Lottovoiton jälkeen minusta tuli vainoharhainen. Ei siis sillä tavalla, että olisin pelännyt jonkun vievän käpälän minulta pois (kuka nyt sen haluaisi), tai että joku olisi vainonnut minua. Mutta aloin tosissani epäilemään, että kaikki, pienetkin onnettomuudet, johtuivat minusta. Että minä imin hyvän onnen muista. Mutta sehän oli naurettavaa! Onnenkalun tarkoitushan oli tuottaa onnea, ei varastaa sitä. Pohdin myös, että kertoisinko viimein Violalle käpälästä. En ollut varma uskaltaisinko, voisinko luottaa Violaan? Ettei hän soittaisi valkotakkisia perääni – sitä minä eniten pelkäsin. Että hän ei uskoisi minua. Kuvittelisi minun seonneen. Mutta oliko sillä toisaalta väliä? Riittäisihän se, että minä itse tiesin käpälän toimivan, tuovan onnea. Olin kahden vaiheilla, ja lopulta päädyin tarttumaan puhelimeen ja valitsemaan sieltä Violan numeron. Puhelun hälyttäessä järsin hermostuneena kynsiäni. Kuulin, että Viola vastasi puheluun. ”Moi!” hihkaisin vähän turhan lujaa. Minunhan oli tarkoitus käyttäytyä normaalisti, eikä olla niin hermostunut. Linjan toisessa päässä oli hiljaista. Liian hiljaista. ”Viola?” Niiskaus ja tajusin Violan itkevän. Samalla hetkellä Viola alkoi vollottamaan täydellä teholla, ja jouduin pistämään puhelimen ääniä hiljemmalle, ettei tärykalvoni puhkeaisi. ”Viola, mitä on tapahtunut?” kysyin. Pelkäsin pahinta. Pelkäsin, että joku oli kuollut. Että Anttonille oli tapahtunut jotain. ”Minulla ja– ja Anttonilla– meillä oli hirveä riita!” Viola niiskutti puhelimen toisessa päässä. Huokaisin helpotuksesta, mutta sitä helpotusta ei kestänyt kauaa, kun Viola jatkoi. ”Anttoni lähti ovet paukkuen pois, kun syytin häntä minun pettämisestäni!” ”Eihän Antton niin tekisi”, yritin sanoa, mutta Viola vain vollotti kovempaa. ”Minä epäilen, että hänellä on toinen!” Viola parkui. ”Hän ei edes kiistänyt sitä, lähti vain vihaisena pois.” ”Ehkä hän suuttui, että syyttelit häntä sellaisesta”, ehdotin, mutta se ei selvästikään ollut se, mitä Viola halusi kuulla sillä hetkellä. ”Kenen puolella sinä oikein olet?” hän ärähti ja niiskaisi. ”Sinun, totta kai”, sanoin nopeasti. Ehkä liian nopeasti. Mieleni ajautui siihen, kuinka Anttoni oli paljastanut minulle epäilevänsä heidän kihlaustaan, että se olisi tapahtunut liian nopeasti. Voisinko kertoa tämän Violalle? Tajusin nopeasti, että en voisi. Viestinviejä usein ammutaan, ja sitä paitsi en halunnut pettää Anttonin luottamusta. En haluaisi valehdella tai jättää kertomatta asioita Violallekaan, mutta minulta alkoivat vaihtoehdot loppua. Joten kahdesta pahasta, pyrin valitsemaan sen pienemmän, eli en heittäisi vettä myllyyn, vaan pitäisin Anttonin epäilykset ominani. Milloin minusta tuli patologinen valehtelija? Ehkä olin aina ollut; olinhan minä salannut tunteeni ja valehdellut niistä jo kauan aikaa. Sellaista se oli, kun oli korviaan myöten rakastunut parhaan kaverin poikaystävään. ”Minä tarvitsin sinulta tukea!” Viola sanoi vihaisena, ja pystyin kuvittelemaan kiukkuisen ilmeen hänen kasvoilleen. ”Mutta sinä vain jauhat paskaa!” No niin, ajattelin. Sen lisäksi, että Viola ja Anttoni riitelivät, nyt myös minä ja Viola riitelimme. ”En minä–” ”Haista paska, Linnea”, Viola sanoi ja löi luurin korvaani. Tuijotin epäuskoisena kännykkääni, mutta oliko minulla mitään oikeutta olla yllättynyt? Minä olin ollut törppö. Ei parhaan kaverin kuulunut sanoa sellaisia asoita, kuin mitä minä olin sanonut Violalle. Hän oli riidellyt elämänsä rakkauden kanssa, ja minä olin laukonut typeryyksiä, enkä ollut hänen tukenaan. Enkös minä ollut aikaa sitten tehnyt päätöksen, että en menisi Violan ja Anttonin väliin? Enkös ollut luvannut itselleni, että riittäisi, kun vain näkisin Anttonin? Miksi minusta sitten nyt tuntui, että olin pilaamassa heidän välinsä? ”En ole tehnyt mitään. Varsinaisesti”, mutisin itsekseni, lysähdin makaamaan sängylleni ja tuijotin kattoon. Tunsin jäniksenkäpälän lepäävän rintani päällä ja pohdin, että ehkä oli parempi, etten kertonut Violalle käpälästä. Se oli minun oma pieni salaisuuteni.