Ensin minuun ja Joeliin oli törmännyt vahingossa päänsärkylääkkeen sijaan unilääkettä ottanut autoilija, ja sitten Viola oli ottanut yliannostuksen rauhoittavia. Minä ja Joel olimme selviytyneet kuin ihmeen kaupalla onnettomuudesta vain muutamalla mustelmalla, mutta Viola oli heikommassa kunnossa. Minä suorastaan tiesin, että syy oli jäniksenkäpälässä. En vain tiennyt, mihin asti käpälän valta ylsi; oliko se aiheuttanut onnettomuuden? Vai oliko se ajanut Violan itsemurhan yritykseen? Vai oliko molemmat sattumaa ja käpälä oli vaikuttanut siihen, miten meidän kävi loppupeleissä? Viola oli melkein kuollut siinä missä minä olin vain muutamaa mustelmaa rikkaampi. Kun olin tullut tajuihini vessan lattialta, olin napannut käpälän lattialta, tunkenut sen taskuuni ja lähtenyt samantien polkemaan pyörällä kohti sairaalaa. Matkalla päässäni pyöri monenlaisia ajatuksia: mitä jos minua ei päästettäisi tapaamaan Violaa? Mitä jos Viola olisi kuollut? Mitä jos… ei, nyt piti lopettaa se jossittelu. Minä en luovuttaisi ennen kuin näkisin Violan. Ihan sama, oliko vierailuaika jo aikapäiviä sitten mennyt.
Kuin ihmeen kaupalla minut päästettiin tapaamaan Violaa. Ehkä sen takia, että he ajattelivat minun näkemiseni helpottavan Violan oloa. Tai ehkä he kuvittelivat, että minä pystyisin auttamaan Violaa elämään oman mielensä kanssa. Minä en uskonut siihen. Itseasiassa olin todella varma siitä, että läsnäoloni olisi vain haitaksi, minulla kun oli tapana möläytellä aina juuri väärät sanat. Mitä minun tulisi edes sanoa Violalle? Hän oli juuri yrittänyt itsemurhaa. Mitä sellaiselle ihmiselle sanotaan? ”Mitä sinä siellä ovella kökötät?” Viola kysyi. Hätkähdin ja otin epäröivän askeleen sisälle huoneeseen. ”Etkö tuonut minulle edes kukkia?” Hän kuulosti heikolta, ihan kuin puhuminen ja hengittäminen olisi vaatinut hirveitä ponnisteluja. Vedin tuolin perseeni alle ja istahdin Violan sängyn viereen. Harkitsin hetken, että tarttuisin häntä kädestä, mutta epäröin. Viola huomasi sen, ja tarttui minua kädestä. Äkisti ymmärsin, miksi Viola oli yllättäen rientänyt apuuni, kun minulla oli ollut vaatekriisi ennen treffejäni… Se oli ollut hänen tapansa sanoa hyvästi. Viola huokaisi syvään. Hänen silmänsä olivat puoliummessa. ”Olen niin väsynyt.” ”Anteeksi”, sanoin äkisti. ”Miksi sinä pyydät anteeksi?” ”Että en ollut tukenasi. Että… luulen… tiedän, että tämä on minun syytäni.” Viola tuhahti hiljaa. ”Et sinä työntänyt pillereitä kurkkuuni”, hän huomautti. ”Aivan yhtä hyvin olisin voinut”, sanoin hiljaa. Oli aika kertoa Violalle, mitä oli meneillään. Vedin jäniksenkäpälän taskustani ja näytin sitä Violalle. ”Tämä on syy kaikkeen mitä on tapahtunut ympärilläni viime aikoina. Äitini kaatuminen portaissa, veljeni epäonni, sinun ja Anttonin ero…” Viola tuijotti käpälää ja irvisti. ”Tuo homeinen käpälä? Vie se pois naamaltani. Oletko juonut tai jotain? Ei nuo oikeasti toimi.” ”Tämä toimii”, vakuutin ja tunsin sydämeni hakkaavan rinnassa. Minun olisi saatava Viola uskomaan. Saatava häneltä neuvoja mitä tehdä. ”Minä melkein kaaduin portaissa, mutta Joel pelasti minut. Myöhemmin sain soiton, että äiti oli murtanut luitansa kaatuessaan portaissa. Minä tapasin Joelin, sinä ja Anttoni erositte. Minä sain työpaikan, ja veljeäni kohtasi epäonni. Lista on pitkä. Ymmärrätkö?” Vedin käpälän pois Violan naaman edestä ja puristin sitä kädessäni. ”Se varastaa onnen muilta ja antaa sen minulle. Tajuttuani sen, yritin hankkiutua siitä eroon, mutta houkutus oli liian suuri. En pystynyt siihen. Mutta nyt…”, pyyhin kyyneleen silmäkulmastani, ”nyt tämä tapahtui. Minun on pakko päästä siitä eroon.” Oli hetken hiljaista. ”Polta se”, Viola sanoi. ”Mitä?” ”Polta. se.” ”Sinä siis uskot minua?” ”En”, Viola sanoi. ”Mutta minä uskon, että sinä uskot. Joten polta se.” Miten en ollut ajatellut sitä itse? Helpottunut hymy levisi kasvoilleni ja puristin Violan kättä, joka oli yhä kiinni toisessa kädessäni. ”Minä teen sen”, lupasin.
Saavuin kotiin puoli tuntia myöhemmin. Nappasin käteeni tulitikkurasian, sitten otin polkupyöräni, poljin äidin kotiin. Tiesin siellä olevan sytytysnestettä. Se oli ulkovarastossa, josta minä sen löysinkin. En halunnut äidin saavan tietää mitä touhusin, joten hiippailin hiljaa ja poljin sitten hissun kissun pois talolta ja suoraan lähimpään metsään. Otin käpälän käteeni keskellä metsää, tuijotin sitä tovin ja sitten hitaasti, ihan kuin käteni olisi ollut vastahakoinen, päästin irti käpälästä. Se putosi maahan ääntä päästämättä. Kai minun olisi pitänyt sanoa muutama sana, olinhan minä polttamassa käpälän joka oli tuottanut minulle niin paljon onnea. Mutta se oli myös satuttanut lähimmäisiäni. En siis sanonut mitään, kun kaadoin sytytysnestettä jäniksenkäpälän päälle, astuin taaemmas, sytytin tulitikun ja heitin sen käpälän päälle. Se lensi ohi. Liekit eivät syttyneet. ”Voi vittu”, manasin. En osannut edes yhtä käpälää polttaa. Sytytin uuden tulitikun ja sihtasin uudestaan. Tällä kertaa liekit roihahtivat eloon. Astuin useamman askeleen taaksepäin ja katsoin kuinka liekit nielivät käpälän ja tuli hiljalleen mateli maata pitkin eteenpäin. Sammutin karkaavan tulen ja katselin, kuinka liekit hiipuivat. Nopeasti kävi selväksi yksi asia, joka sai kylmän väreet kulkemaan selkääni pitkin alas. Sydämeni alkoi hakkaamaan, silmäkulmassani sumeni ja jouduin nojaamaan polviini ja hengittämään hitaasti sisään ja ulos, että en pyörtyisi kauhusta, pelosta ja epätoivosta. Nostin katseeni polvistani ja tuijotin kohtaa, missä liekit olivat vielä hetki sitten olleet. Käpälä makasi maassa täysin vahingoittumattona.