Viikko alkoi olla päättymäisillään, eikä oudoilta sattumuksilta oltu vältytty. Äiti oli onneksi päässyt jo sairaalasta, mutta on joutunut olemaan vuoteenomana. Lepoa ja paljon kipulääkkeitä. Viikon ajan äitini oli käyttäytynyt oudosti, siis meinaan tosi oudosti. Varmaan johtunut niistä lääkkeistä. Nehän pistää varmasti pään sekaisin jos syö tarpeeksi paljon, ja varsinkin jos ei ollut tottunut sellaisiin myrkkyihin. Yhtenä päivänä hän oli soittanut minulle keskellä yötä, että hänen kissansa on karannut. Siinä puoliunessa olin ehkä sekunnin ajan itsekin uskonut siihen, että meillä oli kissa ja se oli nyt kadoksissa, mutta sitten olin pamahtanut täysin hereille ja pyysin äitiäni toistamaan asiansa. Vain varmistaakseni, etten ollut nähnyt unta kadonneesta kissasta. Tämä keskustelu oli kestänyt varmaan puoli tuntia, ennen kuin sain äitini vakuuttuneeksi siitä, että meillä ei ole koskaan ollutkaan kissaa tai mitään muitakaan lemmikkieläimiä ja käskin hänen painua takaisin nukkumaan, ja että puhuisimme myöhemmin lisää. Sanottakoon suoraan, että se oli ollut varsin mielenkiintoinen keskustelu, mutta en todellakaan toivonut sen tapahtuvan uudestaan. Oli ollut vaikea saada uudestaan unenpäästä kiinni ja aamulla minulla oli särkenyt päätä ihan mielettömästi vähäisten unieni takia. Mielessäni oli myöskin pyörinyt naapurini, Joel, jonka kanssa minulla oli ollut erikoinen tapaaminen käytävän portaissa. En ollut kuullut hänestä mitään sen jälkeen, josta päättelin ettei hän kumminkaan kutsuisi minua kahville, treffeistä puhumattakaan. Uskoin, että hän oli varmasti löytänyt jo paremman kohteen ja siirsin Joelin ajatuksistani pois. Ei minulla ollut aikaa tuhlata koko päivää miettien Joelia ja sen kahvitreffejä, minun kuuluisi olla puolentunnin sisällä kirjastolla aloittamassa ensimmäistä työpäivääniin. Yritin valita vaatetelineestäni mahdollisimman hyvät ja siistin näköiset vaatteet. Halusin antaa parhaan mahdollisen ensivaikutelman, mutta kun katsoin vaatevaihtoehtoja, kaikki tuntuivat olevan kamalia. Mutta minulla ei ollut paljoa aikaa miettiä asiaa, joten potkaisin vain siniset farkut jalkaan ja pujahdin tummanpunaiseen t-paitaan. Kietaisin vielä farkkutakin päälleni ja hyppäsin tennareihini, ja juoksin rappuset alas ulos. Heti alaovelle päästyäni nappasin pyöräni pyörävarastosta ja lähdin polkemaan kohti kirjastoa. En voinut vieläkään uskoa, että olin onnistunut saamaan töitä, sillä aiemmat työhakemukseni oli heti hylätty tai mistään ei kuulunut mitään. Joten olin suuresti yllättynyt tästä tilaisuudesta! Talot ja puut vilahtelivat silmieni ohi, kun kiisin pyörälläni eteenpäin. Ajatukseni palasivat takaisin jäniksenkäpälään, joka heilui kaulassani. Kyllä, pidin sitä edelleen. Olin saanut kuulla ohimennen huonoja uutisia muilta ihmisiltä, enkä voinut olla miettimättä, että olisiko jäniksenkäpälällä jotain tekemistä asian kanssa, mutta sehän nyt olisi hullua. En todellakaan uskonut kantavani mitään onnenkäpälää. Olin ajatellut sen pois heittämistä jo monta kertaa, mutten tiennyt mikä minua oikein pidätteli. Sehän oli vain ällöttävä, haiseva käpälä, joka oli tullut mistä lie perseestä. Veljeni oli soittanu tässä muutama päivä sitten, että oli saanut potkut töistä. En voinut käsittää sitä, sillä veljeni oli todella tiptop tyyppinen henkilö. Hän ei ollut koskaan myöhässä ja teki aina työnsä hyvin, joten en voinut ymmärtää miksi hänelle olisi annettu potkut. En saanut syytä selville, kun puhelumme katkesi yhtäkkiä ja hän käski minun olla murehtimatta asiaa, ja että aikoo hommata uuden työn. Toivoin todellakin hänen olevan kunnossa. Olin myöskin saanut kuulla, että mummoni oli yllättäen joutunut sairaalaan kaatumisen vuoksi. Hän oli murtanut oikean kätensä siinä yhteydessä. Hän oli yöllä herännyt vessahätään, mutta oli yllättäen menettänyt tasapainonsa ja kaatunut käytävän lattialle. Sairaalasta oli soitettu ja kerrottu, että mummoni oli maannut kotinsa lattialla koko yön, ennen kuin kotihoitaja oli saapunu paikalle ja löytänyt hänet. Olin heti tuntenut kamalaa sääliä häntä kohtaan, sillä oli varmasti ollut pelottavaa maata yksin pimeässä, kylmällä ja kovalla lattialla. Kykenemättä tekemään mitään. Olin kiiruhtanut sairaalaan ja viipynyt siellä useamman tunnin, istuen vain hänen vierellään ja ihmetellen, että miksi viime aikoina oli alkanut tapahtua tällaisia onnettomuuksia, mutta pyyhkäisin nuo ajatukset nopeasti tiehensä, kun näin mummoni heräävän sairaalapedissään ja hymyili minulle niin lämpimästi. Hän luonnollisesti oli käskenyt minun olla huolehtimatta ja kertoi olevansa maailman vahvin mummo, joka oli saanut meidät molemmat nauramaan ja halaamaan. Kerttu, mummoni, oli 80- vuotias, mutta silti vielä hyvissä voimissa. Voisin lyödä vetoa että hänellä oli parempi kunto kuin minulla, koska hän sauvakäveli niin paljon. Joka päivä, tai aina kuin vain mahdollista, hänen oli pakko päästä ulkoilemaan ja sitä minä ihailin hänessä. Vaikka olikin jo iäkäs ihminen, niin silti pystyi vielä moniin asioihin. Toivoin, että minäkin olisin noin hyvässä kunnossa sitten, kun minä tulisin vanhaksi. Olin saapunut vihdoin kirjastolle ja jopa kymmenen minuuttia etuajassa. Olin astunut kirjastoon sisälle ja kävelin tiskille kysymään neuvoa. Paikalle saapui nainen, suunnilleen keski-ikäinen ja hänellä oli vaaleat lyhyet hiukset, ja iloiset siniset silmät. Hän oli hymyillen ohjannut minut johtajan toimiston ovelle. Hetkeä ennen, kuin olin astunut toimistoon, olin jännittänyt ja pelännyt, että jotenkin tulisin mokaamaan koko työtilaisuuteni, mutta päätin vain kerätä kaiken rohkeuteni ja olla mahdollisimman itsevarmana, joka tuntui kuitenkin mahdottomalta toteuttaa. Kädet hikoillen ja täristen olin koputtanut toimiston oveen ja hermostuksissani yritin pyyhkiä hikeä pois, ennen kuin tulisi kättelyn paikka. Hikinen kädenpuristus olisi inhottava lievästi sanottuna. Olin myöskin odottanut näkeväni oven toisella puolella miehen, joka olisi pukeutunut kurkkua kuristavaan kravattiin ja tyylikkäisiin housuihin ja paitaan. Yllätyksekseni edessäni oli kuitenkin seisonut joku hipin oloinen mies, enkä voinut olla kuin ihmetellä tätä näkyä. Pitkä musta tukka tiukalla ponihännällä, pieni parta ja pyöreät silmälasit. Hän oli pukeutunut tavallisiin farkkuihin ja tennareihin ja tavanomaiseen huppariin. Tämä rento tyyli sai oloni hieman rennommaksi ja pian olimmekin siirtyneet kättelyyn, ja sen jälkeen istuimme alas pöydän ääreen. Kristian, tuleva pomoni, oli vaikuttanut tosi mukavalta tyypiltä. Hän ei ollut edes pahemmin kysynyt miksi halusin kirjastoon töihin, joka oli tuntunut vähän oudolta. Olin kuitenkin kertonut, että olin kiinnostunut kirjastoalan töistä ja olin kuvaillut, ehkä vähän liikaakin, kuinka paljon pidin lukemisesta. Kristian oli vain naureskellut ja pian keskustelimmekin työpaikan säännöistä ja työtehtävistä. Minä olin vain hieman hermostuksissani hymyillyt ja nyökännyt, jonka jälkeen olinkin saanut siirtyä työtehtävieni pariin. Olimme puhuneet vielä hetken työajoista ja Kristian olikin jo ojentanut minulle tuntilistani nenäni alle, en ollut edes huomannut koko asiaa. Sen jälkeen kättelimme jälleen uudestaan ja Kristian toivotti minut hymyillen tervetulleeksi. Minä tietenkin kiitin kovasti ja puristin lujaa hänen kättään. Olin lähtenyt kirjastolta hyvillä mielin ja kävelin takaisin pyörälleni. Olin viettänyt päiväni järjestellen kirjahyllyjä, opetellut muovittamaan kirjoja, joka oli osoittautunut yllättävän vaikeaksi. Viimeksi olin päällystänyt kirjoja yläasteella. Olin päässyt myöskin vähäsen opettelemaan, miten ihmisille lainataan kirjoja. Olin löytänyt itseni hymyilemästä enemmän kuin normaalisti, mikä oli tuntunut oudolta minusta. Mutta sitten ymmärsin, että minähän aidosti nautin tästä työstä. Työilmapiiri oli juuri sellainen, mistä tykkäsin. Hiljainen ja rauhallinen, ja ihmiset tuntuivat mukavilta. Irrotin pyöräni lukosta ja lähdin matkaan. En ollut pitkiin aikoihin tuntenut oloani näin hyväksi ja rukoilin, että saisin nauttia tästä pienestä onnestani mahdollisimman pitkään. Kurvailin pyörälläni pitkin katuja ja tulin ohittaneeksi pienen R-kioskin, ja ennen kuin huomasinkaan, olin pysäyttänyt pyöräni äkisti. Olin kävellyt sisälle kioskiin ja kävin tiskiltä ostamassa yhden raaputusarvan, ja jotenkin minusta tuntui, että joku ohjaili minua. Tuntui kuin se en olisi minä, joka ottaisi nämä askeleet. Olin ottanu jälleen jäniksenkäpälän käteeni ja mieleni ajelehti niihin ihmisiin, joille oli viime aikoina käynyt huonosti, kun taas minä olin saanut sillä aikaa kokea, miltä hyvä onni tuntui, ja se oli saanut minut takertumaan enemmän kiinni siihen ajatukseen, että minulla oli kuin olikin taikakäpälä kaulassa. Tietenkin minusta oli tuntunut kamalalta noiden muiden ihmisten puolesta, jotka olivat joutuneet epäonnen kohteeksi viime päivinä, mutta pienessä kieroutuneessa mielessäni olin myös iloinen siitä, että kerrankin minulle tapahtui hyviä asioita. Kuinka kamala ihminen minä olinkaan... Otin kolikon pienestä kolikkopussukasta ja aloin raaputtaa arpaa. Ensimmäisenä tietenkin ajattelin, että tämä oli pelkkää ajanhaaskausta ja, että ennemmin tai myöhemmin onneni tulisi kääntymään takaisin siihen mitä se oli. Katseeni valui alas vieressäni olevaan roskapönttöön ja ajattelin jälleen, että olisi kaikista parasta jos vain nakkaisin jäniksenkäpälän menemään ja unohtaisin koko onni- jutun. Maailmassa ei ollut taikaa, joka muuttaisi elämämme yhtäkkiä paremmaksi ja poistaisi kaiken epäonnen, mutta silti... en voinut olla miettimättä kuinka jokin tässä käpälässä tuntui omituiselta ja kuinka outoja asioita oli alkanut sattua sen jälkeen, kun olin löytänyt käpälän. Eikä mennyt minuuttiakaan, kun jälleen elämäni tuntui kääntyvän päälaelleen. Hälinä kioskissa hiljeni ympärilläni enkä voinut uskoa mitä oli tapahtunut. Raaputusarvan mukaan olin voittanut tuhat euroa! Miten tämä oli mahdollista? Arvan täytyi olla feikki, koska en minä, tai kukaan muukaan, ikinä voittanut näistä arvoista mitään! Mutta jos se olikin totta... ajatukseni saivat melkein pääni räjähtämään ja pitelin arpaa tärisevissä käsissäni, ja kävelin kassalle. Muutaman askeleen matka tuntui yhtäkkiä ikuisuudelta ja jäniksenkäpälä tuntui rintaani vasten jälleen lämpimältä ja annoin rauhoittavan tunteen valua sisälleni. Hiljaa ojensin arvan kioskin myyjälle, mutta kaikki ympärilläni tuntui olevan kuin mykistetty. Näin kassaneidin avaavan suunsa, mutta en pystynyt kuulemaan sanaakaan. Nainen otti arvan kädestäni ja tutkaili sitä vähän aikaa, ennen kuin avasi jälleen suunsa. En vieläkään saanut hänen sanoistaan selvää, mutta sitten yhtäkkiä tajusin mitä hän yritti sanoa minulle. "Onneksi olkoon!", luin myyjän huulilta ja polveni olivat pettää alta. En voinut enää epäillä itseäni tai käpälää. Mitä ikinä se tekikään, oli tosissaan totta! Minulla oli kuin olikin oikea onnenkäpälä kaulassa!