Elämä merillä ei ollut helppoa. Ei, se oli kaikkea muuta paitsi helppoa. Ensimmäiset kaksi viikkoa Elijah joutui totuttelemaan uuteen arkeen. Hän nousi ennen aurinkoa, valmisti niillä taidoilla ja puitteilla mitä hänellä oli ruokaa miehistölle ja sitten hän kuurasi laivaa puhtaaksi ja teki mitä käskettiin. Hän oppi nopeasti, että merirosvoille ei kannattanut aukoa päätään. Merirosvot olivat juuri sellaisia kuin Elijah oli aina kuvitellut; likaisia, alkoholiin meneviä ja äänekkäitä. He eivät paljoa hygieniasta välittäneet, saati siitä mitä päästivät suustansa ulos. He kiroilivat siihen malliin, että Elijah teki mieli tehdä ristinmerkkiä joka kerta kun joku merirosvoista aukaisi sanaisen arkkunsa.
Ruoka, vaikka Elijah teki parhaansa, oli kaikinpuolin ällöttävää. Hän voi pahoin ensimmäisen viikon syödessään, mutta nopeasti hänen elimistönsä tottui ruokaan ja mitä kauemmin Elijah vietti aikaa merirosvolaivalla, Mustalla Surmalla, sitä paremmalta ruoka alkoi maistumaan, vaikkei se vieläkään varsinaisesti hyvää ollut.
Elijah eli vedellä hyvin pitkälle. Hänelle oltiin tarjoamassa rommia joka aterian yhteydessä, sekä ennen että jälkeen aterioiden, mutta hän kieltäytyi jyrkästi koskemasta kielen päälläkään alkoholiin. Hän yritti pitää kiinni kynsin ja hampain ylpeydestään ja vakaumuksistaan. Se ei vain ollut yhtä helposti tehty kuin sanottu. Merirosvot eivät tienneet hänen historiastaan, mutta eipä Elijah olettanut sen heitä hetkauttavankaan vaikka he tietäisivätkin.
Merillä elämisen ja seikkailun tuoma uutuuden hienous ei haihtunut yhtä nopeasti, kuin olisi voinut kuvitella. Jokainen päivä oli uusi ja jännittävä, ja Elijah huomasi tahtomattaankin ja olosuhteista huolimatta odottavansa aina innolla seuraavaa päivää ja mitä se tuo tullessaan.
Ensimmäinen ryöstö tapahtui kun Elijah oli ollut merillä kuusitoista päivää. Hän heräsi lattialta miehistön huoneessa missä hän oli nukkunut kaikki yönsä. Alkuun hänen vartalonsa oli kipeä kovalla alustalla nukkumisesta, mutta hän oli hyvin nopeasti tottunut siihen. Askeleet tömisivät lattialla ja joku talloi Elijahin päälle. Hän ähkäisi kivusta havahtuessaan hereille ja nousi istumaan.
”Kauppalaiva paarpuurissa!” joku huusi juostessaan Elijahin ohi kohti kannelle johtavaa portaikkoa.
Elijahilla meni tovi tajuta siinä vilskeessä mistä oli kyse, mutta sitten se valkeni hänelle. Hänen silmänsä laajenivat ja ensimmäinen tunne joka hiipi hänen kehoonsa oli kovaa vauhtia nouseva pelko. Olivatko he aikeissa ryöstää kauppalaivan? Se soti kaikkia Elijahin uskomuksia vastaan, mutta mitäpä yksi heiveröinen pappi olisi voinut tehdä merirosvolaivalla estääkseen sen? Hän pelkäsi. Pelkäsi ihmisten loukkaantuvan tai kuolevan, pelkäsi itse loukkaantuvansa tai kuolevansa. Oliko on todella ollut niin naiivi, että oli tuudittautunut siihen uskoon, ettei hän Mustalla Surmalla ollessaan joutuisi osalliseksi ryöstöön?
Hän nappasi oman reppunsa jossa oli vaatteet, kaukoputki ja kompassi. Hän ei ollut hääppöinen kartanlukija, mutta hänen ei tarvinnutkaan olla. Atticus oli ottanut kartan. Jostain syystä kapteeni ei ollut kyseenalaistanut häntä kertaakaan, vaan seilasi eteenpäin, tehden pieniä mutkia matkaan kun häntä huvitti, pysähtyi maissa ja saarissa. Mutta aina suunta oli kuitenkin sinne minne kartta osoitti.
Tai niin Elijah ainakin toivoi, eihän hän voinut mitenkään tietää sitä varmaksi. Mikä häntä eniten ihmetytti, oli se, että kapteeni Atticus oli niin helposti suostunut auttamaan häntä. Tosta noin vain. Jokin syvällä Elijahin sisällä varoitti häntä luottamasta Atticukseen, varoitti häntä haudatusta koirasta, mutta hän ei aivan kyennyt nappaamaan kiinni tuosta tunteesta saati pohtimaan mitä se merkitsi. Hänen täytyi vain katsoa ja odottaa.
Elijah nousi ylös ja pisti repun selkäänsä, hän ei halunnut jättää kaukoputkea ja kompassia vartioimatta ryöstön ajaksi. Eihän sitä tiennyt mitä hänen kanssamatkustajansa saisivat päähänsä. Kukaan ei tiennyt kullan värisestä kaukoputkesta Elijahin repussa ja hän halusi pitää asian niin. Hän ei ollut valmis luopumaan kaukoputkesta, se saattoi hyvinkin olla hänen ainoa perintökalleutensa.
”Tule jo!” joku huusi hänelle portaiden yläpäästä ja Elijah kapusi portaat ylös kannelle. Oli vielä hämärää, aurinko ei ollut kunnolla noussut. Kaikki hänen ympärillään juoksivat ympäriinsä, aseet ja miekat vöillä heiluen. Kapteeni Atticus seisoi ruorin takana ja karjui kovaan ääneen melun ylitse ohjeita.
”Tykit valmiiksi! Kiinnittäkää köydet!” Atticus karjui, ja piti katseensa eteenpäin suunnattuna. Elijah käänsi katseensa samaan suuntaan ja juoksi laivan keulaan, kaivoi kaukoputken repusta ja tiirasi sen läpi eteensä ja näki sen.
Toisen laivan. Kauppalaivan.
Hän pisti kaukoputken takaisin reppuunsa ja juoksi koko matkan laivan toiseen päätyyn kapteeni Atticuksen luokse.
”Katso, Elijah”, Atticus sanoi, ”se on Englannin kauppalaiva.”
”Miksi me ryöstämme sen?” Elijah kysyi.
Atticus vilkaisi häntä kuin hän olisi kysynyt voiko merivettä juoda.
”Me tarvitsemme muonavaroja. Vaatteita. Ja vähän hauskuutta elämään”, Atticus sanoi ja nauraa röhötti äänekästä nauruaan.
Elijahin selkäpiitä karmi. Hän tuijotti koko ajan paremmin näkyvää kauppalaivaa heidän lähestyessään sitä. Laiva yritti selvästi pakoon, mutta Musta Surma oli aivan liian nopea verrattuna hitaaseen kauppalaivaan. Ja sitten alkoi tapahtumaan.
Atticus karjui ohjeensa ja tykit lauloivat. Kauppalaivan meno hidastui ja pysähtyi tykinkuulan katkaistessa maston ja tehdessä ammottavan aukon laivan kylkeen. Musta Surma lipui ensin ihan kauppalaivan viereen ja sitten pysähtyi. Miehistö pisti lankut kulkemaan laivasta toiseen ja rynnisti kauppalaivaan aseet ja miekat heiluen, karjuen äänensä vielä käheämmäksi kuin mitä ne jo ennestään olivat.
Ruorin luona, kapteeni Atticuksen vieressä, seisoi Elijah järkytyksestä paikalleen lamaantuneena. Hän tuijotti edessään tapahtuvaa ryöstä silmät suurina.
”Etkö liity hauskanpitoon?” kapteeni Atticus kysyi.
Elijah pudisti päätään.
”Vahdi Mustaa Surmaa siinä tapauksessa.”
Atticus veti aseensa ja miekkansa esiin ja rynnisti laivasta toiseen, karjuen ja miekkaansa heilutellen. Se itsessään riitti pelottamaan Elijahia, hän ei osannut kuvitellakkaan kuinka peloissaan kauppalaivan miehistön täytyi olla.
Elijah otti tukea ruorista ja tunsi koko vartalonsa vapisevan. Joka puolelta kuului huutoa ja karjuntaa, pari laukausta ja miekkojen kalahtelua.
Vaikka hän oli viettänyt kuusitoista päivää merirosvojen kanssa, hän ei ollut vaivautunut opettelemaan yhdenkään nimeä, lukuun ottamatta Atticuksen.
Hänellä oli ongelmia erottaa merirosvot toisistaan. He olivat kaikki likaisia ja nuhjuuntuneita, parrakkaita ja pitkähiuksisia ja pukeutuivat samoin. Miten Elijahin olisi muka pitänyt muistaa heidän nimensä? Nyt joku merirosvoista karjui hänelle, että hänen pitäisi tulla auttamaan tavaroiden kantamisessa. Räiskintä hänen viereisellä laivalla jatkui yhä, mutta Elijah pakottautui päästämään irti ruorista ja kävelemään hatarin jaloin kannella seisovan miehen luokse. Se oli se ronski mies jota hän oli jahdannut Rivermountin satamassa.
Pappi pysähtyi merirosvon eteen ja mies pukkasi laatikollisen muonaa Elijahin syliin.
”Vie ne muona varastoon ja palaa hakemaan lisää”, mies sanoi.
”Tate! Tule katsomaan”, joku huusi ja ronski merirosvo kääntyi äänen suuntaan.
”Aye!” hän, ilmeisemmin Tate, huusi takaisin ja poistui takaisin kauppalaivaan. Elijah kuuli huutoa kauppalaivasta ja hän kiireesti kääntyi ympäri ja kantoi raskaan laatikon kyökkiin. Hänen palatessaan kannelle olivat kaikki merirosvot poistuneet kauppalaivasta joka nyt oli ilmiliekeissä ja vajosi veteen kovaa vauhtia. Laivasta kuului huutoa, paniikin omaista kiljuntaa, mutta merirosvot vain nauroivat. Heidän jaloissaan oli säkkejä ja laatikoita täynnä tavaraa ja ruokatarvikkeita. Atticus oli miehistönsä ympäröimänä ja kaikki hurrasivat. Atticus virnuili ja pyöri ympyrää, yllyttäen miehistöä pitämään kovempaa ääntä. Sitten hän lopulta kohotti kätensä ja huuto loppui kuin veitsellä leikaten. Elijah seurasi syrjemmästä ja tuijotti vuoroin Atticusta, vuoroin hitaasti uppoavaa laivaa.
”Miehet!” Atticus sanoi kovaan ääneen, saaden kaikkien huomion. ”Tämä oli helppo ryöstö. Oliko teillä hauskaa?”
Taas valtava huutamisen aalto pyyhkäisi laivan lävitse ja Elijah kavahti. He olivat barbaarimaisia. Hän tajusi sen nyt ensi kertaa tosissaan. Läpimätiä miehiä, jotka ajattelivat vain itseään.
”Saimme hyvän saaliin vaikkakin kulta jäi vähille. Kuka on valmis jatkamaan matkaa, ryöstämään lisää?” Atticus huusi ja sai korvia vihlovaa karjuntaa vastaukseksi kun miehistö puhkesi äänekkääseen huutoon, kolistellen miekoillaan ja tömistellen jaloillaan. Joku ampui laukauksen taivaalle, mistä melu vain yltyi.
”Meitä ei haittaa, että kultaa ei tällä kertaa herunut paljon, eihän miehet?” Atticus mylvi ja miehet hurrasivat. ”Koska meillä on parempaa tiedossa, vai mitä?”
Nyt Elijahin huomio kiinnittyi palavasta kauppalaivasta kapteeni Atticukseen ja hänen mielenkiintonsa heräsi. Mitenkä niin parempaa tiedossa?
”Kiitos meidän uuden jäsenemme, Elijahin, saimme viimein käsiimme kartan kultaisten omenoiden luokse!” Atticus huusi ja virnisti leveästi Elijahille joka oli valahtanut kalpeaksi.
Kuinka Atticus tiesi? Elijah oli nimenomaan varonut puhumasta mitään kultaisista omenoista tai satapäisestä Ladon-lohikäärmestä joka tarun mukaan vartioi kyseisiä omenoita.
Miehistön mylvintä tuntui kaikkoavan, kun Elijahin aivot alkoivat raksuttamaan ja hänen korvissaan soivat vain kapteeni Atticuksen sanat. Atticus tiesi kultaisesta omenasta. Vai omenoista? Tarussa oltiin sanottu, että ne kasvoivat lehtoina, mutta mitä jos siellä olisikin vain yksi omena? Elijah ei voinut mitenkään antaa merirosvojen saada sitä!
”Kauanko olet tiennyt?” Elijah huudahti ja syöksyi merirosvomiehistön läpi Atticuksen eteen.
Atticus hymyili pilkallisesti. ”Vai muka hakemaan erikoislääkettä äidillesi. Hah! Kartassa on omenapuun ja satapäisen lohikäärmeen kuva, tiesin heti mihin kartta vie. Olen aika hyvin perillä taruista. Luulitko huijaavasi legendaarisen Mustan Surman kapteenia? E-hei, poikaseni.”
Miehistö nauroi ja Elijahia pyörrytti.
”Mutta–”, Elijah aloitti, mutta Atticus vaiensi hänet nostamalla kätensä.
”Miehet! Suunta kohti länttä, meillä on omenoita poimittavana!” Atticus mylvi, ja miehistön hurratessa hän lähti harppomaan kohti kannella sijaitsevaa kapteeninkoppiansa. Elijahin toivuttua ensi järkytyksestä, hän luovi tiensä miehistön läpi Atticuksen perään.
”Atticus! Kapteeni!” Elijah huusi ja yritti tavoittaa miehen. ”Mitä jos siellä on vain yksi omena? Minä tarvitsen sen, äitini–”
”Etkö ole kuullut tarua, hölmö?” kapteeni Atticus tiuskaisi, kääntyen ovelta katsomaan Elijahin päälle. ”Omenat kasvavat puissa jotka kasvavat lehtoina tuntemattomassa paikassa. Ladon vartioi omenoita, koska Hesperidiet joiden tehtävä oli huolehtia lehdoista alkoivat satunnaisesti poimimaan itselleen omenia. Ymmärrätkö? Siellä on kokonainen puutarha täynnä kuolemattomuuden antavia omenoita!”
”Miksi minä siis olen edelleen mukana? Sait karttasi, eihän sinulla ole mitään syytä raahata minua ylimääräisenä taakkana mukana”, Elijah sanoi, ääni vavisten ehkä pelosta tahi kiukusta, hän ei itsekkään tiennyt. ”Vai oletko sinä kuitenkin pohjimmiltasi hyvä mies, joka haluaa, että viaton mies saa pelastettua äitinsä?”
”Eikö se ole päivänselvää?” Atticus kysyi, pitäen Elijahia selvästi tyhmänä. ”En välitä piirun vertaa äidistäsi. Me uhraamme sinut lohikäärmeelle ja sillä aikaa kun Ladon nauttii puhtoisesta papin lihastasi, me ryöväämme niin monta omenaa kuin mahdollista!”
Elijahin sydän jätti lyönnin välistä ja hänestä tuntui, että polvet pettäisivät alta. He aikoivat uhrata hänet lohikäärmeelle? Atticus tiesi hänen olevan pappi? Miten? Miksi?
”Miten sinä...”, Elijahin ääni vaipui kuulumattomiin, hän ei kyennyt enää puhumaan.
”Minä tunnistan uskon miehen missä vain”, Atticus tuhahti ja hymyili ylimielisesti. ”Sinä olit tarpeeksi typerä vain ojentamaan kartan ensimmäiselle vastaantulijalle, tajuamatta sen todellista arvoa.”
Sen sanottuaan Atticus astui koppiinsa, läimäisi oven kiinni ja Elijah jäi yksin. Hän vajosi polvilleen ja peitti kasvonsa käsillään. Hän tunsi itsensä täydelliseksi idiootiksi joka tulisi kuolemaan oman typeryytensä takia. Miksi hän oli kuvitellut, että hän pystyisi tähän matkaan? Typerys.
Kyynel valui Elijahin silmästä poskelle ja hän ikävöi äitiään. Hänet valtasi suuri suru kun hän ajatteli Abigailia ja sitä kuinka huolissaan tämän täytyi Elijahista olla. Olikohan hänellä hirveästi tuskia? Pitääköhän lääkäri hänestä huolta? Huoli kasvoi Elijahin sisällä ja syrjäytti pelon ja avuttomuuden tunteen.
Kyllähän hän jotain keksisi, vai mitä? Herra ei hylkää häntä, hänen on pakko uskoa, että hyviä asioita tapahtuu hyville ihmisille jos he vain jaksavat uskoa. Kaikki järjestyisi ja hän pääsisi ulos kiipelistä.
Mutta hänen uskonsa ei muuttanut sitä faktaa, että hän oli muuttunut orjasta uhrilahjaksi. Ei ehkä parhain päivä Elijahin elämässä.
Kolme kuukautta kului tuskallisesti. Elijahia oltiin alettu kohdella eri tavalla aina siitä saakka kun hänelle oli selvinnyt, että ei Atticus hyvää hyvyyttään ollut häntä viemässä kohti Ladonin puutarhaa ja kultaisia omenoita. Häntä tönittiin, lyötiin ja pilkattiin minne tahansa hän laivalla meni. Jos joku miehistöstä ei pitänyt ruuasta jonka Elijah oli valmistanut, se heitettiin Elijahin päälle ja perään naurettiin.
Mutta Elijah sieti sen kaiken, ei sillä, että hänestä olisi ollut itseään puolustamaankaan. Hän eli toivossa, että jossain kohtaa hänen onnensa kääntyisi ja hän saisi ratkaisun ongelmiinsa.
Ja kuin ihmeen kaupalla ratkaisu tuli, mutta ei sellaisessa muodossa, mitä hän oli odottanut. Se tuli myrskyn muodossa.
Lähemmäs neljä kuukautta oltuaan merillä Elijah oli muuttunut paljon. Hän oli ihan yhtä likainen ja haiseva kuin merirosvot, hänelläkin oli nyt pitemmät hiukset ja partaa. Hänen vaatteensa olivat likaiset ja haisevat, mutta ne olivat sentään erilaiset kuin merirosvojen vaatteet, sivistyneemmät. Joten kun he rantautuivat Piratebayn satamakaupunkiin eräs päivä täyttämään ruokavarastonsa ja ryyppäämään ja hankkiutumaan naisten seuraan, kukaan ei osannut arvatakkaan, että miehistön joukossa oli pappi. Hän sulautui joukkoon, hän näytti yhtä lainsuojattomalta ryöväriltä kuin muu miehistö.
Ollessaan maissa, miehistön Tate oli komennettu Elijahin lapsenvahdiksi, ettei hän saisi päähänsä karata. Nyt Elijah oli sekä uhrilahja että panttivanki.
He kulkivat surullisen kuuluisan Piratebayn katuja. Piratebay oli tunnettu merirosvojen asuttama ja käyttämä kaupan vaihtopaikka, jossa lymysi pitkä liuta toinen toistaan hirveämpiä lainsuojattomia rikollisia.
Tate, Elijah ja muut merirosvot Atticuksen johdolla astuivat kapakan sisään ja valloittivat ison osan siitä, tilaten itselleen juotavaa ja syötävää. Elijah istutettiin Taten ja toisen merirosvon väliin ja hänelle kannettiin iso lautasellinen ruokaa eteen.
”Pitää lihottaa sinut Ladonia varten”, Tate virnuili ja patisti Elijahin syömään. Pappi voi pahoin, mutta söi hiljaa ruokaansa. Se maistui paljon paremmalta kuin laivan ruoka, joten kaipa hänen tulisi nauttia siitä. Se oli vain suhteellisen vaikeaa, kun tiesi taka-ajatuksen valtavan ruoka-annoksen takana.
Merirosvot istuivat, ryyppäsivät ja söivät, pitäen kovaa mekkalaa ja sitten paikan pyörittäjä tuli kysymään olivatko he jäämässä, pitäisikö heille varata huoneistot yläkerrasta.
”Lähdemme auringon laskiessa”, kapteeni Atticus sanoi omistajalle.
”En suosittelisi sitä”, vanha mies totesi. ”On tulossa myrsky. Pahin vuosiin.”
”Ei sellaista myrskyä olekaan mistä Musta Surma ei selviäisi”, huusi yksi merirosvoista ja muut hurrasivat ilmaistakseen olevansa samaa mieltä.
”Teitä on varoitettu”, vanhus totesi ja käveli pois. Atticus kumarsi pienesti hänen peräänsä ja painoi villaisella vanhuksen sanat.
Se kostautui hänelle.
Auringon laskiessa he poistuivat Piratebaysta ja suuntasivat kulkunsa takaisin Mustalle Surmalle. He kapusivat laivaan ja pian he jo seilasivat kohti hämärtyvää horisonttia.
Myrsky ilmestyi kuin tyhjästä. Valtavat aallot piiskasivat laivaa, rikkoivat ikkunoita, huuhtoivat laivan kantta ja katkoivat köysiä.
”Irrottakaa köydet!” Atticus karjui ruorin edustalta. Miehistöllä oli ongelmia köysien irrottamisessa kun voimakas tuuli vaikeutti heidän liikkumistaan, puhumattakaan laivan valtavasta keinumisesta kun aallot iskivät sen kylkiin. Elijah puristi laivan laitaa henkensä edestä. Hän oli läpimärkä sateesta ja merivedestä, hänen oli kylmä ja hän oli peloissaan. Miehistö juoksi kannella, liukasteli ja kaatuili, joka puolelta kuului karjuntaa ja ohjeita jaettiin puolin jos toisin. Valtava aalto iski laivaan ja huuhtoi kannen. Elijahin ote irtosi ja hän luisui kannen poikki veden mukana, mutta onnistui viime hetkellä nappaamaan köydestä kiinni.
Kapteeni Atticuksen kopin ikkunat olivat hajalla, ja vesi oli kastellut kaikki paikat. Laiva kieppuili aallokossa ja Elijah onnistui kadottamaan reppunsa. Hän katsoi kuinka se huuhtoi mereen veden mukana ja hän tunsi hetkellistä surua menetetyn kaukoputkensa perään, mutta sitten hän muisti millaisessa vaarassa hän oli ja hänen keskittymisensä palasi rukoilemaan, että laiva ei uppoaisi.
”Sitokaa tykit!” Atticus huusi sateen ja myrskyn ylitse miehistölleen. ”Älkää antako niiden liukua paikoiltaan!”
Miehistö juoksi köyttämään irti olevia tykkejä kiinni ja Elijah kömpi jaloilleen. Hän puski läpi tuulen ja sateen Atticuksen luokse.
”Kestääkö laiva?” Elijah huusi yli tuulen ja sateen.
”Sen on pakko kestää!” Atticus huusi takaisin ja katsoi Elijahiin. ”Mene suojaan.”
”Onko kartta tallessa?” Elijah kysyi ja Atticus kalpeni. Hän tuijotti koppinsa suuntaan jonka ikkunat aallot olivat rikkoneet. Atticuksen hattu oli lentänyt päästä ja tummat pitkät hiukset hulmusivat tuulessa kun Atticus tarttui Elijahiin.
”Hae Tate!” Atticus karjui Elijahille.
Elijah totteli. Hän etsi Taten, huusi tälle, että Atticus haluaa tavata hänet ja sitten johdatti ronskin miehen Atticuksen luokse. Atticus pyyhkäisi märät hiuksensa pois kasvoiltaan.
”Tartu ruoriin, Tate!” Atticus huusi ja päästi Taten paikalleen. Sitten kapteeni lähti juoksemaan kohti koppiaan. Elijah seurasi aivan hänen hännillään ja katsoi kuinka Atticus ryntäsi saranoillaan roikkuvasta ovesta sisään ja penkoi ympäri huonetta.
”Se on poissa!” Atticus karjui vihoissaan ja potkaisi tuolin huoneen poikki.
Elijahilla leikkasi heti. Hän oli opetellut kartan ulkoa. Hän osaisi neuvoa oikean reitin ja suunnan. Se oli hänen pelastuksensa jota hän oli niin kovasti odottanut.
Myrsky laantui ja miehistön tutkiessa ja arvioidessa sen tekemiä vahinkoja, Elijah hakeutui ruorin takana seisovan väsyneen ja vihaisen näköisen Atticuksen puheille.
”Minä muistan kartan ulkoa”, Elijah sanoi. ”Uhraa joku muu minun sijastani Ladonille, ja minä lupaan neuvoa meidät perille.”
Atticus veti aseensa vyöstä ja osoitti sillä Elijahia. ”Tai sitten minä voin ampua sinut siihen paikkaan.”
”Sitten et ikinä löydä kultaisia omenoita!” Elijah uhosi, vedoten merirosvokapteenin ahneuteen. Ja se toimi. Atticus laski aseensa ja katsoi pappia arvioivasti.
”Oletetaan, että suostun tekemään diilin kanssasi. Miksi olet niin varma, että pidän sanani päästyämme perille?”
”Koska minä uskon, että olet sanasi mittainen mies”, Elijah sanoi itsevarmemmin kuin mitä hän todellisuudessa oli.
Atticus remahti röhisevään nauruun, mutta hän taputti Elijahia selkään ja sanoi, ”Sitä minä olen! Sovimme siis niin.”
Elijah kyllä tiesi, että Atticus ei tulisi pitämään sanaansa, mutta Elijah kerkiäisi keksimään jonkin suunnitelman siihen mennessä. Ehkä hän pystyisi varastamaan aseen ja uhkailemaan Atticusta sillä?
”No, mihin suuntaan?” Atticus kysyi. ”Missä me olemme? Kompassi ja kartta ovat huuhtoutuneet mereen. Kerrohan, pappi, minne osoittaa Jumalasi sormi?”
Nopeasti Elijah alkoi vilkuilemaan ympärilleen valkenevassa päivässä. Sumua oli kaikkialla eikä hänellä ollut hajuakaan missä he olivat. Hän avasi jo suunsa sanoakseen, että heidän täytyi odottaa kunnes sumu laantuisi, kun hän huomasi jotain ja äkisti hän tiesi missä he olivat. Se oli yksi kohta kartalla. Se pelottavin kohta jos Ladonia ei laskettu.
”Näetkö?” Elijah kuiskasi ja osoitti. Atticuksen pää kääntyi hänen sormensa viitoittamaan suuntaan ja sitten kapteenikin näki sen ja tajusi.
Heidän vasemmalla puolellaan kauempana näkyi kukkula joka muistutti pyrstöä. He olivat ajautuneet puolivahingossa oikeaan suuntaan, mutta täysin valmistautumattomina. He olivat joutuneet vaaran keskelle, eivätkä he olleet valmistautuneet mitenkään.
”Merenneito lahti”, Atticus mutisi hiljaa. Elijah nyökkäsi.
Ruoka, vaikka Elijah teki parhaansa, oli kaikinpuolin ällöttävää. Hän voi pahoin ensimmäisen viikon syödessään, mutta nopeasti hänen elimistönsä tottui ruokaan ja mitä kauemmin Elijah vietti aikaa merirosvolaivalla, Mustalla Surmalla, sitä paremmalta ruoka alkoi maistumaan, vaikkei se vieläkään varsinaisesti hyvää ollut.
Elijah eli vedellä hyvin pitkälle. Hänelle oltiin tarjoamassa rommia joka aterian yhteydessä, sekä ennen että jälkeen aterioiden, mutta hän kieltäytyi jyrkästi koskemasta kielen päälläkään alkoholiin. Hän yritti pitää kiinni kynsin ja hampain ylpeydestään ja vakaumuksistaan. Se ei vain ollut yhtä helposti tehty kuin sanottu. Merirosvot eivät tienneet hänen historiastaan, mutta eipä Elijah olettanut sen heitä hetkauttavankaan vaikka he tietäisivätkin.
Merillä elämisen ja seikkailun tuoma uutuuden hienous ei haihtunut yhtä nopeasti, kuin olisi voinut kuvitella. Jokainen päivä oli uusi ja jännittävä, ja Elijah huomasi tahtomattaankin ja olosuhteista huolimatta odottavansa aina innolla seuraavaa päivää ja mitä se tuo tullessaan.
Ensimmäinen ryöstö tapahtui kun Elijah oli ollut merillä kuusitoista päivää. Hän heräsi lattialta miehistön huoneessa missä hän oli nukkunut kaikki yönsä. Alkuun hänen vartalonsa oli kipeä kovalla alustalla nukkumisesta, mutta hän oli hyvin nopeasti tottunut siihen. Askeleet tömisivät lattialla ja joku talloi Elijahin päälle. Hän ähkäisi kivusta havahtuessaan hereille ja nousi istumaan.
”Kauppalaiva paarpuurissa!” joku huusi juostessaan Elijahin ohi kohti kannelle johtavaa portaikkoa.
Elijahilla meni tovi tajuta siinä vilskeessä mistä oli kyse, mutta sitten se valkeni hänelle. Hänen silmänsä laajenivat ja ensimmäinen tunne joka hiipi hänen kehoonsa oli kovaa vauhtia nouseva pelko. Olivatko he aikeissa ryöstää kauppalaivan? Se soti kaikkia Elijahin uskomuksia vastaan, mutta mitäpä yksi heiveröinen pappi olisi voinut tehdä merirosvolaivalla estääkseen sen? Hän pelkäsi. Pelkäsi ihmisten loukkaantuvan tai kuolevan, pelkäsi itse loukkaantuvansa tai kuolevansa. Oliko on todella ollut niin naiivi, että oli tuudittautunut siihen uskoon, ettei hän Mustalla Surmalla ollessaan joutuisi osalliseksi ryöstöön?
Hän nappasi oman reppunsa jossa oli vaatteet, kaukoputki ja kompassi. Hän ei ollut hääppöinen kartanlukija, mutta hänen ei tarvinnutkaan olla. Atticus oli ottanut kartan. Jostain syystä kapteeni ei ollut kyseenalaistanut häntä kertaakaan, vaan seilasi eteenpäin, tehden pieniä mutkia matkaan kun häntä huvitti, pysähtyi maissa ja saarissa. Mutta aina suunta oli kuitenkin sinne minne kartta osoitti.
Tai niin Elijah ainakin toivoi, eihän hän voinut mitenkään tietää sitä varmaksi. Mikä häntä eniten ihmetytti, oli se, että kapteeni Atticus oli niin helposti suostunut auttamaan häntä. Tosta noin vain. Jokin syvällä Elijahin sisällä varoitti häntä luottamasta Atticukseen, varoitti häntä haudatusta koirasta, mutta hän ei aivan kyennyt nappaamaan kiinni tuosta tunteesta saati pohtimaan mitä se merkitsi. Hänen täytyi vain katsoa ja odottaa.
Elijah nousi ylös ja pisti repun selkäänsä, hän ei halunnut jättää kaukoputkea ja kompassia vartioimatta ryöstön ajaksi. Eihän sitä tiennyt mitä hänen kanssamatkustajansa saisivat päähänsä. Kukaan ei tiennyt kullan värisestä kaukoputkesta Elijahin repussa ja hän halusi pitää asian niin. Hän ei ollut valmis luopumaan kaukoputkesta, se saattoi hyvinkin olla hänen ainoa perintökalleutensa.
”Tule jo!” joku huusi hänelle portaiden yläpäästä ja Elijah kapusi portaat ylös kannelle. Oli vielä hämärää, aurinko ei ollut kunnolla noussut. Kaikki hänen ympärillään juoksivat ympäriinsä, aseet ja miekat vöillä heiluen. Kapteeni Atticus seisoi ruorin takana ja karjui kovaan ääneen melun ylitse ohjeita.
”Tykit valmiiksi! Kiinnittäkää köydet!” Atticus karjui, ja piti katseensa eteenpäin suunnattuna. Elijah käänsi katseensa samaan suuntaan ja juoksi laivan keulaan, kaivoi kaukoputken repusta ja tiirasi sen läpi eteensä ja näki sen.
Toisen laivan. Kauppalaivan.
Hän pisti kaukoputken takaisin reppuunsa ja juoksi koko matkan laivan toiseen päätyyn kapteeni Atticuksen luokse.
”Katso, Elijah”, Atticus sanoi, ”se on Englannin kauppalaiva.”
”Miksi me ryöstämme sen?” Elijah kysyi.
Atticus vilkaisi häntä kuin hän olisi kysynyt voiko merivettä juoda.
”Me tarvitsemme muonavaroja. Vaatteita. Ja vähän hauskuutta elämään”, Atticus sanoi ja nauraa röhötti äänekästä nauruaan.
Elijahin selkäpiitä karmi. Hän tuijotti koko ajan paremmin näkyvää kauppalaivaa heidän lähestyessään sitä. Laiva yritti selvästi pakoon, mutta Musta Surma oli aivan liian nopea verrattuna hitaaseen kauppalaivaan. Ja sitten alkoi tapahtumaan.
Atticus karjui ohjeensa ja tykit lauloivat. Kauppalaivan meno hidastui ja pysähtyi tykinkuulan katkaistessa maston ja tehdessä ammottavan aukon laivan kylkeen. Musta Surma lipui ensin ihan kauppalaivan viereen ja sitten pysähtyi. Miehistö pisti lankut kulkemaan laivasta toiseen ja rynnisti kauppalaivaan aseet ja miekat heiluen, karjuen äänensä vielä käheämmäksi kuin mitä ne jo ennestään olivat.
Ruorin luona, kapteeni Atticuksen vieressä, seisoi Elijah järkytyksestä paikalleen lamaantuneena. Hän tuijotti edessään tapahtuvaa ryöstä silmät suurina.
”Etkö liity hauskanpitoon?” kapteeni Atticus kysyi.
Elijah pudisti päätään.
”Vahdi Mustaa Surmaa siinä tapauksessa.”
Atticus veti aseensa ja miekkansa esiin ja rynnisti laivasta toiseen, karjuen ja miekkaansa heilutellen. Se itsessään riitti pelottamaan Elijahia, hän ei osannut kuvitellakkaan kuinka peloissaan kauppalaivan miehistön täytyi olla.
Elijah otti tukea ruorista ja tunsi koko vartalonsa vapisevan. Joka puolelta kuului huutoa ja karjuntaa, pari laukausta ja miekkojen kalahtelua.
Vaikka hän oli viettänyt kuusitoista päivää merirosvojen kanssa, hän ei ollut vaivautunut opettelemaan yhdenkään nimeä, lukuun ottamatta Atticuksen.
Hänellä oli ongelmia erottaa merirosvot toisistaan. He olivat kaikki likaisia ja nuhjuuntuneita, parrakkaita ja pitkähiuksisia ja pukeutuivat samoin. Miten Elijahin olisi muka pitänyt muistaa heidän nimensä? Nyt joku merirosvoista karjui hänelle, että hänen pitäisi tulla auttamaan tavaroiden kantamisessa. Räiskintä hänen viereisellä laivalla jatkui yhä, mutta Elijah pakottautui päästämään irti ruorista ja kävelemään hatarin jaloin kannella seisovan miehen luokse. Se oli se ronski mies jota hän oli jahdannut Rivermountin satamassa.
Pappi pysähtyi merirosvon eteen ja mies pukkasi laatikollisen muonaa Elijahin syliin.
”Vie ne muona varastoon ja palaa hakemaan lisää”, mies sanoi.
”Tate! Tule katsomaan”, joku huusi ja ronski merirosvo kääntyi äänen suuntaan.
”Aye!” hän, ilmeisemmin Tate, huusi takaisin ja poistui takaisin kauppalaivaan. Elijah kuuli huutoa kauppalaivasta ja hän kiireesti kääntyi ympäri ja kantoi raskaan laatikon kyökkiin. Hänen palatessaan kannelle olivat kaikki merirosvot poistuneet kauppalaivasta joka nyt oli ilmiliekeissä ja vajosi veteen kovaa vauhtia. Laivasta kuului huutoa, paniikin omaista kiljuntaa, mutta merirosvot vain nauroivat. Heidän jaloissaan oli säkkejä ja laatikoita täynnä tavaraa ja ruokatarvikkeita. Atticus oli miehistönsä ympäröimänä ja kaikki hurrasivat. Atticus virnuili ja pyöri ympyrää, yllyttäen miehistöä pitämään kovempaa ääntä. Sitten hän lopulta kohotti kätensä ja huuto loppui kuin veitsellä leikaten. Elijah seurasi syrjemmästä ja tuijotti vuoroin Atticusta, vuoroin hitaasti uppoavaa laivaa.
”Miehet!” Atticus sanoi kovaan ääneen, saaden kaikkien huomion. ”Tämä oli helppo ryöstö. Oliko teillä hauskaa?”
Taas valtava huutamisen aalto pyyhkäisi laivan lävitse ja Elijah kavahti. He olivat barbaarimaisia. Hän tajusi sen nyt ensi kertaa tosissaan. Läpimätiä miehiä, jotka ajattelivat vain itseään.
”Saimme hyvän saaliin vaikkakin kulta jäi vähille. Kuka on valmis jatkamaan matkaa, ryöstämään lisää?” Atticus huusi ja sai korvia vihlovaa karjuntaa vastaukseksi kun miehistö puhkesi äänekkääseen huutoon, kolistellen miekoillaan ja tömistellen jaloillaan. Joku ampui laukauksen taivaalle, mistä melu vain yltyi.
”Meitä ei haittaa, että kultaa ei tällä kertaa herunut paljon, eihän miehet?” Atticus mylvi ja miehet hurrasivat. ”Koska meillä on parempaa tiedossa, vai mitä?”
Nyt Elijahin huomio kiinnittyi palavasta kauppalaivasta kapteeni Atticukseen ja hänen mielenkiintonsa heräsi. Mitenkä niin parempaa tiedossa?
”Kiitos meidän uuden jäsenemme, Elijahin, saimme viimein käsiimme kartan kultaisten omenoiden luokse!” Atticus huusi ja virnisti leveästi Elijahille joka oli valahtanut kalpeaksi.
Kuinka Atticus tiesi? Elijah oli nimenomaan varonut puhumasta mitään kultaisista omenoista tai satapäisestä Ladon-lohikäärmestä joka tarun mukaan vartioi kyseisiä omenoita.
Miehistön mylvintä tuntui kaikkoavan, kun Elijahin aivot alkoivat raksuttamaan ja hänen korvissaan soivat vain kapteeni Atticuksen sanat. Atticus tiesi kultaisesta omenasta. Vai omenoista? Tarussa oltiin sanottu, että ne kasvoivat lehtoina, mutta mitä jos siellä olisikin vain yksi omena? Elijah ei voinut mitenkään antaa merirosvojen saada sitä!
”Kauanko olet tiennyt?” Elijah huudahti ja syöksyi merirosvomiehistön läpi Atticuksen eteen.
Atticus hymyili pilkallisesti. ”Vai muka hakemaan erikoislääkettä äidillesi. Hah! Kartassa on omenapuun ja satapäisen lohikäärmeen kuva, tiesin heti mihin kartta vie. Olen aika hyvin perillä taruista. Luulitko huijaavasi legendaarisen Mustan Surman kapteenia? E-hei, poikaseni.”
Miehistö nauroi ja Elijahia pyörrytti.
”Mutta–”, Elijah aloitti, mutta Atticus vaiensi hänet nostamalla kätensä.
”Miehet! Suunta kohti länttä, meillä on omenoita poimittavana!” Atticus mylvi, ja miehistön hurratessa hän lähti harppomaan kohti kannella sijaitsevaa kapteeninkoppiansa. Elijahin toivuttua ensi järkytyksestä, hän luovi tiensä miehistön läpi Atticuksen perään.
”Atticus! Kapteeni!” Elijah huusi ja yritti tavoittaa miehen. ”Mitä jos siellä on vain yksi omena? Minä tarvitsen sen, äitini–”
”Etkö ole kuullut tarua, hölmö?” kapteeni Atticus tiuskaisi, kääntyen ovelta katsomaan Elijahin päälle. ”Omenat kasvavat puissa jotka kasvavat lehtoina tuntemattomassa paikassa. Ladon vartioi omenoita, koska Hesperidiet joiden tehtävä oli huolehtia lehdoista alkoivat satunnaisesti poimimaan itselleen omenia. Ymmärrätkö? Siellä on kokonainen puutarha täynnä kuolemattomuuden antavia omenoita!”
”Miksi minä siis olen edelleen mukana? Sait karttasi, eihän sinulla ole mitään syytä raahata minua ylimääräisenä taakkana mukana”, Elijah sanoi, ääni vavisten ehkä pelosta tahi kiukusta, hän ei itsekkään tiennyt. ”Vai oletko sinä kuitenkin pohjimmiltasi hyvä mies, joka haluaa, että viaton mies saa pelastettua äitinsä?”
”Eikö se ole päivänselvää?” Atticus kysyi, pitäen Elijahia selvästi tyhmänä. ”En välitä piirun vertaa äidistäsi. Me uhraamme sinut lohikäärmeelle ja sillä aikaa kun Ladon nauttii puhtoisesta papin lihastasi, me ryöväämme niin monta omenaa kuin mahdollista!”
Elijahin sydän jätti lyönnin välistä ja hänestä tuntui, että polvet pettäisivät alta. He aikoivat uhrata hänet lohikäärmeelle? Atticus tiesi hänen olevan pappi? Miten? Miksi?
”Miten sinä...”, Elijahin ääni vaipui kuulumattomiin, hän ei kyennyt enää puhumaan.
”Minä tunnistan uskon miehen missä vain”, Atticus tuhahti ja hymyili ylimielisesti. ”Sinä olit tarpeeksi typerä vain ojentamaan kartan ensimmäiselle vastaantulijalle, tajuamatta sen todellista arvoa.”
Sen sanottuaan Atticus astui koppiinsa, läimäisi oven kiinni ja Elijah jäi yksin. Hän vajosi polvilleen ja peitti kasvonsa käsillään. Hän tunsi itsensä täydelliseksi idiootiksi joka tulisi kuolemaan oman typeryytensä takia. Miksi hän oli kuvitellut, että hän pystyisi tähän matkaan? Typerys.
Kyynel valui Elijahin silmästä poskelle ja hän ikävöi äitiään. Hänet valtasi suuri suru kun hän ajatteli Abigailia ja sitä kuinka huolissaan tämän täytyi Elijahista olla. Olikohan hänellä hirveästi tuskia? Pitääköhän lääkäri hänestä huolta? Huoli kasvoi Elijahin sisällä ja syrjäytti pelon ja avuttomuuden tunteen.
Kyllähän hän jotain keksisi, vai mitä? Herra ei hylkää häntä, hänen on pakko uskoa, että hyviä asioita tapahtuu hyville ihmisille jos he vain jaksavat uskoa. Kaikki järjestyisi ja hän pääsisi ulos kiipelistä.
Mutta hänen uskonsa ei muuttanut sitä faktaa, että hän oli muuttunut orjasta uhrilahjaksi. Ei ehkä parhain päivä Elijahin elämässä.
Kolme kuukautta kului tuskallisesti. Elijahia oltiin alettu kohdella eri tavalla aina siitä saakka kun hänelle oli selvinnyt, että ei Atticus hyvää hyvyyttään ollut häntä viemässä kohti Ladonin puutarhaa ja kultaisia omenoita. Häntä tönittiin, lyötiin ja pilkattiin minne tahansa hän laivalla meni. Jos joku miehistöstä ei pitänyt ruuasta jonka Elijah oli valmistanut, se heitettiin Elijahin päälle ja perään naurettiin.
Mutta Elijah sieti sen kaiken, ei sillä, että hänestä olisi ollut itseään puolustamaankaan. Hän eli toivossa, että jossain kohtaa hänen onnensa kääntyisi ja hän saisi ratkaisun ongelmiinsa.
Ja kuin ihmeen kaupalla ratkaisu tuli, mutta ei sellaisessa muodossa, mitä hän oli odottanut. Se tuli myrskyn muodossa.
Lähemmäs neljä kuukautta oltuaan merillä Elijah oli muuttunut paljon. Hän oli ihan yhtä likainen ja haiseva kuin merirosvot, hänelläkin oli nyt pitemmät hiukset ja partaa. Hänen vaatteensa olivat likaiset ja haisevat, mutta ne olivat sentään erilaiset kuin merirosvojen vaatteet, sivistyneemmät. Joten kun he rantautuivat Piratebayn satamakaupunkiin eräs päivä täyttämään ruokavarastonsa ja ryyppäämään ja hankkiutumaan naisten seuraan, kukaan ei osannut arvatakkaan, että miehistön joukossa oli pappi. Hän sulautui joukkoon, hän näytti yhtä lainsuojattomalta ryöväriltä kuin muu miehistö.
Ollessaan maissa, miehistön Tate oli komennettu Elijahin lapsenvahdiksi, ettei hän saisi päähänsä karata. Nyt Elijah oli sekä uhrilahja että panttivanki.
He kulkivat surullisen kuuluisan Piratebayn katuja. Piratebay oli tunnettu merirosvojen asuttama ja käyttämä kaupan vaihtopaikka, jossa lymysi pitkä liuta toinen toistaan hirveämpiä lainsuojattomia rikollisia.
Tate, Elijah ja muut merirosvot Atticuksen johdolla astuivat kapakan sisään ja valloittivat ison osan siitä, tilaten itselleen juotavaa ja syötävää. Elijah istutettiin Taten ja toisen merirosvon väliin ja hänelle kannettiin iso lautasellinen ruokaa eteen.
”Pitää lihottaa sinut Ladonia varten”, Tate virnuili ja patisti Elijahin syömään. Pappi voi pahoin, mutta söi hiljaa ruokaansa. Se maistui paljon paremmalta kuin laivan ruoka, joten kaipa hänen tulisi nauttia siitä. Se oli vain suhteellisen vaikeaa, kun tiesi taka-ajatuksen valtavan ruoka-annoksen takana.
Merirosvot istuivat, ryyppäsivät ja söivät, pitäen kovaa mekkalaa ja sitten paikan pyörittäjä tuli kysymään olivatko he jäämässä, pitäisikö heille varata huoneistot yläkerrasta.
”Lähdemme auringon laskiessa”, kapteeni Atticus sanoi omistajalle.
”En suosittelisi sitä”, vanha mies totesi. ”On tulossa myrsky. Pahin vuosiin.”
”Ei sellaista myrskyä olekaan mistä Musta Surma ei selviäisi”, huusi yksi merirosvoista ja muut hurrasivat ilmaistakseen olevansa samaa mieltä.
”Teitä on varoitettu”, vanhus totesi ja käveli pois. Atticus kumarsi pienesti hänen peräänsä ja painoi villaisella vanhuksen sanat.
Se kostautui hänelle.
Auringon laskiessa he poistuivat Piratebaysta ja suuntasivat kulkunsa takaisin Mustalle Surmalle. He kapusivat laivaan ja pian he jo seilasivat kohti hämärtyvää horisonttia.
Myrsky ilmestyi kuin tyhjästä. Valtavat aallot piiskasivat laivaa, rikkoivat ikkunoita, huuhtoivat laivan kantta ja katkoivat köysiä.
”Irrottakaa köydet!” Atticus karjui ruorin edustalta. Miehistöllä oli ongelmia köysien irrottamisessa kun voimakas tuuli vaikeutti heidän liikkumistaan, puhumattakaan laivan valtavasta keinumisesta kun aallot iskivät sen kylkiin. Elijah puristi laivan laitaa henkensä edestä. Hän oli läpimärkä sateesta ja merivedestä, hänen oli kylmä ja hän oli peloissaan. Miehistö juoksi kannella, liukasteli ja kaatuili, joka puolelta kuului karjuntaa ja ohjeita jaettiin puolin jos toisin. Valtava aalto iski laivaan ja huuhtoi kannen. Elijahin ote irtosi ja hän luisui kannen poikki veden mukana, mutta onnistui viime hetkellä nappaamaan köydestä kiinni.
Kapteeni Atticuksen kopin ikkunat olivat hajalla, ja vesi oli kastellut kaikki paikat. Laiva kieppuili aallokossa ja Elijah onnistui kadottamaan reppunsa. Hän katsoi kuinka se huuhtoi mereen veden mukana ja hän tunsi hetkellistä surua menetetyn kaukoputkensa perään, mutta sitten hän muisti millaisessa vaarassa hän oli ja hänen keskittymisensä palasi rukoilemaan, että laiva ei uppoaisi.
”Sitokaa tykit!” Atticus huusi sateen ja myrskyn ylitse miehistölleen. ”Älkää antako niiden liukua paikoiltaan!”
Miehistö juoksi köyttämään irti olevia tykkejä kiinni ja Elijah kömpi jaloilleen. Hän puski läpi tuulen ja sateen Atticuksen luokse.
”Kestääkö laiva?” Elijah huusi yli tuulen ja sateen.
”Sen on pakko kestää!” Atticus huusi takaisin ja katsoi Elijahiin. ”Mene suojaan.”
”Onko kartta tallessa?” Elijah kysyi ja Atticus kalpeni. Hän tuijotti koppinsa suuntaan jonka ikkunat aallot olivat rikkoneet. Atticuksen hattu oli lentänyt päästä ja tummat pitkät hiukset hulmusivat tuulessa kun Atticus tarttui Elijahiin.
”Hae Tate!” Atticus karjui Elijahille.
Elijah totteli. Hän etsi Taten, huusi tälle, että Atticus haluaa tavata hänet ja sitten johdatti ronskin miehen Atticuksen luokse. Atticus pyyhkäisi märät hiuksensa pois kasvoiltaan.
”Tartu ruoriin, Tate!” Atticus huusi ja päästi Taten paikalleen. Sitten kapteeni lähti juoksemaan kohti koppiaan. Elijah seurasi aivan hänen hännillään ja katsoi kuinka Atticus ryntäsi saranoillaan roikkuvasta ovesta sisään ja penkoi ympäri huonetta.
”Se on poissa!” Atticus karjui vihoissaan ja potkaisi tuolin huoneen poikki.
Elijahilla leikkasi heti. Hän oli opetellut kartan ulkoa. Hän osaisi neuvoa oikean reitin ja suunnan. Se oli hänen pelastuksensa jota hän oli niin kovasti odottanut.
Myrsky laantui ja miehistön tutkiessa ja arvioidessa sen tekemiä vahinkoja, Elijah hakeutui ruorin takana seisovan väsyneen ja vihaisen näköisen Atticuksen puheille.
”Minä muistan kartan ulkoa”, Elijah sanoi. ”Uhraa joku muu minun sijastani Ladonille, ja minä lupaan neuvoa meidät perille.”
Atticus veti aseensa vyöstä ja osoitti sillä Elijahia. ”Tai sitten minä voin ampua sinut siihen paikkaan.”
”Sitten et ikinä löydä kultaisia omenoita!” Elijah uhosi, vedoten merirosvokapteenin ahneuteen. Ja se toimi. Atticus laski aseensa ja katsoi pappia arvioivasti.
”Oletetaan, että suostun tekemään diilin kanssasi. Miksi olet niin varma, että pidän sanani päästyämme perille?”
”Koska minä uskon, että olet sanasi mittainen mies”, Elijah sanoi itsevarmemmin kuin mitä hän todellisuudessa oli.
Atticus remahti röhisevään nauruun, mutta hän taputti Elijahia selkään ja sanoi, ”Sitä minä olen! Sovimme siis niin.”
Elijah kyllä tiesi, että Atticus ei tulisi pitämään sanaansa, mutta Elijah kerkiäisi keksimään jonkin suunnitelman siihen mennessä. Ehkä hän pystyisi varastamaan aseen ja uhkailemaan Atticusta sillä?
”No, mihin suuntaan?” Atticus kysyi. ”Missä me olemme? Kompassi ja kartta ovat huuhtoutuneet mereen. Kerrohan, pappi, minne osoittaa Jumalasi sormi?”
Nopeasti Elijah alkoi vilkuilemaan ympärilleen valkenevassa päivässä. Sumua oli kaikkialla eikä hänellä ollut hajuakaan missä he olivat. Hän avasi jo suunsa sanoakseen, että heidän täytyi odottaa kunnes sumu laantuisi, kun hän huomasi jotain ja äkisti hän tiesi missä he olivat. Se oli yksi kohta kartalla. Se pelottavin kohta jos Ladonia ei laskettu.
”Näetkö?” Elijah kuiskasi ja osoitti. Atticuksen pää kääntyi hänen sormensa viitoittamaan suuntaan ja sitten kapteenikin näki sen ja tajusi.
Heidän vasemmalla puolellaan kauempana näkyi kukkula joka muistutti pyrstöä. He olivat ajautuneet puolivahingossa oikeaan suuntaan, mutta täysin valmistautumattomina. He olivat joutuneet vaaran keskelle, eivätkä he olleet valmistautuneet mitenkään.
”Merenneito lahti”, Atticus mutisi hiljaa. Elijah nyökkäsi.