Olimme Anttonin kanssa lähteneet hiljaa ravintolasta; päät kumarassa ja suuri häpeän tunne sai kasvomme punottamaan. Kuinka Viola oli kehdannut aiheuttaa tuollaisen kohtauksen? Ja meidänhän piti viettää kahden keskistä aikaa, vain me kahden! Anttoni ei myöskään kuulunut alkuperäiseen suunnitelmaan jos minulta kysyttäisiin. Viola oli käyttäytynyt aivan lapsellisesti, alkaa nyt tuolla tavalla pikku asiasta huutamaan ja sitten ryntää itse ulos, vaikka hän oli itse järjestänyt koko brunssi jutun; vietetään mukava hetki, ilman draamaa. Mutta noh, olisihan se pitänyt arvata, ettei sellainen tietenkään ollut mahdollista. En edes ymmärrä, onko se aina niin iso juttu naisille, kun heidän ukot viettävät aikaa kavereidensa kanssa. Mikä siinä on niin kamala ongelma, sillä kyllähän naisetkin yhtä paljon, elleivät enemmänkin, viettävät aikaa jossain muualla kuin kotona halailemassa niitä niin kutsuttuja kultia. Ei kai minun pitäisi olla niin vihastunut, mutta en voinut itselleni mitään. Sillä olihan tuo nyt aika naurettavaa jos myönnetään. Mutta sitten toisaalta, tunsin myös kamalaa syyllisyyttä, koska minunhan kuuluisi olla Violan paras ystävä, eikä ajatella hänestä pahalla ja hengailla hänen poikaystävänsä kanssa! Se vain tapahtui niin yllättäen, että ennen kuin tajusinkaan, olin jo suostunut Anttonin pyyntöön lähteä kävelylle hänen kanssaan! Olimme kävelleet hiljaa jo varmaan puoli tuntia, eikä Anttoni ollut sanonut vielä sanaakaan. Mitä hän mahtoi ajatella? Oliko hänen ikävä Violaa ja odottaisi sopivaa hetkeä paeta paikalta? Ehkä hän oli alkanut katumaan, että oli pyytänyt minua mukaan, eikä nyt nolostumiseltaan voinut sanoa mitään. Sydämeni takoi rinnassa kovaa vauhtia, olin aivan pyörryksistä saadessani olla Anttonin seurassa. Tilanteesta, josta olin haaveillut monet yöt. En voinut uskoa tätä todeksi, sillä miksi ihmeessä Anttoni kutsuisi minut kävelylle kanssaan? Mehän emme olleet kavereita, ei ainakaan tietääkseni. Ehkä hän haki vain jonkinlaista lohtua Violan aiheuttaman kohtauksen jälkeen, ja minä satuin olemaan ainoa jäljellä oleva vaihtoehto. Tietystihän minä olisin viimeisenä Anttonin listalla, enkä ihmettelisi vähääkään jos Anttoni tunnustaisi ihan millä sekunnilla vaan, että olisi saanut tarpeekseen seurastani ja painelisi takaisin Violan luokse. Kaikki eri mielikuvat mielessäni saivat oloni vaivaantuneeksi ja kiedoin käteni itseni ympäri ja puristin hupparini kangasta rystyset valkoisina. Samassa Anttoni pysähtyi yllättäen ja olin törmätä hänen selkäänsä... Anttonin lihaksikkaaseen selkään. Olin lähellä sanoa jotakin tilanteeseen täysin sopimatonta, mutta ehdin juuri nielaista sanani kurkusta alas. En vain voinut itselleni ja ajatuksilleni mitään. Joskus ne vaan eksyvät aivan eri polulle kuin pitäisi, mutta minkäs teet kun edessä seisoo mies, jonka kroppa muistuttaa jostain kreikkalaisesta jumalasta. "Teinköhän oikeaa ratkaisua sittenkään…”, Anttoni kuiskaili itsekseen ja siirryin hiljaa lähemmäs häntä. "Mitä tarkoitat, Anttoni?", kysyin ja laskin käteni varovasti Anttonin olkapäälle, kuin kertoakseni hänelle, että tulisin olemaan hänen tukenaan. Tunsin hänen raskaan hengityksensä ja näin Anttonin alahuulen vapisevan hiukan. Tämä oli selkeästi rankkaa Anttonillekin, enkä voinut olla tuntematta sääliä tätä kohtaan. Halusin kietoa tämän miehen tiukkaan syleilyyni ja suudella häntä niin pitkään, että tämän jalat lähtisivät alta ja hän tajuaisi, että Viola oli ollut aivan väärä valinta ja, että hän haluaisi olla sittenkin minun kanssani. Mutta tajuttuani heti kuinka sairas ajatus tuo oli, siirsin käteni muualle ja vajosin syvälle häpeän kolooni. "En tiedä... tuntuu, että ehkä minä ja Viola kihlauduimme aivan liian nopeasti. Kaikki etenee liian nopeasti, ainakin minun mielestäni. Viola on jo melkein juorunnut koko kylälle, että kohta juhlitaan meidän häitä. HÄITÄ! Okei, me ollaan kihloissa, mutta en minä ole vielä valmis naimisiin ja lasten tekoon! En vain tiedä miten puhuisin Violalle...", Anttoni sai viimein sanottua ja katsoi minuun, kuin minulta löytyisi kasoittain neuvoja parisuhteisiin. Phah, kunpa löytyisikin. Mutta mitä ihmettä Anttoni oikein tarkoitti? Hän ja Viola ovat vaikuttaneet niin onnellisilta yhdessä, jos ei lasketa sitä kohtausta ravintolassa. Ja he ovat seurustelleet jo monta vuotta! Ja vaikka minun mahdollisuuteni Anttonin kanssa ovat menneet aikoja sitten päin helvettiä, en silti toivoisi heidän eroavan. Viola on ollut tosi onnellinen Anttonin kanssa, enkä haluaisi nähdä häntä murheen murtamana. "Mistä sinä oikein puhut? Älä sano noin, tehän kuulutte yhteen!", huudahtin nopeasti, joka sai Anttonin säpsähtämään ja hypähtämään pienesti ilmaan. Katseemme kohtasivat lyhyen ajan ja minusta tuntui kuin voisin purskahtaa itkuun hetkenä minä hyvänsä. Halusin sanoa hänelle aivan päinvastoin ja tunnustaa Anttonille monen vuoden ihastumiseni häntä kohtaan, joka on kasvanut aina vain suuremmaksi. Ja juuri nyt en tiennyt miten kontrolloida kaikkia tunteitani, tuntui kuin olisin tukehtumaisillani kaikesta mitä ympärilläni ja sisälläni tapahtui. "Mutta sinun on kerrottava hänelle. Juttele Violan kanssa ihan rauhassa ja kerro nuo samat asiat, mitkä sinä juuri kerroit minulle.", nyyhkytin hiljaa ja pyyhin kosteat silmäni kuiviksi. "Jos asia vaivaa sinua noin paljon, teidän on juteltava. Teki se miten kipeää tahansa.", jatkoin ja kohotin katseeni takaisin Anttoniin, jonka ilme oli täysin vakava; silmät tuijottivat jonnekin kaukaisuuteen ja suu oli tiukkana viivana. Pystyin näkemään hänen päänsä ylä puolella ajatusten sekamelskan, joka pyöri sinne tänne. Ja minä... minä en voinut kääntää katsettani. En piirun vertaakaan. Anttonin ihanat siniset silmät porautuivat syvälle minuun ja tumma pörröinen tukka, joka osoitti vähän joka suuntaan, mutta joka näytti niin samettisen pehmeältä, että mieleni teki sukeltaa niihin. Tunsin punan kohoavan poskilleni ja olin jo valmiina päättämään tämän oudon ja yllättävän kävelyreissun. Käännyin ympäri, hengitin syvään ja puhalsin ulos. Kylmät kyyneleeni alkoivat valua poskiani pitkin ja tusin kipeän palan tunteen kurkussani, joka tuntui viiltävän kurkkuni auki. Yritin niellä polttavan tunteen alas, mutta tukahduttava tunne oli liian voimakas päihitettäväksi. Tunsin oloni aivan kamalaksi. Olin hylännyt parhaan ystäväni ja lähtenyt ulos hänen kihlattunsa kanssa, ja minkä takia? En tarkkaan ottaen ihan tiedä itsekään, mutta täällä minä nyt olin. Kävelyllä parhaan kaverini kihlatun kanssa, joka juuri tunnusti että ei ollut varma enää kihlauksesta. Minulla piti olla hyviä neuvoja ja oikeat sanat käytössä, mutta ei minulla ollut mitään omaperäistä sanottavaa. Nuokin neuvot mitkä kerroin Anttonille, oli napattu jostain lehdestä, mikä oli täynnä juttuja julkkisten elämästä ja heidän ongelmista. Vau, tosi vaikuttavaa. Mutta eniten minua itketti se, että olin niin, niin lähellä tunnustaa viimeinkin Anttonille minun tunteeni, jotka olin onnistunut kätkemään kaikilta monen vuoden ajan. Mutta joka päivä se tuntui vain aina vaan raskaammalta kantaa sisällä, ja todennäköisesti tulen kantamaan sisälläni ikuisesti näitä tunteita, sillä en onnistunut vieläkään kertomaan hänelle. Enkä varmastikaan tulisi tekemään sitä. Otin ensimmäisen askeleeni, kunnes tunsin Anttonin käden omassani. Sydämeni jätti kaikki lyönnit välistä ja käännyin kuin haamu Anttonia kohti. Mitä nyt tapahtuisi?! Anttoni oli hiljaa ja hymyili minulle, joka sai melkein jalkani pettämään altani. Olin pelkkää makaronia hetken ajan ja olin kaatua suoraan Anttonin syliin ja ennen kuin ymmärsinkään, Anttoni liikkui lähemmäs minua ja sitoi kätensä kokonaan minun ympäri. En voinut uskoa. Anttoni Laakso halasi minua, eikä tämä ollut mikään hallusinaatio! Hänen tuoksunsa ympäröi minut kokonaan ja hänen lihaksikkaat käsivartensa pitivät minut suojassa: tunsin olevani täysin turvassa kaikelta. Hänen ihonsa tuntui pehmeältä ja lämpimältä omaani vasten, enkä halunnut tämän pienen, yllätyksellisen, hetken päättyvän milloinkaan. Mutta juuri silloin tunsin Anttonin perääntyvän ja turvalliset käsivarret irrottautuivat minusta. Mielessäni huusi pieni kimeä ääni joka käski Anttonin halaamaan minua uudestaan, mutta tilanne oli jo ohi. Halaus oli siinä ja nyt minä vuorostani katsoin Anttonin kääntyvän toiseen suuntaan. Hän harppoi pitkillä askelilla jalkakäytävää pitkin ja kääntyi sitten risteystä kohti. Katsahti vielä olkansa yli minuun ja katosi sen jälkeen näkyvistäni. Tunsin hiljaisen sydämen sykkeeni kohoavan jälleen normaaliksi ja pitelin kättäni rinnalla. Raavin takaraivoani hetken ajan ja vilkuilin sekavan oloisesti ympärilleni. Mitä hemmettiä just äsken tapahtui?