Pitkän etsinnän jälkeen he viimein löysivät muonaa, joten he täyttivät muona varastonsa, tarkistivat, että vedet olivat edelleen mukana ja sitten he palasivat laivaan.
Elijah oli saanut huutia Atticukselta oltuaan kadoksissa jonkin aikaa, mutta hän oli aika varma, että merirosvokapteeni ei osannut epäillä mitään vilunki peliä. Olihan Elijah juoninut hänen selkänsä takana, mutta tärkeintä oli se, että kapteeni ei osaisi arvata mitään.
Mitä enemmän Elijah mietti sopimustaan Coran, merenneidon, kanssa, sitä varmempi hän oli, että hän oli tehnyt oikean asian. Totta kai hänellä oli omat epäilyksensä, koska Cora oli kuitenkin yksiniistä, niistä syntisistä kaloista jotka olivat hyökänneet Mustan Surman kimppuun, mutta Elijah toisaalta uskoi, että Cora oli erilainen. Olihan merenneito jo sen tavallaan todistanutkin antamalla heidän täyttää vesivarastonsa, ottaa muonaa ja suostumalla sopimukseen Elijahin kanssa.
Miten sopimus käytännössä toteutuisi, sitä Elijah ei tiennyt. Kuinka hän voisi kommunikoida Coran kanssa? Olla varma, että merenneito seurasi Mustaa Surmaa?
Elijah huokaisi ja sai osakseen katseita muilta merirosvoilta. Hän palasi kiireesti takaisin kannen moppaamiseen ja päätti olla murehtimatta asioita etukäteen; hän oli selvinnyt tänne asti, hän selviäisi tästä eteenpäinkin ja ratkaisisi kaikki ongelmat jotka tulisivat vastaan.
Äkillisen itsevarmuuden puuskan kourissa Elijah alkoi moppaamaan tarmokkaammin kunnes Tate, se ronski merirosvo, tuli hänen luokseen ja tönäisi häntä kovaa.
”Mitä sinä luulet tekeväsi?”
”Siivoan?” Elijah sanoi kysyvästi, ihmetellen mikä Taten ongelma oli; hän oli vielä enemmän epämukava mitä yleensä. Merirosvo siristi silmiään papille ja laittoi kädet puuskaan.
”En pidä asenteestasi”, hän kivahti. ”Mene valmistamaan ruokaa niin kuin olisit jo, ja mieti mitä suustasi päästät!”
Elijah nipisti huulensa yhteen ja käveli pois sanomatta mitään. Hän suuntasi kulkunsa kyökkiin ja alkoi valmistamaan ruokaa merirosvoille. Hän tunsi itsensä orjaksi, uhrilahjaksi ja panttivangiksi. Eikä turhaan, sillä hän oli jokaikistä noista asioista. Hän oli panttivanki orja jota lihotettiin uhrilahjaksi. Toki kapteeni Atticus oli luvannut, että jos Elijah ohjaisi heidät tuntemattoman saaren luo muistinsa avulla, hän säästäisi Elijahin hengen, mutta Elijah ei uskonut häntä. Hän ei uskonut kapteenin olevan oikeasti sanansa mittainen mies. Siksi oli hyvä, että hänellä oli Cora varasuunnitelmana. Mikäli Cora nyt olisi sanansa mittainen.
Saatuaan ruuan valmiiksi ja merirosvojen syödessä, kapteeni Atticus kutsui Elijahin luokseen ruorin ääreen. Elijah käveli kapteenin luokse vastahakoisesti ja pysähtyi hänen viereensä. Hän tuijotti hiljaisuudessa kapteenia ja huomasi, että Atticus näytti väsyneeltä. Hänellä oli tummat silmänaluset, hänen hiuksensa olivat kapteenin hatun alla takussa ja sekaisin, ja hän näytti kalpealta ruskettuneesta ihosta huolimatta.
”No niin, pappi”, Atticus sanoi. ”Mihin päin?”
”On mahdotonta sanoa ilman kompassia”, Elijah myönsi tajuttuaan sen pienen faktan. ”Olemme avomerellä eikä meillä ole mitään maamerkkejä. Se saari jolla aiemmin pysähdyimme ei ollut kartassa, en voi mitenkään ohjata meitä oikeaan suuntaan ilman kompassia.”
”Sitten sinä keksit keinon”, Atticus ärähti ja mulkaisi Elijahia. ”En välitä miten sen teet, mutta johonkin suuntaan tässä on pakko mennä.”
Sitten Elijah sai idean.
Cora!
Hän voisi kysyä Coralta apua.
”Selvä. Anna minulle hetki aikaa ajatella”, Elijah sanoi ja juoksi laivan toiseen päähän ja pysähtyi kun saavutti keulan. Hän tarkasti, ettei ketään ollut lähellä ennen kuin hän kurottautui laidan yli ja tuijotti meren aallokkoon. Hän ei kyennyt näkemään mitään muuta kuin vellovan meren, joten hän avasi suunsa ja kutsui Coraa, toivoen, että merenneito kuulisi hänen äänensä.
”Cora? Cora!”
Hetkeen ei näkynyt tai kuulunut mitään, mutta sitten kaunis punahiuksinen merenneito nousi pintaan ja tuijotti Elijahiin.
”Mitä nyt?” Cora kysyi uteliaana.
”Minun pitäisi antaa koordinaatteja kapteenille”, Elijah selitti, ”mutta minulla ei ole mitään tietoa siitä, missä olemme tahi missä päin se Ladonin saari on.”
”Merenneito lahti on suoraan takananne”, Cora sanoi. ”Jos nostat peukalosi eteesi ja pidät auringon peukalosi vasemmalla puolella, olet oikeassa kurssissa. Pimeällä seuraa taivaan kirkkainta tähteä.”
Cora sukelsi takaisin veden alle ja Elijah huusi hänen peräänsä, mutta merenneito oli jo kadonnut. Elijah huokaisi ja yritti ajatella. Miten hän selittäisi Atticukselle miten hän oli oppinut navigoimaan ilman karttaa ja kompassia? Hänen täytyisi vain heittää lonkalta.
Elijah palasi takaisin laivan perällä ja pysähtyi ruorin edessä seisovan Atticuksen viereen. Kapteeni vilkaisi häntä ja murahti, ”Koitko valaistuksen, pappi?”
”Tavallaan”, Elijah vastasi. ”Sinun pitää päästää minut ruoriin.”
”Anteeksi mitä?”
”Sinun pitää päästää minut ruoriin”, Elijah toisti. ”Tiedän miten navigoida, mutta minun pitää olla tarkalleen ruorin takana, että emme mene väärään suuntaan.”
”Sinä luulet, että minä päästäisin vapaaehtoisesti uskon miehen Mustan Surman ruoriin?” Atticus nauroi römeästi. ”E-hei, ei tule tapahtumaan.”
”Haluatko päästä Ladonin puutarhaan vai et?” Elijah kivahti, yllättyneenä itsekin omasta itsevarmuudestaan. Hän tosiaan oli muuttunut mies, mutta mitä muuta voisi olettaa hänen vietettyään monia kuukausia merirosvojen kanssa? Elijah tuijotti kapteenia intensiivisesti ja odotti tämän vastausta. Kapteeni Atticus tuijotti Elijahia vihaisesti, mutta sitten hänen ilmeensä leppyi ja hän astui taaemmas ruorista.
”Hyvä on sitten”, hän sanoi. ”Sinun on parempi tietää mitä olet tekemässä.”
”Sitä minäkin toivon”, Elijah mutisi niin hiljaa ettei kapteeni kuullut.
Elijah astui ruorin eteen, kohotti toisen kätensä pitelemään sitä vakaana ja kohotti toisen kätensä ilmaan ja nosti peukalon pystyyn. Hän tähtäsi niin, että aurinko jäi peukalon vasemmalle puolelle, käänsi sitten ruoria ja laiva lipui oikeaan kurssiin.
Kapteeni Atticus silmäili Elijahin touhuja hetken, mutta ilmeisesti päätti, että hänen valvontaansa ei tarvittu ja vetäytyi kapteenin koppiinsa. Elijah oli aluksi jännittynyt ruorin takana, osaksi koska hän ei tiennyt mitä oli tekemässä ja osaksi koska Atticus hönki hänen niskaansa, mutta kun kapteeni poistui ja Elijah alkoi saamaan otetta laivan ohjaamiseen, hän muuttui hetki hetkeltä itsevarmemmaksi ja lopulta hän ohjasi laivaa kuin vanha tekijä, mikä hän melkein olikin, olihan hän ohjannut laivaa merenneitojen hyökkäyksen aikaankin.
Kun pimeä tuli, Atticus liittyi taas Elijahin seuraan, eikä hän ollut siitä yhtään mielissään. Hänen puolestaan kapteeni olisi saanut pysyä kopissaan vaikka maailman tappiin asti. Kapteeni seisoi hetken Elijahin takana ennen kuin puhui.
”Kerro, pappi, miten ajattelit pysyä kurssissa ilman aurinkoa?” kapteeni kysyi.
Rehellisesti sanottuna Elijah ei ollut edes yllättynyt, että Atticus oli hoksannut miten Elijah oli katsonut heidän kurssinsa. Elijah tiesi, ettei Atticus ollut tyhmä. Hän oli ehkä yksi etevimmistä miehistä kenet Elijah oli koskaan tavannut. Mutta myös kieroin ja hävyttömin.
”Tähdistä”, Elijah vastasi ja osoitti tähtitaivaan kirkkainta tähteä. ”Pidä kurssi kohti tuota tähteä. Minä kaipaan lepoa.”
Atticus kohotti kulmakarvojaan.
”Annoitko sinä juuri käskyn kapteenillesi?” hän kysyi.
Elijah mietti hetken mitä vastata. Atticus ei ollut kuulostanut vihaiselta tai ärtyneeltä, mikä oli sinänsä yllättävää, mutta uskaltaisiko hän alkaa aukomaan päätänsä Mustan Surman kapteenille yhtään enempää? Elijah oli ärsyttänyt miestä jo ihan tarpeeksi viime kuukausina.
”Anteeksi”, Elijah sanoi nöyränä.
Atticus vain murahti vastaukseksi ja sysäsi Elijahin syrjään tarttuen itse ruoriin. Elijah kompuroi sivummalle ja mulkaisi Atticusta, mutta ei sanonut mitään. Sen sijaan hän suoristautui ja käveli pois, pitäen kiinni niistä vähäisistä ylpeyden rippeistä mitä hänellä vielä oli jäljellä.
Joku potkaisi Elijahia kovaa kylkeen ja herätti hänet sikeästä unesta. Hän oli tosiaankin nukkunut kuin tukki ja potku kylkeen oli inhottava tapa herätä. Elijah avasi silmänsä ja näki Taten seisomassa edessään.
”Kapteeni haluaa nähdä sinut”, Tate murahti pahankurisesti. ”Aurinko on noussut.”
”Selvä.”
Elijah nousi ylös sen kummempia valittamatta, venytteli ja käänteli jäykkää vartaloaan ennen kuin nousi laivan kannelle ja suuntasi perälle ruoria kohden. Atticus ei katsonut häneen päinkään hänen saapuessaan miehen luokse, mutta totta kai Atticus tiesi Elijahin saapuneen. Mieheltä ei mennyt mikään ohitse, paitsi ehkä Ellijahin sopimus merenneidon kanssa.
”Halusit nähdä minut?” Elijah sanoi pysähtyessään kapteenin viereen.
Ensiksi kapteeni ei sanonut mitään, hän vain murahti ja tiiraili silmät sirrillään auringon valossa eteenpäin. Elijah odotti kärsivällisesti ja lopulta mies puhui hänelle.
”Päästän sinut taas ruoriin”, kapteeni Atticus sanoi. ”Minun on vetäydyttävä levolle. Älä yritä mitään hauskaa. Ohjaat laivan kohti Ladonin puutarhaa ja sillä selvä. Kuinka pitkä matka vielä on?”
”En tiedä, pari viikkoa ehkä”, Elijah sanoi epävarmana. Todellisuudessa hänellä ei ollut hajuakaan kauanko matkaa oli vielä jäljellä. Hänen pitäisi kysyä sitä Coralta.
”Jos käyn nopeasti hakemassa aamupalaa ja tulen sitten ruoriin?” Elijah ehdotti. Hän oletti kapteenin kieltäytyvän, mutta hänen yllätyksekseen kapteeni vain nyökkäsi ja viittoili häntä kiiruhtamaan. Elijah otti jalat allensa ja juoksi hiljaiseen kohtaan laivan reunalle, ja kuiskasi veteen: ”Cora?”
Hän ei uskonut merenneidon kuulevan häntä, mutta se ilmestyi kuin ilmestyikin vedenpinnalle ja katsoi kysyvästi Elijahiin.
”Mitä nyt?”
”Kuinka pitkä matka on Ladonin puutarhaan?”
”Pari viikkoa merillä ja lisäksi muutaman päivän vaellus saarella ennen kuin olemme paikan päällä.”
”Olin siis oikeassa!” Elijah huudahti kovempaa mitä oli tarkoittanut. Hän vilkaisi hermostuneena ympärilleen ja kun ei nähnyt ketään, hän huokaisi helpotuksesta ja katsoi takaisin Coraan, mutta merenneito oli kadonnut takaisin pinnan alle.
Elijah suoristautui, käveli kyökkiin hakemaan vähän purtavaa ja palasi sitten kapteeni Atticuksen luokse. Atticus väisti yllättävän kuuliaisesti syrjään Elijahin tullessa lähemmäksi ja Elijah tarttui ruoriin itsevarmuutta uhkuen, hän tiesi nyt mitä hän oli tekemässä.
Kuka olisi uskonut, että hän, pappi-Elijah, ohjaisi merirosvolaivaa kuin vanha tekijä? Vielä muutama kuukausi sitten ei edes Elijah itse olisi sitä uskonut, vaan olisi nauranut ja sanonut, että ei ikinä, ei tässä elämässä. Mutta katsokaa häntä nyt! Merirosvolaiva Mustan Surman ruorissa seisoi uskon mies jolla oli vaikea historia, sairas äiti ja palava halu löytää mystiset kultaiset omenat.
Elijah seisoi ruorin takana ohjaamassa laivaa monen monta pitkää tuntia lepäämättä ollenkaan. Atticus oli vetäytynyt kapteenin koppiinsa ja ei tullut sieltä ulos ennen kuin vasta iltamyöhällä. Muut merirosvot jättivät Elijahin rauhaan, lukuunottamatta muutamia ilkeitä ja halveksivia katseita sieltä sun täältä mitä he häneen loivat. Mutta ne eivät häntä haitanneet, hän oli tottunut ilkeisiin katseisiin jo kauan ennen kuin hän oli astunut jalallaan merirosvolaivaan.
Kun kapteeni Atticus otti Elijahin paikan ruorin takana, Elijah veätytyi kyökin kautta nukkumaan ja sammui kuin saunalyhty, uupuneena pitkästä päivästä ruorin takana.
Elijah oli saanut huutia Atticukselta oltuaan kadoksissa jonkin aikaa, mutta hän oli aika varma, että merirosvokapteeni ei osannut epäillä mitään vilunki peliä. Olihan Elijah juoninut hänen selkänsä takana, mutta tärkeintä oli se, että kapteeni ei osaisi arvata mitään.
Mitä enemmän Elijah mietti sopimustaan Coran, merenneidon, kanssa, sitä varmempi hän oli, että hän oli tehnyt oikean asian. Totta kai hänellä oli omat epäilyksensä, koska Cora oli kuitenkin yksiniistä, niistä syntisistä kaloista jotka olivat hyökänneet Mustan Surman kimppuun, mutta Elijah toisaalta uskoi, että Cora oli erilainen. Olihan merenneito jo sen tavallaan todistanutkin antamalla heidän täyttää vesivarastonsa, ottaa muonaa ja suostumalla sopimukseen Elijahin kanssa.
Miten sopimus käytännössä toteutuisi, sitä Elijah ei tiennyt. Kuinka hän voisi kommunikoida Coran kanssa? Olla varma, että merenneito seurasi Mustaa Surmaa?
Elijah huokaisi ja sai osakseen katseita muilta merirosvoilta. Hän palasi kiireesti takaisin kannen moppaamiseen ja päätti olla murehtimatta asioita etukäteen; hän oli selvinnyt tänne asti, hän selviäisi tästä eteenpäinkin ja ratkaisisi kaikki ongelmat jotka tulisivat vastaan.
Äkillisen itsevarmuuden puuskan kourissa Elijah alkoi moppaamaan tarmokkaammin kunnes Tate, se ronski merirosvo, tuli hänen luokseen ja tönäisi häntä kovaa.
”Mitä sinä luulet tekeväsi?”
”Siivoan?” Elijah sanoi kysyvästi, ihmetellen mikä Taten ongelma oli; hän oli vielä enemmän epämukava mitä yleensä. Merirosvo siristi silmiään papille ja laittoi kädet puuskaan.
”En pidä asenteestasi”, hän kivahti. ”Mene valmistamaan ruokaa niin kuin olisit jo, ja mieti mitä suustasi päästät!”
Elijah nipisti huulensa yhteen ja käveli pois sanomatta mitään. Hän suuntasi kulkunsa kyökkiin ja alkoi valmistamaan ruokaa merirosvoille. Hän tunsi itsensä orjaksi, uhrilahjaksi ja panttivangiksi. Eikä turhaan, sillä hän oli jokaikistä noista asioista. Hän oli panttivanki orja jota lihotettiin uhrilahjaksi. Toki kapteeni Atticus oli luvannut, että jos Elijah ohjaisi heidät tuntemattoman saaren luo muistinsa avulla, hän säästäisi Elijahin hengen, mutta Elijah ei uskonut häntä. Hän ei uskonut kapteenin olevan oikeasti sanansa mittainen mies. Siksi oli hyvä, että hänellä oli Cora varasuunnitelmana. Mikäli Cora nyt olisi sanansa mittainen.
Saatuaan ruuan valmiiksi ja merirosvojen syödessä, kapteeni Atticus kutsui Elijahin luokseen ruorin ääreen. Elijah käveli kapteenin luokse vastahakoisesti ja pysähtyi hänen viereensä. Hän tuijotti hiljaisuudessa kapteenia ja huomasi, että Atticus näytti väsyneeltä. Hänellä oli tummat silmänaluset, hänen hiuksensa olivat kapteenin hatun alla takussa ja sekaisin, ja hän näytti kalpealta ruskettuneesta ihosta huolimatta.
”No niin, pappi”, Atticus sanoi. ”Mihin päin?”
”On mahdotonta sanoa ilman kompassia”, Elijah myönsi tajuttuaan sen pienen faktan. ”Olemme avomerellä eikä meillä ole mitään maamerkkejä. Se saari jolla aiemmin pysähdyimme ei ollut kartassa, en voi mitenkään ohjata meitä oikeaan suuntaan ilman kompassia.”
”Sitten sinä keksit keinon”, Atticus ärähti ja mulkaisi Elijahia. ”En välitä miten sen teet, mutta johonkin suuntaan tässä on pakko mennä.”
Sitten Elijah sai idean.
Cora!
Hän voisi kysyä Coralta apua.
”Selvä. Anna minulle hetki aikaa ajatella”, Elijah sanoi ja juoksi laivan toiseen päähän ja pysähtyi kun saavutti keulan. Hän tarkasti, ettei ketään ollut lähellä ennen kuin hän kurottautui laidan yli ja tuijotti meren aallokkoon. Hän ei kyennyt näkemään mitään muuta kuin vellovan meren, joten hän avasi suunsa ja kutsui Coraa, toivoen, että merenneito kuulisi hänen äänensä.
”Cora? Cora!”
Hetkeen ei näkynyt tai kuulunut mitään, mutta sitten kaunis punahiuksinen merenneito nousi pintaan ja tuijotti Elijahiin.
”Mitä nyt?” Cora kysyi uteliaana.
”Minun pitäisi antaa koordinaatteja kapteenille”, Elijah selitti, ”mutta minulla ei ole mitään tietoa siitä, missä olemme tahi missä päin se Ladonin saari on.”
”Merenneito lahti on suoraan takananne”, Cora sanoi. ”Jos nostat peukalosi eteesi ja pidät auringon peukalosi vasemmalla puolella, olet oikeassa kurssissa. Pimeällä seuraa taivaan kirkkainta tähteä.”
Cora sukelsi takaisin veden alle ja Elijah huusi hänen peräänsä, mutta merenneito oli jo kadonnut. Elijah huokaisi ja yritti ajatella. Miten hän selittäisi Atticukselle miten hän oli oppinut navigoimaan ilman karttaa ja kompassia? Hänen täytyisi vain heittää lonkalta.
Elijah palasi takaisin laivan perällä ja pysähtyi ruorin edessä seisovan Atticuksen viereen. Kapteeni vilkaisi häntä ja murahti, ”Koitko valaistuksen, pappi?”
”Tavallaan”, Elijah vastasi. ”Sinun pitää päästää minut ruoriin.”
”Anteeksi mitä?”
”Sinun pitää päästää minut ruoriin”, Elijah toisti. ”Tiedän miten navigoida, mutta minun pitää olla tarkalleen ruorin takana, että emme mene väärään suuntaan.”
”Sinä luulet, että minä päästäisin vapaaehtoisesti uskon miehen Mustan Surman ruoriin?” Atticus nauroi römeästi. ”E-hei, ei tule tapahtumaan.”
”Haluatko päästä Ladonin puutarhaan vai et?” Elijah kivahti, yllättyneenä itsekin omasta itsevarmuudestaan. Hän tosiaan oli muuttunut mies, mutta mitä muuta voisi olettaa hänen vietettyään monia kuukausia merirosvojen kanssa? Elijah tuijotti kapteenia intensiivisesti ja odotti tämän vastausta. Kapteeni Atticus tuijotti Elijahia vihaisesti, mutta sitten hänen ilmeensä leppyi ja hän astui taaemmas ruorista.
”Hyvä on sitten”, hän sanoi. ”Sinun on parempi tietää mitä olet tekemässä.”
”Sitä minäkin toivon”, Elijah mutisi niin hiljaa ettei kapteeni kuullut.
Elijah astui ruorin eteen, kohotti toisen kätensä pitelemään sitä vakaana ja kohotti toisen kätensä ilmaan ja nosti peukalon pystyyn. Hän tähtäsi niin, että aurinko jäi peukalon vasemmalle puolelle, käänsi sitten ruoria ja laiva lipui oikeaan kurssiin.
Kapteeni Atticus silmäili Elijahin touhuja hetken, mutta ilmeisesti päätti, että hänen valvontaansa ei tarvittu ja vetäytyi kapteenin koppiinsa. Elijah oli aluksi jännittynyt ruorin takana, osaksi koska hän ei tiennyt mitä oli tekemässä ja osaksi koska Atticus hönki hänen niskaansa, mutta kun kapteeni poistui ja Elijah alkoi saamaan otetta laivan ohjaamiseen, hän muuttui hetki hetkeltä itsevarmemmaksi ja lopulta hän ohjasi laivaa kuin vanha tekijä, mikä hän melkein olikin, olihan hän ohjannut laivaa merenneitojen hyökkäyksen aikaankin.
Kun pimeä tuli, Atticus liittyi taas Elijahin seuraan, eikä hän ollut siitä yhtään mielissään. Hänen puolestaan kapteeni olisi saanut pysyä kopissaan vaikka maailman tappiin asti. Kapteeni seisoi hetken Elijahin takana ennen kuin puhui.
”Kerro, pappi, miten ajattelit pysyä kurssissa ilman aurinkoa?” kapteeni kysyi.
Rehellisesti sanottuna Elijah ei ollut edes yllättynyt, että Atticus oli hoksannut miten Elijah oli katsonut heidän kurssinsa. Elijah tiesi, ettei Atticus ollut tyhmä. Hän oli ehkä yksi etevimmistä miehistä kenet Elijah oli koskaan tavannut. Mutta myös kieroin ja hävyttömin.
”Tähdistä”, Elijah vastasi ja osoitti tähtitaivaan kirkkainta tähteä. ”Pidä kurssi kohti tuota tähteä. Minä kaipaan lepoa.”
Atticus kohotti kulmakarvojaan.
”Annoitko sinä juuri käskyn kapteenillesi?” hän kysyi.
Elijah mietti hetken mitä vastata. Atticus ei ollut kuulostanut vihaiselta tai ärtyneeltä, mikä oli sinänsä yllättävää, mutta uskaltaisiko hän alkaa aukomaan päätänsä Mustan Surman kapteenille yhtään enempää? Elijah oli ärsyttänyt miestä jo ihan tarpeeksi viime kuukausina.
”Anteeksi”, Elijah sanoi nöyränä.
Atticus vain murahti vastaukseksi ja sysäsi Elijahin syrjään tarttuen itse ruoriin. Elijah kompuroi sivummalle ja mulkaisi Atticusta, mutta ei sanonut mitään. Sen sijaan hän suoristautui ja käveli pois, pitäen kiinni niistä vähäisistä ylpeyden rippeistä mitä hänellä vielä oli jäljellä.
Joku potkaisi Elijahia kovaa kylkeen ja herätti hänet sikeästä unesta. Hän oli tosiaankin nukkunut kuin tukki ja potku kylkeen oli inhottava tapa herätä. Elijah avasi silmänsä ja näki Taten seisomassa edessään.
”Kapteeni haluaa nähdä sinut”, Tate murahti pahankurisesti. ”Aurinko on noussut.”
”Selvä.”
Elijah nousi ylös sen kummempia valittamatta, venytteli ja käänteli jäykkää vartaloaan ennen kuin nousi laivan kannelle ja suuntasi perälle ruoria kohden. Atticus ei katsonut häneen päinkään hänen saapuessaan miehen luokse, mutta totta kai Atticus tiesi Elijahin saapuneen. Mieheltä ei mennyt mikään ohitse, paitsi ehkä Ellijahin sopimus merenneidon kanssa.
”Halusit nähdä minut?” Elijah sanoi pysähtyessään kapteenin viereen.
Ensiksi kapteeni ei sanonut mitään, hän vain murahti ja tiiraili silmät sirrillään auringon valossa eteenpäin. Elijah odotti kärsivällisesti ja lopulta mies puhui hänelle.
”Päästän sinut taas ruoriin”, kapteeni Atticus sanoi. ”Minun on vetäydyttävä levolle. Älä yritä mitään hauskaa. Ohjaat laivan kohti Ladonin puutarhaa ja sillä selvä. Kuinka pitkä matka vielä on?”
”En tiedä, pari viikkoa ehkä”, Elijah sanoi epävarmana. Todellisuudessa hänellä ei ollut hajuakaan kauanko matkaa oli vielä jäljellä. Hänen pitäisi kysyä sitä Coralta.
”Jos käyn nopeasti hakemassa aamupalaa ja tulen sitten ruoriin?” Elijah ehdotti. Hän oletti kapteenin kieltäytyvän, mutta hänen yllätyksekseen kapteeni vain nyökkäsi ja viittoili häntä kiiruhtamaan. Elijah otti jalat allensa ja juoksi hiljaiseen kohtaan laivan reunalle, ja kuiskasi veteen: ”Cora?”
Hän ei uskonut merenneidon kuulevan häntä, mutta se ilmestyi kuin ilmestyikin vedenpinnalle ja katsoi kysyvästi Elijahiin.
”Mitä nyt?”
”Kuinka pitkä matka on Ladonin puutarhaan?”
”Pari viikkoa merillä ja lisäksi muutaman päivän vaellus saarella ennen kuin olemme paikan päällä.”
”Olin siis oikeassa!” Elijah huudahti kovempaa mitä oli tarkoittanut. Hän vilkaisi hermostuneena ympärilleen ja kun ei nähnyt ketään, hän huokaisi helpotuksesta ja katsoi takaisin Coraan, mutta merenneito oli kadonnut takaisin pinnan alle.
Elijah suoristautui, käveli kyökkiin hakemaan vähän purtavaa ja palasi sitten kapteeni Atticuksen luokse. Atticus väisti yllättävän kuuliaisesti syrjään Elijahin tullessa lähemmäksi ja Elijah tarttui ruoriin itsevarmuutta uhkuen, hän tiesi nyt mitä hän oli tekemässä.
Kuka olisi uskonut, että hän, pappi-Elijah, ohjaisi merirosvolaivaa kuin vanha tekijä? Vielä muutama kuukausi sitten ei edes Elijah itse olisi sitä uskonut, vaan olisi nauranut ja sanonut, että ei ikinä, ei tässä elämässä. Mutta katsokaa häntä nyt! Merirosvolaiva Mustan Surman ruorissa seisoi uskon mies jolla oli vaikea historia, sairas äiti ja palava halu löytää mystiset kultaiset omenat.
Elijah seisoi ruorin takana ohjaamassa laivaa monen monta pitkää tuntia lepäämättä ollenkaan. Atticus oli vetäytynyt kapteenin koppiinsa ja ei tullut sieltä ulos ennen kuin vasta iltamyöhällä. Muut merirosvot jättivät Elijahin rauhaan, lukuunottamatta muutamia ilkeitä ja halveksivia katseita sieltä sun täältä mitä he häneen loivat. Mutta ne eivät häntä haitanneet, hän oli tottunut ilkeisiin katseisiin jo kauan ennen kuin hän oli astunut jalallaan merirosvolaivaan.
Kun kapteeni Atticus otti Elijahin paikan ruorin takana, Elijah veätytyi kyökin kautta nukkumaan ja sammui kuin saunalyhty, uupuneena pitkästä päivästä ruorin takana.