Heidän vauhtinsa hidastui vääjäämättä: Imme ja Helo olivat liian väsyksissä. Ariok-lauma ilmestyi metsän rajasta vasta, kun Marija ja Juli olivat jo niin kaukana, että lauma näkyi enää vain pieninä mustina täplinä. Marija vilkaisi taakseen ja näki sen, mitä hän oli aavistanutkin: Ariokit liikkuivat hitaasti, ne tuskin edes juoksivat. Niiden täytyi olla todella pahasti haavoittuneita. Marija tunsi hetkistä ylpeyttä isäänsä ja äitiänsä kohtaan, mutta sitten hän muisti, että oli keskellä pakoa. Hän käänsi katseensa takaisin Verboraan ja kosketti Immen hiestä märkää kaulaa. Marijan sydän pamppaili huolesta ja eräänlaisesta ylpeydestä hänen tajutessaan, että Imme ei ollut aikeissakaan pysähtyä. Se rakasti juoksemista, ja huolimatta siitä, että sen vauhti hidastui koko ajan, Imme ei pysähtynyt. Tamma sinnitteli eteenpäin minkä jaloistaan pääsi ja Marija tajusi, että hänen kaunis, villi hevosensa juoksisi itsensä hengiltä ennemmin kuin pysähtyisi.
”Meidän on pakko siirtyä käyntiin!”
Juli pidätti Heloa ja katsoi Marijaan.
”Mutta ariokit...”, Juli ei päättänyt lausettaan vaan seurasi yllättävää kyllä Marijan esimerkkiä ja pidätti hevosensa ravin kautta käyntiin.
”Ne liikkuvat hitaasti, ja ne ovat kaukana”, Marija sanoi. ”Me kerkeämme kyllä Verboraan ennen kuin lauma saavuttaa meidät.”
Marija tiesi, että se ei ollut välttämättä täysin totta, mutta hän toivoi Julin uskoneen häntä joka tapauksessa. Ja ehkä Juli olikin uskonut, sillä hän ei sanonut mitään. Marija oli päättänyt hoidella ariok -ongelman vasta sitten, kun ne olisivat niin lähellä, ettei hän pystyisi enää välttelemään ongelmaa, joka oli seurannut heitä kotoa saakka.
Hetken asiaa pohdittuaan tytöt laskeutuivat hevosten selästä ja alkoivat taluttamaan niitä reippaasti eteenpäin. Se oli ollut Julin idea; antaa hevosten levätä kävellessä ilman siskoksien lisäpainoa. Marija oli ehdottanut, että hän olisi käyttänyt voimiaan hevosiin; nostanut ne ilmaan ja kuljettanut niitä mukana, mutta Juli oli tyrmännyt idean monestakin syystä: kahden täysikasvuisen hevosen kannattelu ilmassa vaati valtavasti energiaa, eikä heillä ollut takeita, että Marijasta olisi siihen nykyisessä tilassaan. Mitä jos hän pyörtyisi tai keskittyminen herpaantuisi ja hevoset putoaisivat takaisin maahan? Imme ja Helo katkaisisivat jalkansa siinä rytäkässä. Joten he tyytyivät kävelemään niin reippaasti kuin kykenivät hevostensa vierellä, ja toivoivat, että ariokit olisivat hitaampia. Hetken kävelyn ja hiljaisuuden jälkeen Juli avasi suunsa.
”En tiedä voimieni vahvuutta, kun en ole fyysisesti vahvimmillani, mutta luulen… uskon… toivon voivani pitää meidät tarpeen vaatiessa voimakentän sisällä turvassa niin kauan, että pääsemme pakoon.”
Marija mietti Julin sanoja, ja tiesi, mitä sisko ajoi takaa niillä; mikäli ariokit pääsisivät liian lähelle, Juli halusi käyttää voimiaan.
”Miksi sinä saisit käyttää voimiasi, mutta minä en?” Marija kysyi. ”Miksi minun kohdallani puhutaan riskeistä, mutta ei sinun kohdallasi?”
”Jos sinä olisit käyttänyt voimiasi ja jokin olisi mennyt hullusti, kaksi viatonta olisi kuollut! Helo ja Imme, nimittäin”, Juli sanoi. ”Jos minä käytän voimiani ja jokin menee hullusti, ainakaan viattomat ulkopuoliset eivät kärsi siitä – ainoastaan sinä ja minä.”
Marija rypisti kulmiaan eikä itsepäisyyden puuskassaan suostunut vastaamaan tai myöntämään, että Juli oli oikeassa ja että hänellä oli erittäin hyvä pointti. Ei olisi kiva olla vastuussa siitä, että heidän rakkaat hevosensa kuolevat.
He jatkoivat kävelyä, ja etenivätkin reipasta tahtia. Marija näki silmäkulmastaan kuinka Juli avasi monta kertaa suunsa sanoakseen jotain, mutta sulki sen joka kerralla takaisin kiinni. Marija päätti itsepäisesti olla sanomatta mitään. Hän huomasi, että Helo ja Imme eivät puuskuttaneet enää, mutta hän ei raaskinut nousta vieläkään tammansa selkään. Ei raaskinut myöskään Juli, jonka Marija kuuli kuiskivan rohkaisevia sanoja Helolle.
He lähestyivät horisontissa näkyvää Verboraa hetki hetkeltä, mutta samoin perässä nilkuttava ariok-lauma lähestyi heitä. Kun ariokeiden löyhkä ja louskutus kiiri siskoksien korviin, he nousivat yksissä tuumin hevostensa selkään, ja lähtivät ravaamaan, katse kiinnittyneenä edessä näkyvään Viribuksien hylättyyn kaupunkiin.
Myös ariok-lauma tuntui lisäävän tahtiaan, sillä haju ei tuntunut lähtevän Marijan nenästä ollenkaan. Hän vilkaisi taakseen, mutta ariokit eivät olleet kirineet heitä: Helo ja Imme olivat väsymyksestä huolimatta nopeampia kuin haavoittuneet ariokit.
Mutta Helon ja Immen vauhti hidastui hetki hetkeltä. Kaviot nousivat maasta raskaammin joka kerta. Helon korvat kääntyilivät edestakaisin levottomasti sen aistiessa ariokit takana, mutta Imme ravasi korvat höröllä eteenpäin. Marija tiesi, että se oli havainnut ariokit takana, mutta Helon ja Immen ero oli se, että Imme ei pelännyt.
He ratsastivat ohi kyltin, joka toivotti heidät tervetulleeksi Verboraan. Heidän ympärillään oli suureksi osaksi pelkkiä raunioita, mutta muutama talo ja kauppa oli edelleen pystyssä – ränsistyneinä ja kurjina, mutta pystyssä kuitenkin. Päivä oli alkanut kääntyä iltaan ja Marija alkoi huolestumaan. Mikä olisi heidän seuraava vaiheensa?
”Tarvitsemme turvapaikan”, Juli sanoi.
”Tiedetään”, Marija tuhahti. Hänellä oli hermot kireällä ja syystä: ariokit lähestyivät, ja he pujottelivat raunioiden seassa hitaasti, etteivät hevoset loukkaisi itseään. ”Meidän on löydettävä piilopaikka ennen kuin Subirivet kaivautuvat pimeän tultua esiin.”
Se sai Julin kalpenemaan entisestään ja Marija katui sanojaan vähän, mutta myös toisaalta ymmärsi, että Julilta ei hyödyttänyt piilotella faktoja. Marijan isosiskon täytyi olla tietoinen riskeistä ja pysyä ajantasalla vaaroista, muuten kävisi vielä kalpaten heille molemmille.
”Minne me menemme?” Juli kysyi. Hänen äänensä värisi vain vähän. ”Meiltä loppuu aika.”
Marija mietti ankarasti. Hän toivoi, että Juli keksisi jotain, koska Marijan päässä löi tyhjää. He tarvitsivat tukevan, yhä pystyssä olevan talon turvakseen. Mieluusti sellaisen, jossa olisi kellari. Mutta mistä he sellaisen löytäisivät?
Marija ja Juli pysäyttivät hevosensa yhtäaikaa heidän katseidensa osuessa jykevään, suureen ja edelleen pystyssä olevaan tiilitaloon aivan heidän neniensä edessä.
”Pormestarin talo”, he sanoivat.
Juli napautti pohkeillaan Helon liikkeelle kohti taloa, mutta pysähtyi Marijan huutaessa hänen nimeään. ”Mitä nyt?”
”Meidän pitää nopeasti kiertää ympäriinsä, levittää hajuamme joka puolelle”, Marija sanoi. ”Se saattaa sekoittaa ariokit hetkeksi.”
”Aivan! Hyvä idea, Marija”, Juli sanoi ja kurtisti kulmiaan. ”Jos olemme onnekkaita, Subirivet hyökkäävät ariokeiden kimppuun.”
”Ja hoitelevat ne ja me voimme aamunkoitteessa jatkaa matkaa.”
Juli nyökkäsi. ”Se on suunnitelma.”
Siskokset hyppäsivät alas hevostensa selistä ja alkoivat taluttamaan ripeästi tammoja ympäri Verboraa ja sen palaneita sekä romahtaneita taloja, kauppoja ja kojuja. He näkivät kaivon pystyssä keskellä toria, mutta kumpainenkin tiesi, ettei heillä ollut aikaa alkaa nostamaan vettä, vaan heidän täytyi odottaa aamuun. Ilta hämärtyi hämärtymistään ja kun siskokset viimein palasivat pormestarin talolle, kuulivat he epämääräistä liikehdintää ja kolinaa raunioista kauempana.
He eivät jääneet ottamaan selvää oliko kyseessä ariok-lauma vai Subiriv-lauma, vaan ryntäsivät Heloa ja Immeä perässä vetäen sisälle pormestarin taloon, jonka ovi roikkui avonaisena saranoillaan.
Marija käytti voimiaan paiskatakseen oven kiinni ja nosti sitten paksun puisen salvan paikoilleen oven eteen, ettei sitä saisi auki ulkoapäin. He hengittivät raskaasti ja katsoivat ympärilleen isossa, kolkossa talossa.
Hevoset olivat jännittyneitä, mutta pysyivät paikoillaan pimeässä huoneessa. Ikkunoista tulviva kuun valo loi varjoja lattialle ja tytöt näkivät sen, mitä olivat toivoneetkin: lattialuukun.
Mutta silloin ajatus hiipi Marijan päähän.
”Mitä jos siellä on Subiriv-lauma?”
”Miten me saamme Helon ja Immen tuonne?” Juli sanoi samaan aikaan.
He seisoivat tuijottamassa lattialuukkua pitkän tovin, pysyen hiiren hiljaa. He kuulivat ulkoa louskutusta ja eräänlaista käärmeen kaltaista sihinää. He tiesivät näkemättäkin, että ariokit olivat kohdanneet pimeydestä esiin ryömineet Subirivet.
”Sano haluamasi Helolle”, Marija sanoi, tehden pikaisen päätöksen, koska tiesi, että jonkun se oli tehtävä. ”Me jätämme Helon ja Immen tänne ylös ja menemme itse alas.”
”Ei!” Juli vastusti. ”Emme me voi vain jättää Heloa ja Immea tänne Subirivien ja ariokeiden armoille.”
Juli oli saanut hädintuskin lauseensa loppuun, kun ulkoa alkoi kuulumaan mekastusta, kamppailun ääniä ja Marija katsoi vakavissaan Juliin.
”Ei ole ariokeita enää kauan”, hän sanoi. ”Minä telkesin oven, ikkunat ovat pieniä. On hyvä mahdollisuus, että Subirivet eivät pääse tänne, mutta minä olen silti sitä mieltä, että meidän täytyy mennä kellariin.”
Marija näki ja tiesi, että Juli kävi sisäistä kamppailua, ja hän antoi siskon käydä sen läpi kaikessa rauhassa. Lopulta Juli kietoi kätensä Helon kaulaan, ja kuiskaili sille jotain. Marija kosketti Immen kaulaa, joka oli tahmea hiestä, ja karvan alla oli jännittyneet lihakset.
”Rakastan sinua, tyttöni”, Marija mutisi, silittäen Immen turpaa. ”Jos tämä on viimeinen kerta kun näemme… kiitos.”
Sitten Marija kääntyi ympäri, kumartui ja kiskaisi yhdellä rajulla liikkeellä lattialuukun auki, valmiina lyömään sen samantien kiinni, mikäli sieltä hyökkäisi Subiriv-lauma.
Kellari oli tyhjä, Marija näki sen heti huolimatta siitä, että se oli myös pilkkopimeä. Hän viittoili Julia laskeutumaan alas ja Juli irrottautui Helosta vastahakoisesti, astui tikapuille ja laskeutui pimeyteen. Marija kiersi talon nopeasti läpi, kuunnellen samalla sihinää, ulvontaa ja louskutusta joka kantautui jostakin raunioiden keskeltä. Hän löysi lopulta tulitikut ja lyhdyn, otti ne mukaansa ja laskeutui sitten kellariin, jossa Juli seisoi aivan tikapuiden juurella. Marija ojensi hänelle lyhdyn ja tulitikut, kiipesi sitten ylös, veti lattialuukun kiinni ja salpasi sen.
Hän pudottaui kellarin lattialle, ja samassa lyhty, jonka Juli oli sytyttänyt, valaisi pientä kellaria. Ja pieni se olikin, eikä siellä ollut paljoa nähtävää. Ilma oli tunkkainen ja kostea. Mullan haju oli voimakas.
”Säilykepurkkeja!” Juli huudahti. Hän kuulosti siltä, kuin olisi pidätellyt itkua, ja Marija arveli siskonsa pelkäävän Helon ja Immen puolesta. Totta kai Marija pelkäsi niiden puolesta myös, mutta hän myös ajatteli, että mieluummin hän pitäisi Julin hengissä, kuin kaksi hevosta. Hänen siskonsa elämä oli Marijalle loppupeleissä tärkeämpi.
Juli oli kävellyt kellarin peräseinälle olevan hyllykön luokse ja tutkaili säilykepurkkeja utelias ilme lyhdyn valaisemilla kasvoillaan. Hän nosteli purkkeja käsiinsä, laski alas ja nosti taas seuraavan.
”Täällä on puolukkahilloa, persikkaa, hernekeittoa… Mitä saisi olla?” Juli kysyi, ja ensimmäistä kertaa pitkään aikaan hän hymyili.
”Persikkaa”, Marija vastasi. ”Se ei laita ehkä janottamaan niin paljon.”
”Huomenna saamme onneksi vettä”, Juli sanoi.
Marija avasi suunsa sanoakseen, että niin, mikäli kaivo ei ole kuivunut, mutta onnistui viime hetkellä pitämään mölyt mahassaan. Hän ei halunnut pelotella Julia, kylvää epätoivoa. Veden hankinta olisi huomisen murhe.
He söivät hiljaisuudessa makeita persikoita ja kuuntelivat jännittyneinä yläpuolelta kantautuvia ääniä. Kavioiden levoton kopse kuului kellariin asti, kun Helo ja Imme astelivat huoneessa levottomasti.
”Olisivatpa ne paikoillaan ja hiljaa”, Juli mutisi hiljaa. Hän tuijotti kattoon kiiltävin silmin ja Marija tajusi, että Juli pelkäsi todella paljon hevosten puolesta; ne olivat perheenjäseniä hänelle. Se sai Marijan rukoilemaan, että hevosille ei kävisi kuinkaan – Julin vuoksi.
Jokainen sekunti tuntui venyvän ikuisuudelta tuntuvaksi ajaksi, kun siskokset odottivat jännittyneenä jotain tapahtuvaksi. He eivät kuulleet kellariin ariokeiden ja Subirivien taistelua, mutta se ei haitannut oikeastaan kumpaakaan – kuolevan olennon huudon kuunteleminen ei houkuttanut kumpaakaan.
Äkisti he alkoivat kuulemaan, kuinka hevoset tömäyttelivät kavioitaan lattiaa vasten, hirnuivat kauhuissaan ja kaiken tämän seasta he kuulivat epämääräisiä ääniä, ikään kuin jotain raskasta olisi putoillut lattialle, ja kauhu valtasi siskokset, sillä oli selvää, mitä ylhäällä tapahtui; Subirivet olivat tulleet katosta läpi ja hyökkäsivät Helon ja Immen kimppuun.
”Ei!” Juli huudahti, sulki silmänsä ja kohotti kätensä ylös. Marija ei nähnyt voimakenttää, mutta hän tiesi Julin luoneen sellaisen hevosten suojaksi. ”Minä tunnen ne… Ne yrittävät murtautua voimakentän läpi.”
Marija tuijotti Julia huolissaan. ”Olet liian heikko! Et ole juonut etkä nukkunut! Et voi mitenkään–”
”Pää kiinni!” Juli ärähti, ja kyyneleet valuivat hänen silmistään.
”Mutta–”
”Pää. Kiinni!”
”Juli!”
”Minä pystyn tähän!” Juli ärähti. Hiki helmeili hänen otsallaan ja hän huojui uhkaavasti. Marija näki, että Julin voimat olivat lopussa, Subirivet murtautuisivat voimakentän läpi hetkenä minä hyvänsä.
”Et voi pitää suojaa hevosille aamuun asti! Se on fyysisesti mahdotonta!” Marija yritti saada siskonsa uskomaan, mutta Juli ei ottanut kuuleviin korviinsa Marijan varoituksia.
”Minä pystyn– minun täytyy...”, Julin kyyneleiset silmät alkoivat lerppua. ”Helo...”
”Lopeta jo!” Marija huusi ja tarrasi Julin käteen. Silloin Julin silmät muljahtivat ympäri ja hänen koko vartalonsa meni veltoksi, kaataen molemmat lattialle. Juli retkotti tajuttomana Marijan päällä. Varovasti Marija ujutti itsensä siskonsa alta pois, kosketti Julin hikistä otsaa ja sitten hän kuuli, kuinka hevoset alkoivat kiljua tuskaansa, kun suojakenttä oli kadoksissa ja Subirivet hyökkäsivät niiden kimppuun.
”Ei! Ei, ei, ei”, Marija ulvoi ja rutisti kädet korvilleen. Hän ei kestänyt kuunnella. Hän ei pystynyt siihen, joten Marija teki sen ainoan asian mitä hän keksi: Hän keskitti mielensä salvattuun oveen ja työnsi sitä mielellään. Ovi ei auennut, hevosten kiljuna lävisti hänen korvansa. Marijan suusta purkautui huuto, raivoisa huuto, joka sai hänen voimansa purkaantumaan ja kädet lennähtivät sivuille kun hänen voimansa pääsivät valloilleen. Säilykepurkit hyllyllä hajosivat ja Marija tunsi sisällään, kuinka pormestarin talon valtava ovi lennähti irti saranoiltaan ja sitten kuului Immen ja Helon kavionkopse, kun tammat pakenivat Subiriveja.
Marija lähetti rukouksen tammojen perään, vaikka hän tiesi, että ne eivät välttämättä selviäisi Enerhamjissa yksikseen, etenkään jos Subirivet olivat kerenneet haavoittamaan niitä pahastikin. Mutta Marija tunsi sisällään helpotusta, kun äänet heidän yläpuolellaan hiljenivät.
Hän oli tehnyt mitä hänen oli täytynyt tehdä säilyttääkseen oman mielenterveytensä.
Marija istui pormestarin talon oviaukossa, josta puuttui ovi. Aurinko kylvetti Marijaa säteissään ja hän tuijotti raunioitunutta Verboraa, joka levittäytyi hänen ympärillään. Se oli surullinen näky, kerta kaikkiaan surullinen. Paksu pölykerros peitti kaiken hänen ympärillään, ja maassa näkyi kavionpainaumat. Paksu, puinen ovi lojui melkein kahdenkymmenen metrin päässä pormestarin talosta. Marijan voimat olivat purkautuneet oletettua voimakkaammin. Hän ei voinut estää itseänsä miettimästä, että mitä kaikkea hän voisi saadakkaan aikaan, mikäli hän hallitsisi voimansa paremmin ja osaisi käyttää niiden koko kapasiteetin hyödykseen hallitusti, eikä vain satunnaisina kiukun hetkinä.
Julin askeleet havahduttivat Marijan ajatuksistaan. Hän kuuli siskonsa henkäisevän ja askeleet pysähtyivät. Marija tiesi, että sisko oli huomannut veren lattialla.
”Tulit sitten tajuihisi”, Marija totesi. Hän ei tarkoittanut kuulostaa niin töykeältä, mutta hän oli surullinen ja purki sen Juliin. Se oli epäreilua, ja Marija tiesi sen.
”Minä yritin vain pelastaa ne...”, Juli mutisi itkuisella äänellä, mutta kun Marija kääntyi katsomaan häntä, ei kyyneleet valuneet Julin poskilla. Juli katsoi Marijaan silmät kiiluen. ”Mitä tapahtui sen jälkeen kun minä pyörryin? Huomasin, että säilykepurkit olivat pirstaleina.”
”Mitäpä luulet, että tapahtui?”
”Sinä teit sen taas.”
”Sinä et ollut hereillä!” Marija kivahti. ”Et kuullut niiden kiljuntaa. En voinut sille mitään.”
”Marija, sinun pitää hallita voimasi paremmin!” Juli sanoi.
Marija kohautti harteitaan. ”Tehty mikä tehty. Nyt Helo ja Imme ovat vapaina jossain kaukana.”
”Mutta–”
”Olisitko todella halunnut herätessäsi löytää niiden ruumiit ensi töiksesi?”
Julin hartiat lysähtivät.
”Sitä minäkin”, Marija sanoi ja kääntyi takaisin tuijottamaan Verboran raunioita. ”Ehkä ne selviävät vapaana paremmin.”
”Entä me?” Juli kysyi. ”Kuinka me selviämme?”
Ajatus oli käynyt Marijankin mielessä. Toki ariok-lauma ei ollut enää heidän perässään, mutta vaaroja Enerhamjissa oli muutenkin. Kuinka he selviäisivät kahdestaan, ilman tammoja?
”Meidän täytyy vain jatkaa eteenpäin”, Marija sanoi. Hän kuuli kuinka Juli käveli lähemmäksi ja istuutui sitten Marijan viereen. ”Vai mitä, Juli?”
”Millaista elämää me oikein voimme elää? Pakenemista, nälän näkemistä, janoa?” Julin ääni oli vakaa, vaikka ahdistuneisuus kumpusi hänen sanoistaan.
Marija ei vastannut, koska hän ei keksinyt mitään lohduttavaa sanottavaa, sillä Juli oli oikeassa: ei heillä ollut hääppöinen elämä tiedossa, ei niin kauan, kuin sota jatkuisi. Ja sehän jatkuisi niin kauan, kunnes jompi kumpi, joko ihmiset tai Viribukset antautuisivat. Marija oli jo kauan aikaa sitten luopunut kolmannesta vaihtoehdosta; siitä, että tulisi Viribus, jonka aivot olisivat aktivoituneet kokonaan, lopettamaan sodan.
Marija nousi jaloilleen, ja suuntasi punaisen katseensa siskoonsa. Hän ojensi kätensä ja Juli tarttui siihen. Marija veti Julin jaloilleen ja hymyili hänelle.
”Ainakin meillä on toisemme”, Marija sanoi.
Pieni, surullinen hymynkare nousi Julin huulille. ”Aina toisemme.”
”Meidän on pakko siirtyä käyntiin!”
Juli pidätti Heloa ja katsoi Marijaan.
”Mutta ariokit...”, Juli ei päättänyt lausettaan vaan seurasi yllättävää kyllä Marijan esimerkkiä ja pidätti hevosensa ravin kautta käyntiin.
”Ne liikkuvat hitaasti, ja ne ovat kaukana”, Marija sanoi. ”Me kerkeämme kyllä Verboraan ennen kuin lauma saavuttaa meidät.”
Marija tiesi, että se ei ollut välttämättä täysin totta, mutta hän toivoi Julin uskoneen häntä joka tapauksessa. Ja ehkä Juli olikin uskonut, sillä hän ei sanonut mitään. Marija oli päättänyt hoidella ariok -ongelman vasta sitten, kun ne olisivat niin lähellä, ettei hän pystyisi enää välttelemään ongelmaa, joka oli seurannut heitä kotoa saakka.
Hetken asiaa pohdittuaan tytöt laskeutuivat hevosten selästä ja alkoivat taluttamaan niitä reippaasti eteenpäin. Se oli ollut Julin idea; antaa hevosten levätä kävellessä ilman siskoksien lisäpainoa. Marija oli ehdottanut, että hän olisi käyttänyt voimiaan hevosiin; nostanut ne ilmaan ja kuljettanut niitä mukana, mutta Juli oli tyrmännyt idean monestakin syystä: kahden täysikasvuisen hevosen kannattelu ilmassa vaati valtavasti energiaa, eikä heillä ollut takeita, että Marijasta olisi siihen nykyisessä tilassaan. Mitä jos hän pyörtyisi tai keskittyminen herpaantuisi ja hevoset putoaisivat takaisin maahan? Imme ja Helo katkaisisivat jalkansa siinä rytäkässä. Joten he tyytyivät kävelemään niin reippaasti kuin kykenivät hevostensa vierellä, ja toivoivat, että ariokit olisivat hitaampia. Hetken kävelyn ja hiljaisuuden jälkeen Juli avasi suunsa.
”En tiedä voimieni vahvuutta, kun en ole fyysisesti vahvimmillani, mutta luulen… uskon… toivon voivani pitää meidät tarpeen vaatiessa voimakentän sisällä turvassa niin kauan, että pääsemme pakoon.”
Marija mietti Julin sanoja, ja tiesi, mitä sisko ajoi takaa niillä; mikäli ariokit pääsisivät liian lähelle, Juli halusi käyttää voimiaan.
”Miksi sinä saisit käyttää voimiasi, mutta minä en?” Marija kysyi. ”Miksi minun kohdallani puhutaan riskeistä, mutta ei sinun kohdallasi?”
”Jos sinä olisit käyttänyt voimiasi ja jokin olisi mennyt hullusti, kaksi viatonta olisi kuollut! Helo ja Imme, nimittäin”, Juli sanoi. ”Jos minä käytän voimiani ja jokin menee hullusti, ainakaan viattomat ulkopuoliset eivät kärsi siitä – ainoastaan sinä ja minä.”
Marija rypisti kulmiaan eikä itsepäisyyden puuskassaan suostunut vastaamaan tai myöntämään, että Juli oli oikeassa ja että hänellä oli erittäin hyvä pointti. Ei olisi kiva olla vastuussa siitä, että heidän rakkaat hevosensa kuolevat.
He jatkoivat kävelyä, ja etenivätkin reipasta tahtia. Marija näki silmäkulmastaan kuinka Juli avasi monta kertaa suunsa sanoakseen jotain, mutta sulki sen joka kerralla takaisin kiinni. Marija päätti itsepäisesti olla sanomatta mitään. Hän huomasi, että Helo ja Imme eivät puuskuttaneet enää, mutta hän ei raaskinut nousta vieläkään tammansa selkään. Ei raaskinut myöskään Juli, jonka Marija kuuli kuiskivan rohkaisevia sanoja Helolle.
He lähestyivät horisontissa näkyvää Verboraa hetki hetkeltä, mutta samoin perässä nilkuttava ariok-lauma lähestyi heitä. Kun ariokeiden löyhkä ja louskutus kiiri siskoksien korviin, he nousivat yksissä tuumin hevostensa selkään, ja lähtivät ravaamaan, katse kiinnittyneenä edessä näkyvään Viribuksien hylättyyn kaupunkiin.
Myös ariok-lauma tuntui lisäävän tahtiaan, sillä haju ei tuntunut lähtevän Marijan nenästä ollenkaan. Hän vilkaisi taakseen, mutta ariokit eivät olleet kirineet heitä: Helo ja Imme olivat väsymyksestä huolimatta nopeampia kuin haavoittuneet ariokit.
Mutta Helon ja Immen vauhti hidastui hetki hetkeltä. Kaviot nousivat maasta raskaammin joka kerta. Helon korvat kääntyilivät edestakaisin levottomasti sen aistiessa ariokit takana, mutta Imme ravasi korvat höröllä eteenpäin. Marija tiesi, että se oli havainnut ariokit takana, mutta Helon ja Immen ero oli se, että Imme ei pelännyt.
He ratsastivat ohi kyltin, joka toivotti heidät tervetulleeksi Verboraan. Heidän ympärillään oli suureksi osaksi pelkkiä raunioita, mutta muutama talo ja kauppa oli edelleen pystyssä – ränsistyneinä ja kurjina, mutta pystyssä kuitenkin. Päivä oli alkanut kääntyä iltaan ja Marija alkoi huolestumaan. Mikä olisi heidän seuraava vaiheensa?
”Tarvitsemme turvapaikan”, Juli sanoi.
”Tiedetään”, Marija tuhahti. Hänellä oli hermot kireällä ja syystä: ariokit lähestyivät, ja he pujottelivat raunioiden seassa hitaasti, etteivät hevoset loukkaisi itseään. ”Meidän on löydettävä piilopaikka ennen kuin Subirivet kaivautuvat pimeän tultua esiin.”
Se sai Julin kalpenemaan entisestään ja Marija katui sanojaan vähän, mutta myös toisaalta ymmärsi, että Julilta ei hyödyttänyt piilotella faktoja. Marijan isosiskon täytyi olla tietoinen riskeistä ja pysyä ajantasalla vaaroista, muuten kävisi vielä kalpaten heille molemmille.
”Minne me menemme?” Juli kysyi. Hänen äänensä värisi vain vähän. ”Meiltä loppuu aika.”
Marija mietti ankarasti. Hän toivoi, että Juli keksisi jotain, koska Marijan päässä löi tyhjää. He tarvitsivat tukevan, yhä pystyssä olevan talon turvakseen. Mieluusti sellaisen, jossa olisi kellari. Mutta mistä he sellaisen löytäisivät?
Marija ja Juli pysäyttivät hevosensa yhtäaikaa heidän katseidensa osuessa jykevään, suureen ja edelleen pystyssä olevaan tiilitaloon aivan heidän neniensä edessä.
”Pormestarin talo”, he sanoivat.
Juli napautti pohkeillaan Helon liikkeelle kohti taloa, mutta pysähtyi Marijan huutaessa hänen nimeään. ”Mitä nyt?”
”Meidän pitää nopeasti kiertää ympäriinsä, levittää hajuamme joka puolelle”, Marija sanoi. ”Se saattaa sekoittaa ariokit hetkeksi.”
”Aivan! Hyvä idea, Marija”, Juli sanoi ja kurtisti kulmiaan. ”Jos olemme onnekkaita, Subirivet hyökkäävät ariokeiden kimppuun.”
”Ja hoitelevat ne ja me voimme aamunkoitteessa jatkaa matkaa.”
Juli nyökkäsi. ”Se on suunnitelma.”
Siskokset hyppäsivät alas hevostensa selistä ja alkoivat taluttamaan ripeästi tammoja ympäri Verboraa ja sen palaneita sekä romahtaneita taloja, kauppoja ja kojuja. He näkivät kaivon pystyssä keskellä toria, mutta kumpainenkin tiesi, ettei heillä ollut aikaa alkaa nostamaan vettä, vaan heidän täytyi odottaa aamuun. Ilta hämärtyi hämärtymistään ja kun siskokset viimein palasivat pormestarin talolle, kuulivat he epämääräistä liikehdintää ja kolinaa raunioista kauempana.
He eivät jääneet ottamaan selvää oliko kyseessä ariok-lauma vai Subiriv-lauma, vaan ryntäsivät Heloa ja Immeä perässä vetäen sisälle pormestarin taloon, jonka ovi roikkui avonaisena saranoillaan.
Marija käytti voimiaan paiskatakseen oven kiinni ja nosti sitten paksun puisen salvan paikoilleen oven eteen, ettei sitä saisi auki ulkoapäin. He hengittivät raskaasti ja katsoivat ympärilleen isossa, kolkossa talossa.
Hevoset olivat jännittyneitä, mutta pysyivät paikoillaan pimeässä huoneessa. Ikkunoista tulviva kuun valo loi varjoja lattialle ja tytöt näkivät sen, mitä olivat toivoneetkin: lattialuukun.
Mutta silloin ajatus hiipi Marijan päähän.
”Mitä jos siellä on Subiriv-lauma?”
”Miten me saamme Helon ja Immen tuonne?” Juli sanoi samaan aikaan.
He seisoivat tuijottamassa lattialuukkua pitkän tovin, pysyen hiiren hiljaa. He kuulivat ulkoa louskutusta ja eräänlaista käärmeen kaltaista sihinää. He tiesivät näkemättäkin, että ariokit olivat kohdanneet pimeydestä esiin ryömineet Subirivet.
”Sano haluamasi Helolle”, Marija sanoi, tehden pikaisen päätöksen, koska tiesi, että jonkun se oli tehtävä. ”Me jätämme Helon ja Immen tänne ylös ja menemme itse alas.”
”Ei!” Juli vastusti. ”Emme me voi vain jättää Heloa ja Immea tänne Subirivien ja ariokeiden armoille.”
Juli oli saanut hädintuskin lauseensa loppuun, kun ulkoa alkoi kuulumaan mekastusta, kamppailun ääniä ja Marija katsoi vakavissaan Juliin.
”Ei ole ariokeita enää kauan”, hän sanoi. ”Minä telkesin oven, ikkunat ovat pieniä. On hyvä mahdollisuus, että Subirivet eivät pääse tänne, mutta minä olen silti sitä mieltä, että meidän täytyy mennä kellariin.”
Marija näki ja tiesi, että Juli kävi sisäistä kamppailua, ja hän antoi siskon käydä sen läpi kaikessa rauhassa. Lopulta Juli kietoi kätensä Helon kaulaan, ja kuiskaili sille jotain. Marija kosketti Immen kaulaa, joka oli tahmea hiestä, ja karvan alla oli jännittyneet lihakset.
”Rakastan sinua, tyttöni”, Marija mutisi, silittäen Immen turpaa. ”Jos tämä on viimeinen kerta kun näemme… kiitos.”
Sitten Marija kääntyi ympäri, kumartui ja kiskaisi yhdellä rajulla liikkeellä lattialuukun auki, valmiina lyömään sen samantien kiinni, mikäli sieltä hyökkäisi Subiriv-lauma.
Kellari oli tyhjä, Marija näki sen heti huolimatta siitä, että se oli myös pilkkopimeä. Hän viittoili Julia laskeutumaan alas ja Juli irrottautui Helosta vastahakoisesti, astui tikapuille ja laskeutui pimeyteen. Marija kiersi talon nopeasti läpi, kuunnellen samalla sihinää, ulvontaa ja louskutusta joka kantautui jostakin raunioiden keskeltä. Hän löysi lopulta tulitikut ja lyhdyn, otti ne mukaansa ja laskeutui sitten kellariin, jossa Juli seisoi aivan tikapuiden juurella. Marija ojensi hänelle lyhdyn ja tulitikut, kiipesi sitten ylös, veti lattialuukun kiinni ja salpasi sen.
Hän pudottaui kellarin lattialle, ja samassa lyhty, jonka Juli oli sytyttänyt, valaisi pientä kellaria. Ja pieni se olikin, eikä siellä ollut paljoa nähtävää. Ilma oli tunkkainen ja kostea. Mullan haju oli voimakas.
”Säilykepurkkeja!” Juli huudahti. Hän kuulosti siltä, kuin olisi pidätellyt itkua, ja Marija arveli siskonsa pelkäävän Helon ja Immen puolesta. Totta kai Marija pelkäsi niiden puolesta myös, mutta hän myös ajatteli, että mieluummin hän pitäisi Julin hengissä, kuin kaksi hevosta. Hänen siskonsa elämä oli Marijalle loppupeleissä tärkeämpi.
Juli oli kävellyt kellarin peräseinälle olevan hyllykön luokse ja tutkaili säilykepurkkeja utelias ilme lyhdyn valaisemilla kasvoillaan. Hän nosteli purkkeja käsiinsä, laski alas ja nosti taas seuraavan.
”Täällä on puolukkahilloa, persikkaa, hernekeittoa… Mitä saisi olla?” Juli kysyi, ja ensimmäistä kertaa pitkään aikaan hän hymyili.
”Persikkaa”, Marija vastasi. ”Se ei laita ehkä janottamaan niin paljon.”
”Huomenna saamme onneksi vettä”, Juli sanoi.
Marija avasi suunsa sanoakseen, että niin, mikäli kaivo ei ole kuivunut, mutta onnistui viime hetkellä pitämään mölyt mahassaan. Hän ei halunnut pelotella Julia, kylvää epätoivoa. Veden hankinta olisi huomisen murhe.
He söivät hiljaisuudessa makeita persikoita ja kuuntelivat jännittyneinä yläpuolelta kantautuvia ääniä. Kavioiden levoton kopse kuului kellariin asti, kun Helo ja Imme astelivat huoneessa levottomasti.
”Olisivatpa ne paikoillaan ja hiljaa”, Juli mutisi hiljaa. Hän tuijotti kattoon kiiltävin silmin ja Marija tajusi, että Juli pelkäsi todella paljon hevosten puolesta; ne olivat perheenjäseniä hänelle. Se sai Marijan rukoilemaan, että hevosille ei kävisi kuinkaan – Julin vuoksi.
Jokainen sekunti tuntui venyvän ikuisuudelta tuntuvaksi ajaksi, kun siskokset odottivat jännittyneenä jotain tapahtuvaksi. He eivät kuulleet kellariin ariokeiden ja Subirivien taistelua, mutta se ei haitannut oikeastaan kumpaakaan – kuolevan olennon huudon kuunteleminen ei houkuttanut kumpaakaan.
Äkisti he alkoivat kuulemaan, kuinka hevoset tömäyttelivät kavioitaan lattiaa vasten, hirnuivat kauhuissaan ja kaiken tämän seasta he kuulivat epämääräisiä ääniä, ikään kuin jotain raskasta olisi putoillut lattialle, ja kauhu valtasi siskokset, sillä oli selvää, mitä ylhäällä tapahtui; Subirivet olivat tulleet katosta läpi ja hyökkäsivät Helon ja Immen kimppuun.
”Ei!” Juli huudahti, sulki silmänsä ja kohotti kätensä ylös. Marija ei nähnyt voimakenttää, mutta hän tiesi Julin luoneen sellaisen hevosten suojaksi. ”Minä tunnen ne… Ne yrittävät murtautua voimakentän läpi.”
Marija tuijotti Julia huolissaan. ”Olet liian heikko! Et ole juonut etkä nukkunut! Et voi mitenkään–”
”Pää kiinni!” Juli ärähti, ja kyyneleet valuivat hänen silmistään.
”Mutta–”
”Pää. Kiinni!”
”Juli!”
”Minä pystyn tähän!” Juli ärähti. Hiki helmeili hänen otsallaan ja hän huojui uhkaavasti. Marija näki, että Julin voimat olivat lopussa, Subirivet murtautuisivat voimakentän läpi hetkenä minä hyvänsä.
”Et voi pitää suojaa hevosille aamuun asti! Se on fyysisesti mahdotonta!” Marija yritti saada siskonsa uskomaan, mutta Juli ei ottanut kuuleviin korviinsa Marijan varoituksia.
”Minä pystyn– minun täytyy...”, Julin kyyneleiset silmät alkoivat lerppua. ”Helo...”
”Lopeta jo!” Marija huusi ja tarrasi Julin käteen. Silloin Julin silmät muljahtivat ympäri ja hänen koko vartalonsa meni veltoksi, kaataen molemmat lattialle. Juli retkotti tajuttomana Marijan päällä. Varovasti Marija ujutti itsensä siskonsa alta pois, kosketti Julin hikistä otsaa ja sitten hän kuuli, kuinka hevoset alkoivat kiljua tuskaansa, kun suojakenttä oli kadoksissa ja Subirivet hyökkäsivät niiden kimppuun.
”Ei! Ei, ei, ei”, Marija ulvoi ja rutisti kädet korvilleen. Hän ei kestänyt kuunnella. Hän ei pystynyt siihen, joten Marija teki sen ainoan asian mitä hän keksi: Hän keskitti mielensä salvattuun oveen ja työnsi sitä mielellään. Ovi ei auennut, hevosten kiljuna lävisti hänen korvansa. Marijan suusta purkautui huuto, raivoisa huuto, joka sai hänen voimansa purkaantumaan ja kädet lennähtivät sivuille kun hänen voimansa pääsivät valloilleen. Säilykepurkit hyllyllä hajosivat ja Marija tunsi sisällään, kuinka pormestarin talon valtava ovi lennähti irti saranoiltaan ja sitten kuului Immen ja Helon kavionkopse, kun tammat pakenivat Subiriveja.
Marija lähetti rukouksen tammojen perään, vaikka hän tiesi, että ne eivät välttämättä selviäisi Enerhamjissa yksikseen, etenkään jos Subirivet olivat kerenneet haavoittamaan niitä pahastikin. Mutta Marija tunsi sisällään helpotusta, kun äänet heidän yläpuolellaan hiljenivät.
Hän oli tehnyt mitä hänen oli täytynyt tehdä säilyttääkseen oman mielenterveytensä.
Marija istui pormestarin talon oviaukossa, josta puuttui ovi. Aurinko kylvetti Marijaa säteissään ja hän tuijotti raunioitunutta Verboraa, joka levittäytyi hänen ympärillään. Se oli surullinen näky, kerta kaikkiaan surullinen. Paksu pölykerros peitti kaiken hänen ympärillään, ja maassa näkyi kavionpainaumat. Paksu, puinen ovi lojui melkein kahdenkymmenen metrin päässä pormestarin talosta. Marijan voimat olivat purkautuneet oletettua voimakkaammin. Hän ei voinut estää itseänsä miettimästä, että mitä kaikkea hän voisi saadakkaan aikaan, mikäli hän hallitsisi voimansa paremmin ja osaisi käyttää niiden koko kapasiteetin hyödykseen hallitusti, eikä vain satunnaisina kiukun hetkinä.
Julin askeleet havahduttivat Marijan ajatuksistaan. Hän kuuli siskonsa henkäisevän ja askeleet pysähtyivät. Marija tiesi, että sisko oli huomannut veren lattialla.
”Tulit sitten tajuihisi”, Marija totesi. Hän ei tarkoittanut kuulostaa niin töykeältä, mutta hän oli surullinen ja purki sen Juliin. Se oli epäreilua, ja Marija tiesi sen.
”Minä yritin vain pelastaa ne...”, Juli mutisi itkuisella äänellä, mutta kun Marija kääntyi katsomaan häntä, ei kyyneleet valuneet Julin poskilla. Juli katsoi Marijaan silmät kiiluen. ”Mitä tapahtui sen jälkeen kun minä pyörryin? Huomasin, että säilykepurkit olivat pirstaleina.”
”Mitäpä luulet, että tapahtui?”
”Sinä teit sen taas.”
”Sinä et ollut hereillä!” Marija kivahti. ”Et kuullut niiden kiljuntaa. En voinut sille mitään.”
”Marija, sinun pitää hallita voimasi paremmin!” Juli sanoi.
Marija kohautti harteitaan. ”Tehty mikä tehty. Nyt Helo ja Imme ovat vapaina jossain kaukana.”
”Mutta–”
”Olisitko todella halunnut herätessäsi löytää niiden ruumiit ensi töiksesi?”
Julin hartiat lysähtivät.
”Sitä minäkin”, Marija sanoi ja kääntyi takaisin tuijottamaan Verboran raunioita. ”Ehkä ne selviävät vapaana paremmin.”
”Entä me?” Juli kysyi. ”Kuinka me selviämme?”
Ajatus oli käynyt Marijankin mielessä. Toki ariok-lauma ei ollut enää heidän perässään, mutta vaaroja Enerhamjissa oli muutenkin. Kuinka he selviäisivät kahdestaan, ilman tammoja?
”Meidän täytyy vain jatkaa eteenpäin”, Marija sanoi. Hän kuuli kuinka Juli käveli lähemmäksi ja istuutui sitten Marijan viereen. ”Vai mitä, Juli?”
”Millaista elämää me oikein voimme elää? Pakenemista, nälän näkemistä, janoa?” Julin ääni oli vakaa, vaikka ahdistuneisuus kumpusi hänen sanoistaan.
Marija ei vastannut, koska hän ei keksinyt mitään lohduttavaa sanottavaa, sillä Juli oli oikeassa: ei heillä ollut hääppöinen elämä tiedossa, ei niin kauan, kuin sota jatkuisi. Ja sehän jatkuisi niin kauan, kunnes jompi kumpi, joko ihmiset tai Viribukset antautuisivat. Marija oli jo kauan aikaa sitten luopunut kolmannesta vaihtoehdosta; siitä, että tulisi Viribus, jonka aivot olisivat aktivoituneet kokonaan, lopettamaan sodan.
Marija nousi jaloilleen, ja suuntasi punaisen katseensa siskoonsa. Hän ojensi kätensä ja Juli tarttui siihen. Marija veti Julin jaloilleen ja hymyili hänelle.
”Ainakin meillä on toisemme”, Marija sanoi.
Pieni, surullinen hymynkare nousi Julin huulille. ”Aina toisemme.”