En poistunut pienestä koirankopistani pariin päivään, vaan äkillisen inspiraation puuskassa hain töitä. Lähettelin netissä työhakemuksia kolme, yhden S-Markettiin, toisen kirjastoon ja kolmannen ABC:lle. Aamun aurinko paistoi ikkunasta sisään ja jouduin siirtymään varjoiseen osaan sänkyäni, että näkisin läppärin näytön. Järsin alahuultani päivittäessäni sähköpostiani, mutta pian tajusin olevani typerä: ei minun onnellani mitään työpaikkaa saada. Ja sitäpaitsi ei työpaikoista kuulu niin nopeasti. Mitä minä oletin? Että sillä sekunnilla kun lähetän hakemuksen, saan vastauksen? Ei, ei se niin toiminut. Oveeni koputettiin ja tiesin heti, että se oli Viola, koska tänään oli hänen vapaapäivänsä ja hän oli luvannut tulla näyttämään livenä sormustaan minulle. Viola oli kieltäytynyt lähettämästä siitä kuvia, koska ne eivät kuulemma ”vastaa todellisuutta”. ”Avaa ovi!” Viola huusi lukitun oven toiselta puolen. ”Linnea!” Huokaisin, läpsäisin hellästi itseäni poskelle ja käskin skarpata. Sitten nousin ylös, kävelin ovelle ja avasin sen. Sen sijaan, että Viola olisi tervehtinyt minua niin kuin normaalit ihmiset, hän tunki sormensa, jossa sormus oli, aivan kasvoihini kiinni. ”Katso sitä!” hän hihkaisi. Otin kiinni Violan kädestä, työnsin sitä kauemmaksi naamastani ja sitten kohdistin katseeni hänen sormukseensa. Se oli puoliksi hopea ja puoliksi musta. Hyvin Violan tyyppinen. Avasin suuni kehuakseni sitä, kun Viola henkäisi kauhistuneena. ”Mikä helvetti sinulla on kaulassasi?” hän huudahti ja ojensi toisen kätensä kohti jäniksenkäpälää, jota en syystä tai toisesta ollut vieläkään ottanut pois kaulastani. Päästin irti hänen vasemmasta kädestään, väistin hänen oikeaa kättä, tungin käpälän paitani alle ja mutisin: ”Ei tämä mikään. Näytä nyt sitä helvetin sormusta.” Sitten tarrasin kiinni hänen vasempaan käteensä ja katsoin sormusta uudelleen. Viola unohti käpälän samantien ja taivutti rannettaan ja ojensi sormiaan, saaden kätensä, ja siinä olevan sormuksen, näyttämään elegantilta. Yllättävää kyllä, sormuksen näkeminen ei tuottanut samanlaista tuskaa ja surua, kuin mitä kihlauksesta kuuleminen. Oloni oli samanlainen, ei huonompi. Itseasiassa oloni saattoi olla jopa hiiren verran kohentuneempi: minua ei itkettänyt, Anttoni ja Viola eivät olleet ainoa asia mielessäni ja olin, piru vie, hakenut jopa töitä! Se sai minut ajattelemaan, että ehkä elämä helpottaa sittenkin.
Oltuaan kihloissa pari viikkoa, Viola tajusi, että hän oli parin viikon ajan syrjinyt minua. Hän oli niin keskittynyt Anttoniin ja omaan onneensa, että hän ei ollut edes älynnyt kysyä, että mitä minulle kuului. Kuitenkaan se ei haitannut minua niin paljon kuin olisi voinut kuvitella. Kuten oli sanottu, meidän ystävyyssuhteemme oli… oli. Se ei ollut aivan perinteinen. Joka tapauksessa, syystä tai toisesta, Viola kutsui minut brunssille hänen kanssaan. Hetken harkitsin kieltäytyväni kutsusta, mutta sitten tajusin, että voisi tehdä ihan hyvää viettää aikaa kaverini kanssa. Ainoan kaverini kanssa. Meillä voisi olla kahdestaan ihan kivaakin. Voi pojat, että minä olinkin väärässä. Kun saavuin ravintolaan, missä meidän oli määrä, Violan sanojen mukaan, viettää brunssia, huomasin, ettei Viola istunut yksin pöydässä. Anttoni oli hänen kanssaan. Katsoin ovelta kuinka he nauroivat keskenään, koskettivat toisiaan ja nauroivat lisää. Pyörähdin kannoillani, valmiina juoksemaan ulos kun kuulin Violan äänen kantautuvan korviini. ”Linnea!” Pyörähdin takaisin ympäri ja hymyilin, vihaten sitä kuinka feikki olin. ”Hei!” ”Tule tänne!” Kävelin pöydän luokse ja istuuduin alas. Välttelin huolellisesti katsomasta Anttoniin ja soin kaiken huomioni Violalle. ”En tiennyt, että saamme seuraa”, sanoin. ”Luulin, että olisimme kahden.” ”Voi, mutta enhän minä voinut kieltää Anttonia tulemasta!” Viola naurahti. ”Hänen kaverinsa peruivat sen Keskiselle lähdön, joten hän päätti tulla brunssille.” ”Sepä mukavaa”, totesin kuivasti, kokosin itseni ja katsoin Anttoniin. ”Onneksi olkoon sinullekin.” ”Kiitos.” Anttoni hymyili minulle ja tunsin jonkin liikahtavan sisälläni. Käänsin nopeasti katseeni pois hänestä. ”Toki sitä minä ihmettelen, että hän ylipäätänsä päätti tulla brunssille”, Viola mutisi äkisti. ”Häh?” älähdin. ”Älä aloita”, Anttoni huokaisi. ”Miksi pilata hyvä tunnelma?” ”No saahan nainen sitä ihmetellä!” ”Ihmetellä mitä?” kysyin. Viola pyöräytti silmiään ja sanoi kovaan ääneen: ”Anttoni on viimeiset kolme iltaa ollut myöhään ulkona jätkien kanssa.” ”Mikäs siinä?” kysyin. ”Kai hän voi olla kavereidensa kanssa?” ”Kiitos!” Anttoni huokaisi, heilauttaen käsieen. ”Niin, mikäs siinä jos ei halua viettää aikaa oman kihlattunsa kanssa”, Viola sanoi närkästyneenä. Aistin, ensimmäistä kertaa pitkään aikaan, riidan alun kytevän Violan ja Anttonin välillä. ”Öö”, sanoin, kun en fiksumpaankaan kyennyt. ”Kai minä nyt saan nauttia ajastani jätkien kanssa!” Anttoni kivahti. ”Me olemme kihloissa, ei sinun tarvitse olla niin takertuvainen.” ”Takertuvainen? TAKERTUVAINEN!” Viola ponkaisi pystyyn tuoliltaan, ja tunsin kuinka kaikkien katseet kohdistuivat meihin. Vajosin penkilläni alaspäin, kasvot punaisina ja häpesin kohtausta, jonka Viola sai aikaiseksi. ”Rauhoitu, rakas”, Anttoni sanoi. ”Istu alas.” ”En helvetissä istu!” Viola kivahti. ”Minähän olen liian takertuvainen.” ”Neiti, joudumme pyytää sinua poistumaan”, sanoi vieras ääni Violan takaa. ”Hyvä!” Viola huusi. ”Minä lähden.” Ja niine hyvineen Viola harppoi tiehensä. Olin aika varma, että hän oli unohtanut totaalisesti minun edes olevan paikalla. Olisihan hän varmasti pyytänyt minua mukaansa mikäli hän olisi muistanut, että minäkin olin paikalla? ”Anteeksi”, Anttoni sanoi. ”Ei tämän näin pitänyt mennä.” Äkisti tajusin, että olin kaksin Anttonin kanssa ja olin tulipunainen. Suoristauduin tuolillani ja yskäisin. ”Ei se mitään”, mutisin. Anttoni silmäili minua hetken ja nousi sitten ylös. Loistavaa, ajattelin. Nyt hän lähtisi ja minä jäisin yksin istumaan brunssille kuin idiootti. ”Lähdetkö kävelylle kanssani?” Anttonin kysymys yllätti minut totaalisesti ja hetkeen en saanut sanaa suustani. Haroin ohuita hiuksiani kasvojen punan peitoksi. ”Joo”, sain viimein ulos suustani. ”Voin lähteä.” En voinut uskoa sitä todeksi: Anttoni Laakso oli juuri pyytänyt minua kävelylle kanssaan. Kahdestaan. Tässä oli kaikki ainekset kasassa onnesta pyörtymiseen. Valitettavasti aivoni kuitenkin muistuttivat minua siitä, että hän oli edelleen kihloissa parhaan kaverini kanssa. Se siitä onnesta pyörtymisestä.