Lauantai- ilta, kello 18:50. Odotin hermostuneena Joelin saapumista, vaikka ei tässä pitäisi olla mitään aihetta hermostumiseen (joo niin varmaan). Totta puhuen, en ollut käynyt treffeillä ikinä kenenkään kanssa. Olin aina haaveillut treffeistä Anttonin kanssa, mutta nyt jouduin vain myöntämään itselleni, ettei sitä kannattanut jäädä odottamaan. Varsinkaan nyt, kun Anttoni oli tullut ulos kaapista. Se oli varmasti ollut elämäni suurin järkytys. Sitä ei vaan pystynyt odottamaan Anttonista. Kävelin uudestaan pienelle vaatekaapilleni ja mietin uudestaan illan asuani. En ollut mihinkään tarpeeksi tyytyväinen. Kuinka voisinkaan, kun kaappini oli täynnä vain farkkuja ja t-paitoja. Minulla kun ei ollut koskaan aihetta ostaa mitään juhlallisempaa, sillä yleensä yritin parhaani mukaan juurikin välttää kaikkia juhlatilaisuuksia. Ne eivät ole koskaan olleet minun aluettani. Mutta juuri tällä hetkellä olisin toivonut jotain sievempää vaatetusta. Nämähän piru vie olivat ensimmäiset oikeat treffini! Noh, minun on vain tyydyttävä näihin vaatteisiin. Toivottavasti kelpaan hänelle näin.. Mutisin itsekseni ja tarkistin vielä olihan meikit pysyneet naamallani. Oli nimittäin suuri mahdollisuus, että ne valuisivat pitkin poskiani hermoilun ja hikoilun takia. Siinä samassa ovikelloni pirahti ja minä olin kaatua perseelleni. Kuulin käytävältä kahden ihmisen puhetta ja kävelin oveani kohti hiljaa, ja kurkkasin ovisilmästä. Käytävällä seisoi Joel, kuten olin odottanutkin, mutta kun katsoin tarkemmin, näin myöskin Violan saapuneen paikalle. Mitä helvettiä hän täällä teki? "Kuulepa nyt, Joel. Minä tulin tänne auttamaan ystävää hädässä, joten vähintä mitä voit tehdä juuri nyt, on odottaa muutama minuutti. Okei?", kuulin Violan selittävän Joelille jotain. Voi ei.. minä vain ajattelin. Kunpa Viola ei nyt nolaisi minua ihan täysin, mutta sitten tajusin, että rukoilu oli täysin turhaa. Viola oli jo tehnyt tilanteesta kiusallisen, ja näin tulisi olemaan jatkossakin. "Ookei.. vaikken ikinä ole ymmärtänyt naisia, aistin intohimosi auttaa kaveriasi, joten minäpä odotan tässä. Ei mitään kiirettä!", Joeli vastasi, yllättävän kovaan ääneen, ja käveli käytävän päähän, nojautuen seinää vasten. Olin järkyttynyt. Mitä Violan päässä taas oikein pyöri? Tuppautua nyt tänne, kun suuret treffini odottivat! "Linnea, avaa ovi!", kuului Violan kirkuva ääni oveni takaa. Viola ryntäsi heti sisään, kun sain oven raolleen auki. Olin täysin hämmentynyt. Joeli odotti kärsimättömänä käytävässä ja varmasti ajatteli nyt minun olevan outo friikki, jolla on vielä oudompia kavereita. Kello oli jo yli seitsemän ja minua hävetti suunnattomasti. En ollut koskaan myöhässä mistään, varsinkaan jos olin sopinut jonkun ajan jonkun kanssa! Katselin vain hiljaa Violan säheltämistä asunnossani. Olin hieman kauhuissani siitä, etten tiennyt mitä tulisi vielä tapahtumaan. "Viola, mitä helvettiä tämä on?! Minun pitäis olla treffeillä paraikaa, jonne sinä minut pakotit!", minä kiljuin ja tuijotin Violaa koko ajan tuima katse naamallani. "Hei! Sori tästä tilanteesta, mutta minun oli tultava pelastamaan sinut asukatastrofilta.", Viola selitti. "Mehän kaikki tiedetään, että sulta puuttuu tyylitajua. Ei pahalla!", hän jatkoi hätäisesti ja otti esiin muovipussin, jossa oli selkeästi jotain sisällä. Mutta Violan tuntien, pelkäsin avata koko pussia. "Viola! Mitä sinä juuri sanoit?! Mitä tarkoitat asukatastrofilta? Onko minun vaatteisani muka jotain vikaa? Ja miten sinä edes osasit tulla tänne juuri oikeaan aikaan?", minä latelin kysymyksiä Violalle, jonka naama oli vääntynyt outoon virneeseen. "Linnea.. kauanko me ollaan oltu kavereita? Ikuisuuden. Joten, minä tunnen sinut paremmin kuin kukaan muu. Mukaan lukien sen, ettei sinullakaan ole hajuakaan miten pukeudutaan tyylikkäästi. Ja vastaus viimeiseen kysymykseesi: luulitko todella, etten jäisi oven taakse kuuntelemaan teidän treffisuunnitelmista?", Viola selitti elehtien suuresti käsillään, ja pyöritti silmiään kuin minun olisi pitänyt jo tietää vastaukset kaikkiin kysymyksiini. Olisihan minun pitänyt tämä arvata, mutten siltikään uskonut Violan ryhtyvän tähän. Hän oli ottanut muovipussista esille upean mustan mekon, joka oli pitsillä koristeltu edestä ja vyötärön kohdalle oli ommeltu säkenöiviä timantteja (muovisia tietenkin). Se saattoi olla ehkä hieman liian lyhyt ja näyttää enemmän pintaa kuin halusin, mutta se mekko oli niin kaunis, että enhän minä tietenkään voinut kieltäytyä pukeutumasta siihen. "Vau, Viola. Tämä oli ihana yllätys! Kiitos!", minä kiljuin lisää ja kävin nopeasti pukemassa uuden mekon ylleni. Enkä voinut sitäkään kieltää, ettenkö näyttänyt hyvältä. Hemmetti, minähän näytin itse asiassa tosi hyvältä. Kun olin astunut ulos vessasta, Viola oli melkein pyörtynyt onnesta. Vielä lopuksi hän oli korjannut vähän meikkiäni ja laittanut hiukseni. En voisi ikinä korvata tätä Violalle. Olihan meillä aina ollut Violan kanssa jonkinlaista riitaa ja joskus minua ihmetytti, että miksi me edes ollaan kavereita, mutta silti aina me palaamme toistemme luokse. Me olemme olleet parhaita kavereita jo lapsesta saakka, meillä on ollut vain toisemme. Viola on tosi siisti tyyppi ja on oikeasti hyvä ystävä, jota minun pitäisi arvostaa enemmän. "Hei, ei tarvitse kiittää. Minä tiesin, että minun mahtavaa apuani tarvittiin ja kuten sinä tiedät: en koskaan jätä tyylitajutonta tyttöä pulaan!", Viola nauroi ja iski pilaillen minulle silmää. Vaihdoimme vielä Violan kanssa halauksen ja lähdimme tunkkaisesta asunnostani leveästi hymyillen. En olisi voinut olla paremmalla tuulella. Kerrankin minulla oli sellainen tunne, että tällä kertaa kaikki sujuisi hyvin. Joeli käveli meitä käytävällä vastaan ja pysähdyimme kiusallisesti tuijottamaan toisiamme. Hän oli pukeutunut mustiin farkkuihin ja tummanpunaiseen kauluspaitaan- ei liian yliampuvaa, mutta hän näytti silti hyvältä. Pienen hetken ajan olin jopa tuntenut kasvoilleni nousevan punan ja halusin vain päästä etenemään tästä tilanteesta. "Vau, Linnea. Näytät tosi kauniilta!", Joel pamautti ilmoille yhtäkkiä ja minä hätkähdin ajatuksistani sillä sekunnilla. "Kiitos!", yritin vastata selkeällä kirkkaalla äänellä, mutta tunsin kuinka kurkkuani kuivasi ja sanat jumittuivat kurkkuuni. "Sinäkään et näytä yhtään hullummalta", sain köhittyä kuivan tunteen kurkustani ja sanat pääsivät lentämään suustani sulavasti. Viola oli sillä aikaa kadonnut paikalta, miten emme olleetkaan huomanneet hänen lähtevän? Lähdimme reippaasti Joelin kanssa kävelemään rappuset alas ja ulkona hyppäsimme Joelin auton kyytiin. Olimme päättäneet lähteä Seinäjoelle elokuviin katsomaan jonkun romanttisen hömppä elokuvan. En enää edes muistanut koko leffan nimeä. Matka elokuvateatteriin ei kestänyt kuin parikymmentä minuuttia, jonka aikana Joeli oli selittänyt suurimmaksi osaksi vain omasta elämästään. Hänen työpaikasta, perheestä, muista sukulaisista ja paljon muustakin. Suurin osa oli kylläkin mennyt minulta ohi. Ajatukseni olivat pyörineet vähän joka puolella. Enkä voinut ohittaa tunnetta siitä, että jokin Violan käynnissä oli tuntunut oudolta. Se oli tainnut olla ensimmäinen kerta, kun Viola oli jaksanut järjestää tuollaisen yllätyksen minulle. Yleensä hän ei jaksanut nähdä juuri mihinkään vaivaa, paitsi tänään. Siinä oli takana jotakin, mihin en tosin vielä keksinyt vastausta, mutta minulla oli sellainen kutina, että se selviäisi myöhemmin. Joel parkkeerasi auton elokuvateatterin parkkipaikalle ja me lähdimme ostamaan lippuja. Jono ei onneksi ollut pitkä, joten pääsimme nopeasti sisään ja Joel kävi ostamassa meille limukat ja popcornia. Voin rehellisesti sanoa, että olin nauttinut tästä illasta. Oli ollut mukavaa viettää ilta Joelin kanssa ja olla ajattelematta kaikkea sitä, mitä oli viime aikoina tapahtunut. En ollut ajatellut koko iltana jäniksenkäpälää, mikä oli tuntunut vapauttavalta. Toivoin todella, että menisimme vielä toisille treffeille. Halusin oppia tuntemaan Joelin paremmin, sillä hän ei vaikuttanut ollenkaan pahalta tyypiltä. Elokuva kesti parisen tuntia ja koko leffan aikana olin yrittänyt hillitä itseäni suutelemasta Joelia. Olin aina halunnut kokeilla pimeässä elokuvateatterissa suutelemista, niin kuin kaikissa elokuvissa oli tapana tehdä. Mutta en minä kuitenkaan viitsinyt toimia, vaikka kuinka mieleni teki. Olimme elokuvan jälkeen suunnistaneet takaisin Joelin autolle ja istuimme hetken aikaa hiljaa ja nautimme hiljaisesta illasta. "Joten, mitä tykkäsit leffasta?", Joeli kysyi yhtäkkiä. "Ai, leffa.. joo, se oli hyvä. Minulla oli hauskaa kanssasi tänä iltana", vastasin hiljaa punastellen, koska en edelleenkään päässyt siitä mielikuvasta irti, että minä ja Joel päätyisimme suutelemaan. Ajatus sai heti sydämeni pamppailemaan. "Niinkö? Noh, se on todella hyvä kuulla", Joeli jatkoi nauraen. Hänen naurunsa oli niin kevyen ihanaa kuunneltavaa, joka sai perhoset lepattamaan vatsassani. Se tuntui samalta kun koemme ensimmäisen ihastuksen: kaikki on niin kirkasta ja täydellistä, etkä voi lakata hymyilemästä ja sydämesi laukkaa silkasta onnesta. "Seuraavilla treffeillä tehdään jotain hauskaa myös! Mennään vaikka keilaamaan!", sanoin nopeasti ja kohotin sormeni ilmaan, kuin päättääkseni asiasta. Joeli vain hymyili minulle, enkä minäkään saanut katsettani pois hänestä. En ollut tietoinen kuinka monta minuuttia me vietimme näin, mutta aika oli kuin pysähtynyt. Sitten yhtäkkiä huomasin Joelin liikkuvan minua kohti hitaasti ja sydämeni lakkasi lyömästä. Joel oli aikomassa suudella minua ja minä istun tekemättä mitään! Idiootti!, ajattelin ja löin itseäni mielessäni poskelle. Suljin silmäni uudestaan ja vain muutaman sekunnin jälkeen meidän huulemme löysivät toisensa pimeässä autossa. Suudelma oli ensin arka ja herkkä, mutta joka muuttui hetkessä nälkäiseksi ja intohimoiseksi. En tiedä mikä minuun meni, mutta en voinut lopettaa suutelemasta Joelia. Jokin toinen puoli minusta oli ottanut vallan, ja minä jopa nautin siitä. En toivonut tämän hetken koskaan loppuvan ja kiedoin tiukemmin Joelin minua vasten, ja haroin hänen pehmeitä hiuksiaan. Ennen kuin tilanne olisi riistäytynyt käsistä, me irrottauduimme toisistamme. Pyyhkäisin nälkäisiä huuliani ja yritin hillitä itseäni niin hyvin kuin pystyin. Jos olisin antanut periksi itselleni, olisin vanginnut Joelin itseni alle ja syntisiä asioita olisi tapahtunut alta aikayksikön. "Mistä hyvästä tuo oli?", kysyin ja huomasin olevani enemmän hengästyneempi kuin luulin. Olin varmasti punainen kuin paloauto, mutta minua ei kaduttanut. Ei tippaakaan. Minun oli aika siirtyä eteenpäin Anttonista. En voinut haaskata enää sekuntiakaan hänen miettimiseen. Meidän suhteemme oli tapettu jo heti alkujaan, joten ei ollut mitään järkeä enää murehtia Anttonin perään. "Ollessasi unelmieni tyttö", Joel sanoi matalalla seksikkäällä äänellä, joka sai varpaani taittumaan kippuraksi. Jos tämä oli jäniksenkäpälän ansiota, se oli tehnyt ihmeitä rakkauselämälleni! Joel käynnisti autonsa ja lähdimme ajamaan takaisin kotia kohti. Tämä ilta oli kääntynyt kuin kääntynytkin paljon paremmaksi mitä osasin kuvitella- voi kunpa osaisin joskus olla nuolaisematta ennen kuin tipahtaa. Kaikki tapahtui kuin hidastettuna. Käänsin päätäni oikealle vain nähdäkseni toisen auton valot, jotka lähestyivät meitä kovaa vauhtia. Yritin huutaa, mutta suustani ei tullut ääntäkään. Joeli yritti väistää autoa, joka oli törmäämässä meihin, mutta se oli turhaa. Auto tuntui lisäävän vauhtia entisestään ja ennen kuin tajusimmekaan, se oli nyt törmännyt Joelin autoon, joka pyörähti katolleen. Päässäni jyskytti ja tunsin viiltävän kivun ohimollani. Hetken ajan olin luullut, että me molemmat olimme kuolleet, mutta sitten pystyin kuulemaan Joelin hiljaisen äänen kutsuvan minua. Me olimme vielä hengissä. Yritin liikuttaa itseäni, mutta kehoni tuntui niin raskaalta, etten pystynyt liikuttamaan yhtä ainutta lihastakaan. Kuulin taustalta ambulanssin ja poliisin sireenin, joka sai minut hieman helpottuneeksi. Apua oli tulossa. Yritin kurottautua lähemmäksi Joelia, joka roikkui turvavyönsä varassa, mutta tunsin oloni liian voimattomaksi tehdäkseni mitään. Pian huomasin liikettä romuttuneen auton ympärillä ja yritin huutaa heitä avuksi, mutta ääneni ei vieläkään kulkenut. Oli kuin shokki olisi tukahduttanut ääneni tyystin. Palokunta oli myöskin saapunut paikalle ja he repivät meidät nopeasti ulos autosta turvaan, jonka jälkeen ambulanssin väki tarttui meihin ja asettivat meidät ambulanssin kyytiin, joka ajoi meidät sairaalaan nopeasti. Olin koko matkan ajan sairaalaan istunut kuin zombi ambulanssin kyydissä. En ollut vieläkään täysin ymmärtänyt mitä oli tapahtunut. Huoli Joelista oli ainoa asia mikä oli pyörinyt päässäni. En voisi ikinä elää itseni kanssa jos hänelle tapahtuisi jotain. Olin puristanut jäniksenkäpälää ja toivonut, etten ollut aiheuttanut uutta katastrofia. Sairaalassa meidät oli viety yhteen huoneeseen, jossa lääkäri tutki meidät perinpohjaisesti. Onneksemme me molemmat olimme selvinneet vain pienillä naarmuilla ja mustelmilla. Se oli puhdas ihme, sillä meille olisi voinut käydä paljon pahemminkin. Jopa lääkäri oli ollut ihmeissään. Joelin vanhemmat olivat rynnänneet paikalle heti, kun olivat kuulleet onnettomuudesta. Olin pälyillyt ympärilleni sairaalan käytävillä josko huomaisin oman perheeni, mutta ketään ei ollut näkynyt missään. Se oli kuin pisto suoraan sydämeen. Näin paljonko he minusta välittivät, etteivät vaivautuneet tulemaan edes katsomaan kuinka voin? Joel oli todella onnekas kun hänellä oli noin välittävät vanhemmat, se oli saanut minut kateelliseksi. Pian terveystarkastuksen jälkeen pääsimme lähtemään kotiin ja Joelin vanhemmat antoivat minulle kyydin kotiin. Automatka oli ollut hiljainen, joka teki tilanteesta tuskallisen. Heti auton pysähdyttyä, olin juossut sisälle koirankoppiini ja pamauttanut lujaa oven kiinni perässäni. Tiedetään, oli ollut tosi tökeröä lähteä paikalta kiittämättä Joelia illasta ja hänen vanhempiaan huolenpidosta, mutta en kertakaikkiaan pystynyt juuri sillä hetkellä muuhun, kuin juoksemaan kotiini ja sulkeutumaan seinien sisälle. Tarvitsin oman kodin hiljaisuutta, että pystyisin kokoamaan illan palaset kokoon ja tajuamaan, mitä oli tapahtunut. Kiiruhdin pikkuruiseen haisevaan vessaani ja huuhtelin kymmeniä kertoja naamani kylmällä vedellä- tai niin kylmällä, kuin hanasta tuli. Sen jälkeen olin vain lysähtänyt vessan lattialle ja puristin itseni tiukaksi palloksi, mutta ei mennyt kuin viisi minuuttia, kun kuulin puhelimeni soivan, joka oli ihmeen kaupalla selvinnyt autokolarista. Näytöllä näkyi outo numero, joihin en yleensä vastaa, mutta jokin kertoi minulle, että tähän puheluun oli pakko vastata. Puhelimen toisesta päästä kuului outo ääni, jota en ollut ennen kuullut, mutta asiaan tuli nopeasti selvyys. Puhelu tuli Ilmajoen sairaalasta ja lääkäri esitteli itsensä äänellä, joka sai minut välittömästi huolestumaan. Puristin jäniksenkäpälää kaulassani, joka tuntui yhtäkkiä tulikuumalta ja heitin käpälän vessan seinään. "Haloo, onko Linnea Meri puhelimessa?" "Kyllä..", minä vastasin niin hiljaa, etten ollut varma kuuliko lääkäri minun ääntäni. Sehän oli ollut kadoksissa muutenkin tänään, etten enää tiennyt oliko minulla enää puhekykyä vai ei. "Asiani koskee Viola Kalliota", lääkäri aloitti ja minä tiesin, ettei tämä tiennyt mitään hyvää. Valahdin valkeaksi kuin aave ja pidätin hengitystäni useita minuutteja. Tai siltä se ainakin tuntui. En ollut uskaltanut vastata puhelimessa puhuvalle lääkärille mitään, koska pelkäsin jo pahinta. Mieleeni hiipi kuvat Violan yllätyksestäni kämpilläni ja raskaat kyyneleet alkoivat valua poskiani pitkin, mutta yritin pidellä itkun ääntä kurkussani. "Viola saapui hetki sitten sairaalaan, koska hänet oli löydetty vessan lattialta tajuttomana. Hän oli ottanut yliannostuksen rauhoittavia. Saimme hänet kuitenkin elvytettyä ja pystyttyään puhumaan, hän pyysi meitä ottamaan yhteyttä sinuun", lääkäri alkoi selittää ja huomasin selkeästi venäläisen aksentin hänen puheessaan. Asia siirtyi kuitenkin sivuun, kun huoleni Violasta kasvoi suunnattomaksi. Oliko hän tahallaan ottanut yliannostuksen? Ja jos oli niin mikä olisi voinut ajaa hänet siihen tilanteeseen? Viola ei koskaan ollut itsetuhoinen, tai ainakin se oli mitä minä luulin. Yritin vain ottaa rauhallisesti ja tasoittaa hengitykseni, mutta paniikki oli liian suuri hallittavaksi. Päässäni alkoi heittää ja viimeinen asia, minkä muistin oli se, että olin kaatunut lattialle ja ajatellut: Saatanan pupu...