Matka kaivolle tuntui kestävän ikuisuuden, vaikka todellisuudessa se oli lyhyempääkin lyhyempi. Marija ja Juli olivat niin janoissaan, että heistä tuntui etteivät he edenneet kävelyssään ollenkaan, vaan kaivo pysyi saman matkan päässä, huolimatta siitä kuinka monta raskasta askelta he ottivat paljain jaloin hiekkaisella ja tomuisella maalla.
Hiljaisuuden rikkoi nuorempi siskoksista ja hänkin vain kerran.
”Miltähän Subiriv näyttää?” Marija pohti.
”Toivo, että et ikinä saa selville”, Juli totesi kuivasti.
Ja niin hiljaisuus jatkui jatkumistaan, kuten heidän kävelymatkansakin.
Heidän loputon vaelluksena, vastoin kaikkia odotuksia, päättyi kuin päättyikin lopulta kaivolle. He eivät voineet uskoa, että olivat oikeasti saavuttaneet sen. Marija katseli ympärilleen tovin ja sitten hän kosketti puusankoa, joka istui kaivon reunalla ja oli kiinni ketjussa.
”Ainakin se vaikuttaa ehjältä”, hän totesi. ”Ei auta, kuin kokeilla sitä.”
Ja sitten sen kummempia aikailematta Marija tyrkkäsi sangon alas kaivon syvyyksiin.
”Jaa”, Juli huokaisi. ”Olisi varmaan kannattanut testata ensin onko ketju ehjä.”
”No, kohtahan sen näkee”, Marija sanoi käytännöllisesti.
He kuulostelivat, mutta eivät kuulleet kuin ketjun kilinän sen laskiessa sankoa yhä alemmas. Sitten he kuulivat kaukaa alhaalta hennon molskahduksen ja helpottunut hymy levisi siskoksien kasvoille. Kaivo ei ollut kuivunut, vaikka Marija sitä olikin pelännyt. Juli tarttui ketjuun ja alkoi vetämään sankoa takaisin ylös.
”Oho”, Juli sanoi. ”Se painaa enemmän kuin oletin.”
Marija tarttui ketjuun myös, ja yhteistuumin he hilasivat vesisangon takaisin ylös. Juli kurotti kätensä ja tarttui kiinni nyt märkään sankoon ja veti sen kaivon reunalle niin, että vesi läikkyi ympäriinsä.
He vilkaisivat toisiinsa, virnistivät leveästi ja kupersivat sitten kätensä, upottivat ne veteen ja hörppivät vettä ahneesti suihinsa. Kun Marija oli juonut kyllikseen, hän pesi naamansa vedessä ja ajatteli Immeä sekä Heloa. Hän toivoi, että hevoset olivat selvinneet Subirivien hyökkäyksestä ja olivat löytäneet vettä. Hän tunsi eräänlaista syyllisyyttä siitä, että Helo ja Imme joutuivat hyökkäyksen uhreiksi ensinkään; Marijan olisi pitänyt tajuta, ettei hevosia kannattanut milloinkaan viedä tuhoutuneeseen, Subirivejä kuhisevaan kaupunkiin. Heidän olisi pitänyt päästää tammat vapaiksi kaupungin romahtaneella portilla. Mutta Marija ei ollut tehnyt sitä, vaan hän oli ohjannut hevoset suoraan loukkuun pormestarin talolle.
”Mitä mietit?” Juli kysyi.
”En mitään”, Marija vastasi. Hän karisti negatiiviset ajatukset päästään, ja toitotti itselleen, että hän oli tehnyt parhaansa, ja päätökset jotka hän oli tehnyt, hän oli tehnyt parhain aikein. ”Juotko vielä?”
Juli ravisti päätään. ”Meidän pitää pakata vettä mukaamme. Ja ruokaa. Kengätkin olisi kivat, sekä jotkut muut vaatteet kuin yövaatteet.”
Tosiaan, Marija ei ollut edes tajunnut. He olivat paljain jaloin, yövaatteisillaan ja he olivat mullan sekä tomun peitossa. He mahtoivat olla näky, mutta onneksi ei ollut ketään näkemässä.
”Tarvitsemme kartan”, Marija sanoi äkisti. ”Että osaamme välttää ihmisten suurkaupungit.”
Juli nyökkäsi. ”Hefren City ja Karwik City.”
”Tule, palataan pormestarin talolle. Olen varma, että löydämme sieltä vaatteita.”
”Hänellähän oli tosiaan lapsia”, Juli sanoi. ”En muistanut.”
”Paljon painuu unohduksiin näinä aikoina”, Marija sanoi.
He lähtivät kävelemään takaisin pormestarin talolle, ja matka tuntui sujuvan nyt paljon nopeammin. Marija ja Juli kollasivat koko pormestarin talon lävitse, ja löysivät kuin löysivätkin parit heitteille jätetyt vaatekerrat, joita ei oltu keretty pakkaamaan mukaan, kun kaupunkia evakuoitiin. He nappasivat nahkarepun mukaansa, sekä talosta löytyneet tyhjät vesipullot, minkä jälkeen he palasivat kaivon luokse.
Marija nosti heille lisää vettä, millä he täyttivät tyhjät vesipullot ja sulloivat ne reppuun. Sitten he peseytyivät parhaansa mukaan kaivon kylmällä vedellä. Marijan seistessä alasti kaivon vierellä, hän hytisi kylmästä, ja kuuli, kuinka myös Julin hampaat kalisivat lämpimästä auringosta huolimatta.
Sukat, alushousut, paita, housut, kuluneet, mutta kalliit saappaat ja takki, ja sitten Marija oli valmis ruuan hankintaan. Juli pyörähti pari kertaa ympäri uusissa vaatteissaan.
”Miltä näytän?”
Marija tirskahti. ”Pormestarin pojalta.”
”Mitä!”
”No, lyhyet hiukset. Pormestarin pojan kalliit ja fiinit vaatteet. Vielä kun laulaa lurautat ’Oi, Verbora’ -laulun kertosäkeen, niin olet täydellinen”, Marija ilkkui.
”Haista–”
”–paska. Joo, joo, tiedetään.” Marija kohautti olkiaan. ”Jostain sitä huumoria on pakko repiä irti. Ja itsepähän kysyit.”
”Jaa”. Juli näytti mietteliäältä tovin. ”En minä kyllä osaa edes ’Oi, Verboran’ sanoja enää.”
”Tuskin kukaan osaa.” Marija napsautti sormiaan. ”Eiköhän mennä etsimään kaikkea hyödyllistä. Yhdessä vai hajaannutaanko?”
”Yhdessä tietenkin.”
”Sitä minäkin.” Marija osoitti sormellaan rappeutunutta rakennusta. ”Käteni viitoittamaan suuntaan!”
”Eikö tuo ole kirjasto? Ei siellä ole ruokaa.”
”Tiedätkö mitä kirjastoissa kuitenkin on?” Marija kysyi. Juli ravisti päätään ja Marija levitti suurieleisesti käsiään. ”Karttoja!”
”Ei täällä ole yhden yhtä karttaa!” Marija ärähti.
”Pakkohan täällä on olla”, Juli lohdutti. ”Muista mitä äiti aina opetti.”
Se sai Marijan hymyilemään surullisesti.
”’Jos luovutat, menetät toivon ja ilman toivoa ei ole elämän kipinää’”, Marija lausui. ”Äiti on– oli… todella fiksu sekä filosofinen. Ja runollinen.”
Juli nyökkäsi.
”Älä siis vaivu epätoivoon. Kyllä me löydämme kartan”, hän sanoi.
”Mitä jos ne on kaikki viety? Silloin kun kaupunki evakuoitiin?”
Juli kohautti harteitaan. ”Sitten en tiedä.”
He seisoivat hetken paikallaan, toisiaan tuijottaen ja sitten jatkoivat kirjaston penkomista. Kirjoja oli putoillut hyllyiltä ja joka paikka oli paksun pölyn ja hiekan peitossa. Hiekan oli tuuli tuivertanut sisään rikkinäisistä ikkunoista. He olivat käyneet koko kirjaston läpi, mutta eivät löytäneet yhden yhtä karttaa. Juli lysähti istumaan lähimmälle penkille.
”No, joko sinä luovutat?” Marija kysyi. ”Mistäs sinä juuri vähän aikaa sitten saarnasit minulle?”
”Pidän vain taukoa.”
”Aha, kuule, ei tämä homma niin toimi, että–”, Marija keskeytti lauseensa äkisti, katse suunnattuna kaukaisuuteen.
”Mitä? Marija?” Juli nousi seisomaan ja katsoi ympärilleen kuin luullen jonkin hyökkäävän heidän kimppuunsa. ”Sinä pelotat minua.”
”Enerhamjin historia!” Marija huudahti, saaden Julin pomppaamaan ilmaan.
”Mitä sanoit?”
”Enerhamjin historia!”
”Vielä kerran, koska minä en ymmärrä”, Juli pyysi.
Marija pyöräytti silmiään. ”Ääliö! Enerhamjin historia on se typerä kirja, jota me luimme rannikolla olevassa kodissamme ennen kuin jouduimme siirtymään sisämaahan! Se uusi painos, joka ilmestyi viisikymmentä vuotta sodan alkamisen jälkeen vastarintaliikkeen tekemänä Wanawerissä!”
Marija näki Julin silmistä, että sisko oli viimein älynnyt, mistä Marija puhui.
”Siinä oli kartta koko Enerhamjista!” Juli hihkaisi.
”Meidän täytyy vain etsiä se pirun kirja”, Marija sanoi ja napsautti sormiaan. ”Rakastan sitä, kun aivoni toimivat!”
He hajaantuivat kirjahyllyjen väleihin, ja alkoivat etsimään Enerhamjin historia -kirjaa. Marija silmäili tarkkaavaisena kirjoja hyllyllä. Hän muisti ulkoa, miltä Enerhamjin historia näytti; äärimmäisen paksu, musta nahkakantinen opus, jossa oli hopealla kirjoitettu kirjan nimi ja alaotsikko: Viribuksien sorto, sota ja tulevaisuuden odotukset.
”Enerhamjin… Enerhamjin… Enerhamjin his...”, Marija mumisi itsekseen hänen katseensa pyyhkiessä läpi satojen kirjojen, hypäten yli automaattisesti liian ohuet kirjat ja väärän väriset. Marija alkoi jo epäilemään, että koko kirjastossa ei kyseistä kirjaa ole, mutta sitten hän kuuli Julin äänen.
”Täällä! Löysin sen!”
Marija juoksi nopeasti Julin luo, vain nähdäkseen, että Juli piteli kädessään puoliksi revennyttäEnerhamjin historiaa. Pettymys valtasi Marijan jo ennen kuin hän kerkesi tarkastella kirjaa lähemmin, mutta toivon kipinä tuli takaisin, kun Marija katsoi, kuinka Juli laski kirjan lattialle, kyykistyi sen viereen ja alkoi varovasti selaamaan sitä läpi. Juli ei näyttänyt pettyneeltä tai huolestuneelta.
”Se ei ole revennyt niin pahasti kuin miltä se näytti”, Juli informoi. Marija pakotti itsensä kyykkyyn lattialle Julia vastapäätä, ja yhdessä he tutkivat kirjaa, yrittäen muistaa ja löytää kohdan, johon oli liitetty suuremmaksi taiteltava kartta Enerhamjista. Marija puri hammasta yhteen jännittyneenä, kun he alkoivat lähestyä kirjan loppua, eikä karttaa näkynyt vieläkään missään. Hän meinasi jo avata suunsa ja sanoa Julille, että he tarvitsivat uuden suunnitelman, kun äkisti Julin kääntäessä uudelle aukeamalle hän hihkaisi lujaa ja nappasi taitellun paperin käteensä ja heilutti sitä ilmassa.
”Löysin sen!” Juli iloitsi. ”Se on revennyt vähän, mutta minä löysin sen!”
”Hienoa, Juli, mutta siis kuinka paljon se on revennyt?” Marija kysyi, ei varsinaisesti haluten olla ilonpilaaja, mutta vaihtoehtojen puutteen takia päätyi sellainen olemaan joka tapauksessa. ”Anna tänne se.”
Marija nappasi kartan Julin kädestä, eikä välittänyt siskon närkästyneestä ilmeestä, vaan alkoi varovasti avaamaan karttaa. Siinä kohtaa, missä olisi pitänyt olla kartan keskikohta, oli ammottava aukko. Marija huokaisi syvään, laski kartan lattialle ja alkoi tutkimaan sitä silmät sirrillään. Juli kurkki Marijan olkapään ylitse.
”Oho”, Juli kuiskasi. ”Aika iso reikä.”
”Täältä löytyy Verbora… tuolla on Wanawer...”, Marija mutisi itsekseen, jättäen Julin kommentin omaan arvoonsa. ”Karwik City ja Hefren City puuttuvat kartasta.”
He tarkkailivat hiljaa karttaa. Se oli suuri, ja loppui toisessa päässä mereen, toisessa jäätikköön. Kukaan ei ollut koskaan ylittänyt jäätikköä, ja jäänyt eloon kertomaan siitä, joten kartta ei jatkunut siitä pidemmälle.
”Mihin suuntaan me siis lähdemme?” Juli kysyi. ”Emme voi mennä ainakaan takaisin päin.”
”Tulimme tuolta suunnasta”, Marija sanoi, osoittaen kohtaa kartassa. ”Lännestä. Etelessä on meri. Pohjoisessa jäätikkö. Kartta on viisikymmentä vuotta vanha, olen varma, ettei siihen ole merkitty kaikkia Synkkä-metsiä. Mutta tämän mukaan itä on ollut pahin sotatanner. Ja siellä on laajalti Synkkä-metsää.”
”Eli pohjoiseen tai etelään”, Juli sanoi, ja osoitti sitten merta. ”Me tulimme tuolta, tuosta pikkukylästä, länteen silloin kun siirryimme kauemmaksi sodasta.”
”En usko, että etelässä on enää yhtään sen enempää meille mitään, kuin lännessäkään.”
”Eli pohjoiseen?”
”Eli pohjoiseen”, Marija toisti. ”Riskeeraamme joutuvamme lähellä ihmisten kaupunkeja, mutta pitää vain toivoa, että ne ovat yhtä autioita, kuin tämä.”
”Pohjoisessakin on Synkkä-metsiä”, Juli sanoi. ”Varmasti enemmän, mitä kartta antaa ymmärtää.”
”Mitä sitten?” Marija kysyi. ”Kun näemme Synkkä-metsän, me kierrämme sen.”
”Älä ole tyhmä”, Juli sanoi. ”Synkkä-metsän ovat suuria, ei niitä noin vain kierretä. Se vie aikaa!”
”Onko sinulla kiire jonnekin?” Marija tiedusteli kylmän viileästi. Juli ei vastannut ja Marija laski katseensa takaisin karttaan. ”Niin arvelinkin.”
Juli huokaisi.
”Mistä lähtien me olemme nahistelleet näin usein?” hän kysyi.
Marija sanoi ajattelematta: ”Siitä lähtien, kun äiti ja isä kuolivat.” Hän katui sanojaan samantien nähdessään Julin ilmeen. Sisko tuijotti loukkaantuneena Marijaa, kyyneleet kiilsivät hänen silmissään, mutta suu oli vääntynyt tiukkaan viivaan. Juli käänsi selkänsä Marijalle ja marssi pois.
”Anteeksi!” Marija huusi hänen peräänsä ja mutisi sitten itsekseen: ”Ei siitä olisi tarvinnut suuttua, ainahan minä möläyttelen kaikenlaista.”
Mutta hänen omat sanansa olivat herättäneet surun ja kaipauksen myös Marijan itsensä sisällä, mutta tunne ei ollut niin voimakas, kuin mitä se olisi voinut olla. Äidin ja isän kuolema tuntui kauhean etäiseltä asialta nyt kun hänen täytyi keskittyä omaan selviämiseensä ja ennen kaikkea Julin selviämiseen. Heidän täytyi pysyä hengissä, jotta heidän vanhempiensa uhraus ei menisi hukkaan, ja pysyäkseen hengissä Marija ei voinut antaa itsensä velloa surussa ja murheessa.
Hän huokaisi, taitteli kartan kasaan ja tunki sen taskuunsa, sillä nahkareppu oli Julin selässä. Marija lähti Julin perään, ja löysi siskon istumasta ulkoa kaivon reunalla.
”Varo, ettei se sorru”, Marija sanoi, mutta tajusi sitten, miltä hänen sanansa kuulostivat. ”Ei sillä, että olisit lihava! Minä vain– se saattaa olla rapistunut.”
Juli ei katsonutkaan Marijaan, vaan tuijotti käsiään.
”Kuule”, Marija sanoi, ja istuutui varovasti, vähä epäilevästi, Julin viereen kaivon reunalle. ”En tarkoittanut sanoa sitä, se vain pamahti suustani–”
”Minä en ole samanlainen kuin sinä”, Juli keskeytti.
”Mitä?”
”En ole yhtä vahva kuin sinä”, Juli sanoi. ”Henkisesti. En ole henkisesti yhtä vahva kuin sinä.”
”En minä ole vahva”, Marija kiisti.
”Oletpas. Ja padot tunteitasi sisään, mutta olet silti vahva, koska se vaatii vahvuutta, että pystyy pitämään kaiken sisällään.” Juli nosti katseensa Marijaan. ”Isän ja äidin kuolema on kuin varjo ylläni koko ajan. Tuntuu, ettei se ikinä väisty.” Juli niiskaisi, mutta hänen silmänsä pysyivät kuivina. ”Miten sinä teet sen? Välttelet varjoa?”
Marija kohautti harteitaan, hivenen järkyttyneenä Julin purkauksesta, tietämättä oikein mitä siitä pitäisi ajatella. ”Kai minä olen vain tunteettomampi.”
”Mutta et tunteeton.”
Marija nyökkäsi. ”Mutta en tunteeton.” Hän nousi seisomaan ja ojensi kätensä Julille. ”Meidän pitää vielä etsiä ruokaa ja tarvikkeita.”
”Voimmeko yöpyä kellarissa tämän yön?” Juli kysyi, tarttumatta siskonsa käteen. ”Vai onko se liian vaarallista?”
”En usko, että on. Subirivet tuskin aistivat meitä maan alta.”
”Lähdemme siis huomenaamuna matkaan?”
Marija nyökkäsi. Juli nyökkäsi myös, tarttui nyt Marijan yhä ojennettuun käteen ja antoi pikkusiskonsa kiskoa itsensä jalkeille. He lähtivät kulkemaan järjestelmällisesti Verboraa läpi, välttäen isoja raunioita ja sen näköisiä paikkoja, missä Subirivet saattaisivat olla piileskelemässä auringonvalolta.
Ajan kuluessa he saivat paljonkin kokoon: parit vaihtovaatteet, paljon säilykepurkkeja, lisää vesipulloja, toisen nahkarepun, suola- ja sokeripusseja sekä aseita… tai aseen kaltaisia. He löysivät keihäitä, joilla Verboran väki oli keihästänyt kaloja joesta ja järvestä, joka sijaitsi päivän vaelluksen päässä idässä. Tai ainakin kartan mukaan oli sijainnut viisikymmentä vuotta sitten.Marija löysi myös kirveen, ja Juli ison kokoelman puukkoja, sekä vyön, mihin puukot pystyi kiinnittämään.
”Kumpi pukee sen päälleen?” Marija kysyi.
”Kummalla meistä on parempi sihti?” Juli kysyi ja kohotti kulmakarvojaan merkitsevästi.
”Touché.”
Juli puki siis vyön päälleen ja työnsi puukot vyöllä roikkuviin nahkaisiin tuppeihin, Marija taasen otti normaalin vyön eräästä talosta, sitoi sen tiukasti lantiolleen ja työnsi kirveen roikkumaan vyöstä. He molemmat ottivat keihäät käsiinsä ja lähtivät marssimaan kohti kaivoa, aikomuksenaan täyttää kaikki vesipullot.
Äkisti Juli alkoi hihittämään. Marija pysähtyi kaivolle ja katsoi Juliin.
”Mitä sinä hirnut?”
”No meille”, Juli sanoi. ”Varustaudumme teräaseilla kuin ihmiset konsanaan, vaikka emme osaa taistella. Olemme aina tukeutuneet vain voimiimme. Voin nähdä sieluni silmin, kuinka sinä yrität heittää jotain mutanttia kirveellä ja–” Julin lause jäi kesken, koska uusi hihitys kohtaus sai hänestä vallan.
”Äh, turpa umpeen”, Marija sanoi ja alkoi täyttämään vesipulloja. ”Parempi näin kuin ilman.”
Juli hihitteli edelleen heidän tunkiessa vesipulloja jo täysinäisiin nahkareppuihin, ja Marijaa jurppi oikein olan takaa siskon hihittely. Miksi oli niin vaikea uskoa, että Marija voisi puolustaa itseänsä muutenkin kuin vain voimillaan? Oli Julilla sitten parempi sihti tai ei, Marija kyllä haluaisi olla näkemässä, kun Juli yrittäisi saada jotain aikaiseksi puukoilla. Kuten esimerkiksi osua terävällä päällä.
Kun viimeinenkin vesipullo oli repussa, Marija suoristi selkänsä ja tajusi samassa jotain katsoessaan ympärilleen. Miten hän ei ollut tajunnut sitä aikaisemmin?
”Juli”, hän sanoi hitaasti ja rauhallisesti.
”Mitä?” Juli kysyi, vakavoituen heti kuullessaan Marijan äänensävyn.
”Aurinko on maillaan.”
”Mitä sitten? Valoa on vielä– Voi paska.”
Juli muisti, kuinka vaarallisessa paikassa he olivat samalla hetkellä, kun he alkoivat kuulemaan raunioista sihinää ja kivien murskahtelua.
”Subirivet”, siskokset sanoivat yhteen ääneen, heittivät reput selkäänsä, nappasivat keihäät käsiinsä ja sitten?
Ja sitten he juoksivat lujempaa kuin mitä he olivat ikinä eläissään juosseet.
Hiljaisuuden rikkoi nuorempi siskoksista ja hänkin vain kerran.
”Miltähän Subiriv näyttää?” Marija pohti.
”Toivo, että et ikinä saa selville”, Juli totesi kuivasti.
Ja niin hiljaisuus jatkui jatkumistaan, kuten heidän kävelymatkansakin.
Heidän loputon vaelluksena, vastoin kaikkia odotuksia, päättyi kuin päättyikin lopulta kaivolle. He eivät voineet uskoa, että olivat oikeasti saavuttaneet sen. Marija katseli ympärilleen tovin ja sitten hän kosketti puusankoa, joka istui kaivon reunalla ja oli kiinni ketjussa.
”Ainakin se vaikuttaa ehjältä”, hän totesi. ”Ei auta, kuin kokeilla sitä.”
Ja sitten sen kummempia aikailematta Marija tyrkkäsi sangon alas kaivon syvyyksiin.
”Jaa”, Juli huokaisi. ”Olisi varmaan kannattanut testata ensin onko ketju ehjä.”
”No, kohtahan sen näkee”, Marija sanoi käytännöllisesti.
He kuulostelivat, mutta eivät kuulleet kuin ketjun kilinän sen laskiessa sankoa yhä alemmas. Sitten he kuulivat kaukaa alhaalta hennon molskahduksen ja helpottunut hymy levisi siskoksien kasvoille. Kaivo ei ollut kuivunut, vaikka Marija sitä olikin pelännyt. Juli tarttui ketjuun ja alkoi vetämään sankoa takaisin ylös.
”Oho”, Juli sanoi. ”Se painaa enemmän kuin oletin.”
Marija tarttui ketjuun myös, ja yhteistuumin he hilasivat vesisangon takaisin ylös. Juli kurotti kätensä ja tarttui kiinni nyt märkään sankoon ja veti sen kaivon reunalle niin, että vesi läikkyi ympäriinsä.
He vilkaisivat toisiinsa, virnistivät leveästi ja kupersivat sitten kätensä, upottivat ne veteen ja hörppivät vettä ahneesti suihinsa. Kun Marija oli juonut kyllikseen, hän pesi naamansa vedessä ja ajatteli Immeä sekä Heloa. Hän toivoi, että hevoset olivat selvinneet Subirivien hyökkäyksestä ja olivat löytäneet vettä. Hän tunsi eräänlaista syyllisyyttä siitä, että Helo ja Imme joutuivat hyökkäyksen uhreiksi ensinkään; Marijan olisi pitänyt tajuta, ettei hevosia kannattanut milloinkaan viedä tuhoutuneeseen, Subirivejä kuhisevaan kaupunkiin. Heidän olisi pitänyt päästää tammat vapaiksi kaupungin romahtaneella portilla. Mutta Marija ei ollut tehnyt sitä, vaan hän oli ohjannut hevoset suoraan loukkuun pormestarin talolle.
”Mitä mietit?” Juli kysyi.
”En mitään”, Marija vastasi. Hän karisti negatiiviset ajatukset päästään, ja toitotti itselleen, että hän oli tehnyt parhaansa, ja päätökset jotka hän oli tehnyt, hän oli tehnyt parhain aikein. ”Juotko vielä?”
Juli ravisti päätään. ”Meidän pitää pakata vettä mukaamme. Ja ruokaa. Kengätkin olisi kivat, sekä jotkut muut vaatteet kuin yövaatteet.”
Tosiaan, Marija ei ollut edes tajunnut. He olivat paljain jaloin, yövaatteisillaan ja he olivat mullan sekä tomun peitossa. He mahtoivat olla näky, mutta onneksi ei ollut ketään näkemässä.
”Tarvitsemme kartan”, Marija sanoi äkisti. ”Että osaamme välttää ihmisten suurkaupungit.”
Juli nyökkäsi. ”Hefren City ja Karwik City.”
”Tule, palataan pormestarin talolle. Olen varma, että löydämme sieltä vaatteita.”
”Hänellähän oli tosiaan lapsia”, Juli sanoi. ”En muistanut.”
”Paljon painuu unohduksiin näinä aikoina”, Marija sanoi.
He lähtivät kävelemään takaisin pormestarin talolle, ja matka tuntui sujuvan nyt paljon nopeammin. Marija ja Juli kollasivat koko pormestarin talon lävitse, ja löysivät kuin löysivätkin parit heitteille jätetyt vaatekerrat, joita ei oltu keretty pakkaamaan mukaan, kun kaupunkia evakuoitiin. He nappasivat nahkarepun mukaansa, sekä talosta löytyneet tyhjät vesipullot, minkä jälkeen he palasivat kaivon luokse.
Marija nosti heille lisää vettä, millä he täyttivät tyhjät vesipullot ja sulloivat ne reppuun. Sitten he peseytyivät parhaansa mukaan kaivon kylmällä vedellä. Marijan seistessä alasti kaivon vierellä, hän hytisi kylmästä, ja kuuli, kuinka myös Julin hampaat kalisivat lämpimästä auringosta huolimatta.
Sukat, alushousut, paita, housut, kuluneet, mutta kalliit saappaat ja takki, ja sitten Marija oli valmis ruuan hankintaan. Juli pyörähti pari kertaa ympäri uusissa vaatteissaan.
”Miltä näytän?”
Marija tirskahti. ”Pormestarin pojalta.”
”Mitä!”
”No, lyhyet hiukset. Pormestarin pojan kalliit ja fiinit vaatteet. Vielä kun laulaa lurautat ’Oi, Verbora’ -laulun kertosäkeen, niin olet täydellinen”, Marija ilkkui.
”Haista–”
”–paska. Joo, joo, tiedetään.” Marija kohautti olkiaan. ”Jostain sitä huumoria on pakko repiä irti. Ja itsepähän kysyit.”
”Jaa”. Juli näytti mietteliäältä tovin. ”En minä kyllä osaa edes ’Oi, Verboran’ sanoja enää.”
”Tuskin kukaan osaa.” Marija napsautti sormiaan. ”Eiköhän mennä etsimään kaikkea hyödyllistä. Yhdessä vai hajaannutaanko?”
”Yhdessä tietenkin.”
”Sitä minäkin.” Marija osoitti sormellaan rappeutunutta rakennusta. ”Käteni viitoittamaan suuntaan!”
”Eikö tuo ole kirjasto? Ei siellä ole ruokaa.”
”Tiedätkö mitä kirjastoissa kuitenkin on?” Marija kysyi. Juli ravisti päätään ja Marija levitti suurieleisesti käsiään. ”Karttoja!”
”Ei täällä ole yhden yhtä karttaa!” Marija ärähti.
”Pakkohan täällä on olla”, Juli lohdutti. ”Muista mitä äiti aina opetti.”
Se sai Marijan hymyilemään surullisesti.
”’Jos luovutat, menetät toivon ja ilman toivoa ei ole elämän kipinää’”, Marija lausui. ”Äiti on– oli… todella fiksu sekä filosofinen. Ja runollinen.”
Juli nyökkäsi.
”Älä siis vaivu epätoivoon. Kyllä me löydämme kartan”, hän sanoi.
”Mitä jos ne on kaikki viety? Silloin kun kaupunki evakuoitiin?”
Juli kohautti harteitaan. ”Sitten en tiedä.”
He seisoivat hetken paikallaan, toisiaan tuijottaen ja sitten jatkoivat kirjaston penkomista. Kirjoja oli putoillut hyllyiltä ja joka paikka oli paksun pölyn ja hiekan peitossa. Hiekan oli tuuli tuivertanut sisään rikkinäisistä ikkunoista. He olivat käyneet koko kirjaston läpi, mutta eivät löytäneet yhden yhtä karttaa. Juli lysähti istumaan lähimmälle penkille.
”No, joko sinä luovutat?” Marija kysyi. ”Mistäs sinä juuri vähän aikaa sitten saarnasit minulle?”
”Pidän vain taukoa.”
”Aha, kuule, ei tämä homma niin toimi, että–”, Marija keskeytti lauseensa äkisti, katse suunnattuna kaukaisuuteen.
”Mitä? Marija?” Juli nousi seisomaan ja katsoi ympärilleen kuin luullen jonkin hyökkäävän heidän kimppuunsa. ”Sinä pelotat minua.”
”Enerhamjin historia!” Marija huudahti, saaden Julin pomppaamaan ilmaan.
”Mitä sanoit?”
”Enerhamjin historia!”
”Vielä kerran, koska minä en ymmärrä”, Juli pyysi.
Marija pyöräytti silmiään. ”Ääliö! Enerhamjin historia on se typerä kirja, jota me luimme rannikolla olevassa kodissamme ennen kuin jouduimme siirtymään sisämaahan! Se uusi painos, joka ilmestyi viisikymmentä vuotta sodan alkamisen jälkeen vastarintaliikkeen tekemänä Wanawerissä!”
Marija näki Julin silmistä, että sisko oli viimein älynnyt, mistä Marija puhui.
”Siinä oli kartta koko Enerhamjista!” Juli hihkaisi.
”Meidän täytyy vain etsiä se pirun kirja”, Marija sanoi ja napsautti sormiaan. ”Rakastan sitä, kun aivoni toimivat!”
He hajaantuivat kirjahyllyjen väleihin, ja alkoivat etsimään Enerhamjin historia -kirjaa. Marija silmäili tarkkaavaisena kirjoja hyllyllä. Hän muisti ulkoa, miltä Enerhamjin historia näytti; äärimmäisen paksu, musta nahkakantinen opus, jossa oli hopealla kirjoitettu kirjan nimi ja alaotsikko: Viribuksien sorto, sota ja tulevaisuuden odotukset.
”Enerhamjin… Enerhamjin… Enerhamjin his...”, Marija mumisi itsekseen hänen katseensa pyyhkiessä läpi satojen kirjojen, hypäten yli automaattisesti liian ohuet kirjat ja väärän väriset. Marija alkoi jo epäilemään, että koko kirjastossa ei kyseistä kirjaa ole, mutta sitten hän kuuli Julin äänen.
”Täällä! Löysin sen!”
Marija juoksi nopeasti Julin luo, vain nähdäkseen, että Juli piteli kädessään puoliksi revennyttäEnerhamjin historiaa. Pettymys valtasi Marijan jo ennen kuin hän kerkesi tarkastella kirjaa lähemmin, mutta toivon kipinä tuli takaisin, kun Marija katsoi, kuinka Juli laski kirjan lattialle, kyykistyi sen viereen ja alkoi varovasti selaamaan sitä läpi. Juli ei näyttänyt pettyneeltä tai huolestuneelta.
”Se ei ole revennyt niin pahasti kuin miltä se näytti”, Juli informoi. Marija pakotti itsensä kyykkyyn lattialle Julia vastapäätä, ja yhdessä he tutkivat kirjaa, yrittäen muistaa ja löytää kohdan, johon oli liitetty suuremmaksi taiteltava kartta Enerhamjista. Marija puri hammasta yhteen jännittyneenä, kun he alkoivat lähestyä kirjan loppua, eikä karttaa näkynyt vieläkään missään. Hän meinasi jo avata suunsa ja sanoa Julille, että he tarvitsivat uuden suunnitelman, kun äkisti Julin kääntäessä uudelle aukeamalle hän hihkaisi lujaa ja nappasi taitellun paperin käteensä ja heilutti sitä ilmassa.
”Löysin sen!” Juli iloitsi. ”Se on revennyt vähän, mutta minä löysin sen!”
”Hienoa, Juli, mutta siis kuinka paljon se on revennyt?” Marija kysyi, ei varsinaisesti haluten olla ilonpilaaja, mutta vaihtoehtojen puutteen takia päätyi sellainen olemaan joka tapauksessa. ”Anna tänne se.”
Marija nappasi kartan Julin kädestä, eikä välittänyt siskon närkästyneestä ilmeestä, vaan alkoi varovasti avaamaan karttaa. Siinä kohtaa, missä olisi pitänyt olla kartan keskikohta, oli ammottava aukko. Marija huokaisi syvään, laski kartan lattialle ja alkoi tutkimaan sitä silmät sirrillään. Juli kurkki Marijan olkapään ylitse.
”Oho”, Juli kuiskasi. ”Aika iso reikä.”
”Täältä löytyy Verbora… tuolla on Wanawer...”, Marija mutisi itsekseen, jättäen Julin kommentin omaan arvoonsa. ”Karwik City ja Hefren City puuttuvat kartasta.”
He tarkkailivat hiljaa karttaa. Se oli suuri, ja loppui toisessa päässä mereen, toisessa jäätikköön. Kukaan ei ollut koskaan ylittänyt jäätikköä, ja jäänyt eloon kertomaan siitä, joten kartta ei jatkunut siitä pidemmälle.
”Mihin suuntaan me siis lähdemme?” Juli kysyi. ”Emme voi mennä ainakaan takaisin päin.”
”Tulimme tuolta suunnasta”, Marija sanoi, osoittaen kohtaa kartassa. ”Lännestä. Etelessä on meri. Pohjoisessa jäätikkö. Kartta on viisikymmentä vuotta vanha, olen varma, ettei siihen ole merkitty kaikkia Synkkä-metsiä. Mutta tämän mukaan itä on ollut pahin sotatanner. Ja siellä on laajalti Synkkä-metsää.”
”Eli pohjoiseen tai etelään”, Juli sanoi, ja osoitti sitten merta. ”Me tulimme tuolta, tuosta pikkukylästä, länteen silloin kun siirryimme kauemmaksi sodasta.”
”En usko, että etelässä on enää yhtään sen enempää meille mitään, kuin lännessäkään.”
”Eli pohjoiseen?”
”Eli pohjoiseen”, Marija toisti. ”Riskeeraamme joutuvamme lähellä ihmisten kaupunkeja, mutta pitää vain toivoa, että ne ovat yhtä autioita, kuin tämä.”
”Pohjoisessakin on Synkkä-metsiä”, Juli sanoi. ”Varmasti enemmän, mitä kartta antaa ymmärtää.”
”Mitä sitten?” Marija kysyi. ”Kun näemme Synkkä-metsän, me kierrämme sen.”
”Älä ole tyhmä”, Juli sanoi. ”Synkkä-metsän ovat suuria, ei niitä noin vain kierretä. Se vie aikaa!”
”Onko sinulla kiire jonnekin?” Marija tiedusteli kylmän viileästi. Juli ei vastannut ja Marija laski katseensa takaisin karttaan. ”Niin arvelinkin.”
Juli huokaisi.
”Mistä lähtien me olemme nahistelleet näin usein?” hän kysyi.
Marija sanoi ajattelematta: ”Siitä lähtien, kun äiti ja isä kuolivat.” Hän katui sanojaan samantien nähdessään Julin ilmeen. Sisko tuijotti loukkaantuneena Marijaa, kyyneleet kiilsivät hänen silmissään, mutta suu oli vääntynyt tiukkaan viivaan. Juli käänsi selkänsä Marijalle ja marssi pois.
”Anteeksi!” Marija huusi hänen peräänsä ja mutisi sitten itsekseen: ”Ei siitä olisi tarvinnut suuttua, ainahan minä möläyttelen kaikenlaista.”
Mutta hänen omat sanansa olivat herättäneet surun ja kaipauksen myös Marijan itsensä sisällä, mutta tunne ei ollut niin voimakas, kuin mitä se olisi voinut olla. Äidin ja isän kuolema tuntui kauhean etäiseltä asialta nyt kun hänen täytyi keskittyä omaan selviämiseensä ja ennen kaikkea Julin selviämiseen. Heidän täytyi pysyä hengissä, jotta heidän vanhempiensa uhraus ei menisi hukkaan, ja pysyäkseen hengissä Marija ei voinut antaa itsensä velloa surussa ja murheessa.
Hän huokaisi, taitteli kartan kasaan ja tunki sen taskuunsa, sillä nahkareppu oli Julin selässä. Marija lähti Julin perään, ja löysi siskon istumasta ulkoa kaivon reunalla.
”Varo, ettei se sorru”, Marija sanoi, mutta tajusi sitten, miltä hänen sanansa kuulostivat. ”Ei sillä, että olisit lihava! Minä vain– se saattaa olla rapistunut.”
Juli ei katsonutkaan Marijaan, vaan tuijotti käsiään.
”Kuule”, Marija sanoi, ja istuutui varovasti, vähä epäilevästi, Julin viereen kaivon reunalle. ”En tarkoittanut sanoa sitä, se vain pamahti suustani–”
”Minä en ole samanlainen kuin sinä”, Juli keskeytti.
”Mitä?”
”En ole yhtä vahva kuin sinä”, Juli sanoi. ”Henkisesti. En ole henkisesti yhtä vahva kuin sinä.”
”En minä ole vahva”, Marija kiisti.
”Oletpas. Ja padot tunteitasi sisään, mutta olet silti vahva, koska se vaatii vahvuutta, että pystyy pitämään kaiken sisällään.” Juli nosti katseensa Marijaan. ”Isän ja äidin kuolema on kuin varjo ylläni koko ajan. Tuntuu, ettei se ikinä väisty.” Juli niiskaisi, mutta hänen silmänsä pysyivät kuivina. ”Miten sinä teet sen? Välttelet varjoa?”
Marija kohautti harteitaan, hivenen järkyttyneenä Julin purkauksesta, tietämättä oikein mitä siitä pitäisi ajatella. ”Kai minä olen vain tunteettomampi.”
”Mutta et tunteeton.”
Marija nyökkäsi. ”Mutta en tunteeton.” Hän nousi seisomaan ja ojensi kätensä Julille. ”Meidän pitää vielä etsiä ruokaa ja tarvikkeita.”
”Voimmeko yöpyä kellarissa tämän yön?” Juli kysyi, tarttumatta siskonsa käteen. ”Vai onko se liian vaarallista?”
”En usko, että on. Subirivet tuskin aistivat meitä maan alta.”
”Lähdemme siis huomenaamuna matkaan?”
Marija nyökkäsi. Juli nyökkäsi myös, tarttui nyt Marijan yhä ojennettuun käteen ja antoi pikkusiskonsa kiskoa itsensä jalkeille. He lähtivät kulkemaan järjestelmällisesti Verboraa läpi, välttäen isoja raunioita ja sen näköisiä paikkoja, missä Subirivet saattaisivat olla piileskelemässä auringonvalolta.
Ajan kuluessa he saivat paljonkin kokoon: parit vaihtovaatteet, paljon säilykepurkkeja, lisää vesipulloja, toisen nahkarepun, suola- ja sokeripusseja sekä aseita… tai aseen kaltaisia. He löysivät keihäitä, joilla Verboran väki oli keihästänyt kaloja joesta ja järvestä, joka sijaitsi päivän vaelluksen päässä idässä. Tai ainakin kartan mukaan oli sijainnut viisikymmentä vuotta sitten.Marija löysi myös kirveen, ja Juli ison kokoelman puukkoja, sekä vyön, mihin puukot pystyi kiinnittämään.
”Kumpi pukee sen päälleen?” Marija kysyi.
”Kummalla meistä on parempi sihti?” Juli kysyi ja kohotti kulmakarvojaan merkitsevästi.
”Touché.”
Juli puki siis vyön päälleen ja työnsi puukot vyöllä roikkuviin nahkaisiin tuppeihin, Marija taasen otti normaalin vyön eräästä talosta, sitoi sen tiukasti lantiolleen ja työnsi kirveen roikkumaan vyöstä. He molemmat ottivat keihäät käsiinsä ja lähtivät marssimaan kohti kaivoa, aikomuksenaan täyttää kaikki vesipullot.
Äkisti Juli alkoi hihittämään. Marija pysähtyi kaivolle ja katsoi Juliin.
”Mitä sinä hirnut?”
”No meille”, Juli sanoi. ”Varustaudumme teräaseilla kuin ihmiset konsanaan, vaikka emme osaa taistella. Olemme aina tukeutuneet vain voimiimme. Voin nähdä sieluni silmin, kuinka sinä yrität heittää jotain mutanttia kirveellä ja–” Julin lause jäi kesken, koska uusi hihitys kohtaus sai hänestä vallan.
”Äh, turpa umpeen”, Marija sanoi ja alkoi täyttämään vesipulloja. ”Parempi näin kuin ilman.”
Juli hihitteli edelleen heidän tunkiessa vesipulloja jo täysinäisiin nahkareppuihin, ja Marijaa jurppi oikein olan takaa siskon hihittely. Miksi oli niin vaikea uskoa, että Marija voisi puolustaa itseänsä muutenkin kuin vain voimillaan? Oli Julilla sitten parempi sihti tai ei, Marija kyllä haluaisi olla näkemässä, kun Juli yrittäisi saada jotain aikaiseksi puukoilla. Kuten esimerkiksi osua terävällä päällä.
Kun viimeinenkin vesipullo oli repussa, Marija suoristi selkänsä ja tajusi samassa jotain katsoessaan ympärilleen. Miten hän ei ollut tajunnut sitä aikaisemmin?
”Juli”, hän sanoi hitaasti ja rauhallisesti.
”Mitä?” Juli kysyi, vakavoituen heti kuullessaan Marijan äänensävyn.
”Aurinko on maillaan.”
”Mitä sitten? Valoa on vielä– Voi paska.”
Juli muisti, kuinka vaarallisessa paikassa he olivat samalla hetkellä, kun he alkoivat kuulemaan raunioista sihinää ja kivien murskahtelua.
”Subirivet”, siskokset sanoivat yhteen ääneen, heittivät reput selkäänsä, nappasivat keihäät käsiinsä ja sitten?
Ja sitten he juoksivat lujempaa kuin mitä he olivat ikinä eläissään juosseet.