Kun lievästi sanottuna eriskummallinen kävelyni Anttonin kanssa oli päättynyt, ja hän oli lähtenyt pois jättäen minut yksin, tajusin, että minun täytyisi varmaan jossain kohtaa lopettaa Anttonin perään tuijottaminen ja lähteä itsekin takaisin kotiin. Aamubrunssi sekä kävely oli päättynyt, ja oli aika palata elämääni. Viileä tuuli riepotteli hiuksiani, joten lähdin kävelemään reippaasti kohti pientä koirankoppiani Ilmajoen keskustassa. Tunsin jäniksenkäpälän heiluvan kaulassani ja tunsin oloni naurettavaksi; pidinkö minä tosiaan jäniksenkäpälää kaulassani? Se oli ällöttävää. Ja oliko Anttoni tosiaan halannut minua? Se oli yllättävää. Astuin sisälle koirankoppiini, potkaisin kengät pois ja lysähdin sängylleni. Kello oli vasta puolissa päivin, joten minulla oli koko päivä aikaa tehdä ei mitään, ennen kuin minun täytyisi mennä nukkumaan. Avasin kännykkäni ja näin, että minulle oli tullut yksi sähköposti. Oletin sen olevan vain roskapostia kuten yleensä, mutta se olikin sähköposti kirjastolta. ”Ei voi olla...”, mutisin. Yllätyksekseni viesti ei ollutkaan roskapostia tai edes muistutus sähköposti maksamattomista sakoista kun en ole palauttanut kirjaa ajoissa. Se oli vastaus työpaikka hakemukseeni. Se oli myöntävä vastaus. Minulle oli tarjottu töitä kirjastolta. Aluksi en edes muistanut hakeneeni töitä sieltä, mutta sitten se palautui mieleeni ja henkäisin ääneen. Olin saanut työpaikan! Miten tämä oli mahdollista? Hihkaisin onnesta ja pomppasin pystyyn. Pyörin hetken ympyrää tietämättä mitä tehdä, kun äkisti tajusin, että täytyihän sähköpostiin vastata! Lähetin kiireesti vastauksen ja yllätyksekseni 20 minuuttia myöhemmin sain viestin, jossa kerrottiin, että seuraavana päivänä kello 13:00 olisi minun työsopimuksen kirjoittaminen. Pompin ilosta ja olin varma, että en ollut koskaan ollut yhtä onnellinen, mutta samaan aikaan myös yhtä jännittinyt.
Kävelin kirjastolta pois päin seuraavana päivänä ja puhuin äitini kanssa puhelimessa. Kysyin häneltä, että tiedätkös, mitä pidän käsissäni? Ja hän vastasi, että ei tiedä. ”Työsopimusta!” Hihkaisin. ”Pääsin kirjastolle töihin!” Äiti kiljui ilosta puhelimeen niinkuin mikäkin lapsi ja sitten nauroimme yhdessä ja hän onnitteli minua. Lopetimme puhelun, kun saavuin kämpälleni. Olin niin onnellinen super hyvästä päivästäni, työni alkaisivat ensi viikolla ja aurinko paistoi ja kaikki oli vain niin hyvin. Epähuomiossa astuin ohi yhden portaan matkalla kämpälleni ja olisin ollut naamallani portaikossa, ellei joku olisi napannut minua vahvoille käsivarsilleen ja auttanut minut takaisin pystyyn. Huojuin hetken paikoillani ja katsoin sitten pelastajaani. Se oli naapurini, jota näin harvoin. Joel jotakin. Jokela? Ei… Jokinen! Joel Jokinen! Tunsin, kuinka puna levisi automaattisesti poskilleni, ja hymyilin vaivautuneesti Joelille. ”Kiitos”, sanoin. ”Ilo olla pelastamassa neito pulasta”, Joel vastasi. Naurahdin automaattisesti, ja vasta jälkeenpäin tajusin, kuinka outo vastaus se oli Joelilta. ”Olinpa onnekas, että satuit paikalle”, vastasin ja haroin hiuksiani korvan taakse. ”En edes huomannut sinua, olin niin ajatuksissani.” ”Huomasin”, Joel hymähti ja virnisti. ”Voit viedä minut kahville joskus kiitokseksi.” Sitten hän väläytti minulle vielä yhden hymyn ja lähti laskeutumaan portaita alas. Minä tuijotin suu auki hänen peräänsä ja en voinut uskoa todeksi. Oliko naapurini juuri ehdottanut eräänlaisia treffejä minulle? Ensin sain työpaikan, sitten naapurini pelastaa minut kaatumasta naamalleni ja samaan syssyyn ehdottaa kahville menoa. Olinko tulossa hulluksi, vai oliko onneni kääntymässä? Tunsin äkisti jäniksenkäpälän painon kaulassani, ja kosketin sitä. Se tuntui yllättävän pehmeältä, ikään kuin lämpimältä. Outoa. Annoin käteni laskeutua takaisin alas ja sitten kipusin loput portaat ylös ja menin sisälle kämppääni. Tein ruokaa hyvillä mielin, katsoin elokuvaa sängylläni maaten ja selasin sosiaalista mediaa, kun äkisti illalla yhdeksän aikaan puhelimeni soi. Säikähdin äkillistä kovaa ääntä ja sydän pamppailen vastasin äidilleni, joka minulle soitti. Kävelin peilin eteen ja harjasin tukkaani samalla kun kuuntelin, kuinka äiti kehotti minua pysymään rauhallisena. ”Minkä takia? Mitä on tapahtunut?” kysyin. ”Linnea...”, äiti sanoi hiljaa. ”Minä olen sairaalassa.” Olin tukehtua omana sylkeeni. ”Mitä?” ”Kaaduin tänään portaissa. Lonkkani on murtunut.” Ensimmäinen ajatukseni oli kysyä äidiltä, että oliko hän muuten kunnossa, eihän hän lyönyt päätänsä. Toinen ajatukseni, se, joka tuli vähän viiveellä, oli, että ilman naapuriani Joelia, se olisin voinut olla minä. Jäniksenkäpälä painoi kaulassani, ja tuijotin sitä peilin kautta. ”Linnea?” ”Olen täällä äiti. Minä tulen sairaalaan heti.” Käänsin katseeni pois peilistä, pyyhin ajatukseni pois; se oli vain sattumaa, ei jäniksenkäpälä ollut minua pelastanut, vaan Joel. Ja äidillä oli vain huonoa tuuria. ”Ei sinun tarvitse, Linnea”, äidin hiljainen ääni sanoi luurin toisessa päässä. ”Minä pärjään kyllä. Pyydän apua, kun tarvitsen sitä.” ”Mutta–”, aloitin, mutta äitini keskeytti minut topakasti ja pian kävi selväksi, että vastaan ei ollut väittämistä. Vajosin lattialle peilin eteen istumaan ja tuijotin jälleen kuvajaistani, samalla kun äidin sanat kaikuivat korvissani, enkä saanut niistä selvää. Olin liian järkyttynyt. Kosketin varovasti jäniksenkäpälää kaulassani ja se oli kylmä. Oliko se aina ollut? Olinko kuvitellut sen lämmön? ”Mitä täällä tapahtuu?” mutisin hiljaa.