Marija pinkoi minkä jaloistaan pääsi, ja hän kuuli Julin raskaat askeleet aivan hänen selkänsä takana. Ei sillä, että Marijan askel olisi ollut mitenkään kehuttavan kevyt; he olivat molemmat tottuneet ratsastamaan, juokseminen oli uusi tuttavuus kumpaisellekin. Marijan hengitys oli epätasainen ja keuhkoja poltti, mutta he jatkoivat juoksemista, eikä kumpikaan kerennyt vilkaisemaan taakseen. Heille kummallekin oli sanomattakin selvää, etteivät he voineet enää jäädä Verboraan; Subirivet seuraisivat heitä pormestarin talolle ja tulisivat lattialuukusta läpi.
Äkisti edessä olevista raunioista ryömi kolme olentoa heidän eteensä. Marijan sydän pamppaili villisti hänen tuijottaessaan kauhuissaan edessä olevia Subiriveja. Hän juoksi niitä kohti, adrenaliini liian voimakkaana, jotta hän olisi voinut enää pysähtyä.
Ne eivät olleet kauniita olentoja. Subirivet olivat surullinen näky. Niistä näki selvästi, että ne olivat joskus olleet Viribuksia, mutta jotenkin itsensä menettämisen yhteydessä ne olivat muuttuneet kauttaaltaan hiilen väriseksi, ne olivat alastomia, karvattomia, luisevia olentoja, joilla oli pitkät raajat ja kellertävät hampaat. Silmät hohtivat verenpunaisina samoin, kuin ne hohtivat Marijalla ja Julilla.
Marija näki silmäkulmastaan ilman väreilevän ja tajusi, että Juli oli langettanut voimakentän heidän ympärilleen. Se sai Marijan kohottamaan kätensä, suuntaamaan sen kolmeen Subiriveen, keskittymään kulmat kurtussa ja sitten hän huitaisi kädellään sivulle. Subirivet lensivät pari metriä sivulle kaatuen kumoon. Se oli tarpeeksi Marijalle ja Julille.
He väistelivät isoja kivenmurikoita, kiipesivät yli raunioiden ja jalat hapoilla juoksivat ulos Verborasta ja kohti pohjoista. Voimakenttä heidän ympäriltään haihtui pois. Nyt viimeisetkin säteet olivat painuneet mailleen ja pimeys otti vallan Enerhamjista. Kolmesta kuusta yksi loistitaivaalla, sinne kuin tyhjästä ilmestyneet pilvet peittivät kaksi muuta. Viimein Juli tarttui Marijaa kädestä ja pysähtyi hengittäen kiivaasti.
”En jaksa enää”, Juli huohotti. ”En yksinkertaisesti jaksa.”
Marijan silmät olivat heti ajautuneet Julin selän taakse, mutta siellä ei näkynyt liikettä; Viribuksilla oli hyvä pimeän näkö, ja juuri nyt Marija ei nähnyt mitään, mikä olisi varoittanut häntä lähestyvistä Subiriveistä.
”Ei se mitään”, Marija sanoi ja taputti Julin olkapäätä. ”Hengitä vain, ne eivät poistuneet kaupungista perässämme.”
”Pääsimme helpolla”, Juli totesi, ja veti syvään henkeä, päästäen sen sitten nenän kautta ulos. Hän nojasi käsiään polviin ja yritti saada hengityksensä tasaantumaan. Marija olisi vitsaillut Julin huonosta kunnosta, ellei olisi itsekin lopen uupunut ja hengästynyt.
”Mitä me nyt teemme?” Juli kysyi.
”Helppoa”, Marija sanoi, yrittäen piilottaa kuinka hengästynyt hän oikeasti oli. ”Me kävelemme pohjoisen suuntaan niin kauan, että löydämme paikan, mistä voimme tehdä turvapaikkamme.”
”Tarkoitin juuri nyt, tänä yönä.”
”No, tuota… kai me kävelemme pois tältä aukealta niityltä. Horisontissa näkyisi olevan metsä.” Marija tihrusti eteensä ja kohautti harteitaan. ”Normaali metsä, toivon mukaan.”
”Jaha.”
Julin kommentti oli esitetty kuivalla, viileällä äänellä, mutta kun Marija ei suoranaisiavastaväitteitäkään kuullut, he jatkoivat matkaansa kävelyvauhtia. Marija halusi nukkumaan, ja hän oli päättänyt nukkuvansa mieluummin metsässä kuin aukealla niityllä.
Ainoa ongelma oli, että metsän suoja olikin kauempana, kuin mitä kumpikaan oli osannut arvioida. Se näkyi horisontissa, mutta aamun ensisäteet osuivat heihin jo, kun he vihdoin saavuttivat metsän: heiltä oli mennyt koko yö kävellä sinne. He tiputtivat keihäät käsistään, reput selistään ja lysähtivät sitten suuren, leveän puun juurelle istumaan.
”Minä haluan vain nukkua”, Marija mutisi silmät puoliummessa. Hänen jalkojaan pakotti inhottavasti eikä ajatus kulkenut.
”Emme me voi”, Juli sanoi.
Marijan silmät aukenivat jälleen.
”Ja miksiköhän ei?” hän kysyi.
”Koska sitten heräämme illalla, kuljemme yön ja nukumme taas päivän. Ei sellainen vetele.”
”Kuka sanoi, että me nukumme iltaan?” Marija kysyi kärkkäällä äänensävyllä. ”Toinen vahtii toisen nukkuessa, ja nukumme vain vähän aikaa… sen verran, että jaksamme iltaan asti.”
”Kumpi meistä muka pysyy hereillä toisen nukkuessa?”
Marija näytti lapsellisesti kieltään Julille. ”Sinä.”
Sitten hän käpertyi niine hyvineen sikiö asentoon ja sulki silmänsä. Marija tunsi, kuinka Juli tuijotti häntä, ja hän aivan odotti, koska sisko tumauttaisi häntä keihään varrella persuuksille, mutta kun iskua ei kuulunut, Marija vaipui ennen pitkää uneen.
Auringon ollessa korkeimmillaan, Marija ja Juli panivat reput takaisin selkäänsä, ottivat keihäät käsiinsä ja he lähtivät jälleen matkaan, pujotellen vihreän aluskasvillisuuden seassa. Metsä oli valoisa ja kodikkaan tuntuinen, se muistutti metsikköä, joka oli ollut heidän nyt palaneen kotinsa vieressä. Se rotisko oli palvellut turvapaikkana pitkän aikaa, mutta nyt Marija käveli voimattomin askelin eteenpäin metsässä, toivoen löytävänsä hänelle ja Julille uuden turvapaikan.
”Olisimmepa voineet nukkua pidempään”, Juli sanoi haukotellen. ”Mutta parempi näin, vai mitä?”
”Johan nyt tokikin”, Marija vastasi. ”Pidetäänkö ruokatauko vasta auringonlaskun aikaan?”
”Hyvä idea, meidän tulisikin olla pihejä ruuasta ja vedestä.”
”Nimenomaan”, Marija sanoi ja painoi kädellään oksan pois tieltään. ”Ei voi tietää, milloin seuraavan kerran saamme täydennettyä reppumme.”
He ohittivat pari niittyä, ja toisessa niistä laidunsi villihevosia. Lauma huomasi heidät, vaikka Marija ja Juli kuinka hiljaa yrittivät hiipiä lähemmäksi katsomaan. Ne nostivat päänsä, kääntelivät korviaan ja korskahtelivat.
”Vau”, siskokset sanoivat yhteen ääneen ja vilkaisivat toisiaan. He ajattelivat samaa: Helo ja Imme olivat nyt villihevosia, mikäli ne olivat selviytyneet.
”Jatketaan”, Marija sanoi. ”Ei häiritä niitä.”
Juli siirtyi vastahakoisesti kauemmaksi laumasta, ja he jatkoivat matkaansa, sitä päämäärätöntä vaellusta, ilman takeita siitä, että se ikinä päättyisi.
Päivien kuluessa, ja ruuan ja veden vähetessä, Marija huomasi myös, että hänen saappaansa hiersivät inhottavasti jalkoja; ne eivät olleet vielä muovautuneet hänen jaloilleen sopiviksi. Aina, kun he pysähtyivät lepäämään, Marija otti saappaat pois jaloistaan. Hän oli saanut rakkoja.
”Miksei sinun jalkasi näytä samalta?” Marija valitti Julille.
”Koska minun saappaani ovat vanhemmat ja pehmeämmät.”
”Haluatko vaihtaa?”
”Rakastan sinua, sisko hyvä, mutta en todellakaan.” Juli hymyili. ”Kyllä se siitä. Voimme levätä tässä pari päivää, antaa jalkojesi parantua. Ei meillä ole mihinkään kiire.”
Marija harkitsi asiaa, mutta nyökkäsi sitten myöntymisen merkiksi sillä hänellä oli turvallinen olo metsässä, joten he asettuivat puun alle ja katsoivat auringonlaskun värittämää taivasta. Se oli kaunis ja hetken aikaa heistä tuntui, niin kuin kaikki olisi normaalisti. Mutta sitten he tajusivat, että eivät he tienneet varsinaisesti millaista oli ”normaali”. He olivat eläneet koko elämänsä maailmassa, jossa oli sota käynnissä. Eivät he olleet olleet elossa rauhanaikana, joten kuinka he voisivatkaan tietää, millaista se olisi? Edes heidän vanhempansa eivät olleet eläneet aikana ennen ihmisten ja Viribusten sotaa.
Vietettyään pari päivää samaisen puun juurella, taivasalla nukkuen, siskokset lähtivät jälleen matkaan. He kaipasivat jo katon alla nukkumista, lämpimiä täkkejä ja talon tuomaa turvaa – vaikka ariokeiden hyökkäys oli todistanut, että Synkkä-metsien mutantteja ei pysäyttänyt pelkkä puinen tönö. Mutta huolimatta siitä kaipuusta, jota he tunsivat, kumpikaan ei valittanut, sillä he tiesivät, ettei heillä ollut varaa valittaa; he olivat onnekkaita, että olivat edes elossa.
He matkasivat seitsemän päivää ilman sen kummempia vastoinkäymisiä. Marija oli pissalla puskassa, kun hän Julin pohtivalta kuulostava ääni kantautui hänen korviinsa.
”Uskotko, että meillekin voisi käydä niin?”
Marija veti housut ylös ja käveli Julin luokse. ”Käydä miten?”
”Niin kuin äidille ja isälle.”
Hetken Marija kuvitteli, että Julli tarkoitti elävältä palamista, ja hän oli jo aikeissa vastata, että hän tosiaankin toivoi, että ei, mutta sitten Juli haroi vaaleita lyhyitä hiuksiaan ja katsoi kaukaisuuteen, ja jatkoi:
”Rakastua, tarkoitan.” Juli hymyili itsekseen. ”He löysivät toisensa sodan keskellä ja heidän rakkaudestaan kumpusi kaksi lasta. Huolimatta sodasta, heitä siunattiin onnella ja rakkaudella.”
Marija ei voinut uskoa korviaan. Tai ei, kyllä hän uskoi, ei ollut ensimmäinen kerta, kun Juli puhui haaveillen rakkaudesta. Mutta mitä Marija ei voinut uskoa, oli että sisko edelleen jaksoi uskoa sellaiseen. Mistä tämä Julin pohdinta nyt äkisti kumpusi?
”He olivat itsekkäitä sillä saralla”, Marija möläytti.
”Mitä?”
Marija ryhdistäytyi ja katsoi haastavasti Juliin. ”Itsekkäitä. Tuoda nyt lapsia, lisää viattomia, sodan turmelemaan maahan.”
”Älä viitsi, Marija”, Juli kivahti. ”Älä puhu vanhemmistamme noin.”
”Kyllä minä heitä rakastin ja rakastan, mutta lapsen hankkiminen sodan aikaan ei ole ehkä se viisain päätös.”
”Sinua ei olisi ilman sitä päätöstä!”
”Älä huuda”, Marija sanoi. ”Me emme tiedä, kuka saattaa kuulla.”
”Huudanpas, koska sinä olet epäreilu!” Juli oli todella vihainen, Marija aisti sen hänen äänestään, näki sen hänen kasvoistaan, kuuli sen hänen sanoistaan. ”Minä haluan löytää rakkauden, onnen. Minä haluan lapsen. Väitätkö minuakin itsekkääksi?”
Marija mietti asiaa, vaikka hänellä oli jo vastaus. Kyllä hän ajatteli, että Juli oli itsekäs, vaikka se ei sopinut Julille yhtään; sisko oli aina ollut hyvin epäitsekäs. Mutta synnyttää lapsi maailmaan, missä hän ei olisi turvassa? Se oli Marijan silmissä itsekästä.
”Miksi, Juli?” Marija kysyi sen sijaan, että olisi vastannut Julin kysymykseen.
”Miksi mitä?”
”Miksi sinä haluat lapsen?”
Juli sulki suunsa, avasi sen jälleen ja sanoi sitten: ”Koska minä en ole kokonainen ilman. Minä vasta etsin itseäni ja...” Julin ääni vaipui pois, kun hän ei tiennyt miten jatkaa.
Hiljaisuus. Ja sitten…
”Tuo oli typerintä mitä olen ikinä kuullut”, Marija tokaisi. ”Ei itseään etsitä hankkimalla lapsi. Itsensä löytäminen ja kokonaiseksi tuleminen lähtee ensisijaisesti sinusta itsestäsi.”
Juli oli selvästi loukkaantunut Marijan sanoista, ja nousi nyt ylös maasta, jottei hän olisi matalemmalla, kuin Marija. He tuijottivat toisiaan silmiin.
”Mitä sinä tiedät itsensä löytämisestä? Et pysty edes hallitsemaan voimiasi, vaan olet äkkipikainen ja holtiton!”
”Et sinäkään mikään täydellinen ole!”
”Ainakin minä tiedän mitä haluan! Sinä olet surkea Viribus, sillä et osaa kunnioittaa eläviä olentoja. Meistä kahdesta sinä olet todennäköisimmin se, joka muuttuisi niiden kaltaiseksi!” Juli viittoi suuntaan, jossa he tiesivät Verboran olevan, mutta jota ei voinut enää nähdä.
Se meni Marijalla syvälle tunteisiin. Kyllä, hän saattoi olla tunteettomampi, äkkipikaisempi, ajattelematon ja vielä mitä. Mutta yksi Subiriveista hän ei ollut, eikä tulisi olemaan.
”Ja sinä olisit surkea äiti!” Marija huusi. Hän ei tarkoittanut sanojaan, hän halusi vain loukata Julia. ”Mikään lapsi ei selviäisi hengissä kanssasi, koska olet koko ajan itkemässä. Pelkäämässä. Kyvytön tekemään vaikeita valintoja. Kyvytön suojelemaan! Äiti ja isäkin kuolivat sinun vieraanvaraisuutesi takia!” Juli vetäisi kiivaasti henkeä, mutta Marija ei ollut vielä valmis. Kiukku oli saanut vallan ja hän aukaisi suunsa jatkaakseen messuamistaan vielä pidemmälle, mutta silloin Juli löi häntä. Läpsäisi avokämmenellä poskelle ja kääntyi marssiakseen pois.
Marija kosketti poskeaan. Hän ei voinut uskoa, että sisko oli lyönyt häntä. Hämmennys vaihtui nopeasti kiukuksi, ja Marija tunsi, kuinka voimat hänen sisällään velloivat.
”Älä käännä selkääsi minulle!” Marija huusi raivoissaan. ”Kuulitko! Älä käännä selkääsi minulle!” Ja sitten Marijasta purkautui hänen voimiensa aalto ja hänen huutonsa kaikui metsässä. Tämä purkaus oli voimakas, se repi muutaman puskan juurineen maasta heidän läheltään, sai lehdet putoamaan puista ja Julin käännähtämään kannoillaan viime hetkellä, ja luomaan voimakentän ympärilleen. Marijan voimien osuessa Julin voimakenttään, voimakas ääni, kuin salamanisku ja ukkosen jyrähdys, täytti metsän. Juli seisoi tukevasti paikoillaan, mutta hän oli liukunut maassa metrin taaksepäin Marijan voimien iskiessä hänen voimakenttäänsä.
”Ämmä!” Juli sihisi. ”Minulle olisi voinut käydä huonos–”
Hän ei ikinä saanut lausettaan loppuun, sillä Marija, tällä kertaa tarkoituksellisesti, iski Julin voimakenttään voimillaan.
”Minä. En. Ole. Niinkuin. Ne hirviöt!” Marija huusi, kävellen Julia kohden, repien voimillaan jokaisen sanan painoksi puista paksuja oksia ja heittäen ne yhdellä käden ranneliikkellä päin Julia.
”Nyt riitti!” Juli karjui, kohotti kätensä Marijaa kohden ja kun Marija otti askeleen lähemmäksi Julia, hän törmäsi suoraan voimakenttään, kaatui takapuolelleen maahan ja jäi siihen istumaan hämmästyneenä. Veri pulppusi hänen nenästään ja sotki Marijan leuan, kaulan ja paidan etumuksen vereen.
Kuin hidastettuna Marija kohotti kätensä koskettaakseen verta, joka ryöppysi hänen nenästään ja hän tuijotti verestä märkiä sormiaan hämmentyneenä. Hän ei tuntenut kipua.
Juli marssi häntä kohden, mutta juuri silloin he kuulivat karjuntaa, raivokasta karjuntaa. Marija näki sen ensimmäisenä: valtaisan, ruskean karhun kymmenen, ehkä kaksikymmentä metriä Julin takana. Marijan kompuroidessa pystyyn, Juli pyörähti ympäri ja katsoi kauhuissaan karhua.
Mitään sanomatta he nappasivat reppunsa, aseensa ja silmäilivät karhua.
”Isä sanoi aina”, Juli kuiskasi, ”että karhua ei ikinä saa juosta pakoon.”
Karhu ärjyi vihaisesti ja nousi takatassuilleen seisomaan, haistellen ilmaa. He kuulivat äänen takaansa, ja kun he kääntyivät ympäri, pusikosta ryömi esiin kolme pienempää karhua.
”Mitä isä opetti siitä, jos joutuu emon ja sen poikasten väliin?” Marija kysyi.
”En minä tiedä”, Juli parahti. ”Juokse!”
Marija kerkesi näkemään, kuinka karhu ärjyi ja lähti juoksemaan heitä kohden, eikä siinä kohtaa Marijaa tarvinnut kahta kertaa käskeä, vaan hän lähti Julin perään, joka jo pinkoi karkuun minkä jaloistaan pääsi.
He loikkasivat karhunpentujen ylitse ja juoksivat henkensä edestä. Marija toivoi, että karhu ei seuraisi heitä määräänsä pidemmälle – eihän se voinut kovin kauaksi pennuistaan lähteä. Mutta mitä kauemmin he juoksivat ja mutkittelivat puiden lomassa, väistellen kiviä ja kantoja, sitä enemmän Marija alkoi epäilemään olleensa väärässä, sillä karhu ei luovuttanut, ja se saavutti heitä koko ajan, vaikkakin kannot, kivet ja puut hidastivat sitä.
Marijan mielessä kävi, että he eivät enää kauaa jaksaisi juosta. Mitä sitten? Joutuisivatko he taistelemaan karhua vastaan? Olihan heillä keihäät, mutta tappaa nyt kolmen pennun emo? Ei sillä, että Marija olisi uskonut heidän pärjäävän karhulle, joka oli paljon suurempi, kuin he kaksi ja todennäköisesti myös paljon vahvempi.
”Kiivetään tuonne!” Juli huusi, ja Marija, joka oli toistaiseksi unohtanut kiukkunsa siskoaan kohtaan, yllättyi Julin itseasiassa aika hyvästä ideasta. Viistosti heidän vasemmallaan näkyi kallion seinämä. Juli juoksi edeltä, pysähtyi kallion eteen ja mutisi: ”En ole kummoinen kiipeilijä.”
”Nyt on korkea aika opetella”, Marija sanoi, iski keihään maahan ja alkoi kiipeämään, kirves heiluen hänen vyöllään. Marija oli jo parin metrin korkeudessa, kun hän kuuli Julin manaavan alapuolellaan.
”Terävä kivi raapaisi haavan käteeni!” Juli informoi.
”Jatka kiipeämistä!” Marija komensi.
Kiipeäminen ei ollut helppoa. Seinämä oli pystysuora ja korkea. Käden ja jalansijaa oli vaikea löytää, ja Marija ei voinut lakata ajattelemasta, että yksikin väärä siirto, ja hän putoaisi alas karhun raadeltavaksi – tai taittaisi niskansa pudotuksessa.
”Se on alapuolellamme”, Juli sanoi.
Marija kuunteli ja kuuli kuin kuulikin karhun tepastelevan kallionseinämän juurella murahdellen ja ärähdellen. Marija ei uskaltanut katsoa alas, hän pelkäsi, että häntä alkaisi pyörryttämään.
”Eihän se ylety sinuun?”
Juli vastasi kieltävästi ja Marija henkäisi. Hän pohti seuraavaa siirtoa. He voisivat roikkua henkensä kaupalla kallionseinämässä niin kauan, että karhu lähtisi, ja sitten laskeutua alas. Tai sitten he voisivat kokeilla onneaan ja kiivetä ylös. Silloin heidän keihäänsä jäisivät alas. Marija ei tiennyt, mitä heidän pitäisi tehdä, ja karhu murisi edelleen alapuolella.
”Meidän on pakko kiivetä ylös”, Juli sanoi, yllättäen Marijan. ”Minä en jaksa pidellä itseäni tässä enää kauaa.”
”Miksi sitten jaksaisit kiivetä ylös? Sinne on pitkä matka.”
”Pakko on yrittää. Mieluummin ylös kuin alas.”
”Alas sinä päädyt, jos–”
”Kiipeä, Marija!”
Marija alkoi kiipeämään. He etenivät hitaasti. Heidän olisi pitänyt edetä nopeammin, sillä heidän voimansa olivat hupenemassa, mutta jos he olisivat edenneet yhtään nopeammin, jompi kumpi siskoksista olisi varmasti asettanut kätensä tai jalkansa väärään kohtaan ja pudonnut.
Kun Marija viimein saavutti huipun, hän tajusi, että kallionseinämältä tasaiselle maalle siirtyminen oli vaikeampaa, kuin mitä hän oli ajatellut, sillä ei ollut mitään, mistä tasaisella maalla voisi ottaa kiinni ja kiskoa itsensä seinämältä pois.
”Minulla on tukeva asento”, Juli sanoi. ”Työnnän jalastasi sinua ylös.”
Marija aikoi väittää vastaan, mutta tajusi pian, että ei heillä oikein ollut vaihtoehtoja. Marija koko vartaloa pakotti, kädet olivat naarmuilla ja haavoilla. Hän kohotti jalkaansa, ja tunsi sitten Julin työntävän yhdellä kädellä häntä ylöspäin. Hän keskitti voimansa itseensä ja onnistui uupumuksesta huolimatta leijuttamaan Julin työntövoiman avustuksella puolet vartalostaan tasaiselle maalle. Hän heilautti jalkansakin kielekkeeltä maalle, ryömi ympäri ja ojensi kätensä Julille.
Juli tarttui käteen, ja sitten Marija keskitti voimansa Juliin, sai siskon hitusen verran kevyemmäksi, ja sai kiskottua Julinkin turvaan. He kurkkasivat hengästyneinä ja helpottuneina alas. Karhu oli poissa. Helpotuksen huokaus, ja sitten he lysähtivät makaamaan selälleen maahan, hengittäen raskaasti.
Marijan käsiä pakotti, eikä hän uskonut voivansa käyttää niitä enää ikinä. Juli oli heistä kahdesta se, joka ensimmäisenä nousi ylös ja katseli ympärilleen.
”Marija, sinun pitää nähdä tämä.”
Huokaisten syvään Marija nousi ylös, käveli Julin luokse ja katsoi näkymää, joka aukeni heidän eteensä.
Jyrkänne vietti loivasti alas laaksoon, jossa oli kaksi pientä torppaa. He näkivät porukkaa toisen torpan edessä; miehen, naisen ja lapsen. Juli henkäisi.
”Viribuksia”, hän kuiskasi.
Siskokset vilkaisivat toisiinsa, ja sitten mitään sanomatta he lähtivät kävelemään alas laaksoon, toiveenaan, että he olivat vihdoin löytäneet turvapaikan omiensa joukosta.
Äkisti edessä olevista raunioista ryömi kolme olentoa heidän eteensä. Marijan sydän pamppaili villisti hänen tuijottaessaan kauhuissaan edessä olevia Subiriveja. Hän juoksi niitä kohti, adrenaliini liian voimakkaana, jotta hän olisi voinut enää pysähtyä.
Ne eivät olleet kauniita olentoja. Subirivet olivat surullinen näky. Niistä näki selvästi, että ne olivat joskus olleet Viribuksia, mutta jotenkin itsensä menettämisen yhteydessä ne olivat muuttuneet kauttaaltaan hiilen väriseksi, ne olivat alastomia, karvattomia, luisevia olentoja, joilla oli pitkät raajat ja kellertävät hampaat. Silmät hohtivat verenpunaisina samoin, kuin ne hohtivat Marijalla ja Julilla.
Marija näki silmäkulmastaan ilman väreilevän ja tajusi, että Juli oli langettanut voimakentän heidän ympärilleen. Se sai Marijan kohottamaan kätensä, suuntaamaan sen kolmeen Subiriveen, keskittymään kulmat kurtussa ja sitten hän huitaisi kädellään sivulle. Subirivet lensivät pari metriä sivulle kaatuen kumoon. Se oli tarpeeksi Marijalle ja Julille.
He väistelivät isoja kivenmurikoita, kiipesivät yli raunioiden ja jalat hapoilla juoksivat ulos Verborasta ja kohti pohjoista. Voimakenttä heidän ympäriltään haihtui pois. Nyt viimeisetkin säteet olivat painuneet mailleen ja pimeys otti vallan Enerhamjista. Kolmesta kuusta yksi loistitaivaalla, sinne kuin tyhjästä ilmestyneet pilvet peittivät kaksi muuta. Viimein Juli tarttui Marijaa kädestä ja pysähtyi hengittäen kiivaasti.
”En jaksa enää”, Juli huohotti. ”En yksinkertaisesti jaksa.”
Marijan silmät olivat heti ajautuneet Julin selän taakse, mutta siellä ei näkynyt liikettä; Viribuksilla oli hyvä pimeän näkö, ja juuri nyt Marija ei nähnyt mitään, mikä olisi varoittanut häntä lähestyvistä Subiriveistä.
”Ei se mitään”, Marija sanoi ja taputti Julin olkapäätä. ”Hengitä vain, ne eivät poistuneet kaupungista perässämme.”
”Pääsimme helpolla”, Juli totesi, ja veti syvään henkeä, päästäen sen sitten nenän kautta ulos. Hän nojasi käsiään polviin ja yritti saada hengityksensä tasaantumaan. Marija olisi vitsaillut Julin huonosta kunnosta, ellei olisi itsekin lopen uupunut ja hengästynyt.
”Mitä me nyt teemme?” Juli kysyi.
”Helppoa”, Marija sanoi, yrittäen piilottaa kuinka hengästynyt hän oikeasti oli. ”Me kävelemme pohjoisen suuntaan niin kauan, että löydämme paikan, mistä voimme tehdä turvapaikkamme.”
”Tarkoitin juuri nyt, tänä yönä.”
”No, tuota… kai me kävelemme pois tältä aukealta niityltä. Horisontissa näkyisi olevan metsä.” Marija tihrusti eteensä ja kohautti harteitaan. ”Normaali metsä, toivon mukaan.”
”Jaha.”
Julin kommentti oli esitetty kuivalla, viileällä äänellä, mutta kun Marija ei suoranaisiavastaväitteitäkään kuullut, he jatkoivat matkaansa kävelyvauhtia. Marija halusi nukkumaan, ja hän oli päättänyt nukkuvansa mieluummin metsässä kuin aukealla niityllä.
Ainoa ongelma oli, että metsän suoja olikin kauempana, kuin mitä kumpikaan oli osannut arvioida. Se näkyi horisontissa, mutta aamun ensisäteet osuivat heihin jo, kun he vihdoin saavuttivat metsän: heiltä oli mennyt koko yö kävellä sinne. He tiputtivat keihäät käsistään, reput selistään ja lysähtivät sitten suuren, leveän puun juurelle istumaan.
”Minä haluan vain nukkua”, Marija mutisi silmät puoliummessa. Hänen jalkojaan pakotti inhottavasti eikä ajatus kulkenut.
”Emme me voi”, Juli sanoi.
Marijan silmät aukenivat jälleen.
”Ja miksiköhän ei?” hän kysyi.
”Koska sitten heräämme illalla, kuljemme yön ja nukumme taas päivän. Ei sellainen vetele.”
”Kuka sanoi, että me nukumme iltaan?” Marija kysyi kärkkäällä äänensävyllä. ”Toinen vahtii toisen nukkuessa, ja nukumme vain vähän aikaa… sen verran, että jaksamme iltaan asti.”
”Kumpi meistä muka pysyy hereillä toisen nukkuessa?”
Marija näytti lapsellisesti kieltään Julille. ”Sinä.”
Sitten hän käpertyi niine hyvineen sikiö asentoon ja sulki silmänsä. Marija tunsi, kuinka Juli tuijotti häntä, ja hän aivan odotti, koska sisko tumauttaisi häntä keihään varrella persuuksille, mutta kun iskua ei kuulunut, Marija vaipui ennen pitkää uneen.
Auringon ollessa korkeimmillaan, Marija ja Juli panivat reput takaisin selkäänsä, ottivat keihäät käsiinsä ja he lähtivät jälleen matkaan, pujotellen vihreän aluskasvillisuuden seassa. Metsä oli valoisa ja kodikkaan tuntuinen, se muistutti metsikköä, joka oli ollut heidän nyt palaneen kotinsa vieressä. Se rotisko oli palvellut turvapaikkana pitkän aikaa, mutta nyt Marija käveli voimattomin askelin eteenpäin metsässä, toivoen löytävänsä hänelle ja Julille uuden turvapaikan.
”Olisimmepa voineet nukkua pidempään”, Juli sanoi haukotellen. ”Mutta parempi näin, vai mitä?”
”Johan nyt tokikin”, Marija vastasi. ”Pidetäänkö ruokatauko vasta auringonlaskun aikaan?”
”Hyvä idea, meidän tulisikin olla pihejä ruuasta ja vedestä.”
”Nimenomaan”, Marija sanoi ja painoi kädellään oksan pois tieltään. ”Ei voi tietää, milloin seuraavan kerran saamme täydennettyä reppumme.”
He ohittivat pari niittyä, ja toisessa niistä laidunsi villihevosia. Lauma huomasi heidät, vaikka Marija ja Juli kuinka hiljaa yrittivät hiipiä lähemmäksi katsomaan. Ne nostivat päänsä, kääntelivät korviaan ja korskahtelivat.
”Vau”, siskokset sanoivat yhteen ääneen ja vilkaisivat toisiaan. He ajattelivat samaa: Helo ja Imme olivat nyt villihevosia, mikäli ne olivat selviytyneet.
”Jatketaan”, Marija sanoi. ”Ei häiritä niitä.”
Juli siirtyi vastahakoisesti kauemmaksi laumasta, ja he jatkoivat matkaansa, sitä päämäärätöntä vaellusta, ilman takeita siitä, että se ikinä päättyisi.
Päivien kuluessa, ja ruuan ja veden vähetessä, Marija huomasi myös, että hänen saappaansa hiersivät inhottavasti jalkoja; ne eivät olleet vielä muovautuneet hänen jaloilleen sopiviksi. Aina, kun he pysähtyivät lepäämään, Marija otti saappaat pois jaloistaan. Hän oli saanut rakkoja.
”Miksei sinun jalkasi näytä samalta?” Marija valitti Julille.
”Koska minun saappaani ovat vanhemmat ja pehmeämmät.”
”Haluatko vaihtaa?”
”Rakastan sinua, sisko hyvä, mutta en todellakaan.” Juli hymyili. ”Kyllä se siitä. Voimme levätä tässä pari päivää, antaa jalkojesi parantua. Ei meillä ole mihinkään kiire.”
Marija harkitsi asiaa, mutta nyökkäsi sitten myöntymisen merkiksi sillä hänellä oli turvallinen olo metsässä, joten he asettuivat puun alle ja katsoivat auringonlaskun värittämää taivasta. Se oli kaunis ja hetken aikaa heistä tuntui, niin kuin kaikki olisi normaalisti. Mutta sitten he tajusivat, että eivät he tienneet varsinaisesti millaista oli ”normaali”. He olivat eläneet koko elämänsä maailmassa, jossa oli sota käynnissä. Eivät he olleet olleet elossa rauhanaikana, joten kuinka he voisivatkaan tietää, millaista se olisi? Edes heidän vanhempansa eivät olleet eläneet aikana ennen ihmisten ja Viribusten sotaa.
Vietettyään pari päivää samaisen puun juurella, taivasalla nukkuen, siskokset lähtivät jälleen matkaan. He kaipasivat jo katon alla nukkumista, lämpimiä täkkejä ja talon tuomaa turvaa – vaikka ariokeiden hyökkäys oli todistanut, että Synkkä-metsien mutantteja ei pysäyttänyt pelkkä puinen tönö. Mutta huolimatta siitä kaipuusta, jota he tunsivat, kumpikaan ei valittanut, sillä he tiesivät, ettei heillä ollut varaa valittaa; he olivat onnekkaita, että olivat edes elossa.
He matkasivat seitsemän päivää ilman sen kummempia vastoinkäymisiä. Marija oli pissalla puskassa, kun hän Julin pohtivalta kuulostava ääni kantautui hänen korviinsa.
”Uskotko, että meillekin voisi käydä niin?”
Marija veti housut ylös ja käveli Julin luokse. ”Käydä miten?”
”Niin kuin äidille ja isälle.”
Hetken Marija kuvitteli, että Julli tarkoitti elävältä palamista, ja hän oli jo aikeissa vastata, että hän tosiaankin toivoi, että ei, mutta sitten Juli haroi vaaleita lyhyitä hiuksiaan ja katsoi kaukaisuuteen, ja jatkoi:
”Rakastua, tarkoitan.” Juli hymyili itsekseen. ”He löysivät toisensa sodan keskellä ja heidän rakkaudestaan kumpusi kaksi lasta. Huolimatta sodasta, heitä siunattiin onnella ja rakkaudella.”
Marija ei voinut uskoa korviaan. Tai ei, kyllä hän uskoi, ei ollut ensimmäinen kerta, kun Juli puhui haaveillen rakkaudesta. Mutta mitä Marija ei voinut uskoa, oli että sisko edelleen jaksoi uskoa sellaiseen. Mistä tämä Julin pohdinta nyt äkisti kumpusi?
”He olivat itsekkäitä sillä saralla”, Marija möläytti.
”Mitä?”
Marija ryhdistäytyi ja katsoi haastavasti Juliin. ”Itsekkäitä. Tuoda nyt lapsia, lisää viattomia, sodan turmelemaan maahan.”
”Älä viitsi, Marija”, Juli kivahti. ”Älä puhu vanhemmistamme noin.”
”Kyllä minä heitä rakastin ja rakastan, mutta lapsen hankkiminen sodan aikaan ei ole ehkä se viisain päätös.”
”Sinua ei olisi ilman sitä päätöstä!”
”Älä huuda”, Marija sanoi. ”Me emme tiedä, kuka saattaa kuulla.”
”Huudanpas, koska sinä olet epäreilu!” Juli oli todella vihainen, Marija aisti sen hänen äänestään, näki sen hänen kasvoistaan, kuuli sen hänen sanoistaan. ”Minä haluan löytää rakkauden, onnen. Minä haluan lapsen. Väitätkö minuakin itsekkääksi?”
Marija mietti asiaa, vaikka hänellä oli jo vastaus. Kyllä hän ajatteli, että Juli oli itsekäs, vaikka se ei sopinut Julille yhtään; sisko oli aina ollut hyvin epäitsekäs. Mutta synnyttää lapsi maailmaan, missä hän ei olisi turvassa? Se oli Marijan silmissä itsekästä.
”Miksi, Juli?” Marija kysyi sen sijaan, että olisi vastannut Julin kysymykseen.
”Miksi mitä?”
”Miksi sinä haluat lapsen?”
Juli sulki suunsa, avasi sen jälleen ja sanoi sitten: ”Koska minä en ole kokonainen ilman. Minä vasta etsin itseäni ja...” Julin ääni vaipui pois, kun hän ei tiennyt miten jatkaa.
Hiljaisuus. Ja sitten…
”Tuo oli typerintä mitä olen ikinä kuullut”, Marija tokaisi. ”Ei itseään etsitä hankkimalla lapsi. Itsensä löytäminen ja kokonaiseksi tuleminen lähtee ensisijaisesti sinusta itsestäsi.”
Juli oli selvästi loukkaantunut Marijan sanoista, ja nousi nyt ylös maasta, jottei hän olisi matalemmalla, kuin Marija. He tuijottivat toisiaan silmiin.
”Mitä sinä tiedät itsensä löytämisestä? Et pysty edes hallitsemaan voimiasi, vaan olet äkkipikainen ja holtiton!”
”Et sinäkään mikään täydellinen ole!”
”Ainakin minä tiedän mitä haluan! Sinä olet surkea Viribus, sillä et osaa kunnioittaa eläviä olentoja. Meistä kahdesta sinä olet todennäköisimmin se, joka muuttuisi niiden kaltaiseksi!” Juli viittoi suuntaan, jossa he tiesivät Verboran olevan, mutta jota ei voinut enää nähdä.
Se meni Marijalla syvälle tunteisiin. Kyllä, hän saattoi olla tunteettomampi, äkkipikaisempi, ajattelematon ja vielä mitä. Mutta yksi Subiriveista hän ei ollut, eikä tulisi olemaan.
”Ja sinä olisit surkea äiti!” Marija huusi. Hän ei tarkoittanut sanojaan, hän halusi vain loukata Julia. ”Mikään lapsi ei selviäisi hengissä kanssasi, koska olet koko ajan itkemässä. Pelkäämässä. Kyvytön tekemään vaikeita valintoja. Kyvytön suojelemaan! Äiti ja isäkin kuolivat sinun vieraanvaraisuutesi takia!” Juli vetäisi kiivaasti henkeä, mutta Marija ei ollut vielä valmis. Kiukku oli saanut vallan ja hän aukaisi suunsa jatkaakseen messuamistaan vielä pidemmälle, mutta silloin Juli löi häntä. Läpsäisi avokämmenellä poskelle ja kääntyi marssiakseen pois.
Marija kosketti poskeaan. Hän ei voinut uskoa, että sisko oli lyönyt häntä. Hämmennys vaihtui nopeasti kiukuksi, ja Marija tunsi, kuinka voimat hänen sisällään velloivat.
”Älä käännä selkääsi minulle!” Marija huusi raivoissaan. ”Kuulitko! Älä käännä selkääsi minulle!” Ja sitten Marijasta purkautui hänen voimiensa aalto ja hänen huutonsa kaikui metsässä. Tämä purkaus oli voimakas, se repi muutaman puskan juurineen maasta heidän läheltään, sai lehdet putoamaan puista ja Julin käännähtämään kannoillaan viime hetkellä, ja luomaan voimakentän ympärilleen. Marijan voimien osuessa Julin voimakenttään, voimakas ääni, kuin salamanisku ja ukkosen jyrähdys, täytti metsän. Juli seisoi tukevasti paikoillaan, mutta hän oli liukunut maassa metrin taaksepäin Marijan voimien iskiessä hänen voimakenttäänsä.
”Ämmä!” Juli sihisi. ”Minulle olisi voinut käydä huonos–”
Hän ei ikinä saanut lausettaan loppuun, sillä Marija, tällä kertaa tarkoituksellisesti, iski Julin voimakenttään voimillaan.
”Minä. En. Ole. Niinkuin. Ne hirviöt!” Marija huusi, kävellen Julia kohden, repien voimillaan jokaisen sanan painoksi puista paksuja oksia ja heittäen ne yhdellä käden ranneliikkellä päin Julia.
”Nyt riitti!” Juli karjui, kohotti kätensä Marijaa kohden ja kun Marija otti askeleen lähemmäksi Julia, hän törmäsi suoraan voimakenttään, kaatui takapuolelleen maahan ja jäi siihen istumaan hämmästyneenä. Veri pulppusi hänen nenästään ja sotki Marijan leuan, kaulan ja paidan etumuksen vereen.
Kuin hidastettuna Marija kohotti kätensä koskettaakseen verta, joka ryöppysi hänen nenästään ja hän tuijotti verestä märkiä sormiaan hämmentyneenä. Hän ei tuntenut kipua.
Juli marssi häntä kohden, mutta juuri silloin he kuulivat karjuntaa, raivokasta karjuntaa. Marija näki sen ensimmäisenä: valtaisan, ruskean karhun kymmenen, ehkä kaksikymmentä metriä Julin takana. Marijan kompuroidessa pystyyn, Juli pyörähti ympäri ja katsoi kauhuissaan karhua.
Mitään sanomatta he nappasivat reppunsa, aseensa ja silmäilivät karhua.
”Isä sanoi aina”, Juli kuiskasi, ”että karhua ei ikinä saa juosta pakoon.”
Karhu ärjyi vihaisesti ja nousi takatassuilleen seisomaan, haistellen ilmaa. He kuulivat äänen takaansa, ja kun he kääntyivät ympäri, pusikosta ryömi esiin kolme pienempää karhua.
”Mitä isä opetti siitä, jos joutuu emon ja sen poikasten väliin?” Marija kysyi.
”En minä tiedä”, Juli parahti. ”Juokse!”
Marija kerkesi näkemään, kuinka karhu ärjyi ja lähti juoksemaan heitä kohden, eikä siinä kohtaa Marijaa tarvinnut kahta kertaa käskeä, vaan hän lähti Julin perään, joka jo pinkoi karkuun minkä jaloistaan pääsi.
He loikkasivat karhunpentujen ylitse ja juoksivat henkensä edestä. Marija toivoi, että karhu ei seuraisi heitä määräänsä pidemmälle – eihän se voinut kovin kauaksi pennuistaan lähteä. Mutta mitä kauemmin he juoksivat ja mutkittelivat puiden lomassa, väistellen kiviä ja kantoja, sitä enemmän Marija alkoi epäilemään olleensa väärässä, sillä karhu ei luovuttanut, ja se saavutti heitä koko ajan, vaikkakin kannot, kivet ja puut hidastivat sitä.
Marijan mielessä kävi, että he eivät enää kauaa jaksaisi juosta. Mitä sitten? Joutuisivatko he taistelemaan karhua vastaan? Olihan heillä keihäät, mutta tappaa nyt kolmen pennun emo? Ei sillä, että Marija olisi uskonut heidän pärjäävän karhulle, joka oli paljon suurempi, kuin he kaksi ja todennäköisesti myös paljon vahvempi.
”Kiivetään tuonne!” Juli huusi, ja Marija, joka oli toistaiseksi unohtanut kiukkunsa siskoaan kohtaan, yllättyi Julin itseasiassa aika hyvästä ideasta. Viistosti heidän vasemmallaan näkyi kallion seinämä. Juli juoksi edeltä, pysähtyi kallion eteen ja mutisi: ”En ole kummoinen kiipeilijä.”
”Nyt on korkea aika opetella”, Marija sanoi, iski keihään maahan ja alkoi kiipeämään, kirves heiluen hänen vyöllään. Marija oli jo parin metrin korkeudessa, kun hän kuuli Julin manaavan alapuolellaan.
”Terävä kivi raapaisi haavan käteeni!” Juli informoi.
”Jatka kiipeämistä!” Marija komensi.
Kiipeäminen ei ollut helppoa. Seinämä oli pystysuora ja korkea. Käden ja jalansijaa oli vaikea löytää, ja Marija ei voinut lakata ajattelemasta, että yksikin väärä siirto, ja hän putoaisi alas karhun raadeltavaksi – tai taittaisi niskansa pudotuksessa.
”Se on alapuolellamme”, Juli sanoi.
Marija kuunteli ja kuuli kuin kuulikin karhun tepastelevan kallionseinämän juurella murahdellen ja ärähdellen. Marija ei uskaltanut katsoa alas, hän pelkäsi, että häntä alkaisi pyörryttämään.
”Eihän se ylety sinuun?”
Juli vastasi kieltävästi ja Marija henkäisi. Hän pohti seuraavaa siirtoa. He voisivat roikkua henkensä kaupalla kallionseinämässä niin kauan, että karhu lähtisi, ja sitten laskeutua alas. Tai sitten he voisivat kokeilla onneaan ja kiivetä ylös. Silloin heidän keihäänsä jäisivät alas. Marija ei tiennyt, mitä heidän pitäisi tehdä, ja karhu murisi edelleen alapuolella.
”Meidän on pakko kiivetä ylös”, Juli sanoi, yllättäen Marijan. ”Minä en jaksa pidellä itseäni tässä enää kauaa.”
”Miksi sitten jaksaisit kiivetä ylös? Sinne on pitkä matka.”
”Pakko on yrittää. Mieluummin ylös kuin alas.”
”Alas sinä päädyt, jos–”
”Kiipeä, Marija!”
Marija alkoi kiipeämään. He etenivät hitaasti. Heidän olisi pitänyt edetä nopeammin, sillä heidän voimansa olivat hupenemassa, mutta jos he olisivat edenneet yhtään nopeammin, jompi kumpi siskoksista olisi varmasti asettanut kätensä tai jalkansa väärään kohtaan ja pudonnut.
Kun Marija viimein saavutti huipun, hän tajusi, että kallionseinämältä tasaiselle maalle siirtyminen oli vaikeampaa, kuin mitä hän oli ajatellut, sillä ei ollut mitään, mistä tasaisella maalla voisi ottaa kiinni ja kiskoa itsensä seinämältä pois.
”Minulla on tukeva asento”, Juli sanoi. ”Työnnän jalastasi sinua ylös.”
Marija aikoi väittää vastaan, mutta tajusi pian, että ei heillä oikein ollut vaihtoehtoja. Marija koko vartaloa pakotti, kädet olivat naarmuilla ja haavoilla. Hän kohotti jalkaansa, ja tunsi sitten Julin työntävän yhdellä kädellä häntä ylöspäin. Hän keskitti voimansa itseensä ja onnistui uupumuksesta huolimatta leijuttamaan Julin työntövoiman avustuksella puolet vartalostaan tasaiselle maalle. Hän heilautti jalkansakin kielekkeeltä maalle, ryömi ympäri ja ojensi kätensä Julille.
Juli tarttui käteen, ja sitten Marija keskitti voimansa Juliin, sai siskon hitusen verran kevyemmäksi, ja sai kiskottua Julinkin turvaan. He kurkkasivat hengästyneinä ja helpottuneina alas. Karhu oli poissa. Helpotuksen huokaus, ja sitten he lysähtivät makaamaan selälleen maahan, hengittäen raskaasti.
Marijan käsiä pakotti, eikä hän uskonut voivansa käyttää niitä enää ikinä. Juli oli heistä kahdesta se, joka ensimmäisenä nousi ylös ja katseli ympärilleen.
”Marija, sinun pitää nähdä tämä.”
Huokaisten syvään Marija nousi ylös, käveli Julin luokse ja katsoi näkymää, joka aukeni heidän eteensä.
Jyrkänne vietti loivasti alas laaksoon, jossa oli kaksi pientä torppaa. He näkivät porukkaa toisen torpan edessä; miehen, naisen ja lapsen. Juli henkäisi.
”Viribuksia”, hän kuiskasi.
Siskokset vilkaisivat toisiinsa, ja sitten mitään sanomatta he lähtivät kävelemään alas laaksoon, toiveenaan, että he olivat vihdoin löytäneet turvapaikan omiensa joukosta.