Olin jättänyt sillan jo kauas taakseni ja tutut tylsät kerrostalot olivat tulleet jälleen vastaan. Koko matkan takaisin kotiin olin vain miettinyt kuinka onnellisia Viola ja Antton mahtoivat olla tällä hetkellä, ja se sai vatsani vääntyilemään. Miten ikinä enää pystyisin olemaan Violan ja Anttonin seurassa? Se tuntui täysin mahdottomalta, en minä kertakaikkiaan pystyisi siihen! Mutta en kai minä siltikään voisi piilotella ikuisuutta pienessä haisevassa kämpässäni, vai voisinko? Tuskin he huomaisivat poissaoloani ollessaan nyt niin onnellisia yhdessä. Viola oli varmasti saanut upean kihlasormuksen, enkä voinut katkeruudeltani olla ajattelematta, että se sormus kuuluisi minun sormeeni! Tiedän, kuulostan ihan hullulta, mutta nämä ihmiset saivat minut sekoamaan entisestäni. Eikös sitä myöskin sanota, että sitä mitä et voi saada on paljon mielenkiintoisempaa. Ja koska minulla ei ollut mitään asiaa koskea Anttoniin, teki ajatuksesta vielä kuumempaa. Löin nopeasti käteni otsalle ja yritin täräytyksellä saada Anttonin putoamaan mielestäni, mutta turhaan. Olisinpa lyönyt päätäni tiiliseinään tai tehnyt mitä tahansa, hän tulisi pysymään aina takaraivossani. Ihana hymy huulillaan, joka ajoi minut melkein hukuksiin. Näin muutaman sadan metrin päässä tylsän harmaan luukkuni ikkunan, ja huokaisin syvään kyllästyneisyydestä. Olin aivan poikki. Halusin vain ottaa kuuman suihkun ja kaatua sänkyyn, enkä nousta sieltä enää koskaan. Otettuani muutaman lisäaskeleen ja törmäsin johonkin outoon. Kumarruin lähemmäs maata ja kohta olinkin melkein kontallani asfaltilla, ja lähemmäs päästyäni en voinut muuta kuin kummastella mikä maassa lojui. Sehän oli jäniksenkäpälä! Miten ihmeessä se oli joutunut tänne? Harvemmin koskaan näet jäniksenkäpälää lojumassa keskellä tietä, joten miten se oli sattunut lentämään juuri minun kotini lähettyville? Nostin käpälän kahden sormeni väliin siinä olevasta metallisesta rinkulasta ja tutkin sitä kuin mikäkin pahainen hyypiö, mutta pienen hetken päästä koko käpälän käsittely alkoi ällöttämään minua; kaikki ne kuolleet karvat ja outo paha haju - kuin se olisi lillunut kuralätäkössä päivä kaupalla. Tulisin todellakin desinfioimaan käteni tämän jälkeen. Olin ojentamaisillani kättäni heittääkseni ällöttävän käpälän menemään, mutta juuri silloin silmäkulmaani sattui jotain. Käänsin katseeni takaisin maahan ja siinä se vain lojui. Vitosen seteli. Kulmakarvani nousivat ylös otsaani hämmennyksestä ja vedin jäniksenkäpälän uudestaan silmieni eteen. Jokin tässä tuntui omituiselta. "Mahdatkos olla onnenkäpälä sitten?", mietin puoliääneen ja poimin setelin maasta. En voinut nyt muuta kuin hymyillä, mutta aivoni tulivat silti jäljessä. Ne eivät pystyneet käsittelemään kaikkea mitä oli tapahtunut lähitunteina. Ensin raskas putoaminen pilvilinnastani, kun Anttoni oli kosinut Violaa ja nyt tämä ällöttävän kummallinen jäniksenkäpälä, joka jotenkin toi mukanaan tämän vitosen setelin. Eihän se paljoa ollut, mutta saatoin silti saada sillä jotain tyhjään jääkaappiini. Katsahdin tien toiselle puolelle pientä markettia kohti, joka näytti olevan vielä hetken auki. Mikä tuuri. Kävelin pitkillä askelilla sisälle kauppaan, jonka kävelin nopeasti läpi. Käsiini oli tarttunut kolme pakettia nuudeleita ja tonnikalapurkki. Kävelin kassalle ja ojensin vitosen setelin myyjälle, jolla oli kasvoillaan hyvin tyypillinen ilme, jonka saatoit nähdä kassatyöntekijällä; tyhjät kalpeat kasvot ja naama norsunvitulla. Olin päässyt takaisin sisälle pieneen haisevaan luukkuuni- tai pikemminkin loukkuuni. Nakkasin tonnikalapurkin jääkaappiin ja nuudelit ylös kuivakaappiin. Ainakin näillä eläisin ehkä pari päivää. Ellei säälissä rypeminen tappaisi minua ensin. Katsahdin nopeasti uudestaan jäniksenkäpälään, jonka olin penkonut esille taskustani. Käännyin hetkeksi yhden laatikkoni puoleen, jonka pohjalta löysin hopeisen kaulaketjun. Kiinnitin käpälän ketjuun ja puin ketjun kaulaani. Nyt se oli todellakin selvää miksi kaikki pitivät minua outona, jopa minä pidin itseäni outona. Kuka tervejärkinen ripustaa kaulaansa maasta löytyneen likaisen onnenkalun? Nappasin puhelimeni pöydältä ja kävelin sängylleni, ja kääriydyin syvälle peittooni. Samassa puhelimeni alkoi täristä, kuin se olisi räjähtämäisillään. Avasin näytön, joka oli täynnä Facebook ilmoituksia. Avasin yhden niistä sen enempää ajattelematta. Voi kunpa en olisi tehnyt niin. Näytölle ilmestyi kuva Anttonista ja Violasta, jossa he hymyilivät leveämmin kuin suu pystyi ja olivat nostaneet kätensä niin, että kaikki näkisivät heidän kihlasormuksensa. Luulen, että sydämeni lakkasi sykkimästä sillä hetkellä. Nyt se oli viimeistään virallista, kun he jakoivat tällaisia päivityksiä. Tunsin jälleen säälittävien kyyneleiden valuvan poskiani pitkin ja paiskasin puhelimen kauaksi minusta. Olin jälleen niin raivona ja murtunut, enkä osannut enää ajatella järkevästi. Puristin jäniksenkäpälää kaulassani sen kummemmin sitä ajattelematta ja suuttumuksen vallassa toivoin, että jokin tulisi näiden kahden väliin, ja minulle annettaisiin mahdollisuus. Mutta voi kuinka olinkin väärässä. Kunpa en olisi ikinä toivonut mitään tuollaista tapahtuvan, sillä kun aikaa kului, tuntui toiveella olevan kamala vaikutus kaikkeen. Erityisesti minun ja haaveideni kohdalla.