Vaeltelin ympäri keskustaa jäniksenkäpälä taskussani, haluttomana menemään kotiin. Tajusin, että minulla ei ollut edes puhelinta mukanani, mutta se ei oikeastaan edes haitannut. Kukapa minua olisi kaivannut. Mieltäni kaihersi Anttonin sanat… oliko hän oikeasti eroamassa Violasta? Eihän hän voinut tuosta noin vain mennä ja purkaa kihlausta, eihän? Hehän olivat vielä vähän aikaa sitten olleet niin rakastuneita – Viola todennäköisesti edelleen oli. Mikä ihme Anttonia vaivasi? Hän käyttäytyi oudosti, todella oudosti. Kun alkoi tulemaan niin kovaa, että kylmyys alkoi olemaan minulle liikaa, palasin kämpälleni, ja kapusin portaat ylös – hiljaa tällä kertaa, ettei 2. kerroksen mummo saisi slaagia. Saapuessani oveni luokse, huomasin Violan istuvan rappukäytävässä pää käsissä. Voi ei, oli ensimmäinen ajatukseni. ”Voi, Linnea!” Viola parahti kyyneleet silmissään. ”Mikä hätänä?” kysyin, automaattisesti esittäen, että en muka tiennyt. Olin arvannut sen heti, kun näin Violan. Anttoni oli toteuttanut uhkauksena ja jättänyt Violan. Kai minun olisi pitänyt tuntea huonoa omaatuntoa, että esitin tietämätöntä Violalle, mutta fakta nyt vain oli se, että en halunnut hänen suuttuvan minulle, kun olin puhunut Anttonin kanssa hänen selkänsä takana, ja salannut Anttonin epäilyt kihlauksen suhteen. Avasin oven ja päästin Violan sisälle, samalla kun kuuntelin kuinka hän niiskutti ja yritti koota itsensä, yrittäen ilmeisesti keksiä mistä aloittaisi. ”Anttoni jätti minut”, Viola viimein töksäytti ulos. Yritin parhaani mukaan pitää ilmeeni kurissa, epämukava tunne vääntyillen vatsassani. Olin kauhea ihminen, mutta tarkoittiko tämä, että Anttoni oli nyt sinkku? Heti kun tuo ajatus kulki mieleni läpi, tajusin, kuinka väärin se oli. Ei kaverin ex-kihlattuun sopinut koskea. Etenkään parhaan kaverin. Minun täytyi takoa se päähäni: minä ja Anttoni emme tulisi ikinä tapahtumaan. ”Olen pahoillani”, sanoin ja oletin Violan purskahtavan holtittomaan itkuun, mutta sitä ei tapahtunut. ”Pahinta on, että en voi edes oikeastaan olla vihainen hänelle”, Viola sanoi. ”Hän vain yrittää olla oma itsensä. Hän tajusi sen vasta vähän aikaa sitten. Ei Anttoni tarkoituksella johtanut minua harhaan, hän ei tiennyt aiemmin.” Nyt olin ihan sekaisin. Mistä ihmeestä Viola puhui? En ymmärtänyt alkuunkaan mitä hän selitti. ”Anteeksi”, sanoin, ”mutta en ymmärrä mistä puhut?” ”Anttoni tuli kaapista ulos”, Viola sanoi. ”Kihlaus oli virhe, sillä hän on tavannut miehen ja tajunnut, että ei voisi olla oikeasti onnellinen kanssani.” Olin järkyttynyt. Tai se sana ei edes riittänyt kuvailemaan kuinka shokissa olin. En ollut osannut odottaa sitä. En alkuunkaan. Olin luullut… en ollut osannut mitenkään… Mitä ihmettä? Totta kai ymmärsin nyt Anttonin sanat minulle aikaisemmin, mutta en siltikään tiennyt kuinka minun olisi pitänyt reagoida, joten tuijotin vain Violaa suu auki syvän hiljaisuuden vallitessa. ”Joten…”, Viola mutisi, rikkoen hiljaisuuden. ”That happened. Totta kai olen surullinen, mutta kuka minä olen estämään häntä elämästä elämäänsä aidosti omana itsenään?” Pääni sisällä vilisti monia ajatuksia, suurin osa itsekkäitä. Minulla ei siis ollut mahdollisuuksia enää Anttoniin. Ei sillä, että olisi koskaan ollutkaan. Viola otti yllättävän kypsästi tämän asian. Olin syvästi järkyttynyt ja todennäköisesti näytin peuralta, joka on jäänyt ajovaloihin. Mitä minä nyt tekisin, kun mies, johon olin ollut korviani myöten rakastunut, ei pelannutkaan samaa peliä kuin minä? Äkisti oveeni koputettiin ja siinä missä Viola vain käänsi katseensa oveen, minä pomppasin metrin ilmaan säikähdyksestä. Kuka ihme se voisi olla? Kävelin ovelle, avasin sen ja tuijotin tyrmistyneenä naapurini, Joelin, kasvoihin. Tajusin samassa, että olin jotenkin onnistunut unohtamaan koko naapurini. Hänhän oli tosiaan pelastanut minut nololta kaatumiselta jonkin aikaa sitten. Ja ehdottanut, että voisin viedä hänet kahville. Jotenkin en ollut rekisteröinyt sitä vinkkiä, että minun pitäisi pyytää häntä. ”Moi”, Joel sanoi. ”Öö… tuota noin. Moi”, sopersin, edelleen järkyttyneenä Anttonista ja nyt vielä Joelin ilmestyminen kaupan päälle. ”Ajattelin kysyä, että lähtisitkö leffaan kanssani joku päivä?” ”Leffaan?” kysyin hölmistyneenä. ”Minä?” ”Joo, sinä”, Joel naurahti. ”Kun et kutsunut minua kahville, niin ajattelin ottaa ohjat omiin käsiini.” ”Minä–” ”Hän ehdottomasti lähtee!” sanoi Viola. Hän oli ilmestynyt hiljaa kuin hiiri viereeni, ja katsoi nyt minuun merkitsevästi (itkuiset silmät olivat kadonneet) ennen kuin kääntyi Joelin puoleen. ”Linnea rakastaa elokuvia! Minä tästä lähdenkin, niin saatte sopia yksityiskohdista.” Ja niin vain Viola oli poissa. Ettäs kehtasi! Luvata nyt minun puolestani, että lähtisin elokuviin naapurini kanssa. Katsoin Joeliin vaivautuneena siinä missä hän vaikutti vain huvittuneelta. ”No, miten on?” Nielaisin. En kehdannut kieltäytyä enää. ”Ilman muuta.” ”Hyvä”, Joel virnisti. ”Lauantaina?” Nyökkäsin. ”Lauantaina.” ”Haen sinut seitsemältä.” Nyökkäsin uudestaan, ja sitten Joel heilautti kättään, virnisti ja lähti. Suljin oven nopeasti, ja sydämeni pamppaili. Joelin virnistys oli saanut sen aikaan. Hän oli itseasiassa aika komea, nyt kun sitä ajatteli. Sellaisella renttumaisella tavalla. Anttoni oli klassisen komea. Joel oli… jotain ihan muuta. Ei! Minä en nyt ajattelisi Anttonia. Minulla oli piru vieköön lauantaina treffit! Ajatukset Violan entisestä kihlatusta eivät saisi pilata ensimmäisiä kunnollisia treffejäni. Ehkä Joel oli juuri se, mitä tarvitsin unohtaakseni Anttonin vihdoin ja viimein. Minähän menisin noille treffeille, ja sillä sipuli. Toivoin vain, että en hermoilisi hirveästi. Tai saisi ripulia kesken elokuvan. Silloin muistin jäniksenkäpälän taskussani ja tajusin, että niin kauan kuin minulla oli käpälä, huono onni ei saavuttaisi minua. Olihan se jo todistettu, että käpälä oli onnenkäpälä. Vaikkakin olin aika varma, että minun ei pitäisi pitää käpälää hallussani… en voinut heittää sitä poiskaan – se oli jo todistettu. Miten yhteen onnenkaluun saattoikaan liittyä niin suuri houkutus? Ripustin käpälän jälleen kaulaani. Se oli kylmä, mutta sellaisella tavalla, niin kuin se olisi vielä hetki sitten ollut lämmin.