Marija ja Juli tiesivät, että he eivät voisi vain laukata yötä päivää ariokeja karkuun. Heidän olisi harhautettava niitä, mentävä vesistöjä pitkin, jotta he saisivat lisäaikaa. Heidän täytyi pystyä lepäämään. Helo ja Imme tarvitsivat lepoa myös. Siskoksien tuli olla fiksuja. Heidän onnekseen he olivat ratsastaneet metsässä ennenkin, ja he tiesivät missä kulki joki metsän poikki. He eivät olleet koskaan ylittäneet jokea, tai jatkaneet siitä pidemmälle, joten se mitä siitä eteenpäin edessä oli, oli arvoitus heille.
Helo ja Imme laukkasivat korvat luimussa eteenpäin, ja Marija sekä Juli seisoivat jalustimillaan, nojasivat eteenpäin hevosten kauloille ja antoivat niiden mennä. Ariokien askelia ei kuulunut, mutta tytöt tiesivät, että se johtui metsästä: se vaiensi askeleet, sillä he eivät olleet enää tamppaantuneella polulla. He tiesivät, että ariok-lauma oli heidän perässään, vaikka he eivät niitä nähneetkään.
”Toivotaan, että eloonjääneet ariokit ovat haavoittuneita”, Marija huikkasi takanaan tulevalle Julille. ”Se saattaa hidastaa niitä.”
”Sitä minäkin toivon”, Juli vastasi niin hiljaa, että Marija hädin tuskin kuuli hänet. ”Mitä teemme, kun saavumme joelle?”
”En minä tiedä”, Marija sanoi. ”Kai me ratsastamme jonkin matkaa sitä pitkin ja toivomme, että se hämää tarpeeksi ariokeita.” Marija taputti Immea kaulalle ja maiskautti siihen lisää vauhtia. ”Kenties ne luovuttavat, jos ne ovat tarpeeksi haavoittuneita.”
”Kenties”, Juli toisti kaikuna, mutta kumpikaan siskoksista ei uskonut sanoihin, he tiesivät paremmin.
Ariokit eivät ikinä luovuttaneet. Ne olivat jäljittäjiä, ja ne jahtasivat saaliitaan kuukausia, kunnes saalis väsyy ja jää lopulta kiinni. Tämän tietäminen sai Marijan ja Julin lihakset jännittyneiksi ja mielen rauhattomaksi, mutta he eivät aikoneet antaa periksi.
He saapuivat joelle, joka virtasi reippaasti eteenpäin ja he pidättivät hevoset ravin kautta käyntiin, taputtivat niiden kauloja ja sitten ohjasivat peräkanaa hevoset jokeen, Marija ja Imme edeltä, Juli ja Helo perässä. He kävelivät jokea pitkin ylävirtaan, hitaasti ja varovaisesti, etteivät hevoset liukastuisi ja kaatuisi. Marija laski mielessään keskittyneesti, ja sihahti Julille, kun tämä yritti sanoa jotain. Kun Marija oli laskenut heidän kulkeneen ainakin kaksikymmentä minuuttia jokea pitkin, hän ohjasi Immen pois vedestä vastarannalle ja Juli seurasi perässä.
”Uskotko tämän harhauttavan ariokeita?” Juli kysyi pikkusiskoltaan.
”Toivon tämän harhauttavan ariokeita”, Marija vastasi.
He laskeutuivat hevosten selästä alas, joivat vettä janoonsa, antoivat hevostenkin juoda kyllikseen ja nousivat sitten takaisin ratsaille. Marija ja Juli kannustivat tammat raviin ja etenivät rauhallista, tasaista tahtia eteenpäin. Juli katseli ympärilleen ja vilkaisi sitten vierellään ratsastavaa Marijaa.
”Meillä ei ole ruokaa. Ei laukkua mihin kerätä ruokaa metsästä. Ei mitään, mihin varastoida vettä.” Marija ei katsonut Juliin, joten vanhempi siskoksista jatkoi. ”Meillä ei ole karttaa eikä suunnitelmaa. Me emme selviä, ei ole mitään toivoa.”
Hiljaisuus ei kestänyt pitkään, kun Marija osoitti eteensä, ja sanoi: ”Siinä sinä, sisko hyvä, olet väärässä. Meillä nimittäin on suunnitelma ja niin kauan kun on suunnitelma, on toivoa.”
Juli katsoi Marijan osoittamaan suuntaan ja näki kulahtaneen sekä lahonneen puisen kyltin, joka osoitti eteenpäin ja siinä luki isoin haalistunein kirjaimin:
2 PÄIVÄÄ VERBORAAN
Juli rypisti kulmiaan ja Marija arvasi mitä hän meinasi sanoa, joten hän sanoi ennen kuin Juli kerkesi suutaan avamaan: ”Sieltä löydämme varmasti tarvikkeita, mitkä auttavat meitä selviämään. Pärjäämme kyllä tyhjillä mahoilla kaksi päivää. Voimme laatia uuden suunnitelman Verborassa.”
”Mutta siellä on Subiriveja!” Juli parahti. Marija näki, että hänen siskonsa oli peloissaan, puhumattakaan surusta, joka leijui heidän yläpuolellaan johtuen äidin ja isän kuolemasta. ”Emme me mitenkään voi selvitä kaupungin raunioissa elävistä Subiriv-laumoista!”
”Kuka sanoo, että emme selviä? Onhan meillä voimamme”, Marija sanoi itsepintaisesti.
Juli siristi silmiään.
”Älä viitsi, Marija!” hän tuhahti. ”Sinulla on turhan suuret luulot itsestäsi. Tapatat meidät molemmat, jos alat uhkarohkeaksi.”
”Ei minulla ole mitään suuria luuloja itsestäni”, Marija kiisti. ”Tiedän tasan mihin kykenen ja mihin en.”
Juli maiskautti Heloon vauhtia ja pyöritti silmiään Marijalle alentavasti, mikä sai Marijan kihisemään kiukusta, mutta äkkipikainen Marija piti kuitenkin tällä kertaa kiukun sisällään ja tyytyi vellomaan siinä päänsä sisällä hoputtaessaan Immen Helon perään.
Siskokset eivät puhuneet mitään pitkään aikaan ja aurinko kerkesi nousemaan korkealle taivaalle ennen kuin Marija pidätti Immen pysähdyksiin.
”Meidän pitäisi levätä. Antaa hevosten levätä”, hän sanoi, kiukku edelleen hänen sisällään, mutta ei enää niin voimakkaana.
”Okei”, Juli totesi viileästi ja pysäytti Helon.
He liukuivat tammojen selistä alas, sitoivat ne puihin kiinni ja istuutuivat maahan. Huolimatta siitä, että he olivat ratsastaneet koko yön ja aamupäivän, ei kumpaakaan siskoksista väsyttänyt niin, että he olisivat saaneet nukuttua. Nälkä kurni vatsassa ja kun aurinko loi säteitänsä maahan oksien lomasta, he näkivät marjoja.
Sanakaan sanomatta he kävivät marjojen kimppuun, ahmivat niitä varmistettuaan ensin, että he oikeasti tunsivat marjat ja tiesivät niiden olevan syömäkelpoisia. Kun nälkä oli sammutettu, kumpaisellakin oli levollisempi olo. Marija näki, kuinka Julin silmäluomet alkoivat lerppua ja pää notkahdella. Julin pyjama oli ryppyinen ja silloin Marija vasta tajusi, että hehän olivat pyjamissaan pakomatkalla! Se nauratti häntä, eikä Marija voinut estää pientä tirskahdusta karkaamasta huuliltaan.
Juli vilkaisi häntä, mutta ei kysynyt mikä oli niin hauskaa.
”Nuku sinä”, Marija sanoi vakavoituen. ”Vain viisitoista minuuttia. Sitten vaihdamme vahtia ja sitten meidän onkin jo lähdettävä matkaan. Emme voi levätä kauaa.”
”Okei”, Juli totesi, käpertyi puun juurelle ja sulki silmänsä raskaasti huokaisten. Hetken aikaa oli täysin hiljaista ja Marija katseli ympärilleen, yrittäen ottaa huomioon kaikki yksityiskohdat, ihan vain sen takia, että ei nukahtaisi. Julin ääni sai Marijan hätkähtämään ja kääntämään katseensa takaisin siskoonsa.
”Minä tein sen taas”, Juli sanoi hiljaa. ”Suhtauduin sinuun alentavasti ja epäilin sinua. Minä tiedän paremmin, et ole ikinä väärässä.”
”Kyllä sinä tiedät, että tekisin mitä vain sinun vuoksesi”, Marija sanoi. ”Jos minun pitää tappaa ihminen, jotta sinä selviät hengissä, sinä tiedät, että tekisin sen.”
”Älä nyt, kadotat vielä itsesi ja muutut Subiriviksi.”
”Minä teen mitä vain sinun vuoksesi”, Marija toisti tiukasti. ”Olet tärkein asia elämässäni, Juli.”
”Sinäkin olet tärkein asia elämässäni”, Juli vastasi, nousi ylös ja veti Marijan halaukseen ja sitten Juli irrottautui siskostaan. ”Mennään Verboraan. Luotan siihen, että olet oikeassa.”
Marija hymyili ja nyökkäsi. ”Kiitos.” Hän pukkasi Julia kyynärpäällään. ”Alahan lepäämään, herätän sinut, kun on vuorosi vahtia.”
Juli käpertyi uudestaan maahan, ja ei mennyt kauaa, kun Marija kuuli hänen hengityksestään, että Juli oli vaipunut uneen. Marija nojasi selkänsä viereisen puun runkoon ja katseli ympärilleen, huokaisten syvään. Silloin kyyneleet tulivat, täysin odottamattomasti, ja tulvivat hänen silmistään hallitsemattomasti. Marija laski kasvonsa käsiinsä ja nyyhkytti äänettömästi, sillä nyt hänellä oli aikaa antaa itsensä tuntea, ja hän tunsi tarkalleen kuinka paljon hän kaipasi vanhempiaan. Hän ei ollut voinut antaa itsensä romahtaa Julin edessä, mutta nyt kun isosisko nukkui, Marija päästi surun valloilleen, mutta vain siksi aikaa, kuin oli tarpeellista: sitten hän kokosi itsensä ja herätti Julin.
Olisi ollut Marijan vuoro nukkua, mutta hän vain ravisti päätänsä Julille ja nousi Immen selkään sanoen: ”Meidän pitäisi jatkaa matkaa. Voin levätä myöhemmin.”
Juli aikoi selkeästi väittää vastaan, mutta muuttikin mielensä eikä sanonut mitään, vaan nousi nopeasti Helon selkään ja nyökkäsi.
He antoivat hevosten kävellä epätaisaisessa maastossa, ja Juli alkoi hyräilemään Hey Judea, jota heidän äidillään oli ollut tapana hyräillä siivotessaan. Marija kuunteli hymyillen hyräilyä ja alkoi viheltelemään. He taittoivat matkaa hyvän matkaa leppoisissa tunnelmissa, kunnes kumpaisenkin oli pakko vaieta kun epätasainen maasto loppui ja hevoset siirtyivät oma-aloitteisesti reippaaseen raviin. Parivaljakko ravasi eteenpäin, ja Imme pukitti korskahdellen; se halusi laukata, mutta Marija pidätteli sitä.
”Rauhallisesti, tyttöseni”, Marija mutisi. ”Tarvitset voimiasi vielä.”
Päivä alkaessa hämärtymään saivat siskokset todeta, että heidän oli pakko pysähtyä pariksi tunniksi, hevoset eivät hyvästä kunnostaan huolimatta jaksaneet enää kauempaa. He huomasivat myös, että nälkä ei pysynyt loitolla kauaa pelkillä marjoilla, mutta kumpikaan ei rohjennut valittaa: he tiesivät, että edessä olisi todennäköisesti pahempaakin, kuin nälkä. Kunhan he pääsisivät Verboraan ja saisivat selviytymistarvikkeita hylätystä kaupungista, he pystyisivät metsästämään ja kantamaan ruokaa mukanaan, vaikkakin kumpikin siskoksista tiesi, että nälän ajat eivät olisi ohi sittenkään.
”Minä otan ensimmäisen vahtivuoron”, Juli sanoi. ”Nuku sinä.”
Marija ei väittänyt vastaan. Jyskyttävä päänsärky sai Marijan hoippumaan alas satulasta ja Immen luota puun juurelle, mihin hän pisti maata ja sulki silmänsä. Hän nukkui unia näkemättä, tai jos näkikin, ei hän niitä enää muistanut kun hän seuraavan kerran avasi silmänsä. Juli ravisti häntä olkapäästä, ja Marija huitaisi kädellään Julin kauemmaksi.
”Sinä kuorsaat hirveän kovaa”, Juli sanoi, mutta hymyili. ”Sinun vuorosi vahtia.”
Marija venytteli ja haukotteli. Päänsärky oli poissa, ja taivaalla loistavat kuut kylvettivät metsää hopeisessa hohteessa. Hän nousi seisomaan, ja nyökkäsi Julille. ”Okei.” Hänen katsoessaan ympärilleen, Marija huomasi, että Juli oli ottanut varusteet pois hevosilta ja repinyt niille ruohoa kasaksi turvan eteen.
Juli käpertyi samaan kohtaan, missä Marija oli ollut ja töni paikoillaan tönöttävää Marijaa kauemmaksi. ”Mene, vartioi. Anna minun nyt nukkua.”
Marija teki niinkuin Juli pyysi ja käveli hevosten luokse. Ne nukkuivat seisaaltaan silmät ummessa ja Marija silitti vaitonaisena Immen kaulaa. Oli edelleen pimeää, eikä Marijalla ollut yhtään levännyt olo, mutta ei hän ollut sitä olettanutkaan. Hänellä oli vahva tunne, että hän tulisi olemaan väsynyt vielä pitkän, pitkän aikaa. Ja nälissään. Sekä janoinen. Jotenkin hänet valtasi myös tunne siitä, että hän tulisi olemaan kylmissäänkin.
Aikaa kuluttaakseen Marija keräili marjoja metsässä ja vaelti vähä kauemmaksi yrittäen löytää vettä, mutta tuloksetta. Hän söi puolet marjoista ja jätti puolet Julille. Yön hiljaisuudessa Marija pohti sitä, miksi ariokit eivät olleet saaneet heitä vielä kiinni tai miksi niitä ei edes kuulunut. Hän tuli lopulta siihen lopputulokseen, että isän ja äidin oli täytynyt onnistua vahingoittamaan niitä sen verran pahasti, että ne taittoivat matkaa hitaammin mitä normaalisti. Ehkä niillä oli pahoja palovammoja tulesta, jonka isä oli sytyttänyt voimillaan.
Nyt isän ja äidin ajatteleminen sai Marijan nopeasti kiukkuiseksi surullisen sijaan, koska sen myötä hänen ajatuksensa siirtyivät Jukaan. Se vätys oli johdattanut ariok-lauman suoraan heidän kotiovelleen, eikä ollut edes vaivautunut varoittamaan. Hän oli vain ottanut vastaan heidän vieraanvaraisuutensa, heidän ruokansa ja juomansa. Ja mitä hän teki vastapalvelukseksi? Tapatti Marijan ja Julin vanhemmat.
Marija oli täynnä niin suurta vihaa, että suutuspäissään hän päästi voimansa purkautumaan voimakkaana aaltona, ja sen seurauksena oksia ja ohuimpia puita katkeili ja tippuili maahan hänen ympärillään.
Se sai Marijan rauhoittumaan, ikään kuin paine olisi lakannut. Ei ollut ensimmäinen kerta, kun hänen voimansa purkautuivat holtittomasti. Levitaatio oli kätevä ja voimakas voima omistaa, mutta sillä sai halutessaan myös tuhoa aikaiseksi.
”Sinun pitäisi hallita itsesi paremmin”, Juli totesi. ”Vielä jokin kaunis päivä joudun pitämään sinua voimakenttieni sisällä turvassa, että et satuta itseäsi.”
”Minä pärjään kyllä”, Marija sanoi. ”Ajattelin itseni vain pahalle päälle.”
”Ahaa.”
”Oletko valmis?” Marija kysyi vaihtaen aihetta. ”Jatkammeko matkaa?”
”Jatketaan vain”, Juli vastasi. ”En saisi enää nukutuksi kuitenkaan.”
He varustivat hevoset uudelleen, Juli söi Marijan keräämät marjat ja sitten he jatkoivat matkaa. Veden puute alkoi tuntumaan siskoksissa, ja kumpikin tajusi, että jos he eivät pian saisi vettä, he kuihtuisivat ennen pitkää pois. Tämän takia he ratsastivat vaitonaisina eteenpäin, odottaen aamun valkenevan, mutta se ei ikinä valjennut; tummat pilvet täyttivät taivaan.
”Jos alkaa satamaan”, Marija sanoi, ”niin me voimme levätä kauemman aikaa, koska sade pyyhkii hajumme ja jälkemme pois!”
”Puhumattakaan siitä, että saamme vettä”, Juli totesi. ”Paistaa se aurinko näköjään risukasaankin.”
Siskokset tajusivat ilakoineensa liian pian, sillä sadetta ei kuulunut. Pilvet pysyivät taivaalla, ukkonen jyrisi jossain kaukana, mutta sade ei laskeutunut maahan. Nälkä ja jano piinasivat Marijaa ja Julia, eivätkä he puhuneet enää juuri mitään, antoivat vain hevosten kävellä pitkin ohjin eteenpäin. Tammojen tahti oli reipas siitä huolimatta, että Marija ja Juli eivät hoputtaneet niitä eteenpäin.
”Ei ole enää pitkä matka Verboraan”, Marija lohdutti Julia, kun tämä alkoi yskimään kuivan kurkun takia, ja hengitys pihisten yritti saada happea. ”Ei voida olla enää kaukana”
”Ei voida olla enää kaukana”, Juli toisti, ikäänkuin itseään rohkaistakseen. Marija tiesi, että Juli oli peloissaan ja surullinen, mutta sisko ei näyttänyt sitä. Hän oli vahva, ja pystyi pitämään itsensä kasassa kun tarve sitä vaatii… aina tiettyyn pisteeseen saakka.
Marija muisti, kun he olivat ensimmäisen kerran joutuneet väistymään sodan tieltä syvemmälle sisämaahan. Silloin he olivat menettäneet isoäitinsä. Juli piti itsensä kasassa hyvin, mutta kun vanhuus vei isoisänkin matkalla sisämaahan, Juli oli romahtanut. Hän ei ollut pystynyt tulemaan edes paikalle, kun he hautasivat isoisän.
Mikä mietitytti ja yllätti Marijaa oli se, että vakka hän suri vanhempiaan, ei hän ollut ollenkaan niin peloissaan, kuin mitä olisi voinut olla. Hän muisti myös olleensa surullinen, kun isoäiti ja isoisä olivat kuolleet, mutta ei samalla tavalla kuin Juli. Ja nyt hän ei tuntenut pelon tunnetta juuri yhtään. Ehkä Marija oli rohkeampi, kuin mitä hän oli osannut odottaa, tai sitten hän oli vain tyhmä, eikä tajunnut kuinka paljon oli syytä pelätä, kun ariok-lauma oli kintereillä.
Äkisti salama välähti taivaalla kirkkaasti, ja se jälkeen tuntui siltä, kuin taivas olisi revennyt heidän yläpuolellaan. Kaatosade ropisi heidän niskaansa ja sai hevoset luimistamaan korviaan. Marija ja Juli puhkesivat äkillisen sateen ja ilontunteen seurauksena nauruun, pysäyttivät hevoset ja sitoivat ne puun alle kiinni. Marija levitti kätensä, aukaisi suunsa ja antoi vesipisaroiden iskeytyä kielelle. Metsän eri lajien lehdet keräsivät vesipisaroita itseensä, ja Marija sekä Juli joivat ja nuolivat lehdistä pisaroita. Sade jatkui kauan aikaa, ja kumpainenkin sai sammutettua janonsa, eikä kurkkua enää kuivanut kummallakaan siskoksista.
”Onni on puolellamme”, Juli nauroi ja Marijakin nauroi, toivoen, että Juli olisi oikeassa.
Marija ja Juli kyyhöttivät tammojen satuloissa niiden kävellessä verkkaisesti eteenpäin nyt märällä polulla metsässä. Molemmat naiset tärisivät märissä pyjamoissaan, hiukset olivat liimautuneet kasvoihin kiinni ja sormet sekä paljaat varpaat olivat kylmästä kankeat. Imme ja Helo eivät tuntuneet piittavan siitä, että oli satanut vettä ja ne olivat nyt märkiä; niiden ei tullut kylmä, ei samalla tavalla kuin Marijan ja Julin.
”No, ei sitten ajateltu tätä, kun toivottiin sitä sadetta”, Marija totesi.
”No, ei ajateltu selkeästikään”, Juli mutisi. ”Että onkin kylmä.”
”Pitäisikö meidän ravata vähän? Olemme kävelleet pitkän–”
Marijan lause jäi kesken samasta syystä, kuin miksi Juli äkisti henkäisi. Oli alkanut tuulemaan ja tuulen mukana, sateen jälkeisessä raikkaassa ilmassa he haistoivat ne: ariok-lauman.
”Laukkaa!” Marija huusi refleksinomaisesti ja pian siskokset nelistivät pitkin tasaista polkua, ja äkisti he tupsahtivat ulos metsästä. He näkivät toisen kyltin osoittamassa aukealle heidän eteensä ja siinä ison tekstin:
VERBORA – KAUPANKÄYNNIN KESKUS – PÄIVÄN MATKA JALKAISIN
”Marija, katso!” Juli huudahti seistessään jalustimilla ja kannustaessaan Heloa eteenpäin. ”Verbora!”
Siellä aukealla, kaukana horisontissa, näkyi ennen niin loistokkaan kaupungin rauniot. Matkaa oli vielä päivän matka jalkaisin, mutta heillä ei ollut enää aikaa levätä tai hidastella. He olivat tuudittautuneet väärään turvallisuuden tunteeseen sateen takia ja nyt ariokit olivat lähempänä heitä. Niin lähellä, että tuuli toi mutanttien pahan hajun heidän neniinsä. Marija rukoili puoliääneen Immen ja Helon jaksamisen puolesta, ja hoputti hevostaan reippaampaan laukkaan, vaikka hän tiesi, että hän vaati tammalta liikoja.
”Päivän matka jalkaisin”, Juli huusi, ”eli meidän pitäisi pystyä puolittamaan se aika hevosilla. Jos olemme oikein nopeita, pääsemme sinne alle puolessa ajassa!”
Marija nyökkäsi, ja mietti, oliko Juli tajunnut ajatella sitä vaihtoehtoa, että Imme ja Helo eivät välttämättä jaksaisi, ja saattavat luhistua kesken matkan.
Ei tietenkään ole, Marija ajatteli. Juli ei uskalla ajatella sellaista vaihtoehtoa.
Laskeva aurinko näkyi taivaanrannassa myrskypilvien väistyttyä, ja kultainen hohde johdatti heitä eteenpäin, kun hiljainen, etäinen ulvonta kuului heidän takaansa, täyttäen heidän korvansa, ja vaikka se tuli kaukaa, vihloi se inhottavalla tavalla Marijan ja Julin korvia, koska se viesti vain yhdestä asiasta: vaarasta.
Helo ja Imme laukkasivat korvat luimussa eteenpäin, ja Marija sekä Juli seisoivat jalustimillaan, nojasivat eteenpäin hevosten kauloille ja antoivat niiden mennä. Ariokien askelia ei kuulunut, mutta tytöt tiesivät, että se johtui metsästä: se vaiensi askeleet, sillä he eivät olleet enää tamppaantuneella polulla. He tiesivät, että ariok-lauma oli heidän perässään, vaikka he eivät niitä nähneetkään.
”Toivotaan, että eloonjääneet ariokit ovat haavoittuneita”, Marija huikkasi takanaan tulevalle Julille. ”Se saattaa hidastaa niitä.”
”Sitä minäkin toivon”, Juli vastasi niin hiljaa, että Marija hädin tuskin kuuli hänet. ”Mitä teemme, kun saavumme joelle?”
”En minä tiedä”, Marija sanoi. ”Kai me ratsastamme jonkin matkaa sitä pitkin ja toivomme, että se hämää tarpeeksi ariokeita.” Marija taputti Immea kaulalle ja maiskautti siihen lisää vauhtia. ”Kenties ne luovuttavat, jos ne ovat tarpeeksi haavoittuneita.”
”Kenties”, Juli toisti kaikuna, mutta kumpikaan siskoksista ei uskonut sanoihin, he tiesivät paremmin.
Ariokit eivät ikinä luovuttaneet. Ne olivat jäljittäjiä, ja ne jahtasivat saaliitaan kuukausia, kunnes saalis väsyy ja jää lopulta kiinni. Tämän tietäminen sai Marijan ja Julin lihakset jännittyneiksi ja mielen rauhattomaksi, mutta he eivät aikoneet antaa periksi.
He saapuivat joelle, joka virtasi reippaasti eteenpäin ja he pidättivät hevoset ravin kautta käyntiin, taputtivat niiden kauloja ja sitten ohjasivat peräkanaa hevoset jokeen, Marija ja Imme edeltä, Juli ja Helo perässä. He kävelivät jokea pitkin ylävirtaan, hitaasti ja varovaisesti, etteivät hevoset liukastuisi ja kaatuisi. Marija laski mielessään keskittyneesti, ja sihahti Julille, kun tämä yritti sanoa jotain. Kun Marija oli laskenut heidän kulkeneen ainakin kaksikymmentä minuuttia jokea pitkin, hän ohjasi Immen pois vedestä vastarannalle ja Juli seurasi perässä.
”Uskotko tämän harhauttavan ariokeita?” Juli kysyi pikkusiskoltaan.
”Toivon tämän harhauttavan ariokeita”, Marija vastasi.
He laskeutuivat hevosten selästä alas, joivat vettä janoonsa, antoivat hevostenkin juoda kyllikseen ja nousivat sitten takaisin ratsaille. Marija ja Juli kannustivat tammat raviin ja etenivät rauhallista, tasaista tahtia eteenpäin. Juli katseli ympärilleen ja vilkaisi sitten vierellään ratsastavaa Marijaa.
”Meillä ei ole ruokaa. Ei laukkua mihin kerätä ruokaa metsästä. Ei mitään, mihin varastoida vettä.” Marija ei katsonut Juliin, joten vanhempi siskoksista jatkoi. ”Meillä ei ole karttaa eikä suunnitelmaa. Me emme selviä, ei ole mitään toivoa.”
Hiljaisuus ei kestänyt pitkään, kun Marija osoitti eteensä, ja sanoi: ”Siinä sinä, sisko hyvä, olet väärässä. Meillä nimittäin on suunnitelma ja niin kauan kun on suunnitelma, on toivoa.”
Juli katsoi Marijan osoittamaan suuntaan ja näki kulahtaneen sekä lahonneen puisen kyltin, joka osoitti eteenpäin ja siinä luki isoin haalistunein kirjaimin:
2 PÄIVÄÄ VERBORAAN
Juli rypisti kulmiaan ja Marija arvasi mitä hän meinasi sanoa, joten hän sanoi ennen kuin Juli kerkesi suutaan avamaan: ”Sieltä löydämme varmasti tarvikkeita, mitkä auttavat meitä selviämään. Pärjäämme kyllä tyhjillä mahoilla kaksi päivää. Voimme laatia uuden suunnitelman Verborassa.”
”Mutta siellä on Subiriveja!” Juli parahti. Marija näki, että hänen siskonsa oli peloissaan, puhumattakaan surusta, joka leijui heidän yläpuolellaan johtuen äidin ja isän kuolemasta. ”Emme me mitenkään voi selvitä kaupungin raunioissa elävistä Subiriv-laumoista!”
”Kuka sanoo, että emme selviä? Onhan meillä voimamme”, Marija sanoi itsepintaisesti.
Juli siristi silmiään.
”Älä viitsi, Marija!” hän tuhahti. ”Sinulla on turhan suuret luulot itsestäsi. Tapatat meidät molemmat, jos alat uhkarohkeaksi.”
”Ei minulla ole mitään suuria luuloja itsestäni”, Marija kiisti. ”Tiedän tasan mihin kykenen ja mihin en.”
Juli maiskautti Heloon vauhtia ja pyöritti silmiään Marijalle alentavasti, mikä sai Marijan kihisemään kiukusta, mutta äkkipikainen Marija piti kuitenkin tällä kertaa kiukun sisällään ja tyytyi vellomaan siinä päänsä sisällä hoputtaessaan Immen Helon perään.
Siskokset eivät puhuneet mitään pitkään aikaan ja aurinko kerkesi nousemaan korkealle taivaalle ennen kuin Marija pidätti Immen pysähdyksiin.
”Meidän pitäisi levätä. Antaa hevosten levätä”, hän sanoi, kiukku edelleen hänen sisällään, mutta ei enää niin voimakkaana.
”Okei”, Juli totesi viileästi ja pysäytti Helon.
He liukuivat tammojen selistä alas, sitoivat ne puihin kiinni ja istuutuivat maahan. Huolimatta siitä, että he olivat ratsastaneet koko yön ja aamupäivän, ei kumpaakaan siskoksista väsyttänyt niin, että he olisivat saaneet nukuttua. Nälkä kurni vatsassa ja kun aurinko loi säteitänsä maahan oksien lomasta, he näkivät marjoja.
Sanakaan sanomatta he kävivät marjojen kimppuun, ahmivat niitä varmistettuaan ensin, että he oikeasti tunsivat marjat ja tiesivät niiden olevan syömäkelpoisia. Kun nälkä oli sammutettu, kumpaisellakin oli levollisempi olo. Marija näki, kuinka Julin silmäluomet alkoivat lerppua ja pää notkahdella. Julin pyjama oli ryppyinen ja silloin Marija vasta tajusi, että hehän olivat pyjamissaan pakomatkalla! Se nauratti häntä, eikä Marija voinut estää pientä tirskahdusta karkaamasta huuliltaan.
Juli vilkaisi häntä, mutta ei kysynyt mikä oli niin hauskaa.
”Nuku sinä”, Marija sanoi vakavoituen. ”Vain viisitoista minuuttia. Sitten vaihdamme vahtia ja sitten meidän onkin jo lähdettävä matkaan. Emme voi levätä kauaa.”
”Okei”, Juli totesi, käpertyi puun juurelle ja sulki silmänsä raskaasti huokaisten. Hetken aikaa oli täysin hiljaista ja Marija katseli ympärilleen, yrittäen ottaa huomioon kaikki yksityiskohdat, ihan vain sen takia, että ei nukahtaisi. Julin ääni sai Marijan hätkähtämään ja kääntämään katseensa takaisin siskoonsa.
”Minä tein sen taas”, Juli sanoi hiljaa. ”Suhtauduin sinuun alentavasti ja epäilin sinua. Minä tiedän paremmin, et ole ikinä väärässä.”
”Kyllä sinä tiedät, että tekisin mitä vain sinun vuoksesi”, Marija sanoi. ”Jos minun pitää tappaa ihminen, jotta sinä selviät hengissä, sinä tiedät, että tekisin sen.”
”Älä nyt, kadotat vielä itsesi ja muutut Subiriviksi.”
”Minä teen mitä vain sinun vuoksesi”, Marija toisti tiukasti. ”Olet tärkein asia elämässäni, Juli.”
”Sinäkin olet tärkein asia elämässäni”, Juli vastasi, nousi ylös ja veti Marijan halaukseen ja sitten Juli irrottautui siskostaan. ”Mennään Verboraan. Luotan siihen, että olet oikeassa.”
Marija hymyili ja nyökkäsi. ”Kiitos.” Hän pukkasi Julia kyynärpäällään. ”Alahan lepäämään, herätän sinut, kun on vuorosi vahtia.”
Juli käpertyi uudestaan maahan, ja ei mennyt kauaa, kun Marija kuuli hänen hengityksestään, että Juli oli vaipunut uneen. Marija nojasi selkänsä viereisen puun runkoon ja katseli ympärilleen, huokaisten syvään. Silloin kyyneleet tulivat, täysin odottamattomasti, ja tulvivat hänen silmistään hallitsemattomasti. Marija laski kasvonsa käsiinsä ja nyyhkytti äänettömästi, sillä nyt hänellä oli aikaa antaa itsensä tuntea, ja hän tunsi tarkalleen kuinka paljon hän kaipasi vanhempiaan. Hän ei ollut voinut antaa itsensä romahtaa Julin edessä, mutta nyt kun isosisko nukkui, Marija päästi surun valloilleen, mutta vain siksi aikaa, kuin oli tarpeellista: sitten hän kokosi itsensä ja herätti Julin.
Olisi ollut Marijan vuoro nukkua, mutta hän vain ravisti päätänsä Julille ja nousi Immen selkään sanoen: ”Meidän pitäisi jatkaa matkaa. Voin levätä myöhemmin.”
Juli aikoi selkeästi väittää vastaan, mutta muuttikin mielensä eikä sanonut mitään, vaan nousi nopeasti Helon selkään ja nyökkäsi.
He antoivat hevosten kävellä epätaisaisessa maastossa, ja Juli alkoi hyräilemään Hey Judea, jota heidän äidillään oli ollut tapana hyräillä siivotessaan. Marija kuunteli hymyillen hyräilyä ja alkoi viheltelemään. He taittoivat matkaa hyvän matkaa leppoisissa tunnelmissa, kunnes kumpaisenkin oli pakko vaieta kun epätasainen maasto loppui ja hevoset siirtyivät oma-aloitteisesti reippaaseen raviin. Parivaljakko ravasi eteenpäin, ja Imme pukitti korskahdellen; se halusi laukata, mutta Marija pidätteli sitä.
”Rauhallisesti, tyttöseni”, Marija mutisi. ”Tarvitset voimiasi vielä.”
Päivä alkaessa hämärtymään saivat siskokset todeta, että heidän oli pakko pysähtyä pariksi tunniksi, hevoset eivät hyvästä kunnostaan huolimatta jaksaneet enää kauempaa. He huomasivat myös, että nälkä ei pysynyt loitolla kauaa pelkillä marjoilla, mutta kumpikaan ei rohjennut valittaa: he tiesivät, että edessä olisi todennäköisesti pahempaakin, kuin nälkä. Kunhan he pääsisivät Verboraan ja saisivat selviytymistarvikkeita hylätystä kaupungista, he pystyisivät metsästämään ja kantamaan ruokaa mukanaan, vaikkakin kumpikin siskoksista tiesi, että nälän ajat eivät olisi ohi sittenkään.
”Minä otan ensimmäisen vahtivuoron”, Juli sanoi. ”Nuku sinä.”
Marija ei väittänyt vastaan. Jyskyttävä päänsärky sai Marijan hoippumaan alas satulasta ja Immen luota puun juurelle, mihin hän pisti maata ja sulki silmänsä. Hän nukkui unia näkemättä, tai jos näkikin, ei hän niitä enää muistanut kun hän seuraavan kerran avasi silmänsä. Juli ravisti häntä olkapäästä, ja Marija huitaisi kädellään Julin kauemmaksi.
”Sinä kuorsaat hirveän kovaa”, Juli sanoi, mutta hymyili. ”Sinun vuorosi vahtia.”
Marija venytteli ja haukotteli. Päänsärky oli poissa, ja taivaalla loistavat kuut kylvettivät metsää hopeisessa hohteessa. Hän nousi seisomaan, ja nyökkäsi Julille. ”Okei.” Hänen katsoessaan ympärilleen, Marija huomasi, että Juli oli ottanut varusteet pois hevosilta ja repinyt niille ruohoa kasaksi turvan eteen.
Juli käpertyi samaan kohtaan, missä Marija oli ollut ja töni paikoillaan tönöttävää Marijaa kauemmaksi. ”Mene, vartioi. Anna minun nyt nukkua.”
Marija teki niinkuin Juli pyysi ja käveli hevosten luokse. Ne nukkuivat seisaaltaan silmät ummessa ja Marija silitti vaitonaisena Immen kaulaa. Oli edelleen pimeää, eikä Marijalla ollut yhtään levännyt olo, mutta ei hän ollut sitä olettanutkaan. Hänellä oli vahva tunne, että hän tulisi olemaan väsynyt vielä pitkän, pitkän aikaa. Ja nälissään. Sekä janoinen. Jotenkin hänet valtasi myös tunne siitä, että hän tulisi olemaan kylmissäänkin.
Aikaa kuluttaakseen Marija keräili marjoja metsässä ja vaelti vähä kauemmaksi yrittäen löytää vettä, mutta tuloksetta. Hän söi puolet marjoista ja jätti puolet Julille. Yön hiljaisuudessa Marija pohti sitä, miksi ariokit eivät olleet saaneet heitä vielä kiinni tai miksi niitä ei edes kuulunut. Hän tuli lopulta siihen lopputulokseen, että isän ja äidin oli täytynyt onnistua vahingoittamaan niitä sen verran pahasti, että ne taittoivat matkaa hitaammin mitä normaalisti. Ehkä niillä oli pahoja palovammoja tulesta, jonka isä oli sytyttänyt voimillaan.
Nyt isän ja äidin ajatteleminen sai Marijan nopeasti kiukkuiseksi surullisen sijaan, koska sen myötä hänen ajatuksensa siirtyivät Jukaan. Se vätys oli johdattanut ariok-lauman suoraan heidän kotiovelleen, eikä ollut edes vaivautunut varoittamaan. Hän oli vain ottanut vastaan heidän vieraanvaraisuutensa, heidän ruokansa ja juomansa. Ja mitä hän teki vastapalvelukseksi? Tapatti Marijan ja Julin vanhemmat.
Marija oli täynnä niin suurta vihaa, että suutuspäissään hän päästi voimansa purkautumaan voimakkaana aaltona, ja sen seurauksena oksia ja ohuimpia puita katkeili ja tippuili maahan hänen ympärillään.
Se sai Marijan rauhoittumaan, ikään kuin paine olisi lakannut. Ei ollut ensimmäinen kerta, kun hänen voimansa purkautuivat holtittomasti. Levitaatio oli kätevä ja voimakas voima omistaa, mutta sillä sai halutessaan myös tuhoa aikaiseksi.
”Sinun pitäisi hallita itsesi paremmin”, Juli totesi. ”Vielä jokin kaunis päivä joudun pitämään sinua voimakenttieni sisällä turvassa, että et satuta itseäsi.”
”Minä pärjään kyllä”, Marija sanoi. ”Ajattelin itseni vain pahalle päälle.”
”Ahaa.”
”Oletko valmis?” Marija kysyi vaihtaen aihetta. ”Jatkammeko matkaa?”
”Jatketaan vain”, Juli vastasi. ”En saisi enää nukutuksi kuitenkaan.”
He varustivat hevoset uudelleen, Juli söi Marijan keräämät marjat ja sitten he jatkoivat matkaa. Veden puute alkoi tuntumaan siskoksissa, ja kumpikin tajusi, että jos he eivät pian saisi vettä, he kuihtuisivat ennen pitkää pois. Tämän takia he ratsastivat vaitonaisina eteenpäin, odottaen aamun valkenevan, mutta se ei ikinä valjennut; tummat pilvet täyttivät taivaan.
”Jos alkaa satamaan”, Marija sanoi, ”niin me voimme levätä kauemman aikaa, koska sade pyyhkii hajumme ja jälkemme pois!”
”Puhumattakaan siitä, että saamme vettä”, Juli totesi. ”Paistaa se aurinko näköjään risukasaankin.”
Siskokset tajusivat ilakoineensa liian pian, sillä sadetta ei kuulunut. Pilvet pysyivät taivaalla, ukkonen jyrisi jossain kaukana, mutta sade ei laskeutunut maahan. Nälkä ja jano piinasivat Marijaa ja Julia, eivätkä he puhuneet enää juuri mitään, antoivat vain hevosten kävellä pitkin ohjin eteenpäin. Tammojen tahti oli reipas siitä huolimatta, että Marija ja Juli eivät hoputtaneet niitä eteenpäin.
”Ei ole enää pitkä matka Verboraan”, Marija lohdutti Julia, kun tämä alkoi yskimään kuivan kurkun takia, ja hengitys pihisten yritti saada happea. ”Ei voida olla enää kaukana”
”Ei voida olla enää kaukana”, Juli toisti, ikäänkuin itseään rohkaistakseen. Marija tiesi, että Juli oli peloissaan ja surullinen, mutta sisko ei näyttänyt sitä. Hän oli vahva, ja pystyi pitämään itsensä kasassa kun tarve sitä vaatii… aina tiettyyn pisteeseen saakka.
Marija muisti, kun he olivat ensimmäisen kerran joutuneet väistymään sodan tieltä syvemmälle sisämaahan. Silloin he olivat menettäneet isoäitinsä. Juli piti itsensä kasassa hyvin, mutta kun vanhuus vei isoisänkin matkalla sisämaahan, Juli oli romahtanut. Hän ei ollut pystynyt tulemaan edes paikalle, kun he hautasivat isoisän.
Mikä mietitytti ja yllätti Marijaa oli se, että vakka hän suri vanhempiaan, ei hän ollut ollenkaan niin peloissaan, kuin mitä olisi voinut olla. Hän muisti myös olleensa surullinen, kun isoäiti ja isoisä olivat kuolleet, mutta ei samalla tavalla kuin Juli. Ja nyt hän ei tuntenut pelon tunnetta juuri yhtään. Ehkä Marija oli rohkeampi, kuin mitä hän oli osannut odottaa, tai sitten hän oli vain tyhmä, eikä tajunnut kuinka paljon oli syytä pelätä, kun ariok-lauma oli kintereillä.
Äkisti salama välähti taivaalla kirkkaasti, ja se jälkeen tuntui siltä, kuin taivas olisi revennyt heidän yläpuolellaan. Kaatosade ropisi heidän niskaansa ja sai hevoset luimistamaan korviaan. Marija ja Juli puhkesivat äkillisen sateen ja ilontunteen seurauksena nauruun, pysäyttivät hevoset ja sitoivat ne puun alle kiinni. Marija levitti kätensä, aukaisi suunsa ja antoi vesipisaroiden iskeytyä kielelle. Metsän eri lajien lehdet keräsivät vesipisaroita itseensä, ja Marija sekä Juli joivat ja nuolivat lehdistä pisaroita. Sade jatkui kauan aikaa, ja kumpainenkin sai sammutettua janonsa, eikä kurkkua enää kuivanut kummallakaan siskoksista.
”Onni on puolellamme”, Juli nauroi ja Marijakin nauroi, toivoen, että Juli olisi oikeassa.
Marija ja Juli kyyhöttivät tammojen satuloissa niiden kävellessä verkkaisesti eteenpäin nyt märällä polulla metsässä. Molemmat naiset tärisivät märissä pyjamoissaan, hiukset olivat liimautuneet kasvoihin kiinni ja sormet sekä paljaat varpaat olivat kylmästä kankeat. Imme ja Helo eivät tuntuneet piittavan siitä, että oli satanut vettä ja ne olivat nyt märkiä; niiden ei tullut kylmä, ei samalla tavalla kuin Marijan ja Julin.
”No, ei sitten ajateltu tätä, kun toivottiin sitä sadetta”, Marija totesi.
”No, ei ajateltu selkeästikään”, Juli mutisi. ”Että onkin kylmä.”
”Pitäisikö meidän ravata vähän? Olemme kävelleet pitkän–”
Marijan lause jäi kesken samasta syystä, kuin miksi Juli äkisti henkäisi. Oli alkanut tuulemaan ja tuulen mukana, sateen jälkeisessä raikkaassa ilmassa he haistoivat ne: ariok-lauman.
”Laukkaa!” Marija huusi refleksinomaisesti ja pian siskokset nelistivät pitkin tasaista polkua, ja äkisti he tupsahtivat ulos metsästä. He näkivät toisen kyltin osoittamassa aukealle heidän eteensä ja siinä ison tekstin:
VERBORA – KAUPANKÄYNNIN KESKUS – PÄIVÄN MATKA JALKAISIN
”Marija, katso!” Juli huudahti seistessään jalustimilla ja kannustaessaan Heloa eteenpäin. ”Verbora!”
Siellä aukealla, kaukana horisontissa, näkyi ennen niin loistokkaan kaupungin rauniot. Matkaa oli vielä päivän matka jalkaisin, mutta heillä ei ollut enää aikaa levätä tai hidastella. He olivat tuudittautuneet väärään turvallisuuden tunteeseen sateen takia ja nyt ariokit olivat lähempänä heitä. Niin lähellä, että tuuli toi mutanttien pahan hajun heidän neniinsä. Marija rukoili puoliääneen Immen ja Helon jaksamisen puolesta, ja hoputti hevostaan reippaampaan laukkaan, vaikka hän tiesi, että hän vaati tammalta liikoja.
”Päivän matka jalkaisin”, Juli huusi, ”eli meidän pitäisi pystyä puolittamaan se aika hevosilla. Jos olemme oikein nopeita, pääsemme sinne alle puolessa ajassa!”
Marija nyökkäsi, ja mietti, oliko Juli tajunnut ajatella sitä vaihtoehtoa, että Imme ja Helo eivät välttämättä jaksaisi, ja saattavat luhistua kesken matkan.
Ei tietenkään ole, Marija ajatteli. Juli ei uskalla ajatella sellaista vaihtoehtoa.
Laskeva aurinko näkyi taivaanrannassa myrskypilvien väistyttyä, ja kultainen hohde johdatti heitä eteenpäin, kun hiljainen, etäinen ulvonta kuului heidän takaansa, täyttäen heidän korvansa, ja vaikka se tuli kaukaa, vihloi se inhottavalla tavalla Marijan ja Julin korvia, koska se viesti vain yhdestä asiasta: vaarasta.