Enerhamjilla oli yksi aurinko, ja kolme kuuta, jotka loistivat yötaivaalla erikokoisina ja toinen toistaan kirkkaimpina. Yöt eivät olleet pimeitä, ellei satunnaiset myrskypilvet sattuneet peittämään kuita.
Puut olivat paksuja kuin pienet mökit ja kurottuivat korkealle taivaalle niin, että tuntui, kuin ne hipoisivat aurinkoa. Maata peitti paksu vihreä aluskasvillisuus ja toinen toistaan vaarallisemmat olennot käyskentelivät metsien siimeksissä.
Viribus-ihmiset elivät mantereen etelä-osassa, meren rannalla. Viribuksia oli miljoonia, he olivat valloittaneet koko meren rannan ja pitkälle maan sisäosiakin. Heidät tunnisti valkoisista pupilleista ja punaisista hohtavista rinkuloista jotka ympäröivät valkoista palloa silmässä.
He olivat valittuja.
Viribuksilla oli kykyjä, joita tavalliset ihmiset eivät omanneet. Se oli puhtaasti geneettistä; kyvyt kulkivat suvussa ja periytyivät aina poikkeuksetta seuraavalle sukupolvelle. Kyvyt juontivat juurensa Viribuksien aivoista. Siinä missä tavalliset ihmiset käyttivät vain pientä osaa aivoistaan, Viribus-ihmisten aivoista oli puolet aktivoituneet.
Heidän kykynsä vaihtelivat ajatustenlukemisesta elementtien hallintaan ja aina telekineesistä kykyyn luoda voimakentällisiä suojakilpiä tyhjästä.
Vaikka Viribus-ihmisiä oli miljoonia, olivat he silti vähemmistö. Tavallisia ihmisiä oli monta miljoonaa enemmän kuin Viribuksia. Ihmiset suhtautuivat Viribuksiin kuin kulkutautiin. He pitivät kykyjä epänormaaleina ja vaarallisina, mutta ihmisten asuttaessa mantereen kaikki muut osat paitsi eteläisen puoliskon, pysyi rauha pitkään.
Mutta ei ikuisesti.
Kukaan ei enää muista, miten ja miksi sota alkoi. Kumpi aloitti sen, kumpi teki sen ratkaisevan aloituksen. Mutta sota käynnistyi, ja se jatkui jatkumistaan. Ihmiset käyttivät teräaseita, erityisesti jousia ja nuolia, Viribukset kykyjään. Ja aiemmin metsässä eläneet vaaralliset ja pelätyt olennot siirtyivät pois metsistä, kun sota tuhosi niiden elinympäristön ja liittyivät mukaan taisteluun, tappaen kaikki vastaantulevat, välittämättä siitä, oliko kyseessä Viribus vai ihminen.
Tappaminen ja kurjuus levisi kaikkialle, ja pian Viribuksien määrä oli laskenut roimasti. Ihmisiäkin kuoli, mutta he olivat ylivoimaisia Viribuksiin verrattuina, jotka olivat luonnonläheisiä, väkivaltaa kaihtavia. He välttelivät ihmisten tappamista, mieluummin he vain vahingoittivat heitä ja pakenivat, koska ihmisten tappaminen repi heidän sieluaan, se tuntui luissa asti väärältä ja luonnottomalta. Taistelujen jatkuessa heidän kuitenkin täytyi tehdä mitä heidän täytyi tehdä selviytyäkseen, joten kaikki kynnelle kykenevät lähtivät puolustamaan oikeuksiaan, mitkä eivät olleet alun alkaenkaan kehuttavissa. Tämä kohtalokas päätös tehdä mitä täytyi selviytyäkseen, kävi monelle Viribukselle kalliiksi.
Kun kolmeen osaan jakautunut väestö tappoi toisiaan, niin Viribus- kuin ihmislapset, naiset ja vanhukset pakoilivat ja yrittivät etsiä paikkaa, missä voisivat elää turvassa ja rauhassa edes vähän aikaa.
Mutta kurjuus ylsi kaikkialle, eikä missään ollut rauhaa ja turvaa pitkään.
Enerhamjissa oli neljä suurkaupunkia; Viribus-ihmisten Verbora ja Wanawer, sekä ihmisten Karwik City ja Hefren City. Ennen sotaa Verbora ja Wanawer olivat olleet kaupankäynnin keskuksia, suuria ja mahtavia, suorastaan loistokkaita, kuten myös Karwik City ja Hefren City.
Nyt Karwik City ja Hefren City olivat aavekaupunkeja, ja vain rauniot olivat jäljellä kerran niin hohdokkaista Viribuksien kaupungeista.
Muutamat olivat jääneet kaupunkeihin, selviytyivät vain nipin napin niitten karuissa ja vaarallisissa olosuhteissa. Suurin osa oli paennut ja lähtenyt etsimään turvallisempaa paikkaa elää. Osa oli liittynyt sotaan.
Aikojen saatossa pahimmat verilöylyt uupuivat, mutta tappaminen jatkui. Aina kun ihminen kohtasi Viribuksen, jompi kumpi käveli elossa pois paikalta, mutta ei ikinä molemmat: ihmiset olivat ajaneet Viribukset siihen pisteeseen, että heidän täytyi tappaa. Ja se repi Viribukset hajalle, turmeli heidän sielunsa, häivytti oikean ja väärän rajan ja muutti Viribuksen tummaksi pimeyden olennoksi, joka ei enää tiennyt, minkä vuoksi taisteli. Ne tunsivat vain nälän ja tarpeen tappaa. Heitä alettiin kutsua Viribuksien kääntöpuoleksi, Subiriveiksi. Yksi Subiriv oli vaarallinen, kaupunkien raunioissa elävät laumat olivat tappavia.
Sata vuotta sodan alkamisen jälkeen alettiin kuhista uudesta hyökkäyksestä, että ihmiset kokosivat joukkojaan ja suunnittelivat päättävänsä sodan, tappavansa loputkin paossa ja piilossa olevat Viribukset, puhumattakaan niistä, jotka avoimesti sotivat ihmisiä vastaan eivätkä olleet muuttuneet Subiriveiksi, kiitos heidän kieltäytymisensä tappaa vastustajiaan.
Enerhamji kärsi sotatantereena olemisesta, mutta maailman piti elossa ne harvat syrjäiset seudut, jonne sota ei ollut vielä yltänyt: ne harvat koskemattomat, pimeät metsät, joihin kumpikaan, ei Viribukset kuin ihmisetkään, olleet rohjenneet astua. Jäätiköt ja aavikot pysyivät koskemattomina, koska siellä oli lähestulkoon mahdotonta selviytyä. Edes olennot metsistä eivät rohjenneet astua niille seuduille, koska kukaan ei voinut tietää, millaisia vaaroja ja olentoja piili noissa paikoissa; kukaan ei ollut jäänyt eloon kertoakseen.
Enerhamjin tulevaisuus näytti kaikin puolin synkältä, mutta toivoa oli. Niin kauan kun oli Viribuksia, jotka pystyivät kunnioittamaan luontoa ja toisia eläviä olentoja, ihmisiä mukaanlukien, oli Enerhamjilla mahdollisuus selvitä tuhoutumatta ja tulla paremmaksi maailmaksi elää.
Viribukset olivat toivon lähde, ideaalinen väestö voittamaan sodan, mutta heidän kansansa oli häviöllä, syrjäytynyt ja runneltu, yhä useampi sortui taistelemaan kuolemaan asti, muuttuen Subiriveiksi. Jokainen Viribus, niin piilossa olevat, kuin sotatantereella taistelevat, odottivat jotakin tai jotakuta, joka toisi valon. Joka lopettaisi kaikki taistelut. Joka toisi rauhan.
He odottivat pelastajaa, sitä yhtä ja oikeaa jonka aivot olisivat kokonaan aktivoituneet, jonka kyvyt olisivat ylitse muiden, joka pystyisi lopettamaan sodan piinan ja pelastamaan Viribukset sukupuutolta.
Puut olivat paksuja kuin pienet mökit ja kurottuivat korkealle taivaalle niin, että tuntui, kuin ne hipoisivat aurinkoa. Maata peitti paksu vihreä aluskasvillisuus ja toinen toistaan vaarallisemmat olennot käyskentelivät metsien siimeksissä.
Viribus-ihmiset elivät mantereen etelä-osassa, meren rannalla. Viribuksia oli miljoonia, he olivat valloittaneet koko meren rannan ja pitkälle maan sisäosiakin. Heidät tunnisti valkoisista pupilleista ja punaisista hohtavista rinkuloista jotka ympäröivät valkoista palloa silmässä.
He olivat valittuja.
Viribuksilla oli kykyjä, joita tavalliset ihmiset eivät omanneet. Se oli puhtaasti geneettistä; kyvyt kulkivat suvussa ja periytyivät aina poikkeuksetta seuraavalle sukupolvelle. Kyvyt juontivat juurensa Viribuksien aivoista. Siinä missä tavalliset ihmiset käyttivät vain pientä osaa aivoistaan, Viribus-ihmisten aivoista oli puolet aktivoituneet.
Heidän kykynsä vaihtelivat ajatustenlukemisesta elementtien hallintaan ja aina telekineesistä kykyyn luoda voimakentällisiä suojakilpiä tyhjästä.
Vaikka Viribus-ihmisiä oli miljoonia, olivat he silti vähemmistö. Tavallisia ihmisiä oli monta miljoonaa enemmän kuin Viribuksia. Ihmiset suhtautuivat Viribuksiin kuin kulkutautiin. He pitivät kykyjä epänormaaleina ja vaarallisina, mutta ihmisten asuttaessa mantereen kaikki muut osat paitsi eteläisen puoliskon, pysyi rauha pitkään.
Mutta ei ikuisesti.
Kukaan ei enää muista, miten ja miksi sota alkoi. Kumpi aloitti sen, kumpi teki sen ratkaisevan aloituksen. Mutta sota käynnistyi, ja se jatkui jatkumistaan. Ihmiset käyttivät teräaseita, erityisesti jousia ja nuolia, Viribukset kykyjään. Ja aiemmin metsässä eläneet vaaralliset ja pelätyt olennot siirtyivät pois metsistä, kun sota tuhosi niiden elinympäristön ja liittyivät mukaan taisteluun, tappaen kaikki vastaantulevat, välittämättä siitä, oliko kyseessä Viribus vai ihminen.
Tappaminen ja kurjuus levisi kaikkialle, ja pian Viribuksien määrä oli laskenut roimasti. Ihmisiäkin kuoli, mutta he olivat ylivoimaisia Viribuksiin verrattuina, jotka olivat luonnonläheisiä, väkivaltaa kaihtavia. He välttelivät ihmisten tappamista, mieluummin he vain vahingoittivat heitä ja pakenivat, koska ihmisten tappaminen repi heidän sieluaan, se tuntui luissa asti väärältä ja luonnottomalta. Taistelujen jatkuessa heidän kuitenkin täytyi tehdä mitä heidän täytyi tehdä selviytyäkseen, joten kaikki kynnelle kykenevät lähtivät puolustamaan oikeuksiaan, mitkä eivät olleet alun alkaenkaan kehuttavissa. Tämä kohtalokas päätös tehdä mitä täytyi selviytyäkseen, kävi monelle Viribukselle kalliiksi.
Kun kolmeen osaan jakautunut väestö tappoi toisiaan, niin Viribus- kuin ihmislapset, naiset ja vanhukset pakoilivat ja yrittivät etsiä paikkaa, missä voisivat elää turvassa ja rauhassa edes vähän aikaa.
Mutta kurjuus ylsi kaikkialle, eikä missään ollut rauhaa ja turvaa pitkään.
Enerhamjissa oli neljä suurkaupunkia; Viribus-ihmisten Verbora ja Wanawer, sekä ihmisten Karwik City ja Hefren City. Ennen sotaa Verbora ja Wanawer olivat olleet kaupankäynnin keskuksia, suuria ja mahtavia, suorastaan loistokkaita, kuten myös Karwik City ja Hefren City.
Nyt Karwik City ja Hefren City olivat aavekaupunkeja, ja vain rauniot olivat jäljellä kerran niin hohdokkaista Viribuksien kaupungeista.
Muutamat olivat jääneet kaupunkeihin, selviytyivät vain nipin napin niitten karuissa ja vaarallisissa olosuhteissa. Suurin osa oli paennut ja lähtenyt etsimään turvallisempaa paikkaa elää. Osa oli liittynyt sotaan.
Aikojen saatossa pahimmat verilöylyt uupuivat, mutta tappaminen jatkui. Aina kun ihminen kohtasi Viribuksen, jompi kumpi käveli elossa pois paikalta, mutta ei ikinä molemmat: ihmiset olivat ajaneet Viribukset siihen pisteeseen, että heidän täytyi tappaa. Ja se repi Viribukset hajalle, turmeli heidän sielunsa, häivytti oikean ja väärän rajan ja muutti Viribuksen tummaksi pimeyden olennoksi, joka ei enää tiennyt, minkä vuoksi taisteli. Ne tunsivat vain nälän ja tarpeen tappaa. Heitä alettiin kutsua Viribuksien kääntöpuoleksi, Subiriveiksi. Yksi Subiriv oli vaarallinen, kaupunkien raunioissa elävät laumat olivat tappavia.
Sata vuotta sodan alkamisen jälkeen alettiin kuhista uudesta hyökkäyksestä, että ihmiset kokosivat joukkojaan ja suunnittelivat päättävänsä sodan, tappavansa loputkin paossa ja piilossa olevat Viribukset, puhumattakaan niistä, jotka avoimesti sotivat ihmisiä vastaan eivätkä olleet muuttuneet Subiriveiksi, kiitos heidän kieltäytymisensä tappaa vastustajiaan.
Enerhamji kärsi sotatantereena olemisesta, mutta maailman piti elossa ne harvat syrjäiset seudut, jonne sota ei ollut vielä yltänyt: ne harvat koskemattomat, pimeät metsät, joihin kumpikaan, ei Viribukset kuin ihmisetkään, olleet rohjenneet astua. Jäätiköt ja aavikot pysyivät koskemattomina, koska siellä oli lähestulkoon mahdotonta selviytyä. Edes olennot metsistä eivät rohjenneet astua niille seuduille, koska kukaan ei voinut tietää, millaisia vaaroja ja olentoja piili noissa paikoissa; kukaan ei ollut jäänyt eloon kertoakseen.
Enerhamjin tulevaisuus näytti kaikin puolin synkältä, mutta toivoa oli. Niin kauan kun oli Viribuksia, jotka pystyivät kunnioittamaan luontoa ja toisia eläviä olentoja, ihmisiä mukaanlukien, oli Enerhamjilla mahdollisuus selvitä tuhoutumatta ja tulla paremmaksi maailmaksi elää.
Viribukset olivat toivon lähde, ideaalinen väestö voittamaan sodan, mutta heidän kansansa oli häviöllä, syrjäytynyt ja runneltu, yhä useampi sortui taistelemaan kuolemaan asti, muuttuen Subiriveiksi. Jokainen Viribus, niin piilossa olevat, kuin sotatantereella taistelevat, odottivat jotakin tai jotakuta, joka toisi valon. Joka lopettaisi kaikki taistelut. Joka toisi rauhan.
He odottivat pelastajaa, sitä yhtä ja oikeaa jonka aivot olisivat kokonaan aktivoituneet, jonka kyvyt olisivat ylitse muiden, joka pystyisi lopettamaan sodan piinan ja pelastamaan Viribukset sukupuutolta.