Olin juossut loppumatkan kotiin niin täysiä, että veren maku oli kerääntynyt suuhuni. Läkähdyksissäni olin muutamaksi sekunniksi pysähtynyt kerrostaloni eteeni, vetänyt syvään henkeä ja jatkanut juoksuani sisälle rappuun. Katsoin ylös portaikkoon ja tunsin kuinka jaloistani lähti tunto. Niin väsynyt olin kaikesta laukkomisesta. Äkkiä tunsin puhelimeni tärisevän farkkujeni taskussa ja nappasin sen silmieni eteen. Näytön avautuessa, näin tekstiviestin Anttonilta, missä hän kertoi seisovansa oveni takana. Lähdin samantien juoksemaan ylös kohti asuntoani, sydän pamppaillen rinnassani kauhusta ja ilosta. Olin ilmeisesti pitänyt aikamoista meteliä käytävässä, sillä kun pääsin toiseen kerrokseen, joku vanhempi rouva kurkisti ovensa raosta ja oli käskenyt minua painumaan jonnekin muualle riehumaan. Olin vain huikannut jotain nopeasti tälle naiselle ja jatkanut kömpelöä juoksuani. Näin viimeinen Anttonin rappusten päässä ja hänen päänsä kääntyi heti minun puoleeni. "Hei!", hän huikkasi ja katsoi minuun kulmakarvat vinossa, kun kapusin viimeisiä rappusia ylös huoneistoni oven eteen. Olin liian hengästynyt puhumaan, joten nostin vain toisen käteni tervehdykseksi. Pääni oli punainen kuin paloauto ja hiki valui otsaltani. Ylitse pursuava naisellisuuteni pyrki jälleen esille- huomatkaa sarkasmi. Hinasin itseni Anttonin eteen ja yritin tasoittaa raskaan hengitykseni. En ollut varmasti ikinä ennen juossut noita portaita näin lujaa. Tunsin voimien hupenevan jaloistani, joten aloin nopeasti etsiä asuntoni avaimia laukustani. Käsi täristen yritin tähdätä avaimen lukkoon, ja lopulta sain oven kiskottua auki. Astuimme Anttonin kanssa koirankoppiini, jota en ollut siivonnut vähään aikaan. Häpeän tunne valahti lävitseni ja aloin heti noukkia likaisia vaatteita ja roskia lattialta, jotta Anttoni ei kauhistuisi asuntoni epäsiististä kunnosta ja lähtisi menemään. Hän ei kuitenkaan näyttänyt välittävän siitä ja sen sijaan, että hän olisi kommentoinut aiheuttamastani sotkusta, hän istui pienelle ja kulahtaneelle sohvalleni. Anttonin raskas huokaisu sai minut lopettamaan siivoamisen ja käännyin hiljaa katsomaan häntä. Anttoni istui sohvalla selkä minuun päin, enkä voinut tuntea muuta kuin sääliä tätä kohtaan. Hän painoi äkkiä päänsä käsiensä varaan ja valui kumaraan asentoon, joka sai minut heittämään likaiset vaatteeni sängylle ja kävelin Anttonin vierelle. Hän vain istui hiljaa, kasvot haudattuna kämmeniinsä. En ollut varma itkikö hän, mutta vahvan sympatian tunteen iskiessä minuun, laskin varovasti käteni Anttonin polvelle. Huomasin hetken päästä kuinka paljon hän itse asiassa tärisikään, ja muutamat kyyneleet putosivat matolle. En ollut ennen ymmärtänyt, kuinka pahalta Anttonista oli tuntunut. En sitten yhtään. Hän oli ollut tosi hyvä piilottamaan oikeat tunteensa muiden ihmisten näkyviltä – siinä oli jotain, mitä meillä oli Anttonin kanssa yhteistä. Huomasin siirtyneeni sohvalle istumaan muutama minuutti sen jälkeen, kun Anttoni oli purskahtanut itkuun. Se sai minut ajattelemaan, että kuinka Viola ei ollut nähnyt, kuinka rikki Anttoni todella oli. Mikseivät he koskaan puhuneet kunnolla toisilleen? Ja miksi Anttoni valitsi minut henkilöksi, jolle hän voisi avautua ja itkeä tuskansa ulos itsestään? Mehän emme edes tunteneet toisiamme kunnolla, vaikka olimmekin liikkuneet samassa porukassa jo monta vuotta. Mutta se ei tarkoittanut sitä, että olisimme ikinä keskustelleet mistään. Tarkoitan siis, että meidän välillä ei ikinä ollut minkäänlaista syvää keskustelua, ei salaisuuksien jakamista tai avautumista meidän omista ongelmistamme, joista olisimme voineet puhua ja tukea toisiamme. Ei mitään. Minä ja Anttoni olimme juuri ja juuri siinä asteella, että pystyimme vain vaihtamaan muutaman lauseen keskenämme, joten miksi hän valitsi minut? Olin todella sekavassa olotilassa. "Aion purkaa kihlauksemme", Anttoni sanoi yllättäen ja nousi kunnolla istuma asentoon. "En jaksa enää tätä riitelyä Violan kanssa. En vain yksinkertiasesti jaksa. Koko kihlaus oli hätäisesti ajateltu, enkä halua sitä enää", hän jatkoi ennen kuin minä kerkeäisin keskeyttämään hänet. Miten niin Anttoni halusi purkaa kihlauksen Violan kanssa? Hän rakastaa Violaa, miten hän voisi rikkoa Violan sydämen näin? "Mutta Anttoni! Et voi olla tosissasi. Tehän rakastatte toisianne. Vai mitä? Tehän olette täydellinen pari, kuka tahansa olisi kateellinen suhteestanne", minä yritin jatkaa hätäisesti, että nuokin sanat minä keksin lennosta. Ei minulla ollut hajuakaan, mitä tällaisissa tilanteissa pitäisi sanoa oikeasti. Minuahan ei tosiaankaan tunnettu siitä, että antaisin hyviä elämän neuvoja. En ainakaan usko, että olisin tunnettu sellaisesta. Keksin juuri ja juuri jotain lohduttavia sanoja, ja nekin ovat yleensä matkittuja jostain elokuvista. "Niin minäkin luulin, Linnea. Mutta näyttää siltä, että olen ollut väärässä. Viola on mahtava tyttö, mutta meitä ei ole tarkoitettu yhteen", Anttoni jatkoi lisää ja minä yritin vain keksiä vuorosanoja itselleni. Säälittävää. Minusta ei ole näköjään mihinkään, ei edes lohduttamaan ystävää. "Mutta se särkee Violan sydämen! Oletko ajatellut ollenkaan hänen tunteitaan? Viola haluaa niin kovasti olla sinun kanssasi, enemmän kuin mitään muuta. Et sinä voi tehdä tätä hänelle!", minä huusin ja olin huomaamattani alkanut huutamaan Anttonille, mutta vain hetkeä myöhemmin huomasin poskilleni valuneet meikit ja kyyneleet. Minä itkin... taas. Enkä oikein ymmärtänyt minkä takia. Ehkä, koska halusin Violalle tapahtuvan ainoastaan hyviä asioita. Halusin, että hän saisi kokea sen ihanan onnen Anttonin kanssa, jossa minä en koskaan tulisi onnistumaan. Violan kuuluisi saada kokea nuo kaikki hyvät asiat, koska olin vakuuttunut siitä, että hän ansaitsisi onnellisen elämän. "Mutta entä minä? Pitäisikö minun sitten kärsiä, että Viola saisi olla vain onnellinen? Entä minun onneni? Ei. Minä en pysty enää jatkamaan suhdettani Violaan. Se on ohi", Anttoni sanoi jyrkästi ja nousi seisomaan, ja paineli ovea kohti tarmokkaasti. Kunnes hän yhtäkkiä kääntyi puoleeni kumma katse kasvoillaan ja sanoi: "On asioita, mitä sinä et tiedä tai voisi mitenkään ymmärtää, Linnea." Katsoin ainoastaan hämmentynyt ilme kasvoillani Anttoniin, en osannut sanoa sanaakaan mitään. Sitten, ihan yhtäkkiä, Anttoni oli kääntynyt takaisin ovelle, ja lähtenyt tiehensä. En ymmärtänyt, mitä hän tarkoitti sillä oudolla lausellaan. Mitkä olivat ne asiat, joista minä en kuulemani mukaan tiennyt, enkä voisi mitenkään ymmärtää niitä. Aivan kuin Anttoni haluaisi vain sanoa, että minä olen vitun idiootti. Se tyyli, miten hän sanoi sen minulle alkoi enemmänkin raivostuttamaan. Aivan kuin minä en ymmärtäisi mistään elämän raskaista asioista, ja en kai minä voi tietää, jos minulle ei edes puhuta! Melkeinpä heti Anttonin lähdettyä olin heittänyt takin niskaan ja painellut ryminällä ulos. Siinäpä kiukuttelun aihetta 2. kerroksen mummolle. Olin kävellyt suorinta tietä metsään, jonne olin viimeksi pudottanut jäniksenkäpälän. Kävelin muutaman sata metriä eteenpäin, ja huomasin käpälän jalkojeni juuressa. En ollut varma, minkä takia olin tullut takaisin käpälän luokse. Oli aivan kuin se kutsuisi minua. Hetken ajan olin epäröinyt, koska en ollut varma olisiko hyvä idea ottaa jäniksenkäpälä takaisin. Tunsin jo kamalaa oloa muiden puolesta, jotka olivat saaneet minun huonon onneni. En halunnut kenellekään mitään pahaa tapahtuvan. Mutta siitäkin huolimatta, olin noukkinut käpälän maasta ja laittanut sen takin taskuun. Jokin minussa ei vaan pystynyt irrottamaan otettaan onnen käpälästä. Houkutus oli aivan liian suuri.