Oli kulunut jo useampi päivä siitä, kun olimme Violan kanssa puhuneet puhelimessa, ja siitä, kuinka hän oli suuttunut minulle. Ja ihan aiheesta. Hänellä oli ollut ihan täysi oikeus olla vihainen minulle, sillä olinhan ollut täysi ääliö. En ollut hennonnut lähettää Violalle viestiä, koska olin ollut epävarma mikä ystävyytemme laatu oli tällä hetkellä. Olin yrittänyt keksiä paljon tekemistä itselleni, etten murehtisi koko aikaa Violaa ja Anttonia, ja olin varma, että he tulisivat kyllä sopimaan riitansa. Niin kuin aina ennenkin. Työpäiväni viimeinen tunti oli juuri pyörähtänyt käyntiin- vihdoinkin. Päivä oli ollut todella hiljainen, joten olin viettänyt suurimman osan päivästä vain takahuoneessa uusien kirjojen parissa, jotka kaipasivat muovitusta. Olin myöskin kuluttanut päiväni kävelemällä hyllyjen välissä suoristamassa kirjoja, tai kävellen pelkkää ympyrää. Joten toisin sanoen, olin ollut erittäin tylsistynyt. Mutta sehän tulisi muuttumaan pian. Olin takahuoneessa pinoamassa kirjoja syliini, jotka piti hyllyttää. Pystyin tuskin näkemään eteeni suuren kirjapinon takia, mutta kunnes yhtäkkiä kuulin sen. Kimeä, korkea ja hysteerinen ääni, joka kuulosti ihan hyeenalta; se oli Viola. Olin säikähtänyt ääntä niin pahasti, että olin heittänyt kaikki kirjat ilmaan, jotka sitten ryminällä olivat herättäneet kaikkien huomion. Nolostuneena olin nostanut hieman kättäni ja hymyillyt tyhmän näköisenä, ja sitten kerännyt nopeasti kirjat maasta. Violan nähdessäni laskin pinon pienelle jakkaralle ja lähdin kävelemään tätä kohti. Jo kaukaa huomasin Violan turvonneet ja punoittavat silmät. Hänen naamansa oli ihan sotkussa valuneen ripsivärin takia, joten tiesin hänen itkeneen vastikään. "Linnea!", Viola huusi muutaman askeleen päästä ja kirjaimellisesti juoksi syliini. Olin hämmennyksestä ensin jäätynyt paikalleni, mutta kun Viola alkoi jälleen nyyhkyttää, heräsin minäkin todellisuuteen. "Hei, mikä hätänä?", kysyin aidosti huolestuneena ja vedin Violan uuteen halaukseen. "Mennään juttelemaan jonnekin muualle.", sanoin ja kiedoin käteni Violan ympärille, kunnes pääsimme erään pöydän äärelle. Talutin selvästi järkyttyneen Violan pehmeälle pienelle sohvalle, ja minä istuin hänen viereensä. En tiedä, kuinka kauan istuimme siinä hiljaa, mutta siinä hetkessä sillä ei ollut väliä. "Kertoisitko mikä on hätänä? Tapahtuiko jotain Anttonin kanssa?", kysyin hiljaa ja odotin kärsivällisesti Violan vastausta. Annoin hänelle ensin aikaa tasata hengityksensä. En voinut ymmärtää, miten olin voinutkin olla niin välinpitämätön aikaisemmin. Nyt se tuntui vain tuplasti pahemmalta, kun näin Violan itkevän edessäni. Voiko minua edes kutsua kunnon ystäväksi? Epäilen... "Meillä oli taas Anttonin kanssa riitaa..", Viola aloitti ja pyyhki äkisti kyyneleet silmistään. Huomasin rään valuvan hänen nokastaan, joten ojensin hänelle nenäliinan, ennen kuin hukuttaisi itsensä ja koko kirjaston kaikella sillä räkämäärällä. "Se, mistä me aikaisemminkin riideltiin, jatkui taas tänään. Olen vaan täysin varma, että Anttonilla on joku muu!", Violan suu puhui niin nopeasti, että osa sanoista meni minulta lentäen ohi, mutta nyökkäilin koko ajan näyttääkseni siltä, että pysyin jutun perässä. "Eikä se tullut yöllä edes kotiin..", hän jatkoi vielä ennen kuin puhkesi uuteen itkuun. Yksi työkavereistani, Pirjo, käveli ohitsemme ja yritin katseellani kertoa tälle kaiken olevan hyvin. Hän katsahti meihin hölmistynyt ilme kasvoillaan, mutta kipitti sitten nopeasti pois paikalta. Yleisölle ei ollut nyt aikaa. Yritin parhaani mukaan hyssytellä Violaa, mutta sillä ei ollut ainakaan vielä mitään vaikutusta. "Voi, Viola...", aloitin lempeällä äänensävyllä ja silitin Violan selkää hellästi. "Olen varma, ettei Anttonilla ole ketään. Hän rakastaa sinua!", yritin vakuutella hänelle, mutta tuon viimeisen lauseen kohdalla minulle nousi melkein oksennus kurkkuun. Olin valinnut olla kertomatta Violalle Anttonin epäilyksistä heidän suhteestaan, mutten vieläkään tiennyt olinko tehnyt oikeaa valintaa. Violan kuuluisi tietää totuus, mutta en yksinkertaisesti tiennyt mitä tehdä. Olin luvannut Anttonille pitäväni asian omana tietonani, mutta samaan aikaan tuntui, kuin pettäisin ystäväni. Nyt minä tunsin itseni oksettavaksi tyypksi. Viola nosti itsensä viimeinkin pysty asentoon ja veti syvään henkeä. Hän etsi käsilaukustaan puuterirasiansa, siveli sillä kasvonsa ja kääntyi minua kohti hymyillen. Se suoraan sanottuna pelotti. "Joo.. olet varmasti oikeassa. Tai siis.. Ei kai hän olisi muuten kysynyt minua kihloihin, jos hänen tunteensa eivät olisi aidot", Viola tuumaili ja nousi yllättäen seisomaan, ja minä nopeasti hänen perässään. "Olet oikeassa. Tiedän, että Anttoni rakastaa sinua paljon!", huudahdin ystävälleni, joka parhaillaan korjaili meikkiään. Minusta oli kuitenkin outoa, että ensin Viola säntää tänne hysteerisenä kuin hyeena ja itkee sylissäni, ja sitten kaikki onkin yhtäkkiä hyvin. Mutta laitoin sen siihen piikkiin, että sehän oli vain Viola. Hän saattaa olla joskus tosi arvaamaton. Viimeisteltyään meikkinsä hän kääntyi jälleen minun puoleeni ja rutisti minut halaukseen. "Kiitos, Linnea. Olet hyvä ystävä", Viola sanoi ja päätti halauksemme siihen. Enkä tiennyt jättikö se minulle hyvän vai huonon olon tunteen. "Ja anteeksi se aiempi... en olisi saanut sillä tavalla suuttua", hän jatkoi ja joka sai minut hieman äimistyneen näköiseksi. Olen saanut hyvin harvoin Violalta kunnon anteeksipyyntöjä. Se oli kuin jotain harvinaista herkkua. "Hei, ei tarvi pyytää anteeksi. Minähän se idiootti olin..", sanoin ja tunsin kuumotuksen nousevan kasvoilleni nolostumisesta ja häpeän tunteesta. Pääni oli painunut alas rintaani ja yritin vain jotenkin pitää itseni kasassa. Älä nyt murru, ajattelin mielessäni. Viola vetaisi vielä huulilleen uuden kerroksen punaista huulipunaa ja läimäytti kämmenellään olkapäätäni. "Unohdetaan vaan koko juttu! Oli ihan typerää minultakin alkaa syyttelemään Anttonia pettämisestä. Olen kai tullut hulluksi!", Viola nauroi omituisesti ja oli jo kääntymäisillään kirjaston ulko-ovelle, kun hän kääntyi vielä kerran huutaakseen: "Minä lähden nyt hakemaan mieheni takaisin! Nähdään!" Jotenkin minulla oli sellainen olo, ettei tuossa kävisi hyvin. Jäin idiootin näköisenä seisomaan paikalleni, kun Viola säntäsi ulos, yhtä upean näköisenä kuin aina, ja lähetti vielä lentosuukonkin ilmaan. Muut työntekijät tiskin takana katsoivat minua oudosti ja kohottelivat kulmakarvojaan. Prosessoidessani, mitä juuri äsken tapahtui, olin jälleen kaatua maahan, kun säikähdin puhelimeni pirinää. Sain juuri hyllyn kulmasta kiinni, ennen kuin läsähdin kovalle lattialle. Huh, mitä tuuria taas vaihteeksi. Kaivoin ikivanhan luurini syvältä taskun pohjalta ja ennen kuin älysin, olin huutanut ilmoille kovaan ääneen: "MITÄ TÄMÄ ON!" Olin saanut uuden tekstiviestin Anttonilta. Sydämeni lepatti onnesta, mutta samaan aikaan olisin vain halunnut lävistää itseni seipääseen! Tunsin itseni kamalista kamalimmaksi ihmiseksi. Muutamaan minuuttiin en ollut uskaltanut avata koko tekstaria. Olin koko sen ajan miettinyt vaan eri vaihtoehtoja mitä siellä voisi lukea. Ehkä Anttoni oli viimeinkin tullut järkiinsä, ja päättänyt valita minut? Ehkä hän olikin päättänyt ilmoittaa jatkavansa suhdetta Violan kanssa, ja että oli epäillyt heidän suhdettaan aivan turhaan. Ehkä hän uhkailisi minua jotenkin, jos menisin kertomaan Violalle Anttonin epäilyksistä tätä kohtaan? Nielaisin kovaan ääneen ja pyyhin kuumotuksen hiet otsaltani. Kädet täristen nostin puhelimen silmieni eteen ja painelin tekstarin auki. Olin enemmän kuin vähemmän hämmentynyt, kun näytölle ilmestyi ainoastaan yksi lause Anttonilta: "Meidän pitää puhua." Mitähän nyt taas..?