Alus oli hidastanut vauhtia ja he lipuivat hiljaa kohti merenneito lahtea. Tunnelma oli niin jännittynyt, että sitä pystyi melkein koskettamaan. Miehistö tuntui olevan jopa hieman peloissaan, tätä puolta he eivät koskaan näyttäneet helpolla itsestään. Mitä lähemmäs pyrstöä muistuttavaa kukkulaa he lähestyivät, he huomasivat sen olevan suurimaksi osaksi pelkkää kalliota ja kiveä. Ylempänä kasvoi jotain kasvillisuutta, mutta ei sen enempää. Jättimäinen kallio oli niin suuri, että ilmeisesti monet aikaisemmat merimiehet olivat halunneet oikaista halkeaman kautta. He nimittäin huomasivat "oven suulla" monia osia laivoista. Paljon haljenneita mastoja ja lankkuja kellui meressä ja osassa kasvoi jo levää. Musta Surma mahtuisi vaivatta siitä sisään, mutta olisiko se kuinka turvallista jos heitä odotti heti vastassa laivojen jämät? Kapteeni Atticus oli ottanut ohjat ruorissa ja ajoi laivan rauhallisesti sisälle kallioon. Elijah kohotti katseensa ylös päin ja kamala kuumotuksen tunne meni hänen selkärankaansa pitkin. Hänen silmänsä olivat lukittautuneet katsomaan teräviä, pitkiä kiviä, jotka olivat muodostuneet ylös kallioon. Ne saattoivat pudota minä hetkenä hyvänsä, Elijah ei ollenkaan pitänyt tästä. Tämä kallio olisi pitänyt kiertää, eikä oikaista! Mutta koska kyse on merirosvo joukosta, kaikki tällainen oli heille muka pikku juttu. Yksi merirosvoista oli kiivennyt ylös mastoon tarkkailemaan kiviä ja muita esteitä, jotka hänen piti ilmoittaa heti kapteenille.
"Kiviä tyyrpuurin puolella!" Kuului samantien ja Elijah hätkähti katsomaan laivan sivusta miltä tilanne näytti. Atticus pyöräytti sulavasti ruoria ja alus seurasi liikettä täydellisesti.
"Oletko nyt ihan varma tästä?" Elijah huusi Atticukselle, joka seisoi ylpeästi ylempänä laivaa.
"Totta kai! Me ollaan tehty tällaisia juttuja miljoona kertaa!" Hän vastasi Elijahille, ehkä hieman närkästyneen oloisesti. Atticus ei pitänyt siitä, että joku kyseenalaisti hänen tekemisensä. Sellainen hän oli aina ollut, aika ylimielinen ja järkähtämätön. Elijah kapusi Atticuksen vierelle ja katsoi tätä vain hiljaa, ja antoi hänen tehdä mitä täytyi. Eihän Elijah tiennyt oikeastaan mitään laivan ohjaamisesta. Se tulisi vielä olemaan ongelma, mistä sitä tietää jos hän joutuisi joku päivä ohjaamaan Mustaa Surmaa. Sitten, aivan yhtäkkiä Elijahin huomion kiinnitti kaunis melodia. Hän ei ollut eläessään kuullut samanlaista ääntä, se todellakin oli ehkä maailman kaunein naisen ääni. Elijah kumartui laivan reunaa vasten ja yritti kuunnella laulua paremmin.
"Kuuletko sinä tuon?" Elijah kysyi ja käänsi katseensa kapteeniin, joka heilutti vain kättään laiskasti ja nojasi lumoutuneen näköisenä ruoria vasten, joka pyörähti ympäri ja Atticus romahti lattialle. Elijah kiiruhti ja auttoi oudosti käyttäytyvän kapteenin ylös. Hän laski Atticuksen lattialle istumaan, jotta hän ei putoaisi- ainakaan heti, yli laidan. Jokin oli nyt pielessä, loputkin miehistöstä käyttäytyi aivan sekopäisesti. Yksi suukotteli mastoa ja toiset yrittivät kurottaa veteen. Elijahin piti tehdä jotain, ennen kuin heille kävisi samalla lailla kuin edellisille matkaajille. Hän ei voinut antaa näiden sekojen merirosvojen pilata tätä matkaa ja tuhota laivaa! Paniikki alkoi iskeä häneen. Mitä hän voi tehdä tällaisessa tilanteessa, jossa murhanhimoiset merenneidot halusivat syödä heidät kaikki?
"Onko nyt tosiaan niin, että minun pitää pelastaa nämä piruparat?" Elijah huokaisi ääneen ja tarttui ruoriin, yrittäen parhaansa mukaan seilata sellaisista kohdista, missä ei ollut pahemmin kiviä edessä. Hän yritti parhaansa mukaan saada laivan kulkemaan tasaisesti ja tähyili eteenpäin nähdäkseen jonkinlaisen ulospääsyn toiselle puolelle. Elijahin korvat täyttyivät tuosta kauniista laulusta, mutta hän ihmetteli miksei melodia vaikuttanut häneen samalla lailla kuin muihin. Elijahilla oli nyt kädet täynnä töitä. Hänen piti ohjata laiva mahdollisimman ehjänä kallion toiselle puolelle, huolehtia ettei miehistö hyppäisi laivasta jostain järjettömästä syystä ja yrittää pitää omakin pää kasassa.
"HEI! PYSÄHTYKÄÄ! Älkää menkö reunalle!" Elijah karjui minkä jaksoi ja puristi hampaansa lujasti yhteen. Sitten hänen huomionsa kiinnittyi äkisti vasemmalla puolella olevaan asiaan. Hän ei ensin ymmärtänyt mikä se oli, Elijah huomasi sen vain nopeasti silmäkulmassa. Elijah katsahti nopeasti Atticukseen, joka makasi lattialla ja mumisi jotain itsekseen. Elijah tarttui tätä rinnuksista ja ikään kuin heitti kapteenin takaisin ruorin paikalle, se pitäisi ainakin jotenkin ohjauksen aisoissa. Hän ei voinut muuta kuin rukoilla, että Atticus pysyisi paikallaan hetken ajan. Elijah kääntyi nopeasti ja pisti päänsä laidan yli varovasti. Hän huomasi laivan alapuolella naisen meressä, joka oli kääntyneenä Elijahiin päin. Jokin outo tunne iski Elijahiin ja tarve auttaa nainen ylös merestä. Hän jopa itsekin mietti mistä tämä tunne oikein tuli. Oliko se edes hänen oma ajatuksensa? Elijah ei ollut liikkunut vielä senttiäkään, sillä nämä hänen tutut ristiriitaiset tuneet pitivät hänet paikoillaan.
Nainen oli epäilemättä yksi maailman kauneimmista olennoista. Hänellä oli todella pitkät, suorat hiukset. Niiden väri oli niin vaalea, että se melkein muistutti hopeaa. Iho oli melkein yhtä vaalea ja hän oli yläosaton. Yllättäen Elijah hätkähti jälleen ajatuksistaan ja nainen avasi suunsa, ja alkoi laulaa tuota kaunista, sydäntä sulattavaa laulua. Syvällä sisimmässään Elijah tiesi tämän olevan pahasta, mutta olihan hänkin vain mies. Kaunis nainen aina viehättää, se on vain sellainen luonnon oikukas juttu. Elijah pudisti äkisti päätään ja hylkäsi välittömästi ajatuksen olennon auttamisesta, hän tiesi että se oli vain tämän demonisenolennon syöttämiä ajatuksia. Elijahin mielessä merenneidot eivät olleet muuta kuin puhtaasti pahoja olentoja. Elijahin sydän hypähti hänen rinnassaan, kun hän kuuli sangen karmeaa huutoa takaansa. Elijah kääntyi ja huomasi merenneidon käyneen yhden miehistön jäsenen kimppuun. Sen täytyi olla sinnikäs otus, kun se oli kiivennyt ylös laivaan saakka. Elijah oli mykistynyt. Merenneidolla oli valtava pyrstö ja hän huomasi samantien, että se oli naispuolinen myöskin. Pitkät hiukset ja kaunis kuin jumalatar, mutta sen kauneus katosi, kun pitkät torahampaat ilmestyivät esiin ja oli valmiina syömään tämän miesparan.
Elijah päästi suustaan sellaisen kirkaisun, jollaista kukaan ei ollut kuullut. Tällainen ei vain ollut hänelle lainkaan tavallista ja Elijahista alkoi tuntua, että hän menettää järkensä. Hänen ja merenneidon katseet kohtasivat ja olento alkoi sähistä Elijahille rumasti. Jostain syystä pelko sai Elijahin jälleen tolpilleen ja siinä samassa hän lähti juoksemaan merenneitoa kohti ja raivopäissään huusi, ja sai työnnettyä tämän syntisenolennon laivan laidalta takaisin mereen. Alhaalta kuului vain iso läsähdys kun merenneito putosi veteen. Tämä pieni välikohtaus sai osan miehistä tokenemaan ja pitelivät päitään ihmetyksestä. Kannen toisella puolella pyöri vielä miehiä, jotka olivat aivan muissa maailmoissa. Elijah mietti miksei laulu saanut häntä käyttäytymään samalla lailla kuin muut. Hän tuumi, oliko ylemmällä voimalla osuutta tässä. Hänhän oli sentään pappi, jospa tuollainen lumous ei toimi Elijahiin. Hän käänsi uudestaan katseensa muihin miehiin, jotka eivät olleet tulleet vielä tajuihinsa. Hän nappasi maassa lojuvan pitkän köyden ja niin sulavasti kuin hän pystyi, Elijah köytti nämä lumouksen vallassa olevat piruparat mastoon kiinni. Hän oli yhtäkkiä niin spontaaninen ja toimi, niin kuin olisi ennenkin tehnyt tätä hommaa. Pienen hetken ajan se sai Elijahinkin miettimään, että mitä hän oikein teki. Sitten se ajatus vain katosi ja jatkoi toimiaan ripeästi. Jos kukaan muu ei tehnyt mitään, sen täytyi olla Elijah, joka hoitaisi tämän. Näytti siltä, että elämä merillä merirosvojen kanssa oli tehnyt tehtävänsä, eikä Elijah ollut enää sama mies- kuinka hän voisikaan olla? Hän pystyi ajattelemaan ja toimimaan aivan eri tavalla kuin aikaisemmassa elämässä, jossa hän oli vain näkymätön papin retale ja entinen juokale. Nyt hän oli oikea merelläkävijä ja seikkailija!
"Nyt ette ainakaan karkaa enää! Tai yritä pudottautua mereen, hullut!" Elijah sanoi ääneen- vaikkei pitänyt. Hän juoksi sitten niin nopeasti kuin vaan jaloistaan pääsi takaisin ruorin paikalle ja pyöräytti sen enempää ajattelematta Atticuksen alas maahan ja kolautti aika mallikkaasti päänsä. Elijah ei edes ajatellut tässä kohtaa mitään seurauksia, mitä tästä voisi seurata. Hän pystyi edelleen näkemään merenneitoja joka puolella. Eikä niillä ollut hyvät mielessä. Kauniille sävelelle ei ollut loppua ja osa miehistä alkoi pikkuhiljaa vaipua jälleen transsiin. Elijah huokaisi, hän ei millään pystynyt tekemään kaikkea yksin. Hänen piti vain toivoa ulospääsyä tästä paikasta. Laiva joutui voimakkaaseen virtaukseen ja kaikki kaatuivat maahan, kun laiva rymisteli eteen päin ja mitä luultavammin osui johonkin kiveen. Elijahilla oli vaikeuksia ohjaamisessa, hänhän ei ollut koskaan ennen ohjannut isoa laivaa, mutta ei tässä ollut muutakaan vaihtoehtoa, kun muista ei ollut siihen. Hän rukoili henkensä edestä, ettei laiva saisi pahimpia vahinkoja. Atticus tappaisi hänet, kun hän huomaisi vahingot.
Elijah puristi rystysensä valkoisiksi ja jatkoi vain eteen päin ja tähyili jonkinlaista ulospääsyä, mutta hän ei nähnyt muuta kuin kalliota ja kiviä. Oli muutenkin hankala hahmottaa koko tilannetta, kun virtaus oli niin kova, ettei kaikkea ehtinyt näkemään. Laivan tärinä sai ainakin pidettyä miehistön lattiassa, eivätkä olleet koko ajan menossa reunalle. Siitä saattoi olla pikkuisen kiitollinen, Elijah ei halunnut, että kukaan sentään kuolisi. Atticus alkoi ryömiä lattialta ja piti kättään otsallaan ja avasi hiljalleen silmiään. Hän ei voinut uskoa mitä hän näki. Uskonmies ruorissa ja loput miehistöstä käyttäytyi aivan mielipuolisesti- pahemmin kuin koskaan. Näköjään kolaus päähän sai Atticuksen virkoamaan ja tokenemaan- ainakin joksikin aikaa lumouksesta.
"MITÄ HELVETTIÄ TÄÄLLÄ TAPAHTUU?? JA KUINKA SINÄ VOIT OLLA OHJAAMASSA MINUN LAIVAANI?" Atticus karjui niin, että sylki lensi Elijahin naamalle. Hän yritti samaan aikaan pyyhkiä Atticuksen syljen kasvoiltaan, ohjata laivaa ja kertoa kapteenille mitä oli tapahtunut. Mikä näytti sujuvan aika hyvin, jopa ainakin Elijahin mielestä, mutta Atticuksen naamalla oli sellainen ilme, että hän pudottaa päänsä kohta.
"Joten.. Kuten huomaat, merenneidot ovat saartaneet meidät ja saanut miehistön valtaansa. Ketään ei ole menetetty vielä, ja ulospääsyä ei ole näkynyt vielä!" Elijah ilmoitti ja piti edelleen kiinni ruorista ja ehkä sekunnin ajan hän oli tuntenut olevansa kuin laivan kapteeni. Väärin luultu. Atticus työnsi Elijahin pois tieltään ja murahti vihaisesti. Hän alkoi ohjata laivaa ja mietti ankarasti.
"Miten uskalsitkaan ottaa laivan haltuusi noin vain!" Atticus sanoi niin vihaisella äänensävyllä, että Elijahin selkärankaa kulki kylmät väreet. Hän puristi kätensä nyrkkiin ja tunsi suuttumuksen nousevan pintaan. Eikö hänelle herunut minkäänlaista kiitosta? Olisiko pitänyt antaa laivan mennä menojaan ja tuhoutua pirstaleiksi? Elijah oli sentään pitänyt miehistönkin jonkinlaisessa turvassa ja laivakin kelluu vielä!
"Mitä olisi sitten pitänyt tehdä? Olisitko enemmän tyytyväinen jos sinun miehistösi olisi pudonnut yli laidan ja päätynyt merenneitojen ruoaksi? Tai siitä, että laiva olisi mennyttä? Minä sentään hoidin tilanteen!" Elijah oli niin vihainen, ettei häntä yhtään hävettänyt se mitä hän juuri sanoi. Hän oli vihainen ja väsynyt matkasta. Huolestunut äitinsä vuoksi ja kultaisten omenoiden arvoitus raastoi hänen mieltään koko ajan alitajuisesti. Hän oli silti toisaalta helpottunut, etteivät he voineet olla enää kaukana määränpäästä. Ellei tulisi muita mutkia ja ongelmia matkaan, mikä ei olisi mikään ihme. Hän hätkähti jälleen ajatuksistaan, kun laiva liikahti- vähän liikaakin ja huomio kiinnittyi ensimmäisenä Atticukseen. Hän ei ollut vieläkään vastannut Elijahin kysymykseen. Elijah halusi kysyä ja jopa haastaa hieman riitaa Atticuksen kanssa, koska hän oli niin kyllästynyt tähän. Aina mahtailemassa eikä myönnä omia virheitä tai anna kiitosta muille ihmisille. Elijahin mielestä hän teki aika ison työn. Kesken hänen ajatusten Elijahin huomasi äkkiä valon pilkahduksen edessään. Laiva hypähti jälleen ja Elijah otti tukea kaiteesta nopeasti.
"TUOLLA! Näin valoa, Atticus! Se voi olla tie ulos täältä!" Elijah huudahti ja osoitti sormellaan eteen päin ja Atticus nyökkäsi hänelle. Hän pyöräytti ruoria nopeasti oikealle ja laiva alkoi kääntyä valoa kohti. Merenneidot yrittivät entistä kovemmin kiivetä laivan laitaa pitkin ylös. Osa pystyi hyppäämäänkin yllättävän korkealle ja sai kiinni reunasta. Ne olivat tosiaankin raivopäisiä olentoja.
"Elijah! Pidä nuo kaukana meistä ja lopuista! Minä yritän saada laivan pois täältä." Atticus komensi nopeasti ja Elijah otti jalat alleen. Hän löysi laivan varastosta pyssyn ja nappasi sen käteensä. Elijah ei tiennyt aseista yhtään mitään, mutta nyt oli tosi kyseessä. Millään pelkällä keihäälläkään tässä ei varmasti pärjätty. Hän paineli takaisin laivan kannelle ja alkoi räiskiä aseellaan minkä osasi. Hän yritti parhaansa mukaan tähdätä hyökkääviin merenneitoihin, osa pakeni jo pelkästä laukauksen äänestä. Atticus hurrasi Elijahille ja nosti kätensä ylös nyrkkiin ja päästi jonkun merirosvo huudahduksen. Atticus piteli kaikin keinoin korviaan tukossa, ettei laulu sekoittaisi hänen päätään. Ohjaaminen kävi hänellekin vaikeaksi ja hän vain karjui turhautuneisuuttaan ja päästi suustaan kaikki kirosanat. Hän lopulta vain päästi irti korvistaan ja tarttui ruoriin tomerasti. Hän käänteli ruoria ympäriinsä ja kohti edessä olevaa valoa. He pystyivät jo näkemään, että se oli samanlainen halkeama- pikkuisen liian kapea ja laivan kyljet ottivat jonkin verran osumaa, kun he pujahtivat siitä ulos. Elijah nosti kätensä otsalle, sillä auringon valo sokaisi hänet. Se paistoi suoraan heidän yläpuolellaan, kun he pääsivät ulos kallion sisältä. Heti, kun he olivat ulkopuolella, miehistö palasi ennalleen välittömästi ja pystyivät vain ihmettelemään tapahtunutta. Elijah oli helpottunut. Vihdoinkin he olivat poissa tuosta kamalasta paikasta, olisi tosiaankin pitänyt kiertää kauempaa. Siltikin, vaikka tällainen tapahtui, hän oli edelleen elossa ja kiitollinen siitä. Elijahilla oli edelleen mahdollisuus löytää parannuskeino äidilleen. Hän saisi sen vaikka väkisin. Yhtäkkiä hän tunsi toisen käden olkapäällään ja katsahti ylöspäin. Se oli Atticus, joka vain nyökkäsi hiljaa. Se oli ainoa kiitos, jonka Elijah sai häneltä.
Elijah ei aikonut alkaa ruinaamaan enempää kiitosta, hän oli aivan liian väsynyt sellaiseen ja niin olivat varmasti muutkin. Miehistö istui edelleen lattialla, eivätkä näyttäneet voivat kovin hyvin. Elijah hyvää hyvyyttään pisti vesipullon kiertämään, että he saisivat jälleen energiaa jatkaa matkaa. Taivas oli kirkkaan sininen ja aurinko paahtoi kuumasti, Elijah alkoi olla huolissaan heidän ruokavarastostaan ja juomakelpoinen vesi alkoi loppua vähitellen. Heidän pitäisi jälleen täyttää varastot, joten Elijah oletti heidän matkaavan seuraavaksi lähimpään kaupunkiin. Hän huomasi merirosvojen kokoontuneen yhteen ja keskustelivat jostakin. Elijah halusi tietenkin tietää mistä he puhuivat, etteivät he juonittelisivat mitään Elijahia vastaan.
"Joten... mikä on seuraava suunnitelma, kapteeni?" Elijah kysyi hieman kainosti ja hieroi käsiään yhteen hermostuneena. Hän oli jo varautunut saamaan kunnon huudot ja haukut, koska oli tottunut jo siihen. Suurimmasta osasta ongelmista syytettiin aina Elijahia, mutta hän oli aina urheana niellyt kaiken. Eikä hän voinut unohtaa sitä, että nämä merirosvot aikoivat syöttääElijahin Ladonille päivälliseksi. Hänen tulisi keksiä joku suunnitelma näiden merirosvojen varalle! Hän ei varmasti aikonut tulla syödyksi! Elijah oli päättänyt taistella tämän matkan loppuun saakka, eivätkä tuollaiset uhkaukset voineet estää häntä. Kultainen omena kuuluisi Elijahille! Ongelmana oli, että hän ei kylläkään tiennyt minkälainen se suunnitelma tulisi olemaan. Sen tulisi olla jotain odottamatonta, ettei merirosvo joukko tajuaisi mitään. Jos hän ottaisi Atticuksen panttivangiksi tai jotain vastaavaa? Elijahilla oli vielä paljon mietittävää ja onneksi määränpäähän oli vielä aikaa, että hän ehtisi miettiä kaikenlaista jäynää näille piruille.
"Jatkamme matkaa niin kuin tähänkin asti!" Atticus töksäytti ja käski joukkonsa töihin jättäen yhden miehen ruoriin, ja painui sitten itsekin sisälle pieneen koppiinsa. Elijah ei voinut jättää asiaa sikseen, vaan seurasi kapteenia. Heidän olisi pakko hoitaa ensin kuntoon ruoka ja vesivarastot, ennen matkan jatkamista. Muuten kukaan ei jaksaisi tehdä mitään ja nälkäkuolema alkaisi vaivata seuraavaksi. Elijah rynni sisään, ehkä vähän liiankin itsevarmasti. Atticus oli kääntyneenä ikkunaan päin ja hermostui välittömästi, kun Elijah säntäsi ovesta sisään.
"Etkö kuullut mitä sanoin?! Me jatketaan matkaa ja pysytään suunnitelmassa! Joten-"
"Herra kapteeni, minulla oli vain mielessäni varmistaa, että miten hoidamme ruokavaraston täyttämisen?" Elijah katkaisi Atticuksen lauseen, ennen kuin tämä pääsi loppuun saakka.
"Meillä ei ole enää paljoa mitään jäljellä, joten eikö kannattaisi ensin huoltaa se puoli? Me kaikki kuihdumme merelle, jos emme tee sitä. Vai nuolemmeko me kultaharkkoja sitten, kun ruoka ja vesi on loppunut?" Elijah yritti kuulostaa niin vaikuttavalta, kuin vain pystyi ja piteli käsiään puuskassa ja tuijotti kapteenia silmä kovana. Kai hänenkin pitäisi tajuta, etteivät he selviäisi kovin kauaa jos tilanne jätettäisiin tällaiseksi. Atticus seisoi vain hiljaa paikoillaan sanomatta sanaakaan, vaan murahteli jotain. Elijah oletti tämän miettivän jotain ankarasti. Kapteeni nappasi kirjahyllyltä ison käärön, joka osoittautui merikartaksi. Atticus levitti sen isolle pöydälleen ja piteli peukaloaan leualla. Hän silmäisi selvästi lähimpiä kaupunkeja.
"Taidatpa olla kerrankin oikeassa, uskonmies. Mutta seuraava kaupunki on kolmen- viiden päivän päässä. Riippuen ihan säästä." Atticus sanoi, jopa kerrankin melko rauhallisella äänensävyllä. Elijah ei ollut kuullut sitä ennen, mikä osoittautui varsin mukavaksi. Hän toivoi Atticuksen puhuvan enemmän tähän sävyyn, sillä merirosvotyyli on vain niin pelottavaja epämiellyttävä. Elijah astui itsekin lähemmäs pöytää ja tiiraili Atticuksen olan yli karttaa. Jos lähimpään kaupunkiin oli noin viiden päivän matka, selviäisikö miehistö sen verran? He olivat jo nyt niin uupuneita, eikä edes nukkumiselle ollut aikaa. Koko ajan piti tehdä töitä ja raataa.
"Eikö ole yhtäkään kaupunkia, joka olisi lähempänä? En ole yhtään varma jaksavatko kaikki viittä päivää merellä ilman kunnon ravintoa”, Elijah kysyi irrottamatta katsettaan kartasta. Hän kyllä itsekin osasi lukea karttaa ja todeta saman kuin Atticus, ei ollut lähempiä kaupunkeja. Elijahin oli kumminkin pakko kysellä kaikkea, sillä merirosvot saattavat tietää paikoista, joita ei mainita kirjoissa tai kartoissa.
"Ei, kaikki kaupungit ovat päivien päässä. Ellemme keksi jotain muuta." Atticus mietti ja palasi takaisin koppinsa ulkopuolelle, ja käveli takaisin ohjaamaan laivaa. Kapteeni kaivoi isosta takin taskustaan kaukoputken ja nosti sen silmälleen. Hän tiirailli ympäriinsä sen kanssa, kunnes hänen suustaan kajahti sellainen voitonhuuto.
"Huoli pois! Lähellä näyttäisi olevan rehevä saari, sieltä varmasti saa haettua jotain hätävaralle!" Atticus laski kaukoputken alas ja käänsi rankasti ruoria vasemmalle. Tuuli tuntui olevan heidän puolellaan, se tarttui laivan purjeisiin kuin kutsusta ja laittoi heidät liikkeelle. Elijahilla oli paha aavistus tästä, hehän olivat vielä niin lähellä merenneito lahtea! Hän suorastaan pelkäsi, että ne hyökkäisivät uudestaan heidän kimppuunsa, jos merirosvot aikoivat ryövätä saaren tyhjäksi. Kuka tietää, vaikka sielläkin asuisi toinen parvi merenneitoja? Kylmä hiki valui Elijahin niskaa pitkin ja sai hänet voimaan pahoin. Se ei ehkä auttanut, mutta Elijahin olisi sanottava tähän asiaan jotakin!
"Saari? Mikä saari?" Elijahin ääni vapisi ja tunsi kammottavan kuumotuksen joka puolella kehoaan. Miksi nämä ihmiset halusivat koko ajan vaarantaa tahalleen henkensä ja palata takaisin pahuudenlähteelle? Tässä tapauksessa takaisin merenneitojen luokse, jotka juuri yrittivät tuhota koko laivan ja syödä miehistön.
"Katso ja näe itse." Atticus ojensi Elijahille kaukoputken ja muodosti kasvoilleen varsin oudon hymyn. Hän otti kaukoputken epäilevänä vastaan, mutta nosti sen sitten silmiensä tasolle. Elijah tarkasteli kauemmas merelle ja näki kuin näkikin saaren, jonka vihertävä kasvusto alkoi erottua selvemmin, ja pahaa aavistamaton outo tunne vahvistui enemmän. Elijah ei voinut muuta kuin toivoa, että tällä kertaa kaikki sujuisi hyvin, eikä tarvitsisi pelätä menettää henkensä.
"Kaikella kunnioituksella, Atticus, mutta mehän olemme edelleen todella lähellä merenneito lahtea. Tai toisin sanoen, me emme ole vielä poistuneet heidän alueeltaan, mistä voit olla varma, ettei tuo saari kuhise merenneitoja ja kohta olemme taas ongelmissa? Onko kovin järkevää mennä tuonne?" Elijah kyseli samaan aikaan, kun katseli laivan lähestyvän saarta. He olivat jo melkein aivan perillä. Pakonomaisesti Elijah katseli ympäriinsä ja kuunteli, jos se sama syntisen paha laulu alkaisi soida. Mustalla Surmalla ei mennyt kauaa, kun se saavutti saaren etuosan. Laiva ankkuroitiin jonkin matkan päähän ja he laskivat pienemmän veneen köysien varassa mereen. Elijah ja merirosvot hyppäsivät sen kyytiin ja soutivat nopeasti saarelle, etteivät nälkäiset merenneidot ehtisi nähdä heitä. Elijah pyyhki hikisiä käsiään housuihinsa ja tunsi sydämensä kovat lyönnit, jotka tekivät kipeää. Hänen rintaansa puristi ja hän tahtoi vain työntää päänsä jääkylmään veteen ja herätä tästä painajaismatkasta. Vene töksähti rantahietikolle ja Elijah loikkasi pois kyydistä, ja tunsi veden menevän kenkiensä sisään. Hiekan jyväset tuntuivat ikäviltä hänen varpaiden välissä, mutta hänen oli nyt juostava merirosvojen perään ennen kuin he jättäisivät Elijahin.
"Älä siinä seisoskele! Sinähän tätä halusit, täyttää ruokavarastot ja huolehtia kaikista. Joten lakkaa hermoilemasta koko ajan ja auta etsimään ruokaa!" Atticus alkoi huutaa aivan yllättäen ja vetäisi rajusi Elijahia kädestä. Atticuksen kantava ääni sai Elijahin aivan tolaltaan hetkeksi. Hän oli pyllähtää hiekalle äänen voimasta, mutta hänen jähmettyneet jalkansa eivät antaneet Elijahin kaatua. Hän seisoi hämmennyksestä paikoillaan, totta, tätähän hän halusi.
Elijah suoristi selkänsä ja lähti tarpomaan syvemmälle saareen. Joka puolella oli runsaasti kasveja, muutamia palmuja kasvoi siellä täällä, ne ulottuivat korkealle ilmaan. Atticus kulki joukon edellä ja silppoi miekoillaan isoja, vihreitä lehtiä, jotka peittivät heidän kulkureittinsä. Elijah ei voinut muuta kuin ihastella saaren kauneutta, hän oli aina rakastanut luontoa. Hän ei välittänyt hyttysistä tai siitä jos hän astui mutakuoppaan, Elijah arvosti luontoa erittäin paljon. Sekin oli elävä asia. Joukko oli kävellyt noin kilometrin verran, kun he saapuivat aukiolle, missä virtasi ehkä maailman puhtaimman näköistä vettä. He seisoivat pienen nyppylän päällä ja heidän alapuolellaan he näkivät syvän näköisen lammen. Vesi oli niin kirkasta, että sen läpi pystyi näkemään vaivatta, todella kaunista siis. Atticus lähti johdattamaan heitä eteenpäin alas mäeltä ja käski kaikkien alkaa pullottamaan vettä heti, kun he pääsisivät perille. Matka alas lammelle sujui nopeasti, kun kaikki vain juoksivat täysiä alamäen. Elijah yritti pysyä nopeiden, mellastavien merirosvojen perässä, mutta hänen jalkansa sotkeutuivat yhteen ja Elijah kompastui kiveen, ja lopulta pyöri koko mäen alas. Pöly vain pölisi, kunnes Elijah viimein pysähtyi lammen reunalle. Atticus ja hänen miehistönsä nauroi maha kippurassa, niin että koko saari varmasti kaikui.
Elijah nosti kätensä kertoakseen olevansa vielä hengissä ja nousi haparoiden jaloilleen. Yllättäen kaikki hiljenivät. Elijah loi kysyvän katseen merirosvoihin, jotka seisoivat aivan hiljaa paikoillaan. Yksi heistä nosti hiljaa ja varoen sormeaan osoittaakseen jotakin. Elijah ajatteli tietenkin ensimmäisenä, että heti kun hän kääntää selkänsä, nälkäinen merenneito hyökkäisi hänen kimppuunsa. Sentti sentiltä hän kääntyi varovasti ympäri ja hänen sydämensä tuntui heittävän tuhansia voltteja. Elijahin silmät kohtasivat jotakin uskomatonta. Hän loi katseen naiseen, joka istui varsin rauhallisesti kivellä. Hän ei sanonut miehille sanaakaan, vaan tarkkaili näitä uteliaina. Saarella ei ollut ennen nähty ihmisiä, joten tämä nainen ei tiennyt olisiko pitänyt pelätä vai ei. Hänellä oli kristallin siniset silmät, jotka loistivat upeaa valoa ympärilleen. Punaiset, hieman lainehtivat hiukset, mutta todella tuuheat ja upean näköiset. Hänen ihonsa oli vaalea, kuin vastasatanut lumi ja pyrstö loisti upeaa sinisen sävyä. Elijah tunsi melkein pyörtyvänsä. Tällainen näky peittoaisi kaikki mitä hän oli aikaisemmin nähnyt. Tämä oli todellinen kaunotarElijahin silmissä. Hän ei halunnut tehdä äkkiliikkeitä ja pelästyttää merenneitoa tiehensä, joten hän varovasti polvistui maahan ja katseli tätä olentoa hiljaa.
"Ei mitään hätää, emme aio vahingoittaa sinua”, Elijah puhui pehmeällä äänellä, yrittäen olla mahdollisimman rauhallinen. Merenneito ei vastannut, mutta Elijah näki pienen välähdyksen hymystä, joka tuntui lämpimältä Elijahin sisällä.
"Saammeko ottaa vähän vettä mukaamme? Lupaamme lähteä sitten pois, vai mitä Atticus?" Elijah käänsi päänsä kapteeniin, joka ei ollut sanonut mitään vielä. Outoa, yleensä hänellä oli aina sanottavaa joka asiaan. Elijah katsahti uudestaan naiseen, joka ei vaikuttanut yhtään samanlaiselta kuin ne edelliset merenneidot. Jotenkin Elijah pystyi tuntemaan lämpimän auran tämän olennon ympärillä, ehkä se kuului eri laumaan. Tai oli jopa yksinäinen. Sitten, yhtäkkiä nainen avasi suunsa, mutta ei laulaakseen miehet hypnoosiin, vaan tarjosi heille vettä.
"Olkaa hyvät vain, ottakaa niin paljon kuin tarvitsette”, hän sanoi hempeällä äänellä, joka sai merirosvot ja Elijahin ihan hämilleen. He kuitenkin sitten kumartuivat lammen äärelle ja alkoivat täyttää pulloja täyttä vauhtia. Tunnelma oli ilmiselvästi hermostunut ja hämmentynyt. Kukaan heistä ei odottanut tällaista vastaanottoa. Joukko vain vilkuili toisiaan ja saivat lopulta kaikki pullot täyteen. Seuraavaksi piti löytää jotain syömisen puolta, miten lie helppoa se sitten tulisi olemaan tässä runsaan kasvillisuuden seassa. Jos he löytäisivät edes joitakin hedelmäpuita, se olisi jo voitokasta!
"Okei miehet! Kootkaa pullot yhteen ja pakatkaa laukkuihinne! Matka jatkuu!" Atticus ilmoitti ja heilautti repun olalleen ja viittoi kädellään seuraamaan häntä. Elijah vilkaisi hieman surumielisenä naista, hän olisi halunnut jäädä vielä kysymään monista asioista, mutta hän ei halunnut olla vaikea Atticukselle. Joten hän nousi nöyränä ylös ja oli jo kääntyneenä pois päin, kunnes hän kuuli selkänsä takaa hentoa puhetta.
"Olen kuullut sinusta paljon, Elijah Atwood. Huhut kertovat jotain miehestä, joka lähti suurelle matkalle etsimään kultaisia omenoita." Merenneito puhui niin ystävälliseen sävyyn, ettei Elijah osannut päättää oliko se pelkkää hämäystä vai puhdasta kiltteyttä, ja mistä nämä huhut hänestä olivat tulleet? Elijah oli pitänyt suunsa kiinni ihmisten ilmoilla, eikä muut kuin merirosvot tienneet hänen matkastaan. Kuinka siis tämä merenneito oli kuullut Elijahista?
"Mistä sinä tiedät minun nimeni?" Elijah lähestyi uudestaan naista ja vilkuili olkansa yli alinomaa, ettei Atticus yllättäisi häntätaas.Elijahin uteliaisuus kasvoi, miten hän voisi enää poistua paikalta, kun tilanne kääntyi tällaiseksi? Hän ei voinut myöskään voinut olla ajattelematta sitä mahdollisuutta, että tämä merenneito tietäisi enemmänkin kultaisista omenoista ja niiden olinpaikasta. Hehän olivat mystisiä olentoja, jotka olivat varmasti eläneet todella pitkään, joten voisi olla todennäköistä, että tämäkin merenneito olisi nähnyt jotain.
"En voinut olla tunnistamatta sinua. Kuten sanoin, monet ovat kuulleet sinusta! Ja olen todella äimistynyt siitä, kuinka meidän laulu ei tehonnut sinuun, kun teidän kimppuun hyökättiin. Sinun täytyy olla siis todella erityinen ihminen. Olen kuitenkin huolissani matkaseurastasi."
Elijah raapi päätään yrittäen ymmärtää tätä kaikkea. Mitä kaikkea tämä merenneito voisikaan tietää? Elijahin täytyisi kysellä enemmän, mutta hän myöskin tiesi ettei hänellä ollut paljoa aikaa, ja Atticus oli varmasti jo huomannut hänen poissaolonsa. Laivalla hän tulisi saamaan huutia, Elijah tiesi sen. Sitten hän alkoi tuumia sitä hänen aikaisempaa ajatusta suunnitelmasta, joka olisi merirosvojen varalle. Merenneidosta, joka olisi Elijahin puolella, voisi olla hyödyksi. Jos Elijah saisi esimerkiksi järjestettyä merenneidon hänen suojeliakseen, hän voisi uhkailla sillä merirosvoja jos he aikoisivat tehdä Elijahille jotain. Jos kultaisia omenoita on enemmän kuin yksi, hän voisi viedä yhden merenneito kansalle, ja jos niitä ei ole kuin yksi, hän voisi aina pihistää merirosvoilta arvokasta kultaa. Kukaan ei kieltäytyisi kultaisesta omenasta tai kullasta. Siinä voisi olla jotain ideaa.
"Mitä sinä tiedät kultaisista omenoista? Tiedätkö niiden olinpaikan?" Elijah kysyi nopeasti, sen kummempia ajattelematta. Tämä oli erittäin harvinainen tilaisuus, päästä puhumaan kasvotusten merenneidon kanssa. Tällaista ei tapahdu kenellekään. Diili merenneidon kanssa olisi jotain, mitä merirosvot eivät aavistaisi.
"Totta kai minä tiedän kultaisten omenoiden tarun. Ne kasvavat puissa, jotka kasvavat lehtoina tuntemattomalla saarella, ja tietysti Ladon, joka vartioi puutarhaa. Olen käynyt saarella monia kertoja!" Merenneito vastasi rennosti ja laski hartiansa alas, kuin olisi viimeinkin rentoutunut. Mutta mitä ihmettä, tämä merenneito oli käynyt sillä saarella aikaisemminkin? Sehän olisi loistavaa! Hän tietäisi tarkalleen sen sijainnin.
"Anteeksi suorasukaisuuteni, mutta kiinnostaisiko arvon neitiä ryhtyä tällaisen tavanomaisen papin suojeliaksi? Vastineeksi kovasta työstä saisit kultaisen omenan tai kultaa. Minun tarkoitukseni on päästä sinne saarelle ja saada kultainen omena poimittua äidilleni, joka on erittäin sairas. En edes tiedä paljonko minulla on aikaa pelastaa hänet. Merirosvot ovat uhanneet minua monilla tavoilla, mutta viimeisin oli, että he aikoisivat syöttää minut Ladonille, joten sinusta olisi paljon apua loppumatkalle!" Elijah puhkui suoranaista intoa, kun hän puhui merenneidolle suunnitelmastaan. Hänen silmissään oli sellainen hehku, jota hänellä ei ollut ennen näkynyt. Se oli katse, joka oli päättänyt pelastaa hänelle rakkaan. Nainen hänen edessään tujotti häntä syvälle silmiin, kuin olisi nähnyt jotain ainutlaatuista. Niin hän näkikin, Elijah oli erityinen.
"Sinä pyydät siis neidin apua, jonka nimeä et edes tiedä. Sinä todellakin olet jotakin muuta. Kuinka voit olla niin varma, että voit luottaa minuun?" Merenneito naurahti pikkuisen ja katseli Elijahia mielenkiinnolla. Hän oli todella kiinnostunut tästä papista. Elijah oli ensimmäinen ihminen, joka ei ollut yrittänyt tehdä mitään pahaa ja tuntui hyväksyvän kaiken hänelle oudon yllättävän hyvin. Joskus Elijahilla oli vaikea käsitellä kaikkia asioita ja ne purkautuivat ulos monilla eri tavoilla, mutta hän oli silti kohdannut kaiken urheammin kuin kukaan muu. Elijahin olemus teki vaikutuksen merenneitoon, sillä ei ollut missään vaiheessa uhattua oloa eikä halua käydä Elijahin kimppuun. Ajatus tämän äidistä sai naisen melkein kyyneliin, mutta hän nielaisi nuo tunteet.
"Minä olen Cora, hauska tutustua!" nainen sanoi hymyillen ja ojensi kätensä tervehdykseksi, ennen kuin Elijah ehti edes sanoa sanaakaan.
"Joten... mitä mieltä olet? Sinä pysyisit laivan perässä ja antaisit minulle tarkat ohjeet saarelle, ja jos merirosvoista tulee ongelma, saat heidät vaikka välipalaksi, koska minähän en ole heidän kumppaninsa, eivätkä he edes välitä minusta. Joten minäkin voin suunnitella vaikka mitä, jos he yrittävät sotkea minun matkani! Lupaan kaiken kunniani kautta palkita sinut myöhemmin!" Cora oli hetken aikaa hiljaa ja tuumi ajatusta. Se ei kuulostanut hänen korvaan huonolta suunnitelmalta, Coralle ei ollut tapahtunut mitään jännittävää pitkiin aikoihin! Tämä tosiaan kiinnosti häntä. Cora oli suurimmaksi osaksi yksin tällä saarella, hänellä ei ollut ystäviä eikä perheenjäseniä. Muut merenneidot olivat jättäneet hänet ulkopuolelle. Mikään ei estäisi häntä lähtemästä pienelle retkelle, ja kultainen omena kelpaisi kyllä hänelle. Ehkä se voisi muuttaa Coran ihmiseksi. Häntä oli alkanut kiinnostamaan ajatus elämisestä maan pinnalla, kun elämä merellä oli niin yksinäistä. Hänenkin haaveensa voisi käydä toteen, mutta jos niitä on vain yksi, hänen pitäisi vain hyväksyä asia. Cora ei voisi viedä sitä Elijahilta, hän oli tullut pitkän matkan tänne saakka. Kulta kelpaisi myöskin ja timantit, mutta enemmän Coraa innosti matkan jännitys.
"Noh, Elijah. Luulenpa, että me teimme juuri sopimuksen! Ei tuhlata enempää aikaa, vaan lähdetään liikkeelle! Nähdään seuraavan kerran, kun pysähdytte”, Cora sanoi nopeasti ja sukelsi veteen. Pinnan alla oli varmasti monia salatunneleita, mistä hän pääsisi heti laivan vierelle. Elijah oli aivan täpinöissään, hän tosiaan teki sopimuksen merenneidon kanssa! Hän ampaisi nopeaan juoksuun takaisin siihen suuntaan mistä he alunperin tulivat. Hän pystyi kuulemaan kauempana Atticuksen karjumisen. Elijahia kaivattiin kipeästi. Hänen pitäisi taas keksiä joku nopea selitys heille, esimerkiksi hän olisi voinut kadottaa heidät näkyvistään ja eksyä. Elijah ei voinut lakata hymyilemästä ja virnuilemasta, tämä oli tosiaan aikamoinen seikkailu! Hän saapui alta aikayksikön takaisin rannalle ja seisahtui paikalleen hengähtääkseen hetken aikaa. Elijah kohdisti silmänsä kauas horisonttiin ja ainoa asia mitä hän ajatteli oli "Sinähän et minua päihitä, Atticus." ja hymähti itsekseen enemmän tyytyväisenä kuin koskaan, ja lähti kävelemään kohti laivaa ja miehistöä.
"Kiviä tyyrpuurin puolella!" Kuului samantien ja Elijah hätkähti katsomaan laivan sivusta miltä tilanne näytti. Atticus pyöräytti sulavasti ruoria ja alus seurasi liikettä täydellisesti.
"Oletko nyt ihan varma tästä?" Elijah huusi Atticukselle, joka seisoi ylpeästi ylempänä laivaa.
"Totta kai! Me ollaan tehty tällaisia juttuja miljoona kertaa!" Hän vastasi Elijahille, ehkä hieman närkästyneen oloisesti. Atticus ei pitänyt siitä, että joku kyseenalaisti hänen tekemisensä. Sellainen hän oli aina ollut, aika ylimielinen ja järkähtämätön. Elijah kapusi Atticuksen vierelle ja katsoi tätä vain hiljaa, ja antoi hänen tehdä mitä täytyi. Eihän Elijah tiennyt oikeastaan mitään laivan ohjaamisesta. Se tulisi vielä olemaan ongelma, mistä sitä tietää jos hän joutuisi joku päivä ohjaamaan Mustaa Surmaa. Sitten, aivan yhtäkkiä Elijahin huomion kiinnitti kaunis melodia. Hän ei ollut eläessään kuullut samanlaista ääntä, se todellakin oli ehkä maailman kaunein naisen ääni. Elijah kumartui laivan reunaa vasten ja yritti kuunnella laulua paremmin.
"Kuuletko sinä tuon?" Elijah kysyi ja käänsi katseensa kapteeniin, joka heilutti vain kättään laiskasti ja nojasi lumoutuneen näköisenä ruoria vasten, joka pyörähti ympäri ja Atticus romahti lattialle. Elijah kiiruhti ja auttoi oudosti käyttäytyvän kapteenin ylös. Hän laski Atticuksen lattialle istumaan, jotta hän ei putoaisi- ainakaan heti, yli laidan. Jokin oli nyt pielessä, loputkin miehistöstä käyttäytyi aivan sekopäisesti. Yksi suukotteli mastoa ja toiset yrittivät kurottaa veteen. Elijahin piti tehdä jotain, ennen kuin heille kävisi samalla lailla kuin edellisille matkaajille. Hän ei voinut antaa näiden sekojen merirosvojen pilata tätä matkaa ja tuhota laivaa! Paniikki alkoi iskeä häneen. Mitä hän voi tehdä tällaisessa tilanteessa, jossa murhanhimoiset merenneidot halusivat syödä heidät kaikki?
"Onko nyt tosiaan niin, että minun pitää pelastaa nämä piruparat?" Elijah huokaisi ääneen ja tarttui ruoriin, yrittäen parhaansa mukaan seilata sellaisista kohdista, missä ei ollut pahemmin kiviä edessä. Hän yritti parhaansa mukaan saada laivan kulkemaan tasaisesti ja tähyili eteenpäin nähdäkseen jonkinlaisen ulospääsyn toiselle puolelle. Elijahin korvat täyttyivät tuosta kauniista laulusta, mutta hän ihmetteli miksei melodia vaikuttanut häneen samalla lailla kuin muihin. Elijahilla oli nyt kädet täynnä töitä. Hänen piti ohjata laiva mahdollisimman ehjänä kallion toiselle puolelle, huolehtia ettei miehistö hyppäisi laivasta jostain järjettömästä syystä ja yrittää pitää omakin pää kasassa.
"HEI! PYSÄHTYKÄÄ! Älkää menkö reunalle!" Elijah karjui minkä jaksoi ja puristi hampaansa lujasti yhteen. Sitten hänen huomionsa kiinnittyi äkisti vasemmalla puolella olevaan asiaan. Hän ei ensin ymmärtänyt mikä se oli, Elijah huomasi sen vain nopeasti silmäkulmassa. Elijah katsahti nopeasti Atticukseen, joka makasi lattialla ja mumisi jotain itsekseen. Elijah tarttui tätä rinnuksista ja ikään kuin heitti kapteenin takaisin ruorin paikalle, se pitäisi ainakin jotenkin ohjauksen aisoissa. Hän ei voinut muuta kuin rukoilla, että Atticus pysyisi paikallaan hetken ajan. Elijah kääntyi nopeasti ja pisti päänsä laidan yli varovasti. Hän huomasi laivan alapuolella naisen meressä, joka oli kääntyneenä Elijahiin päin. Jokin outo tunne iski Elijahiin ja tarve auttaa nainen ylös merestä. Hän jopa itsekin mietti mistä tämä tunne oikein tuli. Oliko se edes hänen oma ajatuksensa? Elijah ei ollut liikkunut vielä senttiäkään, sillä nämä hänen tutut ristiriitaiset tuneet pitivät hänet paikoillaan.
Nainen oli epäilemättä yksi maailman kauneimmista olennoista. Hänellä oli todella pitkät, suorat hiukset. Niiden väri oli niin vaalea, että se melkein muistutti hopeaa. Iho oli melkein yhtä vaalea ja hän oli yläosaton. Yllättäen Elijah hätkähti jälleen ajatuksistaan ja nainen avasi suunsa, ja alkoi laulaa tuota kaunista, sydäntä sulattavaa laulua. Syvällä sisimmässään Elijah tiesi tämän olevan pahasta, mutta olihan hänkin vain mies. Kaunis nainen aina viehättää, se on vain sellainen luonnon oikukas juttu. Elijah pudisti äkisti päätään ja hylkäsi välittömästi ajatuksen olennon auttamisesta, hän tiesi että se oli vain tämän demonisenolennon syöttämiä ajatuksia. Elijahin mielessä merenneidot eivät olleet muuta kuin puhtaasti pahoja olentoja. Elijahin sydän hypähti hänen rinnassaan, kun hän kuuli sangen karmeaa huutoa takaansa. Elijah kääntyi ja huomasi merenneidon käyneen yhden miehistön jäsenen kimppuun. Sen täytyi olla sinnikäs otus, kun se oli kiivennyt ylös laivaan saakka. Elijah oli mykistynyt. Merenneidolla oli valtava pyrstö ja hän huomasi samantien, että se oli naispuolinen myöskin. Pitkät hiukset ja kaunis kuin jumalatar, mutta sen kauneus katosi, kun pitkät torahampaat ilmestyivät esiin ja oli valmiina syömään tämän miesparan.
Elijah päästi suustaan sellaisen kirkaisun, jollaista kukaan ei ollut kuullut. Tällainen ei vain ollut hänelle lainkaan tavallista ja Elijahista alkoi tuntua, että hän menettää järkensä. Hänen ja merenneidon katseet kohtasivat ja olento alkoi sähistä Elijahille rumasti. Jostain syystä pelko sai Elijahin jälleen tolpilleen ja siinä samassa hän lähti juoksemaan merenneitoa kohti ja raivopäissään huusi, ja sai työnnettyä tämän syntisenolennon laivan laidalta takaisin mereen. Alhaalta kuului vain iso läsähdys kun merenneito putosi veteen. Tämä pieni välikohtaus sai osan miehistä tokenemaan ja pitelivät päitään ihmetyksestä. Kannen toisella puolella pyöri vielä miehiä, jotka olivat aivan muissa maailmoissa. Elijah mietti miksei laulu saanut häntä käyttäytymään samalla lailla kuin muut. Hän tuumi, oliko ylemmällä voimalla osuutta tässä. Hänhän oli sentään pappi, jospa tuollainen lumous ei toimi Elijahiin. Hän käänsi uudestaan katseensa muihin miehiin, jotka eivät olleet tulleet vielä tajuihinsa. Hän nappasi maassa lojuvan pitkän köyden ja niin sulavasti kuin hän pystyi, Elijah köytti nämä lumouksen vallassa olevat piruparat mastoon kiinni. Hän oli yhtäkkiä niin spontaaninen ja toimi, niin kuin olisi ennenkin tehnyt tätä hommaa. Pienen hetken ajan se sai Elijahinkin miettimään, että mitä hän oikein teki. Sitten se ajatus vain katosi ja jatkoi toimiaan ripeästi. Jos kukaan muu ei tehnyt mitään, sen täytyi olla Elijah, joka hoitaisi tämän. Näytti siltä, että elämä merillä merirosvojen kanssa oli tehnyt tehtävänsä, eikä Elijah ollut enää sama mies- kuinka hän voisikaan olla? Hän pystyi ajattelemaan ja toimimaan aivan eri tavalla kuin aikaisemmassa elämässä, jossa hän oli vain näkymätön papin retale ja entinen juokale. Nyt hän oli oikea merelläkävijä ja seikkailija!
"Nyt ette ainakaan karkaa enää! Tai yritä pudottautua mereen, hullut!" Elijah sanoi ääneen- vaikkei pitänyt. Hän juoksi sitten niin nopeasti kuin vaan jaloistaan pääsi takaisin ruorin paikalle ja pyöräytti sen enempää ajattelematta Atticuksen alas maahan ja kolautti aika mallikkaasti päänsä. Elijah ei edes ajatellut tässä kohtaa mitään seurauksia, mitä tästä voisi seurata. Hän pystyi edelleen näkemään merenneitoja joka puolella. Eikä niillä ollut hyvät mielessä. Kauniille sävelelle ei ollut loppua ja osa miehistä alkoi pikkuhiljaa vaipua jälleen transsiin. Elijah huokaisi, hän ei millään pystynyt tekemään kaikkea yksin. Hänen piti vain toivoa ulospääsyä tästä paikasta. Laiva joutui voimakkaaseen virtaukseen ja kaikki kaatuivat maahan, kun laiva rymisteli eteen päin ja mitä luultavammin osui johonkin kiveen. Elijahilla oli vaikeuksia ohjaamisessa, hänhän ei ollut koskaan ennen ohjannut isoa laivaa, mutta ei tässä ollut muutakaan vaihtoehtoa, kun muista ei ollut siihen. Hän rukoili henkensä edestä, ettei laiva saisi pahimpia vahinkoja. Atticus tappaisi hänet, kun hän huomaisi vahingot.
Elijah puristi rystysensä valkoisiksi ja jatkoi vain eteen päin ja tähyili jonkinlaista ulospääsyä, mutta hän ei nähnyt muuta kuin kalliota ja kiviä. Oli muutenkin hankala hahmottaa koko tilannetta, kun virtaus oli niin kova, ettei kaikkea ehtinyt näkemään. Laivan tärinä sai ainakin pidettyä miehistön lattiassa, eivätkä olleet koko ajan menossa reunalle. Siitä saattoi olla pikkuisen kiitollinen, Elijah ei halunnut, että kukaan sentään kuolisi. Atticus alkoi ryömiä lattialta ja piti kättään otsallaan ja avasi hiljalleen silmiään. Hän ei voinut uskoa mitä hän näki. Uskonmies ruorissa ja loput miehistöstä käyttäytyi aivan mielipuolisesti- pahemmin kuin koskaan. Näköjään kolaus päähän sai Atticuksen virkoamaan ja tokenemaan- ainakin joksikin aikaa lumouksesta.
"MITÄ HELVETTIÄ TÄÄLLÄ TAPAHTUU?? JA KUINKA SINÄ VOIT OLLA OHJAAMASSA MINUN LAIVAANI?" Atticus karjui niin, että sylki lensi Elijahin naamalle. Hän yritti samaan aikaan pyyhkiä Atticuksen syljen kasvoiltaan, ohjata laivaa ja kertoa kapteenille mitä oli tapahtunut. Mikä näytti sujuvan aika hyvin, jopa ainakin Elijahin mielestä, mutta Atticuksen naamalla oli sellainen ilme, että hän pudottaa päänsä kohta.
"Joten.. Kuten huomaat, merenneidot ovat saartaneet meidät ja saanut miehistön valtaansa. Ketään ei ole menetetty vielä, ja ulospääsyä ei ole näkynyt vielä!" Elijah ilmoitti ja piti edelleen kiinni ruorista ja ehkä sekunnin ajan hän oli tuntenut olevansa kuin laivan kapteeni. Väärin luultu. Atticus työnsi Elijahin pois tieltään ja murahti vihaisesti. Hän alkoi ohjata laivaa ja mietti ankarasti.
"Miten uskalsitkaan ottaa laivan haltuusi noin vain!" Atticus sanoi niin vihaisella äänensävyllä, että Elijahin selkärankaa kulki kylmät väreet. Hän puristi kätensä nyrkkiin ja tunsi suuttumuksen nousevan pintaan. Eikö hänelle herunut minkäänlaista kiitosta? Olisiko pitänyt antaa laivan mennä menojaan ja tuhoutua pirstaleiksi? Elijah oli sentään pitänyt miehistönkin jonkinlaisessa turvassa ja laivakin kelluu vielä!
"Mitä olisi sitten pitänyt tehdä? Olisitko enemmän tyytyväinen jos sinun miehistösi olisi pudonnut yli laidan ja päätynyt merenneitojen ruoaksi? Tai siitä, että laiva olisi mennyttä? Minä sentään hoidin tilanteen!" Elijah oli niin vihainen, ettei häntä yhtään hävettänyt se mitä hän juuri sanoi. Hän oli vihainen ja väsynyt matkasta. Huolestunut äitinsä vuoksi ja kultaisten omenoiden arvoitus raastoi hänen mieltään koko ajan alitajuisesti. Hän oli silti toisaalta helpottunut, etteivät he voineet olla enää kaukana määränpäästä. Ellei tulisi muita mutkia ja ongelmia matkaan, mikä ei olisi mikään ihme. Hän hätkähti jälleen ajatuksistaan, kun laiva liikahti- vähän liikaakin ja huomio kiinnittyi ensimmäisenä Atticukseen. Hän ei ollut vieläkään vastannut Elijahin kysymykseen. Elijah halusi kysyä ja jopa haastaa hieman riitaa Atticuksen kanssa, koska hän oli niin kyllästynyt tähän. Aina mahtailemassa eikä myönnä omia virheitä tai anna kiitosta muille ihmisille. Elijahin mielestä hän teki aika ison työn. Kesken hänen ajatusten Elijahin huomasi äkkiä valon pilkahduksen edessään. Laiva hypähti jälleen ja Elijah otti tukea kaiteesta nopeasti.
"TUOLLA! Näin valoa, Atticus! Se voi olla tie ulos täältä!" Elijah huudahti ja osoitti sormellaan eteen päin ja Atticus nyökkäsi hänelle. Hän pyöräytti ruoria nopeasti oikealle ja laiva alkoi kääntyä valoa kohti. Merenneidot yrittivät entistä kovemmin kiivetä laivan laitaa pitkin ylös. Osa pystyi hyppäämäänkin yllättävän korkealle ja sai kiinni reunasta. Ne olivat tosiaankin raivopäisiä olentoja.
"Elijah! Pidä nuo kaukana meistä ja lopuista! Minä yritän saada laivan pois täältä." Atticus komensi nopeasti ja Elijah otti jalat alleen. Hän löysi laivan varastosta pyssyn ja nappasi sen käteensä. Elijah ei tiennyt aseista yhtään mitään, mutta nyt oli tosi kyseessä. Millään pelkällä keihäälläkään tässä ei varmasti pärjätty. Hän paineli takaisin laivan kannelle ja alkoi räiskiä aseellaan minkä osasi. Hän yritti parhaansa mukaan tähdätä hyökkääviin merenneitoihin, osa pakeni jo pelkästä laukauksen äänestä. Atticus hurrasi Elijahille ja nosti kätensä ylös nyrkkiin ja päästi jonkun merirosvo huudahduksen. Atticus piteli kaikin keinoin korviaan tukossa, ettei laulu sekoittaisi hänen päätään. Ohjaaminen kävi hänellekin vaikeaksi ja hän vain karjui turhautuneisuuttaan ja päästi suustaan kaikki kirosanat. Hän lopulta vain päästi irti korvistaan ja tarttui ruoriin tomerasti. Hän käänteli ruoria ympäriinsä ja kohti edessä olevaa valoa. He pystyivät jo näkemään, että se oli samanlainen halkeama- pikkuisen liian kapea ja laivan kyljet ottivat jonkin verran osumaa, kun he pujahtivat siitä ulos. Elijah nosti kätensä otsalle, sillä auringon valo sokaisi hänet. Se paistoi suoraan heidän yläpuolellaan, kun he pääsivät ulos kallion sisältä. Heti, kun he olivat ulkopuolella, miehistö palasi ennalleen välittömästi ja pystyivät vain ihmettelemään tapahtunutta. Elijah oli helpottunut. Vihdoinkin he olivat poissa tuosta kamalasta paikasta, olisi tosiaankin pitänyt kiertää kauempaa. Siltikin, vaikka tällainen tapahtui, hän oli edelleen elossa ja kiitollinen siitä. Elijahilla oli edelleen mahdollisuus löytää parannuskeino äidilleen. Hän saisi sen vaikka väkisin. Yhtäkkiä hän tunsi toisen käden olkapäällään ja katsahti ylöspäin. Se oli Atticus, joka vain nyökkäsi hiljaa. Se oli ainoa kiitos, jonka Elijah sai häneltä.
Elijah ei aikonut alkaa ruinaamaan enempää kiitosta, hän oli aivan liian väsynyt sellaiseen ja niin olivat varmasti muutkin. Miehistö istui edelleen lattialla, eivätkä näyttäneet voivat kovin hyvin. Elijah hyvää hyvyyttään pisti vesipullon kiertämään, että he saisivat jälleen energiaa jatkaa matkaa. Taivas oli kirkkaan sininen ja aurinko paahtoi kuumasti, Elijah alkoi olla huolissaan heidän ruokavarastostaan ja juomakelpoinen vesi alkoi loppua vähitellen. Heidän pitäisi jälleen täyttää varastot, joten Elijah oletti heidän matkaavan seuraavaksi lähimpään kaupunkiin. Hän huomasi merirosvojen kokoontuneen yhteen ja keskustelivat jostakin. Elijah halusi tietenkin tietää mistä he puhuivat, etteivät he juonittelisivat mitään Elijahia vastaan.
"Joten... mikä on seuraava suunnitelma, kapteeni?" Elijah kysyi hieman kainosti ja hieroi käsiään yhteen hermostuneena. Hän oli jo varautunut saamaan kunnon huudot ja haukut, koska oli tottunut jo siihen. Suurimmasta osasta ongelmista syytettiin aina Elijahia, mutta hän oli aina urheana niellyt kaiken. Eikä hän voinut unohtaa sitä, että nämä merirosvot aikoivat syöttääElijahin Ladonille päivälliseksi. Hänen tulisi keksiä joku suunnitelma näiden merirosvojen varalle! Hän ei varmasti aikonut tulla syödyksi! Elijah oli päättänyt taistella tämän matkan loppuun saakka, eivätkä tuollaiset uhkaukset voineet estää häntä. Kultainen omena kuuluisi Elijahille! Ongelmana oli, että hän ei kylläkään tiennyt minkälainen se suunnitelma tulisi olemaan. Sen tulisi olla jotain odottamatonta, ettei merirosvo joukko tajuaisi mitään. Jos hän ottaisi Atticuksen panttivangiksi tai jotain vastaavaa? Elijahilla oli vielä paljon mietittävää ja onneksi määränpäähän oli vielä aikaa, että hän ehtisi miettiä kaikenlaista jäynää näille piruille.
"Jatkamme matkaa niin kuin tähänkin asti!" Atticus töksäytti ja käski joukkonsa töihin jättäen yhden miehen ruoriin, ja painui sitten itsekin sisälle pieneen koppiinsa. Elijah ei voinut jättää asiaa sikseen, vaan seurasi kapteenia. Heidän olisi pakko hoitaa ensin kuntoon ruoka ja vesivarastot, ennen matkan jatkamista. Muuten kukaan ei jaksaisi tehdä mitään ja nälkäkuolema alkaisi vaivata seuraavaksi. Elijah rynni sisään, ehkä vähän liiankin itsevarmasti. Atticus oli kääntyneenä ikkunaan päin ja hermostui välittömästi, kun Elijah säntäsi ovesta sisään.
"Etkö kuullut mitä sanoin?! Me jatketaan matkaa ja pysytään suunnitelmassa! Joten-"
"Herra kapteeni, minulla oli vain mielessäni varmistaa, että miten hoidamme ruokavaraston täyttämisen?" Elijah katkaisi Atticuksen lauseen, ennen kuin tämä pääsi loppuun saakka.
"Meillä ei ole enää paljoa mitään jäljellä, joten eikö kannattaisi ensin huoltaa se puoli? Me kaikki kuihdumme merelle, jos emme tee sitä. Vai nuolemmeko me kultaharkkoja sitten, kun ruoka ja vesi on loppunut?" Elijah yritti kuulostaa niin vaikuttavalta, kuin vain pystyi ja piteli käsiään puuskassa ja tuijotti kapteenia silmä kovana. Kai hänenkin pitäisi tajuta, etteivät he selviäisi kovin kauaa jos tilanne jätettäisiin tällaiseksi. Atticus seisoi vain hiljaa paikoillaan sanomatta sanaakaan, vaan murahteli jotain. Elijah oletti tämän miettivän jotain ankarasti. Kapteeni nappasi kirjahyllyltä ison käärön, joka osoittautui merikartaksi. Atticus levitti sen isolle pöydälleen ja piteli peukaloaan leualla. Hän silmäisi selvästi lähimpiä kaupunkeja.
"Taidatpa olla kerrankin oikeassa, uskonmies. Mutta seuraava kaupunki on kolmen- viiden päivän päässä. Riippuen ihan säästä." Atticus sanoi, jopa kerrankin melko rauhallisella äänensävyllä. Elijah ei ollut kuullut sitä ennen, mikä osoittautui varsin mukavaksi. Hän toivoi Atticuksen puhuvan enemmän tähän sävyyn, sillä merirosvotyyli on vain niin pelottavaja epämiellyttävä. Elijah astui itsekin lähemmäs pöytää ja tiiraili Atticuksen olan yli karttaa. Jos lähimpään kaupunkiin oli noin viiden päivän matka, selviäisikö miehistö sen verran? He olivat jo nyt niin uupuneita, eikä edes nukkumiselle ollut aikaa. Koko ajan piti tehdä töitä ja raataa.
"Eikö ole yhtäkään kaupunkia, joka olisi lähempänä? En ole yhtään varma jaksavatko kaikki viittä päivää merellä ilman kunnon ravintoa”, Elijah kysyi irrottamatta katsettaan kartasta. Hän kyllä itsekin osasi lukea karttaa ja todeta saman kuin Atticus, ei ollut lähempiä kaupunkeja. Elijahin oli kumminkin pakko kysellä kaikkea, sillä merirosvot saattavat tietää paikoista, joita ei mainita kirjoissa tai kartoissa.
"Ei, kaikki kaupungit ovat päivien päässä. Ellemme keksi jotain muuta." Atticus mietti ja palasi takaisin koppinsa ulkopuolelle, ja käveli takaisin ohjaamaan laivaa. Kapteeni kaivoi isosta takin taskustaan kaukoputken ja nosti sen silmälleen. Hän tiirailli ympäriinsä sen kanssa, kunnes hänen suustaan kajahti sellainen voitonhuuto.
"Huoli pois! Lähellä näyttäisi olevan rehevä saari, sieltä varmasti saa haettua jotain hätävaralle!" Atticus laski kaukoputken alas ja käänsi rankasti ruoria vasemmalle. Tuuli tuntui olevan heidän puolellaan, se tarttui laivan purjeisiin kuin kutsusta ja laittoi heidät liikkeelle. Elijahilla oli paha aavistus tästä, hehän olivat vielä niin lähellä merenneito lahtea! Hän suorastaan pelkäsi, että ne hyökkäisivät uudestaan heidän kimppuunsa, jos merirosvot aikoivat ryövätä saaren tyhjäksi. Kuka tietää, vaikka sielläkin asuisi toinen parvi merenneitoja? Kylmä hiki valui Elijahin niskaa pitkin ja sai hänet voimaan pahoin. Se ei ehkä auttanut, mutta Elijahin olisi sanottava tähän asiaan jotakin!
"Saari? Mikä saari?" Elijahin ääni vapisi ja tunsi kammottavan kuumotuksen joka puolella kehoaan. Miksi nämä ihmiset halusivat koko ajan vaarantaa tahalleen henkensä ja palata takaisin pahuudenlähteelle? Tässä tapauksessa takaisin merenneitojen luokse, jotka juuri yrittivät tuhota koko laivan ja syödä miehistön.
"Katso ja näe itse." Atticus ojensi Elijahille kaukoputken ja muodosti kasvoilleen varsin oudon hymyn. Hän otti kaukoputken epäilevänä vastaan, mutta nosti sen sitten silmiensä tasolle. Elijah tarkasteli kauemmas merelle ja näki kuin näkikin saaren, jonka vihertävä kasvusto alkoi erottua selvemmin, ja pahaa aavistamaton outo tunne vahvistui enemmän. Elijah ei voinut muuta kuin toivoa, että tällä kertaa kaikki sujuisi hyvin, eikä tarvitsisi pelätä menettää henkensä.
"Kaikella kunnioituksella, Atticus, mutta mehän olemme edelleen todella lähellä merenneito lahtea. Tai toisin sanoen, me emme ole vielä poistuneet heidän alueeltaan, mistä voit olla varma, ettei tuo saari kuhise merenneitoja ja kohta olemme taas ongelmissa? Onko kovin järkevää mennä tuonne?" Elijah kyseli samaan aikaan, kun katseli laivan lähestyvän saarta. He olivat jo melkein aivan perillä. Pakonomaisesti Elijah katseli ympäriinsä ja kuunteli, jos se sama syntisen paha laulu alkaisi soida. Mustalla Surmalla ei mennyt kauaa, kun se saavutti saaren etuosan. Laiva ankkuroitiin jonkin matkan päähän ja he laskivat pienemmän veneen köysien varassa mereen. Elijah ja merirosvot hyppäsivät sen kyytiin ja soutivat nopeasti saarelle, etteivät nälkäiset merenneidot ehtisi nähdä heitä. Elijah pyyhki hikisiä käsiään housuihinsa ja tunsi sydämensä kovat lyönnit, jotka tekivät kipeää. Hänen rintaansa puristi ja hän tahtoi vain työntää päänsä jääkylmään veteen ja herätä tästä painajaismatkasta. Vene töksähti rantahietikolle ja Elijah loikkasi pois kyydistä, ja tunsi veden menevän kenkiensä sisään. Hiekan jyväset tuntuivat ikäviltä hänen varpaiden välissä, mutta hänen oli nyt juostava merirosvojen perään ennen kuin he jättäisivät Elijahin.
"Älä siinä seisoskele! Sinähän tätä halusit, täyttää ruokavarastot ja huolehtia kaikista. Joten lakkaa hermoilemasta koko ajan ja auta etsimään ruokaa!" Atticus alkoi huutaa aivan yllättäen ja vetäisi rajusi Elijahia kädestä. Atticuksen kantava ääni sai Elijahin aivan tolaltaan hetkeksi. Hän oli pyllähtää hiekalle äänen voimasta, mutta hänen jähmettyneet jalkansa eivät antaneet Elijahin kaatua. Hän seisoi hämmennyksestä paikoillaan, totta, tätähän hän halusi.
Elijah suoristi selkänsä ja lähti tarpomaan syvemmälle saareen. Joka puolella oli runsaasti kasveja, muutamia palmuja kasvoi siellä täällä, ne ulottuivat korkealle ilmaan. Atticus kulki joukon edellä ja silppoi miekoillaan isoja, vihreitä lehtiä, jotka peittivät heidän kulkureittinsä. Elijah ei voinut muuta kuin ihastella saaren kauneutta, hän oli aina rakastanut luontoa. Hän ei välittänyt hyttysistä tai siitä jos hän astui mutakuoppaan, Elijah arvosti luontoa erittäin paljon. Sekin oli elävä asia. Joukko oli kävellyt noin kilometrin verran, kun he saapuivat aukiolle, missä virtasi ehkä maailman puhtaimman näköistä vettä. He seisoivat pienen nyppylän päällä ja heidän alapuolellaan he näkivät syvän näköisen lammen. Vesi oli niin kirkasta, että sen läpi pystyi näkemään vaivatta, todella kaunista siis. Atticus lähti johdattamaan heitä eteenpäin alas mäeltä ja käski kaikkien alkaa pullottamaan vettä heti, kun he pääsisivät perille. Matka alas lammelle sujui nopeasti, kun kaikki vain juoksivat täysiä alamäen. Elijah yritti pysyä nopeiden, mellastavien merirosvojen perässä, mutta hänen jalkansa sotkeutuivat yhteen ja Elijah kompastui kiveen, ja lopulta pyöri koko mäen alas. Pöly vain pölisi, kunnes Elijah viimein pysähtyi lammen reunalle. Atticus ja hänen miehistönsä nauroi maha kippurassa, niin että koko saari varmasti kaikui.
Elijah nosti kätensä kertoakseen olevansa vielä hengissä ja nousi haparoiden jaloilleen. Yllättäen kaikki hiljenivät. Elijah loi kysyvän katseen merirosvoihin, jotka seisoivat aivan hiljaa paikoillaan. Yksi heistä nosti hiljaa ja varoen sormeaan osoittaakseen jotakin. Elijah ajatteli tietenkin ensimmäisenä, että heti kun hän kääntää selkänsä, nälkäinen merenneito hyökkäisi hänen kimppuunsa. Sentti sentiltä hän kääntyi varovasti ympäri ja hänen sydämensä tuntui heittävän tuhansia voltteja. Elijahin silmät kohtasivat jotakin uskomatonta. Hän loi katseen naiseen, joka istui varsin rauhallisesti kivellä. Hän ei sanonut miehille sanaakaan, vaan tarkkaili näitä uteliaina. Saarella ei ollut ennen nähty ihmisiä, joten tämä nainen ei tiennyt olisiko pitänyt pelätä vai ei. Hänellä oli kristallin siniset silmät, jotka loistivat upeaa valoa ympärilleen. Punaiset, hieman lainehtivat hiukset, mutta todella tuuheat ja upean näköiset. Hänen ihonsa oli vaalea, kuin vastasatanut lumi ja pyrstö loisti upeaa sinisen sävyä. Elijah tunsi melkein pyörtyvänsä. Tällainen näky peittoaisi kaikki mitä hän oli aikaisemmin nähnyt. Tämä oli todellinen kaunotarElijahin silmissä. Hän ei halunnut tehdä äkkiliikkeitä ja pelästyttää merenneitoa tiehensä, joten hän varovasti polvistui maahan ja katseli tätä olentoa hiljaa.
"Ei mitään hätää, emme aio vahingoittaa sinua”, Elijah puhui pehmeällä äänellä, yrittäen olla mahdollisimman rauhallinen. Merenneito ei vastannut, mutta Elijah näki pienen välähdyksen hymystä, joka tuntui lämpimältä Elijahin sisällä.
"Saammeko ottaa vähän vettä mukaamme? Lupaamme lähteä sitten pois, vai mitä Atticus?" Elijah käänsi päänsä kapteeniin, joka ei ollut sanonut mitään vielä. Outoa, yleensä hänellä oli aina sanottavaa joka asiaan. Elijah katsahti uudestaan naiseen, joka ei vaikuttanut yhtään samanlaiselta kuin ne edelliset merenneidot. Jotenkin Elijah pystyi tuntemaan lämpimän auran tämän olennon ympärillä, ehkä se kuului eri laumaan. Tai oli jopa yksinäinen. Sitten, yhtäkkiä nainen avasi suunsa, mutta ei laulaakseen miehet hypnoosiin, vaan tarjosi heille vettä.
"Olkaa hyvät vain, ottakaa niin paljon kuin tarvitsette”, hän sanoi hempeällä äänellä, joka sai merirosvot ja Elijahin ihan hämilleen. He kuitenkin sitten kumartuivat lammen äärelle ja alkoivat täyttää pulloja täyttä vauhtia. Tunnelma oli ilmiselvästi hermostunut ja hämmentynyt. Kukaan heistä ei odottanut tällaista vastaanottoa. Joukko vain vilkuili toisiaan ja saivat lopulta kaikki pullot täyteen. Seuraavaksi piti löytää jotain syömisen puolta, miten lie helppoa se sitten tulisi olemaan tässä runsaan kasvillisuuden seassa. Jos he löytäisivät edes joitakin hedelmäpuita, se olisi jo voitokasta!
"Okei miehet! Kootkaa pullot yhteen ja pakatkaa laukkuihinne! Matka jatkuu!" Atticus ilmoitti ja heilautti repun olalleen ja viittoi kädellään seuraamaan häntä. Elijah vilkaisi hieman surumielisenä naista, hän olisi halunnut jäädä vielä kysymään monista asioista, mutta hän ei halunnut olla vaikea Atticukselle. Joten hän nousi nöyränä ylös ja oli jo kääntyneenä pois päin, kunnes hän kuuli selkänsä takaa hentoa puhetta.
"Olen kuullut sinusta paljon, Elijah Atwood. Huhut kertovat jotain miehestä, joka lähti suurelle matkalle etsimään kultaisia omenoita." Merenneito puhui niin ystävälliseen sävyyn, ettei Elijah osannut päättää oliko se pelkkää hämäystä vai puhdasta kiltteyttä, ja mistä nämä huhut hänestä olivat tulleet? Elijah oli pitänyt suunsa kiinni ihmisten ilmoilla, eikä muut kuin merirosvot tienneet hänen matkastaan. Kuinka siis tämä merenneito oli kuullut Elijahista?
"Mistä sinä tiedät minun nimeni?" Elijah lähestyi uudestaan naista ja vilkuili olkansa yli alinomaa, ettei Atticus yllättäisi häntätaas.Elijahin uteliaisuus kasvoi, miten hän voisi enää poistua paikalta, kun tilanne kääntyi tällaiseksi? Hän ei voinut myöskään voinut olla ajattelematta sitä mahdollisuutta, että tämä merenneito tietäisi enemmänkin kultaisista omenoista ja niiden olinpaikasta. Hehän olivat mystisiä olentoja, jotka olivat varmasti eläneet todella pitkään, joten voisi olla todennäköistä, että tämäkin merenneito olisi nähnyt jotain.
"En voinut olla tunnistamatta sinua. Kuten sanoin, monet ovat kuulleet sinusta! Ja olen todella äimistynyt siitä, kuinka meidän laulu ei tehonnut sinuun, kun teidän kimppuun hyökättiin. Sinun täytyy olla siis todella erityinen ihminen. Olen kuitenkin huolissani matkaseurastasi."
Elijah raapi päätään yrittäen ymmärtää tätä kaikkea. Mitä kaikkea tämä merenneito voisikaan tietää? Elijahin täytyisi kysellä enemmän, mutta hän myöskin tiesi ettei hänellä ollut paljoa aikaa, ja Atticus oli varmasti jo huomannut hänen poissaolonsa. Laivalla hän tulisi saamaan huutia, Elijah tiesi sen. Sitten hän alkoi tuumia sitä hänen aikaisempaa ajatusta suunnitelmasta, joka olisi merirosvojen varalle. Merenneidosta, joka olisi Elijahin puolella, voisi olla hyödyksi. Jos Elijah saisi esimerkiksi järjestettyä merenneidon hänen suojeliakseen, hän voisi uhkailla sillä merirosvoja jos he aikoisivat tehdä Elijahille jotain. Jos kultaisia omenoita on enemmän kuin yksi, hän voisi viedä yhden merenneito kansalle, ja jos niitä ei ole kuin yksi, hän voisi aina pihistää merirosvoilta arvokasta kultaa. Kukaan ei kieltäytyisi kultaisesta omenasta tai kullasta. Siinä voisi olla jotain ideaa.
"Mitä sinä tiedät kultaisista omenoista? Tiedätkö niiden olinpaikan?" Elijah kysyi nopeasti, sen kummempia ajattelematta. Tämä oli erittäin harvinainen tilaisuus, päästä puhumaan kasvotusten merenneidon kanssa. Tällaista ei tapahdu kenellekään. Diili merenneidon kanssa olisi jotain, mitä merirosvot eivät aavistaisi.
"Totta kai minä tiedän kultaisten omenoiden tarun. Ne kasvavat puissa, jotka kasvavat lehtoina tuntemattomalla saarella, ja tietysti Ladon, joka vartioi puutarhaa. Olen käynyt saarella monia kertoja!" Merenneito vastasi rennosti ja laski hartiansa alas, kuin olisi viimeinkin rentoutunut. Mutta mitä ihmettä, tämä merenneito oli käynyt sillä saarella aikaisemminkin? Sehän olisi loistavaa! Hän tietäisi tarkalleen sen sijainnin.
"Anteeksi suorasukaisuuteni, mutta kiinnostaisiko arvon neitiä ryhtyä tällaisen tavanomaisen papin suojeliaksi? Vastineeksi kovasta työstä saisit kultaisen omenan tai kultaa. Minun tarkoitukseni on päästä sinne saarelle ja saada kultainen omena poimittua äidilleni, joka on erittäin sairas. En edes tiedä paljonko minulla on aikaa pelastaa hänet. Merirosvot ovat uhanneet minua monilla tavoilla, mutta viimeisin oli, että he aikoisivat syöttää minut Ladonille, joten sinusta olisi paljon apua loppumatkalle!" Elijah puhkui suoranaista intoa, kun hän puhui merenneidolle suunnitelmastaan. Hänen silmissään oli sellainen hehku, jota hänellä ei ollut ennen näkynyt. Se oli katse, joka oli päättänyt pelastaa hänelle rakkaan. Nainen hänen edessään tujotti häntä syvälle silmiin, kuin olisi nähnyt jotain ainutlaatuista. Niin hän näkikin, Elijah oli erityinen.
"Sinä pyydät siis neidin apua, jonka nimeä et edes tiedä. Sinä todellakin olet jotakin muuta. Kuinka voit olla niin varma, että voit luottaa minuun?" Merenneito naurahti pikkuisen ja katseli Elijahia mielenkiinnolla. Hän oli todella kiinnostunut tästä papista. Elijah oli ensimmäinen ihminen, joka ei ollut yrittänyt tehdä mitään pahaa ja tuntui hyväksyvän kaiken hänelle oudon yllättävän hyvin. Joskus Elijahilla oli vaikea käsitellä kaikkia asioita ja ne purkautuivat ulos monilla eri tavoilla, mutta hän oli silti kohdannut kaiken urheammin kuin kukaan muu. Elijahin olemus teki vaikutuksen merenneitoon, sillä ei ollut missään vaiheessa uhattua oloa eikä halua käydä Elijahin kimppuun. Ajatus tämän äidistä sai naisen melkein kyyneliin, mutta hän nielaisi nuo tunteet.
"Minä olen Cora, hauska tutustua!" nainen sanoi hymyillen ja ojensi kätensä tervehdykseksi, ennen kuin Elijah ehti edes sanoa sanaakaan.
"Joten... mitä mieltä olet? Sinä pysyisit laivan perässä ja antaisit minulle tarkat ohjeet saarelle, ja jos merirosvoista tulee ongelma, saat heidät vaikka välipalaksi, koska minähän en ole heidän kumppaninsa, eivätkä he edes välitä minusta. Joten minäkin voin suunnitella vaikka mitä, jos he yrittävät sotkea minun matkani! Lupaan kaiken kunniani kautta palkita sinut myöhemmin!" Cora oli hetken aikaa hiljaa ja tuumi ajatusta. Se ei kuulostanut hänen korvaan huonolta suunnitelmalta, Coralle ei ollut tapahtunut mitään jännittävää pitkiin aikoihin! Tämä tosiaan kiinnosti häntä. Cora oli suurimmaksi osaksi yksin tällä saarella, hänellä ei ollut ystäviä eikä perheenjäseniä. Muut merenneidot olivat jättäneet hänet ulkopuolelle. Mikään ei estäisi häntä lähtemästä pienelle retkelle, ja kultainen omena kelpaisi kyllä hänelle. Ehkä se voisi muuttaa Coran ihmiseksi. Häntä oli alkanut kiinnostamaan ajatus elämisestä maan pinnalla, kun elämä merellä oli niin yksinäistä. Hänenkin haaveensa voisi käydä toteen, mutta jos niitä on vain yksi, hänen pitäisi vain hyväksyä asia. Cora ei voisi viedä sitä Elijahilta, hän oli tullut pitkän matkan tänne saakka. Kulta kelpaisi myöskin ja timantit, mutta enemmän Coraa innosti matkan jännitys.
"Noh, Elijah. Luulenpa, että me teimme juuri sopimuksen! Ei tuhlata enempää aikaa, vaan lähdetään liikkeelle! Nähdään seuraavan kerran, kun pysähdytte”, Cora sanoi nopeasti ja sukelsi veteen. Pinnan alla oli varmasti monia salatunneleita, mistä hän pääsisi heti laivan vierelle. Elijah oli aivan täpinöissään, hän tosiaan teki sopimuksen merenneidon kanssa! Hän ampaisi nopeaan juoksuun takaisin siihen suuntaan mistä he alunperin tulivat. Hän pystyi kuulemaan kauempana Atticuksen karjumisen. Elijahia kaivattiin kipeästi. Hänen pitäisi taas keksiä joku nopea selitys heille, esimerkiksi hän olisi voinut kadottaa heidät näkyvistään ja eksyä. Elijah ei voinut lakata hymyilemästä ja virnuilemasta, tämä oli tosiaan aikamoinen seikkailu! Hän saapui alta aikayksikön takaisin rannalle ja seisahtui paikalleen hengähtääkseen hetken aikaa. Elijah kohdisti silmänsä kauas horisonttiin ja ainoa asia mitä hän ajatteli oli "Sinähän et minua päihitä, Atticus." ja hymähti itsekseen enemmän tyytyväisenä kuin koskaan, ja lähti kävelemään kohti laivaa ja miehistöä.