”Mikä hätänä?” kysyin Martilta. Tunsin palan kurkussani pelätessäni selvästi järkyttyneen naapurini vastausta. Martti oli todella mukava mies, joka oli usein auttanut minua, esimerkiksi pyöräni huoltamisessa ja ostoksien kantamisessa. Martti oli yksinhuoltajaisä ja ehkä yksi kilteimpiä ihmisiä joita tiesin. ”Ex-vaimoni…”, Martti mutisi. ”Hänen talonsa paloi.” Tuntui, kuin niskaani olisi kaadettu sangollinen jääkylmää vettä. Palanut. Juulian talo oli palanut. ”Ei kai kukaan ollut–” ”Ei”, Martti sanoi nopeasti. ”Mutta talo paloi maan tasalle. Hänen koko omaisuutensa on poissa. Kaikki.” En tiennyt mitä sanoa. Martti oli niin järkyttynyt ja minäkin olin, totta kai myös siitä, että Juuliaa oli kohdannut sellainen epäonni, mutta enimmäkseen siitä, että se oli minun syytäni. Minä olin yrittänyt polttaa käpälän. Minä olin heittänyt sen tulitikun ja minä olin vastuussa siitä, että naapurini entinen vaimo joutui sellaisen kauhun kohteeksi. ”Minun on mentävä”, Martti sanoi. ”Martti!” huikkasin miehen jo loittonevan selän perään. ”Olen todella pahoillani!” ”Ei se sinun syytäsi ollut”, Martti huikkasi takaisin ja istui sitten autoonsa ja huristeli tiehensä. ”Mutta kun se oli”, mutisin itsekseni ja käännyin ympäri. Edessäni seisoi Joel. Sydämeni hyppäsi kurkkuuni ja takaumat siitä, kuinka olin jättänyt Joelin kuin nallin kalliolle onnettomuuden jälkeen palasivat mieleeni. Joel tuijotti minua ilmeettömänä, ja minä välttelin hänen katsettaan minkä kerkesin. ”Meidän pitää puhua.” Nuo sanat saivat niskakarvani pystyyn. Minä niin en halunnut käydä tätä keskustelua. Minun täytyi hankkiutua eroon käpälästä. Se oli pääprioriteetti. Se oli tärkeintä mitä maailmassa oli juuri sillä hetkellä – hankkiutua käpälästä eroon, ja palauttaa normaali arki elämiimme. ”Minun on mentävä”, sanoin samalla kun lähdin kävelemään Joelin ohitse ja mietin kuumeisesti mitä tekisin. Itku nousi kurkkuun ilman mitään kummempaa syytä: minä olin vain niin surullinen. Kaikkien muiden vuoksi, ja vihasin itseäni itsekkyyteni tähden. Joel tarttui minua käsivarresta ja pysäytti minut. ”Odota nyt, Linnea”, Joel pyysi. ”En halua, että lakkaat puhumasta minulle. Haluan tietää, että olet kunnossa.” Käännyin katsomaan Joelia itkuisena. ”Minä en ole kunnossa. Mutta hoidan asiani itse. Minä tulen ovesi taakse, kun seison taas vakaalla pohjalla. Minä lupaan.” Hitaasti Joel päästi kädestäni irti ja minä pingoin sisälle kämppääni. Tajusin, että en ollut nukkunut pitkään aikaan, mutta minua ei kyllä edes väsyttänyt. Otin rahapussini ja sitten lähdin kävelemään. Koska pyöräni oli hajalla, jouduin kävelemään koko matkan äitini luokse. Matka oli pitkä ja haavaa polvessani särki, mutta jatkoin siitä huolimatta. Kävin pitkän ja raskaan keskustelun äitini kanssa, ennen kuin hän ystävällisesti, mutta vastahakoisesti suostui lainaamaan minulle autoansa. Istahdin siniseen Fordiin ja sitten kaasutin pihasta hiekka pöllyten. Olin tehnyt itsekkään, epäreilun ja todella väärän päätöksen; minä antaisin jäniksenkäpälän jollekin toiselle ihmiselle. Jos käpälää ei kerran voinut tuhota, enkä pystynyt jättämään sitä mihinkään, niin ainoaksi vaihtoehdoksi jäi luovuttaa se eteenpäin jollekulle jota en tunne ja joka ei pysty antamaan sitä minulle takaisin. En ollut varma minne olin matkalla mutta pitkän ajon jälkeen löysin kuitenkin itseni viimein Tampereen rajamailta. Epävarmana ajotaidoistani ajoin mummovauhtia keskustaan ja parkkeerasin auton parkkihalliin. Tunnustelin käpälää taskussani ja vedin syvään henkeä. Minun oli tehtävä tämä. Se oli ainoa keino minkä pystyin keksimään. Nousin autosta ulos ja lähdin ihmisten sekaan Tampereen keskustaan. Väistelin ihmisiä ja mietin miten tekisin sen, mitä aion tehdä. Kuka nyt likaisen, pahalta haisevan käpälän haluaisi? Minun oli oltava itsevarma ja saatava joku haluamaan se. Vaelsin päämäärättömästi puolitoista tuntia keskustassa, kunnes viimein eräs henkilö rautatieaseman lähettyvillä kiinnitti huomioni. Nainen oli ehkä neljäkymmentä, ja hän seisoi rautatieaseman lähellä. Katselin aikani kuinka nainen pysäytteli ohikulkijoita ja pyysi heiltä rahaa, jotta hän saisi linja-autoa varten lipun. Kun ihminen toisensa jälkeen kieltäytyi auttamasta naista, minä tein päätökseni. Tunsin palan kurkussani ja vihasin sitä, mitä aion tehdä, mutta en voinut perääntyä enää. Niinpä kävelin naisen luokse ja hymyilin parasta tekohymyäni hänelle. ”Hei”, sanoin eikä ääneni värissyt yllätyksekseni. Nainen ei katsonut minuun ensin, mutta kun toistin tervehdykseni, hän käänsi katseensa minuun ja kohotti kulmakarvojaan. ”Mitä haluat?” nainen kysyi, mutta ei töykeällä äänellä. Pikemminkin hermostuneella, epäilevällä äänellä. Niin kuin hän kuvittelisi minun olevan vaarallinen. Tai poliisi siviilivaatteissa. ”Auttaa sinua”, sanoin. Omatuntoni kolkutteli enkä ollut varma pystyisinkö elämään itseni kanssa – tämän tekoni kanssa, jonka olin aikeissa tehdä. Kaivoin taskujani ja ojensin naiselle vitosen setelin ja jäniksenkäpälän. Nainen otti setelin ja hymyili, mutta sitten hänen hymynsä hyytyi, kun hänen kätensä kosketti käpälää. ”Mikä tämä on?” nainen kysyi ja irvisti. ”Se haisee.” ”Se ei näytä hääppöiseltä”, sanoin ja yritin hymyillä, vaikka sydämeni hakkasi kovaa vauhtia, ”mutta se on onnenkalu. Se on tuonut minulle paljon onnea, mutta uskon, että sinä kaipaat nyt sitä enemmän kuin minä.” ”En usko sellaisiin juttuihin.” ”Siitä huolimatta.” Vilkaisin puhelimestani kelloa. ”Anna sille mahdollisuus.” ”En halua sitä”, nainen sanoi ja tarjosi käpälää takaisin. Hetken aikaa tunsin houkutusta ottaa se käteeni, mutta sitten otin askeleen taaksepäin. Minun oli luovuttava siitä. Ja minun oli luovuttava siitä nyt. ”Se ei maksa mitään jos vain pistät sen taskuusi”, sanoin vakuuttavasti, vaikka kämmeneni hikosivat hermostuneisuudstani. ”Saat vielä nähdä, että onnesi muuttuu tuota pikaa.” ”Miksi sinä luovut siitä sitten?” ”Sanoinhan jo, uskon sinun tarvitsevan sitä minua enemmän.” Nainen silmäili minua, tällä kertaa epäluuloisesti, ja sitten hän nyökkäsi, pisti rahan ja käpälän taskuunsa, minkä jälkeen hän hymyili minulle. ”Kiitos”, nainen sanoi. ”Älä kiitä minua”, sanoin, käännyin ympäri ja lähdin kävelemään pois. En katsonut taakseni, en hidastanut vauhtia. Päinvastoin itseasiassa. Juoksin autolleni ja rojahtaessani etupenkille, purskahdin kyyneliin. Ajaessani yksin kotiinpäin pimeässä, minä itkin. Räkä valui nenästäni ja silmäni olivat täynnä kyyneliä ja näkyvyys oli huono. Mutta minä en välittänyt. Oloni oli kertakaikkisen kauhea ja en tiennyt miten pystyisin elämään itseni kanssa.