Olin sytyttänyt sytyttänyt uuden tulitikun, ja yritin polttaa käpälän varmaan kymmeniä kertoja. Lopulta jouduin luovuttamaan, koska tikut loppuivat kesken kaiken, eikä minulla ollut toista pakettia. Mahtavaa. Joten, käpälää ei siis voinut tuhota polttamalla. Mitä helvettiä minä nyt tekisin?! Suuri paniikin tunne alkoi kerääntyä rintani alle, puristaen keuhkoni yhdeksi läjäksi. Tajusin, ettei henkeni enää kulkenut juuri lainkaan. Olin saamassa paniikkikohtauksen ja kuulin, kuinka henkeni pihisi. En voinut enää pitää käpälää, tiesin sen, mutta mitä minä voisin tehdä sille, kun se näyttää olevan tuhoutumaton? Mielessäni oli ollut, että antaisin käpälän jollekin randomille tyypille onnenkaluna, ja jättäisin sen jonkun muun murheeksi. Julmaa, tiedän. Mutta en kyennyt siihen. Päätin hokea itselleni, että tulisin varmasti keksimään jonkun paremman keinon. Jokin tilaisuus avautuisi vielä. Lopulta olin jauhanut asiaa niin paljon itselleni, että aloin jo pikkuhiljaa uskoa itseäni. Hermostuneisuudesta johtuvat väreilyt kulkivat koko kehoni läpi ja hiki valui otsaltani kuin päälleni olisi kaadettu vettä saavista. Kumarruin lähemmäs maata, jossa liekit olivat yrittäneet polttaa käpälää, ja noukkasin sen käteeni. Kummatkin käteni tärisivät kauttaaltaan ja tungin käpälän housujeni taskuun. Vaikka se oli ollut liekkien ympäröimänä, tunsin käpälän olevan silti kylmä kuin jää. Sen täytyi olla mustalla magialla kirottu- mitä muutakaan selitystä tälle olisi? Olin noussut äkkiä pyöräni päälle, ja lähdin täysiä polkemaan kohti kotiin (niin lujaa, että jalkani olivat ihan maitohapoilla). Metsämaisemat vilisivät silmissäni, joita minulla ei ollut nyt aikaa jäädä ihastelemaan. Yleensä monesti ruukasin tulla näihin metsiin kävelemään ja hiljentämään ajatukseni, jos minulla oli liikaa paineita ja stressiä. Se aina auttoi mieleni tyhjentämiseen. Ajatus rauhallisesta luontokävelystä houkutti minua kovasti, mutta juuri tällä hetkellä minusta tuntui, että minun oli päästävä pois tästä metsästä – kuin jokin paha taikuus olisi ottanut vallan. Äkisti metsämaisema muuttui kolkoksi kaupungiksi, ja pystyin jo pitkän matkan päästä näkemään kerrostalon, ja sen sivussa harmaan koirankoppini ikkunan. Mieleni teki heti palata takaisin metsän syövereihin. Tulkoon musta magia tai mitkä tahansa pahat henget kimppuuni, ottaisin ne mieluummin vastaan, jos minun ei tarvitsisi ikinä palata tähän elottomaan kaupunkiin, joka söi vain ihmisten sielut. Oltuani syvällisissä ajatuksissani, en ollut huomannutkaan, kuinka pyöräni oli lähtenyt laskemaan alamäkeä ja kohta kiisinkin täyttä vauhtia eteenpäin. Mielestäni jopa liiankin lujaa, joten yritin jarruttaa pyörälläni, mutta yhtäkkiä kuului jokin "poks" ääni ja pyörän kettingit pamahtivat irti paikoiltaan. Alamäki jatku vieläkin, enkä saanut vauhtia hidastettua mitenkään. Olin ihan varma, että vielä minä kaatuisin ja halkaisisin pääni kahtia – en ollut kaukana arvauksesta. Silmäni kiinnittivät äkkiä huomion tiellä lojuvaan kiveen. Aloin väistämään, mutta pyöräni rengas upposi vahingossa tiessä olevaan kuoppaan, jonka ansiosta pyörä alkoi liikehtiä arvaamattomasti ja kohta törmäsinkin kivenjärkäleeseen. Sen jälkeen kaikki tapahtui niin nopeasti, etteivät aivoni ehtineet prosessoida ollenkaan tapahtunutta. Minä ja pyörä olimme lentäneet yhdessä kaaressa ilmaan, ja minä lätkähdin maahan suoraan selälleni. Jep, se kävi lievästi sanottuna kipeää, mutta kun nousin hitaasti ylös istumaan, huomasin että olin lentänyt melkein suoraan kerrostalon pihalle. Hmh.. no olipas hyvää tuuria. Jos tätä sellaiseksi voi kutsua. Ajattelin hiljaa mielessäni ja lähdin raahautumaan kohti turmeltunutta pyörääni, joka oli palvellut jo hyvin monta vuotta. Kiskoin pyörän maasta ja talutin sen pihalla olevan katoksen alle (lukiten sen samalla tietenkin). Yritin käsilläni puhdistaa enimmät liat vaatteistani, jotka sain kaatuessani, mutta se vaikutti turhalta. Olin ollut juuri lähdössä kapuamaan kohti huoneistoani, kun minut oli pysäyttänyt kova kipu polven kohdalla. Irvistin ja puristin hampaitani yhteen, kun vedin housujen lahjetta ylöspäin. Alta paljastui repeytynyt iho, joka pärski verta vähän joka puolelle. En saattanut katsoa ruhjetta enempää, joten laskin lahkeen takaisin haavan päälle. Tarvitsin nopeasti desinfiointi ainetta ja läjän laastareita, joten lähdin jatkamaan matkaani kohti asuntoani. Sain alaoven tempaistua auki, kun eräs naapureistani ampaisi nopeasti ulos talosta – olin lentää uudelleen perseelleni. Naapurini, Martin, kasvoilla oli pelosta jähmettyneet kasvot ja se pystyi tarkoittamaan vain yhtä asiaa: jotain kamalaa oli tapahtunut hänelle. Ihoni meni samantien kananlihalle, kun ajatukseni palasivat salamana jäniksenkäpälään. Oliko tämä taas jotain käpälän aiheuttamaa? Nielaisin kovaan ääneen, sydän jyskyttäen kovaa rinnassani. Ympärilläni alkoi tuntua jokin kuuma energia. Laskin katsettani alaspäin, jonka aikana tajusin, että tasku, jonne olin jäniksenkäpälän laittanut, kävi tulikuumana. Olin sulkenut hiljaa silmäni, ja vuolaat kyyneleet valuivat silmäkulmiani pitkin... minä tiesin jo sisimmässäni, mitä tämä tarkoitti.