Kuvat siitä, kun ojensin jäniksenkäpälän naiselle. Ne pyörivät yhtä jatkuvaa ympyrää päässäni. En pystynyt mitenkään lopettamaan sen ajattelemista. Mitä helvettiä minä olen mennyt tekemään?! Minä ajattelin ja löin molemmilla kämmenillä auton rattia raivoissani, mutta kyyneleet valuivat edelleen vuolaasti pitkin naamaani. Sen naisen elämä oli tuhoutunut sillä samaisella hetkellä, kun annoin niin sanotun "onnenkalun" tälle. Ja minä vain kävelin pois! Oikea pelkuri minäkin olen.. Mutta en tiennyt mitä minun olisi pitänyt tehdä. Olisinko pystynyt jatkamaan elämääni käpälän kanssa, aina sinne saakka kun minusta lähtee henki? Koko elämäni ajan joutuisin katsomaan, kun minulle rakkaat ihmiset murenevat silmieni alla, ja tietäen samaan aikaan, että se kaikki olisi minun syytäni. Ei. En todellakaan pystyisi elämään sellaista elämää, vaikka onnenkalu toisikin minulle kasan kultaa. Koko vartaloani särki päästä varpaisiin, ja kaikki ihokarvani olivat pystyssä. Unohtamatta sydäntäni, joka tuntui olevan sirpaleina siitä minä olin mennyt tekemään. Puristin rintaani rystyset valkoisina ja yritin pitää samaan aikaan edessäni näkyvää tietä silmällä, ja pitää auton vakaana, koska oli alkanut satamaan kaatamalla. Tuulilasin pyyhkijät vinkuivat lasia vasten, joka tuntui minulla hampaissa saakka. Onneksi liikenne ei ollut ruuhkaista, vaan yllättävänkin hiljaista. En ollut varma oliko se hyvän vai pahan merkki. Sitten se iski minuun; minulla ei ollut enää käpälää hallussani, joten huono onneni oli mitä todennäköisemmin palannut takaisin. Joten tämä pimeä ja märkä autotie saattoi koitua hyvinkin kohtalokseni. Kurkkuani puristi ja tuntui kuin olisin menettämässä tajuntani hetkenä minä hyvänsä. Se, että mistä tuo tunne johtui, oli minullekin arvoitus. Tunsinko paniikin sen takia, että olin huolissani omasta turvallisuudestani, vai sen takia, että olin juuri tuhonnut viattoman ihmisen elämän? Se oli kumpaakin, luulisin. Ajaessani rankkasateessa joka oli sekoittunut yhteen sumun kanssa, en nähnyt varmasti metriä kauemmas. En ollut varma kumpi tässä häiritsi ajamistani enemmän: rankkasade vai valtavat kyyneleeni, jotka eivät lakanneet vuotamasta. Kuinka minä olin saattanut tehdä näin? Olisihan minulla varmasti ollut muitakin vaihtoehtoja, kuin antaa käpälä jollekin muulle! Ajatukset siitä, kuinka tuon naisen perhe ja tuttavat murenevat jäniksenkäpälän voiman alla, sai minut voimaan pahoin ja jouduin ajamaan tien sivuun. Avasin äkkiä oven ja kaikki sisälläni lensi ulos sillä sekunnilla- ja useammin kuin kerran. Yritin haukkoa henkeä minkä kerkesin, en halunnut saada paniikkikohtausta tällaisessa paikassa. Istuttuani hiljaa paikallani tarpeeksi kauan ja kun tunsin, että paha olo oli poissa, käynnistin auton uudelleen ja lähdin ajamaan. Minun oli tarkoitus ajaa kotiin, mutta olin yhtäkkiä huomannut ajavani Kyrönjoen sillan kautta. Tajuttuani missä olin, pysäytin autoni heti ja astuin ulos koko keho täristen. Koirankoppi, kotini, saisi tällä kertaa jäädä taakse... Aloin kävellä kohti siltaa ja tultuani tarpeeksi lähelle, tartuin sillan kaiteesta kiinni. Miten minun kuuluisi selvitä tämän kaiken kanssa, mitä on tapahtunut? En minä pysty... Minä ajattelin ja aloin kiivetä kaiteen päälle. Tuijotin alas virtaavaan jokeen ja minua oikeasti pelotti mitä olin aikomassa tehdä. Mutta en nähnyt enää muuta ulos pääsyä tästä.. Huuleni vapisivat surusta, pelosta ja kylmästä. Itkullekaan ei tullut loppua ja katsoin, kuinka muutamat kyyneleet putoilivat kohisevaan jokeen. Kohotin toista jalkaani hitaasti ilmaan ja tunsin kuinka tuuli yritti työntää minut alas, enkä minä laittanut vastaan. Sen jälkeen minä vain muistan putoavani. Sitten... ei mitään. Pelkkää mustaa ja tyhjyyttä.