mahtoi tuntua kantaa huolta jatkuvasti niin pienestä lapsesta, joka ei juurikaan osannut puolustaa itseään? Että jonkun niin viattoman henki lepäsi käsissäsi? Marijaa pelotti ajatus niin suuresta vastuusta.
”Kiitos kaikesta”, Marija ja Juli sanoivat yhteen ääneen.
Mati ojensi heille heidän kokoon taitellun karttansa. ”Tein siihen korjauksia.” Mati hymähti. ”Tai no. Pieniä korjauksia, sen verran kuin itse tiedän muuttuneen viidessäkymmenessä vuodessa.”
Marija nyökkäsi ja otti kartan vastaan. Mati ja Ana saattelivat Marijan ja Julin ulos. Mina lopetti samantien leikkinsä ja katsoi siskoksiin.
”Lähdettekö te?”
”Kyllä.” Marijan ääni ja vastaus olivat tönkköjä.
”Mutta te ette leikkineet kanssani!” Mina parahti surkeana.
Marija hymähti. Kiharatukkainen, suuri silmäinen tyttö oli herttainen, ei sitä käynyt kiistäminen. Juli otti ohjat käsiinsä, kun Marija ei vastannut mitään.
”Meidän on jatkettava matkaa. Mutta haluaisitko hyvästiksi lahjan minulta?” Juli kysyi ja kyykistyi maahan.
”Joo!” Mina hihkaisi ja juoksi Julin luokse, istuutui Julin polvelle ja tuijotti sitten naista odottavasti. ”Mikä se on?”
Juli nosti kätensä kaulalleen, tarttui kaulassa roikkuvaan riipukseen ja nosti sen pois. Hän tiputti riipuksen lapsen käteen.
”Se on Enerhamjin aurinko”, Juli sanoi. Mina katsoi riipusta kiinnostuneena. Siinä oli musta naru, josta roikkui kultainen, pieni aurinko. Mina alkoi hymyilemään.
”Se on kaunis!” Mina sanoi, nousten seisomaan.
”Tuokoot se valoa ja turvaa elämääsi, Mina”, Juli sanoi, muiskautti suukon kikattelevan lapsen poskelle ja nousi sitten seisomaan. Marija katsoi, kuinka Mina laittoi riipuksen kaulaansa ja hänen kätensä hakeutui automaattisesti hänen kaulalleen, jossa roikkui mustassa narussa hopeinen laatta, johon oli kaivettu Enerhamjin kolme kuuta. He olivat saaneet riipukset vanhemmiltaan, jotka olivat saaneet ne omilta vanhemmiltaan. Marija ei voinut uskoa, että Juli antoi omansa pois, mutta toisaalta Marija ymmärsi kyllä miksi Juli teki niin: riipuksien oli tarkoitus tuoda onnea, ja sitä Juli toivoi tälle lapselle.
”Kuinka sanotaan, Mina?”
Mina vilkaisi Anaa ja katsoi sitten Juliin. ”Kiitos!”
”Ole hyvä”, Juli vastasi hymyillen.
Sitten Marija ja Juli lähtivät, kääntyivät vielä kerran heiluttamaan kolmikolle torpan edessä, ja sitten he kävelivät pois, tietäen, etteivät he ikinä enää tapaisi.
He olivat matkanneet pari päivää, kun he näkivät ensimmäisen kerran Synkkä-metsän värisevän horisontissa. Juli pysäytti Marijan tarttumalla häntä kädestä ja hetken he vain tuijottivat horisonttia ja sen tuomaa ankeaa näkyä, mutta sitten Marija lähti päättäväisesti marssimaan eteenpäin.
”Meidän täytyy edetä ripeästi”, Marija sanoi, ehkä enemmän järkeilläkseen asiaa itselleen, kuin informoidakseen Julia. ”Jos Synkkä-metsä näkyy jo meille, niin pian näkyy myös Hefren City ja Loputo-vuoristo. Ihmisiä saattaa olla lähiseuduilla partioimassa. Emme voi kupeksia.”
Juli ei vastannut, mutta eipä Marija sitä odottanutkaan. He siis jatkoivat matkaansa ripeästi,mutta vastapainoksi pitivät taukoja useammin kuin oli tarpeellista; kumpikaan ei odottanut innolla Synkkä-metsään menemistä. Mutta he olivat valintansa tehneet; mutantit olivat pienempi paha, kuin ihmiset.
Heidän matkattuaan puoli päivää juurikaan puhumatta, Juli äkisti rikkoi hiljaisuuden.
”Miten me menettelemme Synkkä-metsässä?”
”Mitä tarkoitat?” Marija kysyi. ”Liikumme tietenkin mahdollisimman hiljaa ja mahdollisimman nopeasti.”
”Tarkoitin miten me tiedämme mihin päin kulkea? Synkkä-metsät ovat tiheitä. Emme voi suunnistaa auringon tai tähtien perusteella”, Juli tarkensi.
”Me…”
”Me?”
”Anna minä mietin”, Marija tuhahti, ärtyneenä siitä, ettei ollut itse tullut ajatelleeksi sitä ongelmaa, mutta virnisti sitten. ”Miksi minusta tuntuu, että sinä pidät minua aivoina?”
Juli tuhahti puolestaan. ”Älä imartele itseäsi. On minullakin ideoita.”
”Kuten?”
”Kuten… me voisimme kiivetä puun latvaan aina säännöllisin väliajoin ja katsoa suunnan sieltä.”
Marija kohotti kulmiaan.
”Hyvä idea”, hän sanoi. ”Kunnes satut kiipeämään sellaiseen puuhun, missä majailee parvi Ipprokeja ja ne syövät lihan luistasi.”
Juli kurtisti kulmiaan ja Marija arveli, että sisko oli joko unohtanut, että Synkkä-metsissä asui Ipprok-mutantteja tai sitten sisko yritti muistella miltä ne näyttivät.
”Heitämme kiven latvustoon aina ennen kuin kiipeämme sinne”, Juli sanoi lopulta. ”Ipprok-parvet häiriintyvät helposti. Jos heitämme kiven, ne varmasti lähtevät lentoon.”
”Ja hyökkäävät kimppuumme.”
”Mutta meillä on silloin se etu, että olemme maassa, emme niiden reviirillä.”
Marija huokaisi. ”Hyvä on. Ei sillä, että minulla olisi parempiakaan ideoita.”
Ja niin vain he olivat laatineet jälleen uuden suunnitelman, jonka he saivat ottaa käytäntöön auringonlaskun jälkeen, kun he saavuttivat Synkkä-metsän rajan.
He näkivät kaukana etelän suunnassa Hefren Cityn siluetin, sekä Loputo-vuoriston ääriviivat kuun valossa. He käänsivät katseensa takaisin heidän edessään nousevaan Synkkä-metsään, jonka puut olivat paksuja, tummia ja kasvoivat tiheästi. Maasto näytti vaikeakulkuiselta ja metsä suorastaan huokui vaaraa.
”Jaa…”, Marija mutisi valtavan metsän langettaessa varjonsa heidän ylleen. ”Syteen tai saveen?”
”Syteen tai saveen”, Juli vahvisti, ja sitten he astelivat metsän uumeniin.
Marija vilkaisi vaivihkaa Julia, ja ei voinut olla ajattelematta, että eivät hekään olleet pitäneet yhtä ennen karhun hyökkäystä. Marijaa hävetti. Hän ei voinut uskoa, että oli käyttänyt voimiaan omaa siskoaan vastaan. Se oli väärin, ja Marija ymmärtäisi hyvin mikäli Juli ei antaisi hänelle anteeksi.
”Seis!” huusi mies, jolla oli kuluneet farmarit jalassa, sekä hattu päässä. ”Mitä te haluatte?”
Marija ja Juli seisahtuivat yhtäaikaa juuri ja juuri kuulomatkan päähän ja sitten Marija huikkasi: ”Haluamme vain turvapaikan! Olemme matkanneet kaksin pitkän aikaa!”
”Ette voi jäädä tänne”, huusi nainen. ”Emme voi luottaa siihen, että ette ole johdattaneet mutantteja tänne. Jatkakaa matkaa!”
”Meitä ei seuraa kukaan tai mikään”, Juli vakuutti.
”Miksi hän sitten on veressä?” kysyi mies, silmien punainen katse kiinnittyen Marijaan.
”Nenäverenvuoto”, Marija sanoi nopeasti. Hän ei todellakaan aikonut kertoa tapelleensa siskonsa kanssa. ”Meidän ruokavarastomme alkavat huveta. Pakenimme juuri karhua vuoren jyrkännettä ylös ja keihäämme jäivät alas. Olemme väsyneitä. Pyydämme vain vähän apua.”
Mies ja nainen epäröivät. Siskokset odottivat jännittyneinä heidän vastaustaan. He olivat aivan varmoja, että mies ja nainen häätäisivät heidät pois.
”Hyvä on”, nainen sanoi. ”Tulkaa sisään. Me vaatetamme, varustamme ja ruokimme teidät.”
”Mutta sitten teidän on jatkettava matkaa”, mies sanoi, ja kuulosti aidosti pahoittelevalta. ”Me emme voi ottaa teitä pidemmäksi aikaa tänne. Tämä ei ole turvpaikka teille. Yksi yö.”
Marija ja Juli vilkaisivat toisiinsa, ja sitten he nyökkäsivät miehelle ja naiselle, jotka viittoivat heitä tulemaan sisälle torppaan. He astuivat kynnyksen yli ja samassa lapsi, jonka he olivat nähneet pihalla ennen kuin hänet oli häädetty sisälle, juoksi heitä kohden ja hyppäsi Marijan syliin. Hän onnistui hädin tuskin nappaamaan lapsesta kiinni, ennen kuin lapsi putoaisi lattialle.
”Leikitkö sinä kanssani?” lapsi kysyi.
Marija oli niin järkyttynyt lapsen äkillisestä hyökkäyksestä ja tuttavallisuudesta, että ei tiennyt mitä sanoa.
”Minä– öö...”
”Totta kai hän leikkii kanssasi”, Juli sanoi pehmeällä äänellä. ”Vai mitä, Marija?”
Marija mulkaisi siskoaan, joka tuijotti takaisin ilmekkään värähtämättä. Onneksi mies ja nainen astuivat sisään heidän jäljessään ja nainen nosti tyttärensä pois Marijan sylistä. He kävelivät olohuoneeseen ja koko konkka ronkka istuutui nojatuoleihin ja sohvalle. Lapsi kiemurteli äitinsä sylissä, mutta nainen piti tiukemmin kiinni, ja käski lapsen olla liikkumatta.
”Kiitos tästä”, Juli aloitti. ”Minä olen Juli, tämä tässä on siskoni Marija.”
”Olen Ana”, nainen sanoi. ”Tässä on mieheni Mati ja siskontyttöni Mina.”
Juli nyökkäsi, eikä kommentoinut mitenkään sitä, että lapsi ei ollutkaan naisen tytär, ja pökkäsi Marijaa kyynärpäällään.
”Auts! Äh– kiva tutustua, vaikkakin olosuhteet ovat huonot”, Marija valehteli. ”Olemme hyvin kiitollisia avustanne.”
Totta kai hän oli kiitollinen Matin ja Anan avusta, mutta silti Marijan sanat kuulostivat teennäisiltä. Ja hänestä ei ollut kiva tutustua. Marija ei halunnut tulla läheiseksi kenenkään kanssa, koska se tietäisi vain surua, sitten kun jotain pahaa tapahtuisi. Hänelle riitti Juli. Juli, jolle hän oli anteeksipyynnön velkaa.
Ehkä juuri Marijan halu välttyä lähentymästä kenenkään kanssa johti siihen, että hän ei ollut niin suruissaan siitä, että he eivät olleet löytäneet pysyvää turvapaikkaa näiden Viribuksien luota. Sisimmässään Marija tiesi, että tämä paikka ei ollut heitä varten. Että heille oli olemassa jokin toinen paikka.
Kun he olivat syöneet yhdessä, ja päivä vaihtui iltaan, Ana hätisti Minan nukkumaan ja sitten siskokset istuivat keittiönpöydän ääressä Anan ja Matin kanssa, päivittäen tietojaan. Marija oli levittänyt heidän karttansa keittiönpöydälle ja koko konkkaronkka tutki sitä kiinnostuneesti.
”Me ajattelimme kulkea pohjoiseen päin”, Juli selitti.
”Jos lähdette tuohon suuntaan, törmäätte Hefren Cityyn”, Ana huomautti.
Marija kohotti kulmakarvojaan. ”Mitä sitten? Ei se voi olla pahempi kuin Verbora.”
”Oi, mutta se on”, Ana sanoi.
Marija ja Juli katsoivat kysyvästi Anaan, mutta se oli Mati, joka vastasi.
”Hefren City on aktiivinen”, hän paljasti. ”Ihmiset pitävät siellä tukikohtaa. Se ei ole autio niin kuin Verbora ja Wanawer.”
”Mitä me sitten teemme?” Marija kysyi ärtyneenä. ”Emme me voi takaisinkaan mennä.”
”Helppoa”, sanoi Juli. ”Me kierrämme Hefren Cityn.” Juli osoitti metsää kartalla. ”Menemme tuota kiertotietä. Metsän läpi.”
Hiljaisuus vallitsi tovin huoneessa, kunnes Marija sanoi: ”Kiertotie kuulostaa aikaa vievältä.”
”Onko sinulla kiire jonnekin?” Juli kysyi, iskien Marijaa pikkusiskon omilla sanoilla. Marija ymmärsi piikin, ja jätti vastaamatta.
”Jos rehellisiä ollaan, en suosittele tuota kiertotietäkään”, Mati sanoi. ”Toki vältätte sillä Hefren Cityn ja ihmiset, mutta…”
”Mutta tuo metsä ei ole enää vain metsä”, Ana sanoi, ja näytti surulliselta. ”Se on Synkkä-metsä tätä nykyä.”
”Ana on oikeassa”, Mati sanoi. ”Synkkä-metsiä on yhä enemmän, mutantit valtaavat metsät ja ne ovat vuosien saatossa muuttuneet vaarallisiksi paikoiksi.”
Ana kohautti harteitaan. ”Puhumattakaan siitä, miten sota talloo jalkoihinsa normaalit metsät.”
Marija ja Juli tuijottivat karttaa hiljaisina, Juli surkeana, koska hänestä tuntui pahalta, että metsät kärsivät sodasta, ja Marija pohtien, koska hän tiesi, että johonkin suuntaan oli pakko mennä.
Ei hän olisi halunnut lähteä Synkkä-metsään, vartavasten mutanttien kohteeksi, mutta Marija ei keksinyt parempaakaan ideaa, sillä Loputo-vuoristo tuli vastaan Hefren Cityn toisella puolella. He eivät voisi mennä Loputon ja Hefren Cityn välistä, he ajautuisivat liian lähelle aktiivista ihmiskaupunkia. Joten heille jäi yksi vaihtoehto.
Heidän kohteensa oli pohjoinen. Marijalla oli vahva tunne, että pohjoiseen heidän tuli mennä. Tai sitten hän oli vain saanut siitä päähänpinttymän. Mutta pieni koukkas Synkkä-metsän kautta vaikutti pieneltä sen rinnalla, että he saisivat kierrettyä ihmisten tukikohdan. Hän ei todellakaan halunnut joutua Hefren Cityyn – ihmiset tappaisivat heidät silmänräpäyksessä, ei heistä olisi vastustamaan satoja ihmisiä kerralla.
”Mitä mieltä olet, Juli?” Marija kysyi viimein.
”Mistä?”
”Lähdemmekö toiseen suuntaan vai valitsemmeko kiertotien Synkkä-metsän läpi?”
”Minunko se pitää päättää?”
Marija huokaisi. ”Tiedät varmasti, mitä mieltä minä olen. Joten se on nyt sinusta kiinni.”
Juli mietti, vilkaisi Anaa ja Matia, ja katsoi sitten Marijaan. Marija näki, kuinka Juli paransi ryhtiään ja kohotti leukaansa. ”Menemme metsään.”
”Mutta–” Ana aloitti, sulkien kuitenkin suunsa, kun Mati laski käden hänen olkapäälleen.
”Emme voi vaikuttaa heidän päätökseensä. Voimme vain auttaa parhaamme mukaan”, Mati sanoi, ja hymyili väsyneesti siskoksille. Marija huomasi, että miehellä oli hymykuopat. ”Seuratkaa, minulla on jotain, josta voisi olla teille hyötyä.”
He nousivat pöydästä ja seurasivat Matia olohuoneeseen, jossa mies pysähtyi pienen kirjahyllyn eteen, jossa oli, kun Marija nopeasti laski, viisi kirjaa. Miehen ei tarvinnut siis kuikuilla etsimäänsä kauaa, vaan hän nappasi suoraan keskikokoisen opuksen hyllystä, kääntyi ympäri ja ojensi kirjaa.
Marija ei kerennyt sormeakaan liikauttamaan, kun Juli oli jo napannut kirjan käsiinsä.
”Se on sama Mutantit kautta ajan -kirja, kuin meillä oli!” Juli sanoi. ”Isä luki sitä meille aina silloin tällöin.”
Marija muisti nuo lukutuokiot. Ne eivät todellakaan olleet olleet mieltä rauhoittavia, mutta kuten isä oli sanonut, ei niin ollut tarkoituskaan. Tarkoitus oli oppia tuntemaan vihollisesi.
”Siitä voi olla hyötyä”, Mati sanoi olkiaan kohauttaen. ”Jos satutte haistamaan, kuulemaan tai näkemään jotain tuntematonta Synkkä-metässä, vastaus löytyy todennäköisesti tuosta kirjasta.”
Marija olisi halunnut sanoa, että yksi kirja ei kyllä heidän elämiänsä pelastaisi, mutta ei onneksi kerennyt avaamaan suurta suutaan, kun Juli oli jo kovaa vauhtia kiittelemässä Matia ja Anaa.
”En haluaisi olla töykeä”, Marija sanoi, kun hiljaisuus koitti ja hän näki tilaisuutensa tulleen, ”mutta missä minä ja siskoni nukumme?”
”Aivan!” Ana sanoi, kuin vasta nyt olisi tajunnut, että Marijalle ja Julille piti löytää nukkumapaikka. ”Toinen voi nukkua tuolla sohvalla, ja toiselle löydämme varmasti varastosta patjan. Vilttejä löytyy myös.”
”Kiitoksia paljon”, Juli sanoi. ”Marija rakastaa lattialla nukkumista, joten hän varmasti haluaa nukkua patjallanne.”
Marija joutui käyttämään kaiken itsehillintänsä, että ei olisi mulkaissut Julia ja aloittanut uuden nahistelun siskonsa kanssa heidän auttajiensa edessä. Marijaa nyppi oikein huolella siskon piikittely ja kiusanteko, mutta toisaalta hän ymmärsi sen. Ymmärsi, että hän itse oli aloittanut aikaisemman riidan ja Julilla oli oikeus olla vihainen, mutta se myös satutti Marijaa; olla huonoissa väleissä Julin kanssa. Olihan sisko sentään kaikki mitä hänellä oli enää jäljellä.
Kun he viimein pääsivät yöpuulle, ei uni meinannut tulla. Ei Marijalle, joka tunsi itsensä vähän turhankin virkeäksi kylvyn jäljiltä, eikä liioin Julille, jonka Marija kuuli kääntyilevän sohvalla alituiseen. Hän kuuli jonkun kuorsaavan toisessa huoneessa, eikä sen kuunteleminen saanut häntä yhtään sen unisemmaksi. Marija oli lopen väsynyt, mutta häntä ei siltikään nukuttanut. Patja oli kova, melkein yhtä kova kuin maa, jossa Marija oli nukkunut viime aikoina.
”Juli?” Marija kuiskasi pimeyteen. Hän kuuli, kuinka sisko käänsi taas kylkeä, mutta vastausta ei kuulunut. Marija tiesi kuitenkin Julin kuuntelevan. Hänen oli aika niellä ylpeytensä. ”En tarkoittanut mitä sanoin.”
”Etpä.”
”En. Oikeasti en. Minä vain valitsin ne sanat, joiden tiesin satuttavan sinua eniten”, Marija sanoi. ”Me kaikki toivotimme Jukan tervetulleeksi, se ei ollut sinun vika. Enkä minä usko, että olisit surkea äiti.”
Oli hiljaista pitkän aikaa.
”Tiedän, että tein väärin, kun käytin voimiani sinua vastaan”, Marija jatkoi hiljaisella äänellä. ”Se oli anteeksiantamatonta. Sinun olisi voinut käydä todella huonosti. Sinä olet tärkein asia elämässäni, Juli. Olen todella pahoillani.”
Marija kuuli Julin liikahtavan taas ja sitten sisko sanoi: ”En olisi saanut lyödä sinua. Se sai sinut menettämään malttisi – olet niin tulisieluinen – ja se oli minun vikani, että voimasi purkaantuivat.”
”Ei se ole sinun syysi, että en hallitse voimiani.”
”Ehkä ei”, Juli totesi, ”mutta oli väärin kaataa kuppisi nurin. Minä tiesin paremmin, ja silti tein sen. Annatko anteeksi?”
”Vain jos sinä annat minulle anteeksi.”
Marija tunsi Julin käden haparoivan hänen kättään pimeässä, ja Marija tarttui siihen, puristi ja asia oli sillä selvä.
Seuraavana aamuna Ana ja Mati tarjosivat Marijalle ja Julille aamupalan, ennen kuin he täyttivät siskoksien reput säilykepurnukoilla, täytetyillä vesipulloilla ja liinoihin käärityillä leivillä. He saivat myös lisää vaatteita kylmien öiden varalta.
”Paremmin emme teitä nyt pysty auttamaan”, Ana sanoi, näyttäen siltä, että hän oli aidosti pahoillaan. Nainen vilkaisi vähän väliä ikkunasta pihalle, missä Mina leikki yksin. Tämä ei mennyt Marijalta ohitse, ja hän mietti, mlltä mahtoi tuntua kantaa huolta jatkuvasti niin pienestä lapsesta, joka ei juurikaan osannut puolustaa itseään? Että jonkun niin viattoman henki lepäsi käsissäsi? Marijaa pelotti ajatus niin suuresta vastuusta.
”Kiitos kaikesta”, Marija ja Juli sanoivat yhteen ääneen.
Mati ojensi heille heidän kokoon taitellun karttansa. ”Tein siihen korjauksia.” Mati hymähti. ”Tai no. Pieniä korjauksia, sen verran kuin itse tiedän muuttuneen viidessäkymmenessä vuodessa.”
Marija nyökkäsi ja otti kartan vastaan. Mati ja Ana saattelivat Marijan ja Julin ulos. Mina lopetti samantien leikkinsä ja katsoi siskoksiin.
”Lähdettekö te?”
”Kyllä.” Marijan ääni ja vastaus olivat tönkköjä.
”Mutta te ette leikkineet kanssani!” Mina parahti surkeana.
Marija hymähti. Kiharatukkainen, suuri silmäinen tyttö oli herttainen, ei sitä käynyt kiistäminen. Juli otti ohjat käsiinsä, kun Marija ei vastannut mitään.
”Meidän on jatkettava matkaa. Mutta haluaisitko hyvästiksi lahjan minulta?” Juli kysyi ja kyykistyi maahan.
”Joo!” Mina hihkaisi ja juoksi Julin luokse, istuutui Julin polvelle ja tuijotti sitten naista odottavasti. ”Mikä se on?”
Juli nosti kätensä kaulalleen, tarttui kaulassa roikkuvaan riipukseen ja nosti sen pois. Hän tiputti riipuksen lapsen käteen.
”Se on Enerhamjin aurinko”, Juli sanoi. Mina katsoi riipusta kiinnostuneena. Siinä oli musta naru, josta roikkui kultainen, pieni aurinko. Mina alkoi hymyilemään.
”Se on kaunis!” Mina sanoi, nousten seisomaan.
”Tuokoot se valoa ja turvaa elämääsi, Mina”, Juli sanoi, muiskautti suukon kikattelevan lapsen poskelle ja nousi sitten seisomaan. Marija katsoi, kuinka Mina laittoi riipuksen kaulaansa ja hänen kätensä hakeutui automaattisesti hänen kaulalleen, jossa roikkui mustassa narussa hopeinen laatta, johon oli kaivettu Enerhamjin kolme kuuta. He olivat saaneet riipukset vanhemmiltaan, jotka olivat saaneet ne omilta vanhemmiltaan. Marija ei voinut uskoa, että Juli antoi omansa pois, mutta toisaalta Marija ymmärsi kyllä miksi Juli teki niin: riipuksien oli tarkoitus tuoda onnea, ja sitä Juli toivoi tälle lapselle.
”Kuinka sanotaan, Mina?”
Mina vilkaisi Anaa ja katsoi sitten Juliin. ”Kiitos!”
”Ole hyvä”, Juli vastasi hymyillen.
Sitten Marija ja Juli lähtivät, kääntyivät vielä kerran heiluttamaan kolmikolle torpan edessä, ja sitten he kävelivät pois, tietäen, etteivät he ikinä enää tapaisi.
He olivat matkanneet pari päivää, kun he näkivät ensimmäisen kerran Synkkä-metsän värisevän horisontissa. Juli pysäytti Marijan tarttumalla häntä kädestä ja hetken he vain tuijottivat horisonttia ja sen tuomaa ankeaa näkyä, mutta sitten Marija lähti päättäväisesti marssimaan eteenpäin.
”Meidän täytyy edetä ripeästi”, Marija sanoi, ehkä enemmän järkeilläkseen asiaa itselleen, kuin informoidakseen Julia. ”Jos Synkkä-metsä näkyy jo meille, niin pian näkyy myös Hefren City ja Loputo-vuoristo. Ihmisiä saattaa olla lähiseuduilla partioimassa. Emme voi kupeksia.”
Juli ei vastannut, mutta eipä Marija sitä odottanutkaan. He siis jatkoivat matkaansa ripeästi,mutta vastapainoksi pitivät taukoja useammin kuin oli tarpeellista; kumpikaan ei odottanut innolla Synkkä-metsään menemistä. Mutta he olivat valintansa tehneet; mutantit olivat pienempi paha, kuin ihmiset.
Heidän matkattuaan puoli päivää juurikaan puhumatta, Juli äkisti rikkoi hiljaisuuden.
”Miten me menettelemme Synkkä-metsässä?”
”Mitä tarkoitat?” Marija kysyi. ”Liikumme tietenkin mahdollisimman hiljaa ja mahdollisimman nopeasti.”
”Tarkoitin miten me tiedämme mihin päin kulkea? Synkkä-metsät ovat tiheitä. Emme voi suunnistaa auringon tai tähtien perusteella”, Juli tarkensi.
”Me…”
”Me?”
”Anna minä mietin”, Marija tuhahti, ärtyneenä siitä, ettei ollut itse tullut ajatelleeksi sitä ongelmaa, mutta virnisti sitten. ”Miksi minusta tuntuu, että sinä pidät minua aivoina?”
Juli tuhahti puolestaan. ”Älä imartele itseäsi. On minullakin ideoita.”
”Kuten?”
”Kuten… me voisimme kiivetä puun latvaan aina säännöllisin väliajoin ja katsoa suunnan sieltä.”
Marija kohotti kulmiaan.
”Hyvä idea”, hän sanoi. ”Kunnes satut kiipeämään sellaiseen puuhun, missä majailee parvi Ipprokeja ja ne syövät lihan luistasi.”
Juli kurtisti kulmiaan ja Marija arveli, että sisko oli joko unohtanut, että Synkkä-metsissä asui Ipprok-mutantteja tai sitten sisko yritti muistella miltä ne näyttivät.
”Heitämme kiven latvustoon aina ennen kuin kiipeämme sinne”, Juli sanoi lopulta. ”Ipprok-parvet häiriintyvät helposti. Jos heitämme kiven, ne varmasti lähtevät lentoon.”
”Ja hyökkäävät kimppuumme.”
”Mutta meillä on silloin se etu, että olemme maassa, emme niiden reviirillä.”
Marija huokaisi. ”Hyvä on. Ei sillä, että minulla olisi parempiakaan ideoita.”
Ja niin vain he olivat laatineet jälleen uuden suunnitelman, jonka he saivat ottaa käytäntöön auringonlaskun jälkeen, kun he saavuttivat Synkkä-metsän rajan.
He näkivät kaukana etelän suunnassa Hefren Cityn siluetin, sekä Loputo-vuoriston ääriviivat kuun valossa. He käänsivät katseensa takaisin heidän edessään nousevaan Synkkä-metsään, jonka puut olivat paksuja, tummia ja kasvoivat tiheästi. Maasto näytti vaikeakulkuiselta ja metsä suorastaan huokui vaaraa.
”Jaa…”, Marija mutisi valtavan metsän langettaessa varjonsa heidän ylleen. ”Syteen tai saveen?”
”Syteen tai saveen”, Juli vahvisti, ja sitten he astelivat metsän uumeniin.