Anttonin ja Violan onni suorastaan pursusi heistä, ja olisi voinut luulla sen tarttuvan myös minuun, mutta ei. Minä velloin itsesäälissä, surkutellen rakkauden perään, jota en voisi ikinä saada. Anttoni oli Violan mies. Ei minun. Hän ei koskaan tulisi olemaan minun mieheni, koska olin aika varma, että siihen oli joitain sääntöjä, että kaverin ex-poikaystäviin ei saa koskea. Ja Viola tappaisi minut, jos tekisin aloitteen Anttonin suhteen mikäli he joskus eroaisivat. Mutta eivät he eroaisi. Minä tiesin sen. He olivat liian täydellisiä yhdessä, ja se jos mikä sai minut tuntemaan surua, salassa, totta kai. Enhän minä voinut parhaalle kaverilleni näyttää, että en ollut vilpittömästi onnellinen hänen puolestaan. Olinkohan ihan kauhea ihminen? Kenties, mutta en voinut tunteilleni mitään. Viikot kuluivat, ja ainoa asia mitä sain aikaiseksi noiden menneiden parin viikon aikana oli se, että onnistuin katsomaan kolme eri sarjaa kokonaisuudessaan Netflixiltä. Ai niin, ja sain äidiltäni puhelinsoiton, jossa hän kertoi, että pikkuveljeni oli vienyt hänet syntymäpäivänään shoppailemaan. Minä puolestani en ollut muistanut edes onnitella äitiä, ja sitähän hän ei antanut minun unohtaa. Hän rakasti muistuttaa minua siitä kuinka paska tytär osasin olla. Istuin nitisevällä parvekkeellani viltti päällä ja tuijotin syksyn värittämiä lehtiä puissa. Ne olivat kauniit, ja olisivat varmaan olleet vielä kauniimmat mikäli aurinko olisi paistanut. Mutta milloin muka Ilmajoella aurinko paistaisi? Tai Suomessa ylipäätänsä. Vilkaisin taivaalle, ja olin varma, että yöllä sataisi vettä. Minua väsytti. Opiskelijat olivat taas riehuneet rakennuksessa koko yön, joten minä en ollut nukkunut, minkä myötä olin saanut paaaljon hyvää aikaa maata sängyssä ja miettiä, miksi minä en ollut voinut tavata Anttonia ennen Violaa. Miksi, silloin kolme vuotta sitten, minun oli pitänyt mennä ensin vessaan? Jos olisin mennyt vasta Violan jälkeen siellä baarissa vessaan, se olisin ollut minä joka törmää Anttoniin vessajonossa. Ei Viola. Minä. Ja se saattaisi olla minä joka nyt seurustelisi kolmatta vuotta Anttonin kanssa. Valitettavasti asiat eivät olleet menneet niin, enkä minä ollut ollut se, joka törmäsi Anttoniin ja raahasi hänet pöytäämme. Se oli ollut Viola, ja kyllä, olin katkera, vaikka minulla ei periaatteessa siihen ollut minkäännäköistä oikeutta. Kännykkäni pirahti soimaan tiskialtaan päällä. Huokaisten nousin ylös, siirryin sisälle ja katsoin kuka minulle soitti. Viola, totta kai. Vastasin puheluun tympääntyneellä äänensävyllä, vaikka olin tähdännyt hillityn rauhalliseen äänensävyyn. Samantien jouduin kiskaisemaan puhelimen kauemmaksi korvastani, koska luurin toisesta päädystä kuului Violan kiljuntaa ja kauhea sanaryöppy, enkä saanut selvää sanakaan. Toppuuttelin Violaa, ja yritin saada hänet puhumaan, hitaammin ja rauhallisemmin ja ennen kaikkea pienempään ääneen ja huomattavasti vähemmällä kiljumisella. Kuuntelin hetken hänen hengästynyttä selitystään, sanat pomppien sinne tänne ilman mitään loogista järjestystä, ja sitten minä tajusin mitä Viola selitti. Hänen sanansa iskeytyivät tajuntaani ja ymmärrykseeni, ja valahdin lattialle istumaan. Anttoni oli kosinut Violaa. He olivat kihloissa. Nieleskelin kyyneleitäni, jotka puskivat väkisinkin silmiini ja yritin sanoa Violalle mahdollisimman vakaalla äänellä, että onneksi olkoon, ja voi herran jestas kuinka mahtavaa. Onneksi Viola oli niin innoissaan, että ei huomannut kireyttä äänessäni. Mutta minä yritin, minä ihan oikeasti yritin olla onnellinen ja iloinen hänen puolestaan. Itseasiassa onnistuin siinä niin hyvin, että melkein pienen hetken ajan uskoin itsekin olevani vilpitön. Mutta vain pienen hetken. Oli pelottavaa, kuinka hyvä minusta oli tullut piilottamaan suruni. ”Tulen seuraavana vapaapäivänäni esittelemään sormusta!” Violan ääni kuului puhelimesta. ”Nyt minun täytyy rientää, tiedäthän sinä, kihlattuni odottaa! Apua, en voi uskoa, että saan kutsua Anttonia kihlatukseni!” Ja sitten puhelu loppui tosta noin vain. Laskin kännykän korvaltani, ja tuijotin tyhjyyteen. Tunsin vain sydämeni sykkeen ja tunsin kylmän lattian takapuoleni alla. Kyyneleet vierivät poskelleni, ja pyyhin ne vihaisena pois. Ei. Minä en itkisi tämän asian takia. Se oli väärin ja se oli säälittävää. Minun täytyi ryhdistäytyä! Päätin, että nyt jos koskaan oli oikea aika nousta lattialta ylös ja lähteä sille lempipaikalleni Ilmajoella. Minun sillalleni, missä saisin olla rauhassa ja märehtiä asiaa. Siten, ehkä, pääsisin siitä ylitse ja voisin kohdata Violan kun hän tulisi esittelemään kihlasormustaan. Puin nopeasti vaatteet päälleni, otin avaimet mukaan, mutta jätin kännykän kotiin ja lähdin. Oli alkanut tuulemaan, enkä minä ollut älynnyt laittaa kaulahuivia, joten jouduin kulkemaan pää kumarassa ja toivoa, että kurkkuni ei olisi seuraavana päivänä kipeä. Näin sillan edessäni ja pidensin vaistomaisesti askeleitani. Pysähdyin keskelle siltaa, nojasin lahonneeseen kaiteeseen ja tuijotin alas Kyrönjokeen. Huolimatta päätöksestäni olla vahva ja olla itkemättä, tajusin pian, että piskot, jotka tippuivat veteen eivät olleet vesipisaroita: ne olivat kyyneleitä.