Rivermount ei ollut mikään iso paikka, ei todellakaan. Se oli pieni satamakylä eikä siellä asiat pysyneet salassa kovin pitkään. Koko kylä tiesi Elijahin historian, mutta he eivät välittäneet, he arvostivat pappiaan jonka he kokivat saaneen puhdistuksen ja olevan kuin uusi mies. Mutta vastavuoroisesti he myös tiesivät Elijahin äidistä. Säälivät katseet joita Elijah sai osakseen kun hän käveli pitkin katuja olivat vähintäänkin ahdistavia. Hän ei halunnut heidän sääliään, hän halusi löytää parannuskeinon. Eikä hän kaivannut muiden sääliä, säälistä ei ollut hänelle mitään apua.
Hän rukoili aamuin illoin äitinsä hengen puolesta, mutta hän ei saanut ikinä vastausta rukouksiinsa. Elijah ei voinut ymmärtää, miksi Jumala oli kääntänyt katseensa hädän hetkellä pois. Pakkohan jonkun oli kuulla hänen rukouksensa.
Hän tiesi, että hän ei ollut käynyt kaikkia vaihtoehtoja vielä läpi. Ei, jäljellä oli vielä olohuoneen lattialuukun alla oleva huone täynnä hänen isänsä keräämiä tavaroita. Jostain syystä, vaikka hän päättäväisenä oli jo kerran ollut menossa sinne, hän ei ollut uskaltanutkaan.
Tuntui kuin hän pettäisi Jumalansa jos hän alkaisi tutkia isänsä tavaroita, jotka olivat kaikki pakanallisia. Toisaalta, pettihän Jumalakin hänet kun ei näyttänyt hänelle tietä parannuskeinon luokse. Joten taas hän tunsi vahvaa halua mennä lattialuukusta läpi. Hänen isänsä pakkomielle keräillä mystisiä esineitä ja kirjoja toisista uskonnoista oli aiheuttanut paljon eripuraa Elijahin vanhempien välille aikoinaan, eikä Elijah halunnut hänen äitinsä tietävän, mitä hän aikoi tehdä. Täytyi odottaa sopivaa hetkeä, sitten kerätä kaikki jäljellä oleva rohkeus ja mennä lattialuukusta läpi, toiseen maailmaan.
"Miten voit, äiti?" Elijah kysyi kävellessään äitinsä huoneeseen jossa Abigail makasi sängyllä, silmät puoliummessa.
"Olen niin väsynyt", hän huokaisi.
"Tiedän." Elijah istuutui sängyn laidalle. "Mutta tohtori tulee ihan pian tarkistamaan sinut, jaksaisitko sen?"
Abigail hymyili. "Kyllä, uskon niin."
Ovelta kuului koputus ja Elijah painoi pikaisen suukon äitinsä poskelle ennen kuin nousi ja meni päästämään tohtorin sisälle. Hän katsoi sivusta kuinka tohtori tarkasti äidin, antoi tälle jotain pullosta ja nousi sitten. Tohtori käveli ovensuuhun Elijahin luokse ja viittoili tätä astumaan ulkopuolelle ja sulkemaan oven. Elijah vilkaisi kerran äitiään, joka nyt oli syvässä unessa ja astui sitten huoneen ulkopuolelle yhdessä tohtorin kanssa, sulkien oven perästään.
"Miltä näyttää?" Elijah kysyi.
"Ei hyvältä, herra Atwood", tohtori vastasi. "Hän heikkenee koko ajan. Annoin hänelle vahvaa lääkettä ja hänen pitäisi nukkua kivuitta aamuun saakka."
Elijah riiputti päätään. "Kauanko?"
"Vaikea sanoa", tohtori sanoi hiljaa. "Kuukausi, puoli vuotta, vuosi."
"Kiitos, tohtori", Elijah sanoi, nyökäten ja ohjasi miehen ulos talosta. Hän katsoi hetken miehen loittonevaa selkää, ennen kuin kääntyi takaisin sisälle, sulki oven ja käveli olohuoneeseen. Hän tuijotti mattoa lattialla, sitten äitinsä huoneen ovea ja kurtisti päättäväisesti kulmiaan. Nyt tai ei koskaan. Hän potkaisi maton syrjään ja kiskaisi luukun auki. Hän nappasi lyhdyn pöydältä mukaansa ja laskeutui portaat alas maan alle.
Lyhty valaisi pienen huoneen täynnä kirjoja ja toinen toistaan hienompia esineitä. Oli karttoja ja kaukoputkia, ohuita kirjoja, paksuja kirjoja, isoja paperikasoja ja niin paljon katsottavaa, että Elijah ei tiennyt mistä aloittaa. Ilma huoneessa oli tunkkainen ja paksu pölykerros peitti kaikki pinnat mitkä se vain kykeni.
Elijah asetti lyhdyn tyhjälle, pölyiselle pöydälle ja istuutui tuolille pöydän ääreen. Hän huokaisi ja silmäili kirjoja jotka valtasivat suurimman osan pienen huoneen tilasta.
"Ei kai muu auta", hän mumisi ja nousi tuolilta, pyyhki pölyt takamuksestaan ja marssi lähimmän kirjapinon luokse. Hän kahmaisi syliinsä kasan kirjoja, romautti ne pöydälle joka vaappui niiden painosta ja istuutui sitten pöydän ääreen ja otti ensimmäisen kirjan käteensä.
Viisi tuntia myöhemmin Elijahin silmät alkoivat kirveltämään, eivätkä pelkästään pölyn takia vaan myös väsymyksestä. Hän venytteli pitkään ja hartaasti, hieraisi silmiään ja nousi ylös. Hän kuulosteli taas tieskö kuinka monennen kerran, että kuuluiko ylhäältä ääniä, mutta se oli turhaa. Talo oli hiirenhiljainen ja Abigail oli edelleen syvässä unessa.
Elijah käveli edes takaisin pienessä tilassa ja mietti mitä hänen tulisi tehdä seuraavaksi, mistä katsoa, mistä jatkaa. Hänen edestakaisin ramppaamisensa ei auttanut häntä päättämään, mutta se sai veren kulkemaan hänen kropassaan ja sai hänet tuntemaan olonsa oudolla tapaa rauhallisemmaksi.
"Pakkohan täällä nyt on jotain olla", hän mutisi ääneen. Hän oli kahlannut läpi kaikki potentiaalisen oloiset kirjat, mutta missään ei näyttänyt olevan vastausta. Hän vilkaisi suurta paperipinoa. Voisiko sieltä löytyä jotain? Hän kumartui nostamaan paperikasan pöydälle ja istuutui jälleen alas ja alkoi selaamaan papereita läpi.
Ne olivat lähinnä hänen isänsä muistiinpanoja eri jumalista, taruista ja loruista. Mikään ei erityisemmin kiinnittänyt Elijahin huomiota tai vaikuttanut siltä että niistä olisi ollut apua hänen äitinsä tilanteen suhteen. Mutta Elijah ei aikonut luovuttaa, ei nyt eikä ikinä. Hän taistelisi loppuun saakka äitinsä rinnalla. Joten hän jatkoi paperien selaamista, luki niitä läpi ja siirsi syrjään ne joista ei ollut hänelle apua.
Elijahin harmiksi ei ollut vastausta hänen ongelmaansa löytynyt siihenkään mennessä kun paperipino oli hävinnyt kokonaan. Hän kävi kaikki ympäriinsä lojuvat paperit lävitse, luki taruja merenneidoista ja merirosvoista, tarinoita Apollonista ja Afroditesta. Mutta ei mitään mikä parantaisi hänen äitinsä. Epätoivo meinasi iskeä Elijahiin. Hän oli onnistunut saamaan kattavan tiedon muista uskonnoista ja jumalista sekä mytologioista, mutta ei löytänyt mitään, mikä olisi ollut hyödyllistä. Kaikki tieto mitä hän oli saanut tahtomattaan muistiinsa oli turhaa.
Hän katsoi ympärilleen ja mietti mikä häneltä oli jäänyt huomaamatta. Hän oli käynyt läpi kirjat ja paperit. Hän oli käynyt kaiken huolellisesti läpi. Mikä häneltä oli jäänyt huomaamatta? Pakko oli olla jotain. Hänen väsyneet aivonsa raksuttivat ylikierroksilla ja silmät kirvelsivät ja...
Sitten hän keksi sen.
Kartat.
Hän ei ollut katsonut karttoja.
Elijah siirsi paperit syrjään pöydältä ja nosti kartat pöydälle. Hän selasi ne läpi, kiinnittäen huomiota jokaiseen yksityiskohtaan niin ettei mikään pääsisi livahtamaan hänen ohitseen. Hän laski kartan Roomasta alas turhautuneena ja ojensi kätensä kohti pieneksi taiteltua paperia. Hän taitteli sen auki ja se paljasti sisältään kartan ja paperinpala putosi pöydälle.
Kiinnostuneena Elijah nosti paperinpalan käteensä ja luki isolla kirjoitetun otsikon. Siinä luki KULTAINEN OMENA isoilla kirjaimilla. Elijahin kiinnostus kasvoi entisestään ja hänet valtasi outo tunne. Hän alkoi lukemaan.
"Kultainen omena on omena joka kasvaa lehtoina Heran puutarhassa lännessä. Omenapuut on istutettu hedelmistä, joita oli kasvanut Gaian Zeukselle ja Heralle häälahjaksi antamasta oksasta. Koska moni tavoitteli omenapuitten kuolemattomuuden antavia omenoita, epäluuloinen Hera asetti myös Ladonin, satapäisen käärmemäisen lohikäärmeen, joka ei ikinä nukkunut, vahtimaan puutarhaa."
Elijah henkäisi. Tämä se oli! Ratkaisu kaikkeen. Kultainen omena! Hänen täytyi saada sellainen äidilleen. Hän oli jo lukenut yön aikana kaiken Zeuksesta ja Herasta, joten hän tiesi, että kyseessä oli Kreikan mytologia, mutta hän viis veisasi siitä. Hän oli valmis uskomaan tähän taruun, jos se tarkoitti pienintäkään mahdollisuutta hänen äitinsä pelastamiseksi. Ja ollakseen rehellinen, mitä muita vaihtoehtoja hänellä enää oli jäljellä?
Hän laski katseensa karttaan. Se oli tarkasti piirretty kartta, ja lännessä oli piirrettynä omenapuu täynnä omenoita sekä satapäinen lohikäärme. Se oli kartta kultaisen omenan luokse. Elijah henkäisi ja katsoi reittiä. Hänellä oli hyvä muisti, ja hä oli varma, että pystyisi opettelemaan reitin ulkoa mikäli sikäli vanhalle kartalle ikinä tapahtuisi mitään. Hän taitteli lapun takaisin kartan sisälle ja tunki taitellun kartan housujensa taskuihin. Hän otti melkein loppuun palaneen lyhdyn käteensä ja kapusi portaat takaisin ylös, pisti lyhdyn pöydälle ja sulki lattialuukun. Hän veti maton takaisin sen peitteeksi ja katsoi ikkunasta jo valkenevaa taivasta. Hän kerkeäisi hyvällä tuurilla nukkumaan vielä pari tuntia ennen kuin hänen äitinsä heräisi.
Ongelma oli se, että häntä ei väsyttänyt enää lainkaan. Hän halusi lähteä oitis matkaan, mutta hän tiesi, että se ei ollut niin yksinkertaista. Hänen täytyisi suunnitella matka huolella ja varautua vastoinkäymisiin. Kysymys kuuluikin, kuinka hän pääsisi merille? Hänellä ei ollut laivaa, eikä hän tuosta noin vaan saanut matkustuslupaa saati saisi laivan kapteenia viemään hänet jonkun vanhan mystisen kartan perässä jonnekkin missä pippuri kasvaa. Ehei, ei se niin toiminut.
Sisimmässään Elijah tiesi mitä se vaatisi voidakseen seurata karttaa, mutta hän ei uskon miehenä ollut ollenkaan varma halusiko hän vajota sille tasolle; hänen pitäisi löytää tiensä salakuljetuslaivan kyytiin. Hän tiesi, että niitä lähti satamoista ja varmasti joku salakuljettaisi hänet ilman matkustuslupaa haluamaansa paikkaan oikeasta rahasummasta. Eri asia oli kuinka löytää ne ihmiset jotka voisivat tietää miten hän löytäisi sellaisen laivan kapteenin.
"Tämä ei tule olemaan helppoa", Eliijah sanoi itsekseen ja kieltäytyi ajattelemasta muita vaaroja mitä hänellä oli vastassaan, esimerkiksi se satapäinen lohikäärme, Ladon. Kuinka hän, tavallinen pappi, muka päihittäisi satapäisen lohikäärmeen? Hyvällä tuurilla sitä ei olisi ollenkaan tai se olisi kuollut jo vuosisatoja sitten.
Hän kuuli äitinsä yskivän huoneessaan ja päättäväisyyden aalto pyyhkäisi hänen ylitseen jälleen. Olkoot vaikka kymmenen satapäistä lohikäärmettä, hänhän löytäisi tiensä kultaisen omenan luokse ja veisi sellaisen mukanaan äidilleen, vaikka se olisi hänen viimeinen tekonsa.
Hän rukoili aamuin illoin äitinsä hengen puolesta, mutta hän ei saanut ikinä vastausta rukouksiinsa. Elijah ei voinut ymmärtää, miksi Jumala oli kääntänyt katseensa hädän hetkellä pois. Pakkohan jonkun oli kuulla hänen rukouksensa.
Hän tiesi, että hän ei ollut käynyt kaikkia vaihtoehtoja vielä läpi. Ei, jäljellä oli vielä olohuoneen lattialuukun alla oleva huone täynnä hänen isänsä keräämiä tavaroita. Jostain syystä, vaikka hän päättäväisenä oli jo kerran ollut menossa sinne, hän ei ollut uskaltanutkaan.
Tuntui kuin hän pettäisi Jumalansa jos hän alkaisi tutkia isänsä tavaroita, jotka olivat kaikki pakanallisia. Toisaalta, pettihän Jumalakin hänet kun ei näyttänyt hänelle tietä parannuskeinon luokse. Joten taas hän tunsi vahvaa halua mennä lattialuukusta läpi. Hänen isänsä pakkomielle keräillä mystisiä esineitä ja kirjoja toisista uskonnoista oli aiheuttanut paljon eripuraa Elijahin vanhempien välille aikoinaan, eikä Elijah halunnut hänen äitinsä tietävän, mitä hän aikoi tehdä. Täytyi odottaa sopivaa hetkeä, sitten kerätä kaikki jäljellä oleva rohkeus ja mennä lattialuukusta läpi, toiseen maailmaan.
"Miten voit, äiti?" Elijah kysyi kävellessään äitinsä huoneeseen jossa Abigail makasi sängyllä, silmät puoliummessa.
"Olen niin väsynyt", hän huokaisi.
"Tiedän." Elijah istuutui sängyn laidalle. "Mutta tohtori tulee ihan pian tarkistamaan sinut, jaksaisitko sen?"
Abigail hymyili. "Kyllä, uskon niin."
Ovelta kuului koputus ja Elijah painoi pikaisen suukon äitinsä poskelle ennen kuin nousi ja meni päästämään tohtorin sisälle. Hän katsoi sivusta kuinka tohtori tarkasti äidin, antoi tälle jotain pullosta ja nousi sitten. Tohtori käveli ovensuuhun Elijahin luokse ja viittoili tätä astumaan ulkopuolelle ja sulkemaan oven. Elijah vilkaisi kerran äitiään, joka nyt oli syvässä unessa ja astui sitten huoneen ulkopuolelle yhdessä tohtorin kanssa, sulkien oven perästään.
"Miltä näyttää?" Elijah kysyi.
"Ei hyvältä, herra Atwood", tohtori vastasi. "Hän heikkenee koko ajan. Annoin hänelle vahvaa lääkettä ja hänen pitäisi nukkua kivuitta aamuun saakka."
Elijah riiputti päätään. "Kauanko?"
"Vaikea sanoa", tohtori sanoi hiljaa. "Kuukausi, puoli vuotta, vuosi."
"Kiitos, tohtori", Elijah sanoi, nyökäten ja ohjasi miehen ulos talosta. Hän katsoi hetken miehen loittonevaa selkää, ennen kuin kääntyi takaisin sisälle, sulki oven ja käveli olohuoneeseen. Hän tuijotti mattoa lattialla, sitten äitinsä huoneen ovea ja kurtisti päättäväisesti kulmiaan. Nyt tai ei koskaan. Hän potkaisi maton syrjään ja kiskaisi luukun auki. Hän nappasi lyhdyn pöydältä mukaansa ja laskeutui portaat alas maan alle.
Lyhty valaisi pienen huoneen täynnä kirjoja ja toinen toistaan hienompia esineitä. Oli karttoja ja kaukoputkia, ohuita kirjoja, paksuja kirjoja, isoja paperikasoja ja niin paljon katsottavaa, että Elijah ei tiennyt mistä aloittaa. Ilma huoneessa oli tunkkainen ja paksu pölykerros peitti kaikki pinnat mitkä se vain kykeni.
Elijah asetti lyhdyn tyhjälle, pölyiselle pöydälle ja istuutui tuolille pöydän ääreen. Hän huokaisi ja silmäili kirjoja jotka valtasivat suurimman osan pienen huoneen tilasta.
"Ei kai muu auta", hän mumisi ja nousi tuolilta, pyyhki pölyt takamuksestaan ja marssi lähimmän kirjapinon luokse. Hän kahmaisi syliinsä kasan kirjoja, romautti ne pöydälle joka vaappui niiden painosta ja istuutui sitten pöydän ääreen ja otti ensimmäisen kirjan käteensä.
Viisi tuntia myöhemmin Elijahin silmät alkoivat kirveltämään, eivätkä pelkästään pölyn takia vaan myös väsymyksestä. Hän venytteli pitkään ja hartaasti, hieraisi silmiään ja nousi ylös. Hän kuulosteli taas tieskö kuinka monennen kerran, että kuuluiko ylhäältä ääniä, mutta se oli turhaa. Talo oli hiirenhiljainen ja Abigail oli edelleen syvässä unessa.
Elijah käveli edes takaisin pienessä tilassa ja mietti mitä hänen tulisi tehdä seuraavaksi, mistä katsoa, mistä jatkaa. Hänen edestakaisin ramppaamisensa ei auttanut häntä päättämään, mutta se sai veren kulkemaan hänen kropassaan ja sai hänet tuntemaan olonsa oudolla tapaa rauhallisemmaksi.
"Pakkohan täällä nyt on jotain olla", hän mutisi ääneen. Hän oli kahlannut läpi kaikki potentiaalisen oloiset kirjat, mutta missään ei näyttänyt olevan vastausta. Hän vilkaisi suurta paperipinoa. Voisiko sieltä löytyä jotain? Hän kumartui nostamaan paperikasan pöydälle ja istuutui jälleen alas ja alkoi selaamaan papereita läpi.
Ne olivat lähinnä hänen isänsä muistiinpanoja eri jumalista, taruista ja loruista. Mikään ei erityisemmin kiinnittänyt Elijahin huomiota tai vaikuttanut siltä että niistä olisi ollut apua hänen äitinsä tilanteen suhteen. Mutta Elijah ei aikonut luovuttaa, ei nyt eikä ikinä. Hän taistelisi loppuun saakka äitinsä rinnalla. Joten hän jatkoi paperien selaamista, luki niitä läpi ja siirsi syrjään ne joista ei ollut hänelle apua.
Elijahin harmiksi ei ollut vastausta hänen ongelmaansa löytynyt siihenkään mennessä kun paperipino oli hävinnyt kokonaan. Hän kävi kaikki ympäriinsä lojuvat paperit lävitse, luki taruja merenneidoista ja merirosvoista, tarinoita Apollonista ja Afroditesta. Mutta ei mitään mikä parantaisi hänen äitinsä. Epätoivo meinasi iskeä Elijahiin. Hän oli onnistunut saamaan kattavan tiedon muista uskonnoista ja jumalista sekä mytologioista, mutta ei löytänyt mitään, mikä olisi ollut hyödyllistä. Kaikki tieto mitä hän oli saanut tahtomattaan muistiinsa oli turhaa.
Hän katsoi ympärilleen ja mietti mikä häneltä oli jäänyt huomaamatta. Hän oli käynyt läpi kirjat ja paperit. Hän oli käynyt kaiken huolellisesti läpi. Mikä häneltä oli jäänyt huomaamatta? Pakko oli olla jotain. Hänen väsyneet aivonsa raksuttivat ylikierroksilla ja silmät kirvelsivät ja...
Sitten hän keksi sen.
Kartat.
Hän ei ollut katsonut karttoja.
Elijah siirsi paperit syrjään pöydältä ja nosti kartat pöydälle. Hän selasi ne läpi, kiinnittäen huomiota jokaiseen yksityiskohtaan niin ettei mikään pääsisi livahtamaan hänen ohitseen. Hän laski kartan Roomasta alas turhautuneena ja ojensi kätensä kohti pieneksi taiteltua paperia. Hän taitteli sen auki ja se paljasti sisältään kartan ja paperinpala putosi pöydälle.
Kiinnostuneena Elijah nosti paperinpalan käteensä ja luki isolla kirjoitetun otsikon. Siinä luki KULTAINEN OMENA isoilla kirjaimilla. Elijahin kiinnostus kasvoi entisestään ja hänet valtasi outo tunne. Hän alkoi lukemaan.
"Kultainen omena on omena joka kasvaa lehtoina Heran puutarhassa lännessä. Omenapuut on istutettu hedelmistä, joita oli kasvanut Gaian Zeukselle ja Heralle häälahjaksi antamasta oksasta. Koska moni tavoitteli omenapuitten kuolemattomuuden antavia omenoita, epäluuloinen Hera asetti myös Ladonin, satapäisen käärmemäisen lohikäärmeen, joka ei ikinä nukkunut, vahtimaan puutarhaa."
Elijah henkäisi. Tämä se oli! Ratkaisu kaikkeen. Kultainen omena! Hänen täytyi saada sellainen äidilleen. Hän oli jo lukenut yön aikana kaiken Zeuksesta ja Herasta, joten hän tiesi, että kyseessä oli Kreikan mytologia, mutta hän viis veisasi siitä. Hän oli valmis uskomaan tähän taruun, jos se tarkoitti pienintäkään mahdollisuutta hänen äitinsä pelastamiseksi. Ja ollakseen rehellinen, mitä muita vaihtoehtoja hänellä enää oli jäljellä?
Hän laski katseensa karttaan. Se oli tarkasti piirretty kartta, ja lännessä oli piirrettynä omenapuu täynnä omenoita sekä satapäinen lohikäärme. Se oli kartta kultaisen omenan luokse. Elijah henkäisi ja katsoi reittiä. Hänellä oli hyvä muisti, ja hä oli varma, että pystyisi opettelemaan reitin ulkoa mikäli sikäli vanhalle kartalle ikinä tapahtuisi mitään. Hän taitteli lapun takaisin kartan sisälle ja tunki taitellun kartan housujensa taskuihin. Hän otti melkein loppuun palaneen lyhdyn käteensä ja kapusi portaat takaisin ylös, pisti lyhdyn pöydälle ja sulki lattialuukun. Hän veti maton takaisin sen peitteeksi ja katsoi ikkunasta jo valkenevaa taivasta. Hän kerkeäisi hyvällä tuurilla nukkumaan vielä pari tuntia ennen kuin hänen äitinsä heräisi.
Ongelma oli se, että häntä ei väsyttänyt enää lainkaan. Hän halusi lähteä oitis matkaan, mutta hän tiesi, että se ei ollut niin yksinkertaista. Hänen täytyisi suunnitella matka huolella ja varautua vastoinkäymisiin. Kysymys kuuluikin, kuinka hän pääsisi merille? Hänellä ei ollut laivaa, eikä hän tuosta noin vaan saanut matkustuslupaa saati saisi laivan kapteenia viemään hänet jonkun vanhan mystisen kartan perässä jonnekkin missä pippuri kasvaa. Ehei, ei se niin toiminut.
Sisimmässään Elijah tiesi mitä se vaatisi voidakseen seurata karttaa, mutta hän ei uskon miehenä ollut ollenkaan varma halusiko hän vajota sille tasolle; hänen pitäisi löytää tiensä salakuljetuslaivan kyytiin. Hän tiesi, että niitä lähti satamoista ja varmasti joku salakuljettaisi hänet ilman matkustuslupaa haluamaansa paikkaan oikeasta rahasummasta. Eri asia oli kuinka löytää ne ihmiset jotka voisivat tietää miten hän löytäisi sellaisen laivan kapteenin.
"Tämä ei tule olemaan helppoa", Eliijah sanoi itsekseen ja kieltäytyi ajattelemasta muita vaaroja mitä hänellä oli vastassaan, esimerkiksi se satapäinen lohikäärme, Ladon. Kuinka hän, tavallinen pappi, muka päihittäisi satapäisen lohikäärmeen? Hyvällä tuurilla sitä ei olisi ollenkaan tai se olisi kuollut jo vuosisatoja sitten.
Hän kuuli äitinsä yskivän huoneessaan ja päättäväisyyden aalto pyyhkäisi hänen ylitseen jälleen. Olkoot vaikka kymmenen satapäistä lohikäärmettä, hänhän löytäisi tiensä kultaisen omenan luokse ja veisi sellaisen mukanaan äidilleen, vaikka se olisi hänen viimeinen tekonsa.