Arki syrjäisessä mökissä oli kahdelle nuorelle naiselle ankeaa ja tylsää, mutta Marija ja hänen siskonsa Juli eivät siitäkään huolimatta valittaneet; he tiesivät kuoleman ja kurjuuden, joka vallitsi Enerhamjissa, eikä heidän turvapaikkansa muuttanut mitään. Se oli vain illuusio turvallisesta elämästä. Yksi niistä paikoista, johon sota ei ollut vielä yltänyt, eikä metsissä piileskelevät hirviöt löytäneet.
Vaikka Marija ja Juli olivat siskokset, eivät he Marijan silmissä näyttäneet yhtään samanlaisilta: he olivat samanpituiset ja heillä oli samanlaiset Viribuksille tyypilliset punaiset silmät valkoisilla pupilleilla sekä pienet huulet, mutta siihen yhtäläisyydet aika pitkälti jäivätkin. Marijalla oli ruskeat ja pitkät, tikkusuorat hiukset. Hän oli laiha eikä hänellä ollut kurvikkaita muotoja niin kuin Julilla, jolla puolestaan oli paksut, lyhyet ja vaaleat hiukset. Mutta heidän eroavaisuutensa eivät rajoittuneet vain ulkoisiin ominaisuuksiin, vaan heidän luonteenpiirteensäkin olivat hyvin erilaiset.
Marija ei varsinaisesti ajatellut itseään moraalittomaksi, mutta hänen moraaliset käsityksensä olivat kyllä erilaiset verrattuna Juliin, joka tunsi sympatiaa kaikkia kohtaan, joka ei tuominnut ensi näkemältä, joka uskoi elävien olentojen perimmäiseen hyvyyteen ja omisti vahvan tunteen siitä mikä oli oikein ja mikä väärin… Marija ei vain nähnyt asioita yhtä myötämielisesti.
He asuivat äitinsä ja isänsä kanssa mökissä järven rannalla parin päivän vaellusmatkan päässä Verborasta, Viribuksien kerran niin loistokkaasta kaupungista. Olihan se riskialtista asettautua mökkiin niin lähelle Verboraa, mutta heidän oli ollut pakko siirtyä syvemmälle sisämaahan sodan tieltä. Turvallisempaa heidän oli lähellä hylättyä ja tuhottua Verboraa, kuin palata vanhaan kotiinsa.
Olettaen, että sitä enää edes oli.
”Isänne tarvitsisi apua puiden kantamisessa”, Marijan ja Julin äiti sanoi, kohdistaen punaisten silmiensä katseen heihin. ”Ruuan jälkeen, tietenkin.”
”Mille muulle me eläisimmekään, kuin puiden kantamiselle.”
”Marija tarkoittaa, että totta kai autamme isää”, Juli sanoi ja hymyili. ”Kuten aina.”
”Hyvä”, heidän äitinsä totesi nyökäten. ”Juli, pilko tomaatit. Marija, mene huutamaan isäsi sisälle. Ruoka on kohta valmista.”
Marija ei protestoinut, sillä ruuan laitto tai mikään siihen liittyvä ei ollut hänen vahvimpia ominaisuuksiaan. Hän nousi kuuliaisesti ylös puiselta ja epämukavalta tuolilta, käveli pienen mökin ovelle ja kiskaisi sen auki.
”Ruoka on valmista!”
Vastausta ei kuulunut. Marija rypisti kulmiaan, astui ulos ja katseli ympärilleen. Ensin hän ei nähnyt muuta kuin vihreän nurmen, auringonlaskun värittämän taivaan ja metsän.
Enerhamjissa oli kahdenlaisia metsiä: oli niitä, jotka olivat pieniä, valoisia ja vaarattomia. Ja sitten oli niitä, jotka olivat suuria, kerrassaan valtavia ja lohduttoman pimeitä. Noita metsiä kutsuttiin Synkkä-metsiksi, ja niissä piilevät vaarat olivat niin todellisia ja pelottavia, että ei kukaan rohjennut astua niihin metsiin.
Marijan ja Julin nykyisen kotimökin, tai pikemminkin rotiskon, läheisyydessä oleva metsä oli harmiton. Mutta nyt siellä näkyi jotain, mitä ei usein nähty. Marijan isä seisoi puolessa välissä polkua, joka johti metsään, ja metsän rajalla seisoi mies, kädet ilmassa ja hitaasti, epävarmoja askeleita ottaen lähestyi Marijan isää. Marija näki, että he juttelivat jotain keskenään, mutta hän oli liian kaukana saadakseen sanoista selvää.
”Äiti, Juli!” hän huusi, ja pian kaksikko ilmestyi ulos myös. ”Katsokaa!”
Kaikki kolme tiirailivat metsän laitaan, ja sitten Marijan ja Julin äiti, jonka näkökyky oli kuin haukan, totesi: ”Se ei ole ihminen.”
”Sotaa pakeneva Viribus?” Juli ehdotti.
Äiti kohautti olkapäitään. ”En keksi mikä muukaan se voisi olla.”
”Mutta miksi hän on yksin?” Marija kysyi. ”Eikö sotaa pakenevat kulje yleensä yhtenä joukkiona? Hakien turvaa toisistaan?”
”Niin kuin me”, Juli sanoi.
”Niin kuin me”, Marija toisti kaikuna.
He katselivat kuinka vieras, ulkopuolinen, saavutti viimein heidän isänsä, ja hetken keskustelun jälkeen isä ohjasi ulkopuolisen kohti heidän mökkiään. Äiti totesi, että hänen täytyy mennä lisäämään ylimääräinen kulho pöytään ja katosi sisälle. Juli kosketti Marijan olkapäätä ja kun nuorempi sisko kohotti katseensa Juliin, Juli hymyili.
”Saamme vihdoin uutisia ulkomaailmasta.”
Marija tuhahti. ”Ja yhden lisäsuun ruokittavaksi.”
”Älä ole niin pessimistinen.”
”Olen realistinen”, Marija korjasi. ”Meillä on hädin tuskin ruokaa itsellemme, saati sitten ylimääräiselle suulle.”
”Me emme olisi ihmisiä parempia jos emme edes yrittäisi auttaa toisiamme. Niitä, jotka tarvitsevat apua.”
”Voimme auttaa, mutta tarkoittaako se, että meidän pitää itse nähdä nälkää?”
Juli kurtisti kulmiaan ja osoitti heidän isänsä vierellä lähestyvää ulkopuolista Viribusta. ”Katso häntä! Hän on todennäköisesti nähnyt nälkää viikkoja, kenties kuukausia.”
”Okei, ymmärrän pointtisi, mutta–”
”Ei mitään muttia”, Juli kivahti, ja Marija kavahti. Oli harvinaista, että hänen siskonsa alkoi tiuskimaan Marijalle. ”Tämä ulkopuolinen tarvitsee ruokaa ja suojaa enemmän kuin me. Meillä on voima auttaa häntä, ja sen me myös teemme.”
”En minä tarkoittanutkaan, että meidän tulisi jättää hänet ulos!” Marija puolustautui.
”Mitä sinä sitten tarkoitit?”
”Minä– Minä...”
”Niin.” Juli käänsi selkänsä Marijalle ja avasi rotiskon oven. ”Tekisit hyvin kun opettelisit epäitsekkäämmäksi.”
Niine hyvinensä Juli katosi mökin sisälle. Marija mulkoili sulkeutunutta ovea ja käänsi sitten hitaasti katseensa takaisin polulle, jossa hänen isänsä ja tuntematon Viribus lähestyivät häntä. Hän katseli heitä hetken, kääntyi sitten ympäri ja rykäisi oven auki, marssien sisälle jossa Juli ja heidän äitinsä kattoivat pöytää.
”He ovat kohta täällä”, Marija ilmoitti, istuutuen epämukavalle penkille uudelleen. ”Isä ja se ulkopuolinen.”
”Mitähän uutisia hänellä on tuotavana ulkomaailmasta?” Juli pohti, eikä hänen äänensävyssään ollut kipakasta sävystä enää tietoakaan.
”Ehkä sota on loppumaisillaan”, Marija ehdotti.
”Älkää elätelkö liian suuria toiveita”, heidän äitinsä toppuutteli. ”Voi olla, että muutosta ei ole tapahtunut. Voi olla, että hän ei tiedä mitään. Jospa hän onkin vain paossa, ilman mitään tietoja.”
Marija ja Juli nyökkäsivät, mutta heidän jakamansa katse kertoi, että heidän äitinsä neuvo oli kaikunut kuuroille korville. Kumpikaan ei kyennyt pidättelemään mielikuvituksiaan, vaan ne laukkasivat miten sattuu, luoden erilaisia skenaarioita tyttöjen päihin; kuinka heidän luokseen saapuva ulkopuolinen toisi mukanaan uutisen rauhasta.
Ovi narisi sen auetessa uudelleen. Marija, Juli ja heidän äitinsä kääntyivät yhtäaikaa katsomaan kuinka tyttöjen isä astui sisään vieraan miehen kanssa, joka oli kuin olikin Viribus. Mies näytti hivenen nuoremmalta kuin tyttöjen isä, mutta kasvot olivat väsyneet, partaiset, likaiset ja täynnä pieniä naarmuja. Miehellä oli pölyiset ja likaiset hiukset, repaleiset vaatteet ja rikkinäiset kengät.
Marija tunsi omantuntonsa pistävän ilkeästi. Juli oli ollut oikeassa; tämä ulkopuolinen tarvitsi enemmän ruokaa ja suojaa kuin he. Marija oli ollut itsekäs ajatellessaan, että heillä ei ollut varaa auttaa. Niin köyhiä he eivät olleet, etteivätkö he olisi pystyneet antamaan apua sitä tarvitsevalle.
Heidän isänsä asetti kätensä vieraan Viribuksen olkapäälle ja sanoi: ”Tässä on Juka. Hän liittyy seuraamme päivälliselle.”
”Tervetuloa, käy toki peremmälle”, Marijan ja Julin äiti sanoi, viittoillen Jukaa astumaan peremmälle heidän pieneen rotiskoonsa. Sillä aikaa kun tyttöjen isä ja äiti johdattivat Jukan sisälle mökkiin ja istuttivat hänet ruokapöydän ääreen, Marija ja Juli siirtyivät istumaan pöydän toiselle puolelle, tarkkailen Jukaa.
Juli puhui ensimmäisenä.
”Olen Juli”, hän sanoi. ”Tässä on siskoni Marija.”
Jukan katse oli poukkoillut ympäri keittiötä, mutta Julin puhuessa miehen tulipunainen katse kohdistui siskoksiin. Mies hymyili väsyneesti.
”Hei”, hän sanoi, ja vilkaisi sitten koko perhettä, joka oli kokoontunut hänen ympärilleen. ”En voi kiittää kylliksi teitä. Olen pakoillut kuukausia. Ihmiset hyökkäsivät yhteisömme kimppuun.” Juka laski katseensa maahan. ”Harvat selviytyivät. Ne jotka onnistuivat pakenemaan hajaantuivat. Olen kulkenut yksin koko ajan.”
”Eli sotimisille ei näy loppua”, Marija totesi, pettymys kuultaen läpi hänen äänestään.
Juka ravisti päätään.
”Onko ulkomaailmasta mitään muita uutisia?” Juli kysyi.
Juka kohautti olkiaan. ”Ei oikeastaan. Olennot synkkä-metsistä ilmestyvät yhä useammin näkyville, hyökkäävät ja tappavat.”
Marija ja Juli jakoivat keskenään katseen, jonka sanoma oli selvä; tilanne oli äitynyt pahemmaksi.
”Kuinka olet selvinnyt yksin näin pitkään?” tyttöjen äiti kysyi asettaessaan ruuan pöytään.
”Minulla oli hevonen”, Juka sanoi, ”mutta se karkasi. Olen pysytellyt liikkeessä, hädin tuskin nukkunut lainkaan.”
Miehen katse poukkoili sinne sun tänne, mutta useimmiten ikkunasta pihalle. Juli ei tuntunut huomaavan sitä, eikä liioin tyttöjen isä tai äiti, mutta Marija huomasi. Se oli niin silmiinpistävää sitten kun sen kerran hoksasi, että Marija ei pystynyt ymmärtämään, miten muut eivät sitä huomanneet. Mutta olihan se nyt itsestään selvää, että mies oli vainoharhainen: hän oli pakoillut yksin sodan turmelemassa maassa kuukausia. Vähemmästäkin alkaa näkemään vihollisia joka puolella.
”Ei hätää. Olet turvassa nyt. Voin lukita oven, jos se saa olosi paremmaksi”, Marija sanoi, yllättäen niin itsensä kuin myös perheenjäsenensä.
Juka hymyili hermostuneesti ja nyökkäsi. ”Kiitos.”
Muiden alkaessa syömään, Marija nousi ylös ja lukitsi ulko-oven, tuntien eräänlaista ylpeyttä itsestään, että hän oli kerrankin ollut huomaavainen ennen Julia ja ilman kehotusta. Marija palasi pöydän ääreen ja alkoi syömään.
Alkuun hiljaisuus täytti pienen keittiön, mutta pian kevyt puheensorina korvasi hiljaisuuden. Marija ja Juli vitsailivat vanhempiensa kustannuksella, heidän äitinsä uhkasi vedellä heitä pitkin korvia jos he eivät lopettaisi pilailua ja heidän isänsä vain nauroi. Juka hymyili kireästi, Marija pystyi näkemään kuinka hän pomputti polveansa ylös ja alas, ylös ja alas. Mies ei tuntunut pystyvän rentoutumaan, ei vaikka Marija oli lukinnut ulko-oven. Miehen täytyi tosissaan olla traumatisoitunut. Marija sääli häntä.
Ruuan jälkeen Marijan ja Julin isä johdatti Jukan kylpyyn, samaan aikaan kun tyttöjen äiti etsi miehelle puhtaat vaatteet. Kun Juka ilmestyi kylvystä puhtaissa vaatteissa ja parta poissa, hän oli melkein komea. Jos hän ei olisi näyttänyt niin stressaantuneelta ja väsyneeltä, Marija olisi voinut erehtyä luulemaan miestä ikäisekseen. Mutta stressin aiheuttamat syvät uurteet kasvoissa paljastivat miehen.
Juka hymyili heille jäykästi, kiitti ja sanoi, että hänen pitäisi jatkaa matkaansa, hän oli jo vaivannut heitä turhan pitkään. Marija ja Juli tiesivät mitä heidän äitinsä ja isänsä vastaisivat siihen jo ennen kuin he avasivat suunsa.
”Höpsistä!” heidän äitinsä sanoi.
”On jo ilta”, heidän isänsä sanoi. ”Jäät totta kai tänne yöksi. Me sijaamme sinulle pedin keittiön lattialle.”
”Ja annamme sinulle paksun viltin lämmikkeeksi”, heidän äitinsä lisäsi. ”Vai mitä, tytöt?”
”Ehdottomasti”, Marija ja Juli sanoivat yhteen ääneen kuin kaksoset konsanaan.
Joten niin he tekivät. Marija ja Juli etsivät käsiinsä talon paksuimman viltin sillä aikaa, kun heidän isänsä ja äitinsä petasivat pedin keittiön lattialle. Koko sen ajan Juka seisoi sivussa hartiat jännittyneinä ja sormiaan väännellen. Hän yritti muutamaan otteeseen takellellen ehdottaa, että hän vain lähtisi, mutta kukaan ei ottanut hänen sanojaan kuuleviin korviin.
Marija ja Juli sopivat isänsä kanssa kantavansa puita vasta aamulla, joten kun yö laskeutui heidän ylleen ja jokainen vaipui yksitellen uneen, puut makasivat edelleen pilkottuina mökin edessä maassa, alttiina sateelle.
Marija ei tiennyt kauanko hän oli nukkunut, kun äkisti rikkoutuvan lasin ääni herätti hänet. Oli edelleen pimeää, kun Marija nousi istumaan ja herätti Julin.
”Kuulitko?” hän kuiskasi.
”Kuulin”, Juli kuiskasi takaisin. Sitten he haistoivat mädäntyneen ja uitetun koiran sekaisen hajun. He kuulivat monia askelia lattialla ja haukahtelevaa ääntä. Jukan suoranainen kiljunta halkoi yötä ja sitten kuului kauheita, repivää ja louskuttavaa ääntä.
”Äiti, isä!” Juli sihahti, mutta heidän vanhempansa olivat hereillä. Tyttöjen isä oli jo jalkeilla ja kurkki ovesta ulos. Sitten hän äkisti veti päänsä sisään, paiskasi oven kiinni ja nojasi siihen jonkin tömähtäessä oveen raskaasti.
”Mitä tapahtuu?” Juli kysyi ääni vavisten.
Marija nielaisi. ”Onko Juka...”
”Kuollut”, isä vahvisti.
”Mitä tapahtuu?” Juli kysyi uudestaan ja nyrpisti nenäänsä. ”Tuo haju...”
He kaikki katsoivat toisiaan ja sitten yksi kerrallaan he tajusivat mistä haju oli peräisin.
”Ariok-lauma”, Marija sanoi ääneen. ”Mistään muista mutanteista ei lähde näin kauhea haju.”
Perhe oli useasti kuullut ariokeista, he tiesivät kuinka vaarallisia ja sinnikkäitä mutantteja ne olivat, mutta yksikään heistä ei ollut joutunut niiden tielle.
Ariok-laumat koostuivat vähintään kahdestakymmenestä ariokista, ja laumassa oli aina yksi alfauros. Loput lauman jäsenistä olivat narttuja. Niillä oli kolme jalkaa kummallakin kyljellä, niillä oli mustat, takkuiset ja rasvaiset turkit, valkoiset silmät ja suunnattoman suuret sieraimet. Ne eivät olleet paljon polvea korkeampia, mutta niillä oli sitäkin terävämmät hampaat ja valtaisi puruvoima, suurista kynsistä puhumattakaan.
Ariokit olivat tunnettuja sinnikkäästä jäljittämisestä. Ne saattoivat jäljittää ja seurata uhrejaan viikkoja, jopa kuukausia. Ariokeiden ruokailutottumukset olivat brutaaleja: ne aloittivat syömisen jo ennen kuin uhri kuolee, niiden tapoihin ei kuulunut tappaa uhria ennen ruokailua.
”Miten ne tänne eksyivät?” Marijan ja Julin äiti kysyi. ”Ariok-laumat eivät vain vaella etsimään uhreja!”
Juli nyökkäili äidin sanoille, mutta Marija jakoi katseen isänsä kanssa ja he tajusivat saman asian yhtäaikaa.
”Juka”, he sanoivat yhteen ääneen.
”Mitä?” Juli kysyi.
”Mistä te puhutte?” äiti kysyi.
”Ne jäljittivät Jukaa”, isä sanoi. ”Sen takia hän oli niin hermostunut. Hän tiesi johdattaneensa ne suoraan luoksemme.”
”Se nilkki!” Marija ärähti. ”Minähän–”
”Turpa kiinni, Marija!” Juli kivahti. Hän oli selvästi järkyttynyt ja peloissaan, sellaista ei pysty omalta siskoltaan piilottamaan, mutta parhaansa Juli yritti, kohottaen leukansa korkealle ja tuijottaen Marijaa vakaasti silmiin. ”Me olemme hengenvaarassa, nyt jos koskaan on korkea aika priorisoida–”
”Tytöt!” heidän isänsä keskeytti, ja vasta silloin he tajusivat, että oveen oli alkanut ilmestymään aukkoja, koska ariokit raapivat ja puskivat ovea. Ovi oli lahoamassa, eikä heidän isänsä voisi tehdä juurikaan suojellakseen heitä sen jälkeen, kun ariok-lauma hyökkäisi. ”Teidän pitää kiivetä ikkunasta ulos. Minä ja äiti pidättelemme niitä. Ottakaa hevosenne, ja paetkaa.”
”Mutta entä te?” Juli kysyi, räpytellen silmiään. ”Ei me voida jättää teitä tänne–”
”Me olemme vastuussa teistä!” heidän isänsä karjaisi, naama punottaen melkein yhtä heleästi kuin hänen silmänsä. ”Meidän tehtävämme on suojella teitä.”
”Isänne on oikeassa”, heidän äitinsä sanoi ja siirtyi ovelle miehensä viereen, nojaten siihen koko painollaan. ”Me saamme voimillamme pidäteltyä niitä niin kauan, että te pääsette pakoon!”
”Mutta–”
”Tule, Juli”, Marija sanoi äkisti. ”Meidän pitää mennä.”
”Mutta...”
”Joko me menemme tai koko perheemme kuolee sen vätyksen takia!” Marija huusi. Kun Julin hartiat lysähtivät ja kyyneleet alkoivat valumaan, Marija astui ikkunalle, avasi sen ja kurkkasi ulos. Hän ei nähnyt liikettä. Viileä yöilma iski häntä kasvoihin ja rauhoitti hänen pamppailevaa sydäntään. Hänen täytyi pysyä vahvana. Suojella Julia. Hän saattoi olla nuorempi, mutta hitto vie, niin hän suojelisi Julia, mitä tahansa se häneltä vaati.
”Me rakastamme teitä”, heidän vanhempansa sanoivat. ”Menkää!”
Juli epäröi edelleen, mutta Marija kiskoi hänet mukaansa. He kiipesivät ikkunasta ulos ja sulkivat sen juuri kun ovi räsähti auki. Heillä ei ollut aikaa jäädä kuuntelemaan taistelun ääniä, vaan he juoksivat talon taakse talleille. Marija ja Juli vilkaisivat toisiaan nopeasti lukittuaan tallin oven.
”Onko meillä aikaa varustaa hevoset?”
”Nopeasti”, Marija vastasi, tiiraten tallin ikkunasta ulos. ”Isä sytytti mökin liekkeihin.”
Juli ei halunnut nähdä kuinka heidän rotiskonsa paloi, joten hän heitti satulan Helon selkään, pujotti suitset tamman päähän ja nousi sitten hevosensa selkään. Marija oli myös laittanut hevosensa, kipakan ja villin Immen, valmiiksi. Kun Marija kuuli räjähdyksen talolta, hän sulki hetkeksi silmänsä, rukoili vanhempiensa sielujen puolesta, ja sitten hän avasi ne, heilauttaen itsensä päättäväisesti satulaan. Suremisen aika olisi myöhemmin. Hän vilkaisi Julia.
”Oletko valmis?”
Juli ei sanonut mitään, ainoastaan puristi huulensa tiukasti yhteen kyynelten valuessa hänen silmistään ja nyökkäsi. Marija kohdisti katseensa tallin oveen joka oli salvattu kiinni, kohotti kätensä eteensä ja työnsi mielellään ovea. Ovi paukahti auki voimakkaasti, salpa hajosi ja kaksi siskosta karautti ulos hevosillaan, laukaten yön pimeyteen jota Enerhamjin kolme kuuta valaisivat. He katosivat metsään ja kuulivat yössä vain Helon ja Immen kavioiden tasaisen paukutuksen polkua vasten sekä eloonjääneiden ariokien ulvonnan, kun ne ottivat uuden vainun – uudet uhrit.
Vaikka Marija ja Juli olivat siskokset, eivät he Marijan silmissä näyttäneet yhtään samanlaisilta: he olivat samanpituiset ja heillä oli samanlaiset Viribuksille tyypilliset punaiset silmät valkoisilla pupilleilla sekä pienet huulet, mutta siihen yhtäläisyydet aika pitkälti jäivätkin. Marijalla oli ruskeat ja pitkät, tikkusuorat hiukset. Hän oli laiha eikä hänellä ollut kurvikkaita muotoja niin kuin Julilla, jolla puolestaan oli paksut, lyhyet ja vaaleat hiukset. Mutta heidän eroavaisuutensa eivät rajoittuneet vain ulkoisiin ominaisuuksiin, vaan heidän luonteenpiirteensäkin olivat hyvin erilaiset.
Marija ei varsinaisesti ajatellut itseään moraalittomaksi, mutta hänen moraaliset käsityksensä olivat kyllä erilaiset verrattuna Juliin, joka tunsi sympatiaa kaikkia kohtaan, joka ei tuominnut ensi näkemältä, joka uskoi elävien olentojen perimmäiseen hyvyyteen ja omisti vahvan tunteen siitä mikä oli oikein ja mikä väärin… Marija ei vain nähnyt asioita yhtä myötämielisesti.
He asuivat äitinsä ja isänsä kanssa mökissä järven rannalla parin päivän vaellusmatkan päässä Verborasta, Viribuksien kerran niin loistokkaasta kaupungista. Olihan se riskialtista asettautua mökkiin niin lähelle Verboraa, mutta heidän oli ollut pakko siirtyä syvemmälle sisämaahan sodan tieltä. Turvallisempaa heidän oli lähellä hylättyä ja tuhottua Verboraa, kuin palata vanhaan kotiinsa.
Olettaen, että sitä enää edes oli.
”Isänne tarvitsisi apua puiden kantamisessa”, Marijan ja Julin äiti sanoi, kohdistaen punaisten silmiensä katseen heihin. ”Ruuan jälkeen, tietenkin.”
”Mille muulle me eläisimmekään, kuin puiden kantamiselle.”
”Marija tarkoittaa, että totta kai autamme isää”, Juli sanoi ja hymyili. ”Kuten aina.”
”Hyvä”, heidän äitinsä totesi nyökäten. ”Juli, pilko tomaatit. Marija, mene huutamaan isäsi sisälle. Ruoka on kohta valmista.”
Marija ei protestoinut, sillä ruuan laitto tai mikään siihen liittyvä ei ollut hänen vahvimpia ominaisuuksiaan. Hän nousi kuuliaisesti ylös puiselta ja epämukavalta tuolilta, käveli pienen mökin ovelle ja kiskaisi sen auki.
”Ruoka on valmista!”
Vastausta ei kuulunut. Marija rypisti kulmiaan, astui ulos ja katseli ympärilleen. Ensin hän ei nähnyt muuta kuin vihreän nurmen, auringonlaskun värittämän taivaan ja metsän.
Enerhamjissa oli kahdenlaisia metsiä: oli niitä, jotka olivat pieniä, valoisia ja vaarattomia. Ja sitten oli niitä, jotka olivat suuria, kerrassaan valtavia ja lohduttoman pimeitä. Noita metsiä kutsuttiin Synkkä-metsiksi, ja niissä piilevät vaarat olivat niin todellisia ja pelottavia, että ei kukaan rohjennut astua niihin metsiin.
Marijan ja Julin nykyisen kotimökin, tai pikemminkin rotiskon, läheisyydessä oleva metsä oli harmiton. Mutta nyt siellä näkyi jotain, mitä ei usein nähty. Marijan isä seisoi puolessa välissä polkua, joka johti metsään, ja metsän rajalla seisoi mies, kädet ilmassa ja hitaasti, epävarmoja askeleita ottaen lähestyi Marijan isää. Marija näki, että he juttelivat jotain keskenään, mutta hän oli liian kaukana saadakseen sanoista selvää.
”Äiti, Juli!” hän huusi, ja pian kaksikko ilmestyi ulos myös. ”Katsokaa!”
Kaikki kolme tiirailivat metsän laitaan, ja sitten Marijan ja Julin äiti, jonka näkökyky oli kuin haukan, totesi: ”Se ei ole ihminen.”
”Sotaa pakeneva Viribus?” Juli ehdotti.
Äiti kohautti olkapäitään. ”En keksi mikä muukaan se voisi olla.”
”Mutta miksi hän on yksin?” Marija kysyi. ”Eikö sotaa pakenevat kulje yleensä yhtenä joukkiona? Hakien turvaa toisistaan?”
”Niin kuin me”, Juli sanoi.
”Niin kuin me”, Marija toisti kaikuna.
He katselivat kuinka vieras, ulkopuolinen, saavutti viimein heidän isänsä, ja hetken keskustelun jälkeen isä ohjasi ulkopuolisen kohti heidän mökkiään. Äiti totesi, että hänen täytyy mennä lisäämään ylimääräinen kulho pöytään ja katosi sisälle. Juli kosketti Marijan olkapäätä ja kun nuorempi sisko kohotti katseensa Juliin, Juli hymyili.
”Saamme vihdoin uutisia ulkomaailmasta.”
Marija tuhahti. ”Ja yhden lisäsuun ruokittavaksi.”
”Älä ole niin pessimistinen.”
”Olen realistinen”, Marija korjasi. ”Meillä on hädin tuskin ruokaa itsellemme, saati sitten ylimääräiselle suulle.”
”Me emme olisi ihmisiä parempia jos emme edes yrittäisi auttaa toisiamme. Niitä, jotka tarvitsevat apua.”
”Voimme auttaa, mutta tarkoittaako se, että meidän pitää itse nähdä nälkää?”
Juli kurtisti kulmiaan ja osoitti heidän isänsä vierellä lähestyvää ulkopuolista Viribusta. ”Katso häntä! Hän on todennäköisesti nähnyt nälkää viikkoja, kenties kuukausia.”
”Okei, ymmärrän pointtisi, mutta–”
”Ei mitään muttia”, Juli kivahti, ja Marija kavahti. Oli harvinaista, että hänen siskonsa alkoi tiuskimaan Marijalle. ”Tämä ulkopuolinen tarvitsee ruokaa ja suojaa enemmän kuin me. Meillä on voima auttaa häntä, ja sen me myös teemme.”
”En minä tarkoittanutkaan, että meidän tulisi jättää hänet ulos!” Marija puolustautui.
”Mitä sinä sitten tarkoitit?”
”Minä– Minä...”
”Niin.” Juli käänsi selkänsä Marijalle ja avasi rotiskon oven. ”Tekisit hyvin kun opettelisit epäitsekkäämmäksi.”
Niine hyvinensä Juli katosi mökin sisälle. Marija mulkoili sulkeutunutta ovea ja käänsi sitten hitaasti katseensa takaisin polulle, jossa hänen isänsä ja tuntematon Viribus lähestyivät häntä. Hän katseli heitä hetken, kääntyi sitten ympäri ja rykäisi oven auki, marssien sisälle jossa Juli ja heidän äitinsä kattoivat pöytää.
”He ovat kohta täällä”, Marija ilmoitti, istuutuen epämukavalle penkille uudelleen. ”Isä ja se ulkopuolinen.”
”Mitähän uutisia hänellä on tuotavana ulkomaailmasta?” Juli pohti, eikä hänen äänensävyssään ollut kipakasta sävystä enää tietoakaan.
”Ehkä sota on loppumaisillaan”, Marija ehdotti.
”Älkää elätelkö liian suuria toiveita”, heidän äitinsä toppuutteli. ”Voi olla, että muutosta ei ole tapahtunut. Voi olla, että hän ei tiedä mitään. Jospa hän onkin vain paossa, ilman mitään tietoja.”
Marija ja Juli nyökkäsivät, mutta heidän jakamansa katse kertoi, että heidän äitinsä neuvo oli kaikunut kuuroille korville. Kumpikaan ei kyennyt pidättelemään mielikuvituksiaan, vaan ne laukkasivat miten sattuu, luoden erilaisia skenaarioita tyttöjen päihin; kuinka heidän luokseen saapuva ulkopuolinen toisi mukanaan uutisen rauhasta.
Ovi narisi sen auetessa uudelleen. Marija, Juli ja heidän äitinsä kääntyivät yhtäaikaa katsomaan kuinka tyttöjen isä astui sisään vieraan miehen kanssa, joka oli kuin olikin Viribus. Mies näytti hivenen nuoremmalta kuin tyttöjen isä, mutta kasvot olivat väsyneet, partaiset, likaiset ja täynnä pieniä naarmuja. Miehellä oli pölyiset ja likaiset hiukset, repaleiset vaatteet ja rikkinäiset kengät.
Marija tunsi omantuntonsa pistävän ilkeästi. Juli oli ollut oikeassa; tämä ulkopuolinen tarvitsi enemmän ruokaa ja suojaa kuin he. Marija oli ollut itsekäs ajatellessaan, että heillä ei ollut varaa auttaa. Niin köyhiä he eivät olleet, etteivätkö he olisi pystyneet antamaan apua sitä tarvitsevalle.
Heidän isänsä asetti kätensä vieraan Viribuksen olkapäälle ja sanoi: ”Tässä on Juka. Hän liittyy seuraamme päivälliselle.”
”Tervetuloa, käy toki peremmälle”, Marijan ja Julin äiti sanoi, viittoillen Jukaa astumaan peremmälle heidän pieneen rotiskoonsa. Sillä aikaa kun tyttöjen isä ja äiti johdattivat Jukan sisälle mökkiin ja istuttivat hänet ruokapöydän ääreen, Marija ja Juli siirtyivät istumaan pöydän toiselle puolelle, tarkkailen Jukaa.
Juli puhui ensimmäisenä.
”Olen Juli”, hän sanoi. ”Tässä on siskoni Marija.”
Jukan katse oli poukkoillut ympäri keittiötä, mutta Julin puhuessa miehen tulipunainen katse kohdistui siskoksiin. Mies hymyili väsyneesti.
”Hei”, hän sanoi, ja vilkaisi sitten koko perhettä, joka oli kokoontunut hänen ympärilleen. ”En voi kiittää kylliksi teitä. Olen pakoillut kuukausia. Ihmiset hyökkäsivät yhteisömme kimppuun.” Juka laski katseensa maahan. ”Harvat selviytyivät. Ne jotka onnistuivat pakenemaan hajaantuivat. Olen kulkenut yksin koko ajan.”
”Eli sotimisille ei näy loppua”, Marija totesi, pettymys kuultaen läpi hänen äänestään.
Juka ravisti päätään.
”Onko ulkomaailmasta mitään muita uutisia?” Juli kysyi.
Juka kohautti olkiaan. ”Ei oikeastaan. Olennot synkkä-metsistä ilmestyvät yhä useammin näkyville, hyökkäävät ja tappavat.”
Marija ja Juli jakoivat keskenään katseen, jonka sanoma oli selvä; tilanne oli äitynyt pahemmaksi.
”Kuinka olet selvinnyt yksin näin pitkään?” tyttöjen äiti kysyi asettaessaan ruuan pöytään.
”Minulla oli hevonen”, Juka sanoi, ”mutta se karkasi. Olen pysytellyt liikkeessä, hädin tuskin nukkunut lainkaan.”
Miehen katse poukkoili sinne sun tänne, mutta useimmiten ikkunasta pihalle. Juli ei tuntunut huomaavan sitä, eikä liioin tyttöjen isä tai äiti, mutta Marija huomasi. Se oli niin silmiinpistävää sitten kun sen kerran hoksasi, että Marija ei pystynyt ymmärtämään, miten muut eivät sitä huomanneet. Mutta olihan se nyt itsestään selvää, että mies oli vainoharhainen: hän oli pakoillut yksin sodan turmelemassa maassa kuukausia. Vähemmästäkin alkaa näkemään vihollisia joka puolella.
”Ei hätää. Olet turvassa nyt. Voin lukita oven, jos se saa olosi paremmaksi”, Marija sanoi, yllättäen niin itsensä kuin myös perheenjäsenensä.
Juka hymyili hermostuneesti ja nyökkäsi. ”Kiitos.”
Muiden alkaessa syömään, Marija nousi ylös ja lukitsi ulko-oven, tuntien eräänlaista ylpeyttä itsestään, että hän oli kerrankin ollut huomaavainen ennen Julia ja ilman kehotusta. Marija palasi pöydän ääreen ja alkoi syömään.
Alkuun hiljaisuus täytti pienen keittiön, mutta pian kevyt puheensorina korvasi hiljaisuuden. Marija ja Juli vitsailivat vanhempiensa kustannuksella, heidän äitinsä uhkasi vedellä heitä pitkin korvia jos he eivät lopettaisi pilailua ja heidän isänsä vain nauroi. Juka hymyili kireästi, Marija pystyi näkemään kuinka hän pomputti polveansa ylös ja alas, ylös ja alas. Mies ei tuntunut pystyvän rentoutumaan, ei vaikka Marija oli lukinnut ulko-oven. Miehen täytyi tosissaan olla traumatisoitunut. Marija sääli häntä.
Ruuan jälkeen Marijan ja Julin isä johdatti Jukan kylpyyn, samaan aikaan kun tyttöjen äiti etsi miehelle puhtaat vaatteet. Kun Juka ilmestyi kylvystä puhtaissa vaatteissa ja parta poissa, hän oli melkein komea. Jos hän ei olisi näyttänyt niin stressaantuneelta ja väsyneeltä, Marija olisi voinut erehtyä luulemaan miestä ikäisekseen. Mutta stressin aiheuttamat syvät uurteet kasvoissa paljastivat miehen.
Juka hymyili heille jäykästi, kiitti ja sanoi, että hänen pitäisi jatkaa matkaansa, hän oli jo vaivannut heitä turhan pitkään. Marija ja Juli tiesivät mitä heidän äitinsä ja isänsä vastaisivat siihen jo ennen kuin he avasivat suunsa.
”Höpsistä!” heidän äitinsä sanoi.
”On jo ilta”, heidän isänsä sanoi. ”Jäät totta kai tänne yöksi. Me sijaamme sinulle pedin keittiön lattialle.”
”Ja annamme sinulle paksun viltin lämmikkeeksi”, heidän äitinsä lisäsi. ”Vai mitä, tytöt?”
”Ehdottomasti”, Marija ja Juli sanoivat yhteen ääneen kuin kaksoset konsanaan.
Joten niin he tekivät. Marija ja Juli etsivät käsiinsä talon paksuimman viltin sillä aikaa, kun heidän isänsä ja äitinsä petasivat pedin keittiön lattialle. Koko sen ajan Juka seisoi sivussa hartiat jännittyneinä ja sormiaan väännellen. Hän yritti muutamaan otteeseen takellellen ehdottaa, että hän vain lähtisi, mutta kukaan ei ottanut hänen sanojaan kuuleviin korviin.
Marija ja Juli sopivat isänsä kanssa kantavansa puita vasta aamulla, joten kun yö laskeutui heidän ylleen ja jokainen vaipui yksitellen uneen, puut makasivat edelleen pilkottuina mökin edessä maassa, alttiina sateelle.
Marija ei tiennyt kauanko hän oli nukkunut, kun äkisti rikkoutuvan lasin ääni herätti hänet. Oli edelleen pimeää, kun Marija nousi istumaan ja herätti Julin.
”Kuulitko?” hän kuiskasi.
”Kuulin”, Juli kuiskasi takaisin. Sitten he haistoivat mädäntyneen ja uitetun koiran sekaisen hajun. He kuulivat monia askelia lattialla ja haukahtelevaa ääntä. Jukan suoranainen kiljunta halkoi yötä ja sitten kuului kauheita, repivää ja louskuttavaa ääntä.
”Äiti, isä!” Juli sihahti, mutta heidän vanhempansa olivat hereillä. Tyttöjen isä oli jo jalkeilla ja kurkki ovesta ulos. Sitten hän äkisti veti päänsä sisään, paiskasi oven kiinni ja nojasi siihen jonkin tömähtäessä oveen raskaasti.
”Mitä tapahtuu?” Juli kysyi ääni vavisten.
Marija nielaisi. ”Onko Juka...”
”Kuollut”, isä vahvisti.
”Mitä tapahtuu?” Juli kysyi uudestaan ja nyrpisti nenäänsä. ”Tuo haju...”
He kaikki katsoivat toisiaan ja sitten yksi kerrallaan he tajusivat mistä haju oli peräisin.
”Ariok-lauma”, Marija sanoi ääneen. ”Mistään muista mutanteista ei lähde näin kauhea haju.”
Perhe oli useasti kuullut ariokeista, he tiesivät kuinka vaarallisia ja sinnikkäitä mutantteja ne olivat, mutta yksikään heistä ei ollut joutunut niiden tielle.
Ariok-laumat koostuivat vähintään kahdestakymmenestä ariokista, ja laumassa oli aina yksi alfauros. Loput lauman jäsenistä olivat narttuja. Niillä oli kolme jalkaa kummallakin kyljellä, niillä oli mustat, takkuiset ja rasvaiset turkit, valkoiset silmät ja suunnattoman suuret sieraimet. Ne eivät olleet paljon polvea korkeampia, mutta niillä oli sitäkin terävämmät hampaat ja valtaisi puruvoima, suurista kynsistä puhumattakaan.
Ariokit olivat tunnettuja sinnikkäästä jäljittämisestä. Ne saattoivat jäljittää ja seurata uhrejaan viikkoja, jopa kuukausia. Ariokeiden ruokailutottumukset olivat brutaaleja: ne aloittivat syömisen jo ennen kuin uhri kuolee, niiden tapoihin ei kuulunut tappaa uhria ennen ruokailua.
”Miten ne tänne eksyivät?” Marijan ja Julin äiti kysyi. ”Ariok-laumat eivät vain vaella etsimään uhreja!”
Juli nyökkäili äidin sanoille, mutta Marija jakoi katseen isänsä kanssa ja he tajusivat saman asian yhtäaikaa.
”Juka”, he sanoivat yhteen ääneen.
”Mitä?” Juli kysyi.
”Mistä te puhutte?” äiti kysyi.
”Ne jäljittivät Jukaa”, isä sanoi. ”Sen takia hän oli niin hermostunut. Hän tiesi johdattaneensa ne suoraan luoksemme.”
”Se nilkki!” Marija ärähti. ”Minähän–”
”Turpa kiinni, Marija!” Juli kivahti. Hän oli selvästi järkyttynyt ja peloissaan, sellaista ei pysty omalta siskoltaan piilottamaan, mutta parhaansa Juli yritti, kohottaen leukansa korkealle ja tuijottaen Marijaa vakaasti silmiin. ”Me olemme hengenvaarassa, nyt jos koskaan on korkea aika priorisoida–”
”Tytöt!” heidän isänsä keskeytti, ja vasta silloin he tajusivat, että oveen oli alkanut ilmestymään aukkoja, koska ariokit raapivat ja puskivat ovea. Ovi oli lahoamassa, eikä heidän isänsä voisi tehdä juurikaan suojellakseen heitä sen jälkeen, kun ariok-lauma hyökkäisi. ”Teidän pitää kiivetä ikkunasta ulos. Minä ja äiti pidättelemme niitä. Ottakaa hevosenne, ja paetkaa.”
”Mutta entä te?” Juli kysyi, räpytellen silmiään. ”Ei me voida jättää teitä tänne–”
”Me olemme vastuussa teistä!” heidän isänsä karjaisi, naama punottaen melkein yhtä heleästi kuin hänen silmänsä. ”Meidän tehtävämme on suojella teitä.”
”Isänne on oikeassa”, heidän äitinsä sanoi ja siirtyi ovelle miehensä viereen, nojaten siihen koko painollaan. ”Me saamme voimillamme pidäteltyä niitä niin kauan, että te pääsette pakoon!”
”Mutta–”
”Tule, Juli”, Marija sanoi äkisti. ”Meidän pitää mennä.”
”Mutta...”
”Joko me menemme tai koko perheemme kuolee sen vätyksen takia!” Marija huusi. Kun Julin hartiat lysähtivät ja kyyneleet alkoivat valumaan, Marija astui ikkunalle, avasi sen ja kurkkasi ulos. Hän ei nähnyt liikettä. Viileä yöilma iski häntä kasvoihin ja rauhoitti hänen pamppailevaa sydäntään. Hänen täytyi pysyä vahvana. Suojella Julia. Hän saattoi olla nuorempi, mutta hitto vie, niin hän suojelisi Julia, mitä tahansa se häneltä vaati.
”Me rakastamme teitä”, heidän vanhempansa sanoivat. ”Menkää!”
Juli epäröi edelleen, mutta Marija kiskoi hänet mukaansa. He kiipesivät ikkunasta ulos ja sulkivat sen juuri kun ovi räsähti auki. Heillä ei ollut aikaa jäädä kuuntelemaan taistelun ääniä, vaan he juoksivat talon taakse talleille. Marija ja Juli vilkaisivat toisiaan nopeasti lukittuaan tallin oven.
”Onko meillä aikaa varustaa hevoset?”
”Nopeasti”, Marija vastasi, tiiraten tallin ikkunasta ulos. ”Isä sytytti mökin liekkeihin.”
Juli ei halunnut nähdä kuinka heidän rotiskonsa paloi, joten hän heitti satulan Helon selkään, pujotti suitset tamman päähän ja nousi sitten hevosensa selkään. Marija oli myös laittanut hevosensa, kipakan ja villin Immen, valmiiksi. Kun Marija kuuli räjähdyksen talolta, hän sulki hetkeksi silmänsä, rukoili vanhempiensa sielujen puolesta, ja sitten hän avasi ne, heilauttaen itsensä päättäväisesti satulaan. Suremisen aika olisi myöhemmin. Hän vilkaisi Julia.
”Oletko valmis?”
Juli ei sanonut mitään, ainoastaan puristi huulensa tiukasti yhteen kyynelten valuessa hänen silmistään ja nyökkäsi. Marija kohdisti katseensa tallin oveen joka oli salvattu kiinni, kohotti kätensä eteensä ja työnsi mielellään ovea. Ovi paukahti auki voimakkaasti, salpa hajosi ja kaksi siskosta karautti ulos hevosillaan, laukaten yön pimeyteen jota Enerhamjin kolme kuuta valaisivat. He katosivat metsään ja kuulivat yössä vain Helon ja Immen kavioiden tasaisen paukutuksen polkua vasten sekä eloonjääneiden ariokien ulvonnan, kun ne ottivat uuden vainun – uudet uhrit.