Marija heräili yöllä paljon, lähinnä vanhasta tottumuksesta nukkua toinen silmä auki mutanttien varalta. Mutta kun yö pimeni, ja sitten kun aamu valkeni, Marija alkoi tajuamaan, että hänellä ei ollut mitään syytä heräillä koko ajan. Hän oli väliaikaisesti turvassa. Hän voisi nukkua. Anipa nukkui autuaan tietämättömänä Marijan kääntyilystä sängyssä, eikä Julikaan tuntunut häiriintyvän siitä.
Lopulta Marija vajosi väsyneenä jälleen kerran uneen auringon noustessa, eikä hän herännyt ennen kuin aurinko oli jo reilusti yli keskitaivaan. Hän katseli ympärilleen huoneessa, tuntien olonsa tokkuraiseksi, mutta hyvin levänneeksi. Huone oli häntä lukuunottamatta tyhjä. Anipa ja Juli olivat luultavasti heränneet aikaa sitten ja lähteneet.
Marijaa kiukutti, etteivät he olleet herättäneet häntä ja ottaneet mukaan. Heidänhän kuului pitää yhtä. Suojella toisiaan.
Suojella miltä? Marijan alitajunta kysyi. Niin, ei välttämättä sillä hetkellä miltään. Hän nousi viimein sängystä, venytteli ja päätti lähteä etsimään vastauksia häntä askarruttaviin kysymyksiin.
Kolmas kerros oli autio. Talon ikkunoista tulvi iltapäivän aurinko sisään ja missään ei näkynyt ketään. Marija jatkoi kulkuaan toiseen kerrokseen, joka oli myös tyhjillään. Kaikki olivat siis todennäköisesti ensimmäisessä kerroksessa. Marija päätti käyttää talon portaita sen sijaan, että olisi luikahtanut Anon huoneen lattialuukusta, sillä hän ei halunnut tupsahtaa keskelle ihmisjoukkoa tuosta noin vain. Hän halusi laskeutua portaita pitkin ja pitää tilannetta silmällä.
Ensimmäinen kerros oli tyhjä. Keittiössä ei ollut ketään, eikä missään muuallakaan Marijan kuljettua koko kerros lävitse.
Hän pysähtyi viimein keskelle lattiaa ja kohotti kädet lanteilleen.
Missä ihmeessä kaikki olivat?
Juli oli herännyt anipan murahteluun aamulla ja tajunnut pian, että anipa halusi huoneesta ulos, mutta ei saanut ovea auki. Se oli naurettavaa Julin mielestä, sillä anipa oli muuten hyvin älykäs mutantti. Hän oli noussut ylös, päästänyt anipan pois huoneesta ja hipsinyt hissun kissun myös itse ulos huoneesta, vilkaistuaan ensin syvässä unessa olevaa siskoaan ja tullut siihen tulokseen, että Marija tarvitsi unta, häntä ei kannattaisi herättää.
Anipa rymisteli nitiseviä portaita pitkin alas ja tupsahti keittiöön niin vauhdilla, että siellä olleet ihmiset säpsähtivät. Juli kurkki heitä anipan takaa ja toivotti hyvää huomenta.
He vastasivat kyllä, lukuunottamatta Kaita ja Susaa. He vain tuijottivat anipaa eivätkä sanoneet mitään. Ano istui mummin sylissä ja leikki Hyvvee tietä -leikkiä mummin kanssa. Juli yllättyi, että hän tunnisti leikin. Hänen mielessään ei ollut käynytkään, että Viribus- ja ihmislapsilla saattaisi olla samat leikit. Se tuntui aluksi hämmentävältä, mutta loppujen lopuksi järkeenkäyvältä.
Hetken lorua kuunneltuaan ja katsellessaan kuinka mummi keikutti Anoa edestakaisin, ylös ja alas ja sivulta sivulle, kunnes lopulta ”pudotti” Anon jalkojensa väliin vain aloittaakseen saman alusta, Juli tajusi, että mummi lauloi lorua eri tavalla, kuin Julin vanhemmat aikanaan.
Isä oli aina laulanut:
Hyvvee tietä,
hyvvee tietä
VIRIBUKSIEN!
Huonnoo tietä,
huonnoo tietä
VIRIBUKSIEN!
Kivi, kivi, la la laa
KUOPPA!
Mutta mummin versiossa laulettiin Viribuksien kohdalla ihminen.
Hyvvee tietä,
hyvvee tietä
IHMISTEN!
Huonnoo tietä,
huonnoo tietä
IHMISTEN!
Kivi, kivi, la la laa
KUOPPA!
Ehkä se oli vähän outoa Julin korvaan. Lähinnä häntä kuitenkin mietitytti, miksi mummi, joka oli Viribus itsekin, lauloi ihmisten versiota leikistä. Mutta katsellessaan Anoa nauramassa, hän tajusi miksi. Mummi asui ihmisten keskellä, miksi hän olisikaan laulanut Viribusten versiota?
Anipa murahti ja sai Julin hätkähtämään. Hän tajusi nopeasti anipan tahtovan ulos, joten Juli aukaisi ulko-oven mutantille, joka ahtautui siitä pihalle ja katosi näkyvistä.
”Tule istumaan”, mummi sanoi Julille, ja nosti Anon Ilain syliin, joka oli tarkkaillut heidän leikkiään ja samaan aikaan Julia ja anipaa. ”Valmistan sinulle aamupalaa. Missä siskosi on?”
”Nukkuu vielä”, Juli sanoi, tuntien olonsa vähän vaivautuneeksi. Hän tunsi Ilain katseen itsessään, mutta aina kun hän kääntyi vilkaisemaan miestä, tämä käänsi katseensa pois. Juli olisi tahtonut kysyä, mikä miehen ongelma oli, mutta hänellä ei riittänyt kantti siihen.
Ano sen sijaan tuijotteli Julia avoimesti ja suu hymyssä. Julin mieleen palautui Anon sanat aiemmin, kun lapsi oli kysynyt mummilta, että oliko Juli Anon äiti. Se oli hämmentänyt Julia aikalailla, mutta myös jollain oudolla tapaa saanut olon lämpimäksi. Otetuksi.
”Nukuitko hyvin?” Ano kysyi. ”Minä olen odottanut koko aamun, että heräisitte!”
”Kyllä nukuin, kiitos”, Juli vastasi ja hymyili Anolle istuutuessaan pöydän ääreen Anoa ja Ilaita vastapäätä. Kai ja Susa nousivat samantien ylös ja siirtyivät seisomaan oven lähettyville. Juli jätti heidät huomiotta. ”Anteeksi, että jouduit odottamaan. Olin kamalan väsynyt ja siksi nukuin pitkään.”
”Miksi olit niin väsynyt?” Ano kysyi uteliaasti.
Juli oli juuri aikeissa vastata jotain ympäripyöreää, kun Ilai äkisti nosti Anon maahan ja komensi poikansa ulos leikkimään.
”Mitä minä siellä yksin leikin, isi?”
”Me tulemme kohta leikkimään kanssasi nurkkajussia. Koita viihtyä siihen asti”, Ilai sanoi ja taputti Anon päätä. Poika juoksi ulos ja Juli katseli kuinka Kai ja Susa seurasivat perässä, mutta Julilta ei mennyt ohitse, että he nappasivat teräaseet mukaansa mennessään.
Taatusti anipan varalta, Juli ajatteli ja nyrpisti nenäänsä huomaamattaan. Hän ei pitänyt Kaista ja Susasta.
Kai oli nuoren näköinen, mutta hänen tummissa silmissään kiilui viha ja kiukku. Susa oli vihreä silmäinen ja punatukkainen. Se vähä, mitä Juli oli heitä seurannut, sai hänet epäilemään, että Susa oli töykeä ja epäluuloinen vain koska Kai oli. Mies oli todennäköisesti vaikuttanut negatiivisella tavalla Susaan. Tai no, mistäpä Juli sitä varmasti tietäisi, hän vain arvaili.
Muut keittiössä olijat, Jon, Perti ja Ktina juttelivat keskenään, eivätkä juurikaan kiinnittäneet huomiota muihin, eivät edes Ilaihin tai mummiin, saati sitten Juliin.
Juli ei tuntenut itseänsä tervetulleeksi, mutta hän jäi keittiöön. Hänellä oli ihan hirvittävä nälkä, mutta samaan aikaan hän toivoi, että olisi herännyt yhtäaikaa Marijan kanssa, niin hänen ei tarvitsisi yrittää yksin selvitä ihmisjoukosta, joka oli epäluuloinen ja varuillaan koko ajan.
”Kiitos, että annoitte meidän jäädä tänne”, Juli sanoi, katsoen Ilaihin. ”Emme ole kauaa vaivoinanne. Kunhan olemme taas täysissä ruumiin voimissamme, me voimme jatkaa matkaa.”
Ilai nyökkäsi, mutta ei sanonut mitään. Hän vain tuijotti Julia, kääntäen katseensa heti pois tajuttuaan tekevänsä niin. Juli ei ymmärtänyt sitä, mutta ei hän kehdannut alkaa kyselemäänkään.
”Mitähän siskosi tahtoisi syödä?” mummi kysyi, selkä yhä käännettynä heihin päin. ”Olisi munia, leipää, juustoa–”
”Hän ei ole nirso”, Juli sanoi, keskeyttäen mummin joka todennäköisesti olisi jatkanut ruokalistaansa loputtomiin. ”Mutta hän nukkuu vielä, enkä usko hänen heräävän ihan heti. Hän pyöri sängyssä koko yön.”
Mummi mumisi jotain ja Juli vilkaisi Ilaita, joka käänsi nopeasti katseensa muualle, mutta Juli oli nähnyt. Ilai oli tuijottanut häntä taas.
”Me menemme ulos”, Jon sanoi. Sitten mies tarttui Pertiä kädestä ja he kävelivät ulos Ktinan seuratessa perässä.
Mummi asetti puurokulhon ja leipälautasen Julin eteen. Hän vaappui pois sen kummempia sanomatta, pelkästään tyytyväinen hymy huulillaan.
Juli oli jäänyt yksin Ilain kanssa.
Hiljaisuus oli sietämätön, kumpikaan ei tiennyt mihin katsoa. Miksi tilanne oli niin kiusallinen? Mikä mätti?
”Etkö aio syödä?” Ilai lopulta kysyi, nyökäten ruuan suuntaan.
”Aion”, Juli vastasi, vilkaisi Ilaita vaivaantuneesti ja alkoi hitaasti lappaamaan aamupalaa suuhun. Syöminen sinällään ei ollut ihmeellistä tai vaivaannuttavaa. Vaivaannuttavaa oli se, että Ilai tuijotti Julia koko ajan hänen syödessä. Lopulta Juli sai tarpeekseen ja äkillisessä itsevarmuuden puuskassa sanoi: ”Eikö sinulla ole parempaa tekemistä kuin katsoa, kun minä syön?”
Ilai käänsi katseensa pois ja tuijotti ikkunasta ulos.
”Olen pahoillani”, Ilai mutisi.
Juli huokaisi, söi aamupalansa loppuun ja nosti sitten likaiset astiat pois pöydästä. Hän halusi keskustella Ilain kanssa, kysyä mikä oli tämä juttu joka aiheutti vaivaantuneisuutta heidän välilleen, mutta samaan aikaan Juli ei halunnut. Hän oli liian arka käydäkseen niin henkevää keskustelua kenenkään muun kuin Marijan kanssa.
Ulos meneminen houkutti Julia, kun hän katsoi ikkunasta ulos samaan suuntaan kuin Ilai. Hän ei vaan ollut varma, halusiko hän mennä sinne. Kaikki ihmiset olivat siellä. Toisaalta siellä oli myös Ano, joka tuntui olevan ainoa, joka ei piitannut siitä, että Juli ja Marija olivat Viribuksia. Eikä Juli oikein tiennyt voisiko hän moittia ihmisiä heidän epäluulostaan: he olivat keskellä sotaa ja olihan hänkin, ja Marija etenkin, epäluuloisia ihmisiä kohtaan. Kukapa ei olisi epäluuloinen sellaisina aikoina? Julin mielessä kiiti ohi kiitävä ajatus Jukasta. Niin, kun ei edes omiinsa voinut luottaa.
”No”, Ilai sanoi äkisti. ”Menemmekö leikkimään sitä nurkkajussia?”
Juli hämmentyi kysymyksestä ja se taisi paistaa hänen kasvoiltaan, sillä Ilai salli pienen hymynkareen asettua huulilleen.
”Kun sanoin Anolle, että me tulisimme leikkimään hänen kanssaan, tarkoitin myös sinua”, Ilai täsmensi.
Se lämmitti Julia ja sai hänen korvansa kuumottamaan. Se sai hänet tuntemaan olonsa tevetulleeksi, hyväksytyksi. Olihan se vasta pieni askel, mutta se oli pieni askel parempaan. Jos Ilai hyväksyisi heidät, niin sitten olisi jo kaksi ihmistä, joihin Juli voisi jokin päivä luottaa… mikäli he eivät olisi Marijan kanssa jo jatkaneet matkaansa.
”Mennään vain”, Juli sanoi ja yritti kontrolloida kasvojaan, ettei hymyilisi liiaksi. Vaikka hän kylläkin ajatteli, ettei siinä ole mitään pahaa. Jotenkin häntä vain nolotti.
He lähtivät ulos ja näkivät Kain ja Susan pilkkomassa puita. Ano leikki hippaa Jonin, Pertin ja Ktinan kanssa, mutta lopetti Jonin jahtaamisen samantien kun Ilai ja Juli astuivat ulos.
”Vihdoinkin!” Ano huusi. ”Nyt nurkkajussia!”
”Aivan pian”, Juli sanoi ennen kuin kukaan muu kerkesi sanomaan mitään. ”Missä anipa on?”
”Lähti metsään”, Ano vastasi.
Juli nyökkäsi. Anipa oli varmasti lähtenyt ruuan jahtiin. ”No, miten nurkkajussia pelataan?”
”Se on helppoa”, Ano hihkaisi innoissaan, mutta poika ei kerennyt jatkamaan, sillä Ilai otti puheenvuoron.
”Yksi valitaan tikkua vetämällä nurkkajussiksi. Muut levittäytyvät talon ympäri jonkin nurkan kohdalle. Nurkkajussi huutaa kun hän lähtee kiertämään taloa ympäri ja muut yrittävät päästä seuraavalle nurkalle. Muiden tulee olla jollakin talon nurkalla, kun Nurkkajussi saapuu. Jos Nurkkajussi näkee jonkun juoksemassa kohti seuraavaa nurkkaa, hän huutaa ”nurkkajussi” ja kiinni jäänyt vaihtuu seuraavaksi Nurkkajussiksi.”
Juli nyökkäsi kulmat kurtussa, yrittäessään muistaa kaiken.
”Kuulostaa aika helpolta. Mihin suuntaan juoksemme?”
Ilai pyöritti kättään. ”Näin.”
”Okei, enköhän minä osaa.”
Ilai kohautti harteitaan. ”Toivottavasti olet nopea juoksija, sillä Nurkkajussi saa vaihtaa suuntaa mihin hän juoksee koska tahansa ilmoittamatta siitä.”
Äkillinen naurun remakka sai Marijan vilkaisemaan viimein ikkunasta ulos. Aluksi hän ei nähnyt mitään sen kummempaa. Pian kuitenkin ikkunan ohitse vilahti Anon pää. Sitten hetken päästä Ilain. Marija rypisti kulmiaan ja liimautui nenä kiinni ikkunaan. Hän loikkasi taaksepäin kun Julin pää vilahti ohitse sellaista kyytiä, että lyhyt tukka vain hulmusi.
”Mitä hemmettiä he tekevät?” Marija kysyi ääneen.
Hän suuntasi kohti ulko-ovea ja siristeli silmiään iltapäivän auringonvalossa. Hän seisoi oviaukossa hetken ympärilleen katsellen. Kai ja Susa istuivat juttelemassa puupinon päällä, mutta muita ei ollut näkyvillä. He vilkaisivat Marijaa tämän astuessa ulos, kärttyisenä ja nälkäisenä, mutta he eivät sanoneet mitään vaan jatkoivat keskusteluaan.
Murahdus sai Marijan pomppaamaan ilmaan. Anipa oli hiipparoinut sivulta hänen vierelleen.
”Miten noin iso elukka voi liikkua noin hiljaa?” Marija ärähti kiukkuisena. Anipa murahti uudestaan ärtyneellä äänellä. ”Okei, okei. Et ole elukka.” Marija ei tiennyt yhtään oliko anipa ottanut itseensä ’elukka’ sanasta, mutta enää se ei ainakaan murahdellut. Pian Marija kuuli juoksuaskelia, ja sitten Ktina pyyhälsi heidän ohitseen, pysähtyi talon nurkalle ja huohotti. Samassa vastakkaisesta suunnasta juoksi Juli.
”Voih”, Juli huokaisi siirtyessään juoksusta hölkkään. ”Minä kun luulin saavani sinut kiinni, kun vaihtaisin suuntaa.”
Ktina vain nauroi ja silloin Juli huomasi Marijan.
”Oi”, Juli sanoi. ”Huomenta. Sinäkin vihdoin heräsit.”
Hän pysähtyi Marijan eteen, otsa kiillellen hiestä. Ktina huikkasi Julille menevänsä sanomaan muille, että he pitäisivät tauon ja Juli nyökkäsi naiselle. Marija napsautti sormiaan saadakseen Julin katseen itseensä ja tämän täyden huomion.
”Mitä hittoa, Juli?”
”Mitä?”
”Mistä minä edes aloittaisin?” Marija kivahti. ”Herään yksin, ketään ei ole talossa, en tiedä missä te olitte ja sitten sinä leikit täällä jotain ihme leikkiä ihmisten kanssa ja jätit minut yksin. Kaiken kukkuraksi minulla on nälkä.”
”Mummi oli kyllä talossa”, oli ainoa, mitä Juli sai suustaan Marijan purkauksen jäljiltä.
”En nähnyt häntä.”
”No se ei kyllä ole minun vikani.” Juli katsoi Marijaan. ”Anipa halusi ulos ja sinä olit niin syvässä unessa, että en raaskinut herättää. Olit turvassa, halusin antaa sinun nukkua. Tämä ihme leikki on nurkkajussi, voisit osallistua siihen, tykkäisit varmasti. Ja keittiössä on ruokaa, mene syömään. Ei kukaan sinua nälkäisenä jaksa katsella.”
Marija tunsi syvää kiukkua ja tunsi voimiensa kuplivan sisällään. Hän paloi halusta nostaa Juli ilmaan ja ravistella. Hän tiesi sen kuitenkin olevan törkeää ja vain saisi riidan aikaiseksi, joten hän hengitti syvään ja puristi kädet nyrkkiinsä.
”Kiva tietää, että olet valmis jättämään minut vieraassa paikassa ilman suojaa”, Marija tuhahti.
”Älä ole lapsellinen”, Juli tuhahti takaisin. ”Sinä olit koko ajan turvassa, kaikki olivat pihalla, kukaan ei olisi voinut livahtaa luoksesi.”
Marija nipisti huulensa yhteen. Kaippa Juli oli oikeassa. Se ei kuitenkaan muuttanut sitä pahastunutta oloa Marijan sisällä. Jep, Marija oli pahoittanut mielensä. Mutta yhdessä asiassa Juli oli puhunut asiaa… häntä ei katseli kukaan nälkäisenä.
Niinpä Marija mitään sanomatta pyörähti ympäri ja marssi takaisin sisälle. Ilai, Jon, Perti, Ktina ja Ano kävelivät juuri parahiksi paikalle nähdäkseen, kuinka Marija läimäytti oven mielenosoituksellisesti kiinni. Hän tiesi käyttäytyvänsä lapsellisesti, mutta kai hänkin sai joskus kiukutella? Hän kuuli ääniä ulkoa.
”Oliko se siskosi?”
”Joo.”
”Hän ei tainnut olla hyvällä tuulella…”
”Kyllä hän siitä oikenee.”
”Minä haluan uimaan!”
”Okei, mennään sitten.”
”Julin pitää tulla mukaan!”
”En tiedä onko se hyvä ajatus. Marija…”
”Jätä anipa sen luokse!”
Hiljaisuus.
”Hyvä on.”
Se riitti Marijalle. Hän marssi nokka pystyssä kohti pöytää, jolla lepäsi leipää, juustoa ja kasviksia. Hän seisoi paikoillaan ja naahi kaikkea mahdollista suuhunsa, liian nälkäisenä oikeasti valmistaakseen jotain tai edes istuakseen alas. Oven takaa kuului inhottavaa ääntä, kun anipa raastoi kynsiään puista ovea vasten.
Marija päästi mutantin sisään. ”Jaa, olisitko jäänyt luokseni ellei Juli olisi käskenyt?”
Anipa oli hiiren hiljaa ja löntysteli raskaasti kynnet lattiaa hipoen Marijan ohitse. Hän tulkitsi sen merkiksi siitä, että anipa ei ollut jäänyt vapaaehtoisesti hänen seurakseen, mutta mitäpä sillä oli väliä. Marijalla oli heti turvallisempi olo, kun anipa oli lähettyvillä.
Hänellä oli tunne, että hänen tulisi olla vähän stressaantunut Julin takia. Ensinnäkin siitä syystä, että Juli oli yksin ventovieraiden seurassa. Toiseksi siitä, että Juli vaikutti tulevan hyvin juttuun heidän kanssaan. Juli kiintyi liian helposti. Mitä jos hän kiintyisi näihin ihmisiin liiaksi? Lähtö tuottaisi silloin Julille paljon surua. Ja lähtö oli väistämättä edessä.
Juli, Ano ja Ilai kävelivät talon takana olevaa metsää kohti ja samaan aikaan Ano höpötti siitä, kuinka metsässä oli puro, jossa saattoi vilvoitella ja ehkä nähdä peuran jos toisenkin – jos oli onnekas. Juli kuunteli lapsen höpinää hymyillen. Hän kohtasi Ilain katseen ja he jakoivat hymyn. Ilai kohautti olkiaan ja pyöräytti silmiään ja Juli naurahti.
Kaikki vaikutti olevan nyt paremmin. Ilai ei käyttäytynyt oudosti. Hän oli paljon tuttavallisempi ja rennompi kuin edellisenä päivänä. Muutos miehen käytöksessä oli nopea ja radikaalinen, mutta Julilla ei ollut valittamista.
He saapuivat purolle ja Ano riisuutui vaatteistaan, selittäen koko ajan siitä, kuinka hän uskalsi mennä veteen vaikka se olikin viileää virtauksen takia.
”Oletpa sinä rohkea”, Juli ihaili.
”Enkö olekin”, Ano sanoi ylpeänä ja varovasti laskeutui puroon.
Ilai piti Anoa koko ajan tarkasti silmällä, sillä poika ei osannut vielä uida, ja vaikka puro ei ollut syvä, oli vaara hukkumiseen silti läsnä. He istuutuivat vähän matkan päähän maahan, ja vain tuijottelivat Anoa, joka leikki vedessä ja etsi pohjalta valkoisia kiviä omaankokoelmaansa.
Hetkeen he eivät puhuneet, mutta sitten Ilai äkisti sanoi: ”Sinä näytät ihan häneltä, Anon äidiltä.”
Sanat olivat hämmentävät ja yllättävät samaan aikaan. Juli ei ollut osannut odottaa niitä, Ilai oli päässyt yllättämään hänet täysin.
”Teillä on samanlaiset hiukset, nenä… huulet.” Ilai kääntyi katsomaan Julia. ”Ja silmät.”
”Tarkoitatko… Anon äiti on Viribus?” Juli kysyi sen sijaan, että olisi hirveästi antanut itsensä pohtia sitä, että Ilai oli sanonut hänellä olevan samanlaiset huulet kuin Anon äidillä.
Ilai nyökkäsi. ”Hän on.”Jania oli Viribus ja hänen molemmat vanhempansa myös. Mummin oletkin tavannut. Janian isä on jo nukkunut pois.”
Juli antoi luvan itselleen sulatella kaikkea hetken, ja niin tehdessään hän tajusi jotain.
”Miksei Ano ole Viribus?” hän kysyi. ”Luulin, että Viribus-geenit siirtyvät aina sukupolvelta toiselle.”
”Ilmeisesti eivät.” Ilai katseli Anoa. ”Siitä on pitkä aika, kun Viribus ja ihminen ovat viimeksi saaneet yhdessä lapsen niin, että siitä olisi dokumentoitu.”
”Siksi Ano siis kysyi olenko hänen äitinsä”, Juli mutisi, mutta Ilai kuuli sen joka tapauksessa.
Hän hymähti. ”Jania lähti puolitoista vuotta sitten.”
”Saanko kysyä–”
”Sotaan.” Ilai ravisti päätään. ”Tai ei, se oli väärin muotoiltu. Hänen isänsä oli Viribus-neuvoston jäsen. Kun hän kuoli, Janian piti ottaa hänen paikkansa.”
”Mutta…”, Juli ei tiennyt kuinka sanoa asiansa kuulostamatta tuomitsevalta. Lopulta hän vain möläytti ulos: ”Miten hän saattoi jättää perheensä?”
”Velvollisuus. Ylpeys. Kunnia.” Ilai kohautti harteitaan. ”Syitä oli monia. Hän sanoi, että ei palaisi ikinä. Pyysi minua huolehtimaan Anosta ja jatkamaan elämääni. Hänellä ei kuulemma ollut vaihtoehtoja – isänsä viimeinen toive oli ollut, että hänen lapsensa jatkaisi Viribus-neuvostossa.”
Juli ei sanonut mitään. Hän oli otettu, että Ilai avautui hänelle. Se samaan aikaan laittoi korvat kuumottamaan, järkytti sekä selitti monia asioita. Vaivaantunut käytös ja alituinen vilkuilu.
”Olen pahoillani”, Juli sanoi hiljaa.
”Olen tehnyt rauhan asian kanssa.”
”Entä Ano?”
Ilai nyökkäsi. ”Hän ei muista paljoa äidistään. Ainoastaan hänen silmänsä ja hiukset. Janian hiukset olivat juuri samanlaiset kuin sinulla, yhtä paksut, yhtä vaaleat.”
Ilain äänessä oli tiettyä hellyyttä, eikä Juli voinut olla miettimättä oliko se tarkoitettu hänelle vai Janialle. Vai heidän hiuksilleen.
Marija tunsi palavaa tarvetta pyytää anteeksi Julilta nyt kun hän oli syönyt, rauhoittunut ja ajatellut omaa käytöstään. Häntä hävetti, että hän oli hyökännyt sanoilla Julin kimppuun sillä tavalla, vaikka sisko ei periaatteessa ollut tehnyt mitään väärää. Marijasta tuntui, että hän oli saanut hävetä käytöstään aikalailla viime aikoina.
Vaikeinta oli vain se, että Marija oli jossain määrin huono nielemään ylpeytensä ja ottamaan takaisin sanomisiaan. Toisaalta nyt oli kyse Julista. Hänen omasta siskostaan, joka oli Marijalle kaikki kaikessa. Hän voisi kyllä pyytää anteeksi, olihan hän sen tehnyt lukemattomia kertoja ennenkin.
Anipan vaatiessa ulos pääsyä, Marija avasi sille oven ja huomasi olevansa kasvotusten Julin kanssa. Ennen kuin hän kerkesi saamaan sanaa suustaan, Juli tarttui häntä kädestä ja alkoi kiskomaan portaisiin.
”Meidän on puhuttava.”
Lopulta Marija vajosi väsyneenä jälleen kerran uneen auringon noustessa, eikä hän herännyt ennen kuin aurinko oli jo reilusti yli keskitaivaan. Hän katseli ympärilleen huoneessa, tuntien olonsa tokkuraiseksi, mutta hyvin levänneeksi. Huone oli häntä lukuunottamatta tyhjä. Anipa ja Juli olivat luultavasti heränneet aikaa sitten ja lähteneet.
Marijaa kiukutti, etteivät he olleet herättäneet häntä ja ottaneet mukaan. Heidänhän kuului pitää yhtä. Suojella toisiaan.
Suojella miltä? Marijan alitajunta kysyi. Niin, ei välttämättä sillä hetkellä miltään. Hän nousi viimein sängystä, venytteli ja päätti lähteä etsimään vastauksia häntä askarruttaviin kysymyksiin.
Kolmas kerros oli autio. Talon ikkunoista tulvi iltapäivän aurinko sisään ja missään ei näkynyt ketään. Marija jatkoi kulkuaan toiseen kerrokseen, joka oli myös tyhjillään. Kaikki olivat siis todennäköisesti ensimmäisessä kerroksessa. Marija päätti käyttää talon portaita sen sijaan, että olisi luikahtanut Anon huoneen lattialuukusta, sillä hän ei halunnut tupsahtaa keskelle ihmisjoukkoa tuosta noin vain. Hän halusi laskeutua portaita pitkin ja pitää tilannetta silmällä.
Ensimmäinen kerros oli tyhjä. Keittiössä ei ollut ketään, eikä missään muuallakaan Marijan kuljettua koko kerros lävitse.
Hän pysähtyi viimein keskelle lattiaa ja kohotti kädet lanteilleen.
Missä ihmeessä kaikki olivat?
Juli oli herännyt anipan murahteluun aamulla ja tajunnut pian, että anipa halusi huoneesta ulos, mutta ei saanut ovea auki. Se oli naurettavaa Julin mielestä, sillä anipa oli muuten hyvin älykäs mutantti. Hän oli noussut ylös, päästänyt anipan pois huoneesta ja hipsinyt hissun kissun myös itse ulos huoneesta, vilkaistuaan ensin syvässä unessa olevaa siskoaan ja tullut siihen tulokseen, että Marija tarvitsi unta, häntä ei kannattaisi herättää.
Anipa rymisteli nitiseviä portaita pitkin alas ja tupsahti keittiöön niin vauhdilla, että siellä olleet ihmiset säpsähtivät. Juli kurkki heitä anipan takaa ja toivotti hyvää huomenta.
He vastasivat kyllä, lukuunottamatta Kaita ja Susaa. He vain tuijottivat anipaa eivätkä sanoneet mitään. Ano istui mummin sylissä ja leikki Hyvvee tietä -leikkiä mummin kanssa. Juli yllättyi, että hän tunnisti leikin. Hänen mielessään ei ollut käynytkään, että Viribus- ja ihmislapsilla saattaisi olla samat leikit. Se tuntui aluksi hämmentävältä, mutta loppujen lopuksi järkeenkäyvältä.
Hetken lorua kuunneltuaan ja katsellessaan kuinka mummi keikutti Anoa edestakaisin, ylös ja alas ja sivulta sivulle, kunnes lopulta ”pudotti” Anon jalkojensa väliin vain aloittaakseen saman alusta, Juli tajusi, että mummi lauloi lorua eri tavalla, kuin Julin vanhemmat aikanaan.
Isä oli aina laulanut:
Hyvvee tietä,
hyvvee tietä
VIRIBUKSIEN!
Huonnoo tietä,
huonnoo tietä
VIRIBUKSIEN!
Kivi, kivi, la la laa
KUOPPA!
Mutta mummin versiossa laulettiin Viribuksien kohdalla ihminen.
Hyvvee tietä,
hyvvee tietä
IHMISTEN!
Huonnoo tietä,
huonnoo tietä
IHMISTEN!
Kivi, kivi, la la laa
KUOPPA!
Ehkä se oli vähän outoa Julin korvaan. Lähinnä häntä kuitenkin mietitytti, miksi mummi, joka oli Viribus itsekin, lauloi ihmisten versiota leikistä. Mutta katsellessaan Anoa nauramassa, hän tajusi miksi. Mummi asui ihmisten keskellä, miksi hän olisikaan laulanut Viribusten versiota?
Anipa murahti ja sai Julin hätkähtämään. Hän tajusi nopeasti anipan tahtovan ulos, joten Juli aukaisi ulko-oven mutantille, joka ahtautui siitä pihalle ja katosi näkyvistä.
”Tule istumaan”, mummi sanoi Julille, ja nosti Anon Ilain syliin, joka oli tarkkaillut heidän leikkiään ja samaan aikaan Julia ja anipaa. ”Valmistan sinulle aamupalaa. Missä siskosi on?”
”Nukkuu vielä”, Juli sanoi, tuntien olonsa vähän vaivautuneeksi. Hän tunsi Ilain katseen itsessään, mutta aina kun hän kääntyi vilkaisemaan miestä, tämä käänsi katseensa pois. Juli olisi tahtonut kysyä, mikä miehen ongelma oli, mutta hänellä ei riittänyt kantti siihen.
Ano sen sijaan tuijotteli Julia avoimesti ja suu hymyssä. Julin mieleen palautui Anon sanat aiemmin, kun lapsi oli kysynyt mummilta, että oliko Juli Anon äiti. Se oli hämmentänyt Julia aikalailla, mutta myös jollain oudolla tapaa saanut olon lämpimäksi. Otetuksi.
”Nukuitko hyvin?” Ano kysyi. ”Minä olen odottanut koko aamun, että heräisitte!”
”Kyllä nukuin, kiitos”, Juli vastasi ja hymyili Anolle istuutuessaan pöydän ääreen Anoa ja Ilaita vastapäätä. Kai ja Susa nousivat samantien ylös ja siirtyivät seisomaan oven lähettyville. Juli jätti heidät huomiotta. ”Anteeksi, että jouduit odottamaan. Olin kamalan väsynyt ja siksi nukuin pitkään.”
”Miksi olit niin väsynyt?” Ano kysyi uteliaasti.
Juli oli juuri aikeissa vastata jotain ympäripyöreää, kun Ilai äkisti nosti Anon maahan ja komensi poikansa ulos leikkimään.
”Mitä minä siellä yksin leikin, isi?”
”Me tulemme kohta leikkimään kanssasi nurkkajussia. Koita viihtyä siihen asti”, Ilai sanoi ja taputti Anon päätä. Poika juoksi ulos ja Juli katseli kuinka Kai ja Susa seurasivat perässä, mutta Julilta ei mennyt ohitse, että he nappasivat teräaseet mukaansa mennessään.
Taatusti anipan varalta, Juli ajatteli ja nyrpisti nenäänsä huomaamattaan. Hän ei pitänyt Kaista ja Susasta.
Kai oli nuoren näköinen, mutta hänen tummissa silmissään kiilui viha ja kiukku. Susa oli vihreä silmäinen ja punatukkainen. Se vähä, mitä Juli oli heitä seurannut, sai hänet epäilemään, että Susa oli töykeä ja epäluuloinen vain koska Kai oli. Mies oli todennäköisesti vaikuttanut negatiivisella tavalla Susaan. Tai no, mistäpä Juli sitä varmasti tietäisi, hän vain arvaili.
Muut keittiössä olijat, Jon, Perti ja Ktina juttelivat keskenään, eivätkä juurikaan kiinnittäneet huomiota muihin, eivät edes Ilaihin tai mummiin, saati sitten Juliin.
Juli ei tuntenut itseänsä tervetulleeksi, mutta hän jäi keittiöön. Hänellä oli ihan hirvittävä nälkä, mutta samaan aikaan hän toivoi, että olisi herännyt yhtäaikaa Marijan kanssa, niin hänen ei tarvitsisi yrittää yksin selvitä ihmisjoukosta, joka oli epäluuloinen ja varuillaan koko ajan.
”Kiitos, että annoitte meidän jäädä tänne”, Juli sanoi, katsoen Ilaihin. ”Emme ole kauaa vaivoinanne. Kunhan olemme taas täysissä ruumiin voimissamme, me voimme jatkaa matkaa.”
Ilai nyökkäsi, mutta ei sanonut mitään. Hän vain tuijotti Julia, kääntäen katseensa heti pois tajuttuaan tekevänsä niin. Juli ei ymmärtänyt sitä, mutta ei hän kehdannut alkaa kyselemäänkään.
”Mitähän siskosi tahtoisi syödä?” mummi kysyi, selkä yhä käännettynä heihin päin. ”Olisi munia, leipää, juustoa–”
”Hän ei ole nirso”, Juli sanoi, keskeyttäen mummin joka todennäköisesti olisi jatkanut ruokalistaansa loputtomiin. ”Mutta hän nukkuu vielä, enkä usko hänen heräävän ihan heti. Hän pyöri sängyssä koko yön.”
Mummi mumisi jotain ja Juli vilkaisi Ilaita, joka käänsi nopeasti katseensa muualle, mutta Juli oli nähnyt. Ilai oli tuijottanut häntä taas.
”Me menemme ulos”, Jon sanoi. Sitten mies tarttui Pertiä kädestä ja he kävelivät ulos Ktinan seuratessa perässä.
Mummi asetti puurokulhon ja leipälautasen Julin eteen. Hän vaappui pois sen kummempia sanomatta, pelkästään tyytyväinen hymy huulillaan.
Juli oli jäänyt yksin Ilain kanssa.
Hiljaisuus oli sietämätön, kumpikaan ei tiennyt mihin katsoa. Miksi tilanne oli niin kiusallinen? Mikä mätti?
”Etkö aio syödä?” Ilai lopulta kysyi, nyökäten ruuan suuntaan.
”Aion”, Juli vastasi, vilkaisi Ilaita vaivaantuneesti ja alkoi hitaasti lappaamaan aamupalaa suuhun. Syöminen sinällään ei ollut ihmeellistä tai vaivaannuttavaa. Vaivaannuttavaa oli se, että Ilai tuijotti Julia koko ajan hänen syödessä. Lopulta Juli sai tarpeekseen ja äkillisessä itsevarmuuden puuskassa sanoi: ”Eikö sinulla ole parempaa tekemistä kuin katsoa, kun minä syön?”
Ilai käänsi katseensa pois ja tuijotti ikkunasta ulos.
”Olen pahoillani”, Ilai mutisi.
Juli huokaisi, söi aamupalansa loppuun ja nosti sitten likaiset astiat pois pöydästä. Hän halusi keskustella Ilain kanssa, kysyä mikä oli tämä juttu joka aiheutti vaivaantuneisuutta heidän välilleen, mutta samaan aikaan Juli ei halunnut. Hän oli liian arka käydäkseen niin henkevää keskustelua kenenkään muun kuin Marijan kanssa.
Ulos meneminen houkutti Julia, kun hän katsoi ikkunasta ulos samaan suuntaan kuin Ilai. Hän ei vaan ollut varma, halusiko hän mennä sinne. Kaikki ihmiset olivat siellä. Toisaalta siellä oli myös Ano, joka tuntui olevan ainoa, joka ei piitannut siitä, että Juli ja Marija olivat Viribuksia. Eikä Juli oikein tiennyt voisiko hän moittia ihmisiä heidän epäluulostaan: he olivat keskellä sotaa ja olihan hänkin, ja Marija etenkin, epäluuloisia ihmisiä kohtaan. Kukapa ei olisi epäluuloinen sellaisina aikoina? Julin mielessä kiiti ohi kiitävä ajatus Jukasta. Niin, kun ei edes omiinsa voinut luottaa.
”No”, Ilai sanoi äkisti. ”Menemmekö leikkimään sitä nurkkajussia?”
Juli hämmentyi kysymyksestä ja se taisi paistaa hänen kasvoiltaan, sillä Ilai salli pienen hymynkareen asettua huulilleen.
”Kun sanoin Anolle, että me tulisimme leikkimään hänen kanssaan, tarkoitin myös sinua”, Ilai täsmensi.
Se lämmitti Julia ja sai hänen korvansa kuumottamaan. Se sai hänet tuntemaan olonsa tevetulleeksi, hyväksytyksi. Olihan se vasta pieni askel, mutta se oli pieni askel parempaan. Jos Ilai hyväksyisi heidät, niin sitten olisi jo kaksi ihmistä, joihin Juli voisi jokin päivä luottaa… mikäli he eivät olisi Marijan kanssa jo jatkaneet matkaansa.
”Mennään vain”, Juli sanoi ja yritti kontrolloida kasvojaan, ettei hymyilisi liiaksi. Vaikka hän kylläkin ajatteli, ettei siinä ole mitään pahaa. Jotenkin häntä vain nolotti.
He lähtivät ulos ja näkivät Kain ja Susan pilkkomassa puita. Ano leikki hippaa Jonin, Pertin ja Ktinan kanssa, mutta lopetti Jonin jahtaamisen samantien kun Ilai ja Juli astuivat ulos.
”Vihdoinkin!” Ano huusi. ”Nyt nurkkajussia!”
”Aivan pian”, Juli sanoi ennen kuin kukaan muu kerkesi sanomaan mitään. ”Missä anipa on?”
”Lähti metsään”, Ano vastasi.
Juli nyökkäsi. Anipa oli varmasti lähtenyt ruuan jahtiin. ”No, miten nurkkajussia pelataan?”
”Se on helppoa”, Ano hihkaisi innoissaan, mutta poika ei kerennyt jatkamaan, sillä Ilai otti puheenvuoron.
”Yksi valitaan tikkua vetämällä nurkkajussiksi. Muut levittäytyvät talon ympäri jonkin nurkan kohdalle. Nurkkajussi huutaa kun hän lähtee kiertämään taloa ympäri ja muut yrittävät päästä seuraavalle nurkalle. Muiden tulee olla jollakin talon nurkalla, kun Nurkkajussi saapuu. Jos Nurkkajussi näkee jonkun juoksemassa kohti seuraavaa nurkkaa, hän huutaa ”nurkkajussi” ja kiinni jäänyt vaihtuu seuraavaksi Nurkkajussiksi.”
Juli nyökkäsi kulmat kurtussa, yrittäessään muistaa kaiken.
”Kuulostaa aika helpolta. Mihin suuntaan juoksemme?”
Ilai pyöritti kättään. ”Näin.”
”Okei, enköhän minä osaa.”
Ilai kohautti harteitaan. ”Toivottavasti olet nopea juoksija, sillä Nurkkajussi saa vaihtaa suuntaa mihin hän juoksee koska tahansa ilmoittamatta siitä.”
Äkillinen naurun remakka sai Marijan vilkaisemaan viimein ikkunasta ulos. Aluksi hän ei nähnyt mitään sen kummempaa. Pian kuitenkin ikkunan ohitse vilahti Anon pää. Sitten hetken päästä Ilain. Marija rypisti kulmiaan ja liimautui nenä kiinni ikkunaan. Hän loikkasi taaksepäin kun Julin pää vilahti ohitse sellaista kyytiä, että lyhyt tukka vain hulmusi.
”Mitä hemmettiä he tekevät?” Marija kysyi ääneen.
Hän suuntasi kohti ulko-ovea ja siristeli silmiään iltapäivän auringonvalossa. Hän seisoi oviaukossa hetken ympärilleen katsellen. Kai ja Susa istuivat juttelemassa puupinon päällä, mutta muita ei ollut näkyvillä. He vilkaisivat Marijaa tämän astuessa ulos, kärttyisenä ja nälkäisenä, mutta he eivät sanoneet mitään vaan jatkoivat keskusteluaan.
Murahdus sai Marijan pomppaamaan ilmaan. Anipa oli hiipparoinut sivulta hänen vierelleen.
”Miten noin iso elukka voi liikkua noin hiljaa?” Marija ärähti kiukkuisena. Anipa murahti uudestaan ärtyneellä äänellä. ”Okei, okei. Et ole elukka.” Marija ei tiennyt yhtään oliko anipa ottanut itseensä ’elukka’ sanasta, mutta enää se ei ainakaan murahdellut. Pian Marija kuuli juoksuaskelia, ja sitten Ktina pyyhälsi heidän ohitseen, pysähtyi talon nurkalle ja huohotti. Samassa vastakkaisesta suunnasta juoksi Juli.
”Voih”, Juli huokaisi siirtyessään juoksusta hölkkään. ”Minä kun luulin saavani sinut kiinni, kun vaihtaisin suuntaa.”
Ktina vain nauroi ja silloin Juli huomasi Marijan.
”Oi”, Juli sanoi. ”Huomenta. Sinäkin vihdoin heräsit.”
Hän pysähtyi Marijan eteen, otsa kiillellen hiestä. Ktina huikkasi Julille menevänsä sanomaan muille, että he pitäisivät tauon ja Juli nyökkäsi naiselle. Marija napsautti sormiaan saadakseen Julin katseen itseensä ja tämän täyden huomion.
”Mitä hittoa, Juli?”
”Mitä?”
”Mistä minä edes aloittaisin?” Marija kivahti. ”Herään yksin, ketään ei ole talossa, en tiedä missä te olitte ja sitten sinä leikit täällä jotain ihme leikkiä ihmisten kanssa ja jätit minut yksin. Kaiken kukkuraksi minulla on nälkä.”
”Mummi oli kyllä talossa”, oli ainoa, mitä Juli sai suustaan Marijan purkauksen jäljiltä.
”En nähnyt häntä.”
”No se ei kyllä ole minun vikani.” Juli katsoi Marijaan. ”Anipa halusi ulos ja sinä olit niin syvässä unessa, että en raaskinut herättää. Olit turvassa, halusin antaa sinun nukkua. Tämä ihme leikki on nurkkajussi, voisit osallistua siihen, tykkäisit varmasti. Ja keittiössä on ruokaa, mene syömään. Ei kukaan sinua nälkäisenä jaksa katsella.”
Marija tunsi syvää kiukkua ja tunsi voimiensa kuplivan sisällään. Hän paloi halusta nostaa Juli ilmaan ja ravistella. Hän tiesi sen kuitenkin olevan törkeää ja vain saisi riidan aikaiseksi, joten hän hengitti syvään ja puristi kädet nyrkkiinsä.
”Kiva tietää, että olet valmis jättämään minut vieraassa paikassa ilman suojaa”, Marija tuhahti.
”Älä ole lapsellinen”, Juli tuhahti takaisin. ”Sinä olit koko ajan turvassa, kaikki olivat pihalla, kukaan ei olisi voinut livahtaa luoksesi.”
Marija nipisti huulensa yhteen. Kaippa Juli oli oikeassa. Se ei kuitenkaan muuttanut sitä pahastunutta oloa Marijan sisällä. Jep, Marija oli pahoittanut mielensä. Mutta yhdessä asiassa Juli oli puhunut asiaa… häntä ei katseli kukaan nälkäisenä.
Niinpä Marija mitään sanomatta pyörähti ympäri ja marssi takaisin sisälle. Ilai, Jon, Perti, Ktina ja Ano kävelivät juuri parahiksi paikalle nähdäkseen, kuinka Marija läimäytti oven mielenosoituksellisesti kiinni. Hän tiesi käyttäytyvänsä lapsellisesti, mutta kai hänkin sai joskus kiukutella? Hän kuuli ääniä ulkoa.
”Oliko se siskosi?”
”Joo.”
”Hän ei tainnut olla hyvällä tuulella…”
”Kyllä hän siitä oikenee.”
”Minä haluan uimaan!”
”Okei, mennään sitten.”
”Julin pitää tulla mukaan!”
”En tiedä onko se hyvä ajatus. Marija…”
”Jätä anipa sen luokse!”
Hiljaisuus.
”Hyvä on.”
Se riitti Marijalle. Hän marssi nokka pystyssä kohti pöytää, jolla lepäsi leipää, juustoa ja kasviksia. Hän seisoi paikoillaan ja naahi kaikkea mahdollista suuhunsa, liian nälkäisenä oikeasti valmistaakseen jotain tai edes istuakseen alas. Oven takaa kuului inhottavaa ääntä, kun anipa raastoi kynsiään puista ovea vasten.
Marija päästi mutantin sisään. ”Jaa, olisitko jäänyt luokseni ellei Juli olisi käskenyt?”
Anipa oli hiiren hiljaa ja löntysteli raskaasti kynnet lattiaa hipoen Marijan ohitse. Hän tulkitsi sen merkiksi siitä, että anipa ei ollut jäänyt vapaaehtoisesti hänen seurakseen, mutta mitäpä sillä oli väliä. Marijalla oli heti turvallisempi olo, kun anipa oli lähettyvillä.
Hänellä oli tunne, että hänen tulisi olla vähän stressaantunut Julin takia. Ensinnäkin siitä syystä, että Juli oli yksin ventovieraiden seurassa. Toiseksi siitä, että Juli vaikutti tulevan hyvin juttuun heidän kanssaan. Juli kiintyi liian helposti. Mitä jos hän kiintyisi näihin ihmisiin liiaksi? Lähtö tuottaisi silloin Julille paljon surua. Ja lähtö oli väistämättä edessä.
Juli, Ano ja Ilai kävelivät talon takana olevaa metsää kohti ja samaan aikaan Ano höpötti siitä, kuinka metsässä oli puro, jossa saattoi vilvoitella ja ehkä nähdä peuran jos toisenkin – jos oli onnekas. Juli kuunteli lapsen höpinää hymyillen. Hän kohtasi Ilain katseen ja he jakoivat hymyn. Ilai kohautti olkiaan ja pyöräytti silmiään ja Juli naurahti.
Kaikki vaikutti olevan nyt paremmin. Ilai ei käyttäytynyt oudosti. Hän oli paljon tuttavallisempi ja rennompi kuin edellisenä päivänä. Muutos miehen käytöksessä oli nopea ja radikaalinen, mutta Julilla ei ollut valittamista.
He saapuivat purolle ja Ano riisuutui vaatteistaan, selittäen koko ajan siitä, kuinka hän uskalsi mennä veteen vaikka se olikin viileää virtauksen takia.
”Oletpa sinä rohkea”, Juli ihaili.
”Enkö olekin”, Ano sanoi ylpeänä ja varovasti laskeutui puroon.
Ilai piti Anoa koko ajan tarkasti silmällä, sillä poika ei osannut vielä uida, ja vaikka puro ei ollut syvä, oli vaara hukkumiseen silti läsnä. He istuutuivat vähän matkan päähän maahan, ja vain tuijottelivat Anoa, joka leikki vedessä ja etsi pohjalta valkoisia kiviä omaankokoelmaansa.
Hetkeen he eivät puhuneet, mutta sitten Ilai äkisti sanoi: ”Sinä näytät ihan häneltä, Anon äidiltä.”
Sanat olivat hämmentävät ja yllättävät samaan aikaan. Juli ei ollut osannut odottaa niitä, Ilai oli päässyt yllättämään hänet täysin.
”Teillä on samanlaiset hiukset, nenä… huulet.” Ilai kääntyi katsomaan Julia. ”Ja silmät.”
”Tarkoitatko… Anon äiti on Viribus?” Juli kysyi sen sijaan, että olisi hirveästi antanut itsensä pohtia sitä, että Ilai oli sanonut hänellä olevan samanlaiset huulet kuin Anon äidillä.
Ilai nyökkäsi. ”Hän on.”Jania oli Viribus ja hänen molemmat vanhempansa myös. Mummin oletkin tavannut. Janian isä on jo nukkunut pois.”
Juli antoi luvan itselleen sulatella kaikkea hetken, ja niin tehdessään hän tajusi jotain.
”Miksei Ano ole Viribus?” hän kysyi. ”Luulin, että Viribus-geenit siirtyvät aina sukupolvelta toiselle.”
”Ilmeisesti eivät.” Ilai katseli Anoa. ”Siitä on pitkä aika, kun Viribus ja ihminen ovat viimeksi saaneet yhdessä lapsen niin, että siitä olisi dokumentoitu.”
”Siksi Ano siis kysyi olenko hänen äitinsä”, Juli mutisi, mutta Ilai kuuli sen joka tapauksessa.
Hän hymähti. ”Jania lähti puolitoista vuotta sitten.”
”Saanko kysyä–”
”Sotaan.” Ilai ravisti päätään. ”Tai ei, se oli väärin muotoiltu. Hänen isänsä oli Viribus-neuvoston jäsen. Kun hän kuoli, Janian piti ottaa hänen paikkansa.”
”Mutta…”, Juli ei tiennyt kuinka sanoa asiansa kuulostamatta tuomitsevalta. Lopulta hän vain möläytti ulos: ”Miten hän saattoi jättää perheensä?”
”Velvollisuus. Ylpeys. Kunnia.” Ilai kohautti harteitaan. ”Syitä oli monia. Hän sanoi, että ei palaisi ikinä. Pyysi minua huolehtimaan Anosta ja jatkamaan elämääni. Hänellä ei kuulemma ollut vaihtoehtoja – isänsä viimeinen toive oli ollut, että hänen lapsensa jatkaisi Viribus-neuvostossa.”
Juli ei sanonut mitään. Hän oli otettu, että Ilai avautui hänelle. Se samaan aikaan laittoi korvat kuumottamaan, järkytti sekä selitti monia asioita. Vaivaantunut käytös ja alituinen vilkuilu.
”Olen pahoillani”, Juli sanoi hiljaa.
”Olen tehnyt rauhan asian kanssa.”
”Entä Ano?”
Ilai nyökkäsi. ”Hän ei muista paljoa äidistään. Ainoastaan hänen silmänsä ja hiukset. Janian hiukset olivat juuri samanlaiset kuin sinulla, yhtä paksut, yhtä vaaleat.”
Ilain äänessä oli tiettyä hellyyttä, eikä Juli voinut olla miettimättä oliko se tarkoitettu hänelle vai Janialle. Vai heidän hiuksilleen.
Marija tunsi palavaa tarvetta pyytää anteeksi Julilta nyt kun hän oli syönyt, rauhoittunut ja ajatellut omaa käytöstään. Häntä hävetti, että hän oli hyökännyt sanoilla Julin kimppuun sillä tavalla, vaikka sisko ei periaatteessa ollut tehnyt mitään väärää. Marijasta tuntui, että hän oli saanut hävetä käytöstään aikalailla viime aikoina.
Vaikeinta oli vain se, että Marija oli jossain määrin huono nielemään ylpeytensä ja ottamaan takaisin sanomisiaan. Toisaalta nyt oli kyse Julista. Hänen omasta siskostaan, joka oli Marijalle kaikki kaikessa. Hän voisi kyllä pyytää anteeksi, olihan hän sen tehnyt lukemattomia kertoja ennenkin.
Anipan vaatiessa ulos pääsyä, Marija avasi sille oven ja huomasi olevansa kasvotusten Julin kanssa. Ennen kuin hän kerkesi saamaan sanaa suustaan, Juli tarttui häntä kädestä ja alkoi kiskomaan portaisiin.
”Meidän on puhuttava.”