Tasainen piipitys oli ensimmäinen asia, jonka havaitsin. En jaksanut avata silmiäni, luomet tuntuivat liian raskailta. Minusta tuntui, kuin koko vartaloni olisi täynnä lyijyä, en kyennyt liikkumaan. Olinko kuollut? Mikä tuo piipitys oli? Koitin muistella takaisinpäin. Mitä oli tapahtunut? Kaikki palasi mieleeni rysähtäen. Käpälä, kuinka olin antanut sen pois, ajomatka, kyyneleet… silta ja kuohuva vesi. Olin hypännyt. Silmäni rävähtivät auki. Kun ne tottuivat valoon, tajusin, että en ollut kuollut. Olin sairaalassa. Kurkkuani kuristi, ja katselin ympärilleni. Niskani tuntui jäykältä, mutta näin olevani yksin. Miksi vartaloni tuntui niin omituiselta? Ahdistuneisuus painoi rinnassani ja sitten tajusin sen. Jalkani eivät liikkuneet. En tuntenut niitä ollenkaan. Halusin huutaa apua, mutta sanat takertuivat kurkkuun. Katkerat kyyneleet nousivat silmiini, mutta ainoa ajatus, joka nousi päähäni oli, että olin ansainnut tämän. Olin tehnyt kauhean teon, antanut sen saatanan käpälän eteenpäin, vaikka tiesin hyvin mitä se tekee. Teko oli anteeksi antamaton ja ansaitsin vammautumiseni. Mikä oli muuten juuri minun onneani: olla kuolematta ja vammautua sen sijaan. Makasin hiljaa paikoillani sängyssä, ja tuijotin kattoa. Kun hoitajat ilmestyivät paikalle ja huomasivat minun heränneen, he kiiruhtivat hakemaan lääkärin paikalle ja pian luokseni oli kerääntynyt hoitajat, lääkäri ja äitini. En katsonut heistä kehenkään, tuijotin vain kattoa ja annoin synkkyyden vallata mieleni. Olin ansainnut tämän. Oli ollut väärin antaa käpälä eteenpäin ja oli ollut väärin hypätä sillalta – näin sen äitini silmistä. Pahemmin en olisi häntä voinut satuttaa. Kuulin kyllä kaiken, mitä he puhuivat. He kyselivät minulta kaikenlaista, mutta en vastannut kenellekään, en edes äidilleni. En sanonut sanaakaan. Enkä tulisi sanomaan tulevaisuudessakaan. En vaikka olisin halunnut, sillä sanat eivät vain tulleet ulos. En kyennyt siihen. Lääkärin mukaan tulisin olemaan loppuelämäni pyörätuolissa. Olin halvaantunut lantiosta alaspäin. Joku lenkkeilijä koirineen oli löytänyt minut joen pientareelta ja soittanut ambulanssin. Kun pääsin viimein sairaalasta, minut määrättiin terapiaan. Ei sillä, en minä terapiassa mitään puhunut. Tuijotin vain sitä naista, kun hän odotti vastauksia kysymyksiinsä. Ajatukseni olivat vain Tampereen suunnalla, siinä naisessa. Kun muut puhuivat ja yrittivät saada minusta vastauksen ulos, minä vaivuin syvällä mieleni sopukoihin, en nähnyt tai kuullut mitään, mutta ajatukset pyörivät päässäni: kuinka se nainen voi? Joko käpälä oli tehnyt taikansa häneen? Kuinka paljon nainen oli joutunut kärsimään? Kuinka paljon naisen läheiset olivat joutuneet kärsimään?
Eräänä päivänä stuin pyörätuolissa käytävällä oven ulkopuolella, kun jälleen yksi terapia istunto oli päättänyt. Terapia tätini oli halunnut jutella vielä äitini kanssa, ennen kuin lähtisimme. Ovi oli jäänyt raolleen äitini jäljiltä, ja kuulin kun terapia täti selitti äidilleni jotain valikoivasta mutismista. Ilmeisesti se oli tilanteeni. Mutta mitä se minua liikutti? Sanat eivät tulleet, eivätkä niiden tarvinnutkaan tulla. Minä olin itse syypää omaan tilanteeseeni, eikä siinä selittelyt tai puheet auttaneet. Piti vain jatkaa eteenpäin. Toivoa, että nainen selviäisi käpälän kanssa – vaikka tiesin sen olevan mahdotonta.