"Koko elämäni ajan olen yrittänyt olla vain hyvä ihminen, kääntyä aina Jumalan puoleen. Tehdä kuten Herra haluaa meidän toimivan. Minut kasvatettiin kristillisessä perheessä, missä äitini on todellinen ääriuskovainen, ja jossain elämänvaiheessa se jopa tarttui minuun vahvasti. Minulle opetettiin lapsesta saakka tietynlaiset asenteet, tunteiden käsittelyä ja tahdon suunnan ohjaamista. Kristillinen etiikka on vaativaa. Se ei vain tyydy sanomaan, että älä tee pahaa. Se perustuu käsitykseen, jonka mukaan ihmisellä on luonnostaan kyky tunnistaa oikea ja väärä.."
Elijah oli asettunut kirjoituspöytänsä äärelle päivittämään ajatuksiaan vihkoonsa, jota hän aina kantoi mukanaan takkinsa povitaskussa. Hänen ajatuksensa olivat palanneet takaisin menneisyyteen, lapsuuteensa. Aikaan jolloin hänen perheensä oli koossa ja onnellinen. Hänen isäänsä, Gilbertiin, jonka lempeän hymyn Elijah muisti edelleen. Gilbert oli hänen ehdottomasti paras ystävä, he olivat täysin erottamattomat. Aina tekemässä jotain yhdessä, oli se pientä tai isoa. Siltikin, vaikka hän viettikin suurimman osan ajastaan isänsä kanssa, ei hän olisi silti voinut löytää ketään yhtä rakastavaa ihmistä kuin hänen äitinsä, Abigail. Silloin tällöin Elijah tunsi olonsa vain niin turhautuneeksi, kun iso aika kului hänen perheessään uskonnon harjoittamiseen. Lopulta ei ollut aikaa enää oikein millekään. Poika kasvoi kasvamistaan ja oli kuin hän olisi unohtanut nuo leppoisat ajat.
Elijahin täyttäessä kahdeksantoista, uskonnon harjoittaminen unohtui joksikin aikaa. Kiinnostus kokeilla rajoja kasvoi ja huonompi porukka alkoi pyöriä hänen ympärillään. Elijah menetti itsensä houkutuksille, joilta hänen vanhempansa olivat halunneet suojella koko hänen elämänsä ajan. Pojan elämä oli menossa jyrkkää alamäkeä, vauhtia oli vaikea pysäyttää. Aluksi se olin vain hauskanpitoa Elijahn mielestä. Juhlia myöhään yöhön ja nauttia hiukan elämästä, mutta lopulta se alkoi syödä häntä elävältä. Juomisesta tuli joka päiväinen juttu ja vei hänet mukanaan täysin. Elijah sulkeutui lopulta muilta ihmisiltä, eikä edes hänen paras ystävänsä, isänsä, päässyt hänen sydämeensä aikoihin. Sitten, vain muutamaa kuukautta myöhemmin, Elijahn isä menehtyi auto-onnettomuudessa. Se mursi tämän perheen täysin. Abigail oli täysin musertunut. Hän vain itki yötä päivää, kivulle ei tullut loppua. Kuinka hän selviäisi kaikesta yksin nyt? Oliko enää toivoa missään? Mutta silti kaiken tuskan keskellä, hänen täytyi yrittää olla poikansa vierellä. Elijah oli ainoa asia hänen elämässään enää, Abigailin piti löytää uudestaan voimansa. Hän oli vahva persoona, he kyllä selviäisivät mistä vaan. Voimien palauttaminen ei ollut helppoa, ei se koskaan ole. Abigaililta otti monta kuukautta, ennen kuin hän sai edes vähän mieltään avattua uudelleen. Hän ei enää kestänyt olla erossa pojastaan, he tarvitsivat toisiaan entistä enemmän nyt. Aika oli vain kulunut, eikä Elijah ollut huomannutkaan kuinka syvälle oli vajonnut turhautuneisuuttaan. Ei ollut edes huomioinut äitiään, hän tunsi olevansa kamala poika. Hän oli vain niin hukassa. Isänsä kuolema ja omat henkilökohtaiset ongelmansa, ne hukuttivat hänet. Vaikka oli aikoinaan vannonut kulkevansa tiettyä polkua ja turvautuvansa Herraan joka hetki, mutta hänestä vain tuntui, ettei se riittänyt. Sitten vain yhtäkkiä hänet huomattiin notkumassa hämärissä piireissä ja roikkumassa baareissa. Meuhkaamassa ja haastamassa riitaa. Elijah tulikin kotiin useita kertoja naama hakattuna ja koko olemuksensa haisi viinalta. Abigail oli joka yö ollut valmiina odottamassa poikaansa. Hän paikkasi haavat aina ja sen jälkeen se keskustelivat niin kauan, että Elijah nukahti. Abigail oli tietysti edelleen aivan palasina miehensä kuoleman vuoksi, mutta hän ei aikonut antaa surulle valtaa. Ainakaan koko ajaksi. Yleensä, kun Elijah nukkui, Abigail romahti itkuun. Yö ajat olivat hänelle pahimpia aikoja, kun talo oli aivan hiljainen ja jokainen esine muistutti Gilbertistä. Hän kaatui sängylleen ja itki kyyneleensä ääneti tyynyynsä. Hän ei halunnut herättää ja huolestuttaa poikaansa. Abigail yritti parhaansa Elijahn kanssa, mutta hän ei siltikään tiennyt tekikö hän mitään oikein. Hän rukoili joka ilta apua ja ohjausta Jumalalta, toivoi Hänen näyttävän oikean suunnan.
Elijah oli ollut myöskin rakastunut nuoreen kauniiseen naiseen, joka oli täysin hänen ulottumattomissa. Poika ei ollut kehdannut kertoa äidilleen rakkaudestaan, hän ei ollut lainkaan varma miten Abigail ottaisi uutiset. Jos se olisi huono juttu hänen mielestään, Elijah ei halunnut järkyttää häntä enempää, mutta eihän rakkauden pitäisi olla asia, joka järkyttää. Sen pitäisi olla kaunein asia maailmassa. Nainen oli niin sanotusti paremmasta perheestä, rahaa ja muita rikkauksia. Elijah oli vain katsellut tätä naista ikuisuuden, haaveillut päivästä jolloin tuo nainen huomaisi hänet. Tulisi tilaisuus puhua hänelle. Naisella oli kauniit, pitkät vaaleat hiukset, jotka hohtivat kuin kultaa. Silmät olivat siniset kuin jäinen meri. Pelkästään se, että Elijah pystyi näkemään tämän nuoren naisen, sai hänet unohtamaan ongelmansa tyystin. Se tuntui uskomattomalta. Kuin jokin näkymätön voima haluaisi nostaa Elijahn jälleen jaloilleen, muistuttaa hänen rohkeudestaan. Sitten, eräänä aamuna, kun Elijah heräsi kadulta kylmissään. Hän oli juonut koko yön ja päätynyt kujalle nukkumaan huonon olonsa pois. Elijah availi hiljaa väsyneitä silmiään ja huomasi vieressän toisen henkilön. Se oli nainen, joka sai tämän miehen sydämen laukkaamaan joka kerta, kun hän kohtasi tämän.
"Sinä..." Se oli ainoa asia mitä Elijah pystyi sanomaan. Vaikka hän olikin väsynyt, hän tunsi pitkään aikaan suurta onnea, kun sai vain olla tämän naisen vierellä, vaikka hän ei tietäisi Elijahin nimeä. Hän huomasi yhtäkkiä, että hän oli käärittynä lämpimään vilttiin. Elijah nousi pikkuisen ylemmäksi ja yritti ymmärtää mitä oli tapahtunut.
"Näytit olevan niin kylmissäsi, että en voinut kävellä ohi, joten käärin sinut tähän vilttiin, jota pidän itselläni." Nainen vastasi ja hymyili Elijahin edessä ensimmäistä kertaa. Vaitonainen pieni hymy, mutta se lämmitti suuresti silti. Elijah katseli nyt ympärilleen ja mietti eilisiltaa ja, että mihin hän oli päätynyt. Juuri noussut aurinko sokaisi hänen raskaasti väsyneitä silmiään ja hänen oli vaikea hahmottaa olinpaikkaansa, vaikka oli asunut tässä paikassa aina.
"Olette Howard Street:llä, jos sitä mietitte." Nainen sanoi yllättäen ja ojensi Elijahlle kätensä auttaakseen tämän ylös yön kylmettämältä tieltä.
"Kiitoksia kovasti, neiti." Elijah aloitti hiljaa ja ojensi viltin takaisin naiselle, joka näytti niin kauniilta sinä aamuna. Auringon säteet saivat hänen hiuksensa hehkumaan ja hänen poskensa olivat suloisen punaiset. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun he juttelivat toisilleen. Eikä Elijah olisi voinut olla iloisempi. Tietenkin olisi ollut parempi jos hän olisi sanonut asioita ääneen, mutta sanat takertuivat hänen kurkkuunsa. He tuijottivat toisiaan useamman minuutin, sanomatta sanaakaan ja vähitellen pakokauhu alkoi hiipiä Elijahn mieleen. Hän vain jähmettyi paikoilleen, kuin liimattuna maahan. Tuhannet ajatukset sinkoilivat hänen mielessään, niin paljon kysymyksiä ja aiheita joista Elijah olisi halunnut puhua tämän naisen kanssa. Hän vain mietti, että ei edes haittaisi, vaikka kumpikaan heistä ei tietäisi toistensa nimiä, he voisivat silti olla onnellisia, niin kuin tässä hetkessä missä he nyt olivat. Näiden kahden ihmisen eleet kertoivat paljon enemmän, kaikki muut pystyivät näkemään sen heti. Kumpikin heistä oli ollut hulluna toisiinsa jo kauan aikaa, mutta eivät rohjenneeet kertoa sitä.
"Sano minua vain Annaksi. " Nainen sanoi ja hänen hymynsä oli vain vahvistunut, ja Elijah oli rakastunut entistä enemmän.
"Sinä voit kutsua minua Elijahksi!" Hän esittäytyi ja jopa yllättävän tyylikkäästi. Elijah sai kerättyä takaisin rohkeutensa ja syvällä sielussaan hän tunsi vanhan itsensä kohoavan jälleen pintaan. Hän ei ollut tuntenut tällä tavalla pitkiin aikoihin ja pieni toivon pilke alkoi jälleen loistaa Elijahn silmissä, ja ensimmäistä kertaa elämässä nämä kaksi aivan erilaista henkilöä keskustelivat monen tunnin ajan kaikesta mitä heidän mieleensä tuli. Anna kutsui Elijahn hänen kotiinsa ja niin he tutustuivat toisiinsa. Huomasi heti, että he todella viihtyivät toistensa seurassa. Heidän välillään oli vain jotain, joka sai melkeinpä heidän sielunsa värähtelemään ilosta. Se oli kuin kaksi eksynyttä olisi viimeinkin löytäneet toisensa pitkän ajan jälkeen. Palaset olivat nyt kohdallaan. Ainoa ongelma tietenkin oli Annan perhe, joka ei hyväksynyt Elijahn kaltaisia köyhiä, heidän mielestään he olivat vähäpätöisiä ihmisiä. He arvostivat vain rahaa, mutta Anna ei ollut sellainen lainkaan. Hän arvosti elämän yksinkertaisia asioita, hän ei tarvinnut kaikkia maailman rikkauksia ollakseen onnellinen. Hän oli kiinnostunut maailmasta ja tutki mielellään tiedettä. He olivat joka kerta piilossa Annan huoneessa, kun Elijah oli tullu käymään. Eikä siinä pitänyt olla mitään kamalaa, he vain juttelivat ja nauttivat teestä, jota Anna aina keitti heille. Se oli vain mukavaa ajan vietettä, jollaista kumpikaan ei ollut kokenut aikaisemmin. Syvimmät tunteet olivat tietenkin piilossa vielä, mutta ne olivat silti aistittavissa. Tätä mukavaa aikaa kesti noin kaksi viikkoa, ennen kuin kaikki romahti jälleen. Annan perhe sai tietää Elijahin läsnäolosta talossa ja perhe riiteli koko yön tästä. Elijah oli tulossa sinä yönä tapaamaan Annaa, mutta kun hän pääsi ovelle, hän kuuli kuinka Anna ja hänen vanhempansa riitelivät kovaan ääneen. Hän tiesi heti mistä tässä oli kyse, eikä hän halunnut jäädä kuuntelemaan enempää. Elijah ryntäsi takaisin ovelta ja tunsi kyynelten kaivautuvan ulos silmistään. Hän vain paineli häpeissään kotiin. Poika torui itseään tapahtuneesta sotkusta, hänen olisi pitänyt tietää paremmin, ettei tämä suhde olisi koskaan ollut mahdollista. Elijah juoksi koko matkan kotiin ja tuntui siltä, kuin hänen rintansa repeytyisi kivusta. Fyysinen rasitus ja henkinen kipu kilpailivat keskenään ja lopulta Elijah vain romahti kotiovensa eteen. Katkerat kyyneleet ja hiekka olivat sotkeneet pojan kasvot, mutta se tuntui hänestä paljon pahemmalta. Hänen maailmansa oli aivan riekaileina. Ei ollut isää enää lohduttamassa ja ainoa ihminen, jota hän oli rakastanut aivan erityisellä tavalla, ei voinut mitenkään olla hänen kanssaan. Elijah oli vain sulkenut silmänsä ja odotti maan syövän hänet. Hän tunsi jonkun käden päälaellaan, mutta ei rohjennut enää katsoa kuka se oli.
"Avaa silmäsi, poikani. Ei ole mitään hätää, kyllä kaikki järjestyy. Luota minuun. Sinä löydät vielä uskomattomia asioita elämässäsi jos vain luotat itseesi. Vaikka se ei onnistunutkaan Annan kanssa, älä luovuta sen vuoksi. Tulee olemaan vielä monia henkilöitä, joita sinä rakastat ja menetät, mutta se on elämää. Me emme voi sille mitään, mutta ne ihmiset, jotka on tarkoitettu elämääsi, he kyllä tulevat. Sinun tulee vain löytää heidät. Älä anna tämän viedä loistoasi, Elijah. Sinulla on vahva sielu, sinä selviät mistä vain."
Abigail sanoi ja nosti poikansa päänsä hiekasta. Kyyneleet valtasivat Abigailin silmät ja hän vain nosti poikansa syleilyynsä. Ei ollut muuta kuin hiljainen yö ja äiti ja poika. Elijah ei voinut itsekään enää pidätellä tunteitaan ja hänen äänensä murtui sillä sekunilla, kun hän tunsi äitinsä kädet ympärillään. Lukot aukesivat molempien sydämistä eivätkä he halunneet irrottaa otettaan toisistaan. Abigail puri huultaan tietäen, että hänen pitäisi kertoa Elijahlle muutakin. Hän ei vain ollut varma oliko nyt hyvä aika. Oliko milloinkaan oikeaa aikaa? Abigail oli saanut tietää sairastavansa rintasyöpää vain viikko sitten itsekin. Hän ei ollut käsitellyt tätä vielä mitenkään, hän oli aivan paniikissa. Kaikki ympärillä tuntui vain romahtavan. Abigailista tuntui jo, että tämä perhe oli kirottu. Kuinka paljon tuskaa vielä pitäisi kestää? Miksi Jumala antaa tämän vain tapahtua? Eikö Hän autakaan? Elijah nosti päänsä ja pyyhki silmänsä. Hän oli saanut itkunsa loppumaan, mutta se ei vähentänyt kipua sisällään. Hän katsoi äitiään ja huomasi hänen kasvonsa, kaikkea ei ollut vielä sanottu. Elijah pystyi näkemään sen oitis.
"Äiti, kyllä minä luotan sinun sanaasi, me selviämme. Se satuttaa ikuisesti, ettei isä voi olla täällä enää, mutta me löydämme hänet aina sydämistämme. Meidän pitää vain tehdä parhaamme, ei se tarkoita, että me unohdamme hänet. Anteeksi, kun olen ollut niin huono poika. Minun olisi pitänyt ajatella sinua enemmän. Lupaan tästä lähtien olla aina tukenasi!"
Elijah pyyhki äitinsä silmät puhtaiksi ja he auttoivat toisensa ylös maasta. Poika katseli äitiään hiljaa hetken aikaa, ennen kuin hän pystyi kysymään kysymyksen, jonka vastausta hän pelkäsi. Hän tiesi, että lisäuutiset olisivat jotain pahaa myös. Mutta hän oli jo sietänyt jo niin paljon helvettiä tässä elämässä, että hän aikoi kohdata sen rohkeana. Olisi se mitä vain, Elijah tekisi mitä vain, että asiat kääntyisivät paremmaksi.
"Mutta äiti, tiedän ettet ole sanonut kaikkea vielä. Tunnen, että jokin asia kalvaa sinua. Kerro minulle! Mitä se on?"
Abigail hätkähti, kun Elijah sai sanottua nuo sanat. Kuinka hän saattoi tietää, että oli jotain muutakin meneillään? Mitä hän nyt tekisi? Pitäisikö keksiä jotain muuta ja kertoa myöhemmin, vai repaista laastari nyt heti ja kertoa uutiset?
"Elijah.. minä.." Abigailin sanat eivät tulleet ulos, kuten hän olisi toivonut. Kuinka ihmeessä tämä pitäisi tehdä?
"Näen, että se on jotain vakavaa! Sinun on kerrottava, se vaikuttaa meihin molempiin, mitä tahansa se onkaan." Elijah sanoi ja tarttui äitinsä käteen, jotta hän tietäisi, että hänen poikansa on nyt täällä häntä varten. Abigail tiesi poikansa olevan oikeassa, hänen pitää kertoa. Elijah saisi kuitenkin tietää jossain vaiheessa ja se olisi vielä pahempaa.
"Olen pahoillani, Elijah.. Toivoin, ettei minun tarvitsisi kohdata tätä päivää koskaan. Mutta lääkärini.." Abigail ei päässyt loppuun, kun Elijah tiesi jo mistä hänen äitinsä puhui. Se oli rintasyöpä. Se häikäilemätön ja tuskallinen tauti. Sitä pelättiin enemmän kuin kulkutauteja, koska se tappoi hitaasti ja kidutti potilaita jopa vuosien ajan. Elijah ei voinut antaa näin käydä hänen äidilleen! Ei ikinä. Heillä ei ollut enää ketään kuin toisensa. Hän päätti sillä samalla hetkellä, että hän aikoisi auttaa äitiään millä tavalla tahansa. Maksoi se vaikka hänen henkensä, mutta Elijah aikoi pelastaa Abigailin. Yhtäkkiä kipu, jonka Anna jätti häneen, ei tuntunut enää niin tuskalliselta. Hän hylkäsi kaikki epätoivoiset rakkaudentunteet ja keskitti kaiken energiansa Abigailin pelastamiseen. Millään muulla ei ollut enää väliä.
"Älä huoli! Sinulle ei käy kuinkaan, en salli sitä! Minä teen kaikkeni pelastaakseni sinut. Luota minuun, äiti."
Abigail ei ollut koskaan nähnyt sellaista ilmettä pojallaan. Yhdessä hetkessä hän keräsi voimansa ja rohkeutensa. Abigaililla ei ollut epäilystäkään siitä, etteikö Elijah pelastaisi häntä. Sellainen liekki silmissä ei jättänyt kysymyksiä.
Elijah hätkähti yhtäkkiä kirjoituspöytänsä ääreltä ja tajusi ajan valuneen monta tuntia eteenpäin. Hän oli kirjoittanut monta sivua tekstiä ja jomottava päänsärky pakotti hänet nousemaan ylös. Elijah lipui portaat alas alakertaan ja otti lasillinen kylmää vettä. Samalla hän tarkisti äitinsä voinnin, joka nukkui Elijahin makuuhuoneessa. Abigailin vointi oli heikentynyt, mutta jaksoi silti välillä olla ylhäällä ja tehdä pieniä kotiaskareita. Elijah oli tietenkin kieltänyt kaiken ylimääräisen tekemisen, mutta Abigail oli tunnetusti jääräpäinen, mutta useimmiten Elijah pakotti hänet takaisin sänkyyn lepäämään. Hänen sairauttaan oltiin hoidettu monenlaisilla sisäisillä rohdoilla ja ulkoisilla hauteilla. Niiden toivottiin auttavan, mutta eiväthän ne tietenkään olleet riittävän tehokkaita tähän sairauteen. Syöpähoitoon käytettiin erilaisia aineita porkkanasta monenlaisiin lääkekasveihin ja suoranaisiin myrkkyihin. Abigail oli kokeillut jo monia hoitomenetelmiä ja ainoa toivo oli vain, että ne tehoaisivat, sillä kehitys syöpätautien tuntemuksessa oli hidasta. Monille määrättiin elohopeaa ja arsenikkia lääkkeeksi, mutta tulokset olivat heikot. Elijah alkoi vuosien saatossa käydä epätoivoiseksi. Tulisiko hän koskaan löytämään parannuskeinoa äidilleen? Onko kaikki tämä puurtaminen vain ajanhaaskausta ja Abigailin kohtalo on jo määrättty? Elijah ei voinut mitenkään uskoa sitä, hän ei voinut luovuttaa ennen kuin joka ikinen keino on käytetty. Elijahn mielestä hänen kohtalonsa on aina ollut tulla papiksi ja kertoa Jumalan sanaa eteenpäin ihmisille, mutta hän oli nyt löytänyt uuden takoituksen itselleen. Kohdata mahdottomuus ja parantaa tauti, josta kukaan ei tunnu selviävän. Hän ei aikonut hyväksyä tällaista kohtaloa ainoalle perheenjäsenelleen!
"Katsokoot Jumala minua paheksuen, mutta minä teen tämän. Minä aion uskoa ihmeeseen!" Elijah mietti mielessään ja puristi kätensä lujaa nyrkkiin ja löi vihoissaan käsiään seinään. Joinakin päivinä hän ei vain jaksanut. Kaikki se hoitokeinon etsiminen ja liika miettiminen olivat ajaa Elijahn hulluksi. Mistä hän voisi enää etsiä lisävastauksia? Hänellä ei ollut ketään kenelle edes puhua tästä. Kunnes yhtäkkiä hän havahtui muistoihin, jotka hän oli haudannut syvälle mieleensä. Elijah muisti isänsä rakentaman huoneen talon alla, jonne hän keräsi kaikenlaisia taikaesineitä, loitsukirjoja ja muita asioita, joissa hän uskoi olevan taikuutta. Kuinka hän oli saattanut unohtanut tämän kokonaan! Paikkahan saattoi olla täynnä vaikka mitä salaisuuksia. Sitten heräsi kysymys Elijahn mieleen, mitä hänen isänsä oikein niillä kaikilla esineillä? Oliko Gilbert tutkinut jotakin, mutta ei ollut koskaan jakanut asiaa perheen kanssa. Miksi hänellä oli edes tämä piilopaikka lattian alla? Hän kumartui alas olohuoneen lattialle ja siirsi rispaantunutta punaista mattoa, jonka alta paljastui lattialuukku. Elijah ei voinut olla miettimättä mitä hän voisi löytää sieltä kaiken tämän ajan jälkeen. Hän ei pienenä poikana päässyt koskaan tutkimaan sitä ja ennen pitkää lattialuukun salaisuuden unohtuivat. Nuoren miehen vatsaa aivan kihelmöi, kun hän mietti vaihtoehtoja mitä hän tekisi, ja katsoessaan alas pimeään hän tunsi tutun pakokauhunsa hiipivän esiin. Hän ei ollut edes muistanut tätä paikkaa ennen kuin vasta nyt. Outo karmiva tunne valtasi hänet kokonaan. Elijah sytytti öljylampun ja suuntasi valon pimeään luukkuun. Oliko Gilbertin keräilystä mitään hyötyä, vai oliko kaikki pelkkää humpuukia? Elijah pisti kaiken toivonsa ja energian siihen yhteen toiveeseen, että jokin antaisi uutta toivoa ja vihiä parannuskeinosta. Mikä tahansa olisi nyt hyödyksi! Hän oli peloissaan uusista muistoistaan, uusista olettamuksista isänsä toimia kohtaan ja tuleva matka, mikä hänen olisi käytävä Abigailia varten saivat hänet melkein uuvuksiin. Elijah nielaisi kovaan ääneen ja nosti valon uudestaan eteensä. Hän otti nyt ensimmäisen askeleensa kohti elämän uusia arvoituksia ja näyttäisi kaikille, että mikä tahansa voi olla mahdollista.
Elijah oli asettunut kirjoituspöytänsä äärelle päivittämään ajatuksiaan vihkoonsa, jota hän aina kantoi mukanaan takkinsa povitaskussa. Hänen ajatuksensa olivat palanneet takaisin menneisyyteen, lapsuuteensa. Aikaan jolloin hänen perheensä oli koossa ja onnellinen. Hänen isäänsä, Gilbertiin, jonka lempeän hymyn Elijah muisti edelleen. Gilbert oli hänen ehdottomasti paras ystävä, he olivat täysin erottamattomat. Aina tekemässä jotain yhdessä, oli se pientä tai isoa. Siltikin, vaikka hän viettikin suurimman osan ajastaan isänsä kanssa, ei hän olisi silti voinut löytää ketään yhtä rakastavaa ihmistä kuin hänen äitinsä, Abigail. Silloin tällöin Elijah tunsi olonsa vain niin turhautuneeksi, kun iso aika kului hänen perheessään uskonnon harjoittamiseen. Lopulta ei ollut aikaa enää oikein millekään. Poika kasvoi kasvamistaan ja oli kuin hän olisi unohtanut nuo leppoisat ajat.
Elijahin täyttäessä kahdeksantoista, uskonnon harjoittaminen unohtui joksikin aikaa. Kiinnostus kokeilla rajoja kasvoi ja huonompi porukka alkoi pyöriä hänen ympärillään. Elijah menetti itsensä houkutuksille, joilta hänen vanhempansa olivat halunneet suojella koko hänen elämänsä ajan. Pojan elämä oli menossa jyrkkää alamäkeä, vauhtia oli vaikea pysäyttää. Aluksi se olin vain hauskanpitoa Elijahn mielestä. Juhlia myöhään yöhön ja nauttia hiukan elämästä, mutta lopulta se alkoi syödä häntä elävältä. Juomisesta tuli joka päiväinen juttu ja vei hänet mukanaan täysin. Elijah sulkeutui lopulta muilta ihmisiltä, eikä edes hänen paras ystävänsä, isänsä, päässyt hänen sydämeensä aikoihin. Sitten, vain muutamaa kuukautta myöhemmin, Elijahn isä menehtyi auto-onnettomuudessa. Se mursi tämän perheen täysin. Abigail oli täysin musertunut. Hän vain itki yötä päivää, kivulle ei tullut loppua. Kuinka hän selviäisi kaikesta yksin nyt? Oliko enää toivoa missään? Mutta silti kaiken tuskan keskellä, hänen täytyi yrittää olla poikansa vierellä. Elijah oli ainoa asia hänen elämässään enää, Abigailin piti löytää uudestaan voimansa. Hän oli vahva persoona, he kyllä selviäisivät mistä vaan. Voimien palauttaminen ei ollut helppoa, ei se koskaan ole. Abigaililta otti monta kuukautta, ennen kuin hän sai edes vähän mieltään avattua uudelleen. Hän ei enää kestänyt olla erossa pojastaan, he tarvitsivat toisiaan entistä enemmän nyt. Aika oli vain kulunut, eikä Elijah ollut huomannutkaan kuinka syvälle oli vajonnut turhautuneisuuttaan. Ei ollut edes huomioinut äitiään, hän tunsi olevansa kamala poika. Hän oli vain niin hukassa. Isänsä kuolema ja omat henkilökohtaiset ongelmansa, ne hukuttivat hänet. Vaikka oli aikoinaan vannonut kulkevansa tiettyä polkua ja turvautuvansa Herraan joka hetki, mutta hänestä vain tuntui, ettei se riittänyt. Sitten vain yhtäkkiä hänet huomattiin notkumassa hämärissä piireissä ja roikkumassa baareissa. Meuhkaamassa ja haastamassa riitaa. Elijah tulikin kotiin useita kertoja naama hakattuna ja koko olemuksensa haisi viinalta. Abigail oli joka yö ollut valmiina odottamassa poikaansa. Hän paikkasi haavat aina ja sen jälkeen se keskustelivat niin kauan, että Elijah nukahti. Abigail oli tietysti edelleen aivan palasina miehensä kuoleman vuoksi, mutta hän ei aikonut antaa surulle valtaa. Ainakaan koko ajaksi. Yleensä, kun Elijah nukkui, Abigail romahti itkuun. Yö ajat olivat hänelle pahimpia aikoja, kun talo oli aivan hiljainen ja jokainen esine muistutti Gilbertistä. Hän kaatui sängylleen ja itki kyyneleensä ääneti tyynyynsä. Hän ei halunnut herättää ja huolestuttaa poikaansa. Abigail yritti parhaansa Elijahn kanssa, mutta hän ei siltikään tiennyt tekikö hän mitään oikein. Hän rukoili joka ilta apua ja ohjausta Jumalalta, toivoi Hänen näyttävän oikean suunnan.
Elijah oli ollut myöskin rakastunut nuoreen kauniiseen naiseen, joka oli täysin hänen ulottumattomissa. Poika ei ollut kehdannut kertoa äidilleen rakkaudestaan, hän ei ollut lainkaan varma miten Abigail ottaisi uutiset. Jos se olisi huono juttu hänen mielestään, Elijah ei halunnut järkyttää häntä enempää, mutta eihän rakkauden pitäisi olla asia, joka järkyttää. Sen pitäisi olla kaunein asia maailmassa. Nainen oli niin sanotusti paremmasta perheestä, rahaa ja muita rikkauksia. Elijah oli vain katsellut tätä naista ikuisuuden, haaveillut päivästä jolloin tuo nainen huomaisi hänet. Tulisi tilaisuus puhua hänelle. Naisella oli kauniit, pitkät vaaleat hiukset, jotka hohtivat kuin kultaa. Silmät olivat siniset kuin jäinen meri. Pelkästään se, että Elijah pystyi näkemään tämän nuoren naisen, sai hänet unohtamaan ongelmansa tyystin. Se tuntui uskomattomalta. Kuin jokin näkymätön voima haluaisi nostaa Elijahn jälleen jaloilleen, muistuttaa hänen rohkeudestaan. Sitten, eräänä aamuna, kun Elijah heräsi kadulta kylmissään. Hän oli juonut koko yön ja päätynyt kujalle nukkumaan huonon olonsa pois. Elijah availi hiljaa väsyneitä silmiään ja huomasi vieressän toisen henkilön. Se oli nainen, joka sai tämän miehen sydämen laukkaamaan joka kerta, kun hän kohtasi tämän.
"Sinä..." Se oli ainoa asia mitä Elijah pystyi sanomaan. Vaikka hän olikin väsynyt, hän tunsi pitkään aikaan suurta onnea, kun sai vain olla tämän naisen vierellä, vaikka hän ei tietäisi Elijahin nimeä. Hän huomasi yhtäkkiä, että hän oli käärittynä lämpimään vilttiin. Elijah nousi pikkuisen ylemmäksi ja yritti ymmärtää mitä oli tapahtunut.
"Näytit olevan niin kylmissäsi, että en voinut kävellä ohi, joten käärin sinut tähän vilttiin, jota pidän itselläni." Nainen vastasi ja hymyili Elijahin edessä ensimmäistä kertaa. Vaitonainen pieni hymy, mutta se lämmitti suuresti silti. Elijah katseli nyt ympärilleen ja mietti eilisiltaa ja, että mihin hän oli päätynyt. Juuri noussut aurinko sokaisi hänen raskaasti väsyneitä silmiään ja hänen oli vaikea hahmottaa olinpaikkaansa, vaikka oli asunut tässä paikassa aina.
"Olette Howard Street:llä, jos sitä mietitte." Nainen sanoi yllättäen ja ojensi Elijahlle kätensä auttaakseen tämän ylös yön kylmettämältä tieltä.
"Kiitoksia kovasti, neiti." Elijah aloitti hiljaa ja ojensi viltin takaisin naiselle, joka näytti niin kauniilta sinä aamuna. Auringon säteet saivat hänen hiuksensa hehkumaan ja hänen poskensa olivat suloisen punaiset. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun he juttelivat toisilleen. Eikä Elijah olisi voinut olla iloisempi. Tietenkin olisi ollut parempi jos hän olisi sanonut asioita ääneen, mutta sanat takertuivat hänen kurkkuunsa. He tuijottivat toisiaan useamman minuutin, sanomatta sanaakaan ja vähitellen pakokauhu alkoi hiipiä Elijahn mieleen. Hän vain jähmettyi paikoilleen, kuin liimattuna maahan. Tuhannet ajatukset sinkoilivat hänen mielessään, niin paljon kysymyksiä ja aiheita joista Elijah olisi halunnut puhua tämän naisen kanssa. Hän vain mietti, että ei edes haittaisi, vaikka kumpikaan heistä ei tietäisi toistensa nimiä, he voisivat silti olla onnellisia, niin kuin tässä hetkessä missä he nyt olivat. Näiden kahden ihmisen eleet kertoivat paljon enemmän, kaikki muut pystyivät näkemään sen heti. Kumpikin heistä oli ollut hulluna toisiinsa jo kauan aikaa, mutta eivät rohjenneeet kertoa sitä.
"Sano minua vain Annaksi. " Nainen sanoi ja hänen hymynsä oli vain vahvistunut, ja Elijah oli rakastunut entistä enemmän.
"Sinä voit kutsua minua Elijahksi!" Hän esittäytyi ja jopa yllättävän tyylikkäästi. Elijah sai kerättyä takaisin rohkeutensa ja syvällä sielussaan hän tunsi vanhan itsensä kohoavan jälleen pintaan. Hän ei ollut tuntenut tällä tavalla pitkiin aikoihin ja pieni toivon pilke alkoi jälleen loistaa Elijahn silmissä, ja ensimmäistä kertaa elämässä nämä kaksi aivan erilaista henkilöä keskustelivat monen tunnin ajan kaikesta mitä heidän mieleensä tuli. Anna kutsui Elijahn hänen kotiinsa ja niin he tutustuivat toisiinsa. Huomasi heti, että he todella viihtyivät toistensa seurassa. Heidän välillään oli vain jotain, joka sai melkeinpä heidän sielunsa värähtelemään ilosta. Se oli kuin kaksi eksynyttä olisi viimeinkin löytäneet toisensa pitkän ajan jälkeen. Palaset olivat nyt kohdallaan. Ainoa ongelma tietenkin oli Annan perhe, joka ei hyväksynyt Elijahn kaltaisia köyhiä, heidän mielestään he olivat vähäpätöisiä ihmisiä. He arvostivat vain rahaa, mutta Anna ei ollut sellainen lainkaan. Hän arvosti elämän yksinkertaisia asioita, hän ei tarvinnut kaikkia maailman rikkauksia ollakseen onnellinen. Hän oli kiinnostunut maailmasta ja tutki mielellään tiedettä. He olivat joka kerta piilossa Annan huoneessa, kun Elijah oli tullu käymään. Eikä siinä pitänyt olla mitään kamalaa, he vain juttelivat ja nauttivat teestä, jota Anna aina keitti heille. Se oli vain mukavaa ajan vietettä, jollaista kumpikaan ei ollut kokenut aikaisemmin. Syvimmät tunteet olivat tietenkin piilossa vielä, mutta ne olivat silti aistittavissa. Tätä mukavaa aikaa kesti noin kaksi viikkoa, ennen kuin kaikki romahti jälleen. Annan perhe sai tietää Elijahin läsnäolosta talossa ja perhe riiteli koko yön tästä. Elijah oli tulossa sinä yönä tapaamaan Annaa, mutta kun hän pääsi ovelle, hän kuuli kuinka Anna ja hänen vanhempansa riitelivät kovaan ääneen. Hän tiesi heti mistä tässä oli kyse, eikä hän halunnut jäädä kuuntelemaan enempää. Elijah ryntäsi takaisin ovelta ja tunsi kyynelten kaivautuvan ulos silmistään. Hän vain paineli häpeissään kotiin. Poika torui itseään tapahtuneesta sotkusta, hänen olisi pitänyt tietää paremmin, ettei tämä suhde olisi koskaan ollut mahdollista. Elijah juoksi koko matkan kotiin ja tuntui siltä, kuin hänen rintansa repeytyisi kivusta. Fyysinen rasitus ja henkinen kipu kilpailivat keskenään ja lopulta Elijah vain romahti kotiovensa eteen. Katkerat kyyneleet ja hiekka olivat sotkeneet pojan kasvot, mutta se tuntui hänestä paljon pahemmalta. Hänen maailmansa oli aivan riekaileina. Ei ollut isää enää lohduttamassa ja ainoa ihminen, jota hän oli rakastanut aivan erityisellä tavalla, ei voinut mitenkään olla hänen kanssaan. Elijah oli vain sulkenut silmänsä ja odotti maan syövän hänet. Hän tunsi jonkun käden päälaellaan, mutta ei rohjennut enää katsoa kuka se oli.
"Avaa silmäsi, poikani. Ei ole mitään hätää, kyllä kaikki järjestyy. Luota minuun. Sinä löydät vielä uskomattomia asioita elämässäsi jos vain luotat itseesi. Vaikka se ei onnistunutkaan Annan kanssa, älä luovuta sen vuoksi. Tulee olemaan vielä monia henkilöitä, joita sinä rakastat ja menetät, mutta se on elämää. Me emme voi sille mitään, mutta ne ihmiset, jotka on tarkoitettu elämääsi, he kyllä tulevat. Sinun tulee vain löytää heidät. Älä anna tämän viedä loistoasi, Elijah. Sinulla on vahva sielu, sinä selviät mistä vain."
Abigail sanoi ja nosti poikansa päänsä hiekasta. Kyyneleet valtasivat Abigailin silmät ja hän vain nosti poikansa syleilyynsä. Ei ollut muuta kuin hiljainen yö ja äiti ja poika. Elijah ei voinut itsekään enää pidätellä tunteitaan ja hänen äänensä murtui sillä sekunilla, kun hän tunsi äitinsä kädet ympärillään. Lukot aukesivat molempien sydämistä eivätkä he halunneet irrottaa otettaan toisistaan. Abigail puri huultaan tietäen, että hänen pitäisi kertoa Elijahlle muutakin. Hän ei vain ollut varma oliko nyt hyvä aika. Oliko milloinkaan oikeaa aikaa? Abigail oli saanut tietää sairastavansa rintasyöpää vain viikko sitten itsekin. Hän ei ollut käsitellyt tätä vielä mitenkään, hän oli aivan paniikissa. Kaikki ympärillä tuntui vain romahtavan. Abigailista tuntui jo, että tämä perhe oli kirottu. Kuinka paljon tuskaa vielä pitäisi kestää? Miksi Jumala antaa tämän vain tapahtua? Eikö Hän autakaan? Elijah nosti päänsä ja pyyhki silmänsä. Hän oli saanut itkunsa loppumaan, mutta se ei vähentänyt kipua sisällään. Hän katsoi äitiään ja huomasi hänen kasvonsa, kaikkea ei ollut vielä sanottu. Elijah pystyi näkemään sen oitis.
"Äiti, kyllä minä luotan sinun sanaasi, me selviämme. Se satuttaa ikuisesti, ettei isä voi olla täällä enää, mutta me löydämme hänet aina sydämistämme. Meidän pitää vain tehdä parhaamme, ei se tarkoita, että me unohdamme hänet. Anteeksi, kun olen ollut niin huono poika. Minun olisi pitänyt ajatella sinua enemmän. Lupaan tästä lähtien olla aina tukenasi!"
Elijah pyyhki äitinsä silmät puhtaiksi ja he auttoivat toisensa ylös maasta. Poika katseli äitiään hiljaa hetken aikaa, ennen kuin hän pystyi kysymään kysymyksen, jonka vastausta hän pelkäsi. Hän tiesi, että lisäuutiset olisivat jotain pahaa myös. Mutta hän oli jo sietänyt jo niin paljon helvettiä tässä elämässä, että hän aikoi kohdata sen rohkeana. Olisi se mitä vain, Elijah tekisi mitä vain, että asiat kääntyisivät paremmaksi.
"Mutta äiti, tiedän ettet ole sanonut kaikkea vielä. Tunnen, että jokin asia kalvaa sinua. Kerro minulle! Mitä se on?"
Abigail hätkähti, kun Elijah sai sanottua nuo sanat. Kuinka hän saattoi tietää, että oli jotain muutakin meneillään? Mitä hän nyt tekisi? Pitäisikö keksiä jotain muuta ja kertoa myöhemmin, vai repaista laastari nyt heti ja kertoa uutiset?
"Elijah.. minä.." Abigailin sanat eivät tulleet ulos, kuten hän olisi toivonut. Kuinka ihmeessä tämä pitäisi tehdä?
"Näen, että se on jotain vakavaa! Sinun on kerrottava, se vaikuttaa meihin molempiin, mitä tahansa se onkaan." Elijah sanoi ja tarttui äitinsä käteen, jotta hän tietäisi, että hänen poikansa on nyt täällä häntä varten. Abigail tiesi poikansa olevan oikeassa, hänen pitää kertoa. Elijah saisi kuitenkin tietää jossain vaiheessa ja se olisi vielä pahempaa.
"Olen pahoillani, Elijah.. Toivoin, ettei minun tarvitsisi kohdata tätä päivää koskaan. Mutta lääkärini.." Abigail ei päässyt loppuun, kun Elijah tiesi jo mistä hänen äitinsä puhui. Se oli rintasyöpä. Se häikäilemätön ja tuskallinen tauti. Sitä pelättiin enemmän kuin kulkutauteja, koska se tappoi hitaasti ja kidutti potilaita jopa vuosien ajan. Elijah ei voinut antaa näin käydä hänen äidilleen! Ei ikinä. Heillä ei ollut enää ketään kuin toisensa. Hän päätti sillä samalla hetkellä, että hän aikoisi auttaa äitiään millä tavalla tahansa. Maksoi se vaikka hänen henkensä, mutta Elijah aikoi pelastaa Abigailin. Yhtäkkiä kipu, jonka Anna jätti häneen, ei tuntunut enää niin tuskalliselta. Hän hylkäsi kaikki epätoivoiset rakkaudentunteet ja keskitti kaiken energiansa Abigailin pelastamiseen. Millään muulla ei ollut enää väliä.
"Älä huoli! Sinulle ei käy kuinkaan, en salli sitä! Minä teen kaikkeni pelastaakseni sinut. Luota minuun, äiti."
Abigail ei ollut koskaan nähnyt sellaista ilmettä pojallaan. Yhdessä hetkessä hän keräsi voimansa ja rohkeutensa. Abigaililla ei ollut epäilystäkään siitä, etteikö Elijah pelastaisi häntä. Sellainen liekki silmissä ei jättänyt kysymyksiä.
Elijah hätkähti yhtäkkiä kirjoituspöytänsä ääreltä ja tajusi ajan valuneen monta tuntia eteenpäin. Hän oli kirjoittanut monta sivua tekstiä ja jomottava päänsärky pakotti hänet nousemaan ylös. Elijah lipui portaat alas alakertaan ja otti lasillinen kylmää vettä. Samalla hän tarkisti äitinsä voinnin, joka nukkui Elijahin makuuhuoneessa. Abigailin vointi oli heikentynyt, mutta jaksoi silti välillä olla ylhäällä ja tehdä pieniä kotiaskareita. Elijah oli tietenkin kieltänyt kaiken ylimääräisen tekemisen, mutta Abigail oli tunnetusti jääräpäinen, mutta useimmiten Elijah pakotti hänet takaisin sänkyyn lepäämään. Hänen sairauttaan oltiin hoidettu monenlaisilla sisäisillä rohdoilla ja ulkoisilla hauteilla. Niiden toivottiin auttavan, mutta eiväthän ne tietenkään olleet riittävän tehokkaita tähän sairauteen. Syöpähoitoon käytettiin erilaisia aineita porkkanasta monenlaisiin lääkekasveihin ja suoranaisiin myrkkyihin. Abigail oli kokeillut jo monia hoitomenetelmiä ja ainoa toivo oli vain, että ne tehoaisivat, sillä kehitys syöpätautien tuntemuksessa oli hidasta. Monille määrättiin elohopeaa ja arsenikkia lääkkeeksi, mutta tulokset olivat heikot. Elijah alkoi vuosien saatossa käydä epätoivoiseksi. Tulisiko hän koskaan löytämään parannuskeinoa äidilleen? Onko kaikki tämä puurtaminen vain ajanhaaskausta ja Abigailin kohtalo on jo määrättty? Elijah ei voinut mitenkään uskoa sitä, hän ei voinut luovuttaa ennen kuin joka ikinen keino on käytetty. Elijahn mielestä hänen kohtalonsa on aina ollut tulla papiksi ja kertoa Jumalan sanaa eteenpäin ihmisille, mutta hän oli nyt löytänyt uuden takoituksen itselleen. Kohdata mahdottomuus ja parantaa tauti, josta kukaan ei tunnu selviävän. Hän ei aikonut hyväksyä tällaista kohtaloa ainoalle perheenjäsenelleen!
"Katsokoot Jumala minua paheksuen, mutta minä teen tämän. Minä aion uskoa ihmeeseen!" Elijah mietti mielessään ja puristi kätensä lujaa nyrkkiin ja löi vihoissaan käsiään seinään. Joinakin päivinä hän ei vain jaksanut. Kaikki se hoitokeinon etsiminen ja liika miettiminen olivat ajaa Elijahn hulluksi. Mistä hän voisi enää etsiä lisävastauksia? Hänellä ei ollut ketään kenelle edes puhua tästä. Kunnes yhtäkkiä hän havahtui muistoihin, jotka hän oli haudannut syvälle mieleensä. Elijah muisti isänsä rakentaman huoneen talon alla, jonne hän keräsi kaikenlaisia taikaesineitä, loitsukirjoja ja muita asioita, joissa hän uskoi olevan taikuutta. Kuinka hän oli saattanut unohtanut tämän kokonaan! Paikkahan saattoi olla täynnä vaikka mitä salaisuuksia. Sitten heräsi kysymys Elijahn mieleen, mitä hänen isänsä oikein niillä kaikilla esineillä? Oliko Gilbert tutkinut jotakin, mutta ei ollut koskaan jakanut asiaa perheen kanssa. Miksi hänellä oli edes tämä piilopaikka lattian alla? Hän kumartui alas olohuoneen lattialle ja siirsi rispaantunutta punaista mattoa, jonka alta paljastui lattialuukku. Elijah ei voinut olla miettimättä mitä hän voisi löytää sieltä kaiken tämän ajan jälkeen. Hän ei pienenä poikana päässyt koskaan tutkimaan sitä ja ennen pitkää lattialuukun salaisuuden unohtuivat. Nuoren miehen vatsaa aivan kihelmöi, kun hän mietti vaihtoehtoja mitä hän tekisi, ja katsoessaan alas pimeään hän tunsi tutun pakokauhunsa hiipivän esiin. Hän ei ollut edes muistanut tätä paikkaa ennen kuin vasta nyt. Outo karmiva tunne valtasi hänet kokonaan. Elijah sytytti öljylampun ja suuntasi valon pimeään luukkuun. Oliko Gilbertin keräilystä mitään hyötyä, vai oliko kaikki pelkkää humpuukia? Elijah pisti kaiken toivonsa ja energian siihen yhteen toiveeseen, että jokin antaisi uutta toivoa ja vihiä parannuskeinosta. Mikä tahansa olisi nyt hyödyksi! Hän oli peloissaan uusista muistoistaan, uusista olettamuksista isänsä toimia kohtaan ja tuleva matka, mikä hänen olisi käytävä Abigailia varten saivat hänet melkein uuvuksiin. Elijah nielaisi kovaan ääneen ja nosti valon uudestaan eteensä. Hän otti nyt ensimmäisen askeleensa kohti elämän uusia arvoituksia ja näyttäisi kaikille, että mikä tahansa voi olla mahdollista.